Evakkokarjalaisena Suomessa

(1)

Elämänkerrallinen tutkimus evakkokarjalaisista toisen maa- ilmansodan jälkeen

Tampereen yliopisto

Kasvatustieteiden tiedekunta Kasvatustieteiden laitos Pro Gradu -tutkielma Tiina Sampakoski Toukokuu 2008

(2)

Tampereen yliopisto

Kasvatustieteiden tiedekunta Kasvatustieteiden laitos

SAMPAKOSKI TIINA: Evakkokarjalaisena Suomessa

Elämänkerrallinen tutkimus evakkokarjalaisista toisen maailmansodan jälkeen Pro gradu -tutkielma, 62s. + liite

Kasvatustiede Toukokuu 2008

_____________________________________________________________________________

TIIVISTELMÄ

Selvitän tutkielmassani evakkokarjalaisten kasvua, sopeutumista ja selviytymistä Länsi-Suomeen talvi- ja jatkosodan jälkeisessä Suomessa. Tutkielmani lähestymistapa on elämänkerrallinen, narratiivinen tutkimus ja sen aineisto on koottu haastattelemalla. Myös aikalaisten muistelukir- joitukset ja elämänhistorialliset teokset kuuluvat aineistooni. Vaikka aineisto on kerätty haastattelemalla ja se on pirstaleista, siinä tulee esiin tarinallisuus ja kokemusten värittämä omakohtai- suus, sillä haastateltavat kertovat historiaa omasta; pienen ihmisen näkökulmasta. Tällainen mikrohistorian tutkiminen on ollut meillä vähäistä, mutta se on viime vuosina saanut enemmän sijaa historian tutkimuksessa.

Tämän tutkimuksen tavoite on saada evakkokarjalaisten oma ääni kuuluvaksi ja siksi olen haastatellut iäkkäitä henkilöitä, jotka ovat itse kokeneet evakkouden ja lapsuuden sota-aikana. Tut- kielma kuvaa elämää sota-ajan Suomessa aikalaisten kokemana. Akkulturaatiota olen tutkinut prosessina, sillä sopeutuminen on ollut monitasoista haastattelemieni henkilöiden elämässä. Us- kon sillä olevan vaikutteita myös yhteiskuntaamme ja sen rakentumiseen 1930-luvulta nykypäi- vään.

Elämänhistorialliset kuvaukset elämän varrelta aikalaisten kokemana ovat dramaattisuudessaan puhuttelevia ja koskettavia tarinoita elämästä yleensä. Näiden tarinoiden kautta voimme kuitenkin löytää uuden näkökulman myös Suomen historiaan ja oman yhteiskuntamme muotoutumi- seen sekä ihmisen kykyyn kasvaa ja selviytyä.

_____________________________________________________________________________

Avainsanat: Siirtolaisuus, sopeutuminen, elämäkertatutkimus, narratiivisuus, muistitieto, lapsuus, siirtoväki, mikrohistoria

(3)

Sisällys

Johdanto ... 1

1 Evakkolapset, sotaorvot ja sotalapset

... 4

1.1 Aiheeseen liittyvä aikaisempi tutkimus

... 5

1.2 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen kulku

... 6

1.3 Tutkimuskäsitteistön selventämistä

... 9

1.4 Akkulturaatio tutkielmani kehyksenä

... 9

2 Kasvatushistoriallinen mikrotason tutkimus

... 12

2.1 Muistitietotutkimuksen metodologia

... 13

2.2 Elämänkerrallinen ja narratiivinen tutkimus

... 16

3 Evakkokarjalaisuuden historiaa

... 18

3.1 Suomen yhteiskunnallinen ja historiallinen tilanne

... 19

3.2 Sodasta selviytyminen ja jälleenrakentamisen aika

... 20

4 Kasvatuksellisia näköaloja

... 22

4.1 Lapsuuden historiaa

... 22

4.2 Koulutuksen historiaa

... 25

4.3 Kouluttautuminen sodan jälkeen

... 25

4.4 Sota-ajan koulu

... 26

5 Karjalaisesta evakkokarjalaiseksi

... 28

5.1 Lapsuus evakkona tai sotalapsena

... 30

5.2 Pikaisesti töihin

... 32

6 Sopeutumisesta

... 33

6.1 Onnettomia elämänkohtaloita

... 34

6.2 Ei me pojat sitä niin ajateltu, se oli sellaista seikkailua

... 36

6.3 Elämä tasapainossa

... 36

6.4 Vaiettuja tarinoita

... 37

7 Miten evakkokarjalaisiin suhtauduttiin lapsena ja myöhemmin?

... 39

7.1 Sodan jättämät arvet

... 41

7.2 Lapsuuden liian suuret taakat

... 43

7.3 Tutkielmani tyypit akkulturaatioprosessissa

(4)

Pohdinta ... 51

Lähteet ... 55

LIITE ... 1

(5)

JOHDANTO

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Evakkokarjalaisten lapsuuden ja nuoruuden ra- kentumista vanhemmuuteen saakka toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeises- sä Suomessa. Suomen historiassa heidän historiansa on ollut suureksi osaksi vai- ettua historiaa ja haluan tutkielmallani tuoda esiin heidän oman äänensä, toisin sanoen pienen ihmisen äänen historiallisessa tutkimuksessa. Historiassamme on myös muita ryhmittymiä, joista on vaiettu, kuten sotaorvot ja sotalapset. Myös nämä ryhmittymät tulevat esiin tutkielmassani, sillä he kaikki muodostavat hete- rogeenisen joukon ihmisiä, joilla on paljon samaa historiassaan.

Elämänkerrallisena tutkimuksena ja muistitietotutkimuksena työni on siitä erityinen, että tällaisia tutkimuksia on tehty melko vähän, vaikka historiallisessa tutkimuksessa tällainen tutkimus on saanut alkunsa jo 1990-luvulla. Lähtökohtana ovat evakkokarjalaisten omat henkilökohtaiset elämänkokemukset.

Tutkimuksessani tutkin asiaa sekä kasvatustieteellisestä näkökulmasta, että osana siirtolaisuutta ja uutta sotahistoriaa. Sen myötä historiantutkimuksen keskiöön on otettu muitakin kuin kenraalien ja rivisotilaiden tarinoita. Kertomuksellisuus tulee esiin evakkokarjalaisten haastatteluissa, kun he kertovat kokemuksistaan sodan ja- loissa ja elämästään sodan jälkeisessä Suomessa.

Määrittelen käsitteet evakkokarjalaisuus, sotalapseus ja sotaorpo, sillä nämä kaikki eri ryhmittymät tulevat esiin evakkokarjalaisten kertomuksissa. Tutkielmani liittyy viime vuosina virinneeseen keskusteluun ja muisteluun evakkokarjalaisten, sotaorpojen ja sotalasten elämänkohtaloista.

Tutkielmassani tarkastelen erityisesti evakkokarjalaisten asemaa Suomessa ja sitä miten heihin suhtauduttiin, kun he tulivat siirtolaisina Länsi-Suomeen ja joutuivat

(6)

liittämään heidän tarinansa oman aikansa historialliseen kehykseen. Tutkin kasvatuksen- ja kansakoulun historiaa ja sitä, miten evakkolapsiin suhtauduttiin koulussa.

Tutkimukseni tarkastelee evakkokarjalaisten elämää elämänhistoriallisesta näkö- kulmasta, jolloin tarkastelun kohteena ovat heidän elämänsä kokonaisuudessaan.

Tämän vuoksi tarkastelen evakkokarjalaisten elämäntilanteita, taustoja ja elin- olosuhteita sekä koulutusta, avioitumista ja työssä käyntiä nykyisyyteen saakka.

Tutkin erilaisia elinkaaren tapahtumia saadakseni kokonaiskuvan heidän elämän- historiastaan.

Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla kotiseutuni lähellä asuvia evakko- karjalaisia. Haastattelujen tarkoituksena on kuvata evakkokarjalaisten omia kokemuksia siirtolaisuudestaan ja sen vaikutusta omassa elämässään. Koska tutkimus on muistitietotutkimusta, pitää ottaa huomioon lähdekriittisyys. Tutkimusai- neisto on iäkkäiden ihmisten muistelua menneisyydestään ja siksi se on subjektii- vista tietoa. Tällaisella kokemustiedolla on omat huonot ja hyvät puolensa kaikes- sa runsaudessaan ja henkilökohtaisuudessaan. Se on myös erittäin herkkää ja si- nänsä harvinaista tietoa, joka avaa meille elämän koko kirjon sellaisena kuin se on koettu ja eletty.

Koska haluan yhdistää kertomukset oman aikansa historiaan, kuvaan tutkielmassani myös suomalaista yhteiskuntaa sota-ajalta. Koska haastattelemani henkilöt olivat tuolloin lapsia, haluan tutkia myös kansakoulun historiaa ja erityisesti sitä, miten evakkolapsiin suhtauduttiin kansakoulussa. Näiden koulukokemusten kautta saan kosketuspintaa sille, miten näihin lapsiin suhtauduttiin sikäläisessä yhteiskunnassa.

Olen pohtinut haastatteluja sopeutumisen näkökulmasta. Sopeutumisella tässä tutkielmassani tarkoitan sopeutumista elinympäristöön. Huomioitavaa on tietysti se tosiasia, että sopeutuminen on hyvin yksilöllistä ja siihen vaikuttaa monet muutkin asiat kuin esimerkiksi elannon hankkiminen. Sopeutumisen tapa on riip- puvaista myös yksilöistä tai heidän lähtökohdistaan ja henkilökohtaisista ominai- suuksistaan. Lisäksi käytin apuna akkulturaatio-käsitettä, jonka avulla pystyin ke- hystämään haastattelemieni henkilöiden ja muistelijoiden tarinoita analysointivai- heessa. Akkulturaation mukaisesti roolit, status sekä ikä ja sukupuoli vaikuttavat myös omalla tavallaan sopeutumiseen. Henkilöiden luonteella ja asennoitumisella elämään on myös suuri merkitys kyseisessä prosessissa.

(7)

Ne periaatteet, joilla evakkokarjalaisten asioita ratkottiin, olivat täysin toisenlaiset kuin ne menettelytavat, joita nykypäivän hyvinvointiyhteiskunnassamme noudate- taan. Sodanaikainen siirtoväki ei voinut saada tukea vahvalta yhteiskunnalta, sillä Suomen valtio taisteli omasta olemassaolostaan. Evakoiden sijoittuminen Länti- seen Suomeen on ollut aivan erityinen tapahtuma, sillä sijoitettavat olivat samaa kansaa vastaanottajien kanssa. He eivät olleet myöskään passiivinen kansanjouk- ko, vaan he pystyivät itse järjestelemään asioitaan. Pureudun myös heidän koulut- tautumiseensa ja elämään sodan jälkeisessä Suomessa.

(8)

” `The loss of territory is not just a geographical phenomen, a change on the map.

