Metsätontun seikkailuista serkusten ratikkamatkaan : lapsuuden kulttuurisia muutoksia 1990-luvulta 2010-luvulle sadutettujen lasten tarinoissa

(1)

Annika Laattala & Emmi Särkkä

METSÄTONTUN SEIKKAILUISTA SERKUSTEN RATIKKAMATKAAN Lapsuuden kulttuurisia muutoksia 1990-luvulta 2010-luvulle sadutettujen lasten tarinoissa

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Savonlinna Kasvatustieteen Pro gradu -tutkielma

Tammikuu 2016

(2)

Tiedekunta

Filosofinen tiedekunta

Osasto

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen osasto, Savon- linna

Tekijät

Annika Emilia Laattala & Emmi Nea Johanna Särkkä Työn nimi

METSÄTONTUN SEIKKAILUISTA SERKUSTEN RATIKKAMATKAAN – Lapsuuden kulttuurisia muutoksia 1990-luvulta 2010-luvulle sadutettujen lasten tarinoissa

Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä Kasvatustiede Pro gradu -

tutkielma

x 22.1.2016 126 + 8 liitettä Tiivistelmä

Tämän kvalitatiivisen tutkielman tarkoituksena on tulkita ja ymmärtää 7–12-vuotiaiden lasten ker- tomia tarinoita ja niiden muutosilmiöitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Jokainen kult- tuurinsa ja aikakautensa lapsi poimii ja valikoi lapsuutensa aikana kuulemiaan tarinoita osaksi omaa henkilökohtaista tarinavarantoaan, joka sisältää myös omia henkilöhistoriassa kertyneitä tarinallisesti tulkittuja kokemuksia. Tätä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa hioutunutta yksilöllistä elämän jäsen- nysprosessia voidaan kutsua myös sisäiseksi tarinaksi. Voisiko lapsen sisäiseen tarinaan ja häntä ympäröivään kulttuuriin kurkistaa hänen itse keksimänsä kertomuksen avulla? Entä kykenisikö eri vuosikymmenien satuja vertailemalla havaita muutoksen lasten tarinoiden sisällössä sekä tulkita, kuinka lapsuus ja sen muutos aikansa kulttuurissa heijastuvat? Näiden kysymysten pohjalta muodos- tettiin tutkielmaa ohjaavat tutkimuskysymykset.

Aineisto koostuu 108 sadusta, johon sisältyy materiaalia sadutusaineistosta Lasten satuja ja tarinoita 1995–2005 sekä neljästä eri koulusta keväällä 2015 tammi-maaliskuun aikana kerätystä aineistosta.

Satujen analysoimisessa käytettiin sekä narratiivista analyysia että sisällönanalyysia. Näiden mene- telmien ja aiemmin tehtyjen tutkimusten perusteella päädyttiin tarkastelemaan satujen muutosta luo- kiteltujen teemojen, tapahtumapaikkojen ja päähenkilöiden kautta. Näistä etenkin viimeksi mainittu mahdollistaa lapsen henkilökohtaisen ja sisäisen tarinan syvemmän tarkastelun. Tutkimusprosessi on ollut alusta asti aineistolähtöinen ja lapsinäkökulmainen, jonka avainasemassa ovat lapset sekä hei- dän tarinansa. Nämä tarinat toimivat ikkunana 1990–2010-lukujen lasten kokemuksiin ja kulttuuriin.

Aineistossa esiintyvät muutokset pyritään liittämään laajempaan lapsuuden muutoksen diskurssiin ja lähihistorian kontekstiin.

Tuloksissa on havaittavissa muutoslinjoja, jotka osin tukevat toisiaan. Aineistossa 1990-luvulta 2010-luvulle tultaessa klassinen sadunomaisuus on vähentynyt, joka saattaa indikoida sitä, että arjen merkitys on kasvanut. Satujen urbaanien ja rakennettujen miljöiden maininta on lisääntynyt satu- maisten miljöiden väistyessä niiden tieltä, sekä omistajuus on muuttunut viihteellisemmäksi. Erityi- sesti 1990-luvun tyttöjen päähahmoissa painottuu vertaissuhteiden tärkeys ystävystymisen muodoissa, kun taas poikien päähahmot kumppaneineen nauttivat seikkailuista ja jännityksestä. Myöhempien tarinoiden päähahmoissa nousee esiin päämäärätietoisuus ja arkinen kaveruus, sekä kilpailuhenki- syys etenkin 2000-luvun tarinoissa. Sosiaalisten suhteiden merkitys perheen ja kaveruuden osalta on kasvanut 2010-luvulle tultaessa.

Avainsanat

lapsi, lapsuus, kulttuuri, muutos, historia, satu, sadutus, narratiivisuus, sisäinen tarina, media, lastenkirjallisuus, lapsuudentutkimus, lapsinäkökulmainen tutkimus

(3)

Faculty

Philosophical Faculty

School

School of Applied Educational Science and Teacher Educa- tion, Savonlinna

Author

Annika Emilia Laattala & Emmi Nea Johanna Särkkä Title

METSÄTONTUN SEIKKAILUISTA SERKUSTEN RATIKKAMATKAAN – Lapsuuden kulttuurisia muutoksia 1990-luvulta 2010-luvulle sadutettujen lasten tarinoissa

FROM THE ADVENTURES OF AN ELF TO THE COUSINS’ TRAMTRIP – The cultural changes of childhood in children’s storycrafted stories from the 1990s to the 2010s

Main subject Level Date Number of pages Educational Sciences Master’s thesis x 22.1.2016 126 + 8 attachments Abstract

The purpose of this qualitative study is to interpret the stories told by 7- to 12-year-old children and understand the change processes during the last twenty years. Every child in his or her culture and time selects different stories to be part of own personal story collection, which includes the experi- ences interpreted in a narrative way. This social structuring process can be called as an inner story.

Is there a possibility to get a glimpse of this inner story and surrounding culture with storycrafting?

Could it be possible to notice the change in the contents of the stories by comparing the stories from different decades and to see how the childhood and its change are reflected? The research questions were formed based on these questions.

There are 108 stories in our storycrafting data, including stories from Tales and Stories Told by Children 1995-2005 and stories collected in 2015 from four schools at different parts of Finland.

Narrative analysis and qualitative content analysis were used in the analysis. According to these methods and earlier studies the analysis is concentrated to the contents of themes, settings and main characters. Especially the last-mentioned leads to deeper understanding of the child’s personal inner story. The process was data-based and focused from the beginning on child’s perspective, the children and their stories being in the key position. The stories are a window to children’s experi- ences and culture from the 1990s to 2010s, and the changes in the data are connected to the discus- sion of the changing childhood and the context of history.

The results of the changes in themes, settings and main characters partly support each other. From the 1990s to the 2010s the classical “fairytale-like” features have diminished while the importance of ordinary everyday life has increased. The urban settings have greater importance and the owner- ship is concentrated more to entertainment. In the stories of the 1990s peer relationships and especially making friends is emphasized in the main characters of girls, while boys’ main characters enjoy adventure and excitement with peers. Determination and ordinary friendship appear in the main characters of more recent stories. Competitiveness was present in the stories of the 2000s especially. The importance of social relations, regarding to family and friends, has increased.

Keywords

child, childhood, culture, change, history, story, storycrafting, narrative, child’s inner story, media, children’s literature, childhood studies, studies of child perspective

(4)

1 JOHDANTO ... 1

2 KOHTI NYKYISTÄ LAPSUUSKÄSITYSTÄ JA LAPSUUDENTUTKIMUSTA ... 4

2.1 LAPSUUSKÄSITYKSEN JA LAPSUUDENTUTKIMUKSEN MUOTOUTUMINEN ... 5

2.2 LAPSEN ÄÄNTÄ ETSIMÄSSÄ - LAPSINÄKÖKULMAINEN TUTKIMUS ... 9

3 JÄLKIMODERNI KULTTUURI JA MUUTTUVAN LAPSUUDEN DISKURSSIT ... 13

3.1 SUOMALAISEN LAPSUUDEN MATKASSA – Katsaus 1990-, 2000- ja 2010-lukuihin ... 14

3.1.1 1990-luvun laman lapset ... 15

3.1.2 2000-luvun nettisukupolvi ... 17

3.1.3 2010-luvun digitaalinen sukupolvi ... 19

3.2 UHATTU LAPSUUS VAI KYVYKÄS DIGISUKUPOLVI? ... 21

4 SADUT JA LAPSUUS ... 27

4.1 SUOMALAINEN LASTENKIRJALLISUUS – Juuret, muodot ja murrokset ... 28

4.2 SADUN MERKITYS JA KERTOVAN LAPSEN SISÄINEN TARINA ... 32

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 37

5.1 TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 37

5.2 TUTKIMUKSEN LÄHESTYMISTAPA ... 38

5.2.1 Paradigma, ontologia ja epistemologia ... 38

5.2.2 Kvalitatiivisuuden ja hermeneutiikan perustelua ... 39

5.2.3 Lapsinäkökulmainen tutkimus ... 40

5.2.4 Aineiston valinta ja aineistolähtöinen lähestymistapa ... 42

5.3 NARRATIIVINEN SADUTUSMENETELMÄ JA AINEISTON TUOTTAMINEN ... 43

5.4 AINEISTON ANALYYSIMENETELMÄ ... 46

5.4.1 Tutkimusaineiston analyysin rajautuminen ... 46

5.4.2 Narratiivinen analyysi ... 49

5.4.3 Sisällönanalyysi osana narratiivista lähestymistapaa ... 52

6 TULOKSET... 55

6.1 SUKELLUS SADUN YTIMEEN – TARINAN TEEMAT ... 55

6.1.1 1990-luvun teemat – Seikkailua, sankaruutta ja ystävyyden rakennusta ... 56

6.1.2 2000-luvun teemat – Auttamista ja menestystä ... 60

6.1.3 2010-luvun teemat – Arkea ja kaveruutta ... 63

6.2 TAPAHTUMAPAIKKOJEN VERKOSTOSSA ... 65

6.3 SISÄISEEN TARINAAN PÄÄHAHMON KAUTTA ... 68

6.3.1 Ja hänkin on tavallinen metsätonttu – Päähenkilöiden persoona ja motiivit ... 69

6.3.2 Loppupäivän he leikkivät yhdessä – Päähenkilöiden sosiaaliset suhteet ... 75

6.3.3 Ja he palasivat kullan ja timantin kanssa kotiin – Päähenkilöiden omistajuus ... 82

7 TULOSTEN YHTEENVETO ... 87

(5)

