Avauksia kuvalliseen kulttuuriimme näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2019 65 KIRJALLISUUS

lakeihin ja niiden lailliseen voi- maan korostuivat. Tämä näkyi eri- tyisesti 1850-luvulta lähtien Suo- men perustuslaillista asemaa käsitelleessä kuvataiteessa. Mei- nanderin artikkelissa nousee esille myös kuvataide, jossa käsitellään Venäjän valtakunnan ja Suomen rajamaan välistä köydenvetoa.

Hän kuvaa Suomen kansalaisyh- teiskunnan syntyyn, itsenäisyy- teen ja tasavaltalaisuuteen liitty- vää symboliikkaa.

Valta ja oikeus kietoutuvat toi- siinsa ja nousevat usein esiin kuval lisissa taideteoksissa, kuten veistoksissa, maalauksissa ja mi- taleissa – laki rajaa valtaa ja ohjaa sen käyttöä. Tehdessään syntee- siä teoksen artikkeleista Heikki E.

S. Mattila toteaa, miten ”Aleksan- teri II:n muistomerkki kuvaa hal- litsijan mahtia ja samalla siihen kuuluva Lex-veistos korostaa pie- nen kansakunnan oikeutta itsel- liseen olemassaoloon ja edellyt- tää hallitsijan vallan käyttämistä tämän oikeuden turvaamiseksi”.

Lex-veistoksen taustaa ja kulttuu- rihistoriallista merkitystä yksityis- kohtaisesti analysoiva Ville Luk- karinen puolestaan korostaa, että kyseinen veistos on ”legalistisen patriotismin visuaalinen symbo- li” ja pohjimmiltaan ”hallitsijapat- saaksi naamioitu kansallinen muis- tomerkki”.

Tuukka Talvion artikkelissa kä- sitellään valtaa ja oikeutta kuvaa- via mitaleja. Mielenkiintoisena yk- sityiskohtana kerrotaan, miten presidentteihin kohdistuva mitali- taide on saanut itsenäisessä Suo- messa monimuotoisen käsitte- lyn. Lukija voi Harjun artikkeleiden pohjalta vetää analogisen johto- päätöksen siitä, kuinka kuninkai- den, keisarien ja presidenttien muotokuvat heijastavat oikeutta ja valtaa valtiollisten ja yhteiskunnal- listen olojen muuttuessa.

Harjun toimittama teos on moni alainen kokoomateos, jos- sa valta ja oikeus näyttäytyvät niin loistossaan kuin raadollisuudes- saankin. Kirkollinen ja maallinen elämä esiintyvät varhaisimmista ajoista nykypäivään. Teoksen si-

sältö kiinnostaa historiaa, erityi- sesti taide- ja kulttuurihistoriaa sekä kirkkohistoriaa, seuraavia, kuvataiteilijoita ja taiteen harras- tajia ylipäätään sekä myös yh- teiskuntatieteilijöitä oikeustiede mukaan lukien. Lähtökohta on kui- tenkin kuvallisuus, joka sijoitetaan oman aikansa kulttuurihistorian ja yhteiskunnan muutosten luomaa taustaa vasten.

HANNU HEIKKILÄ Kirjoittaja on professori.

Avauksia kuvalliseen kulttuuriimme

Ville Hänninen ja Ville Tietäväi- nen: Kertova kuva. Journalisti- sen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura 2018.

Päivittäinen viestintämme no- jaa nykyään monelta osin visuaa- liseen kommunikaatioon. Niinpä kaikki visuaalisen viestinnän salo- ja avaavat kirjat ovat tärkeitä nyky- ajan ymmärtämiseksi. Tuoreessa kirjassaan toimittaja ja tietokirjai- lija Ville Hänninen ja graafinen suunnittelija ja sarjakuvataitei- lija Ville Tietäväinen ovat valin- neet käsittelynsä kohteeksi jour- nalistisen piirroskuvituksen, jota ei ole suomalaisissa mediakuvan tutkimuksen klassikkoteoksissa- kaan (esim. Merja Salon Imagewa- re: Kuvajournalismi mediafuusio, 2000) juuri käsitelty, mutta joka silti on merkittävässä asemassa laatujournalismin kuvituksen osa- na. Hänninen toteaakin esipu-

heessaan: ”Erityisen nautinnol- lista on lukea journalismia, jossa kuva ei vain selitä tekstin jo ker- tomaa asiaa vaan tuo siihen uusia tasoja. Tavanomaista uutistasoa syvemmälle menevissä, taustoit- tavissa ja maailmaa selittävissä ju- tuissa tämä on oikeastaan välttä- mätöntä.”