It is an assault on a nation `s body, on its established lifelines and traditions`, says the British historian Norman Davies. A territorial loss cannot be measured just in miles or acres, and when accompanied by transfers of population, it involves the painful separation from all that one holds most dear. The process of tearing up family’s roots and putting them down elsewhere is a scaring experience at the best of times. Multiplied by millions, its effects can be seen in a society for decades.

For each individual it means experiences, the ramifications of which come to haunt them for the rest of the life.” (Norman Davies, 1995; Sit. Paloposki, 2004, 95.)

1 Evakkolapset, sotaorvot ja sotalapset

Evakkolapsi oli siirtokarjalaisen perheen lapsi, joka joutui jättämään kotinsa Kar- jalaan muun perheen mukana, koska alueet pakkoluovutettiin Venäjälle talviso- dassa (1939–1940) ja jatkosodassa (1941–1945). Nämä lapset joutuivat elämän herkkinä vuosina kokemaan suuria menetyksiä, sillä he eivät menettäneet pelkäs- tään kotiseutuaan vaan myös heille läheisiä ihmisiä ja rakkaitaan. Sallinen-Gimpl (2005, 7-9) korostaa että, nämä sodan haavoittamat lapset ovat olleet kuitenkin pitkään unohdettu joukko ihmisiä sekä historiankirjoituksissa että tutkimuksissa.

Evakkoajan lapsuuden kokemusten merkitys on jäänyt käsittelemättä myös siksi, että lapsuuden kokemusten vaikutus kasvamisessa on tiedostettu niin myöhään.

Evakkolapsia on elänyt ympäri Suomea ja he ovat usein olleet vain satunnaisesti tekemisissä toistensa kanssa. Sallinen – Gimpl (2005) vakuuttaa, että tämä tosiasia on ollut vaikuttamassa heidän identiteettinsä muotoutumisessa. Heitä voi- daankin kutsua haavoitetun lapsuuden asiantuntijoiksi. Monet näistä lapsista jäi- vät sodassa isättömäksi ja monet menettivät sodassa jopa molemmat vanhempan- sa. Siksi moni heistä kantaa harteillaan orpouden taakkaa. Suomen historiassa on pienten lasten joukko, joita on lähetetty sotalapsiksi Ruotsiin, Tanskaan tai muihin Pohjoismaihin. Elinolosuhteiden huonontuessa sodan vuoksi ja yksinhuoltaji- en määrän kasvaessa, äidit eivät enää pystyneet elättämään suurta lapsikatrastaan

(9)

ja kun Ruotsista tarjottiin apua, äidit luovuttivat lapsensa sodan ajaksi Ruotsalai- siin perheisiin. Monet evakkolapsista kuuluivat myös tähän sotalasten joukkoon.

1.1 Aiheeseen liittyvä aikaisempi tutkimus

Teoksessa Sodassa koettua-haavoitettu lapsuus, Jenni Kirves, Ville Kivimäki, Sari Näre, Atte Oksanen ja Tuomas Tepora ovat tutkineet sota ajan lapsuutta tarkoi- tuksenaan tuoda esille sodan kielteisiä vaikutuksia sodan ajan lapsiin ja perheisiin.

He korostavat teoksessaan sodan todellisia vaikutuksia, sillä he ovat tutkineet sodan ajan lapsien omakohtaisia kokemuksia käyttäen muistitietotutkimusta ja hen- kilöhaastatteluja. Teos on paikoitellen järkyttävää luettavaa, mutta kuvaa hedel- mällisesti sitä, miten suomalaisia lapsia kohdeltiin toisen maailmansodan aikana.

Huomioitavaa on se, että koko sodan jälkeisen ajan siirtokarjalaisuus on ollut tutkimusten kohteena. Tämän tutkimuksen on aikoinaan aloittanut sosiologit, histo- rioitsijat ja kansantieteilijät, mutta myöhemmin monet muut tieteenalan edustajat ovat kiinnostuneet siirtokarjalaisuudesta. Esimerkiksi Heikki Wariksen tutkimus- työn tuloksena julkaistu teos: ”Siirtoväen sopeutuminen” on yksi perusteoksista, jossa siirtokarjalaisuutta on tutkittu laajasti. Koska tutkimus tehtiin jo vuodesta 1946 lähtien ja se valmistui 1952, sopeutumisen kaikki aspektit eivät olleet tuolloin vielä tutkittavissa. Toinen laaja kulttuurisopeutumisesta kertova tutkimus on Pirkko Sallinen - Gimplin työ, vuodelta 1994. Se on monipuolinen kuvaus siirtokarjalaisten identiteetistä ja kulttuurien kohtaamisesta.

Kirjallisuudessa tätä aihepiiriä on käsitelty runsaasti kuten Laila Hietamiehen sodasta ja jälleenrakentamisen ajasta kertovat kaunokirjalliset teokset. Monet poliit- tiset vaikuttajat ja evakot itse ovat kirjoittaneet muistelmateoksia sotavuosien kokemuksistaan. Myös Suomen filmiteollisuus on viime vuosina kiinnostunut aiheesta. Esimerkkinä ja mainitsemisen arvoisena on Klaus Härön vuonna 2005 oh- jaama elokuva:” Äideistä parhain”, joka kertoo sotalapsen tarinan elämänkerralli- sena kuvauksena.

Mika Puhakka (2000) ja Ilkka Virta (2001) ovat tutkineet siirtokarjalaisten historiaa sopeuttamisen näkökulmasta. He keskittyvät tutkimuksessaan siihen, millai- nen tehtävä kansakoululaitoksella on ollut siirtoväen sopeuttamisessa. Anneli Ilo-

(10)

karjalaisten oppimisen vaihtoehtoja. Tutkimuksessaan Ilonen on korostanut erityisesti evakkokarjalaisten lasten ja nuorten kouluttautumismahdollisuuksia ja elä- mässä selviytymistä.

Marko Liukko - Sipi on tehnyt aikaisemmin tutkielman aiheesta Kannakselta Sa- takuntaan(1999), jossa hän keskittyy tutkimaan samaista aihetta siirtokarjalaisten sopeutumisesta Satakuntaan, erityisesti Vammalan seudulle. Hän kuvaa tapahtumia lähinnä siirtoväen huollon - ja lainsäädännön avulla. Tutkielmassaan hän on käyttänyt lähteinään historiallisesta arkistosta löytämiään alkuperäisiä asiapape- reita siirtoväen avustustoiminnasta. Tutkielma kuuluu historialliseen tutkimukseen, eikä siinä kuulu siirtokarjalaisten oma ääni tai heidän henkilökohtaisia muis- telujaan asioista. Erkki Kujala (Sodan pojat, 2003) on tutkinut sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta ja Suvi Haapalahti (Isänmaan isättömät, 2007) on tutkielmassaan tuonut esiin sotaorpojen lasten kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Eija Laakso on samoin (2003, Se orpous on kumminki niin kuin semmonen vahvuus sotaorvoilla) tutkinut sotaorpoutta sotaorpoyhdistyksen jäsenten kokemuksina or- poudesta. Olli Panhelainen on tutkielmassaan tutkinut sotalasten historiaa (2005, Lastensiirtojen toteutuminen Jyväskylässä vuosina 1939 - 1945) siltä ajalta, jolloin heidät lähetettiin pois Sodan jaloista, joko Ruotsiin tai johonkin muuhun poh- joismaahan. Anna Kulmala (2006, Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta) on väitöskirjassaan perehtynyt muistitieto - ja kokemuksen tutki- misen mahdollisuuteen.

Muistelmateokset kuvaavat myös sodan ajan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Ne ovat kuin pieniä tutkimusmatkoja sota-ajan historiaan ja elävöittävät sitä kerto- muksillaan. Leena Laulajainen on teoksessaan ”Sota-ajan lapset” koonnut sota- ajan lasten koskettavia ja järkyttäviä kokemuksia ja elämyksiä, jotka ovat jääneet mieleen sota-aikana lapsuutensa eläneille kirjailijoille.

1.2 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen kulku

Tässä tutkielmassani etsin niitä pieniä johtolankoja, joiden avulla voin saada vas- tauksen tutkimuskysymyksiini: Millä tavalla evakkokarjalaisiin suhtauduttiin, kun he tulivat karjalasta muualle Suomeen? On otettava huomioon, että he olivat oma

(11)

heimonsa, heillä oli omat tapansa, kulttuurinsa ja uskontonsa. He puhuivat erilaista murretta ja olivat luonteeltaan hyvin erilaisia ihmisiä, kuin esimerkiksi Länsi – Suomalaiset. Toinen tutkimuskysymys liittyy evakkokarjalaisten sopeutumiseen:

Miten evakkokarjalaiset sopeutuivat elämään Länsi-Suomessa? Miten he itse kokivat selviytyneensä evakkoina? Kolmanneksi tutkin tuon ajan kasvatuskäsitystä ja kansakouluaikaa ja kysyn: Miten 1930–1940-luvun koulussa kasvatettiin lapsia tai miten evakkolapsiin suhtauduttiin koulussa?

Tässä tutkielmassani olen haastatellut kymmentä evakkokarjalaista, jotka ovat iäl- tään 70–80 –vuotiaita. He ovat sodan ajan lapsia ja joutuneet lähtemään evakkoon sotavuosina 1939–1945. Suurin osa heistä on kotoisin Hiitolasta, sillä evakkokarjalaiset pyrittiin sijoittamaan niin, että tietyltä alueelta evakkoon lähteneet päätyi- sivät samalle paikkakunnalle. Olen käyttänyt tutkielmassani haastattelu- menetelmää teemarungon pohjalta. Haastattelutilanteet ovat olleet keskuste- lunomaisia, koska pidin sitä apukeinona luontevalle elämäntarinan kerronnalle.

Olen kerännyt haastattelumateriaalin vuoden 2007 syksyllä ja jatkanut keruuta al- kuvuodesta 2008. Käytin haastateltavien metsästämiseen lumipallotekniikkaa, joka perustuu ydinhenkilöihin. Haastateltava kertoi minulle, ketä muita evakkokar- jalaisia hän tunsi ja vei sanaa eteenpäin omassa kontaktiverkostossaan. Jälkeen- päin soitin uudelle haastateltavalle ja sovin tapaamisestamme.

Keskustelunomaiset haastattelut ja tarinan kerronta tapahtui haastateltavien omassa kodissa, sillä ajattelin sen olevan sopivin ympäristö heille itselleen. Tarkoituk- senani oli myös luoda tilanteesta mahdollisimman luonteva ja normaali, jotta haastatteluympäristö ei olisi mitenkään vaikeuttanut heidän muisteluitaan. Mones- ti haastateltavat halusivat näyttää valokuvia kertoessaan tarinaansa. Myös karjalan kodista maalatut taulut ja vanhat rakkaat esineet olivat herättelemässä muistoja ja virittämässä kerrontaa. Haastattelutilanteet olivat usein herkkiä hetkiä sekä haastateltavalle, että minulle. Koin itsekin matkaavani tuohon aikaan, koska eläydyin heidän tarinoihinsa. Salaa he toimivat minulle ”elävänä kirjastona” (Allianssin www-sivusto.< http://www.alli.fi/> 18.5.2008) tai kuten Riitta Granfelt (1992) on tutkimuksessaan todennut, että haastattelu oli kuin matkustamista tutkittavien paikkalipuilla. Jotta kuva sota-ajan arjesta ei olisi jäänyt puutteelliseksi, tutkielmani toisen kohderyhmän muodostavat tuon ajan eläneiden muistelmat, joita on luettavissa kymmenittäin.