8.1.1 Millaisia yhteyksiä voi havaita lasten tarinoiden muutoksen sekä lastenkirjallisuuden ja

median välillä? ... 92

8.1.2 Millaisia yhteyksiä voi havaita lasten tarinoiden muutoksen sekä suomalaisen lapsuuden lähihistorian välillä? ... 97

8.1.3 Muuttuvan lapsuuden diskurssien ja lapsuuskäsitysten äärellä... 101

8.2 TUTKIMUKSEN EETTISET KYSYMYKSET JA LUOTETTAVUUS ... 104

8.3 KOHTI TULEVAISUUTTA: JATKOTUTKIMUKSEN MAHDOLLISUUDET JA LOPPUSANAT... 109

LÄHTEET ... 111

LIITTEET ... 127

LIITE 1: Esimerkkejä sadutetuista tarinoista 1990–2010-luvuilta ... 127

LIITE 2: Esimerkki sähköisesti lähetetystä sadutuksen ohjeistusmateriaalista ... 131

LIITE 3: Osio 1990–2010-lukujen sadutettujen tarinoiden analyysitaulukosta ... 132

LIITE 4: Sadutettujen tarinoiden teemat eri vuosikymmeninä ... 133

LIITE 5: Esimerkki sadutettujen tarinoiden miljöiden luokittelusta: saduissa mainitut luontomiljööt 1990–2010 luvuilla ... 136

LIITE 6: 2010-luvun sadutettujen tarinoiden päähahmojen kuvaus ... 137

LIITE 7: Sadutettujen tarinoiden omistajuus tavarakohtaisesti 2010-luvulla ... 139

LIITE 8: Teorian ja empirian kokoava taulukko... 140

(6)

1 JOHDANTO

Lapsuudella on sidoksensa kuhunkin aikaan, paikkaan, kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen kontekstiin (James & James 2012, 15). Lapsuutta ei näin ollen voi yksiselitteisestä määrit- tää, sillä sitä tuotetaan sekä määritellään eri tavoin eri yhteyksissä ja olosuhteissa (Alanen 2009, 9–10). Tämän päivän lapset elävätkin maailmassa, joka olisi ollut meille 1990-luvun lapsille osittain vieras. Tulevina opettajina tutkimus lapsuuden muuttumisesta herätti mie- lenkiintomme, sillä ilmiö on noussut esille niin oman arjen ja opintojen, kuin myös median ja tutkimusten osalta. Vaikka katsoisi lapsuutta vain viisi vuotta taaksepäin, ei voi ohittaa aika ajoin vireillä olevia kysymyksiä lapsuuden muutoksesta. Meille tutut lapsuuden piir- teet, kuten leikit ja vapaa-ajanviettotavat ovat muotoutuneet uuteen jo sosiaalisen median, teknologian kehityksen sekä hektisen ajankuvan myötä.

Osana lasten arkea on ollut ja on edelleen satujen ja tarinoiden maailma, joka luo merkittä- vän kasvuympäristön (Jantunen 2007; Mäki & Arvola 2009). Ihmisyyteen kuuluu myös luonnollisena osana kerronnallisuus; tätä perusluonnetta voi kutsua kertovaksi ihmiseksi,

”homo narransiksi” (Karlsson 2012b, 41), joka mahdollistaa uusien kertomusten luomisen ja on avaamassa näkökulmia olemassaoloomme (Säljö 2001, 196). Lapsi voi kokea ajatus- tensa merkityksellisyyden, kun aikuinen tarjoutuu kuuntelemaan hänen tarinaansa samais- tuen lapsen mielikuviin ja asettaen itsensä lapsen maailmaan (Kemppinen 2003, 81). Lap- sella on myös näkökulmia ja kokemuksia tämän päivän lapsuudesta, joita muilla ikäluo- killa ei ole. He voivatkin täten tuoda esiin merkittävää tietoa ja paljastaa asioita vallitsevis- ta diskursseista sekä kulttuurisista käytännöistä (Karlsson 2010, 125). Näistä syistä otimme lasten kertomat tarinat väyläksemme pureutua muuttuvan lapsuuden kiinnostavaan ja ajan- kohtaiseen teemaan.

(7)

Tutkielmamme tarkoituksena on tutkia lasten kertomien tarinoiden muutosta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana vertaamalla narratiivisen analyysin ja kvalitatiivisen si- sällönanalyysin avulla sadutusmenetelmällä (ks. Karlsson 2014, 24–28) tuotettuja lasten vapaamuotoisia tarinoita ja satuja. Vanhimmat aineistomme sadutetut sadut ovat vuodelta 1995 ja kaikista uusimmat vuodelta 2015. Tämä luo mahdollisuudet sisältöjen peilaami- seen ja syvempään ymmärrykseen, sillä olemme juuri vanhimpien sadutusten aikaan olleet itsekin lapsia kokien omakohtaisesti esille nousseet kulttuuri-ilmiöt. Oman eletyn lapsuuden myötä on lapsuuden tutkiminenkin osittain henkilökohtaista, omien muistojen lä- päisemää. Kokiessamme osan nykylapsuutta koskettavista ilmiöistä huolta herättävinä, on muistettava näkemystemme subjektiivisuus. Ovatko muuttuvan lapsuuden uhkakuvat ja huolenaiheet ehkä turhia ja luotuja vain meidän lapsuudenkokemustemme pohjalta? Sa- dutuksen myötä saamme juuri lapsen kokemusmaailmaa näkyväksi hänen oman tarinansa kautta: mitä lapsi on päättänyt kertoa, ja mitä se heijastaa lapsen elämästä?

Muuntuvan lapsuuden näkökulmat ovat moniulotteisia ja jopa ristiriitaisia. Lyhenevän lapsuuden teema nousi esille 1980-luvulla (Postman 1982; Elkind 1981), kun taas esimerkiksi mediakulttuurin kehityksen myötä on muodostunut näkemyksiä muun muassa lapsuuden kyvykkyydestä ja edistyksellisyydestä (Suoranta 2001, 21; Oksanen 2008, 45). Olemme pyrkineet tuomaan mukaan useita tulokulmia, ja näkökulmamme on muotoutunut monitieteiseksi niin kulttuurin, historian ja yhteiskunnan, kuin lapsuudentutkimuksen ymmärrystä syventäen. Erityisesti painotamme kuitenkin lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen eli siihen, mitä lapset nostavat esille saduissaan. Empiriamme mikrotutkimuksellinen näkökulma on siis jatkuvassa vuorovaikutuksessa kulttuurin muodostamaan makrokehykseen.

Tutkielmamme toisessa luvussa tarkastellaan lapsuudentutkimuksen piirteitä sekä lapsuus- käsityksen historiaa ja muotoutumista nykyiseen tilaansa. Katsaus lapsinäkökulmaisuuteen on jo johdattelemassa kohti omaa empiriaamme. Kun ryhdytään hankkimaan tietoa lapsista ja heidän maailmastaan, on syytä pohtia lapsuuskäsitystä sekä tiedonkeruumenetelmää, jolla saadaan mahdollisimman moniulotteinen kuva lapsuudesta (Karlsson 2006, 8). Kol- mannessa luvussa keskitymme nykykulttuurimme tilaan, jossa huomio kohdennetaan tar- kemmin 1990-, 2000- ja 2010-luvun suomalaiseen lapsuuteen ottaen huomioon muutoksen näkökulman, lapsinäkökulmaisuuden ja aineistomme keskeisimmät teemat. Kolmannen luvun toisessa osiossa syvennytään puhuttaviin ja tutkittuihin diskursseihin muuttuvasta länsimaisesta lapsuudesta jälkimodernissa kulttuurissa. Viimeisessä teoriaosuuden luvussa

(8)

syvennymme lapsuuteen satujen maailman näkökulmasta: kuinka suomalainen lastenkirjallisuus on muuttunut, mitä sadut merkitsevät lapsille ja miten ne vaikuttavat lapseen itse kertojana. Teorian pohjalta edetään kohti tutkielmamme metodologista osuutta, jossa esi- tellään tutkielmamme tutkimuskysymykset, tutkimusaineisto, tutkimuksen lähestymistavat, aineistonkeruumenetelmät ja sovelletut analyysimenetelmät. Luvussa 6 esitellään tutkimus- tuloksemme: lasten tarinoiden teemojen, miljöiden ja päähahmojen muutokset 1990- luvulta 2010-luvulle. Luvun 7 tulosten yhteenvedon jälkeen syvennymme tutkimustulos- temme laajempaan kontekstiin luvun 8 ensimmäisessä osassa: mitä yhteyksiä havaitsemil- lamme tarinoiden muutoksella on kulttuurin, lähihistorian ja muuttuvan lapsuuden diskurssien kanssa? Luvussa 8 perehdymme myös tutkielmamme eettisiin kysymyksiin ja luotet- tavuuteen sekä jatkotutkimuksen mahdollisuuksiin.

(9)

2 KOHTI NYKYISTÄ LAPSUUSKÄSITYSTÄ JA LAPSUUDENTUT- KIMUSTA

Kuten Ruckenstein kirjoittaa, on jopa välttämätöntä luoda katse taaksepäin saavut- taaksemme ymmärryksen nykyisestä lapsuudesta, sillä historialliset voimat ohjaavat sitä edelleen (Ruckenstein 2013, 156). Tämä ohjasi myös meitä pyrkiessämme ottamaan huomioon tutkielmamme lapsuutta käsittelevän luonteen. Tarkastellessamme lapsuuden muut- tumista lasten saduissa ja tarinoissa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, on huomioi- tava myös lapsuudentutkimuksen ja lapsinäkökulmaisen tutkimuksen taustavaikuttajia ja ymmärrettävä tieteelliset lähtökohdat, joista itse lapsuutta lähestyy. Tässä luvussa perehdymme siihen, kuinka lapsuus on ajan saatossa käsitetty ja kuinka lapsuuskäsitys ja lapsuudentutkimus ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa perehtyen lopuksi lapsinäkökulmai- seen tutkimuksen juuriin, muotoihin ja tarkoitukseen.

Lapsuus on tarjonnut väylän tutkia elämää samalla ihmiskuvaa monipuolistaen. Ei ole olemassa lasta, joka olisi irrallaan maailmasuhteista ja vallitsevan ajan malleista. Syntyvät lapsuuden kuvaukset siis parhaimmillaan valaisevat todellisuutta syvältä ja erityisellä tavalla, toki rajallisesti, kuten muutkin tietämisen tavat. (Bardy 1996, 183.) Lapsuuden historia on ollut jäljittämässä niin lapsen asemaa, kuin aikuisten ja lasten välistä vuorovai- kutuksen luonnetta eri aikoina. Tämä on kuitenkin lähteiden niukkuuden ja ongelmallisten luotettavuuskysymysten vuoksi erityisen vaativaa; joidenkin näkemysten mukaan jopa mahdotonta. Kaikesta huolimatta lapsuuden monimuotoisen muutoksen kuvauksissa on pyritty tavoittamaan sen luonne ja suunta. (Kalliala 1999, 23.)

