K a n s a n t a l o u d e l l i n e n a i k a k a u s k i r j a – 1 1 5 . v s k . – 2 / 2 0 1 9
387
VTT Roope Uusitalo (roope.uusitalo@helsinki.fi) on taloustieteen professori Helsingin yliopistossa ja Valtion taloudelli- sessa tutkimuskeskuksessa.
Pikemminkin konsensus kuin kritiikki
Roope Uusitalo
Juhana Vartiainen,
Suomalaisen talousajattelun kritiikki, Otava 2019, 316 sivua
J
uhana Vartiaisen uuden kirjan kannesta saa täysin väärän kuvan sen sisällöstä. Kyseessä ei ole vaalikirja, vaikka kansikuvassa onkin kan- sanedustajaehdokas. Kyseessä ei oikeastaan ole myöskään talousajattelun kritiikki, ainakaan jos talousajattelulla tarkoitetaan taloustieteilijöi- den ajattelua. Suuri osa kirjan sisällöstä on ni- mittäin taloustieteen perusteita, joista ei eko- nomistiporukalla saataisi millään riitaa aikai- seksi. Kritiikki onkin siis ehkä pikemminkin taloustieteilijäkonsensuksen kritiikki taloustie- teen ulkopuolista taloudellista maailmankuvaa kohtaan. Hiukan epäselväksi jää silti, kuka on Vartiaisen kritisoima ajattelija.Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä kirja.
Ehkä parhaan lukuohjeen kirjalle antaa te- kijä itse jo esipuheessa. Vartiaisen mukaan uu-
si kirja on eräänlainen jatko-osa 25 vuotta sit- ten ilmestyneelle Vartiaisen ja Jukka Pekkari- sen kirjalle Suomalaisen talouspolitiikan pitkä linja, joka sopivasti löytyi omastakin kirjahyl- lystäni.
”Pitkän linjan” keskeinen teesi oli, että Suomessa ei oikeastaan koskaan keritty harjoit- tamaan suhdanteita tasoittavaa vastasyklistä finanssipolitiikkaa. Vartiaisen mukaan mitään kovin systemaattista väärän- tai oikeansuun- taista finanssipolitiikkaa ei ole 1990-luvun jäl- keenkään harrastettu. Yhdeksi virheeksi Var- tiainen laskee sen, että vuosien 2005−2007 ylikuumenemista ei pyritty finanssipolitiikalla rajoittamaan. Mitä ilmeisimmin virhe johtui pitkälti poikkeuksellisen pieleen menneestä käsityksestä talouskasvun pysyvämmästä no- peutumisesta.
388
KAK 2/2019
Oma tulkintani kirjaankin päätyneestä tuo- tantokuilun ja julkisen talouden rakenteellisen alijäämän kehitystä kuvaavasta kuvioista olisi hiukan suopeampi. Kirjan kuvion (Kuvio 5.3, s. 167) mukaan finanssipolitiikka on pääsään- töisesti tasannut suhdanteita 1980-luvulta läh- tien – oikeastaan kahta merkittävää poikkeus- ta lukuun ottamatta. Sekä 1990-luvun että 2010-luvun lamassa elvyttäjiltä loppui usko tai rahat kesken ja finanssipolitiikka alkoi kiristyä jo ennen kuin lama hellitti.
Vartiainen kuvaa makrotaloustieteen suu- ria linjoja hienosti. Vaikkapa keynesiläisyyden perusteitten kuvaus aukeaa Vartiaisen kirjasta yhtä hyvin kuin oppikirjoistakin. Keynesiä seu- raa uusi klassinen taloustiede rationaalisine odotuksineen ja tämän jälkeen uuskeynesiläi- syys hinta- ja palkkajäykkyyksineen. Nyky- makrotaloustiede lopulta tiivistyy kuvaukseen DSGE-malleista. Tästä kohtaa alkaa löytyä jo hiukan kritiikkiäkin. Vartiaisen mukaan teo- reettinen puhdasoppisuus on saanut liikaakin ylivaltaa suhteessa empiiriseen makrotaloudel- liseen analyysiin.
Kirja ei ole oppikirja, mutta ei olisi ollen- kaan huono kertauskurssi niille, joiden opin- noista on jo hiukan aikaa. Sen sijaan pelkään, että ihan kylmiltään, ilman minkäänlaista ta- loustieteen pohjakoulutusta, Vartiaisen analyy- si voi olla hiukan haasteellista luettavaa. Toi- saalta taas ammattiekonomistille tekstissä ei radikaalisti uutta ole. Kirja ei haasta vallitsevia käsityksiä, vaan kuvaa pikemminkin osaa, jos- ta vallitsee konsensus. Vartiainen itse kuvaa tätä taloustieteen kurssien runkoa osuvasti koulutaloustieteeksi.