(12)

Tutkimustani analysoidessa päätehtäväksi muodostui kuvata niitä selviytymisen ja sopeutumisen tapoja, joista haastateltavat kertoivat. Selviytyminen (ks. esim. Iko- nen) on monisäikeinen ja moniulotteinen ilmiö sinänsä ja kun siihen lisätään sopeutuminen, tehtävä on haastava. Yleensä selviytyminen liitetään elämänkulkuun, sen koettelemuksiin tai onnistumisiin ja arkipäivän elämään.

Susanna Hyväri (2001, 75–77) on tutkinut marginaalissa olemista ja selviytymistä.

Hänen tutkimissaan selviytymistarinoissa näkyy selviytymisen ja elämänhallinnan suhde. Hyvärisen mukaan psykologit ja sosiaalipsykologit paikantavat selviytymisen sekä uhkiin ja vaaroihin tai menetyksiin ja kriiseihin, joihin yksilöt tai ryhmät ovat pyrkineet sopeutumaan. Yleensä näistä sopeutumispyrkimyksistä seuraa stressireaktioita ja ahdistusta ja silloin selviytymisellä tarkoitetaan yksilön kykyä toimia vaikeissakin olosuhteissa.

Tässä tutkielmassani selviytyminen sodan jaloista on yksi kertomuksissa esiintyvä ydinteema. Vaikka haastateltavat olivat iäkkäitä, iän vaikutus muistamiseen oli yksilökohtaista, eikä siitä muodostunut minkäänlaista ongelmaa. Totesin useimmiten ihmetyksekseni, että muistelijat kertoivat ajankohdasta ilmiömäisen tarkasti.

Toisaalta sota-ajan voi olettaa jääneen koskettavuudessaan elävämmin mieleen, moniin muihin ajankohtiin verrattaessa.

Kertomuksia metsästäessäni huomasin, että minulta vaadittiin tiettyä pätevyyttä ja sopivia henkilökohtaisia ominaisuuksia. Se vaati rohkeutta kysyä, osata kuunnella ja olla hiljaa. Haastatteluissa minun ja haastateltavan välille muodostui keskuste- lusuhde, joka tuntui äärimmillään terapeutin ja hänen potilaansa väliseltä suhteel- ta. Koska tarinat, joita haastateltavat kertoivat omasta menneisyydestään, olivat niin henkilökohtaisia ja välillä niin dramaattisia, minun oli pakko kätkeytyä tutkijan roolini taakse. Haastateltaville sitä ei kuitenkaan sopinut näyttää, sillä haastat- teluhetki oli erittäin haavoittuva tilanne ja se vaati minulta sekä kuuntelijan että eläytyjän taitoja. Oli myös osattava esittää oikeanlaisia kysymyksiä, jotka toimivat avaimina muisteluissa ja niiden kerronnassa. Toisaalta tämän tyyppisessä tutkimuksessa oli annettava haastateltavan määrittää, mikä on tärkeää ja mistä he itse halusivat kertoa. Usein haastatteluni aluksi pyysin haastateltavaa kertomaan evakkomatkastaan. Kertomuksen edetessä minun ei välttämättä tarvinnut kuin hieman johdatella keskustelua. Kun huomasin, että henkilö ei pystynyt jatkamaan kertomustaan tai kun kertoja ei päässyt asiassa eteenpäin, autoin häntä johdattele- villa kysymyksillä.

(13)

1.3

Tutkimuskäsitteistön selventämistä

Ilosen (2003,13) mukaan siirtokarjalainen-nimitys otettiin käsitteenä käyttöön, kun siirtolainen sana ei vastannut sotaa pakoon lähteneiden ihmisten todellisuutta.

Heikki Waris (1952d, 41–44) on käyttänyt käsitettä siirtoväki tutkimuksessaan ja hän on määritellyt sen tarkoittamaan karjalaisia, jotka joutuivat sodan vuoksi siir- tymään muualle Suomeen. Myös Sallinen-Gimpl (1994, 16–17) on käyttänyt tut- kimuksissaan siirtoväki tai siirtokarjalainen käsitteitä rinnakkain. Sana evakko on laajempi käsite samasta sanasta ja se pitää sisällään myös sotatoimialueen läheltä evakuoituja ihmisiä, jotka palasivat takaisin kotiin, kun välirauha solmittiin. Tässä tutkimuksessa käytän kaikkia näitä eri nimityksiä, sillä kaikki evakkouden kokeneet haastateltavani tai muistitietokirjojen kirjoittajat ovat Karjalan kannaksella syntyneitä ja heidän juurensa ulottuvat sinne. (ks. Hyry, 1995, 84–86)

Tutkimusmenetelmäni on laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus, jonka lähtökoh- tana on todellisen elämän kuvaaminen (Hirsjärvi jne.1998, 161). Koska tutkin evakkokarjalaisten sopeutumista ja kasvua, olen käyttänyt tutkimuksessani haas- tattelutekniikkaa. Haastattelun etu on siinä (ks. Borg & Gall 1989, 450 - 451), että tutkittavat voivat itse kertoa itseään koskevista asioista. Muita etuja ovat aineiston keruun säätely tilanteen edellyttämällä tavalla ja vastaajan myötäileminen. Haas- tatteluissa on myös mahdollista säädellä haastatteluaiheiden järjestystä tai kuten omassa tutkielmassani, saatoin vaihtaa välillä teemahaastattelun teemojen paikkaa, sen mukaisesti, kuin tilanteessa oli luontevinta. Koin myös eduksi sen, että minun oli jälkeenpäin helppo tavoittaa haastateltavia. Kun halusin täydentää aineistoa joillain lisäkysymyksillä tai kun huomasin, että jostain teemasta ei ollut riittävästi tietoa, oli luontevaa soittaa haastateltavalle ja varmistaa asia häneltä. Haastatte- lumenetelmä mahdollisti myös sen, että pystyin jälkikäteen varmistamaan tutki- mustulosteni validiutta, kysymällä haastateltavilta itseltään, olinko tulkinnut tai ymmärtänyt asian heidän mielestään oikein.

1.4 Akkulturaatio tutkielmani kehyksenä

Elämänkulku tai elämäntapa käsitteinä kytketään kuvaamaan tässä tutkielmassani

(14)

kulttuuriin. Adamson Hoebelin (1949, 151) määritelmän mukaan käyttäytymis- piirteiden ja – kaavojen tuottamat kokonaisuudet ovat kulttuurisesti opittuja. Kun kulttuuria tutkitaan laajasta näkökulmasta on kysymys kollektiivisista subjektivi- teeteista, joka tarkoittaa yhteisön ja yhteiskuntaluokan piirissä omaksuttuja ajatte- lutapoja, maailmanhahmottamista ja elämän mielekkääksi kokemista. Hoebelin väittääkin, että se elämän kokonaisuus, jota ihmiset elävät, on kulttuuria.

Kulttuuri-ilmiöiden ja kulttuurivaikutteiden leviämistä kulttuurista toiseen kutsu- taan akkulturaatioksi. Sitä käsittelevä tutkimus on varsin nuorta, aikaisimmat tutkimukset ajoittuvat 1850-luvulle, sillä ensimmäisten joukossa sitä käytti Powell (1860). Hän tutki akkulturaation aiheuttamia suuria muutoksia. Tutkijoiden väli- seen yhteisymmärrykseen ja tieteellisen tutkimuksen piiriin akkulturaatio käsite (Redfield ym.1936, 149, ks. myös Herskovits 1966, Koiranen, 1966) pääsi vasta 1930-luvun puolivälissä, jolloin Redfield, Linton ja Herskovits julkaisivat käsit- teen suuntaviivat. Redfieldin ym. (1936, 139) teoksessa todetaan, kuinka vaikutteiden leviäminen kahden eri kulttuuria edustavan ryhmän välillä aiheuttaa, ainakin toisessa kulttuurissa, rakenteellisia muutoksia ja sopeutumista sekä muutoksia perinteisissä kulttuuripiirteissä. Näin ollen akkulturaatio on monimutkainen so- siokultturaalinen systeemi.

Akkulturaatio voidaan ymmärtää sekä tilana että prosessina. Kun akkulturaatios- sa tutkitaan vieraiden ja uusien vaikutteiden aiheuttamia muutoksia, sitä seurataan prosessimaisesti. Näitä muutoksia esiintyy esimerkiksi ihmisten uskomuksissa, tunteissa, asenteissa, arvoissa ja käyttäytymisessä. Riippuen tarkastelukulmasta, akkulturaatio voi koskettaa koko kulttuuria, ryhmää tai yksilön sopeutumisproses- sia, jota kuvataan sosiaalisena, psyykkisenä tai fyysisenä ilmiönä (Koiranen, 1966, 1-10). Akkulturaatio-tutkimuksessa näkökulma on usein vastaanottavan, hei- komman kulttuurin puolella ja Berryn (1989,) mukaan tässä prosessissa voidaan erottaa neljä vaihetta: integraatio, assimilaatio, separaatio ja marginalisaatio.

Integraatio on paras mahdollinen tapa suhtautua koko akkulturaatioprosessiin.

Siinä siirtolaisella on hyvä toimiva suhde sekä omaan etniseen kulttuuriin että valtakulttuuriin. Integraation on sanottukin olevan paras ratkaisu valtakulttuuriin so- peutumisessa. Assimilaatio eli sulautuminen tapahtuu silloin, kun henkilö ei halua säilyttää omaa kulttuuri-identiteettiään vaan sulautuu täysin valtakulttuuriin. Toi- sin sanoen henkilö hylkää oman kulttuurinsa ja omaksuu valtakulttuurin sen tilalle.

Tämän on nähty olevan erittäin haitallista sopeutumiselle, varsinkin nuorten siir-

(15)

tolaisten keskuudessa. Separaatiossa henkilö haluaa pitää kiinni alkuperäisestä kulttuuristaan, mutta välttää sosiaalista kanssakäymistä valtakulttuuriin. Mar- ginalisoituminen tarkoittaa henkilön vieraantumista omasta kulttuuristaan. Hän ei kuitenkaan omaksu valtakulttuuria, jolloin voidaan sanoa hänen ”pudonneen”

kahden kulttuurin väliin. Tässä tilanteessa henkilö ei siis hyväksy kumpaakaan kulttuuria ja kokee tulleensa hylätyksi suhteessaan enemmistökulttuuriin. (Berry 1988, 43–46, Berry 1989, 217.)