(10)

2.1 LAPSUUSKÄSITYKSEN JA LAPSUUDENTUTKIMUKSEN MUOTOU- TUMINEN

Yleisesti lapset on ymmärretty ryhmäksi ihmisiä, jotka fyysisen olemuksensa, ymmärryk- sensä ja toimintakykynsä suhteen eroavat aikuisista. Ajan kuluessa käsitykset ja tulkinnat ovat kuitenkin vaihdelleet ja eroavuuksia havaitsee kulttuurien välillä tänäkin päivänä. E- rilaiset tulkinnat ovat olleet ja ovat yhä määrittämässä tunnetun lapsuuden merkitystä, kuin myös paikkaa ja asemaa yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. (Nummenmaa & Alasuu- tari 2008, 19.) Lapsuus on siis eletty ja määritelty aina sosiokulttuurisissa, ekonomisissa, aikaan ja paikkaan sidotuissa konteksteissa. Toisaalta voisi myös sanoa, että lasta voidaan pitää jopa aikuisten laatimana konstruktiona, joka sanana ”peittää yhtä paljon kuin kertoo- kin”. (Lallukka 2003, 15.)Varsinainen lapsuuden historian tutkimusalue on kuitenkin var- sin uusi historiatieteen piirissä syntyvaiheiden sijoittuen 1960-luvulle (Pulma 1992, 50).

”Lapsuus”-käsitteen juuret juontavat jo kaukaa historiasta. Antiikin kreikkalaisten mitta- vassa kirjallisuudessa on paljon lapsiin kohdistuvia jokseenkin vaikeaselkoisia viittauksia.

Samanaikaisesti, kun rajoituksia lapsenmurhalle ei esiintynyt, nähtiin lasten koulunkäynti kuitenkin erittäin keskeisenä. Kreikkalaisten ei voi sanoa varsinaisesti keksineen lapsuutta, mutta lapsuuden käsitteen kreikkalaiset juuret havaittiin 2000 vuotta myöhemmin. (Post- man 1985, 14–16.) Lapsuuden varhaishistorian kuvaukset ovat kauttaaltaan synkkyyden ja ankaruuden verhoamia. Loyd DeMause näkee lastenmurhakauden vallinneen antiikinajoil- ta aina 300-luvulle ja hylkäämisen kauden aina 1200-luvulle. 1300–1600-lukuja kutsuttiin ambivalentiksi kaudeksi, kun lapsen emotionaalisia tarpeita tiedostettiin; toisaalta ankara kasvatus pyrki muovaamaan tietynlaiseksi. Keskiajan lapsilta odotettiin aikuismaista käy- töstä, vaikkei heitä laskettu edes väkilukuun ja varsinainen siirtymä aikuisten maailmaan tapahtui jo seitsemänvuotiaana. Varsinaista rajaa lapsuuden ja aikuisuuden välillä ei tunnettu (Kinnunen 2003, 11–12)ja lapset kuulivat ja näkivät kaiken, sillä heidän viattomuu- teensa ei uskottu. (James, Jenks & Prout 1998, 9-13.) Postman (1985) jopa katsoo lapsuuden kadonneen keskiajalla kokonaan, sillä sille ei ollut sijaa arjessa (Postman 1985, 22–

27).

Moderni lapsuuskäsitys alkoi muotoutua Euroopassa niinkin aikaisessa vaiheessa kuin 1500–1600-luvuilla, jolloin lapsuutta ryhdyttiin pitämään hauraana ja viattomana, erillise- nä kehitysvaiheenaan aikuisuudesta. Tämä käsitys vahvisti ydinperheen idealisointia sijoit-

(11)

taen lapset kotiin, kuin myös kasvatusinstituutioihin. (Ruckenstein 2013, 13–14.) 1500- luvun tiedonjano ja painokone mursivat aikuisten ja lasten yhteisen sosiaalisen ja älyllisen maailman. Aikuisuudesta tuli symbolinen saavutus, joka tuli ansaita teoilla ja koulutuksella (Postman 1985, 28–44). 1700-luvun puolivälissä sveitsiläis-ranskalainen filosofi Jean- Jacques Rousseau (1982) pani alulle lapsikeskeisen kasvatusajattelun, kun teoksessaan Émile eli kasvatuksesta hän korosti lapsen yksilöllisyyttä ja luontaista hyvyyttä, sekä lapsuuden ainutkertaisuutta (Rousseau 1982; Vilén, Vihunen, Vartiainen, Sivén, Neuvonen &

Kurvinen 2006, 10–11). Samanaikaisesti englantilainen filosofi John Locke nosti esille käsityksen, jonka mukaan lapsia ei tulisi nähdä epäadekvaatteina tai osittain muodostunei- na aikuisina, vaan omat intressinsä ja tarpeensa omaavina olentoina. 1800-luvulla Sigmund Freudin vaikutuksesta nähtiin lapsi myös vastakohtana tietoiselle ja tiedostetulle aikuiselle ja kasvatuksessa ryhdyttiin arvostamaan hoivaamista, millä nähtiin olevan suora yhteys parempaan aikuisuuteen. Vasta 1900-luvun alussa ilmeni kehityksen näkökulma lapsen ja lapsuuden tarkasteluun sveitsiläisen Jean Piagetin kehitysvaiheiden myötä. (James, Jenks

& Prout 1998, 9–21.) Piaget oli myös ensimmäisiä tutkijoita, joka näki lapset tutki- muskohteena, joita voi jopa haastatella ja kuunnella (James & James 2012, 10).

On myös olemassa näkemys, jonka mukaan lapsuus on ollut vasta viimeaikainen keksintö, niin kutsutusti modernismin artefakti, joka linkittyy osaltaan ranskalaisen historioitsijan Philippe Arièsin tutkimuksiin (Clarke 2005, 3–4). Hänen vuonna 1960 julkaisema teos Centuries of Childhood avasi täysin uuden luvun lapsuuden historian tutkimukseen liittyen osoittaessaan lapsuuden olennaisen muutoksen esimodernista ajasta moderniin siirryttäes- sä. Häntä voisi pitää jopa modernin lapsuudentutkimuksen uranuurtajana. (Ruckenstein 2013, 40; Rahikainen 2005, 38.) Arièsin ajatukset liittyen lapsuuden löytämiseen ja tunne- pohjaisen perheen kehittymiseen nähtiin jopa modernin maailman voittona synkästä men- neisyydestä. Tätä suuntausta tukivat muun muassa 1970-luvun Edward Shorter ja Lloyd deMause, joiden mukaan lapsuus oli sitä kurjempaa ja raadollisempaa, mitä pidemmälle menneisyyteen siirryttiin. (Rahikainen 2005, 39.) Samalla Arièsin esitys lapsuuden kon- tekstisidonnaisuudesta alkoi vahvistaa sosiaalisesti konstruoitua lapsuuskäsitystä (Kalliala 1999, 44).

1980-luvulla heräsi uutta keskustelua otteen heikkoudesta lapsuuden ilmiöiden tutkimukseen ja niinpä kapeita ja vakiintuneitakin näkemyksiä ryhdyttiin pohtimaan uudelleen. Tä- män uuden lapsuudentutkimuksen juuret nojautuvat historian, kulttuuriantropologian ja

(12)

sosiologian lapsuustutkimukseen (Tähtinen, Salmi-Niklander & Tuomaala 2009, 4). Kiin- nostus lasten omaa kulttuuria kohtaan virkosi etenkin kasvatustieteellisessä ja sosiologises- sa lapsuudentutkimuksessa ja makroperspektiivin sijaan huomio kiinnittyi entistä enemmän lapsen omaleimaiseen arkeen. (Karlsson 2012b, 28–29.) Tähän saakka esimerkiksi sosiologian teoriat oli kirjoitettu ikään kuin kaikki yhteiskunnalliset toimijat olisivat aikuisia ja tutkimuksessa lapset sivuutettiin, vaikka huomion kohteena olisi ollut jokin heitäkin kos- keva asia, kuten perherakenteet (Alanen 1998, 126–127). Lapsuus oli myös nähty vain tulemisena joksikin ja valmistautumisena aikuisiässä toteutuvaan toimijuuteen; sosiologisen lapsikäsityksen mukaan lapsi nähtiin ennemminkin käsitteen ”becoming” kautta, kuin jo merkittävänä olemisena sellaisenaan. (Alanen 2009, 10–11.) Tätä näkemystä ja diskri- minoivaa näkökulmaa vastaan nousi uusi liike, jonka myötä siirryttiin yksisuuntaisesta ja sosialisaatiota liialti korostavasta tutkimuksesta kohti uutta monitieteistä lapsuudentutkimusta (Kallio 2009, 119). Lapsuudentutkimuksen kehittymistä juuri 1980-luvulla on selitetty lapsuuden ja yhteiskunnan muuttuneella suhteella ja sen muodostamalla sosiaa- lisella ongelmalla: lapsuutta määrittävien mikro- ja makroprosessien kutsutaan ajautuneen vakavaan ristiriitaan keskenään. Tätä sukupolvisuhteiden ambivalenssia heijasteli länsi- maissa voimistunut keskustelu lapsuuden muutoksesta ja lyhenemisestä, jopa loppumisesta sekä vanhemmuuden heikkenemisestä. (Alanen 2009, 11–12.) Jens Qvortrup, lapsuuden- sosiologian kansainvälisesti tunnettu tutkija, havainnollistaa problematisoitunutta ilmiötä kulttuurissamme havaittavin paradoksein. Hän muun muassa esittää, että lasten ja vanhempien arkielämät ovat eriytymässä, vaikka tiedostetaan yhdessä vietetyn ajan hyödyt. Myös spontaaniudelle annetaan arvoa, mutta samalla lasten arkielämää hallitsevat yhä organisoi- tuneemmat rakenteet. Aikuisten vastuu nähdään tärkeänä, mutta samanaikaisesti tätä vas- tuunottoa on murennettu ja vaikka aikuisten mukaan lapset ovat etusijalla, ei tämä näy ta- loudellisissa ja poliittisissa päätöksissä. (Qvortrup 1995; Virtanen 2009, 167.)

