Henkilöviitteiset persoona- ja demonstratiivipronominit puhutussa kielessä

HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA

DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT PUHUTUSSA KIELESSÄ

Suomen kielen

pro gradu –tutkielma

Tampereen yliopistossa

maaliskuussa 2006

Matleena Salo

SALO, MATLEENA: Henkilöviitteiset persoona- ja demonstratiivipronominit puhutussa kielessä

Pro gradu –tutkielma, 61 s., 4 liites.

Suomen kieli Maaliskuu 2006

Tutkielmassa tarkastellaan keskusteluissa käytettyjä henkilöviitteisiä persoona- ja demonstratiivipronomineja. Puhekielessä on kirjakielestä poikkeava 3. persoonan järjestelmä, jonka mukaan puheessa voidaan viitata 3. persoonaan myös demon- stratiivipronomineilla.

Tarkastelun kohteena on kaksi vapaata keskustelua, joiden osanottajina on yksi eteläpohjalainen suku. Osanottajat ovat iältään 4—80 –vuotiaita, ja osa heistä osallistuu molempiin keskusteluihin. Keskustelut on nauhoitettu vuosina 2001—

2002 Seinäjoella ja molemmat kestävät 45 minuuttia.

Tutkielman lähtökohtana on keskustelunanalyyttinen tutkimus, joka kohdistuu aitoihin puhetilanteisiin. Sen mukaan keskustelu ei ole kaaos, vaan tarkoin järjes- tynyttä toimintaa. Puhekieli ja puhetilanne muuttuu ja elää koko ajan. Puhuja muotoilee puhettaan samalla, kun hän tuottaa sitä. Puhetilanteen osallistujat voivat vaihdella tilanteittain ja puhetilanne voi jakautua useammaksi rinnakkaiseksi kes- kusteluksi. Lisäksi se voi sisältää toisia, pienempiä puhetilanteita eli kerrontaa, jolloin puhuja referoi jotain aiemmin tapahtunutta tai kuulemaansa tilannetta.

Keskusteluissa henkilöviitteinen pronomini esiintyy joko itsenäisenä tai sub- stantiivilausekkeen osana. Persoonapronomineista minä on varsin yksiselitteinen, se viittaa tavallisesti puhujaan. Me taas viittaa ihmisjoukkoon, josta yksi on puhu- ja ja ainakin osa on läsnä tai ollut aiemmin puheenaiheena. Sinä-pronominilla vii- tataan tavallisesti kuulijaan, ja joskus puhuja lisää sen perään vokatiivisen lisän kiinnittääkseen kuulijan huomion. Te viittaa ihmisjoukkoon, josta vähintään yksi on kuulija. Pronominien hän ja he avulla viitataan muihin kuin puhujaan ja kuuli- joihin. Keskusteluissa niillä tavallisesti referoidaan aiemmin kuultuja tai tapahtu- neita tilanteita.

Demonstratiivipronomineista tämä- ja nämä-pronominilla puhuja voi viitata keskusteluissa henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta vähintään yhteen hänellä on kosketusetäisyys tai muu läheinen suhde ja joka on ollut aiemmin puhujana tai puheenaiheena. Tuo- ja nuo-pronomini viittaavat kuulijoiden tuntemaan henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta ainakin yksi on ollut aiemmin puhujana tai osa on tilan- teessa läsnä ja lähempänä kuulijoita kuin puhujaa. Pronominilla se ja ne viitataan henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta ainakin yksi on ollut aiemmin puheenaiheena tai puhujan mielessä.

Asiasanat: keskustelunanalyysi, keskustelu, puhekieli, persoonapronominit, de- monstratiivipronominit

1. JOHDANTO...1

1.1. Tutkimustehtävä...1

1.2. Tutkimusaineisto...3

2. PUHUTUN KIELEN JA PUHETILANTEIDEN RAKENNE ...6

2.1. Teksti ja koheesio...6

2.2. Puhuttu kieli ...7

2.3. Keskustelunanalyysi...8

2.3.1. Vuorottelujäsennys ...9

2.3.2. Sekvenssijäsennys ...10

2.3.3. Korjausjäsennys...10

2.3.4. Kerronta...12

2.3.5. Osallistumiskehikko ...13

3. PRONOMINEILLA VIITTAAMINEN ...15

3.1. Pronominit...15

3.2. Deiksis...16

3.3. Substantiivilauseke...17

4. HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT...20

4.1. Persoonapronominit ...20

4.1.1. Minä ja me...23

4.1.2. Sinä ja te...29

4.1.3. Hän ja he...34

4.2. Demonstratiivipronominit...38

4.2.1. Tämä ja nämä...40

4.2.2. Tuo ja nuo...45

4.2.3. Se ja ne...49

5. PÄÄTELMIÄ ...55

5.1. Persoonapronominit ...55

5.2. Demonstratiivipronominit...57

5.3. Lopuksi...59

LÄHTEET ...60

LIITTEET

1. Aineiston esittely 2. Litterointimerkit

1.1. Tutkimustehtävä

Tämän tutkielman kohteena on puhetilanteiden henkilöviitteiset persoona- ja de- monstratiivipronominit. Kielioppeihin vakiintuneen jaon mukaan persoonaprono- mineja käytetään henkilöistä ja demonstratiivipronominit ovat osoittavia. Puhekie- lessä on kuitenkin kirjakielestä poikkeava 3. persoonan pronominien järjestelmä.

Puheessa voidaan 3. persoonan viittauksissa käyttää persoonapronominien hän ja he lisäksi demonstratiivipronomineja. Pronominia se käytetään puheessa hyvin usein henkilöön viittaavana pronominina.

Tutkielman lähtökohtana on keskustelunanalyyttinen tutkimus. Puhekieli on monimuotoinen ilmaisukeino. Se muotoutuu puhetta tuotettaessa, ja siinä voi ha- vaita yksilöllisiä, alueellisia mutta myös kaikille puhujille yhteisiä piirteitä. Mo- nimuotoisuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole täysin sattumanvaraista, vaan tarkoin jäsentynyttä toimintaa. Puhekieltä tutkittaessa ei voida nojata yksinomaan kieliopin sääntöihin, vaan on otettava avuksi keskustelunanalyysin menetelmät.

Myös puhetilanne muuttuu ja elää koko ajan puhetta tuotettaessa. Puhetilanne itsessään voi sisältää toisia, pienempiä puhetilanteita, kerrontaa, jolloin kerrotun tilanteen puhuja ja kuulija(t) eivät välttämättä olekaan samat kuin varsinaisessa puhetilanteessa. Puhuja voi referoida jotain aiemmin tapahtunutta tai kuulemaansa tilannetta. Puhetilanteen osallistujat voivat vaihdella tilanteittain; joku voi poistua kesken tilanteen tai tulla mukaan keskusteluun. Puhetilanne voi myös jakautua useammaksi rinnakkaiseksi keskusteluksi, jolloin osa keskustelijoista voi osallis- tua useampaan keskusteluun samanaikaisesti. Lisäksi pronominin tarkoite eli refe- rentti voi löytyä esimerkiksi puhujan meneillään olevasta puheenvuorosta, hänen aiemmasta puheenvuorostaan tai jonkun muun puhujan puheenvuorosta.

Keskustelussa henkilöviitteisellä pronominilla voidaan viitata keskustelun läs- näolijaan, keskustelun ulkopuoliseen henkilöön, kerronnan läsnäolijaan tai ker- ronnan ulkopuoliseen henkilöön. Tällainen pronomini voi esiintyä keskustelussa itsenäisenä tai substantiivilausekkeen osana.

Koska puhetilanne on jatkuvasti muuttuva tilanne ja sen osanottajien puhekieli ja –tyyli yksilöllistä, ei puhekielen tutkimuksen tuloksia voi pitää absoluuttisina totuuksina, vaan pikemminkin suuntaa-antavina. Mitä useampia samankaltaisia piirteitä osanottajien puhekielestä löytyy, sitä enemmän niitä voi kuvailla yleisiksi piirteiksi. Mutta aina löytyy jokin poikkeustapaus, mikä vahvistaa säännön.

Henkilöviitteisiä pronomineja puhutussa kielessä on tutkinut mm. Eeva-Leena Seppänen (1998) väitöskirjassaan Läsnäolon pronominit: tämä, tuo, se ja hän viit- taamassa keskustelun osallistujaan. Siinä tutkimuksen ulkopuolelle on kuitenkin jätetty persoonapronominien 1. ja 2. persoonan muodot sekä keskustelun ulkopuo- lisiin henkilöihin viittaavat pronominit. Matti Larjavaara (1990) puolestaan on tutkinut kirjassaan Suomen deiksis mm. suomen kielen persoona- ja demonstratii- videiksistä. Hänen tutkimuksensa nojaa keksittyihin esimerkkeihin aitojen puheti- lanteiden sijaan. Käytän näitä kahta teosta tutkimukseni pohjana.

Lisäksi tutkimukseni tukena on Jussi Kallion (1978) artikkeli Kolmannen per- soonan dilemmat. Siinä tutkimuksen kohteena on toisaalta kolmannen persoonan taivutuksessa ilmenevä vastakohta monikkomuoto vs. yksikkömuoto, esimerkiksi he menevät vs. ne menee, toisaalta puhekielessä esiintyvä pronomininkäyttövas- takkaisuus hän vs. se ja he vs. ne. Kallion tutkimusaineistona on kolme eteläpoh- jalaismurretta.

Tarkastelen, pitävätkö Seppäsen ja Larjavaaran esittämät teoriat ja väitteet pro- nominien käyttäytymisistä paikkansa omassa tutkimusaineistossani. Esitän kysei- set väitteet ja teoriat tekstissä aina kulloisenkin aihepiirin käsittelyn yhteydessä, minkä jälkeen analysoin niiden mahdollista paikkansapitävyyttä omassa aineistos- sani siitä poimituin esimerkein. Tarkastelen, voiko Seppäsen väittämiä läsnäolon pronomineista soveltaa kaikkiin henkilöviitteisiin pronomineihin, myös keskuste- lun ulkopuolisiin henkilöihin viittaaviin. Samalla pohdin, kuinka hyvin Larjavaa- ran teoriat, jotka nojaavat keksittyihin esimerkkeihin, pätevät aidoissa puhetilan- teissa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, kuinka persoona- ja demonstratiiviprono- mineja käytetään keskustelussa viittaamaan eri henkilöihin eri tilanteissa. Prono- minien käyttö ja vaihtelu on niin alueittaista, yksilöllistä kuin myös tilanteittaista.

Pronominien ja niiden käyttötilanteiden monipuolisuutta tukee aineistosta löytyvä

laaja esiintymien kirjo. Tutkimusta on rajattu siten, että sen ulkopuolelle on jätetty kaikki muut henkilöviitteiset ilmaisukeinot, kuten muut pronominit kuin persoo- na- ja demonstratiivipronominit, verbin persoonapäätteet, passiivi, possessiivisuf- fiksi, nollapersoona ja erisnimet. Lisäksi tutkimuksen ulkopuolelle on jäänyt muut deiksikset kuin persoona- ja demonstratiivideiksis sekä muut lausekkeet kuin sub- stantiivilausekkeet. Niiden avulla kun ei voi viitata henkilöihin.