Akkulturaatiotutkimus on saanut alkunsa antropologien parissa mutta nykyisin si- tä on alettu käyttää yhä useammin psykologisissa tai sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa. Berryn (1988, 30–31) mukaan akkulturaatiota voidaan käsitellä sekä yksilön että ryhmän akkulturoitumisena. Tällöin yksilön akkulturaatioprosessia voidaan kutsua psykologiseksi akkulturaatioksi. Berryn mielestä yksilötasolla ak- kulturaatiotutkimuksen tulisikin keskittyä henkilön sisäisiin ja ulkoisiin konflik- teihin ja kriiseihin sekä henkilökohtaisiin suhtautumistapoihin.

Siirtolaisuudelle on aina syynsä ja usein siirtolaistutkimuksissa selvitellään näitä syitä. Tämän lisäksi siirtolaistutkimuksissa on keskeistä siirtolaisten sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Tällöin tutkittavaksi kohteeksi muodostuu elämä maassa, jonka tavat ovat erilaiset kuin lähtömaassa. Akkulturaatioprosessin tutkiminen on sosiaalitieteellisempi ja psykologisempi tapa lähestyä siirtolaisuutta. Suurten mas- sojen tai muuttoliikehdinnän sijasta, tarkastelussa keskitytään ennemmin yksilöl- liseen ja jokapäiväisen elämän toimintaa kuvaavaan tutkimukseen. Laajassa mer- kityksessä akkulturoituminen tarkoittaa tietyn etnisen ryhmän kulttuurimuutosta erilaiseen yhteiskuntaan sopivaksi (ks. Liebkind, 2000).

Tässä tutkielmassani käsittelemieni evakkokarjalaisten sopeutuminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Vaikka he olivat samaa kansaa muiden suomalaisten kanssa, he muodostivat oman etnisen ryhmänsä, sillä historiallisesti he kuuluivat eri heimoon muihin suomalaisiin verrattuna. Heidän kulttuurissaan oli paljon vaikutteita esimerkiksi ortodoksisuudesta ja idän kulttuurista, tavoista sekä perinteis- tä. Lisäksi he kuuluivat eri murrealueeseen kuin länsisuomalaiset. Tästä kaikesta johtuen, akkulturoituminen sopi käsitteenä tutkielmani piiriin ja siksi käytin sitä tässä kehyksenä.

On myös huomioitava, että akkulturaatiota voi tapahtua molempiin suuntiin. Esi- merkiksi sopeutumisesta puhuttaessa myös valtaväestö sopeutuu uudesta kulttuu-

(16)

kurssinsa” ja sopeutumisen vaiheensa, ennekuin erilaiset kulttuurit pystyvät kohtaamaan toisensa ja elämään toistensa kanssa tasa-arvoista elämää. Ongelma- alueiksi kanssakäymisessä voivat muodostua asenteet, vallitsevat käsitykset, stereotypiat, ennakkoluulot ja etnosentrismi. (ks. Liebkind, 1997.)

Asenteella tarkoitetaan ihmisen tapaa ajatella jostain asiasta, joko suosivalla tai ei-suosivalla tavalla. Ennakkoluulot kohdistuvat usein johonkin uuteen ja outoon, mutta ne ovat astetta lievempiä kuin asenteet. Etnosentrinen ihminen ajattelee oman kulttuurin paremmuutta ja katsoo asioita kulttuurisesti hyvin kapea-alaisesti.

Stereotypiat ovat yleisiä vallalla olevia käsityksiä esimerkiksi jostain ihmisestä tai ihmisryhmästä. Usein stereotypiat ovat joko hyvänsuopia tai pahansuopia ajatuk- sia toisista ihmisistä. (Liebkind, 1997, 42.)

Yhtä osaa yksilön akkulturaatio-prosessissa voidaan kutsua kulttuurishokiksi. Se on kuin kehityskriisi, jossa ihminen tarkkailee sisäistä maailmaansa suhteutettuna uuteen ja outoon kulttuuriin. Vaikka tässä tutkielmassani karjalaisten kulttuuri ei suuresti poikennut suomalaisten kulttuurista, voin nähdä heidän akkulturaatio- prosessissaan kulttuurishokin piirteitä. Sitä voidaan (ks. Raiskio, 1997) verrata myös sosiaalistumisprosessiin, johon vaikuttaa sekä yksilön motivaatio kuin laajempi kyky mukautua uusiin vaatimuksiin.

2

Kasvatushistoriallinen mikrotason tutkimus

Mikrohistorian tutkimus on melko uusi tapa tutkia kasvatushistoriaa. Vehkalahti (2003, 237) tarkentaa osuvasti sen tavoitetta kuvata tavallisia ihmisiä heidän arki- päivässään, sen sijaan, että tutkittaisiin valtaapitävien historiaa. Kun tutkimuksen lähtökohdaksi valitaan mikrotaso, ajatellaan että pienien yksityiskohtien avulla saadaan tuotua esille jotain sellaista, joka makrotason tutkimuksessa saattaisi jää- dä pimentoon. Carlo Ginzburgin (1996, 62–63) mukaan tutkimuksen aineistosta tulisi etsiä pieniä johtolankoja, joita tutkimalla ja analysoimalla menneisyys voisi hahmottua eteemme tarkempana ja monipuolisempana. Uudesta näkökulmasta katsottuna, se mahdollistaa parhaimmillaan uusien käsitysten syntymisen historiasta. Siitä voi paljastua myös ristiriitaisuuksia, joita purkamalla käsitys historian tapahtumista muuttuu. (ks. myös Vuorio – Lehti & Nieminen, 2003). Nämä pienet johtolangat tai jäljet, esimerkiksi sotien vaietut tilanteet tai arjen yksityiskohdat,

(17)

ovat myös Fingerroosin ja Haanpään (2006, 30–32) mukaan avaimia vaihtoehtoi- sille tulkinnoille historiasta.

Fingerroos ja Haanpää (2006) tarkastelevat artikkelissaan myös mikrohistoriaa fokusoituneena suppeampien alueellisesti ja ajallisesti rajattuihin tutkimuskohtei- siin. He jatkavat, että tarkoituksena on keskittyä yksittäisten ihmisten tai ryhmien elämään esimerkiksi ajallisesta näkökulmasta. Tällä mikroskooppisella otteella menneisyyttä voidaan havainnoida läheltä ja syvällisemmin. Kun tavallisten ihmisten menneisyys asetetaan kiinnostuksen kohteeksi, tutkimuksessa pyritään eri- laisiin menneisyyden tulkintoihin, he lisäävät. Peltosen (1999, 52–55) mukaan mikrohistorioitsijat etsivät lopulta historian pienistä tapahtumista laajempia mak- rotasoa koskettavia ilmiöitä.

2.1

Muistitietotutkimuksen metodologia

Kansainvälisessä kirjallisuudessa muistitietotutkimusta kuvataan käsitteellä oral history, jolla tarkoitetaan erilaisin haastattelumenetelmin tuotettuja aineistoja.

Näillä aineistolla kuvataan lisäksi menneisyyttä. Suullinen historia on suomen- noksena sille osuva nimi, vaikka useimmiten oral history - termi on suomennettu muistitietotutkimukseksi tai muistitietohistoriaksi.

Peltonen (2002) määrittelee muistitietoa oral history - termin kautta seuraavaan tapaan: ”Muistitieto (oral history) määritellään tiedoksi, joka ei pohjaudu kirjalli- siin lähteisiin vaan tiedonantajan muistiin. Sitä pidetään luotettavana silloin, kun tiedonantaja kertoo omakohtaisesti kokemastaan. Luotettavuuden edellytyksenä on lisäksi vielä se, että tutkittavasta kysymyksestä on käytettävä useita yhtäpitäviä muistitietoja (todistajalausuntoja).” Määritelmässä korostuu muistamisen ja muistitiedon luonne sekä kollektiivisen ja yksilöllisen muistin vuorovaikutus. Finger- roos ja Peltonen (2006, 9-10) eivät kuitenkaan halua kääntää oral history -termiä pelkästään muistitiedoksi tai suulliseksi historian tutkimiseksi, vaan korostavat sen tarkoittavan suomalaisessa tutkimuksessa puhutun sanan lisäksi tekstiä. He haluavat viitata muistitietotermillä kaikkiin menneisyyden tulkintoihin, jolloin muistitieto voi olla tutkimuksessa sekä lähde että kohde, apuväline tai sivujuonne.

Jos muistitietoa käytetään lähteenä, sen tavoitteena on tuoda esille muistelijan

(18)

oma näkökulma menneestä. Tällöin tutkijan tehtävänä on tulkita ja tehdä analyy- siä menneistä ajoista.

Fingerroos ym. määrittävät muistitietotukimusta perustellen sen kuuluvaksi histo- rianfilosofian ontologiaan ja epistemologiaan kuuluvaksi osa-alueeksi. Ontologi- alla he tarkoittavat oppia olevaisesta, joka kuvaa, mitä mennyt on tai mitä aika on.

Epistemologia sisältää puolestaan käsityksen siitä, millä ehdoilla tietoa tuotetaan.

Tähän alueeseen liittyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat: ”Miksi tutkim- me menneisyyttä?” ja ”Mitä hyötyä siitä on?” Habermasin ajattelun mukaan kulttuurin tutkimuksen epistemologinen kenttä jaetaan selittävään, ymmärtävään ja kriittiseen tutkimukseen. Fingerroosin ja Haanpään (2006, 28) mallissa muistitietotutkimuksessa pyritään selittämään tai esittämään erilaisia menneisyyden ilmiöi- tä. Ymmärtävä tutkimus suuntaa sitä vastoin muistitiedon tulkintaan, jolloin tulos on vahvasti subjektiivinen ja monimerkityksinen. Ja kriittinen muistitietotutkimus pyrkii tulkitsemaan arvioivasti.

Portellin (2006, 57–58) mukaan suulliset lähteet ovat luotettavia, mutta niiden luotettavuus on erilaista, sillä ne nostavat esiin mielikuvituksen ja symboliikan.

Monipuolisuus muistitietotutkimuksessa perustuu sille tosiasialle, että sen esittä- mät ”väärät väittämät” ovat psykologisesti aina tosia ja yhtä tärkeitä kuin asiasi- sällön luotettavimmat kuvaukset. Esimerkkinä Portelli mainitsee kirjalliset lähteet, kuten parlamentin istuntojen pöytäkirjat tai kokousten pöytäkirjat, sekä oikeuden- käyntien pöytäkirjat, joita kirjurit lyhentelevät, joita käytetään historian tutkimuksissa laajalti ja kyseenalaistamatta. Usein nämä lähteet ovat välittyneet suullisista lähteistä ja niitä pidetään hyväksyttävinä. Portelli väittää, että ennakkoluuloinen suhtautuminen suullisiin lähteisiin sisältää kuvitelman siitä, että nämä lähteet ovat tapahtumista etäisiä ja muistin vääristämiä. Portelli selventää että, tosiasiassa suulliset lähteet kompensoivat ajallista etäisyyttä omaksumalla henkilökohtaisia aineksia tapahtumiin. Myös erilaiset tavat suullisessa kulttuurissa auttavat ja hel- pottavat muistamista, sillä samoja tarinoita kerrotaan yhä uudestaan ja ne herättä- vät keskusteluja.