Lapsuudentutkimus muotoutui monitieteiseksi yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen alueek- si, jonka keskeinen tieteenaloja ja tutkijoita yhdistävä pyrkimys on ymmärtää lasta yhteiskunnan ja yhteisönsä jäsenenä sekä toimijana. Lapsuus on siis osana kulttuuriaan. (Alanen 2009, 9.) Lapsuuden sosiologian aiemmat yksipuoliset näkemykset monipuolistuivat poik- kitieteellisyyden myötä yhdistäen sosiologisen, kasvatus- ja käyttäytymistieteellisen, että kulttuuris-historiallisen tiedon. (Rainio 2010; Karlsson 2012b, 23). Kuten Karlsson (2012, 20) kirjoittaa, ei ratkaisevaa ole tieteenala, vaan nimenomaan teoreettiset taustasitoumukset ja paradigma, joka painottaa lapsuuden käsittämistä sosiaalisena konstruktiona (esim.

(13)

James & Prout 1990, 3). Tällä moni- ja poikkitieteellisellä otteella ja useilla tarkastelukul- milla saadaan kattavampi kuva lapsuudesta. (Karlsson 2012b, 20–21, 32.) Sekä lapsen asemaa, että lapsuudentutkimusta oli osaltaan merkittävästi lujittamassa vuonna 1989 sol- mittu YK:n lapsen oikeuksien sopimus (LOS), joka herätti valtavaa kiinnostusta sekä kas- vua lapsiin kytkeytyvässä tutkimuksessa läpi eri tieteenalojen (Weller, Hobbs & Goodman 2014, 363). Suomessa sopimus astui voimaan 1991. Kyseessä on maailman laajimmin rati- fioitu YK:n ihmisoikeussopimus, jonka ulkopuolelle jäivät ainoastaan Somalia ja Yhdys- vallat. Sopimuksen neljä yleistä periaatetta syrjimättömyydestä, lasten edun huomioimises- ta, oikeudesta elämään ja kehittymiseen sekä lapsen näkemysten kunnioittamisesta ovat asettaneet valtiolle vastuun niiden toteuttamiseen ja velvollisuuden tiedottaa lasten oikeuk- sista sekä lapsille että aikuisille. (Suomen Unicef 2015.) Sopimuksen myötä alkoivat sekä lapset että heidän omat näkemyksensä nousta esiin tutkimuksessa sekä käytännön työssä 1990-luvulta alkaen ja 2000-luvulla yhä voimistuen (Karlsson 2012b, 29).

Kuten Bardy (1996) jo vuonna 1996 kirjoitti, lapsuudentutkimuksen kehityssuuntia tarkas- tellessa voi havaita voimakkaan mielenkiinnon lapsiin ”tässä ja nyt”, autonomisina ja itses- sään pätevästi toimivina ihmisinä. Lapsia ei tarkastella vain tulevana sukupolvena, vaan jo yhteiskunnassa toimivana, yhteiskunnan rakenteissa paikantuvana sukupolvena. (Bardy 1996, 207.) Aiemman tutkimuksen valtavirrasta ulkopuolelle jääneitä aiheita ja arkisuutta tuodaan esille tämän uuden lapsuuden tutkimuksen tavoitteissa. Pyritään tulkitsemaan ja ymmärtämään elämää sekä maailmaa toimijoiden kokemusmaailmasta ja elämänkokonai- suudesta käsin myös silloin, kun on kyseessä laajemmat yhteiskunnalliset kysymykset ja ilmiöt, ja tässä mikrotutkimuksellisella lähestymistavalla on tärkeä roolinsa. (Tähtinen, Salmi-Niklander & Tuomaala 2009, 4.) Toisaalta yleistynyt yksilökeskeinen tarkastelutapa voi jossain tapauksessa johtaa riippumattomuuden harhaan, kun lapsi nähdään irrallisena vaikuttavista vastavuoroisuuksien verkostoista huolimatta. Vaikka käsitys lapsuudesta ja sen tutkimisesta on ottanut ja ottaa edelleen askeleita eteenpäin, ei haasteilta ja epäkohdilta vieläkään vältytä. Esimerkiksi perheiden ja kasvatusinstituutioiden sisällä lapset ovat kes- kipisteitä heitä kuunnellen ja heistä huolehtien, mutta samanaikaisesti yhteiskunnan laa- juudella kiinnostus lapsiin kytkeytyy vahvasti taloudellisiin merkityksiin. Tästä johtuen myös tutkimustieto lapsuuden todellisuuksista on usein jakautunut epätasaisesti. (Rucken- stein 2013, 157.)

(14)

Nykyään lapsuus nähdään laajasti omana ainutkertaisena elämänvaiheenaan, jota tulee ar- vostaa ja vaalia. Nykypäivän käsitysten mukaan tässä lapsuuden monimuotoisessa ja tärke- ässä elämänvaiheessa kasvun lähtökohtina toimivat lapsen geenit sekä ympäröivä kulttuuri, joka taas välittyy kokemisen ja oppimisen kautta ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. (Luo- ma, Mäntymaa, Puura & Tamminen 2008, 85–87.) Vallitsevassa lapsikeskeisessä kasvatus- ajattelussa keskeisinä piirteinä voidaan pitää yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Perheen ja ympä- ristön olosuhteet sekä kulttuuri vaikuttavat monin tavoin, ja tasapainoiseen kasvuun lapsi tarvitsee hoitoa ja huolenpitoa. Kyse ei ole vajaatilasta, josta kehitytään täyteen aikuisuuteen, vaan lapsen kehitys on aina prosessi, joka säilyy meissä kaikissa aikuisuuteen saakka näkyen suhteessamme muihin ihmisiin sekä ympäröivään maailmaan. (Vilén, Vihunen, Vartiainen, Sivén, Neuvonen & Kurvinen 2006, 11–12.) Nykyinen länsimainen käsityk- semme lapsuudesta saattaa tuntua vakiintuneelta ja luonnolliselta, mutta vanhat näkemyk- set eivät ole suinkaan kadonneet, vaan Hohdin (2013) mukaan ne ”värittyvät, liikkuvat ja asettuvat joskus jyrkkään kontrastiin aiempien käsitysten kanssa”. Yhä edelleen monet eri lapsuuskäsitykset, jopa vastakkaiset elävät rinnakkain. (Hohti 2013, 2519–2520.) Lapsuus ei siis ole mitään olemuksellisesti yhtä tai yhtenäistä (Ruckenstein 2013, 164).

2.2 LAPSEN ÄÄNTÄ ETSIMÄSSÄ - LAPSINÄKÖKULMAINEN TUTKIMUS

Lapsuudentutkimuksen synnyn myötä on alettu tiedostaa vahvemmin, että myös lapsella on ideoita ja jopa tietoa, mitä ei aikuiselta välttämättä löydy (Karlsson & Karimäki 2012, 9). Yhä edelleen tutkittaessa lapsiin tai lapsuuteen kytkeytyviä näkökulmia pyydetään usein lasten sijaan aikuisia kertomaan lapsen elämästä. Tämä on perustunut siihen, että lasten kognitiivisiin taitoihin tai kykyyn vastata haluttuihin kysymyksiin ei ole riittänyt uskoa. Toisaalta tänä päivänä on myös itsestään selvää, että myös lapsilla on mielipiteensä, ajatuksensa ja tapansa, joita kuuluu kysyä. Lapsilla on oikeus osallistua ja vaikuttaa jopa tutkimusprosessin kanssatutkijoiksi saakka. (Karimäki 2008a, 3–4.)

Lapsinäkökulmainen tutkimus (studies of child perspective) ei käsitä ainoastaan tutkimusta, joka kohdistuu lapsiin, vaan sen tulee metodeillaan ja eettisillä valinnoillaan kunnioittaa lasta keskeisenä osallisena tutkimusta koko prosessin ajan (James & James 2012, 10). Ky- seessä on suhteellisen uusi tutkimuksenala, jossa lasten oman kokemukset, painotukset, näkökulmat sekä tavat ilmaista ovat keskiössä. Tämä yhdistetään sen sosiaaliseen, kulttuu-

(15)

riseen sekä historialliseen kontekstiin. (Karlsson 2008, 1.) Tutkimusorientaatiota ei kuitenkaan voi määritellä tarkasti, sillä jatkuvan kehityksensä myötä myös määritykset muuttu- vat. Lapsikeskeisyyden voisi kuitenkin sanoa olevan lapsuudentutkimuksen ydinelementti, mikä korostaa lapsen kiinnostuksen kohteiden ja tarpeiden huomioimista, ja lapsinäkökul- maisuus taas tuo lapset tiedon tuottamisen keskiöön. (Karlsson 2012b, 21–22.) Maailman tarkasteluun lapsen näkökulmasta ja lasten osallistamiseen osaksi tutkimusta on kehitetty useita metodeja, ja tutkimusta on syntynyt vuosien varrella runsaasti saaden muotojaan observoinnista, kyselyistä ja haastatteluista luovempiin ja ilmaisullisempiin menetelmiin.

(Weller, Hobbs & Goodman 2014, 363, 371.)

Pohjoismaissa lapsinäkökulmaista tutkimusta on toteutettu huomattavasti; esimerkiksi las- tenkulttuurintutkijoiden monitieteinen verkosto BIN-Norden on toiminut aina 1980-luvulta saakka. Myös Suomessa lapsinäkökulmaista tutkimusta on toteutettu useiden tutki- musprojektien myötä, joista merkittävänä esimerkkinä vuodesta 1995 toiminut Lapset ker- tovat ja toimivat ry (LKT). Kyseessä on monitieteinen tutkijaverkostosta, jossa pyritään e- roon lasten ja nuorten maailmaa ulkoapäin tarkastelevasta ja arvioivasta toimintatavasta tutkimuksen ja käytännön työn eri muodoissa. Esille nousee etenkin lasten ja nuorten ajatukset ja kulttuuri heidän ominaisten toimintatapojensa, kuten keskustelujen, tarinoiden, kuvien ja leikin kautta. (Karlsson 2008, 1.) Myös me käytimme kyseistä verkkosivua tutki- musaineistomme kartuttamisessa. Vuonna 2007 perustettiin Lapsuudentutkimuksen valta- kunnallinen verkostohanke (Karimäki 2008a, 7), joka jatkoi toimintaansa vuonna 2008 perustetun Lapsuudentutkimuksen seuran voimin. Seuran toiminnassa keskeistä ovat vuo- sittain järjestettävät lapsuudentutkimuksen päivät sekä tutkijafoorumit, keskustelu- tilaisuudet, seminaarit ja julkaisutoiminnan edistäminen. (Lapsuudentutkimuksen seura 2015.)