Pitkän uran kuvittajana teh- nyt Tietäväinen on oikea henkilö avaamaan tämän tärkeän ja tähän saakka paitsioon jääneen kuvi- tustyypin keinoja. Kirjan mainos- tekstissä sanoja ei säästellä: sen mukaan ”Kertova kuva on ainut- laatuinen kuvituskuvan ruumiin- avaus”. Ei siis ihme, että lukija tart- tuu kirjaan suurin odotuksin.

Tekijät ovat jakaneet kirjan kol- meen päälukuun: ”Lajit”-luku esit- telee erilaisia kuvituksen tyyppe- jä käsitekuvituksesta sarjakuvaan.

”Mahdollisuudet”-luku puolestaan kertoo, millaisiin journalistisiin pul- miin kuvitus voi tarjota ratkaisuja.

Piirroskuvan rooli ja merkitys kas- vavat esimerkiksi silloin, kun kuvi- tusta ei aiheen arkaluontoisuuden vuoksi voi toteuttaa valokuvin.

Kolmas luku "Keinot" kuvaa tiivis- tetysti erilaisia kuvallisen vaikutta- misen keinoja, kuten valon ja var- jon käyttöä.

Siinä missä jako päälukuihin on perusteltu ja toimiva, pääluku- jen sisällä eri teemoja käsittelevät tekstit ovat järjestyksessä, joka ei ensilukemalta avaudu lukijalle. Te- kijöiden kirjoittamien esipuheiden lisäksi johdanto, joka olisi selittä- nyt kirjan rakennetta ja valintoja, sekä kirjan johtopäätöksistä syn- teesin tarjoava loppuluku olisivat saattaneet jäntevöittää kirjan ra- kennetta.

Teoksen kolmilukuinen perus- rakenne on toimiva ja looginen, mutta lukijaa saattaa hämmentää lukuihin ikään kuin täytteeksi si- joitetut kertomukset, joista useim- mat valottavat yksittäisten kuvi- en tarinaa. Näistä monet, kuten Helsingin Sanomissa julkaistua Björn Wahlroosin kuvaa käsittele- vä tarina, jossa ruoditaan kuvan synnyttämää kohua, ovat mielen- kiintoisia, mutta eivät tuo varsi-

66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2019 KIRJALLISUUS

naista lisäarvoa kirjan sisältöön.

Natsikortti!-otsikon alle laitet- tu kertomus Hitlerin hovikuvaaja Heinrich Hoffmannin kuvaluet- telosta, jota kirjoittajat väittävät

”kaikkien kuvapankkien kanta- äidiksi” kummastuttaa, sillä vas- taavia luetteloita ylläpidettiin eri kuvatoimistoissa jo ennen Hoff- mannin toimistoakin.

Lukijana minua häiritsi se, että tekijät eivät perustele teemaluku- jen johdantoteksteissä esitettyjä väitteitä. Teoksessa ei ole myös- kään kirjallisuus luet teloa. Etenkin oppikirjaksi tarkoitetussa kirjas- sa edes jonkinlainen valikoiva bib- liografia antaisi aiheesta kiinnos- tuneelle hyvän työkalun.

Tekijät ovat onnistuneet pitä- mään tekstit lyhyinä, mikä taas voi olla oppikirjassa ansio. Napakat, noin sivun mittaiset tekstit tarjoa- vat asiallisen johdatuksen aihei- siinsa. Toisaalta kun tekstit ovat lyhyitä, on ehkä liioittelua luon- nehtia teosta kuvituskuvan ”ruu- miinavaukseksi” sillä pohjia myö- ten aiheet eivät tule käsiteltyä.

Kirjasta puuttuvat myös käytän- nössä kokonaan esimerkiksi ku- vituskuvan historiallista kehitystä avaavat luvut, jotka olisivat hyvin sopineet taustoittamaan journalis- tisen piirroskuvituksen historiaa, onhan nimenomaan piirretty kuvi- tus vanhin käytetyistä journalisti- sen kuvituksen lajeista.

Kaiken kaikkiaan teoksesta jää lukijalle ristiriitainen olo. Kir- ja tarjoaa asiallisen johdatuksen kuvituskuvaan ja siihen vaikutta- viin tekijöihin, mutta sisältää myös pinnallisia viittauksia eri teemoi- hin. Positiivisena puolena voidaan mainita kirjan kuvituksen ja teks- tin saumaton yhteispeli, jossa teki- jät ovat onnistuneet hienosti, sekä teoksen kieli, joka on erinomaisen mukaansatempaavaa ja miellyttä- välukuista.

