66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 KIRJALLISUUS
kimmäinen kielsi esimerkiksi kan- sallisten muistojen häpäisyn, joksi kelpasi paitsi sisällissodan valkoi- sen toiminnan esittäminen epä- suotuisassa valossa ja punaisen osapuolen toiminnan kehuminen.
Neuvonen esittää erikoistutkimus- ten nojalla runsaasti esimerkke- jä teatterista ja elokuvasta sekä Yleisradion historiasta ja esimer- kiksi kirjasensuurista sodan aika- na. Käsittely on hyvin toteutettu viitteitä myöten.
Sodasta ja sodan jälkeisestä muutoksesta Neuvonen sel viää niin ikään hyvin. Henkilökuvia piir- retään tietolaatikoissa niin Hel- la Wuolijoesta kuin Ernesti Hen- tusestakin. Radion vaikutusvallan kasvu, valtiollisen elokuvasensuu- rin synty ja mainosten sääntely laajensivat kontrollia: toisaalta pai- novapauslaki oli vuodelta 1919 ja sähköinen media käytännössä eri sääntöjen parissa. Muutos tapah- tui vasta 1980-luvun puolivälissä, josta lähtien esimerkiksi ulkopoliit- tinen sensuuri lopulta lakkasi elo- kuvasensuurissakin.
Sananvapaustaistelun yleises- tä luonteesta kertoo silti paljon se, että esimerkeistä kirjallisuudesta, elokuvista, lehdistöstä ja taitees- ta ei ole pulaa vaikka esitys lähe- nee nykypäivää. Koska Neuvosen tapa käsitellä nykypäivää on tiivis ja asiallinen, se toimii hyvin kes- kustelun avaajana tulevaisuuden moniin suuntiin eteneviin sanan- vapauden kysymyksiin.
JARI SEDERGREN
Kirjoittaja on dosentti ja Kansallisen au- diovisuaalisen instituutin erikoistutkija.
Oikeistohipit YYA- Suomessa
Tommi Kotonen: Politiikan juok
suhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aika
na. Atena 2018.
Euroopassa kummittelee fasismin haamu, tai oikeistoradikalismin, tai äärioikeistolaisuuden, tai kan- sallismielisyyden – jo käsitteiden moninaisuus osoittaa tutkimuksen tarpeen. Tommi Kotosen Politiikan juoksuhaudat käsittelee tällaisten aatteiden ilmenemistä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, jol- loin fasistiset tai niihin verrattavat liikkeet olivat rauhansopimuksen mukaisesti kiellettyjä.
Luin sattumalta Kotosen rinnal- la Juliane Fürstin tutkimusta hi- peistä Neuvostoliitossa. Myös hä- nen tutkimuksessaan käytetään turvallisuusviranomaisten raport- teja (kieltämättä marginaalisesta ryhmästä). Vaikka Fürstin työssä tuodaankin esille kekseliäitä tapo- ja vastustaa totalitaristista hallin- toa, varsinainen tutkimuskysymys kohdistuu poliisin mielenkiintoon ja siihen, mitä se kertoo neuvosto- yhteiskunnasta. Henkitiede ei ole ollut hävettävää äärioikeistossa Suomessakaan, mutta fasistit eivät ole hippejä eikä Kekkosen Suomi ollut poliisivaltio. Kuitenkin saman- lainen tutkimusotteen laajenta- minen olisi parantanut Kotosen- kin kirjan fokusta. Nyt se on sarja toisistaan irrallisia surkuhupaisia tempauksia, tai oikeastaan kerto- muksia niistä.
Kirjan lähteinä ovat yhtäältä henkilöiden omat julkaisut ja toi- saalta Suojelupoliisin raportit, joi- den analysointiin ei mitenkään paneuduta. Vain kommunistien Valtiollisen poliisin ajalta otetaan huomioon raporttien tarkoituksen- mukaisuus, mitä ei enää jatketa Suojelupoliisin kohdalla. Aineiston uskomattomat väitteet, esimerkik- si saksalaisten sotavankien pe- lastamisesta Porkkalan alueelta, vaatisivat jonkinlaista pohdintaa niiden todenperäisyydestä.