Marjatta Bardy (1996, 208) on eritellyt lapsuudentutkimuksen neljään eri ulottuvuuteen, jotka sisältävät lapsuuden elämänvaiheena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena rakenteena sekä aikuisen ajatteluna. Lapsuuden tarkastelun tasapuolisuuteen pyrkiessä on kuitenkin lisättävä lasten näkökulmat. (Karlsson 2012b, 37; Karimäki 2008a, 1–2.) Yhtenä lapsuuden dimensiona lapsi- ja aikuisnäkökulmasta esiintyy lasten artefaktien kautta hahmottuva lapsuus (lasten tuottamat tuotokset eri aikoina), johon meidän pro gradumme nimenomaan keskittyy. Siinä korostuu juuri lapsinäkökulmaisuus lapsen ollessa tiedontuottamisen kes- kiössä. Olemme antaneet lapsille täyden vapauden kertoa haluamastaan aiheesta haluamal-

(16)

laan tavalla, ja haastamme itsemme näkemään tarinat lasten silmin ja ymmärtämään, mitä lapsi on halunnut tarinassaan kertoa. Lasten artefaktien kautta hahmottuvaa lapsuutta on tutkittu aiemmin eri keinoin. Esimerkiksi Hyvönen ja Marjomaa (2004) ovat tutkineet lapsuuden ilmenemistä lasten tarinoissa ruumiillisuuden kautta. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu 161 5–10-vuotiaan lapsen tarinasta, painottuen mies- ja naistoimijuuteen, emootioihin ja haluamiseen. Tutkimuksessa tarinoissa esille nousivat seikkailullisuus, e- motionaalinen tietäminen sekä sosiaaliset ja kielelliset taidot. Luonto ilmeni luontevana toimintaympäristönä. Liisa Karlssonin (1999) tutkimuksessa Saduttamalla lasten kult- tuuriin: Verkostotyön tuloksia kuperkeikkakyydissä toimi sadutus välineenä välittämään lasten kulttuuria sekä mahdollistamaan lapsen kuuntelua ja subjektiasemaa. Hanna Hako- mäki (2013) on ottanut väyläkseen tutkia lapsuutta ja lapsen mielenmaailmoita musiikin ja tarinasävellyksen kautta. Lapsi toimii tässä sekä säveltäjänä, että kanssatutkijana koko prosessin toimiessa myös eheyttävänä kokemuksena traumaattisen menetyksen jälkeen. Ikku- noita lasten mieliin ja lapsuuksiin on myös rakennettu muun muassa lasten piirrosten kautta. Esimerkiksi Cherney, Seiwert, Dickey ja Flichtbeil (2006) toteuttivat tutkimuksen lapsen kuvauksellisesta kehityksestä. Artikkelissaan Children’s Drawings: A mirror to their minds he tuovat esille, kuinka 5-13- vuotiaiden lasten piirrokset perheistään ja koulustaan havainnollisti lapsen kuvauksen monimuotoistumista ja kehitystä näissä konteksteissa.

Lapsuuden kuvaaminen on kiinni käsissämme olevista kerronnallisista välineistä ja lapsen äänen esiin saaminen on haastanut näiden välineiden kehittämiseen (Bardy 1996, 184).

Tutkielmassamme keskeistä roolia kantaa Monika Riihelän kehittämä narratiivinen sa- dutusmenetelmä, jossa olennaista on lapsen (kertojan) ja saduttajan kohtaaminen. Vasta- vuoroisuuden ja kuuntelemisen myötä lapsen vapaa kerronta tuo sisäistä ääntään näkyväksi tuottaen samalla tietoa ja kulttuuria. (Karlsson 2014, 15; 188–189.) Tällaiselle kerronnalle olisi tärkeä luoda tilaa ja aikaa arjessa; pysähtyä kaiken kiireen ja vakiintuneiden toiminta- tapojen keskellä sekä keskittyä hetkeksi kertomaan ja kuuntelemaan (Hohti & Karlsson 2013, 173). On olemassa myös muita kerrotuttamisen menetelmiä narratiivisen sadutusme- netelmän lisäksi, joilla lapsen oma ääni saadaan kuuluviin. Sadutus-dokumentoinnissa myös puheenvuorojen ja toiminnan kirjaaminen sekä havainnointi ovat tärkeässä asemassa.

Elämänkartta-menetelmässä kuvaa lapsi elämäänsä itsetekemiensä karttojen avulla, kun taas edellä mainitussa tarinasäveltämisessä (ks. Hakomäki 2013) lapsi tuottaa omaa mu- siikkiaan, joka kirjataan. Lisäksi on vapaan kirjoittamisen, henkilökohtaisen jakamisen sekä yhteisen jakamisen muotoja. (Karlsson 2006, 11.)

(17)

Lapsinäkökulmainen tutkimus on väylämme osallistaa lapsia lapsuutta määrittäviin sekä heidän kokemusmaailmaansa käsitteleviin keskusteluihin (Karimäki 2008b, 1) ja tämä osallisuus edellyttää vastavuoroisuutta ja aikuisen aktiivisuutta lasten mahdollisuuksien luomiseen (Vornanen 2001, 36). Meillä on aikuisina tärkeä rooli lasten kuuntelemisessa, sillä kannamme vastuun siitä, millaisen kuvan lapsista ja lapsuudesta luomme. (Karimäki 2008a, 1). Kuten Karlsson (jyu.fi 2015) kirjoittaa: ”Kysymys ei siis ole siitä, osaavatko lapset kertoa, vaan siitä osaammeko tutkijoina todella kuunnella lapsia ja miten osaamme käsitellä saamaamme tietoa.”

(18)

3 JÄLKIMODERNI KULTTUURI JA MUUTTUVAN LAPSUUDEN DISKURSSIT

Niistä ajoista lähtien, kun tutkimuksen saralla herättiin uuteen lapsuudentutkimukseen, on vireillä ollut myös painotuksiaan vaihteleva keskustelu nykykulttuurissamme muuttuvasta lapsuudesta. Tässä viitekehyksessä olemme pyrkineet määrittelemään taustalla vaikuttavan käsityksemme kulttuurista. Paul Willis (2000) luonnehti jo vuosituhannen alussa jälkimo- dernia kulttuuriamme monimuotoiseksi, muuttuvaksi ja jatkuvasti kiihtyväksi (Willis 2000, 47–48). Elämmekin aikaa, jossa digitalisoitunut kulttuurimme, mediamme sekä tieto- ja kulutusyhteiskuntamme muuttaa muotoaan jatkuvasti. Etenkin räjähdysmäinen informaa- tioteknologian kasvu, markkinoiden vallan voimistuminen ja maapalloistuminen ovat kes- keisiä muutosilmiöitä, jotka koskettavat myös lasta, että vaikuttavat lapsuuteen. (Tammi- nen, Lahikainen & Punamäki 2008, 16.) Tutkielmassamme emme ole rajanneet tarkastelu- amme pelkkään koulukontekstiin, sillä analysoimiemme tarinoiden ja koulumaailman yh- teyttä voi olla haastavaa, ellei jopa mahdotonta tulkita tarinoiden muutosilmiöistä. Laa- jemmat kulttuuri-ilmiöt kuitenkin luonnollisesti vaikuttavat myös koulumaailmassa ja py- rimyksenämme onkin tarkastella laajempaa kontekstia aineistomme tarinoiden ohjaten muodostuneita aihekokonaisuuksia.

Ihmiset tuottavat kulttuuria, joka välittyy sukupolvelta toiselle oppimisen ja kokemisen kautta. Ihmiselämää ympäröivät vuorovaikutussuhteet mahdollistavat kulttuurin siirtymi- sen, mutta samalla voidaan puhua kulttuurisesta evoluutiosta, jota tapahtuu niin yksilöl- listen kuin vuorovaikutuksessa muotoutuvien sekä suurten yhteiskunnallisten ja jopa poliit- tisten valintojen myötä. (Luoma, Mäntymaa, Puura & Tamminen 2008, 87.) Suoranta (2001) viittaa tunnettuun Raymond Williamsiin (1981) kulttuurin määritelmään, jossa kulttuuri on inhimillisen tiedon ja taidon viljelyä sekä ihmisryhmän erityinen elämänmuoto.

(19)

Tämä tukee määrityksiä lapsuudesta omalaatuisena elämänmuotona ja on ollut merkittävä- nä ajattelun pohjana lapsuudentutkimukselle ja kulttuurintutkimukselle. Toisaalta kulttuurin tematisoinneissa korostuu elämänmuodon ohella merkitysten tuotto. (Williams 1981;

Suoranta 2001, 17.) Kuten Kalliala (1999) kirjoittaa, ei nykykulttuurin moniulotteinen ja jopa ristiriitainen olemus ole kuvattavissa yksiselitteisesti. Olisikin kohdennettava huomio lähestymistapaan, joka mahdollistaa keskeisten kaikkia tavoittavien muutostrendien hah- mottamisen. Näin voi ilmentää sitä laajempaa kulttuurista kontekstia, jossa myös lapsuus muuttuu. (Kalliala 1999, 18.)

Tässä luvussa tarkastelemme ensin suomalaisen lapsuuden lähihistoriassa tapahtuneita muutoksia lasten satuja ymmärtääksemme. Historiakatsauksessa 1990-luvusta 2010-luvulle kerromme kronologisesti ja muutoksen näkökulmasta kunkin vuosikymmenen yhteis- kunnallisista ja kulttuurillisista käänteistä, jotka olivat koskettamassa tuon ajan lapsia, lap- siperheitä ja lapsuutta. Tämän jälkeen paneudumme niihin liittyviin muuttuvan lapsuuden diskursseihin.

3.1 SUOMALAISEN LAPSUUDEN MATKASSA – Katsaus 1990-, 2000- ja 2010- lukuihin

Pyrimme seuraavissa katsannoissa välittämään mahdollisimman todenmukaiset kuvaukset lapsen arjesta 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla, pitkälti ilman aikuisen näkökulmaa ja näke- myksiä. Esimerkiksi teknologian ja median kehitys ovat olleet olennaisesti ohjailemassa lasten arjen muutosta, ja näiden vaiheiden keskellä olemme itsekin eläneet lapsuuttamme ja kasvaneet 2010-luvulle tultaessa aikuisiksi. Tutkielmamme asettaa meidät tutkijoina tarkastelemaan kokemiamme lapsuusaikoja sekä tämän päivän lapsuutta rinnakkain uudesta lapsinäkökulmaisesta tutkimusperspektiivistä; meidän tulee olla tietoisia omista näkemyk- sistämme ja pyrkiä objektiivisuuteen. Luomme katsauksen kunkin vuosikymmenen keskei- siin lapsuutta koskeviin, kuten vapaa-ajan, median ja perhepolitiikan, muutoksiin.