Tutkielman rakenne muotoutuu siten, että luvussa 2 käsittelen puhutun kielen ja puhetilanteiden rakennetta keskustelunanalyyttisesta näkökulmasta. Luvussa 3 tarkastelen pronomineja; kuinka niillä viitataan ja osoitetaan henkilöihin. Tut- kielman käsittelyosassa luvussa 4 tarkastelen lähemmin persoona- ja demonstra- tiivipronomineja ja analysoin niiden käyttöä eri tilanteissa. Tutkielman päätännös- sä luvussa 5 teen yhteenvedon tutkimustuloksista.

1.2. Tutkimusaineisto

Tutkielman aineisto koostuu kahdesta vapaasta keskustelusta. Molemmat keskus- telut ovat kestoltaan yhtä pitkiä, 45 minuuttia, ja olen nauhoittanut ne Seinäjoella vuosina 2001—2002. Keskusteluiden osallistujina on oma eteläpohjalainen suku- ni, jolta olen pyytänyt luvan aineiston käyttöön tutkielmaa varten. Olen myös itse osanottajana molemmissa keskusteluissa. Keskustelut on litteroitu tutkielmassa esiintyvien katkelmien osalta suomalaisen keskusteluntutkimuksen vakiintuneita merkintätapoja noudattaen. Litteroinnissa käytetyt merkit on koottu liitteeseen 2.

Ensimmäinen keskustelu on nimeltään Jouluaatto, ja se on nauhoitettu joulu- aattona 2001 vanhempieni luona joulupöydässä. Keskustelussa on 8 osanottajaa, iältään 27—79 –vuotiaita. Heistä viisi on naisia ja kolme miehiä. Keskustelijoina ovat talon isäntä ja emäntä, minä, isännän vanhemmat, emännän äiti ja nuorempi isosisko miehensä kanssa. Keskustelijat ovat kaikki seinäjokelaisia emännän sisar- ta ja hänen miestään lukuun ottamatta. Emännän sisar on alun perin seinäjokelai- nen, mutta hän on asunut Helsingissä 1960-luvulta lähtien. Hänen miehensä on syntyperäinen helsinkiläinen. Näin ollen keskustelussa käytetään yleispuhekielen lisäksi eteläpohjalaista ja hämäläismurretta. Murteita tässä tutkielmassa käsitel- lään vain pronominien esiintymien osalta.

Keskustelua käydään niin joulupöydässä kuin sen ympärilläkin ruokia pöydästä pois korjaten. Nauhoituksen aikana nauhuri sijaitsi ruokapöydän takana olevalla työtasolla. Nauhoituksen laatu on hyvä ja selkeä niin kauan kuin keskustelijat is- tuvat pöydän ääressä. Ruokailun jälkeen miehet siirtyvät hieman etäämmälle olo- huoneen puolelle ja heidän äänensä vaimenevat hieman. Naiset siirtyvät työtason toiselle puolelle keittiöön lähemmäs nauhuria, mutta äänenlaatua haittaa paikoin astioiden kolistelu. Tässä vaiheessa myös ilmenee runsaasti päällekkäispuhuntaa, joka haittaa kuuluvuutta, sillä miehet käyvät yhtä keskustelua olohuoneessa ja naiset toista keittiössä.

Toinen keskustelu on nimeltään Syntymäpäivät, ja se on nauhoitettu elokuussa 2002 isoäitini 78-vuotissyntymäpäivillä. Keskustelussa on 11 osanottajaa, joista nuorin on 4-vuotias ja vanhin 80-vuotias. Keskustelijoista seitsemän on naisia ja kaksi miehiä. Lisäksi keskusteluun osallistuu kaksi lasta, 6-vuotias tyttö ja 4- vuotias poika. Keskustelun osanottajista päivänsankari, hänen nuorin tyttärensä miehensä ja appivanhempiensa kera sekä minä osallistumme molempiin keskuste- luihin. Tämän lisäksi keskusteluun osallistuu päivänsankarin sisar, vanhin tytär ja vanhin lastenlapsi lapsineen. Kaikki keskustelijat ovat seinäjokelaisia, joten kes- kustelussa käytetään yleispuhekieltä ja eteläpohjalaista murretta.

Keskustelua käydään päivänsankarin kotona olohuoneessa ja kahvipöydän ym- pärillä. Nauhoituksen aikana nauhuri sijaitsi olohuoneen sivupöydällä lähellä ovi- aukkoa. Nauhoituksen laatu on suhteellisen hyvä ja selkeä, vaikka keskustelijat liikkuvatkin kahdessa eri huoneessa. Asunto on kuitenkin sen verran pieni, että etäisyydetkin jäävät pieniksi. Keskustelussa on paikoin monia pieniä keskusteluita päällekkäin ja lisäksi lasten ajoittainen huuto haittaa kuuluvuutta.

Liitteessä 1 on lueteltu tarkat tiedot nauhoituksista ja keskusteluiden osallistu- jista. Keskusteluiden osallistujat haluavat pysyä mahdollisuuksien mukaan nimet- töminä, ja näin ollen heidät esitellään niin liitteessä kuin myöhemmin tutkielmas- sa esiintyvissä katkelmissakin vain kirjainkoodein, ellei heitä ole erikseen puhu- teltu etunimeltä. Keskustelijoiden nimeä vastaava kirjainkoodi on johdettu heidän nimestään tai lempinimestään. Kirjainkoodien lisäksi liitteessä 1 selostetaan osal- listujien sukulaissuhteet toisiinsa ja heidän syntymävuotensa ja –paikkakuntansa.

Pääpaino tässä tutkielmassa on tuoda esiin keskusteluissa ilmenneet henkilö- viitteiset pronominit ja niiden käyttötilanteet. Mitä pronominia on käytetty missä- kin tilanteessa ja miksi. Keskusteluista poimituissa katkelmissa puhujien puheen- vuorot on kursivoitu ja kussakin kappaleessa tarkastelun kohteena olevat prono- minit ja substantiivilausekkeet on lihavoitu.

Tutkielmassa käytetyt termit mukailevat pitkälti Ison suomen kieliopin (2004) terminologiaa, erityisesti niiltä osin, kun lähdeteoksissa esiintyy samasta termistä useita eri vaihtoehtoja. Termit esitellään tekstissä sitä mukaa, kun ne siinä ensim- mäisen kerran esiintyvät.

2. PUHUTUN KIELEN JA PUHETILANTEIDEN RAKENNE

2.1. Teksti ja koheesio

Sanaa teksti käytetään lingvistiikassa viittaamaan mihin tahansa yhdenmukaiseen katkelmaan, puhuttuun tai kirjoitettuun, pituudesta riippumatta. Teksti voi käsittää kaiken aina sananlaskusta kokonaiseen näytelmään tai hetkellisestä itkusta koko- päiväiseen istuntoon. Teksti on käytössä oleva kielen yksikkö. Se ei ole kieliopil- linen yksikkö, kuten lause ja virke, eikä sitä määritellä koon mukaan. Tekstiä pi- detään pikemminkin semanttisena merkityksen yksikkönä. (Halliday — Hasan 1976: 1—2.)

Teksti ymmärretään lauseiden muodossa, mutta se ei ole vain joukko irrallisia lauseita. Lauseet ovat sidoksissa toisiinsa niiden yhteisen kontekstin merkityksen mukaan. Tavallisesti ensimmäistä lausetta seuraa siihen kuuluva toinen lause.

Näiden lauseiden välillä vallitsee koheesio, joka ilmaisee tekstin osien välillä esiintyvää jatkuvuutta. Tämä ilmenee siten, että jokin lauseen elementti voidaan tulkita viittaamalla toisessa lauseessa olevaan elementtiin. Koheesion avulla voi- daan viitata tekstissä eteen tai taakse päin, lähelle tai kauas. (Halliday — Hasan 1976: 11, 293, 298—299.)

Koheesio on semanttinen suhde. Sitä esiintyy niin lauseiden sisällä kuin niiden välissäkin. Koheesio on tarpeellinen, muttei riittävä ehto tekstin luomisessa. Se on osa tekstiä luovaa lingvististä järjestelmää. Koheesio auttaa kuulijaa ymmärtä- mään tekstin sisällön ja täyttämään tekstistä puuttuvat tiedot. Tämä on kuitenkin yksilöllistä, sillä kuulija turvautuu omiin henkilökohtaisiin tietoihinsa täydentäes- sään tekstin puuttuvia tietoja. (Halliday — Hasan 1976: 6—8, 298—300.)

Viittaussuhde on kieliopillinen koheesio. Se on semanttinen suhde, jonka mer- kitys määritellään tunnistamalla viittauksen referentti. Viittaussuhde yhdistää kie- len ympäristöönsä. Tunnistamisen lähtökohtana on tilanne. Teksti korvaa tilan- teen, kun tunnistaminen saadaan aikaan aiemmin tekstissä esiintyneen referentin avulla. (Halliday — Hasan 1976: 305, 308.) Persoonajärjestelmän avulla viitataan aina kulloisenkin puhetilanteen kannalta relevantteihin persooniin ja objekteihin.

Persoonajärjestelmä jaetaan kahtia erottamalla keskustelun osallistujien roolit muista rooleista. Puhuja määrittelee keskustelun osallistujien roolit, jotka käsittä-

vät 1. ja 2. persoonan. Muut roolit käsittävät 3. persoonan, johon kuuluvat kaikki muut kuin puhuja ja kuulija(t). Demonstratiivinen viittaussuhde on pohjimmiltaan verbaalin osoittamisen muoto. Demonstratiivimuodoilla viitataan jonkin proses- siin osallistuvan henkilön tai asian sijaintiin suhteessa puhujaan. Demonstratiivi- muodon referentti voi olla joko puhujan läheisyydessä tai etäällä puhujasta. (Hal- liday — Hasan, mts. 45, 57—58.)

2.2. Puhuttu kieli

Puhutun kielen keskeinen muoto on vapaa, spontaani keskustelu (Hakulinen 1989:

22). Sitä voidaan pitää primaarina kielimuotona juuri siksi, että se on ihmisten vä- lisen vuorovaikutuksen keskeinen väline ja koska historiallisesti se on kirjoitettua kieltä vanhempaa. Puhuttu kieli on yleensä tilannesiteistä toimintaa: puhuja ja kuulija(t) ovat yleensä tilanteessa läsnä, puhe tulkitaan kontekstissaan, eikä se useimmiten jää olemaan puhetilanteen jälkeen. (Liimatainen 1996: 2.) Poikkeuk- sena mainittakoon puhetilanteen nauhoitus tai videointi, jolloin siitä jää pysyvä jälki ja siihen voidaan palata yhä uudestaan. Puhetilanne koostuu puheenvuorois- ta. Vuoro on dialoginen kokonaisuus, joka rajautuu puhujanvaihdoksen kautta.