Monitieteisyyden haasteet ovat kasvaneet uusien historioiden myötä. Tutkimuk- sen ulottuville päätyvä tieto on myös ohentunut, sillä niin sanottu virallinen tieto ei enää riitä, vaan tarvitaan toista tietoa. Hänninen, Karjalainen ja Lahti (2005, 3- 5) erittelevät kirjassaan virallisen tiedon ja toisen tiedon luonnetta. Heidän mukaansa virallinen tieto esittää julkisen totuuden asiasta, kun taas toinen tieto kuvaa

(19)

yksilökohtaista, paikantunutta, ihmettelevää ja paljastavaa tietoa. Edellä mainitun tiedon muotoja ovat täsmätieto, hiljainen tieto, vastatieto ja heikko tieto. Tällaisel- la toisella tiedolla on siis monia ilmenemismuotoja, joista hiljainen tieto viittaa kokemukseen, joka on vaikeasti tulkittavissa, mutta joka vaikuttaa ihmisten käy- tännöissä.

Vastatieto (Hänninen ym.) puolestaan kyseenalaistaa virallisen tiedon ja tekee tilaa unohdetuille ja syrjäytetyille käsityksille. Ja heikko tieto pohtii, kantaa huolta ja miettii inhimillistä olemista vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa, antaen tilaa historian arvoituksellisuudelle. Esimerkiksi omakohtaisesta kokemuksesta kertominen on heikkoa tietoa ja se vaatii kuuntelemisen taitoa, jotta se saataisiin tavoitettua.

Peltonen (2003, 19) kuvaa samaa asiaa miettien menneen ja muistamisen kertomisen problematiikkaa. Mennyt on kadotettua todellisuutta, josta on jäänyt jäljelle muistaminen, menneestä kertominen joko suullisesti tai kirjoittaen. Tällainen ko- kemuksellinen tieto läheltä kokeneiden subjektiivisesta näkökulmasta on Peltosen mukaan lähdeaineistona hedelmällisempää ja arvokkaampaa kuin viranomaisten asiakirjat. Hän korostaa myös, että kertomuksissa liioitellaan, mutta samanlaista liioittelua esiintyy myös asiakirjoissa. Kaikesta huolimatta omakohtaisten kertomusten avulla päästään lähemmäksi itse kokijaa. Kertomusten tutkiminen on näin ollen, Peltosta mukaillen, samalla sekä kulttuuristen piirteiden että -prosessien tutkimista. Subjektiivisuus kertomuksissa voi myös olla vähemmän konkreettista tai yleispätevää kuin faktat, mutta Peltonen vakuuttaa, että ne ovat silti olemassa.

Unohtaminen, vaikeneminen tai totuuden muuntaminen on osa prosessia ja sille on aina omat syynsä. Anttonen (2000, 11–15) kirjoittaa muistamisen prosessista historiallisena kokemuksena tai tunnemuistona sekä historiallisena tietoisuutena, joka esiintyy harkittuna muistona. Tällaiset muistamisprosessit saavat muotonsa sosiaalisissa ja historiallis-kulttuurisissa konteksteissa. Historiallinen kokemus yksilöityy mentaalisiin syvärakenteisiin kun taas historiallinen tietoisuus löytää paikkansa kollektiivisissa ja julkisissa muistoissa. Muistelukerronnassa historiallinen kokemus ja historiallinen tietoisuus limittyvät toisiinsa. Tätä ilmiötä voidaan kutsua muistin politiikaksi.

(20)

2.2

Elämäkerrallinen ja narratiivinen tutkimus

Puolalainen Florian Znaniecki tunnetaan elämäkertatutkimuksen uranuurtajana.

Hän on yhdessä W.I. Thomasin kanssa tehnyt laajan tutkimuksen Puolasta Chica- goon muuttaneista siirtolaisista. Hän on korostanut elämäkerrallisessa tutkimuksessa sitä, että siinä ei pidä tyytyä tutkimaan vain ihmisen toimintaa maantieteelli- sestä tai taloudellisesta näkökulmasta. Tutkimuksessa pitää tuoda esiin yksilön subjektiiviset tuntemukset, ajatukset ja toiminnot. The Polish Peasant- tutkimuksen aineistona oli etupäässä siirtolaisten omaelämäkertoja ja päiväkirjoja. Oma- elämäkertoja tai kokemuksia tutkiessaan subjektiivinen puoli oli merkittävässä asemassa. (Antikainen, 1998, 37–38.)

Elämäkerrallisessa tutkimuksessa tulee näkyviin ihmisen elämänkulku (Arendt, 1987). Se kuvaa ihmisen kasvun historiaa. Elämänkulku käsite tarkoittaa sitä, että yksilön elämäntaivalta tarkastellaan merkittävien elämäntapahtumien valossa.

Esimerkkeinä tällaisesta ovat syntymä, avioituminen, äitiys, isyys ja eläkkeelle siirtyminen. Näitä merkittävimpiä tapahtumia voivat olla kouluun meno, työhön siirtyminen, muutto paikkakunnalta toiselle tai työpaikan vaihto. Kun elämänkul- kua ajatellaan yksilön kehitystä koskevana mallina, siihen sisältyy erilaisia lähtö- kohtia. Historiallinen aika muotoilee ihmisen elämänkulkua. Elämäntapahtumien ja siirtymien vaikutus riippuu niiden ajoittumisesta elämässä. Yhteenkietoutumi- sen periaatteena on nähtävä, että sosiaaliset ja historialliset vaikutukset näkyvät suhteiden verkoston kautta. Lisäksi on otettava huomioon, että ihmiset ovat toimi- joita, jotka rakentavat oman elämänkulkunsa valinnoillaan historiallisissa ja yh- teiskunnallisissa olosuhteissaan. (Antikainen 1998, 101 – 102.)

Elämänkulun tutkimus on Korhosen (2003, 1) mukaan nojannut yhä enemmän elämäkerralliseen näkökulmaan. Hänen mukaansa aiemmin elämäkertoja kirjoitti- vat vain merkkihenkilöt, kun taas nykyisin omaelämäkerrat ovat yleistyneet ja demokratisoituneet kaikelle kansalle (ks. myös Vilkko, 2000, 74–85). Nämä samoin kuin narratiivisuus ovat Korhosen tutkimuksen mukaan nousseet kiinnostuksen kohteeksi myös terapioissa ja ohjaustyön piirissä. Lisäksi niiden on sanottu avaavan uusia mahdollisuuksia sekä tutkimustyöhön että asiakastyöhön (Saaren- heimo, 2001).

Lalive d` Epinay (1995, 49) kuvaa elämänkertaa osuvasti kertojan ja kertomuksen todistukseksi. Hänen mukaansa elämänkerroissa on aina osa kuvittelua, mutta se

(21)

ei silti vähennä kertomusten todistusarvoa. Kuvitelma voi kuitenkin kuulostaa to- delta ja aina siinä on lainattuja elementtejä puhujan maailmasta ja elämästä. J.P.

Roos (1987,31) kuvaa elämänkerran kirjoittajien erityistä herkkyyttä tai horjuvaa itsetuntoa, johon liittyy usein koettujen tapahtumien voimakas vaikutus kirjoitta- jan tuntoon ja ajatteluun. Roos väittää, että kirjoittajien elämään näyttäisi aivan erityisesti vaikuttavan köyhyys, puute, nöyryytykset ja epäinhimillinen kohtelu.

Vilkko (1997, 73) on tutkinut elämäntarinan kerrontaa ja kuvaa elämäntarinan lu- kemista hämmentäväksi kokemukseksi. Koska kaikilla ihmisillä on elämäntarina ja siitä kerrotaan koko ajan, ei tiedä mikä tarinoissa lopulta puhuttelee, kerronnan tapa vai itse tarina. Vilkon mukaan kosketuspinta löytyy kuitenkin eletystä elä- mästä, elinympäristöistä, aikalaisista ja heidän elämän käytännöistään. Vilkko päätyy ratkaisuun kerrotun elämän ”minästä”. Hän toteaa, että ”minällä” on usein arvioiva ja rekonstruoiva sävy ja sen kertomisen tapa puhuttelee kuulijaansa. Näin ollen kerrottu elämä ja tarinoitu elämä kulkevat käsikkäin tai sisäkkäin. Niistä ei voi erottaa mikä on elettyä elämää ja mikä tarinaa.

Saarenheimo (1997) korostaa, että keskeinen kysymys elämäkerrallisen muistin tutkimuksessa on muistojen ja todella eletyn menneisyyden keskinäisestä vastaa- vuudesta. Furlong (1951, 31) on tutkinut muistia ja sitä, miten se toistaa mennei- syyttä. Hänen mukaansa muistot ovat kuin kopioita menneisyyden erilaisista tapahtumista. Tässä muistin kopioteoriassa oletetaan, että henkilön muistot edusta- vat kokemusmaailmaa sellaisena kuin ne ovat tapahtumahetkellä olleet. Tästä on esitetty myös teoriaa miten ainakin periaatteessa muistot voisivat säilyä muuttumattomina vuosikausia. Niin sanotun ”flashbulb” - teorian mukaan (ks. esim.

Brown & Kulik, 1977; Winograd & Killinger, 1983) erityisesti sellaiset muistot, joihin liittyy voimakkaita affektiivisia komponentteja säilyvät muistoissa muuttumattomina.

Eskola ja Suoranta (2005, 22–23) pitävät narratiivisuutta yhtenä tapana tehdä sel- koa todellisuudesta. Heidän mukaansa ihminen jäsentää kokemaansa tarinan avulla, joten sitä voidaan pitää toisena keinona kaiken ymmärtämiselle loogisen ajattelun ohella. (ks. myös Tonkin, 1992 ja Thompson, 1988) Arkipuheen lisäksi koko kirjallinen kulttuuri on narratiivisesti jäsentynyttä. Koko ihmisten elämä on täynnä mitä erilaisimpia kertomuksia ja siksi sitä voidaan pitää ihmiselämään ja olemiseen kuuluvana ymmärryksen perustavanlaatuisena muotona. Siksi narratii-

(22)

Eskolan ja Suorannan mukaan se on resurssi muiden joukossa, jota voidaan tehdä lukemalla, keräämällä ja kirjoittamalla tarinoita. Hyvinä esimerkkeinä ovat heidän mukaansa, omaelämäkerrat, päiväkirjat, kirjeet tai eläytymismenetelmällä kirjatut tarinat. Lukemisella tässä tarkoitetaan jonkin aineiston tematisointia narratiivi- suuden näkökulmasta tutkimuksen kohteeksi. Näin ollen, erilaiset ilmiöt ja tapah- tumat voidaan lukea kertomuksina. Omaelämäkerrat ja haastattelut ovat kertomusten keräämistä, sillä niiden muoto on kertomuksellinen. Varsinkin haastattelut voi tehdä sellaiseen muotoon, että ne inspiroivat tarinan kertomiseen. (Eskola &

Suoranta, 2005, 22 - 23.)