(20)

3.1.1 1990-luvun laman lapset

1990-luvun lapsuutta varjosti lama, jonka seurauksena suurta osaa lapsiperheistä kosketti työttömyys ja taloudelliset vaikeudet. Tuolloin eduskunnassa tehtiin lapsiperheiden kannalta epäedullisia päätöksiä, joissa karsittiin voimakkaasti lapsiperheiden peruspalveluita.

Säästöjä haettiin muun muassa vähentämällä koululaisten terveystarkastuksia, neuvolan perhevalmennuksia sekä lapsiperheiden kotipalveluita. Myös koulut ja päiväkodit joutuivat leikkausten alle ja niiden henkilömitoituksissa säästettiin. (Paananen, Ristikari, Merikukka, Rämö & Gissler 2012, 4.) Suomen virallisen tilastokeskuksen (2015) mukaan vuonna 1995 pienituloisimman asuntokunnan kymmenyksen keskiarvo oli noin 8420 euroa ja suurituloisimman hieman yli nelinkertainen eli 36 070 euroa. Suurituloisilla oli näin ollen mahdolli- suus kuluttaa nelinkertaisesti pienituloisimpiin verrattuna. (Suomen virallinen tilasto 2015.) Vaikkakin taloudellinen lama ei vaikuttanut aineellisesti kaikkiin suomalaisiin per- heisiin, tutkimukset osoittavat, että laman ei-aineelliset vaikutukset kuitenkin koskettivat jokaisen arkea jollakin tavalla. Etenkin taloudellisen muutoksen aiheuttama epävarmuus ennakoida tulevaisuutta saattoi aiheuttaa perheen aikuisissa ahdistusta. (Oinonen 1999, 168–169). Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan vuonna 1993 vanhemman työttömyys kosketti 275 000 lasta eli noin joka neljättä alle 18-vuotiasta. Puolet tutkimukseen osallistuneista perheistä opettelivat laman aikana uusia säästämiskeinoja helpottaakseen taloudellista tilannettaan. Lasten osilta säästöjä haettiin muun muassa lomamatkoista, herkuista, videopeleistä ja pikkuesineiden ostamisesta.

Useimmissa perheissä vanhemmat kertoivat lapsille lamasta, mutta eivät jakaneet heille oman perheen rahahuolia. Tästä johtuen runsas kolmasosa koululaisista ei tiennyt perheen- sä taloudellisista rahahuolista mitään, vaikkakin puolet lapsista arvioi vanhempiensa mu- rehtivan rahojen riittämättömyyttä. (Salmi, Huttunen & Yli-Pietilä 1998, 13, 26–27, 69.) Laman aikana sukulaissuhteita, perheen hyvää arkea ja hyvinvointia vaalittiin arvona entis- tä enemmän (Oinonen 1999, 176–177). Säästösyiden takia kodin ulkopuoliset menot vä- hentyivät ja perheet joutuivat viettämään enemmän aikaa keskenään kotona, mikä kasvatti yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vanhemmat kokivatkin viettävänsä enemmän aikaa lastensa kanssa. (Salmi ym. 1998, 32–49.) Vuonna 1999 tehdyn Perhebarometrin mukaan äidit ja isät käyttivät yhteensä 17–22 minuuttia päivästä varsinaiseen lasten hoitoon ja 5:03–5:30 (h:min) vapaa-aikaan (Miettinen & Rotkirch 2012, 58).

(21)

Harrastuksien lisäksi lasten vapaa-aikaa siivittivät kirjat, televisio ja tietokoneet. Liikasen ja Pääkkösen (1993) mukaan 1990-luvulla etenkin poikien lukemisharrastuksesta oltiin huolissaan, kun taas tyttöjen lukemisaktiivisuus oli lähes samaa luokkaa kuin 1960-luvulla.

Vuonna 1991 10–14-vuotiaista pojista 80 prosenttia oli lukenut vähintään yhden kirjan vuoden aikana. (Liikkanen & Pääkkönen 1993, 41–51.) Etenkin joillekin pojille tietokoneet tarjosivat paikan viettää koulun jälkeistä vapaa-aikaa, mutta tyttöjä se ei niinkään vie- lä kiinnostanut (Repo & Nätti 2015, 96–97; Pääkkönen 2007, 226). Tietokoneiden lisäksi lasten vapaa-aika koulupäivän jälkeen rytmittyi seuraavasti: peruskoululaiset tekivät läksy- jä keskimäärin noin 40 minuuttia ja harrastivat sosiaalista kanssakäymistä tai urheilua kumpaakin noin tunnin päivässä (Pääkkönen 2010, 84–85). Vuonna 1999 lasten suosituin ajanviettotapa oli kuitenkin television katselu, ja sen ääressä vietettiin aikaa noin kaksi tuntia päivässä (Pääkkönen 2007, 227).

Televisio tarjosi lapsille monenlaisia ohjelmia, kuten hassuttelevat Rölli ja Pelle Hermanni, toisiaan jahtaavat Tom & Jerry sekä Kelju. K. Kojootti ja Maantiekiitäjä. Myös aikuisille suunnatut ohjelmat, kuten Vesku-show ja Hymyhuulet vetosivat sketseillään lasten huumo- rintajuun. (Suoninen 1993, 32–33.) Suonisen tutkimuksen (1995, 39) mukaan 1990-luvun alussa lasten tv-ohjelmissa oli vielä havaittavissa sukupuolittunut roolijako tyttö- ja poika- hahmojen välillä. Naisen paikka tarinoissa oli hoivata ja huolehtia sillä aikaa, kun miehet tekivät jännittäviä asioita ja kuljettivat juonta eteenpäin. Miesten roolin tärkeys näkyi myös siitä, että miespuolisia hahmoja esiintyi lähes kaikissa lastenohjelmissa, kun taas naisia ei esiintynyt kolmasosassa lainkaan. Näin muodostuukin helposti kuva, että tytöt tai naiset eivät pääse tavoitteeseensa tai pärjää ilman miehistä tukea ja avunantoa. (Suoninen 1995, 39.) Tytöille oli tarjolla joko aktiivisia tai naisellisia hahmoja, kuten pippurinen Pikku- myy, neitimäinen Niiskuneiti, omatoiminen Peppi Pitkätossu tai arkaileva Annika. Kaupal- liset lastenohjelmatuottajat huomasivatkin pian, että tytöille tuli suunnata uudenlaisia ”tyt- tösarjoja”, joissa päähenkilö oli sekä naisellinen, seikkailunhaluinen että sosiaalisilta suh- teiltaan taitava, kuten esimerkiksi Pieni merenneito tai Pocahontas. Pojat samaistuivat useimmiten mies- tai poikahahmoihin, jotka ilmensivät sukupuolensa äärimmilleen vietyjä ominaisuuksia, kuten supermaskuliinisuutta. Pojat ihailivat sankareita ja tarinoita, jossa hyvä taistelee pahaa vastaan. Ei siis ihme, että sarjat kuten HeMan, Prätkähiiret, Turtles ja Power Rangers nauttivat 1990-luvulla suurta suosiota. (Werner 1996, 64–67.)

(22)

3.1.2 2000-luvun nettisukupolvi

2000-lukua voidaan kutsua jälkimoderniksi vaiheeksi, jossa perusturvan lisäksi ihmiset saivat hyvän mahdollisuuden kouluttautua ja nauttia Suomessa moniin muihin maihin verrattuna korkeasta elintasosta. Työelämän ja urakeskeisyyden merkitys korostui perheiden arjessa, sillä työntekijöiltä odotettiin tuloksellisuutta ja omistautumista. (Vilèn, Vilhunen, Vartiainen, Sivèn, Nouvonen & Kurvinen 2006, 60–61.) Vuonna 2005 alle 18-vuotiaiden lasten vanhemmista 82 prosenttia oli työllisiä ja perheenisistä jopa 90 prosenttia kävi töissä (Hulkko 2007, 245). Varsinkin yksinhuoltajaperheet ja monilapsiset perheet eivät enää pysyneet keskitulokehityksen vauhdissa, ja pieni- ja suurituloisten osuus kasvoi vuodesta 1990 vuoteen 2005 noususuhdanteisesti (Kartovaara & Sauli 2007, 10; Sauli 2007, 269).

Erot kahden eri tuloluokan perheillä näkyivät myös kulutusmenoissa; suurituloisimman viidenneksen lapsiperheillä oli yli kaksinkertaiset kulutusmenot verrattuna pienituloisim- paan viidennekseen. Nämä perheet kuluttivat kolme kertaa enemmän tulojaan viemällä lapsensa ravintolaan, elokuviin ja satsaten perheen vapaa-aikaan, kuin pienituloisimmat perheet. Keskivertoisesti lapsiperheissä kulutus painottui ennemminkin ruokaan, asumi- seen ja vaatteisiin, mutta myös tietotekniikan päivittäminen kiinnosti. (Pajunen 2007, 287.) 2000-luvun yhteiskuntaa syytettiinkin siitä, ettei se pysynyt perheiden tarpeiden muutok- sissa ja kehityksessä mukana päivittämällä perheitä koskevia palveluita, kuten esimerkiksi päiväkoteja ja sosiaalisia etuuksia (Reijonen 2005, 47). Myös perheiden kokoonpanot alkoivat vaihdella aiempia vuosikymmeniä värikkäämmin, sillä yhä useammin lapsen huoltajana toimivat ydinperheen sijaan avopari tai yksinhuoltaja (Jallinoja 2006, 110; Kartovaara 2007, 31). Perhe-elämän arvostaminen elämänsisältönä nousi 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa useamman prosenttiyksikön. Tilastokeskusten teettämissä tutkimuksissa käykin ilmi, että vuonna 1990 80 prosenttia suomalaisista koki kodin ja perheen hyvin tärkeäksi, ja vastaava luku vuonna 2002 nousi jo 88 prosenttiin. (Lehto & Sutela 2004, 13–14.)

Väestöliitto tutki varsinaisesti lasten vapaa-aikaa ensimmäisen kerran vuoden 2001 perhe- barometrissa. Barometrin aineisto kerättiin postikyselynä 5-, 8- ja 11-vuotiaiden lasten vanhemmilta keväällä 2001. Tutkimuksen mukaan 8- ja 11-vuotiaat lapset viettivät koulun jälkeen aikaa joko aikuisen tai kaverin kanssa kotona ja ulkona. Iltapäivisin useat osallis- tuivat myös jonkin tyyppiseen harrastustoimintaan. Yli 90 prosenttia kahdeksanvuotiaista koululaisista käyttivät koulun jälkeistä vapaa-aikaansa muun muassa piirtämiseen ja luke- miseen. 11-vuotiaat tytöt puolestaan tekivät enemmän kotitöitä, hoitivat lemmikkieläimiä,

(23)

musisoivat ja lukivat poikia enemmän sarjakuvia ja romaaneja. 11-vuotiaat pojat taas viih- tyivät tyttöjä enemmän tietokoneen äärellä sekä urheilivat ja leikkivät ulkona tyttöihin verrattuna pidempiä aikoja. (Paajanen 2001, 26–34.)