Yhteen vuoroon voi sisältyä useita puhetoimintoja. (Hakulinen ym. 2004: 958.) Puheessa näkyy aina kielen tuottoprosessi puheen edetessä; puhuja prosessoi sanottavaansa samalla, kun hän sitä esittää. Näin puhe etenee verraten lyhyissä jaksoissa ajatuksesta toiseen. (Liimatainen 1996: 2—3). Puheessa esiintyviä toi- minnallisia kokonaisuuksia nimitetään lausumiksi. Lausuma voi muodostua yh- destä sanasta tai yhdestä tai useammasta lausekkeesta tai lauseesta. Lausuman tul- kintaan ja hahmottamiseen vaikuttavat puheen prosodia ja se toiminto, jonka pu- huja lausumallaan suorittaa. Lausumat ovat pragmaattisia kokonaisuuksia, jotka muodostavat keskustelussa puheenvuoron tai sen osan. Vuoro voi siis koostua yh- destä tai useammasta lausumasta. Vuoron kokoon vaikuttaa sen sijainti keskuste- lussa. (Hakulinen ym. 2004: 957.)

Yksi hyvin yleinen rakenne puhutussa kielessä on ns. lohkolauseet. Nämä ovat rakenteita, joissa kokonaisella substantiivilausekkeella ja sen edellä tai jäljessä mainitulla pronominilla on sama referentti eli tarkoite. (Hakulinen 1989: 23.) Ra- kennetta, jossa substantiivilauseketta seuraa samaviitteinen pronomini lausekkeen

jäljessä tulevan lauseen jäsenenä kutsutaan lohkeamaksi alkuun. Lohkeamaraken- teen osat eivät välttämättä ole samassa sijassa; etiäisenä olevan substantiivilau- sekkeen sijamuoto voi vaihdella pronominin ollessa verbin tai lauseen edellyttä- mässä sijassa. Lohkeaman yhtenä tehtävänä on nostaa esiin seuraavassa lauseessa käsiteltävä puheenaihe. (Hakulinen ym. 2004: 972—973.) Lohkeama eteenpäin on rakenne, jossa on kyse yhdestä nominaalisesta lauseenjäsenestä, joka sijaitsee kahdessa paikassa. Substantiivilausekkeen kanssa samaviitteinen pronomini sijait- see lauseessa lauseenjäsenenä. Substantiivilauseke sijaitsee lausuman lopussa li- säyksenä. Molemmat taipuvat samassa sijassa ja näin ollen edustavat samaa lau- seenjäsentä. Lohkeamaa eteenpäin voidaan pitää vakiintuneena konstruktiona, kie- liopillistuneena lisäyksenä, joka täsmentää ja luonnehtii tarkoitetta. Lisäyksenä olevassa substantiivilausekkeessa on useimmiten muttei aina tarkenne, joka on yleensä sama pronomini kuin lausuman alussakin. (Hakulinen ym., mts. 1013—

1015.)

2.3. Keskustelunanalyysi

Keskustelunanalyysi on yksi keskusteluntutkimuksen osa-alue, joka perustuu et- nometodologiseen keskustelun tutkimisen perinteeseen. Sen mukaan keskustelu ei ole kaaos eikä sen ymmärtäminen sattumanvaraista, vaan vuorovaikutus on tar- koin järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa. Keskustelunanalyyttinen tutkimus kohdistuu aitoihin arjen eri vuorovaikutustilanteisiin, ei koeasetelman kautta jär- jestettyihin vuorovaikutustapahtumiin. (Tainio 1997: 10, Hakulinen 1997a: 13, Seppänen 1997a: 18.)

Keskustelunanalyysin pyrkimyksenä on selvittää, mitä kaikkea puheenvuoroil- la voidaan saada aikaiseksi. Keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat mm. muodon ja merkityksen suhde sekä toiminnan merkitys. Muodon ja merkityksen suhde ei ole yhden suhde yhteen, vaan vastaanottaja päättelee ilmauksen ja kontekstin perus- teella puhujan lausuman merkityksen. Puhuja ei useinkaan tarkoita kirjaimellisesti sitä, mitä sanoo. Toiminnan merkitys on kielellisen merkityksen uusi näkökulma.

Analysointi keskittyy siihen, miten keskustelijat mm. kysyvät, käskevät, vastaan- ottavat tai torjuvat toistensa mielipiteitä, ja siihen, miten he luovat identiteettinsä puheellaan. (Hakulinen 1997a: 14.)

Keskustelunanalyysi tutkii keskustelun toiminnan mekanismia, rakennetta, eikä niinkään sen sisältöä, puheenaiheita. Keskustelu on puhujien yhteistyössä syntyvä toiminta, jota säätelee kolme samanaikaisesti vaikuttavaa jäsennystä: vuorottelu-, sekvenssi- ja korjausjäsennys. Niiden avulla keskustelijat pystyvät tulkitsemaan toisiaan. Lisäksi keskustelijoiden tulee käsitellä puheen sana- ja lausetasoa. (Ha- kulinen 1997a: 15—16.)

2.3.1. Vuorottelujäsennys

Vuorottelujäsennys on ihmisten sisäistetty normisto siitä, kuka voi puhua mil- loinkin ja kuinka kauan, miten vuorot vaihtuvat ja kuinka vuoron saa itselleen.

Tavallisesti vuorottelu on keskustelussa sujuvaa. Epätavallisen sujumattomuuden syitä voivat olla mm. toisen puheen keskeyttäminen, yhtä aikaa puhuminen ja pu- heessa ilmenevät rytmihäiriöt. (Hakulinen 1997b: 32—34.)

Vuorottelujäsennyksen kuvauksessa on keskeistä se, mistä vuorot rakentuvat ja miten vuoroja jaetaan. Yksittäinen vuoro voi esiintyä sellaisenaan, sen väliin voi sijoittua toisen puhujan välihuomautuksia tai sen aikana voi esiintyä päällekkäis- puhuntaa. Vähimmillään vuoro voi muodostua yhdestä dialogipartikkelista. (Ha- kulinen 1997b: 36—41.) Puheenvuorojen vuorottelu ei tapahdu mielivaltaisesti, vaan tiettyjen normien mukaisesti. Äänessäolija valitsee seuraavan puhujan vuo- ron ensimmäisessä mahdollisessa puhujanvaihdoskohdassa. Mikäli tämä kyseinen henkilö ei valinnasta huolimatta ryhdy seuraavaksi puhujaksi, valitsee joku toinen läsnäolija itse itsensä seuraavaksi puhujaksi. Ellei näinkään käy, niin äänessäolija jatkaa puheenvuoroaan seuraavaan puhujanvaihdoskohtaan. (Hakulinen, mts.

45—46.)

Jokainen keskustelu on tilannekohtainen ja osanottajien lukumäärä voi vaihdel- la keskustelun aikana. Vähintään neljän hengen keskustelut ovat muuttuvia; ne voivat hajota rinnakkaiksi keskusteluiksi ja fuusioitua taas uudelleen. Osanottajat voivat myös osallistua useampaan keskusteluun samanaikaisesti. (Londen 1997:

57—62.) Puhuja muotoilee lausumansa aina vastaanottajaa ajatellen. Hän valitsee viittauskeinonsa vastaanottajan tuntemusten ja tietojen perusteella. Puhuja voi myös viittausten avulla sulkea osan osanottajista keskustelun ulkopuolelle. Lisäksi kaksi tai useampia keskustelijoita voivat yhdessä esiintyä yhtenä osapuolena ker-

toen yhteisestä kokemuksestaan tai tiedon jostain asiasta keskustelun muille osan- ottajille. (Londen, mts. 64—70.)

2.3.2. Sekvenssijäsennys

Ihmisten välinen vuorovaikutus on kokonaisuudessaan rakenteellisesti järjestynyt- tä. Vuorovaikutuksen rakenteellisuudella tarkoitetaan keskustelun puheenvuorojen sisäistä rakennetta ja keskustelun sekventiaalista rakennetta. Jokainen keskuste- lussa lausuttu puheenvuoro laaditaan edelliseen vuoroon sopivaksi ja seuraavaa vuoroa ennakoiden. Kahden vuoron välinen kytkös voi olla vahva tai löyhä. Löy- hä vuorojen välinen kytkös rajaa vain väljästi sitä, millainen ensimmäistä vuoroa seuraava vuoro on relevantti. Vahva ja konventionaalistunut vuorojen välinen kytkös vaatii ensimmäisen vuoron jälkeen juuri tietyntyyppisen seuraavan vuoron.

Vahvaa vuorojen välistä kytköstä nimitetään vieruspariksi. Vieruspareja ovat mm.

tervehdys ja vastatervehdys sekä kysymys ja vastaus. Ne ovat kahden eri puhujan esittämien vierekkäisten puheenvuorojen muodostamia toimintajaksoja. Vieruspa- rin ensimmäistä puheenvuoroa nimitetään etujäseneksi ja jälkimmäistä jälkijäse- neksi. (Raevaara 1997: 75—76.)

Vierusparin jäsenten väliin voi sijoittua jokin välisekvenssi. Esimerkiksi kysy- myksen vastaanottaja voi esittää vastauksen sijaan uuden kysymyksen saadakseen aiheesta lisätietoja, jotta voisi vastata alkuperäiseen kysymykseen. Välisekvenssi ei kumoa etujäsenen synnyttämää odotusta jälkijäsenestä, vaan odotus säilyy väli- sekvenssin ajan. (Raevaara 1997: 80—81.) Tavallisessa arkikeskustelussa vierus- pareja löytyy sen erilaisista avainkohdista – keskustelun alusta ja lopusta sekä kohdista, joissa aloitetaan uusi puheenaihe. Arkikeskustelussa selkeät puheenai- heen rajat ovat melko harvinaisia. Puheenvuorot pikemminkin kytkeytyvät edelli- siin niin, että aiheesta toiseen siirtyminen tapahtuu vähittäin. (Raevaara, mts. 86—

88.)

2.3.3. Korjausjäsennys

Korjausjäsennyksen avulla keskustelijat käsittelevät puhumisessa, puheen kuule- misessa ja sen ymmärtämisessä esiintyviä ongelmia. Korjausta käsitellään proses-

sina, jonka avulla mahdollisesti ratkaistaan ongelma. Prosessilla on alku ja loppu, ja sen aloittajana ja lopettajana voi olla eri henkilö. Preferoiduin tilanne on sellai- nen, jonka aloittaa ja saattaa loppuun itse ongelman tuottaja. (Sorjonen 1997:

111—113.)

Korjausjakson aloittamiseen on monenlaisia keinoja, jotka pysäyttävät meneil- lään olevan puheen. Puhuja voi itse keskeyttää oman lausumansa lauserakenteen tai kuulija voi keskeyttää vierusparin lisäämällä sen jäsenten väliin ongelmaa sel- ventävän korjausjakson. Useimmiten ongelman ratkettua osanottajat palaavat pu- heen päälinjalle korjausjakson jälkeen. Korjausjakson aloituspaikka voi vaihdella suhteessa siihen ongelmavuoroon, jossa ongelma sijaitsee. Eri aloituspaikat tar- joavat korjausjakson aloittamista eri osanottajille. (Sorjonen 1997: 113.)

Koska vuoron rakenneyksikön päätyttyä puheenvuoro voi siirtyä vastaanotta- jalle, puhujan kannattaa korjata sanomaansa jo ennen rakenneyksikön loppumista.