Pyrkimyksenä on osoittaa aat- teen jatkuvuutta, mutta aineisto ei tarjoa siihen järin suurta mahdol- lisuutta. Aineistoa kyllä sidotaan kunniakkaasti laajempaan yhteis- kunnalliseen kehitykseen, josta ei kuitenkaan saada paljastettua uutta. Mitään oikeistoradikaalia lii- kettä Suomessa ei syntynyt, vaan kunkin ryhmän takana oli koural- linen henkilöitä, jotka onnistuivat riitaantumaan keskenään. Suhteet aiempiin aatetovereihin olivat ole- mattomat tai halveksivat. Vaikka joukossa on (vaino)harhaisia hen- kilöitä, jotka jatkoivat ihanteidensa parissa vuosikymmenienkin ajan, valtaosalle toimintaan osallistu- neille se lienee ollut osa nuoruu- den ehdottomuutta, jota ei myö- hemmin muisteltu.
Väkivaltaisuus oli enimmäkseen luvattomia uhkailuja tai aseiden hallussapitoa, joita ei yksittäista- pauksina voi pitää kovinkaan va- kavasti yhteiskuntarauhaa uhkaa- vina. Tässä olisi ollut hyvä tilaisuus kriminologiseen vertailuun, miten yleisiä tällaiset rikokset olivat ai- koinaan.
Kun oikeistoradikalismi oli Suo- messa kylmän sodankin aikana leimallisesti nuorten miesten ohi- menevä harrastus, kirjassa olisi voitu esitellä laajemmin aikakau- den nuorisokulttuuria: mitkä ele- mentit siinä ohjasivat oikeistora- dikaaliin toimintaan ja mitkä olivat sen ilmeisen paremmat vaihtoeh- dot. Kirjassa tehdään jonkin ver- ran vertailua vasemmistoon ja sen murrokseen 1960-luvulla. Vertai- lu ontuu paitsi määrällisesti myös muista syistä. Huolimatta sukupol-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 67 KIRJALLISUUS
ven vaihtumisesta sodan jälkeen syntyneihin oikeistoradikalismis- sa ei näytä tapahtuneen laadullis- ta muutosta ennen kylmän sodan loppua. Tätä muutosta Kotonen on kuvannut osuvasti artikkelis- saan Historiallisessa Aikakauskir
jassa 2017/3.
Toisaalta 1970-luvun loppu on oikeistoradikalismin huippukaut- ta, jolloin Pekka Siitoimen Isän- maallinen Kansanrintama poltti vasemmistolaisen kustannusyh- tiö Kursiivin painotalon. Tämäkään ajanjakso ei näy kehittyneen aiem- milta vuosikymmeniltä vaan on poikkeuksellinen enimmäkseen Siitoimen henkilön takia. Vankila- tuomion jälkeen hänestä tuli tun- nettu, vaikkakaan ei myönteisellä tavalla kokoava hahmo vaan koo- minen pilakuva, joka jatkoi roo- liaan kuolemaansa asti (2003).
Hänessä henkilöityy koko suoma- laisen oikeistoradikalismin ja fa- sismin melankolia. Hänen pitkään suljettuna ollut aineistonsa kansal- liskirjastossa on vapautunut tutki- muksen käyttöön.
Kirjan liioittelevat päättelyt jat- kuvat etsittäessä yhteyttä tähän päivään. Ensinnäkin äärioikeis- tolaisen ajattelun muuttumista 1990-luvulta lähtien on kattavas- ti esitelty Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kir- jassa Äärioikeisto Suomessa (Into 2012), jota ei kuitenkaan kirjalli- suusluettelosta löydy. Toiseksi kir- jan käsikirjoitus on ilmeisesti, net- tiviitteistä päätellen, valmistunut vuonna 2015, jonka jälkeen on ta- pahtunut paljon. On outoa lukea tänä päivänä painetussa sanassa Soldiers of Odinista, mikä toisaal- ta osoittaa ääriryhmien yhä nouse- van ja katoavan nopeasti.
Edellä mainitun teoksen lisäk- si kirjallisuudesta puuttuu esimer- kiksi Henrik Holapan Minä perus
tin uusnatsijärjestön (Into 2016) ja Jari Hanskin Juutalaisviha Suo
messa (Ajatus 2006), joka olisi tar- jonnut historiallista tausta-aineis- toa. Kirjassa mainitaan ohimennen Walter Horn, jonka elämäkerran on kirjoittanut Petri Airio (Docendo 2013). Lisäksi viitataan Aarni Virta-
sen pro graduun Vihtori Kosolas- ta, vaikka hän on ehtinyt väitellä saman aiheen tiimoilta vuosia sit- ten. Kolmen vuoden aikana oikeis- toradikalismista on ilmestynyt run- saasti muutakin kirjallisuutta.