3 Evakkokarjalaisuuden historiaa

Jo lokakuussa 1939 rajaseudulla asuvat karjalaiset joutuivat lähtemään evakkoon kasvavan sodanuhan vuoksi. Heitä oli noin 45 000 henkilöä ja he olivat pääosin kotoisin Kannakselta, Viipurista sekä Suomenlahden rajakylistä. Lähtö oli kiirei- nen, eikä mukaan saatu ottaa paljon mitään muuta kuin sen verran kuin kukin jak- soi kantaa. Evakuointia ei suunniteltu riittävästi ja siksi kaikki tavarat jäivät Kar- jalaan. Kun rauha sitten solmittiin ja uusi raja vedettiin, 420 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa. Suurin osa siirtolaisista oli maanviljelijöitä ja karjan kasvattajia ja siksi heille pyrittiin antamaan uudet tilat muualta Suomesta. Eduskunta sääti pika-asutuslain ja korvauslain omaisuutensa menettäneille. Mutta kun sota jatkui, jäivät nämä korvauslait toteutumatta.

Sodassa menetetyt alueet vallattiin takaisin jatkosodassa ja monet karjalaiset palasivat takaisin koteihinsa Karjalaan. Monet kodit oli tuhottu, mutta jotain oli säily- nyt ehjinä. Ahkeralla työnteolla asunnot saatiin kunnostettua ja elämä alkoi alusta.

Karjalaan takaisin palaajia oli noin 280 000 henkeä, eli noin 70 % kaikista karja- laisista.

Vuonna 1944 maat menetettiin Neuvostoliitolle uudestaan ja karjalaiset joutuivat lähtemään evakkoon toisen kerran. Evakkoon lähtö tapahtui toistamiseen nopeasti, eikä evakuointisuunnitelmia ehditty toteuttaa. Omaisuuden mukaan otto tapahtui kuitenkin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Sodan keskellä olevassa valtiossa sijoittaminen oli työläs ja vaikea operaatio. Kun sota oli päättynyt, oli siirtolaisia noin 430 000 ja heistä suurin osa oli karjalaisia,

(23)

mutta joukossa oli myös Petsamolaisia sekä Sallan ja Kuusamon asukkaita. Siirto- laisia oli näin ollen noin 11% Suomen koko väestöstä. Teollisuudessa töissä käy- nyt väki tai kaupunkilaiset evakot hakeutuivat yleensä kaupunkeihin asumaan.

Esimerkiksi Helsingissä tämä muuttoaalto aiheutti asuntopulman ja ihmisiä jouduttiin sijoittamaan tilapäismajoitukseen pommisuojiin. (Ilonen, 2003, 40.) Maa- talousväestöllä oli paremmat mahdollisuudet saada itselleen asuinpaikka. Heille oli toukokuussa 1945 laaditun maakuntalain mukaan oikeus maatilaan tai ainakin asuintonttiin (Pärnänen, 1955, VIII).

Siirtoväen asuinpaikan muutot olivat yleisiä. Vaikka valtion puolesta siirtoväen asiat tuli hoitaa oikeudenmukaisesti, oli virallisen tahon asioiden hoitamisen kääntöpuolella ristiriitoja. Eturistiriidat evakoiden ja paikallisväen kesken tulivat esille paikallisella tasolla ja yksittäisten ihmisten asennoitumisessa. Osa niistä johtui asutusviranomaisten suunnitelmista ja niiden muuttumisesta, kun taas toisaalta karjalaiset olivat itse aktiivisia oman asuinpaikan etsimisessä. Maanhankin- talain mukaiset siirrot olivat erilaiset kuin talvisodan aikaiset siirrot. Olosuhteet olivat sekavat, sillä jatkosodan loppuessa myös rintamamiehille haluttiin antaa tontti, johon rakentaa ja maatilkku, josta hankkia elantonsa.

Valtiolla, kunnilla, yhtiöillä ja yksityisillä oli velvollisuus luovuttaa maitaan eva- koille. Joskus tämä tapahtui pakkotoimina ja aiheutti närää siirtolaisten ja paikal- listen välillä. Ennakkoluulot karjalaisia kohtaan tulivat tällöin esille jopa vihamie- lisyytenä heitä kohtaan.

Yleisesti ottaen historian kirjoitukset kuvaavat siirtokarjalaisten sopeutumista paikalliseen kulttuuriin hyväksi. Evakot alkoivat rakentaa uutta elämää niillä paikkakunnilla, josta olivat saaneet peltotilkkunsa. Heitä on kuvattu uutteriksi, sopeutuvaisiksi ja aloitekykyisiksi ihmisiksi. Pian asettumisensa jälkeen he vai- kuttivat oman asuinalueensa elämään kunnallisissa ja seurakunnallisissa luotta- mustehtävissä.(Karjalanliitonwww.sivusto<http://www.karjalanliitto.fi/>.

18.5.2008.)

3.1 Suomen yhteiskunnallinen ja historiallinen tilanne

Talvisota syttyi 30.11.1939 ja jatkui seuraavaan kevääseen 13.3 1940 asti. Talvi-

(24)

Rauhanteon myötä yli 450000 suomalaista oli joutunut lähtemään evakkoon. Uusi raja jätti taakseen kymmeniä tuhansia asuntoja. Myös muualla Suomessa tuhansia asuntoja oli tuhoutunut ilmahyökkäyksissä. Vuonna 1940 säädettiin pika- asutuslaki, jolla pyrittiin ratkaisemaan siirtoväen asuttamisongelmat. Oli alkamas- sa suuri maareformi, joka kuitenkin jouduttiin lakkauttamaan maatalousministeri- ön toimesta jatkosodan syttyessä. Heti jatkosodan alettua, rajaseudun asukkaat evakuoitiin, mutta koska sota alkoi suotuisasti, noin kaksi kolmannesta evakoista palasi takaisin karjalaan kesällä 1941. Uusi evakkoretki koitti vuonna 1944 kesä- kuusta alkaen. Koska suuret kaupungit olivat myös pommitusten kohteina, niistä evakuoitiin lapsia maalle turvaan. Arvioiden mukaan vuonna 1944 jopa 590 000 ihmistä joutui muuttamaan kodeistaan. (Oksanen, 2007,69.)

Jatkosodan ja Lapinsodan jälkeen asutusongelma oli samanlainen kuin talvisodan jälkeen ja ongelmien ratkaisemiseksi säädettiin uudet lait. Alkoi jälleenrakennuk- sen aikakausi, joka on ymmärretty jatkosodan ja Lapin sodan jälkeiseksi aikakau- deksi Suomen historiassa.

Talvisotaa seurannutta rauhan aikaa leimasivat suuren luokan ongelmat. Talous- elämää ja elintarvikkeiden saatavuutta jouduttiin säännöstelemään ja yleisesti ottaen tulevaisuutta hallitsi epävarmuus. Kansalaisten keskuudessa pohdittiin paljon rauhaa ja sotaa ja se herätti ihmisissä ristiriitoja. (Haikari, 2006, 267–268.)

Jatkosota alkoi juhannuksena 25.6.1941 ja aselepo Neuvostoliiton kanssa astui voimaan 4.-5.9.1944. Jatkosodan päätyttyä käytiin vielä Lapin sota saksalaisten karkottamiseksi maasta. Tämä sota kesti 25.4.1945 saakka. Toisen maailmansoo- dan seurauksena suomessa kuoli tilastojen mukaan 3,5 miljoonan väestöstä 93 563 ihmistä ja haavoittui 200 000 ihmistä. Huomionarvoista on se, että suurin osa pysyvästi vammautuneista oli 23 - 27 -vuotiaita. Suomen sotakorvausmenot jotka on laskettu 1952 rahana, nousivat peräti 550 miljoonaan dollariin. Sen lisäksi jou- duimme korvaamaan Neuvostoliitosta vietyä omaisuutta 22 miljoonan dollarin edestä. (Näre ym. 2007,13.)

3.2 Sodasta selviytyminen ja jälleenrakentamisen aika

Karonen (2006, 9-11) on tutkimuksessaan tuonut hyvin ilmi sen, miten sotien jäl- kitilojen kuvaaminen historiankirjoituksissa on jäänyt usein kapea-alaiseksi. Esi-

(25)

merkiksi hän mainitsee Suomen viime sotien jälkeistä aikaa koskevan tutkimuksen, jossa suurin huomio on kiinnitetty poliittisen tilanteen muutoksiin, sotakor- vauksiin, asutustoimintaan ja taloudelliseen jällenrakentamiseen. On tutkittu paljon sitä, mitä sotien jälkeen tapahtui, mutta jätetty pohtimatta sitä, miten rauhaan palattiin. Ei ole selvitetty paljonkaan sitä, miten yhteiskunta siirtyi sodasta rauhaan tai millaisia makro- ja mikrotason ongelmia yhteiskunta joutui kohtaamaan.

Minkälainen rooli tässä prosessissa oli yhteisöllä tai yksilöllä? Karosen mukaan useimmissa historiankirjoituksissa onkin pyritty kuvaamaan tässä asetelmassa makrotason ja valtiovallan toimenpiteitä. Tähän tarkasteluun tulisi kuitenkin hä- nen mukaansa ottaa sekä yhteiskunnalliset rakenteet että yksilöt, jotka kamppaile- vat erilaisten rakenteiden puristuksessa.

Haastavinta jälleenrakentamisessa (mts.10) oli yhteiskunnan kannalta yleinen demobilisointi, poliittisten ja taloudellisten ongelmien ratkaiseminen. Yhteiskun- nan rauhoittaminen, veteraanien integrointi muuhun siviiliväestöön sekä sotainva- lideista, sota-orvoista ja – leskistä sekä omaisuutensa menettäneistä huolehtimi- nen ja henkisten vaurioiden minimointi kuuluivat myös rauhaan palaamiseen. Lis- ta ei ole yllättävä, mutta siitä näkyy kuinka paljon samankaltaisuuksia se pitää si- sällään aikaisempien sotien jälkimaininkien kanssa. Tutkimusten mukaan aikalai- sille nämä asiat ovat tuntuneet itsestään selviltä toimenpiteiltä, vaikka ne osoitta- vat Suomen valtion ja päättäjien kokemuksellista taloudellista otetta asioihin ja suurten ongelmien tiedostetuksi tulemista. Kaiken lisäksi ongelmat pystyttiin ratkaisemaan nopeasti ilman pitkäaikaisia rakenteellisia vaurioita.