Tällaisia keinoja ovat mm. sanan tai lausuman keskeyttäminen, lausumansisäinen tauko, epäröintiäänteet ja tietyt partikkelit. Seuraavaksi lähin korjausjakson aloi- tuspaikka on heti kyseisen loppuun saatetun rakenneyksikön jälkeinen ns. vuoro- jen välinen siirtymätila, jossa vuoro voi vaihtua puhujalta toiselle. Tällaisessa kohdassa korjaus alkaa usein konnektorilla tai. (Sorjonen 1997: 114, 121.) Lisäksi puhuja voi korjata itse tuottamansa ongelman ns. 3. vuorossa tai positiossa. Kol- mannen vuoron tapauksissa puhuja ei tee korjausaloitetta kuulijan edellisen vuo- ron takia, vaan siksi että hän on itse puhetta tuottaessaan huomannut puheessaan ongelmakohdan ja korjaa asian itse oma-aloitteisesti. Kolmannen position tapauk- sessa taas puhuja korjaa omaa vuoroaan juuri sitä seuranneen kuulijan tuottaman vuoron takia; vastaanottaja on ymmärtänyt puhujan aiemman vuoron väärin. (Sor- jonen, mts. 134—135.)

Ensimmäinen vastaanottajalle tarjoutuva korjausjakson aloituspaikka on on- gelmavuoroa seuraava vuoro. Vastaanottaja voi aloittaa korjausjakson tekemällä korjausaloitteen, mutta jättää ongelman selvittämisen ongelman tuottajalle. Korja- usaloitteen voi aloittaa jollain ongelmakohtaan kohdistuvalla kysymyssanalla ja/tai toistamalla kyseinen ongelmakohta. (Sorjonen 1997: 124—129.) Toinen, harvinaisempi korjausaloitteen paikka on ns. 4. positio. Se tarjoaa vastaanottajalle

tilaisuuden korjata ymmärrystään toisen aiemmasta vuorosta. (Sorjonen, mts.

136.)

2.3.4. Kerronta

Kerronta on yksi puhunnan rakenteellis-sisällöllinen lajityyppi, jonka avulla väli- tetään kokemuksia ja käsityksiä, koettuja ja kuviteltuja. Kerronnassa käytetään tavallisen keskustelun tapaan vuorottelu-, sekvenssi- ja korjausjäsennystä sekä osallistumiskehikkoa. Lisäksi keskustelun osanottajat säätelevät kertomista ker- rontajäsennyksen keinoin. He antavat kertojalle tavanomaista enemmän tilaa pu- hua keskeytyksettä. Kertova vuoro voi muodostua useista vuoron rakenneyksi- köistä, muttei kuitenkaan loputtomiin. Vuoron vaihto ratkaistaan osanottajien kes- ken rakenteellisten ja semanttisten piirteiden perusteella. (Routarinne 1997: 138—

140.)

Kerronta edellyttää, että vähintään yksi osanottaja ryhtyy kertojaksi ja yksi vas- taanottajaksi. Monenkeskisessä keskustelussa sekä kertojia että vastaanottajia voi olla useampikin kuin yksi. (Routarinne 1997: 140.) Osa kerronnasta voi olla refe- roitua eli peräisin jostain muusta lähteestä. Se voi olla jonkun toisen ihmisen tai puhujan itsensä aiemmin esittämä puhe, kirjoitus tai ajatus, joka sijoittuu puhujan oman tekstin osaksi niin, että oma ja lainattu ovat toisistaan erotettavissa. Sel- vimmissä tapauksissa referaatti ja sitä edeltävä tai seuraava johtoilmaus erottuvat erillisiksi kokonaisuuksiksi. Mikäli referaatti esittää toisen sanoman sanatarkkana sitaattina, kyseessä on suora esitys. Puhutussa kielessä suora esitys erottuu ker- ronnasta yleensä prosodisesti, äänen sävyä muuntaen. Epäsuorassa esityksessä kertoja muokkaa aiemmin sanottua ja integroi sen syntaktisesti johtoilmaukseen.

(Hakulinen ym. 2004: 1399—1401.)

Kerrontajäsennys rakentuu tyypillisesti johdanto-, kerronta- ja vastaanottose- kvenssistä. Ne asettuvat määräjärjestyksessä peräkkäin, mutta eivät ole kaikki välttämättömiä jokaisessa kertomuksessa. Kerrontajäsennyksen osien väliin voi myös lisätä esimerkiksi korjausjaksoja. (Routarinne 1997: 140.)

Johdantosekvenssissä keskustelun osanottajat tekevät tilaa kerronnalle. Se muodostuu vähintään kahdesta vuorosta, joista ensimmäistä kutsutaan etiäiseksi.

Etiäisvuorossa yksi tai useampi osanottaja tarjoutuu kertojaksi ja kohdistaa vuo-

ronsa haluamalleen vastaanottajalle tai ryhmälle vastaanottajia. Vastaanottaja(t) asettuu kuuntelijaksi ja kehottaa kertojaa aloittamaan kerronnan. Vastaanottaja voi kieltäytyä asettumasta kuuntelijaksi, jos hän esimerkiksi tuntee jo kertomuksen.

Hän voi myös viivästyttää tai jopa estää kertomusta alkamasta pyytämällä tarken- nusta etiäisvuoroon. (Routarinne 1997: 140—141.)

Kerrontasekvenssi on vähintään useammasta kuin yhdestä rakenneyksiköstä muodostuva kertojan vuoro. Tavallisesti se on keskeytyksetön ja kommentiton vuoro, jonka aikana vastaanottajalla ei ole vuoroa. Kertoja voi kuitenkin tarjota vastaanottajalle tilaisuuksia osoittaa seuraavansa kerronnan kulkua. Lisäksi vas- taanottaja voi keskeyttää ja säädellä kerronnan etenemistä korjausjäsennyksen avulla. (Routarinne 1997: 146—148.)

Vastaanottosekvenssin aikana kertoja päättää kertomuksen ja vastaanottajalle tarjoutuu mahdollisuus osoittaa, miten on kertomuksen ymmärtänyt. Vähimmil- lään se koostuu pelkästä naurusta. Vastaanottosekvenssin jälkeen voidaan palata normaaliin vuorotteluun. (Routarinne 1997: 150.)

Toisinaan kertomukset esiintyvät sarjana toinen toistaan seuraten. Ensimmäi- sen kertomuksen jälkeen esiintyviä kertomuksia kutsutaan kaikkia toisiksi kerto- muksiksi. Toinen kertomus ei ole mikä tahansa kertomus mistä tahansa aiheesta, vaan siinä on aina jokin elementti, mikä sitoo sen edeltävään kertomukseen. Sen topiikki voi olla sama kuin edeltävän keskustelun, henkilöt tai moraliteetti voivat olla samantyyppisiä kuin edeltävässä keskustelussa. Toinen kertomus on yksi kuuntelijan tapa osoittaa olevansa samaa mieltä edeltävän kertojan kanssa. (Rou- tarinne 1997: 152.)

2.3.5. Osallistumiskehikko

Osallistumiskehikko on käsite, jonka avulla hahmotetaan vuorovaikutustilannetta.

Kehikko elää koko ajan tilanteessa, ja se koostuu keskustelun osallistujista, joiden erilaiset roolit keskustelussa vaihtelevat tilanteen mukaan. Puhujan ja kuulijan roolit eivät siis ole staattisia; puhujalla tarkoitetaan yleensä senhetkistä äänessäoli- jaa, joka juuri sillä hetkellä tuottaa puhetta, kunnes joku toinen ottaa vuoron. Kes- kustelulla voi olla passiivisia kuulijoita, mutta tavallisesti ainakin osa kuulijoista on aktiivisia vastaanottajia, jotka osoittavat kuuntelevansa puhujaa ja vaikuttavat

omalla toiminnallaan keskustelun kulkuun. Keskustelu on usein monimutkainen puhetilanne. Siinä voi olla monta osanottajaa, jotka tekevät samanaikaisesti muu- takin kuin puhuvat. Osa osanottajista voi olla keskittyneempiä puhumiseen ja kuuntelemiseen kuin toiset. Lisäksi puhuja voi oman vuoronsa aikana olla mones- sa eri roolissa. (Seppänen 1997b: 156—157.)

Osallistumiskehikolla tarkoitetaan keskustelun läsnäolijoiden suhdetta puhee- seen: sitä, minkälainen asema kullekin läsnäolijalle tarjoutuu keskustelussa pu- heen aikana. Osallistumiskehikko muuttuu koko ajan osanottajien roolien vaihtu- essa, vaikka osallistujien joukko pysyisikin samana läpi keskustelun. Kehikon pe- rusajatuksena on, että kaikki osallistujat luovat keskustelukontekstin. Puhe ei syn- ny tyhjiössä, vaan se on aina suunnattu jollekulle, joka vastaanottaessaan puhetta vaikuttaa siihen omalla toiminnallaan. (Seppänen 1997b: 159—161.)

Keskustelun osallistumiskehikko koostuu myös erilaisista osallistujien diskurs- si-identiteeteistä, jotka vaihtelevat suhteessa puheeseen. Osallistujien diskurssi- identiteettejä säätelee osallistujien tiedon määrä keskustelussa käytävästä puheen- aiheesta. Heillä voi olla aiheesta omia tai samankaltaisia kokemuksia, yleistä tie- toa tai ei mitään tietoa. Tiedon puuttuessa vastaanottaja voi esittää kysymyksiä saadakseen tarpeellisen tiedon. Eri diskurssi-identiteetit ovat relevantteja eri puhe- tilanteissa. Esimerkiksi kertomuksen etenemiseen vaikuttaa suuresti se, onko vas- taanottajien joukossa kertomuksen ennestään tietäviä vai tietämättömiä vastaanot- tajia tai kenties molempia. Puhuja pyrkii muotoilemaan puheensa kaikille kuuli- joille sopivaksi. (Seppänen 1997b: 161.)

Osallistumiskehikon käsitettä voi käyttää hyväkseen tutkiessaan jotain keskus- telun ilmiötä, kuten tässä työssä keskustelun osallistujien viittaamista muihin ih- misiin. Viittaamalla eri pronomineilla eri ihmisiin eri tilanteissa voidaan samanai- kaisesti säädellä esimerkiksi läsnäolijoiden osallistujarooleja tai viittauksen refe- renttinä olevan osallistujan roolia. Erilaisten viittausten myötä myös puhetoiminta voi vaihtua. (Seppänen 1997b: 162.)

3. PRONOMINEILLA VIITTAAMINEN

3.1. Pronominit

Pronominit voidaan jakaa alalajeihin monella eri tavalla. Ikola (1992: 45—46) esimerkiksi jakaa ne nykyisen jakoperusteen mukaisesti seitsemään ryhmään: per- soona-, demonstratiivi-, refleksiivi-, resiprookki-, interrogatiivi-, indefiniitti- ja relatiivipronomineihin. Penttilä (1963: 508) puolestaan jakaa pronominit merki- tyksen mukaan kahdeksaan ryhmään: edellisten lisäksi hän jaottelee omaksi ryh- mäkseen vielä determinatiivipronominit. Tämä tutkielma keskittyy ainoastaan persoona- ja demonstratiivipronomineihin.