2000-luvulla lapset käyttivät opiskeluun vähemmän aikaa kuin 20 vuotta aikaisemmin.

Huomattiin, että lasten vapaa-ajan lisääntyessä myös koulun ulkopuolinen aika muuttui yhä tietokonekeskeisemmäksi. Pelaaminen ja muu ajanvietto koneella ei kuulunut enää vain poikien vahvuuksiin, vaan 2000-luvulla yhtä lailla myös tytöt käyttivät tietokoneita.

(Kartovaara & Sauli 2007, 12, 189; Pääkkönen 2007, 221.) Lapset hyödynsivät internettiä suurimmaksi osaksi pelaamiseen, sähköpostitteluun ja pikaviestintään (Pääkkönen 2007, 221). Vuosina 1999–2000 47 prosenttia pojista vietti päivittäin tietokoneen äärellä vapaa- aikaansa noin kaksi tuntia ja tytöistä 25 prosenttia tunnin verran. Aikavälillä 1999–2009 tietokoneiden kappalemäärä kotitalouksissa oli yli kaksinkertaistunut, ja käyttäjämäärät sekä tietokoneella kulutettu aika oli kasvanut niin tytöillä kuin pojillakin. Lasten ajanviet- toa siivittivät myös yleistyvät pelikonsolit ja 2000-luvun lopun MP3-soittimet. (Repo &

Nätti 2015, 89, 92–97.) Suosituimmat tietokone- ja pelikonsolipelit olivat elämänraken- nuspeli The Sims, karaokepeli Singstar Legendat sekä Sly Raccoon-tasohyppelypelit. Vas- taavasti suosituimmat internet-sivustot olivat lasten ja nuorten keskuudessa muun muassa kuvagalleriayhteisö IRC-galleria, online-videopalvelu YouTube, yhteisösivusto Habbo sekä pelisivustot Aapeli ja Runescape. (Kangas, Lundvall & Sintonen 2008, 9–10.) Myös kännykät yleistyivät ja arkistuivat nopeasti, ja 2000-luvun alussa jo joka kolmannella 10- vuotiaalla oli matkapuhelin (Oksman & Rautiainen 2001, 73).

Vuosituhannen vaihteessa lapset viettivät jopa kolmanneksen päivittäisestä vapaa-ajastaan televisiota katsellen, mutta katseluaika väheni 2000-luvun loppua kohden, kun televisio- ohjelmia siirryttiin katsomaan yhä enemmissä määrin tietokoneella tai mobiililaitteella.

Lapset katsoivat lastenohjelmista mieluiten Pikku Kakkosta ja viikonloppujen lastenohjel- mia. Vanhempien mielestä etenkin YLE TV2:lla näytettiin laadukkaimpia lastenohjelmia, ja siksi kanavan suosio oli lasten kannalta muita kanavia parempi. Perheessä myös seurat- tiin tosi tv-tyyppisiä kilpailuja, kuten Maajussille morsian, Idols ja Tanssii Tähtien kanssa sekä sarjoja, kuten Salatut elämät. Katsotuimmat lasten elokuvat 0–12-vuotiaiden joukossa olivat The Simpsons Movie, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Mr. Bean lomailee sekä Rata- touille. (Kangas, Lundvall & Sintonen 2008, 11–12.)

(24)

3.1.3 2010-luvun digitaalinen sukupolvi

Vuonna 2010 aviopari oli huoltajana 61 prosentissa lapsiperheistä ja oli näin ollen edelleen yleisin perhemuoto (Myllyniemi & Gissler 2012, 33). Myös lapsiperheiden vanhempien työllisyysaste on pysynyt hyvin samankaltaisena, kuin 2000-luvun katsauksessa (Suomen virallinen tilasto 2013). Silti tänä päivänä ollaan edelleen huolissaan ihmisten sosiaalisen a- seman eriarvoistumisesta, johon vaikuttaa niin ikä, sukupuoli kuin koulutuskin (Purhonen 2014, 207). Koska perhepoliittiset etuudet ovat jääneet kehityksestä jälkeen, tuloerot kas- vavat edelleen ja palveluiden määrästä leikataan, on Suomeen syntymässä uudelleen niin sanottu "alaluokka" (Bardy 2011, 31). Suurituloisimman asuntokunnan kymmenyksen tu- lotaso oli noin kuusinkertainen pienituloisimman asuntokunnan kymmenykseen nähden vuonna 2014. Verrattuna vuoden 1995 tilastoihin voidaan havaita, että suhteelliset sekä euromääräiset tuloerot ovat sittemmin kasvaneet merkittävästi kahdenkymmenen vuoden aikana. (Suomen virallinen tilasto 2015.) Erityisesti tietyillä perhetyypeillä, kuten yhden huoltajan perheillä on suurempi köyhyysriski kuin muilla perhetyypeillä (Lainiala 2014, 9).

Perheen heikko taloudellinen tilanne näytti vaikuttavan selvästi siihen, mitä lapsi voi vapaa-aikanansa tehdä ja missä. Alemman tuloluokan perheen lapsi saattaa jäädä kaveriporu- kan ulkopuolelle, koska hänellä ei ole rahaa. Tällainen tilanne voi myös vahingoittaa tär- keiden vertaissuhteiden muototumista. (Hakovirta, Pääkkönen & Tenojoki 2012.) Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan lapset havaitsevat eriarvoisuuden vertaisissaan esimerkiksi köyhyyden kautta. Köyhyys ilmeni vaatteiden ja tavaroiden erilaisuutena ja yleisen hygienian laiminlyömisenä. Rikkaampia lapsia kuvailtiin positiivisimmilla sanoilla kuin köyhempiä lapsia, joka pidemmällä aikavälillä voi johtaa tutkijoiden mielestä siihen, että alemmasta sosiaaliluokasta tulevat lapset kokevat olevansa muita alempiarvoisia. (Hako- virta & Kallio 2014, 157, 159.) Perhebarometrin 2014 mukaan 9 prosenttia lapsista elää pienituloisessa perheessä ja 3 prosenttia vakavasti elintasovajavaisessa perheessä (Lainiala 2014, 11).

Vanhempien lastenhoitoon käyttämä aika oli lisääntynyt vuonna 2010 0:03–0:04 (h:min/vrk), isien vapaa-aika noin 0:15 ja äitien 0:12 (h:min/vrk) verrattuna vuonna 1999 tehtyihin Perhebarometrin tutkimustuloksiin. Ansiotyöhön kuluvan ajan väheneminen voi osittain selittää sitä, miksi vanhemmilla on enemmän aikaa lastenhoidolle, mutta tutkijat arvelevat myös muutoksen johtuvan jonkinlaisesta perheen yhteistä aikaa suosivasta kult- tuurimuutoksesta. Perhebarometrin 2012 mukaan perheet haluavat viettää yhteistä laatuai-

(25)

kaa lastensa kanssa niin arkena kuin lomillakin, useimmiten lautapelejä pelaten, televisiota katsellen, ulkoillen, saunoen tai mökkeillen. Kun vanhemmat ovat vielä töissä, koululaiset joutuvat keksimään itse tapoja viettää vapaa-aikaansa. Jos ruokailua tai muihin henkilö- kohtaisiin toimintoihin kuluvaa aikaa ei lasketa, peruskoululaisten tyttöjen ja poikien vapaa-ajan käytössä on jonkin verran eroja: Tytöt viettävät koulupäivän jälkeen poikia vä- hemmän aikaa television ääressä (tytöt 1:24 ja pojat 1:31 h:min/vrk), tekevät pidempään läksyjä (tytöt 0:26 ja pojat 0:25 h:min/vrk) sekä kotitöitä (tytöt 0:26 ja pojat 0:16 h:min/vrk) ja varaavat aikaa sosiaaliseen kanssakäymiseen (tytöt 0:50 ja pojat 0:33 h:min/vrk). Pojat viettävät aikaa tietokoneella keskimäärin puolitoista tuntia ja tytöt puoli tuntia vähemmän. Pojat myös liikkuvat ja ulkoilevat noin 20 minuuttia tyttöjä enemmän.

(Miettinen & Rotkirch 2012, 58–60, 103–104, 113–114, 116–118.)

Vuonna 2013 tehty lasten ja nuorten mediaympäristön muutosta tarkasteleva tutkimus osoittaa, että osa perheistä on luopunut televisiosta kokonaan ja siirtynyt katsomaan lähe- tyksien sisältöä mobiililaitteiden kautta (Noppari 2014, 15). Ohjelmien parissa vietetty ruutuaika ei ole kuitenkaan vähentynyt, vaan kasvanut sekä muuntautunut joustavammaksi ja liikkuvammaksi. Tämän ovat mahdollistaneet muun muassa kännykkä, kannettava tietokone ja tabletit (Repo & Nätti 2015, 100.) Juuri mobiililaitteet vievätkin koululaisen vapaa- ajasta suurimman osan (Noppari 2014, 56). Television kautta katsotaan ohjelmia edelleen, ja se löytyykin lähes puolesta 10–12-vuotiaiden lasten omista huoneista (Suoninen 2014, 17). Kolmannes 7–8-vuotiaiden lasten vanhemmista kertoo lapsensa katsovan mielellään Pikku Kakkosta ja viidennes Muumilaakson tarinoita. Muita saman ikäryhmän suosimia ohjelmia tai animaatioita olivat Barbie, Fox Kids, Galaxi, Hauskat kotivideot ja aikuisten- kin suosimat Uusi päivä ja Salatut elämät. (Suoninen 2014, 19–20.) 2010-vuoden me- diabarometrissa kävi ilmi, että saman ikäluokan tyttöjen sekä poikien tallennesuosikeihin lukeutuivat niin Muumit, Ice Age, Shrek, Risto Räppääjä kuin Disney-piirretyt sekä ani- maatiot. Tyttöjen suosikkeihin lukeutuivat myös Barbie- elokuvat, Heinähattu ja Vilttitos- su sekä Nalle Puhia, Peppi Pitkätossua, Bratzeja sekä Helinä-keijua käsittelevistä piirre- tyistä. Pojat taas katsoivat mieluummin Pokémoneja, Simpsoneita, Autot-piirrettyjä ja Mr.