Toisaalta, Karosen mukaan, yksilön ja rakenteiden välisessä törmäyksessä, pie- nempi osapuoli oli yleensä se, joka kärsi eniten. Näennäisesti hyvin selvinneille henkilöille sotien jälkiseuraukset olivat tuhoisia. Monille saattoi ”jäädä sota pääl- le” ja se on aiheuttanut jälkikäteen suuriakin yhteiskunnallisia ongelmia. Teokses- sa ”Kun sota on ohi”(Karonen & Tarjamo, 2006) osoitetaan sodan ja rauhan väli- sen rajan hämäryys. Siinä keskitytään tutkimaan myös niitä sodan jälkitiloja, jotka ulottuvat jopa vuosikymmenten taakse rauhanteon jälkeiseen aikaan. Asioita tut- kittuaan, Karonen on tullut siihen tulokseen, että sodan aiheuttamat ongelmat olivat suurimmillaan vasta sodan jälkeen.

(26)

4 Kasvatuksellisia näköaloja

Teoksessaan Haavoitettu lapsuus Näre ym. (2007) kuvaavat 1930–40-lukujen kasvatusta ja koulukuria ankaraksi. Heidän teoksessaan ei kuitenkaan pureuduta koulukurin syihin tai siihen, mistä tuon ajan kasvatuskäsitykset olivat saaneet alkunsa. Tässä tutkielmassani haluaisin tuoda esille sen, miksi tuon ajan kouluja kasvatuskuri oli niin ankaraa. Toisin sanoen halusin löytää syitä tuon ajan vanhempien ja opettajien kasvatusmetodeille.

4.1

Lapsuuden historiaa

Arieksen (1960, 125) mukaan lapsuuden historiassa menneisyydessä ei käsitetty lapsuuden erikoisluonnetta. Lapsia kohdeltiin huonosti systemaattisesti ja lasten kuritusmenetelmät olivat ankaria. Aikuisten ja lasten väliset suhteet olivat hänen mukaansa etäiset ja ne kehittyivät vasta vuosisatojen kuluessa kohti molemmin- puolista välittämistä.

Vaikka lapsia ei ole nähty samalla tavalla kuin nykyajan kulttuurissa, se ei tarkoi- ta, ettei lapsuutta ja sen eroavaisuuksia aikuisuudesta olisi otettu huomioon. Aries korostaa, että lapsuuskäsityksen ensimmäisessä hoivaamisvaiheessa painottui perheen merkitys. Toisessa vaiheessa 1500-luvulta alkaen ja erityisesti 1600- luvulla, alkoivat kirkonmiehet muiden moralistien kanssa vaikuttaa yhä enemmän lapseen. Hänet nähtiin Jumalan luomukseksi, joka tarvitsi turvaa ja muokkausta.

Tämä käsitys siirtyi myös perheisiin. 1700-luvulla alettiin kiinnittää huomiota lapsen hygieniaan ja fyysiseen terveyteen. Aries jatkaa, että vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen nykyinen lapsuuskäsitys alkoi vakiintua. Lapsesta tuli perheen ja vanhempien kiinnostuksen kohde. Arieksen mukaan (1960, 150) perhe- elämän yksityistymisen ja koululaitoksen syntymisen myötä, lasten kohtelu tuli ankarammaksi ja lapset menettivät keskiajalle ominaisen vapauden. Nyt heidät eristettiin vanhemmista, heidän kasvatuksestaan ja koulutuksestaan kiinnostuttiin ja heitä alettiin valmentamaan aikuisuuteen. Arieksen tutkimuksia on myös kriti- soitu metodologisten heikkouksien kuin myös hänen johtopäätöksiensä vuoksi.

De Mausen (1976, 25–29, 51) mukaan psykohistoriallinen näkemys lapsen historiasta on ollut järkyttävä. Lapsen pahoinpitelyä ja ankaraa kohtelua on pidetty hä-

(27)

nen tutkimustensa mukaan itsestäänselvyytenä. Lasten hoitaminen on ollut vä- häistä ja heitä on kohdeltu raa´asti ja väkivaltaisesti. Hänen mukaansa lasten kohtelu on suhteessa vanhempien persoonallisuuteen ja kehitystasoon. Esimerkiksi keskiajan vanhemmille ei ollut kehittynyt psyykkistä mekanismia, joka olisi mah- dollistanut empaattisen suhtautumisen lapsiin. de Mausen psykohistoriallisessa näkemyksessä on eri vaiheet, jossa tapahtuu kuitenkin kehittymistä. Sosiaalistu- misvaiheessa, joka sijoittuu 1800 - 1950-luvuille lastenkasvatus alkoi keskittyä lapsen harjaannuttamiseen ja kouluttamiseen, toisin sanoen, hänen opettamiseen- sa ”oikealle tielle”. Tätä näkemystä tukee 1900-luvun keskeiset psykologiset suuntaukset psykoanalyysistä (Freud) behaviorismiin (Skinner) ja se on keskeistä sosiologisessa funktionalismissa. Myös isät kokivat tuolloin lastensa kasvatuksen tärkeäksi.

Viimeisin vaihe de Mausen (1976, 51–53) mukaan on auttamisvaihe, joka alkoi 1950-luvulla. Siitä lähtien alkaa uusi vaihe lapsen ja vanhemman suhteessa. Kas- vatuksen lähtökohtana tulee olla lapsi ja hänen tarpeensa eikä vanhempien tarpeet.

Vanhempien tehtävä on lastensa kehityksen tukeminen ja hänen tarpeidensa tyy- dyttäminen. Lapsen tahtoa ei murreta, eikä häntä alisteta. Vanhemmilta vaaditaan aikaa lapsilleen ja heidän yhdessäoloaan korostetaan. Näin lapsesta kasvaa itseen- sä luottava aikuinen, joka näkee maailman realistisesti. Tähtisen (1992, 43–49) tutkimuksessa tulee esiin seuraavat seikat, jotka ovat muokanneet lapsuuskäsitystä historiassa: koulusysteemin muotoutuminen, perherakenteen muotoutuminen, ka- pitalismi ja teollistumisen nousu, vanhempien kypsymisprosessien eteneminen ja ajan hengen muotoutuminen hyväntahtoiseksi.

Cunnigham (2005, 201–202) väittää, että modernin historiantutkimuksen mukaan lapsuuden historiassa on korostunut kysymys vanhempien ja lasten suhteesta.

Tässä tutkimuksessa kysytään rakastivatko entisaikojen vanhemmat lapsiaan?

Vastausta on etsitty päiväkirjoista, omaelämäkerroista, kirjeistä ja testamenteista sekä sairaaloiden- ja oikeuslaitosten arkistoista. Kysymykseen on kuitenkin ollut vaikea löytää uskottavaa vastausta, sillä eri aikoina ”rakkaus” on käsitetty eri ta- voin, ja sitä on vaikea verrata moderniin rakkaus-käsitykseen. Cunnigham korostaa kuitenkin sitä, että lapsuus ja lapsen historia on nähtävä osana oman aikansa yleistä ajattelutapaa ja kasvatuspolitiikkaa. Entisaikoina lapset nähtiin osana taloudellista, sosiaalista ja poliittista elämää yhteisössä.

(28)

Cunnigham kritisoi lapsen historian tutkimuksia 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin lapsuutta tutkittiin kapea-alaisesti, aikansa yleisen vallalla olevan kasvatuspolitii- kan näkökannalta. Toisaalta taas 1980- ja 1990- luvun lapsuuden historian tutkimus kiinnitti liikaa huomiota lapsen yksilöhistorian tutkimiseen. Lisäksi on huomioitavaa, että Arieksen lapsuuden historian tutkimukset ovat keskittyneet vain 1800-luvun lopulle saakka. Kun taas esimerkiksi Pollockin (1983, 47) tutkimuksissa korostui pysähtyneisyys. Hänen mukaansa vanhempien ja lasten väliset suhteet pysyivät lähes muuttumattomina 1800- luvun lopulle saakka. Cunnigham toteaa, että Polloc ei jatkanut lapsuushistorian tutkimuksiaan pidempään kuin 1900- luvun alkupuolelle saakka. Vasta 1900-luvun puoleenväliin mennessä tutkijat olivat kiinnostuneita lapsuuden kartoittamisesta. Silloin tutkimuksissa korostettiin lapsuutta ”lapsen vuosisatana” ja mukaan tulivat kysymykset vanhemmuudesta ja vastuusta.

Varsinkin metsästys - ja keräily-yhteisöissä (Antikainen, 1998, 146) ja myös ag- raariyhteiskunnassa perinteellä oli suuri merkitys lasten kasvatustavoissa. Kasva- tus kuului kaikkeen muuhun arkipäivän toimintaan eikä sitä pidetty erillisenä asiana. Antikainen toteaa kuinka tällainen perinteitä korostava kasvatusmalli esiintyi varsinkin maatalousvaltaisessa yhteisössä ja alempien sosiaaliluokkien piirissä. Esivallan vaikutus näkyy myös 1930-luvun kasvatuksessa. Antikaisen mukaan kirkon vaikutuksesta ruumiillinen kuritus maatalousyhteiskunnassa yleis- tyi. Ajateltiin vitsan pelastavan lapsen sielun joutumasta helvettiin. Veikko Ruop- pilan mukaan (1954; Hurme 1985) lapsilta odotettiin tuona aikana kuuliaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Lapset eivät saaneet sananvaltaa kodeissa ja vielä 1800-luvun lopussa lasten tuli teititellä vanhempiaan. Lasta tuli kasvattaa arvon- annon tuntoon ja häveliäisyyteen, sillä nämä asiat eivät olleet synnynnäisiä lasten omaamia piirteitä. Tällöin välineenä tuli käyttää vitsaa. Usein vedottiin myös lapsen uskonnollisiin, sosiaalisiin ja omanarvon taipumuksiin.

Lisäksi Antikainen korostaa, että lapsuus - ja nuoruuskäsitykset ovat muuttuneet kasvatuskysymyksinä ja biologisina ilmiönä hyvin vähän aikojen kuluessa. Tästä voi tehdä johtopäätöksiä myös oman tutkielmani aikakauden kasvattajien toimintaan. Koska he olivat saaneet osakseen ankaran kasvatuksen, he jatkoivat sitä samaa mallia kasvattaessaan omia lapsiaan. Tämä tosiasia auttaa ymmärtämään, miksi aikuiset sodan aikana käyttäytyivät usein niin pelottavalla tavalla lapsiaan

(29)

kohtaan, sillä kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa pelkästään sodan vaikeuksien vuoksi tehdyiksi ratkaisuiksi.

Yhteiskunnallisena ilmiönä lapsuuskäsitys on kuitenkin muuttunut paljon eri kult- tuureissa. Yhteiskuntatieteilijöille lapsi ja lapsuus on ollut marginaalinen ilmiö.

Lapsuutta on käsitelty eniten pedagogiikan, biologian tai psykologian näkökul- mista. (Alanen & Bardy, 1990, 9-11.)