Pronominit eroavat muista nomineista monella tavalla. Niillä ei ole luontaista merkitystä eli niillä ei voi kuvailla eikä luokitella. Ne eivät myöskään kuvaa tar- koitteidensa laatua. Muihin nomineihin verrattuna pronomineja on vähän, eikä niitä voi johtaa muiden sanaluokkien sanoista. Tyypillisiä pronomineja ei voi myöskään komparoida. (Hakulinen — Karlsson 1995: 79—80.) Tuomikosken (1969: 6) mukaan pronominien tulisi nimensä mukaisesti olla nominien vastikkei- ta ja siten itsekin taivutukseltaan ja lauseasemaltaan substantiiveja tai adjektiiveja.

Jotkin pronominit toimivatkin substantiivien tapaan ja esiintyvät itsenäisinä sa- noina. Toiset pronominit toimivat taas adjektiiveina (adjektiiviattribuutteina) ja kongruoivat tavallisten adjektiivien tapaan samassa luvussa ja sijassa pääsanansa kanssa. (Karlsson 1983: 139.) Itsenäisinä esiintyvät pronominit voivat korvata ko- konaisen substantiivilausekkeen eivätkä näin ollen voi saada genetiivi- tai adjek- tiiviattribuuttia määritteekseen (Hakulinen—Karlsson, mts. 80). Osa pronomineis- ta tulee ymmärretyiksi olennaisesti vain kulloisenkin käyttötilanteen mukaan. Täl- laisia pronomineja ovat mm. deiktiset pronominit. (Tuomikoski, mts. 7)

Pronominien esiintymien määräisyyslaji eli spesies voidaan ilmaista definiitti- seksi tai indefiniittiseksi eri keinoin, mm. eräiden lauseenjäsenten sijamuotovaih- telulla, sanajärjestyksellä tai lauserakenteella. Vaikka suomen kielestä puuttuukin erityiset artikkeleiksi vakiintuneet sanat ja artikkelimaiset suffiksit, muistuttaa se artikkelikielten käytäntöä siten, että substantiiviesiintymän spesies voidaan ilmais- ta ja tarkentaa siihen liittyvän pronominin avulla. Deiktisten ja substitutiivisten

pronominien esiintymät ovat yleisesti täysin definiittisiä. Niiden definiittisyys pe- rustuu suoraan käyttötilanteeseen. (Tuomikoski 1969: 23, 32.)

Suomen kielioppien vakiintunut tapa erottaa persoona- ja demonstratiivipro- nominit toisistaan on peräisin 1800-luvulta: sitä aikaisemmissa kieliopeissa per- soonapronomineja ei vielä erotettu omaksi ryhmäkseen. Erillisenä ryhmänä per- soonapronominit mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1810 Johan Strahlmannin saksankielisessä kieliopissa. Siellä jako on jo nykyisen kaltainen, mutta sitä ei pe- rustella mitenkään. Strahlmannin kieliopin jälkeen pronominien ryhmittely näyt- tää kuitenkin vakiintuneen vasta 1840 Gustaf Renvallin kieliopissa, tällöinkin il- man perusteluja. Myöhemmissä kieliopeissa pronominien jaolle esitetään semant- tiset perusteet. Niissä persoonapronomineja käytetään henkilöistä ja demonstratii- vipronominit ovat osoittavia. (Seppänen 1998: 32—34.)

Henkilöviitteisyyden ottaminen perusteeksi persoonapronominien erottamiselle omaksi ryhmäkseen aiheuttaa ongelman puhutun kielen kuvauksissa. Demonstra- tiivipronominia se kun käytetään puheessa hyvin usein henkilöön viittaavana pro- nominina. Pronominin se käsittely toisaalta persoona- toisaalta demonstratiivipro- nominina vaihteleekin eri kuvauksissa, ja näin ollen kirjakieleen on kielenohjailun kautta vakiinnutettu puhekielestä poikkeava 3. persoonan pronominien järjestel- mä. Puheessa pronominien hän ja se lisäksi ihmisiin voi viitata myös demonstra- tiivipronomineilla tämä ja tuo. (Seppänen 1998: 35.) Koska tässä tutkielmassa keskitytään niin henkilöviitteisiin persoona- kuin demonstratiivipronomineihinkin, käsitellään se-pronominia tässä tutkielmassa kieliopin mukaisesti demonstratiivi- pronominina.

3.2. Deiksis

Larjavaara kiteyttää käsitteen deiksis osuvasti: ”Deiksis on kielen keskeisiä aluei- ta yhdistävä järjestelmä, jolla puhuja suhteuttaa sanottavansa kontekstiin: puheti- lanteeseen ja tekstiympäristöön. Deiksiksen kiintopisteitä ovat puhuja, kuulija ja puhehetki.” (1990: takakansi). Lyhyesti sanottuna deiksis tarkoittaa osoittamista.

Deiksis voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: temporaali-, demonstratiivi- ja persoonadeiksikseen. Temporaalideiksistä on kahta tyyppiä: tempusdeiksistä ja leksikaalista aikadeiksistä. Demonstratiivideiksis ilmaisee aina jollain tavalla refe-

rentin spatiotemporaalista eli aikapaikkaista sijaintia tai sen diskurssinosan sijain- tia, jonka perusteella referentti on oivallettavissa. Persoonadeiksikseen sisältyy 1.

ja 2. persoonan pronominit, possessiivisuffiksit ja verbien persoonamuodot sekä 3.

persoonan pronominit. Deiksiksen päätyyppien lisäksi on olemassa eräitä ilmiöitä, jotka ovat deiktisiä mutta joita ei voi kunnolla sijoittaa minkään päätyypin piiriin.

Näitä ovat mm. verbin 3. persoonan persoonapäätteet ja possessiivisuffiksit sekä pronominit sama ja toinen. Tällaisia ilmiöitä Larjavaara nimittää muuksi deiksik- seksi. (1990: 33—39.) Tässä tutkielmassa keskitytään ainoastaan persoona- ja demonstratiivideiksiksen pronominiesiintymiin.

Pronominit voivat olla deiktisiä käyttötilanteesta riippuen. Deiktinen ilmaus viittaa aina käyttötilanteessa suoraan tarkoitteeseensa. Persoona- ja demonstratii- vipronominit ovat deiktisiä pronomineja. Yksinomaan deiktisiä niistä ovat vain minä ja sinä; muista pronomineista on runsaasti myös ei-deiktisiä esiintymiä. Mo- net pronominien tämä ja tuo esiintymät ovat deiktisiä, mutta pronominien hän ja se esiintymistä vain harvat ovat deiktisiä. (Tuomikoski 1969: 37—38, 50.)

Kuten sanottu, pronominin tarkoite voi löytyä joko puhujan omasta tai jonkun muun läsnäolijan puheenvuorosta. Se, miten tarkoitteeseen viitataan, on yhteydes- sä siihen, millaisiksi jaksoiksi keskustelu jäsentyy ja kuinka hyvin tarkoite on tun- nistettavissa. Viittaavan pronominin valintaan vaikuttaa se, miten kukin puhuja omalla vuorollaan jäsentää edeltävän keskustelun ja oman vuoronsa aseman siinä.

Tämä vaikuttaa siihen, millaista ohjausta puhuja antaa muille tarkoitteen tunnis- tamiseen ja mistä hän ohjaa hakemaan sitä. (Seppänen 1998: 43—44.)

3.3. Substantiivilauseke

Lauseke on ilmaus, joka koostuu yhdestä tai useammasta sanasta, edussanasta ja sen mahdollisista laajennuksista. Edussana edustaa lauseketta lauseyhteydessä.

Lauseke kantaa edussanansa kieliopillisia ja merkityspiirteitä. Lausekkeita on eri- laisia, ja ne nimetään aina lausekkeen edussanan mukaan. On olemassa substantii- vilausekkeita (NP), adjektiivilausekkeita (AP), adpositiolausekkeita (PP), adverbi- lausekkeita (AdvP), infinitiivilausekkeita (InfP) ja partisiippilausekkeita (PartisP).

Lausekkeen edussanalla voi olla määritteitä tai täydennyksiä, jotka tavallisesti kongruoivat edussanansa kanssa samassa luvussa ja sijassa. Määritteet ovat edus-

sanan valinnaisia laajennuksia, jotka luonnehtivat mahdollisten tarkoitteiden alaa tai antavat siitä lisätietoa. Täydennykset ovat edussanan pakollisia laajennuksia, jotka täyttävät sanan valenssin, lausetyypin tai täydennysmuotin avaamia tyhjiä paikkoja. (Hakulinen ym. 2004: 428—431, 1243.)

Keskeisin lauseketyyppi on substantiivilauseke. Substantiivilauseke voi olla tarkoitteeltaan määräinen tai epämääräinen riippuen siitä, onko sen tarkoite kes- kustelun osallistujien tunnistettavissa vai ei. Substantiivi voi saada tarkenteekseen eli tarkentavaksi määritteekseen demonstratiivipronominin. Lisäksi substantiivi voi saada genetiivimääritteekseen persoonapronominin. (Hakulinen ym. 2004:

431—570.) Lausekkeista ainoastaan substantiivilausekkeella voidaan viitata hen- kilöön ja näin ollen tässä tutkielmassa keskitytään vain substantiivilausekkeisiin.

Substantiivilauseke voi esiintyä toisen lausekkeen appositiona eli paradigmaat- tisena lisäyksenä viittaamalla samaan olioon tai oliojoukkoon. Yhdessä lausekkeet muodostavat appositiorakenteen, jonka osien välillä ei ole määritesuhdetta vaan predikaatiosuhde. Appositiorakenteita on kiinteitä ja löyhiä. Kiinteä appositiora- kenne tulee ainakin nominatiivitapauksissa lähelle nimikemääritettä ja tukisubs- tantiiveja. Se ei erotu puheessa kahdeksi eri osaksi. Persoonapronominit muodos- tavat niitä seuraavan substantiivilausekkeen kanssa aina kiinteän appositiolausek- keen. Löyhä appositiorakenne ei juurikaan eroa paradigmaattisesta jälkilisäykses- tä, joka palaa lauseen johonkin jäseneen sanoen sen toisin. Löyhä appositioraken- ne kuvailee, nimeää tai identifioi tarkoitettaan. Sen ensimmäinen lauseke on toi- seen nähden hallitseva. (Hakulinen ym. 2004: 1006, 1009—1012.)

Nimestään huolimatta substantiivilausekkeen edussanana voi substantiivin li- säksi olla pronomini tai numeraali. Pronominit muodostavat substantiivilausek- keen yleensä yksin. (Hakulinen ym. 2004: 431—432.) Persoonapronomini voi saada määritteekseen relatiivilauseen, jonka tehtävänä on rajoittaa pronominin tarkoitteen alaa. Muissa tapauksissa persoonapronominit muodostavat substantii- vilausekkeiden kanssa kiinteitä appositiorakenteita. Myös demonstratiivipronomi- ni voi saada määritteekseen relatiivilauseen. Lisäksi demonstratiivipronomini voi esiintyä kokonaisuuden elatiivikonstruktiossa tai sitä voi vahvistaa vastaava loka- tiivinen proadverbimuoto: tämä tässä. (Hakulinen ym., mts. 708—709, 713.)