OLLI KLEEMOLA

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja historiantutkija, joka on erikoistunut his- torian visuaalisuuteen ja kuvallisiin läh- teisiin. Kleemola toimii Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa.

Merkittävä teos Turun akatemian latinasta

1828). Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura 2018.

Aikaisemmin julkaisemansa mit- tavan Suomen kirkkojen latinan (2004, ks. Tieteessä tapahtuu 2/2005, s. 55–59) rinnalle on do- sentti Reijo Pitkäranta julkaissut toisen yhtä suuritöisen ja merkit- tävän teoksen, sanakirjan Turun akatemian väitöskirjoissa esiin- tyvistä uudemmista latinan sa- noista. Voi vain aavistella, millai- nen työmäärä on kulunut tällaisen useiden eri tieteenalojen erikois- sanastoa sisältävän sanakirjan laa- timiseen ja millaista laajaa oppi- neisuutta se on edellyttänyt.

Humanistisen ja teologisen sanaston ohella mukana on run- saasti esimerkiksi kasvitieteellistä, eläintieteellistä ja lääketieteellistä sekä kemian, geologian ja astro- nomian sanastoa. Kaikkiaan teok- sessa on hieman yli 6 000 sanaa, joista noin 5 500 on aiemmissa sanakirjoissa ennen esiintymättö- miä. Aiheellisesti – ja samalla vaa- timattomasti – tekijä toteaa, että sanakirjasta voitaisiin käyttää ni- mitystä Addenda lexicis Latinis / Lisäyksiä latinan sanakirjoihin.

Kyse ei ole vain latinan sanakir- joista. Tekijä on nimittäin huo- maut tanut, että The Oxford Eng- lish Dictionary on etymologisissa selityksissään varustanut tähdellä (*) aiemmin dokumentoimattomat latinan sanat. Nyt tuo merkki voi-

daan poistaa yli 20 sanan kohdal- la, koska ne esiintyvät Turun aka- temian dissertaatioissa.

Sanakirjassa on yksittäisten sa- nojen kohdalla esitetty selitys la- tinaksi, suomennos ja esimerkki tai kaksi sanan esiintymisestä väi- töskirjoissa. Lisäksi on ilmoitettu mahdollinen kreikkalainen kanta- sana. Pitkäranta ei ole tyytynyt an- tamaan käännöksinä niin sanottu- ja sivistyssanoja, vaan on esittänyt myös suomenkielisen selityksen (esimerkiksi eudaemonologia on paitsi ’eudaimonismi’ myös ’onnen merkitystä korostava oppisuunta’, probabilismus puolestaan on ’to- dennäköisesti päteviin perusteisiin nojaava katsomus’). Sanakirjalla luulisi olevan käyttöä myös ruotsa- laisten oppihistorioitsijoiden kes- kuudessa. Siltä kannalta voi valit- taa, ettei sanojen ruotsinnoksia ole otettu mukaan, mutta latinankieli- nen selitys tehnee merkityksen kui- tenkin asiantuntijalle selväksi.

Pitkärannan sanakirjaan on si- sällytetty sellaiset sanat, jotka ei- vät esiinny tavallisissa klassisen latinan sanakirjoissa ja jotka siis ovat uudempaa perua. Sanakirjan perusteella voidaankin tehdä hel- posti kiinnostavia havaintoja lati- nan kielen kehityksestä uudella ajalla. On merkillepantavaa, että latina kehittyi edelleen ja vasta- si uuden, etenkin luonnontieteelli- sen tutkimuksen haasteisiin uutta sanastoa kehittämällä, vaikka se pitemmän päälle ei pystynytkään kilpailemaan uusien kielten kans- sa. Tieteellistä sanastoa kehitettiin etenkin kreikan kielen pohjalta, kreikkalaisia sanoja latinalaista- malla. Näin on menetelty silloin- kin, kun käytettävissä olisi ollut omakielinenkin ilmaisu. Esimerkik- si itsemurhaa merkitsevien mors voluntaria (vrt. saksan Freitod) ja suicidium -sanojen (vrt. engl. sui- cide) rinnalla on sana autochiria (kreik. autos, ’itse’ ja kheir, ’käsi’).

Toinen silmiinpistävä tapa oli muo- dostaa yhdyssanoja käyttäen sel- laisia yhdyssanatyyppejä, joita klassisessa latinassa ei ollut. Nii- tä ovat esimerkiksi insecto-testa- ceotheologia, ’hyönteis- ja äyriäis-