Makrotalousosion jälkeen Vartiainen siirtyy työmarkkinoita koskevaan analyysin. Ei tehne pahasti vääryyttä, jos tulkitsee Vartiaisen ihan- neyhteiskunnan olevan sosiaalidemokraattinen
markkinatalous, jossa sosiaalidemokratia mää- ritellään sosiaalidemokraattista puoluetta laa- jemmin pikemminkin tavoitteeksi ylläpitää poh- joismaista hyvinvointivaltiota. Tässä ihanneyh- teiskunnassa markkinat luovat vaurautta. Julki- nen sektori luo markkinoiden toiminnalle peli- säännöt ja jakaa vaurautta niille jotka markki- naratkaisussa jäävät liian vähälle.
Myös Vartiaisen tavaramerkki, työn tarjon- nan kasvattamiseen pyrkivä politiikka, on hyvä nähdä tätä taustaa vasten. Vartiaisen mukaan Suomessa tarvitaan markkinaehtoisia reforme- ja, jotta hyvinvointivaltion ylläpitäminen on- nistuu, kun työikäisten osuus väestöstä laskee.
Kirjan työmarkkinoita koskeva osuus jää hiukan teoreettiseksi. Palkanmuodostusta ja työllisyyttä koskevat johtopäätökset perustuvat suhteellisen yksinkertaiseen työmarkkinoita koskevaan malliin, jossa markkinat toimivat ilman erityisiä epätäydellisyyksiä. Tämä osuus olisikin hyötynyt empiirisen tutkimuksen laa- jemmasta läpikäymisestä. Varsinkin Vartiaisen hyvin tuntemassa Ruotsissa empiiristä työ- markkinoita koskevaa tutkimusta tehdään eu- rooppalaisessakin mittakaavassa paljon. Em- piirisen tutkimuksen tuloksia tai empiiristä dataa olisi kipeästi kaivattu myös ammattiliit- tojen merkitystä tai yleissitovien työehtosopi- musten vaikutuksia koskevien argumenttien tueksi. Vaikkapa kirjan kommentit siitä, että ammattiliitot eivät voi pitkällä aikavälillä vai- kuttaa palkkatasoon voi hyvinkin pitää paik- kaansa, mutta pitkä aikaväli voi olla todella pitkä.
Vartiainen käyttää julkistalouden perus- kursseilta tuttuja esimerkkejä Baumolin ja Wagnerin teorioista osoittaakseen, miten tuot- tavuuden kasvu ei helpota hyvinvointivaltion rahoitusongelmaa, ellei työllisyysastetta onnis- tuta kasvattamaan. Tuottavuuden kasvu kas-
389 R o o p e U u s i t a l o
vattaa samalla myös palkkatasoa – sekä yksityi- sellä että julkisella sektorilla. Jos sinfoniaor- kesteri ei pysty soittamaan kappaleitaan pie- nemmällä kokoonpanolla tai aikaisempaa no- peammin, julkisen sektorin tuottavuus kasvaa väkisinkin yksityisen tavarantuotannon tuotta- vuutta hitaammin ja julkisen sektorin osuus samalla kasvaa. Kasvava varallisuus samalla kasvattaa julkisten palvelujen sekä muun muassa vapaa-ajan kysyntää mikä edelleen kasvattaa julkisen sektorin kokoa.
Taloustieteen teorioita havainnollistetaan arkielämän esimerkeillä. Kuvaus kestävyysva- jeesta taloyhtiönä, joka miettii, miten paljon yhtiövastiketta pitäisi nostaa, jos halutaan ra- hoittaa tulevat putkiremontit, on oikein onnis- tunut. Sen sijaan analogia kotitaloudesta, jossa toinen hoitaa kotityöt ja toinen on kotitalouden ulkopuolella työssä, tuo liiankin nopeasti mie- leen ajatuksen, jonka mukaan yksityinen sek- tori (ja sen miestyöntekijät) elättää julkisen sektorin (nais)työntekijät.
Kirjaan olisikin hyvin sopinut pohdintaa julkisen sektorin tehtävistä tai niitten yksityis- tämisestä varsinkin, kun se esimerkiksi sosiaa-
li- ja terveyspalvelujen uudistuksen kohdalla ainakin oli kovin ajankohtainen kysymys. Sa- malla olisi voinut pohtia enemmänkin julkisen ja yksityisen sektorin työnjakoa.
Jotain muutakin oleellista Vartiaisen kirjas- ta puuttuu. Tulonjaosta Vartiainen ei puhu kuin ohimennen. Tulo- tai varallisuuseroista tai niiden muutoksesta ei juuri mitään. Kuiten- kin kirjan keskeinen teema on pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka suurimpiin saavutuk- siin kuuluu talouskasvun ja pienten tuloerojen saavuttaminen samanaikaisesti. Tulonjakoky- symykset ovat myös oleellisia, kun käsitellään työllisyyttä. Useat työn teon kannustimia pa- rantamaan pyrkivät toimenpiteet kasvattavat samalla työssä ja työtä vailla olevien välisiä tuloeroja. Aika moniin keskeisiin julkistalou- den päätöksiin liittyy myös tehokkuuden ja tasa-arvon välinen perustavanlaatuinen risti- riita. Onpa tuloerokeskustelu levinnyt jo mak- rotaloustieteeseenkin. Varsinkin finanssikrii- sin jälkeen makrotaloustiede on entistä enem- män alkanut tarvita enemmänkin kuin yhden edustavan kotitalouden. □