Larjavaara (1990: 245) nimittää substantiivilausekkeita konneksioiksi ja niissä pronominin jäljessä esiintyviä nomineita selventeiksi. Hän ei tarkenna sen lä- hemmin, onko kyseinen nomini kulloisenkin pronominin määrite vai edussana, vaan nimittää kaikkia yhteisesti selventeiksi. Larjavaaran käyttämät omaperäiset termit on tässä tutkielmassa korvattu selkeyden vuoksi Ison suomen kieliopin (2004) mukaisilla kielioppiin vakiintuneilla termeillä.

4. HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT

4.1. Persoonapronominit

Persoonapronominit ovat nimensä mukaisesti persoonaisia ja substantiivisia. Ta- vallaan ne ovat "tilapäisiä erisnimiä". Ensimmäisen persoonan ilmauksen tarkoite on puhuja(t) tai joukko, joka sisältää puhujan. Toisen persoonan ilmauksen tarkoi- te on puhuteltava(t), ilman puhujaa. Kolmannen persoonan ilmauksen tarkoite on muu(t) henkilö(t) kuin ensimmäisen ja toisen persoonan. (Tuomikoski 1969: 50—

51.)

Nykyisten kielioppien mukaan suomen kielen persoonapronomineja ovat minä, sinä, hän, me, te ja he. Puheessa kolmannen persoonan pronominien kirjo on kui- tenkin laajempi: pronominien hän, se, he ja ne lisäksi ihmisiin voidaan viitata myös demonstratiivipronomineilla tämä, tuo, nämä, ja nuo. Penttilän (1963:

508—514) kieliopin mukaan pronomini se voi olla joko persoona-, demonstratii- vi-, determinatiivi- tai indefiniittipronomini käyttötilanteesta riippuen. Mikäli sen katsotaan olevan persoonapronomini, sen monikkomuoto on he. Mutta jos se puo- lestaan on demonstratiivipronomini, sen monikkomuoto on ne.

Kallio (1978: 65) puolestaan pitää se- ja ne-pronominien käyttöä puhekielessä viittaamassa henkilöihin niin yleisenä, ettei sitä tarvitse erikseen todistella. Mutta koska myös hän- ja he-pronomineja käytetään puhekielessä ihan vastaavissa tilan- teissa, on hänen mielestään syytä pohtia, onko puhekielessä havaittavissa joitain struktuurisia tendenssejä, jotka hallitsisivat jakoa toisaalta hän ~ he ja toisaalta se

~ ne pronominien esiintymiin. Kallio esittää, että pronomineja hän ja he esiintyy vain referaateissa viittaamassa referaatin johtolauseen subjektiin ja sisällöllistä epämääräisyyttä tai indefiniittisyyttä osoittavassa ympäristössä, jossa puhuja joko ei tiedä tai välitä selostaa kuulijoille kaikkea yksityiskohtaisesti. Se- ja ne- pronominit taas viittaavat edustamiinsa henkilöihin välittömästi. Esiintyessään referaatissa se ja ne viittaavat välittömästi puheena olevaan tai referaatin sisällä olevaan henkilöön tai joukkoon ihmisiä eivätkä johtolauseen subjektiin. Tekstuu- rin tasolla se ja ne viittaavat aina itse puhetilanteeseen, hän ja he puhetilanteesta ulos. (Kallio, mts. 65—70.)

Persoonapronomineihin verrattavia deiktisiä morfeemeja, ns. ”liitepronomine- ja”, ovat possessiivisuffiksit ja verbin ensimmäisen ja toisen persoonan per- soonapäätteet (Tuomikoski 1969: 51). 3. persoonan verbinpäätteet ja possessii- visuffiksit eivät ole aina henkilöviitteisiä ja näin ollen niiden ei katsota olevan yh- tä deiktisiä kuin vastaavat 3. persoonan pronominit (Larjavaara 1990: 248—252).

Yksitavuiset persoonapronominit, kuten mä, sä, te ja se, ovat painottomina alt- tiita kliittistymiselle. Varsinkin verbinjälkeisessä asemassa ne voidaan hahmottaa verbiin kiinteästi liittyviksi ja kirjoittaa esimerkiksi dialogissa tällöin yhteen.

Kliittistyminen tarkoittaa prosessia, jonka tarkoituksena on uuden liitteen kehit- tyminen. Kliittistymisen alkuvaihetta kutsutaan syntagmaattiseksi sulaumaksi.

Siinä kaksi sanaa muodostavat yhdeksi sanaksi hahmotettavan kokonaisuuden, joka ei ole yhdyssana. Kliittistymisessä itsenäisestä sanasta kehittyy syntagmaatti- sen sulauman pohjalta uusi liite, joka samalla irtautuu alkuperäisestä merkitykses- tään menettäen samalla itsenäisen syntaktisen funktionsa. Sanojen syntagmaattista sulautumista ja kliittistymistä aiheuttavat puheen jäsentyminen prosodisiksi koko- naisuuksiksi ja sananrajaiset kato- ja sidontailmiöt. Sananrajaisia ilmiöitä ovat konsonantin tai vokaalin kato sanan lopusta vokaalialkuisen sanan edeltä sekä sa- nojen sulautuminen tavurakenteeltaan toisiinsa. Alueittain esiintyvä pronominin redusoituminen vokaalialkuisen finiittiverbin edellä on yleisintä olla- tai kielto- verbin yhteydessä. Periaatteessa pronomini voi kuitenkin kiinnittyä mihin tahansa verbiin. (Hakulinen ym. 2004: 163—164, 166.)

Persoonapronomineja voidaan kuvata binaarien piirteiden avulla, joista käy il- mi niiden ominaisuudet. Tällaisia piirteitä ovat: puhujaviitteinen (Pvi), kuulijaviit- teinen (Kvi), muuviitteinen (Mvi) ja pluraali (Pl). Yksiköllisen persoonadeiksik- sen kuvaamiseen riittäisi kaksi piirrettä: puhuja- ja kuulijaviitteinen. Puhujaviittei- syydellä tarkoitetaan sitä, että kyseisellä pronominilla viitataan puhujaan ja kuuli- javiitteisyydellä tarkoitetaan taas sitä, että pronominilla viitataan kuulijaan. Moni- kollisen persoonadeiksiksen binaarianalyysiin tarvitaan puhuja- ja kuulijaviitteis- ten piirteiden lisäksi muuviitteinen piirre, joka tarkoittaa mitä tahansa muuta kuin puhujaa ja kuulijaa. Tarpeen on vielä lukumäärää ilmaiseva kvantitatiivinen piirre pluraali, joka erottaa yksikön persoonapronominit monikon pronomineista. (Lar- javaara 1990: 76—80.)

Alla on persoonapronominien ominaisuudenpiirteistä tehty taulukko, josta käy ilmi kaikkien persoonapronominien ominaisuudet.

TAULUKKO 1. Persoonapronominien ominaisuudenpiirteet.

Pvi Kvi Mvi Pl

minä + – – –

sinä – + – –

hän – – + –

me + +/– +/– +

te – + +/– +

he – – + +

Taulukosta 1 on jätetty pois piirre +persoonainen, koska se on semanttisesti alis- teinen piirre; 1. ja 2. persoonien prototyyppisissä tapauksissa kun viitataan yleensä henkilöihin. (Larjavaara 1990: 80.) Piirre olisi kaikilla pronomineilla positiivinen, mutta sulkeissa sen alisteisuuden vuoksi. Piirre on jätetty pois taulukosta myös siksi, että se ei ole tämän tutkielman kannalta merkittävä piirre. Tutkielmassa tar- kastellaan vain henkilöviitteisiä eli persoonaisia pronomineja.

Persoonadeiksis on epäkeskistä. Puhuja ja kuulija ovat molemmat yhtä välttä- mättömiä kieliaktin osanottajia. Persoonadeiksiksen kuvaamiseen riittää kolme deiktistä kiintopistettä: puhuja, kuulija ja tilanne. Deiktinen kiintopiste on kaikis- sa kieliakteissa samalla paikalla sijaitseva spatiotemporaalinen peruspiste, jonka kautta kuulija oivaltaa deiksiksen kohteen. Deiksiksen kiintopisteet ovat osin hie- rarkkisessa suhteessa toisiinsa, ja niistä ylimpänä on tilanne. Tilanne sisältää vält- tämättä lähettäjän ja vastaanottajan, ja näin ollen puhuja ja kuulija ovat hierarkian alemmat kiintopisteet. (Larjavaara 1990: 84—86.) Deiktiset kiintopisteet puhuja ja kuulija eivät ole samastettavissa kyseisten roolien saaneisiin henkilöihin, vaan ne ovat tietynlaisia spatiotemporaalisia prosesseja. Kiintopiste puhuja on tietyn- hetkinen ja tietyssä paikassa tapahtuva puheentuotto. Kiintopiste Kuulija puoles- taan on tietyssä paikassa tietyllä hetkellä tapahtuvaa ja tietyltä lähettäjältä vas- taanotetun puheen havaitsemista ja dekoodausta. Käytännössä kiintopisteet puhuja ja kuulija kuitenkin osuvat usein sijainniltaan yksiin fyysisten puhuja- ja kuulija-

persoonien kanssa. Tilanne-kiintopistettä tarvitaan vain, kun puhuja tai kuulija ei ole yksin kiintopisteenä. (Larjavaara, mts. 285—286.)

4.1.1. Minä ja me

Suomen minä-pronomini on merkitykseltään puhujaviitteinen (Larjavaara 1990:

78). Se on aina eksoforinen eli tilannesiteinen eikä kaipaa määritettä kuin poikke- ustapauksissa. Tämä johtuu siitä, että normaalissa puhetilanteessa minä- deiksiksen referenttiä ei valikoida puhujan ja kuulijan interaktiosta, vaan sillä on vain yksi mahdollinen referentti. (Larjavaara, mts. 179.) Minä viittaa tavallisesti puhujaan. Minä-viittauksen primaari kiintopiste on puhuja (Larjavaara, mts. 87).

Tutkimusaineistossa minä-pronominia esiintyy kolmea eri muotoa, minä, mä ja m’. Eniten puhujat viittaavat keskusteluissa itseensä eli senhetkiseen puhujaan pronominin murteellisella tai puhekielisellä muodolla mä ja sen eri taivutusmuo- doilla.

(1) (Jouluaatto)

R: Niin niin (1.5) kerran oli insuliinia pistin kun mä istun siinä korituolis kun mä katton televisiota ja (3.0) ja ja (0.4) en yhtää (.) mä tuntenu että (- -) siihen (.) pökänny niin se hälyytti (0.8) onko hätä kysyttiin eikä se silloon tullu $tänne ollenkaan$ mä tiedä=

M: =Tulipa

Esimerkissä 1 R kertoo hälytysrannekkeestaan ja siitä, kuinka hän oli kerran va- hingossa painanut sitä. R täydentää omaa kertomustaan selittämällä kuulijoille, missä hänellä on tapana pistää insuliinia, ennen kuin hän jatkaa varsinaisen tapah- tuman kertomista. Puhuja käyttää runsaasti mä-pronominia samassa puheenvuo- rossaan, vaikka vähempikin riittäisi. Osan niistä voisi korvata pelkällä verbin per- soonamuodolla ja silti puheenvuoron sisältö säilyisi ennallaan. Keskustelu on kui- tenkin luontevaa, puhuja ei painota pronomineja puheessaan eikä myöskään yritä korostaa itseään toistamalla pronominia usein. Se on hänen luontainen tapansa puhua ja sitä ilmenee muissakin hänen ja muiden puhujien puheenvuoroissa läpi keskustelun.