Beania. (Suoninen 2011, 22.) Reilu kolmannes kaikista neljäs- ja kuudesluokkalaisista oppilaista kertoi seuraavansa mieluiten viihdeohjelmia, joista katsotuimmaksi valikoitui Putous sekä Duudsonit tuli taloon. Myös Simpsonit, Pasila ja nuorempienkin lasten kes- kuudessa suositut Salatut elämät ja Uusi Päivä olivat edellä mainitun ikäryhmän keskuu- dessa suosittuja televisio-ohjelmia. Elokuvista poikien suosikiksi nimettiin Pirates of the

(26)

Caribbean- elokuvat ja tyttöjen suosikiksi Harry Potter- sekä Twilight-elokuvat. (Suoninen 2013, 29–30.)

Vuonna 2010 noin 60 prosenttia lapsiperheistä omisti ainakin kaksi tietokonetta, joista 98–

100 prosentissa toimii internetyhteys. Lapset myös viettävät tietokoneen äärellä yhä enem- män vapaa-aikaa; 80 prosenttia pojista viihtyi vuosina 2009–2010 tehdyissä tutkimuksissa päivittäin tietokoneella kolme tuntia ja tytöistä 74 prosenttia vastaavasti kaksi tuntia. Pelien pelaaminen vie yli 80 prosenttia tietokoneella käytetystä ajasta ja loput prosenteista jakau- tuvat kuvien muokkauksen, sosiaaliseen kanssakäymiseen, elokuvien ja videoiden katse- luun sekä musiikin kuunteluun. (Repo & Nätti 2015, 98–101.) Nopea median kehittyminen ja sen muutokset digitaalisine ympäristöineen ovat luoneet uudenlaisia kanssakäynnin, o- sallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuksia uudistuvan teknologian ja internetin kautta (Rahja 2013, 4). Toisaalta myös sosiaalinen pakko on noussut pintaan tämän päivän sosiaa- lisesta mediasta puhuttaessa (Suominen 2013, 228). Nuorille vuonna 2015 toteutetun So- Me-tutkimuksen mukaan yksi tärkeistä motiiveista on tapa kuluttaa aikaa, ja sitä käytetään,

”koska muutkin käyttävät”. Pysyäkseen ajan tasalla on siis eräänlainen ”pakko” käyttää sosiaalisen median palveluita. (Ebrand Suomi Oy 2015.) Juuri tytöt käyttävät internettiin yhdistyviä laitteita sosiaaliseen median käyttöön ja pojat taas videoklippien katselemiseen.

Sosiaalisen median käyttäminen on tärkeä molemmista sukupuolista myös siksi, että sen kautta pidetään yhteyttä kavereihin ja tiedetään heidän tekemisistään. (Suoninen 2013, 60–

62, 69.) 7–8- sekä 10–12-vuotiaat lapset vierailevat tutkimusten mukaan YouTuben vide- osivustoilla sekä viimeksi mainittu ikäryhmä viettää aikaansa myös Facebookin parissa (Suoninen 2014, 18; 2013, 67).

3.2 UHATTU LAPSUUS VAI KYVYKÄS DIGISUKUPOLVI?

Jo 1980-luvun alkupuolella virisi voimakas keskustelu lapsuuden tilasta, kun professori Neil Postman kohahdutti esikoisteoksellaan Lyhenevä lapsuus. Kirja herättelee lapsuuden ja aikuisuuden yhä häilyvämpään rajaan esittäen, kuinka aikuisten maailma kaikkine sisäl- töineen on eri kanavien välityksellä aivan lasten silmien edessä. Näin lapsuutta sysätään kuin huomaamatta aikuisten maailmaan entistä varhaisemmassa vaiheessa. Kuten Postman (1982, 130–144) kirjoittaa, lapsi paljastaa vähitellen elämän salaisuuksia itselleen ja elämä paljastaa vähitellen salaisuuksiaan lapselle, ja kun nämä salaisuudet katoavat, katoaa myös

(27)

lapsuus. Postman ei suinkaan ole ainut näkemystensä kannattaja, vaan yhtäläisiä katsantoja lapsuuden synkkiin tulevaisuudenkuviin on esiintynyt myös muilla tutkijoilla, kuten David Elkindin teoksessa The Hurried Child (1981) sekä Marie Winnin kirjassa Children without Childhood (1984).

Kun tarkastelee viime vuosien julkisia keskusteluita ja pinnalle nousseita aiheita liittyen nykyiseen lapsuuteen ja sen tilaan, on sävy huolien valtaamaa, ja sama lyhenevän lapsuuden ilmiö on edelleen ihmisten huulilla. Telegraph uutisoi vuonna 2011, kuinka asiantun- tijoiden mukaan lapsuus ”pyyhkiytyy” modernin elämän myötä, ja syytä tähän kantaa muun muassa mainonta ja tietokonepelit (Paton 2011). Samoista huolista uutisoitiin Daily Mail-sivustolla; yli 200 hengen joukko sisältäen opettajia, akateemikkoja ja kirjailijoita allekirjoittivat kirjeen lapsuuden eroosiosta, jonka nähtiin johtuvan kaupallisista paineista ja lisääntyvästä vapaa-ajan käytöstä sisätiloissa näyttöjen edessä. (Mail Online 2011.) BBC taas otsikoi vuonna 2013 modernin lapsuuden päättyvän 12 ikävuoteen mennessä. Syyksi tähän nähtiin markkinat, media ja ryhmäpaine. (Coughlan 2013.) Samankaltaista uutisoin- tia on ilmennyt myös Suomessa: Ylen uutisessa vuonna 1999 Mannerheimin Lastensuoje- luliitto varoittaa lapsuuden lyhenemisestä ja lasten liian varhaisesti itsenäistymisestä. (Yle Uutiset 1999.) Tieteen kuvalehden julkaisu vuodelta 2011 nostaa esille saman ilmiön bio- logisen näkökulman käsitellen murrosiän aikaistumista (Tieteen kuvalehti 2011).

Viime aikoina suomalaisia on erityisesti puhuttanut lapsuuden lyheneminen tai jopa lop- puminen, kasvatuksen tilan heikkous yhteiskunnallisine seurauksineen sekä kulutus- kulttuurin ja median vaikutukset lapsiin. (Ruckenstein 2013, 17–18.) Toisaalta keskustelu lapsuuden tilasta jälkimodernissa kulttuurissamme on ollut kaksijakoista. Sitä ovat moti- voimassa ajatukset lapsuuden lopusta ja näkemys lapsista ”viattomina uhreina”, kun taas toisaalta ohjailevat näkemykset lapsuuden luontaisesta viisaudesta ja selviytymiskyvystä, uudesta vahvasta ”digitaalisesta sukupolvesta”. (Suoranta 2001, 21; Oksanen 2008, 45.) Tähän keskusteluun on yhtynyt terävillä analysoinneillaan ja vallitsevien olettamuksien esiintuonnilla lapsiin ja nuorisoon erityisesti median ja näkökulmasta keskittynyt tutkija David Buckingham, joka erityisesti teoksessaan After the Death of Childhood: Growing up in the age of electronic media (2000), esittelee lapsuuden ja mediaympäristön muutoksia ja kyseenalaistaa jyrkät näkemykset korostaen ennemminkin uusia käytäntöjä näiden muutos- ten edessä (Buckingham 2000). Vaikka Postmanin näkemykset lapsuuden katoamisesta voisi nähdä jopa voimakkaina kärjistyksinä tai osatotuuksina, voi silti todeta, että infor-

(28)

maatioteknologian kasvu on yhtenä merkittävänä tekijänä muuttamassa lasten elämismaa- ilmaa jopa radikaalisti. (Partanen & Lahikainen 2008, 66). Samalla globaali mediakulttuuri kaupallisine ja viihteellisine tiloineen on ollut avaamassa lapsille sellaisia toimijuuden tilo- ja, jotka eivät enää ole kasvattajien hallinnassa (Pennanen 2010, 177). Elkind (1981) eh- dottikin jo 1980-luvulla, että lasten vapaampi pääsy mediaan aiheuttaa lapsuuden aikaistu- van loppumisen.

Mediaympäristö voidaan määritellä lapsen ”viestinnälliseksi ympäristöksi”, johon sisältyy mainosten ja televisio-ohjelmien ohella kaikki painetut teokset, kuten satukirjat sekä säh- köisten viestimien välityksellä toteutettavat vuorovaikutustapahtumat (Inkinen 2005, 12).

On kyse hyvin laajasta tulkintakehyksestä, johon sisältyy lasten käytössä olevat mediaväli- neet ja tavat käyttää niitä, lisäksi huomioiden median roolin kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet sekä merkitykset lasten sosiaalisessa elämässä (Koivusalo-Kuusivaara 2007, 29). Tänä päivänä media on hallitsemassa vapaa-aikaamme muokaten käsityksiäm- me todellisuudesta, kuin myös rakentaen identiteettiämme, että käsityksiämme arvoista. Se on osaltaan rakentamassa myös lasten käsityksiä siitä, mitä on olla lapsi. (Kupiainen 1999, 80.) Media on nivoutunut lapsuuteen jopa niin vahvasti, että on alettu puhumaan medioitu- neesta leikkikulttuurista ja jopa medialapsuudesta. (Kallio, Ritala-Koskinen & Rutanen 2010, 181; Kupiainen 2002). On entistä haastavampaa hahmottaa tapoja, joilla media muokkaa kokemuksia, mutta samalla on mediateknologiaa myös valjastettu tehokkaammin omien kokemusten, ilmaisun ja kommunikaation välineeksi (Kupiainen & Sintonen 2009, 21). Samaan aikaan huolta herättävät näkemykset siitä, kuinka lapsuuden ja aikuisuuden raja on hämärtymässä, tuovat mukanaan monitulkintaisuutta ja epävarmuutta (Prout 2005, 34). Aikuisten maailma on entistä helpommin lasten ulottuvilla kaikkine puolineen. Lapsi voi siis joutua ihmissuhderistiriitojen, seksuaalisuuden ja väkivallan maailmaan ennen kuin on saanut rakentaa myönteistä ihmiskuvaansa riittävästi ja kokea syvällisiä totuuksia esimerkiksi satujen kautta. (Kinnunen 2003, 19, 162.) On herännyt kysymyksiä addiktoivuu- teen, vinouttaviin vaikutuksiin, jopa autenttisesta elämästä etääntymiseen liittyen (Noppari ym. 2008, 9).

Samalla viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kaupallisuudesta on tullut osana lapsuutta entistä silmiinpistävämpi ilmiö. Kulutusmarkkinat, virtuaalimaailmat ja muotiteolli- suus on nähnyt mahdollisuutensa tässä markkinaraossa, ja niinpä lasten mieltymyksiin keskitytään entistä enemmän. (Ruckenstein 2013, 20–21.) Sosiaalisen median loputtomat