Kissan ja koiran ulkoiluttamisesta kohti vastavuoroisempaa ulkoilemista
Mika Koljonen 242424 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Maantiede Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2021
Itä-Suomen yliopisto
Tiedekunta
Yhteiskunta- ja kauppatieteet
Yksikkö
Historia- ja maantieteiden laitos Tekijä
Mika Koljonen 242424
Ohjaaja Alfred Colpaert Työn nimi
Kissan ja koiran ulkoiluttamisesta kohti vastavuoroisempaa ulkoilemista Pääaine
Maantiede
Työn laji
Pro gradu -tutkielma
Päivämäärä 13.5.2021
Sivumäärä 158
Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Helsingin Suutarilassa ja Lapinlahdella asuvien käsityksiä kissan ja koiran ulkoiluttamisesta. Tutkimuksessa selvitetään sitä, ajatellaanko kissojen ja koirien haluavan ulkoilla ja minkälaiset tekijät siihen mahdollisesti vaikuttavat.
Tutkimuksessa selvitetään myös sitä, miten kissalle ja koiralle ulkoilumahdollisuuden tarjoamiseen ja heidän siitä mahdollisesti saamiin hyvinvointivaikutuksiin suhtaudutaan.
Lisäksi tutkimuksessa selvitetään sitä, sisältyykö kissojen ja koirien ulkoiluttamisen aikaiseen kiinnipitoon heidän toimijuutensa tarpeetonta rajoittamista. Lopuksi vielä vertaillaan paitsi tutkittavan lajin myös ikäluokan, kissa/koira tilanteen, paikkakunnan ja sukupuolen mahdollisia vaikutuksia annettuihin vastauksiin.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on egomorfismi, koska sen avulla voidaan välttää antropomorfismin aiheuttama harha lajien samanlaisuudesta ja tavoittaa sen sijaan lajien samankaltaisuus. Käytetty tutkimusote asettuu realismin ja konstruktionismin välimaastoon.
Realismi ilmenee posthumanistisessa eläinkäsityksessä, jossa eläin on subjekti, toimija ja vuorovaikutuksen aktiivinen osapuoli. Konstruktionismi ilmenee puolestaan tulkintatavassa, jossa eläinten subjektiivista toimintaa lähestytään tutkittavien ihmisten tulkitsemana. Tähän sovelletaan mieltymyksellistä lähestymistapaa, joka huomioi paitsi kissan ja koiran ajatellut mieltymykset ja tarpeet myös heidän toimijuutensa ja itsemääräämisoikeutensa.
Tutkimusmenetelminä ovat kyselytutkimus ja aineistolähtöinen sisällönanalyysi.
Tämän tutkimuksen mukaan kissojen ja koirien ajatellaan haluavan ulkoilla. Kissojen ja koirien ajatellaan ulkoilevan mielellään tutussa, varjoisassa ja kasvillisuuden peittämässä ympäristössä, jonka maanpinta on päällystämätön ja jäätön. Kissojen ei sen sijaan ajatella ulkoilevan mielellään kostealla eikä lumisella maanpinnalla. Kissojen ajatellaan viihtyvän tyynen lämpimässä poutasäässä ja koirien puolestaan tyynen viileässä poutasäässä. Kissojen ja koirien ajatellaan viihtyvän luonnonäänien hallitsemassa ympäristössä ja sen sijaan välttelevän melua. Kissojen ajatellaan viihtyvän ulkona parhaiten itsekseen, kun sen sijaan koirien ajatellaan viihtyvän paremmin seurassa. Heille tarjottavaa ulkoilumahdollisuutta ja siitä seuraavia hyvinvointivaikutuksia pidetään tärkeinä. Kissan ja koiran ulkoiluttamisen aikaista kiinnipitoa pidetään tärkeänä, kun pyritään paitsi varmistamaan heidän turvallisuutensa myös rajoittamaan osittain tarpeettomasti heidän toimijuuttansa.
Avainsanat
Kissa, koira, ulkoiluttaminen, toimijuus, mieltymyksellisyys, kiinnipito, egomorfismi
ESIPUHE
Tämä pro gradu -tutkielma on saanut alkunsa samassa taloudessa kanssani elävän Marko-kissan kanssa tehtyjen pitkien ulkoilureissujen aikana, joita olemme tehneet jo lähes 12 vuoden ajan.
Ulkoilureissut ovat olleet molemmille tärkeää vaihtelua sisälläololle, ja tarjonneet itselleni paitsi hyvät olosuhteet myös aikaa pro gradu -tutkielmani aiheen keksimiselle, joka lopulta löytyi kirjaimellisesti hihnan toisesta päästä. Ajatellessani ulkoilureissujamme, en ole voinut olla huomaamatta sitä, että olemme melko erikoinen parivaljakko ihmisten ja koirien seassa.
Koiran ulkoiluttaminen on arkipäiväistä ja aivan ymmärrettävää, sillä koiran täytyy päästä ulos tekemään tarpeensa useamman kerran päivässä. Kissalle ihminen on päätynyt tarjoamaan ulkoiluttamisen sijaan oman sisävessan. Itse en kuitenkaan usko tarpeiden tekemisen yksin selittävän sitä, miksei kissoja ulkoiluteta säännöllisesti, kuten koiria.