4.2 Koulutuksen historiaa

Tultaessa 1900-luvulle koulutuksen laaja-alaisuus ja yhteiskunnallinen merkitys oli muuttunut suuresti, jos sitä vertaa sata vuotta aikaisempaan aikakauteen. Täh- tinen (2007, 135–137) toteaa artikkelissaan, että myös pedagoginen ajattelu suhteessa koulujen yhteiskunnallisuuteen oli vahvistunut. Koulutus nähtiin tärkeäksi niin talouselämän kuin kansakunnan hyvinvoinnin ja integraation kannalta. Täh- tinen jatkaa, että kansalaiskasvatuksen näkökulmasta kasvatusta ja koulutusta pidettiin modernin kansanvaltaisen yhteiskunnan merkkinä. Mitä lähemmäs 1900- lukua tultiin, koulutus herätti yhteiskunnallista keskusteluja ja poliittisia intohi- moja erilaisten intressiryhmien välillä. Vaikka koulumainen opetus ei vielä it- senäistymisen aikoina koskettanut kaikkia, se toimi sosiaalisen ja ammatillisten hierarkioiden määrittäjänä. Suomi oli muiden länsimaiden tapaan muotoutumassa moderniksi koulutusyhteiskunnaksi. Uuden kansakoulun perustamistahti tuntui kuitenkin etenevän hitaasti ja varsinkin kirkon vaikutus kouluopetukseen jatkui vielä pitkään, vaikka tiet olivat virallisesti erkaantuneet (ks. esim. Suni 2005;

Koski 2001.)

Opettajankoulutuksen laajentamisesta huolimatta moni pedagoginen uudistumis- pyrkimys jäi polkemaan vanhoja latujaan. Näin ollen kansakoulusta tuli kirjapai- notteinen ja opettajajohtoinen, vaikka suunnitelmat olivat alun perin olleet toiset (ks. esim. Halila 1949 II; Kiuasmaa 1982).

4.3

Kouluttautuminen sodan jälkeen

Sodan jälkeinen aikuisten kouluttaminen oli suuri urakka. Sotilaat, jotka palasivat

(30)

koulutusta. Jällenrakentamiseen ja sotakorvausteollisuuteen tarvittiin pikaisesti ammattitaitoisia miehiä. Tätä aikaa voidaan sanoa ammatillisen aikuiskoulutuksen esivaiheeksi. Yhteiskunnalliset muutokset ja poikkeusajat voidaan nähdä sysäyk- senantajiksi työllisyyskoulutusluonteisen koulutuksen järjestämiselle. Jo 1920- luvun lopun työttömyyskomitea oli pohtinut keinoja vaikean työttömyystilanteen hoitamiseksi. Naisille annettua ammattikurssitoimintaa alettiin silloin antaa myös miehille. Sodan aikana kehiteltiin poikkeuslakeja ja työnvälitys ja ammattikurs- siasiat keskitettiin kulkulaitosten ja töiden ministeriölle. Aikuisikäisten naisten kouluttaminen rintamalla olevien miesten tilalle, oli merkittävä sodan ajan pon- nistus.(Leskinen, 1997, 12–13).

Sodasta huolimatta monet kunnat ja yksityiset tahot perustivat ammattikouluja ja kehittivät opistoasteen ammatillista koulutusta. Näitä kouluja pidettiin tärkeänä linkkinä myöhemmissä suunnitelmissa, vaikka ne eivät pystyneet vastaamaan so- danjälkeiseen ammattikoulutuksen suureen tarpeeseen. Tästä johtuen suunniteltiin pikakoulutusta. Pikakoulutuksella tarkoitettiin työvaltaisen opetuksen menetelmin annettavaa lyhytaikaista ammatillista koulutusta varsinkin rintamilta kotiutettavil- le miehille, joilla ei ollut ammattia tai joilta koulutus oli sodan vuoksi jäänyt kesken. Koulutus johti vakinaiseen ammattiin ja täydelliseen ammattitaitoon. Tämä edellytti kuitenkin harjaannuttamisjaksoa työpaikoilla. Jotta työvoimaperäiseen koulutukseen olisi saatu vetovoimaa, kehiteltiin taloudellinen korvaus koulutus- ajaksi, varsinkin niille, joilla oli perhe elätettävänä. Koska sota oli verottanut par- haassa iässä olevia miehiä, tuotantotoiminnan ylläpitäminen ja elinkeinoelämän kehittäminen oli ratkaisevasti riippuvainen koulutetusta työvoimasta. (Leskinen, 1997, 12–15.)

4.4 Sota-ajan koulu

Tepora (2007, 53–58) kuvaa koulua lasten elämänpiiriä jäsentävänä tekijänä 1920–30-luvuilla. Oppivelvollisuuskoulun myötä ”lapsen työ” ajateltiin koulu- työksi. Talvisodan alla kertausharjoitukset sulkivat kouluja joksikin aikaa, kun koulurakennukset otettiin sotilastarkoituksiin. Kun sota sitten syttyi, se katkaisi koulutyön melkein koko maassa. Sodan alkamisen tieto saavutti oppilaat aamun ensimmäisillä tunneilla, ihmeteltiin miksi opettaja itki ja lippukin oli puolitangos-

(31)

sa. Teporan mukaan muistitiedossa säilyneet kuvaukset opettajista ja kansakoulusta, kuvaavat opettajat tiukoiksi ja ankariksi ja kasvatusmenetelmiltään jopa vä- kivaltaisiksi. Tunneilla tuli istua hiljaa ja kuiskuttelematta, sillä pienimmästäkin rikkeestä, saattoi saada ikimuistoisen rangaistuksen. Koulunkäynti oli katkonaista, sillä koulut suljettiin rakennusten toimiessa majoituspaikkoina evakkokarjalaisille tai ne toimivat sotilas-sairaaloina. Jatkosodan aikana koulut olivat toiminnassa, ellei niitä jouduttu sulkemaan pommitusten vuoksi. Riippuen paikkakunnasta kouluja saatettiin sulkea myös sen vuoksi, että lapsia tarvittiin sadonkorjuutöihin syk- syisin. Joitain koulurakennuksia pidettiin koko sota-ajan sotilaallisessa käytössä.

Luokkakoko oli suuri ja koulumatkat saattoivat olla pidempiä kuin rauhan aikana.

Tilanpuute vaikutti siihen, että toisilla paikkakunnilla jouduttiin opiskelemaan vuorolukuna; aamu- ja iltavuoroissa. (mas. 53–58.)

Tepora (2007,59) kuvaa sota-ajan koulunkäyntiä tärkeänä arjen rutiineja korosta- vana kokemuksena. Hän korostaa artikkelissaan, kuinka monille lapsille koulu tarjosi ystäviä ja sellaisia arkipäivän kokemuksia, jotka olivat turvaa tuovia teki- jöitä kotona vallitsevan ilmapiirin vastapainoksi. (ks. myös Ormio ja Porio) Tepo- ran mukaan koulussa oli mahdollista myös leikkiä oppimisen rinnalla, kun taas kotona se ei ollut mahdollista lainkaan. Kotona lasten oli osallistuttava töihin, koska isät olivat sodassa ja työvoimasta oli kova pula.

Tepora (2007) korostaa koulun luoneen järjestystä sota-ajan lasten kaoottiseen maailmaan. Pommitukset uhkasivat usein koulunkäyntiä ja varsinkin Itä – Suo- messa pelättiin desanttivaaraa (Desantit olivat Venäläisiä vakoojia, jotka olivat tulleet salaa rajan yli Suomen puolelle). Kun koulut olivat suljettuina, vanhemmat pyrkivät kuulustelemaan läksyjä omien töidensä lomassa. Koulunkäynnin keskey- tyminen koettiin myös iloiseksi asiaksi, sillä se saattoi antaa aikaa omille leikeille ja harrastuksille, jos vain töiltä ehdittiin. Koululaisten kokemukset vaihtelevat asuinpaikkakunnan mukaan. Asemasodan aikana koulunkäynti sujui melkein ta- valliseen tapaan, jopa niin, että sota pääsi unohtumaan kokonaan. Monille on kuitenkin painunut mieleen keskeytykset koulurutiineissa, ilmahälytykset ja suuri työmäärä sekä jatkosodan lopun epävarmuus.

(32)

5

Karjalaisesta evakkokarjalaiseksi

”Koti-Karjala ko mänetetty välirauha Moskovas ko tehty, päättynyt ei mei mierolaise tie, mont murjuu koiks kutsuu saatii viel,

enneko kortteer vanhast pappilast meil löyty.”

(Katkelma runosta: Pappilaa!, Piela, M.)

Toinen evakkoon lähtö tapahtui monilla yhtä nopeasti ja pienellä varoituksella kuin ensimmäinenkin. Kun kysyin haastateltavilta heidän toisesta evakkomatkastaan, suurin osa heistä kertoi matkan tulleen yllättäen, vaikka moni oli sitä aavis- tellut ja ennustaja-eukot olivat siitä ennustaneet heti takaisin paluun jälkeen. Moni kertoi myös siitä, kuinka välirauhan aikana korjattiin koti Karjalassa kuntoon ja viljeltiin viljatkin maahan uuden elämän toivossa, mutta ei se auttanut. Lähtöpäi- vä tuli kuitenkin, vaikka sitä olisi kuinka pelännyt tai yrittänyt siirtää ajatuksis- taan pois. Aluksi lähetettiin matkaan lapset ja vanhukset. Jos äidillä oli pieni syli- vauva, hän pääsi matkaan mukaan vauvansa kanssa. Vain pienet nyytit vaatteita ja vähän evästä saatiin ottaa mukaan. Haastattelemani Amanda kertoo seuraavaa:

”Määräys oli sellaanen, että ei saanu ottaa muuta mukaan kuin ne vaatteet, jotka oli päällä ja evästä reppuun. Äiti oli yöllä paistanut li- haa ja leiponut pullaa mukaan. Se oli se, mitä jaksoimme kantaa ja mitä mukaan mahtu.”

Monissa kodeissa vanhin tytär tai poika sai jäädä isän tai enon kanssa huolehti- maan karjan lähettämisestä evakkopaikkakunnalle jälkeenpäin. Se oli varsinkin nuorelle tytölle iso vastuu kannettavaksi. Kun kysyin, miltä se tuntui nuoresta ty- töstä, Amanda vastasi:

” Se oli sellaista aikaa, ei siinä paljo ehtiny mitään miettimään.”

Usein haastateltavat kaunistelivat asioita tai eivät halunneet kertoa peloistaan tai keskeytyneestä lapsuudestaan. Aivan kuin avoin, asiasta puhuminen olisi ollut kiellettyä. Toisaalta käyttäytymisestä kuvastuu kasvatuksesta opittu malli, lasten tuli totella vanhempiaan ja tehdä se, minkä aikuiset pitivät oikeana. Suuri vastuul-