(2) (Jouluaatto)

T: Mä otan mä mä >otan yhdel< yhdellä ehdolla tota.

S: Nii?

T: Otan ensin henkivakuutuksen.

Esimerkissä 2 T ottaa osaa naisten keskusteluun korvasienikastikkeesta. Talon emäntä aikoo valmistaa seuraavan päivän aterialle korvasienikastiketta, jota hänen siskonsa A kieltäytyy maistamasta. Hän kun ei tykkää sienistä ja häntä myös hie- man arveluttaa niiden myrkyllisyys. Tässä vaiheessa T ilmoittaa leikillisesti ole- vansa valmis maistamaan kastiketta henkivakuutuksen turvin. Hän toistaa mä- pronominia korostaen näin itseään ja rohkeuttaan. Toiston avulla hän saa myös puheenvuoron itselleen ja äänensä kuuluviin kesken naisten keskustelun. Tätä en- nen hän on seurannut naisten keskustelua vain sivusta ja sivustakatsojaksi hän myös palaa tämän pienen katkelman jälkeen.

Puhuja voi korostaa itseään myös yksittäisellä mä-pronominilla. Tällöin hän asettaa lauseen painon sanalle ja lausuu sen muita sanoja korkeammalta.

(3) (Jouluaatto)

A: Mutta kieltämättä (.) kyllä ku oikeen isoo susikoira tuloo irrallansa vastaan niin ↑mä pelekään.

S: Kyllä ↑mä pelekään [↑kaikkia koiria ei tartte isookaan T: [(- -)

A: [Siis se on kyllä

Esimerkissä 3 A vaihtaa puheenaihetta ja kertoo pelkäävänsä isoja koiria. Tätä ennen on ollut puhe kissoista ja niiden irrallaan olemisesta valittavista ihmisistä.

Puheenaihe vaihtuu sujuvasti irrallaan olevista kissoista irrallaan oleviin koiriin.

Painotetulla mä-pronominilla A ilmaisee, ettei hän muista keskustelun osallistujis- ta tiedä, mutta ainakin hän itse pelkää isoja koiria. Tällä tavoin painotettuna puhu- ja asettaa pääpainon itseensä oman tekemisensä sijaan. Asian ydin ei ole pelkää- minen, vaan se kuka pelkää. S yhtyy A:n kommenttiin laajentaen sen omalla koh- dallaan koskemaan kaikkia koiria rotuun ja kokoon katsomatta. Painottamalla mä- pronominia hän tekee eron oman ja siskonsa pelon välillä.

Muutamassa tapauksessa mä-muodosta on kadonnut ä-kirjain loppuheiton myötä. Yleisintä se on olla-verbin edellä.

(4) (Jouluaatto)

E: Se tuota niin (.) on sellaasta että niin niin (.) melekeen pitää miehille sanoa että nyt haetaan sitä ei

[(se mee että) (0.4) ↑m’ ↑oon takunnu tuon kans jo kaks A: [Nii

E: vuotta niin (1.0) uuren (.) toppatakin ostosta ja

toppahousujen ja (.) ↑ei: kun näm’ on vielä aivan ehejät ja näm’ on lämpööset,

Esimerkissä 4 E kertoo, kuinka hän on yrittänyt saada miehensä L:n ostamaan uu- det toppavaatteet. Tässä E aloittaa vuoronsa puhumalla miesten vaateostoksien vaikeuksista yleensä, mutta vaihtaa aihetta kesken lausumansa puhuakseen siitä, kuinka vaikeaa hänellä on ollut yrittäessään saada miehensä vaateostoksille. Olla- verbi on sulautunut redusoituneeseen pronominiin loppuheiton myötä, ja se lausu- taan pronominin kanssa muuta ympäristöä korkeammalla. Näin puhuja korostaa puheessaan puheenaiheen näkökulman muutosta. Puheenaihe siirtyy yleiseltä ta- solta henkilökohtaisen kokemuksen kertomiseen, ja puhuja korostaa uutta näkö- kulmaa korostaen itseään lausumalla olla-verbin ja siihen kiinnittyneen redusoi- tuneen pronominin muuta ympäristöä korkeammalla.

Parissa tapauksessa mä-pronominin loppuheittoa esiintyy myös ottaa-verbin edellä.

(5) (Syntymäpäivät)

K: ˚Mä en tykkää˚.

P: ↑Et tykkää (.) äiti voi syödä sen (.) tuu kattoon jos sä otat jotain muuta (1.8) äiti voi syödä sen siitä sitte hetken päästä mutta m’ otan ensiksi tuota?

Esimerkissä 5 P lupautuu syömään tyttärensä K:n kakunpalan syötyään ensin jo- tain muuta alle. Puhuessaan tyttärelleen P lähestyy jo kahvipöytää ja silmäilee tar- jottavia miettien, mitä maistaisi seuraavaksi. Hän ilmaisee tyttärelleen selkeästi aikeensa syödä tämän kakunpalan toistamalla lausetta äiti voi syödä sen. Tässä

esimerkissä redusoitunutta pronominia ei korosteta mitenkään, vaan lausuman prosodia säilyy tasaisena. P puhuu ensin tyttärelleen käyttäen itsestään 3. persoo- nan ilmausta äiti voi syödä, mutta vaihtaa sen lopulta 1. persoonan muotoon m’

otan.

Puhujat viittaavat itseensä pari kertaa myös yleispuhekielisellä minä-muodolla.

(6) (Jouluaatto)

R: Joo ↑minä sanoon (.) siin’ oli ainakin neljä [ihmistä niin mä ]=

S: [↑Ei s’ on kuollu]

R: =sanoon että (.) kaikki tännekki kelepaa ku tuo kissanvihaajaki.

Esimerkissä 6 R kertoo kertoneensa ystävättärilleen siitä, kuinka närkästynyt hän on, kun eräs kissoja vihaava mies työskentelee seurakunnassa suntiona. Tässä pu- huja jatkaa aiemmin aloittamaansa puheenaihetta A:n päiviteltyä kirkon työnteki- jän kyseenalaisia puuhia. Puhuja korostaa pronominin minä-muodolla sitä, kuinka hän on valmis kertomaan asiasta, vaikka muut eivät siitä puhuisikaan. Keskuste- lun alku on esitelty esimerkissä 34.

Yleispuhekielistä minä-muotoa voidaan käyttää myös tavallisessa puheessa ko- rostamatta sillä mitään erityistä.

(7) (Syntymäpäivät) U: En mä oikein tykänny.

R: Minä en oo lukenu koko kesänä (1.4) mitään (1.0) en tiedä

Esimerkissä 7 R osallistuu muiden naisten keskusteluun lukemistaan kirjoista.

Ennen tätä naiset ovat käyneet laajaa keskustelua siitä, mitä kukin on lukenut vii- me aikoina ja onko kirjat olleet hyviä. R on ollut tähän asti keskustelun passiivi- nen kuulija, joka ilmoittaa oman kantansa vasta nyt keskustelun lopussa. Hän käyttää tavallisesta poiketen pronominin minä-muotoa mitään erityistä sillä tar- koittamatta. Yleisintä R:n puheessa kun on mä-muodon runsas esiintyminen. Silti puhe on luontevaa, minä-pronominia ei painoteta, sitä ei lausuta muita sanoja kor-

keammalta tai kovempaa. Se on vain yksittäinen yleispuhekielinen muoto puhujan puheessa.

Suomen me-pronomini ei ole juuri koskaan merkitykseltään pronominin minä monikko, koska se voi merkitä 'minä ja sinä/te', 'minä ja hän/he' tai 'minä ja sinä/te ja hän/he' mutta ei 'minä ja minä'. Me-deiksiksellä on laaja merkitys; se viittaa pu- hujaan ja ainakin yhteen muuhun henkilöön, joka joko on tai ei ole kuulija. Minä + sinä -tarkoitteinen me-deiksis muistuttaa läheisesti sinä-deiksistä: vain kuulija pitää identifioida, puhuja tiedetään jo. Lisäksi kuulijan on itse oivallettava olevan- sa tarkoitteen ei-puhuja. Minä + hän -viitteinen me-deiksis puolestaan muistuttaa hän-deiksistä: kuulijan on oivallettava, ketä ei-kuulijaa puhuja tarkoittaa. Puhuja voi helpottaa kuulijan oivaltamista elein tai kielellisin lisäyksin. (Larjavaara 1990:

72—73.)

Eräät me-pronominin esiintymät voivat tarkoittaa puhujan perhettä, kotia, asuin- tai työpaikkaa. Hieman harvinaisempaa pronominin käyttöä on sellainen, jossa puhuja viittaa itseensä me-pronominilla. Tällaisia esiintymiä voi havaita hal- litsijan tai muun arvovaltaisen henkilön puhuessa itsestään, puhujan vaatimatto- muussyistä mainitessa itsensä ja lukeutuessa suurempaan joukkoon tai puhekieli- sessä ”me jnk kanssa” –sanaliitossa. (Penttilä 1963: 462, 509.) Me-viittauksen pri- maari kiintopiste on puhuja, sillä se on viittauksen ainoa itsestään selvä jäsen (Larjavaara, mts. 87).

Tutkimusaineistossa esiintyy me-pronominia kahdessa muodossa, me ja m’.

Yleisin puhujien käyttämä muoto on pronominin yleispuhekielinen muoto me tai- vutettuna eri sijamuodoissa.

(8) (Jouluaatto)

S: Mut ↑oothan säkin n- (0.4) ↑oot sä (.) näithän sä sen sillon siellä kun me oltiin sitä kissaa (0.8) sehän niitä [kissoja ] M: [Hmmmh]

S: hoitiki

Esimerkissä 8 S kohdistaa puheensa tyttärelleen M:lle ja sisällyttää kuulijan me- pronominin tarkoitteeseen puhumalla heidän yhteisestä kokemuksesta. Keskuste-

lussa on kyse M:n kissan emon omistajien pojasta. Aiemmin S on kertonut muille läsnäolijoille, kuinka ahkera ja avulias poika on. Tässä vaiheessa S muuttaa kes- kustelun osallistumiskehikkoa ja kääntää puheensa tyttärelleen kysyen, muistaako hän poikaa. M ilmaisee seuraavansa keskustelua vastaamalla S:n kysymykseen hymähtämällä kesken S:n puheenvuoron. Me-pronominin tarkoitteeseen kuuluu S:n ja M:n lisäksi naapurin emäntä, joka oli mukana kissoja katsomassa. Hän ei ole varsinaisessa puhetilanteessa läsnä. Tässä me-pronominin tarkoite on 'minä ja sinä ja hän'.

Parissa tapauksessa me-pronominista on tippunut e-kirjain loppuheiton myötä olla-verbin edellä.

(9) (Jouluaatto)

S: Niin aattele [kun eilen illalla m’ oltiin (.) m’ oltiin tuola V: [Hmmh

S: Mikon ja [Marian työnä (1.2) m’ ollaan aina Järvisellä]

L: [(- -) ] S: [aaton aattona ↓mut ku äiti ei pääse] enää niitä ↑portaita L: [(- -) ]

S: niin mä (.) Lissu sano et he sitte keksi että (.) ↑ollahanki sielä.