Olisi väärin kirjoittaa näiden teos ten puuttuvan kirjallisuusluet- telosta, sillä kirjassa ei ole kirjal- lisuusluetteloa! Lähteet ja kirjalli- suus on kerrottu artikkelin tapaan vain viitteissä. Kirjallisuusluet telon ja henkilöhakemiston puuttuminen ei palvele lukijaa. Kirjallisuusluet- telosta kirjoittajakin olisi huoman- nut toistot ja virheet, etenkin sen, ettei yhdestä kirjasta (Jarkko Vesi- kansa: Salainen sisällissota. Otava 2004) anneta tietoja lainkaan.
PAULI HEIKKILÄ
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori.
”Vain annos ratkaisee”
Vuento, Matti: Myrkkyjen maail
ma. Nuolimyrkystä sariiniin.
Gaudeamus 2017.
Kaasuaseen aikakausi alkoi run- sas vuosisata sitten ensimmäises- sä maailmansodassa Ypresissä, Belgiassa. Tuolloin saksalaiset tyh- jensivät liittoutuneiden etulinjan kloorikaasuhyökkäyksellä, joka tu- kehdutti välittömästi tuhansia so- tilaita kaasun vahingoittaessa hei- dän keuhkojaan. Ainutkertainen taktinen menestys ei kuitenkaan tuottanut strategista etua. Sen si- jaan se johti vastaiskuihin sodan
kaikilla rintamilla, kemialliseen kil- pavarusteluun ja kaasuaseen ja muiden asejärjestelmien yhteen- sovittamiseen kansainvälisistä kieltosopimuksista piittaamatta.
Ranska ja Britannia turvautui- vat pian teollisuuskemikaali fos- geeniin, joka tappoi tehokkaammin kuin kloori. Sodan loppupuolel- la otettiin käyttöön sinappikaasu, jonka vaikutus alkoi hitaasti ja kes- ti kauan. Kaasuja ei enää levittänyt tuuli, vaan ne ammuttiin kohteisiin- sa kranaatinheittimillä. Miljoonia kuoli tai vammautui.
Sodan jälkeen tuotekehittely jatkui. Kansallissosialistinen Sak- sa toi markkinoille muun muas- sa ensimmäisen synteettisen her- momyrkyn tabuunin, tehokkaasti höyrystyvän sariinin ja näitäkin kuolettavamman somaanin. So- dankäyntiin soveltuvilla vanhoil- la myrkyillä käytiin kauppaa, ja ne levisivät Euroopan ulkopuolel- le. Marokossa 1920-luvulla Espan- ja testasi saksalaisilta ostamaansa sinappikaasua siviileihin sodas- saan Rifin berbereitä vastaan.
Seuraavalla vuosikymmenellä kaa- suttivat Italia Etiopiassa ja Japani Taiwanissa sekä Kiinassa.
Myrkkyjen puolustajat pitivät niitä joko humaaneina keinoina ly- hentää sotaa, sodankäynnin tai- don luonnollisena kehityksenä tai itseään alempiarvoisemmille ”ro- duille” sopivana ratkaisuna.
Toisessa maailmansodas- sa osapuolet kuitenkin pidättäy- tyivät taistelukaasujen käytöstä.
Sen sijaan hyönteismyrkky Zyk- lon B jäi historiaan natsien kaa- sukammioissa. Aineen kehittä- jä, juutalainen kemisti Fritz Haber (1868–1934) palkittiin ammoniakin valmistusmenetelmästä Nobelilla vuonna 1918. Toinen myrkynkeittä- jä, sveitsiläinen kemisti Paul Mül- ler (1899–1965) puolestaan pok- kasi lääketieteen Nobel-palkinnon vuonna 1948 oivallettuaan, että DDT tehoaa malariasääskiin. Aine osoittautui sittemmin täystuhoksi.
Kylmän sodan valikoima kat- toi koko joukon uusia lamauttavia ja psykoaktiivisia aineita. Yhdys- vallat raivasi Vietnamissa viidak-