Esimerkissä 9 S kertoo edellisillan tapahtumista anopilleen. Samaan aikaan hänen appiukkonsa L käy toista keskustelua muiden miesten kanssa. Miesten keskustelu jää hiljaisen äänen vuoksi naisten keskustelun alle. S:n kertomuksessa ei ole tär- keää, ketkä kuuluvat me-pronominin tarkoitteeseen, vaan se mitä edellisenä päi- vänä tapahtui. Toisaalta kaikki läsnäolijat tietävät, ketkä me-pronominin tarkoit- teeseen lasketaan kuuluviksi, sillä on puhe jokavuotisesta perinteestä. Me- pronominin tarkoitteeseen kuuluvat kaikki muut läsnäolijat, paitsi S:n appivan- hemmat. Lisäksi pronominin tarkoitteeseen kuuluu S:n sisko perheineen. He eivät ole varsinaisessa puhetilanteessa läsnä. Me-pronominin merkitys on 'minä ja he', joista osa ei siis ole tilanteessa läsnä. S aloittaa puheenvuoronsa kertomalla, missä he olivat edellisenä päivänä aaton aattoa viettämässä. S toistaa lausumaansa m’

oltiin hahmottaessaan kertomaansa. Toiston aikana hänellä on aikaa miettiä, mitä sanoisi seuraavaksi. Koska tänä vuonna he olivat perinteestä poiketen S:n siskon pojan kotona eikä S:n siskon kotona, kokee S tarpeelliseksi täydentää kertomus-

taan. Hän kertoo anopilleen, missä he tavallisesti viettävät aaton aattoa ja miksi nyt poikettiin perinteestä. Keskustelun aikana S viittaa aaton aaton läsnäolijoihin pronominin redusoituneella muodolla m’.

(10) (Syntymäpäivät)

P: Mutta kun s’ on ollu (1.0) m’ ollaan periaattees tiedetty ett’ joku (0.4) kutsu on niin ku ↑tulossa mut s’ on siis (0.8) s’ on ollu kateis ja sit’ ei oo ↑tullu? (1.6)

M: Joo

Esimerkissä 10 P käyttää me-pronominin redusoitunutta muotoa viittaamassa työ- paikkaansa. Keskustelun kannalta ei ole merkittävää, ketkä P:n työkaverit laske- taan kuuluviksi me-pronominin tarkoitteeseen, koska muut keskustelun läsnäolijat eivät heitä edes tunne. Keskustelu liikkuu yleisellä tasolla erottelematta ketään kertomuksen henkilöä sen tarkemmin puhujaa lukuun ottamatta. Keskustelussa on kyse P:n tulevista opintopäivistä ja siitä, kuinka opintopäivien kutsu on ollut ka- teissa.

Keskusteluissa esiintyi yksi harvemmin esiintyvä tapaus, jossa puhuja viittaa me-pronominilla itseensä puhekielisessä me jnk kanssa –sanaliitossa.

(11) (Jouluaatto)

A: Herkkusieni (.) sitä meillä töis usein on kyllä kastikkeis ja.

S: No me Matleenan kans syödään.

Esimerkissä 11 S viittaa sanaliitolla itseensä ja vieressä istuvaan tyttäreensä M:ään. Tällä tavoin hän erottelee yksiselitteisesti, ketä tarkoitteeseen kuuluu ja ketä ei. S ilmaisee sanaliiton avulla hyvin selkeästi, ketkä hänen perheenjäsenis- tään syövät sieniä ja ketkä eivät.

4.1.2. Sinä ja te

Suomen sinä-pronomini on hyvin yksiymmärteinen, se viittaa tavallisesti kuuli- jaan. Kuulijan on vain osattava mieltää itsensä puhujan intentioiden mukaiseksi kohteeksi. Sinä-viittausta voidaan täydentää relatiivilauseella tai nominilla, jonka

tehtävänä on erottaa kuulija muista läsnäolijoista. Tällaista relatiivilausetta tai nominia kutsutaan vokatiiviseksi lisäksi. Teitittely on myös osa suomen sinä- deiksistä. Se on vain muodollisempi ja kohteliaampi tapa viitata yhteen kuulijaan.

(Larjavaara 1990: 48—51.) Teitittelyä käytetään silloin, kun puhuteltava on puhu- jalle vähemmän tuttu, puhujaa vanhempi tai muuten arvokkaampana pidetty hen- kilö (Penttilä 1963: 509). Sinä-viittauksen primaari kiintopiste on kuulija (Larja- vaara, mts. 87).

Tutkimusaineistossa esiintyy sinä-pronominia kahdessa muodossa, sä ja s’.

Yleispuhekielistä sinä-muotoa tai teitittelyä ei esiinny lainkaan kummassakaan keskustelussa. Eniten puhujat käyttävät keskusteluissa murteellista tai puhekielistä muotoa sä ja sen eri taivutusmuotoja puhutellessaan kuulijaa.

(12) (Jouluaatto)

R: Kuinka sä syöt jäläkiruokaa?

S: No aattele ku tuli (.) suuri (.) [vahinko (.) sielä A: [(- -) syö (.) hmmmn.

T: e:::.

R: Ethän [↑s’ ↑oo syöny.

S: [Tuo (.) tuo tuo A: eh heh.

T: Syön koko ↑ajan

Esimerkissä 12 R kohdistaa kysymyksensä kesken S:n kertomuksen T:lle käyttäen sä-pronominia. Tähän mennessä kaikki ovat kuunnelleet S:n kertomusta. Nyt R aloittaa toisen rinnakkaisen keskustelun T:n kanssa ja kohdistaa puheensa hänelle.

R ihmettelee, kuinka T syö jälkiruokaa. A liittyy keskusteluun ja yrittää puolustaa miestänsä, jolloin R selittää kysymystään ilmaisten, ettei T koskaan aiemmin ole koskenut jälkiruokiin. Tässä kohdassa sä-pronominista on tippunut ä-kirjain lop- puheiton myötä ja pääpaino on siirtynyt olla-verbiin ja siihen kiinnittyneeseen re- dusoituneeseen pronominiin s’. R lausuu olla-verbin ja siihen kiinnittyneen redu- soituneen pronominin muita sanoja korkeammalla perustellen sillä ensimmäistä kysymystään ja korostaen T:n aiempaa käyttäytymistä.

(13) (Syntymäpäivät)

S: Mihinkä s’ oot pökänny ny silmä(- -) (0.2) näytä K: Ai tämän?

S: .hmmmh K: En minä tiedä.

Esimerkissä 13 S aloittaa uuden puheenaiheen ja kahdenkeskisen keskustelun las- tenlapsensa kanssa kohdistaen puheensa K:lle. Hän ei kuitenkaan käytä kuulijan nimeämiseen sä-pronominia vaan sen redusoitunutta muotoa s’. S kääntyy vieres- sään olevan K:n puoleen, jolloin K tietää olevansa puhujan intentioiden kohde.

K:lle on ilmaantunut huomaamatta naarmu toiseen silmäkulmaan ja K:n isoäiti yrittää nyt selvittää, mistä se on tullut.

(14) (Jouluaatto)

A: Mitä sä Si- (.) Matleena orotat?

M: Hä?

A: Mitä [sä orotat

L: [Mulla on yli kuuskytä [vuotta ollut tälläänen paino M: [↑Isää

Esimerkissä 14 A saapuu keittiöön ja yrittää osallistua ruokien pöydästä pois kor- jaamiseen. Miehet käyvät yhtäällä omaa keskusteluaan naisten siirtyessä keittiön puolelle ja jatkaessa omaa keskusteluaan. A kohdistaa puheensa M:lle täydentäen sä-pronominia vokatiivisella lisällä. Aluksi A menee sekaisin nimissä, mutta kor- jaa puheensa nimen ensimmäisen tavun jälkeen. M katsoo muualle odottaen isäänsä eikä näin ollen huomaa A:n tuloa paikalle. Tästä syystä A käyttää puheen- vuorossaan vokatiivista lisää kiinnittäen M:n huomion itseensä. Toistaessaan ky- symystään A:n ei enää tarvitse toistaa M:n nimeä, sillä hän tietää olevansa A:n intentioiden kohde ja on kääntynyt kuuntelemaan häntä.

Tutkimusaineistosta löytyy pari esimerkkiä, joissa sä-pronomini on kliittistynyt kysymyksissä edellä olevan verbin osaksi. Kummassakin tapauksessa pronomini liittyy verbiin pudottaen siitä yksikön toisen persoonan päätteen –t korvaten sen samalla kysymysliitelähtöisellä muodolla –k.

(15) (Jouluaatto)

S: Hallilanvuorelle meet tuolta sieltä Seijan (.) ohi niin (0.4) aivan vuoren päällä

A: [Tiedä- tiedäksä mitä että (.) ] mä en oikestaan melkein S: [tuoll’ on (0.4) viimeset talot.]

A: kestä kattoa sitä.

Esimerkissä 15 naiset keskustelevat luonnonalueiden kaavoittamisesta asuinalu- eiksi. Kaikki naiset osallistuvat keskusteluun ja keskustelun aikana puhutaan mo- nesta eri asuinalueesta. Tässä kohdassa A käyttää puheenvuorossaan kliittistynyttä ilmausta tiedäksä kohdistaen puheensa siskoaan S:ää kohti jättäen muut naiset huomion ulkopuolelle. On kyse asuinalueesta, jonka läheisyydessä sisarukset ovat varttuneet sen ollessa vielä luonnonalue. Sisarukset jakavat samat kokemukset kyseisestä alueesta ja sen kauneudesta, ja näin ollen on luontevaa, että A kertoo pettymyksestään juuri sisarelleen.

(16) (Syntymäpäivät)

K: Eksä mumma oo pannu sitä ↑lappua (4.0) mumma (.) eksä oo pannu sitä lappua silmälles?

R: No en otin sen ny pois hetkeks,

Esimerkissä 16 K toistaa puheenvuorossaan kliittistynyttä ilmausta eksä luodak- seen kahdenkeskisen keskustelun isoisoäitinsä R:n kanssa. Keskustelun aiheena on R:n silmälapun käyttö. Aluksi K lisää kliittistyneen ilmauksen perään vokatii- visen lisän, sillä R:n huomio on puheenvuoron alkaessa muualla. Samalla hän te- kee muille läsnäolijoille selväksi, kenet hän on tarkoittanut kuulijaksi ja keskuste- lun toiseksi osanottajaksi. Kun R ei kuule eikä vastaa ensimmäiseen kysymyk- seen, K vaihtaa lausumansa sanajärjestystä ja lausuu aiemmin vokatiivisena lisänä olleen sanan ennen varsinaista kysymystä. Nyt R kuulee kysymyksen ja vastaa siihen.

Toisin kuin me ei ole merkitykseltään minä-pronominin monikko, suomen te- pronomini voi olla sinä-pronominin monikko. Lisäksi te voi merkitä 'sinä ja hän/he' tai 'sinä ja sinä/te ja hän/he'. Toisin sanoen te-pronominilla tarkoitetaan