Se, ettei kissoja juurikaan ulkoiluteta, saa heidät näyttämään enemmän vangeilta kuin itseisarvon omaavilta persoonilta, joiden hyvinvointiin ollaan valmiita panostamaan. Sisäkissan elinoloja voi verrata jopa ”tuotantoeläimen” elinolosuhteisiin, mikä voi kuulostaa äkkiseltään provosoivalta, mutta on tarkemmin mietittynä melko lähellä totuutta, sillä jopa osalla
”tuotantoeläimistä” on oikeus ulkoilla. Sisäkissoja ei kuitenkaan syödä, joten heidän elämänsä vertautuu parhaiten vanhustenhoidossa ”säilytyksessä” olevien ihmisten elämään, mikä voi niin ikään kuulostaa äkkiseltään provosoivalta ja jopa ihmisarvoa loukkaavalta, mutta siitä huolimatta aivan oikeutetulta ja osuvalta vertaukselta. Koiran ja ulkoilutettavan kissan elinolot vertautuvat puolestaan valvontarangaistukseen tuomittuihin vankeihin, jotka pääsevät ulos heille aikataulutetun päiväohjelman mukaisesti. Kissan ja koiran itsemääräämisoikeuden, toimijuuden, mieltymysten ja tarpeiden toteutuminen ovat heidän kanssansa elävien ihmisten hyväntahtoisuuden varassa.
Kissan ulkoiluttamisesta muotoutui lopulta pro gradu -tutkielmani keskeisin selvityksen kohde, mikä suunnittelun edetessä laajeni koskemaan myös koiraa. Koiran sisällyttäminen mahdollisti myös lajien vertailemisen. Haluaisin kiittää tutkimukseen osallistuneita ihmisiä panoksestaan pro gradu -tutkielmani mahdollistamiseksi. Haluan kiittää myös pro gradu -tutkielmani ohjaajaa luonnonmaantieteen professori Alfred Colpaertia, joka oli suurena apuna aina tutkimuskysymyksien ideoinnista lopulliseen viimeistelyyn asti. Suuri kiitos myös tutkielmaseminaariin osallistuneiden opettajien ja kanssaopiskelijoiden hyvistä neuvoista ja kannustuksesta. Lisäksi haluaisin kiittää tutkimuskysymysten testaukseen osallistuneita ihmisiä.
SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO ... 1
2 MUUNLAJISET ELÄIMET TULEVAT OSAKSI YHTEISKUNTAA ... 6
2.1 Lemmikit ja kumppanieläimet – Rakkautta ja rajoja... 9
2.2 Kumppanieläinsuhde ... 11
3 ERONTEOISTA KOHTI YHTEISTÄ ELÄIMYYTTÄ ... 15
3.1 Erontekojen taustalla oleva kaksinaismoralismi on murtumassa ... 17
3.2 Muunlajiset eläimet osana maantiedettä ... 19
3.3 Antropomorfismista egomorfismiin ... 21
4 KOKONAISVALTAINEN HYVINVOINTI ... 24
4.1 Toimijuus, itsemääräämisoikeus, affektiiviset toiminnat ja tietoisuus ... 30
4.2 Vapauden mahdollistama toimijuus ja sen vaikutus hyvinvointiin ... 35
4.3 Vankeuden rajaama toimijuus ja sen vaikutus hyvinvointiin ... 38
5 KISSA JA KOIRA – KUMPPANIELÄIMISTÄ LÄHEISIMMÄT ... 41
5.1 Kissa – Itsenäisestä hiirenpyytäjästä tulee yhä useammin oman kotinsa vanki ... 43
5.2 Koira – Pelätty ja vihattu laji vaihtaa laumaa sekä menettää samalla vapautensa ... 46
5.3 Kissan ja koiran hyvinvointi ... 50
5.4 Itsenäisesti ulkoilevat kissat ja talutushihnassa ulkoilutettavat koirat ... 57
6 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 62
6.1 Tutkimusalueet ja tutkimukseen osallistujat ... 65
6.2 Aineiston keruu ... 68
6.3 Aineiston analysointi ... 72
7 KISSAT JA KOIRAT KODIN ULKOPUOLELLA ... 75
7.1 Kissojen ja koirien ajateltu suhtautuminen ulkoilemiseen ... 75
7.2 Ulkoilemisen ajateltu mahdollinen merkitys kissoille ja koirille ... 98
7.3 Kiinnipidon merkitys kissojen ja koirien ulkoiluttamisessa ... 104
8 POHDINTA ... 115
9 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 130
KIRJALLISUUS ... 131
LIITTEET ... 146
1
1 JOHDANTO
Valtaosa ihmisistä kykenee eläytymään muiden ihmisten kokemusmaailmaan, jossa auttaa kykymme viestiä ja jakaa kokemuksiamme sekä ele- ja kehonkielen että yhteisesti jaetun puhutun ja kirjoitetun kielen avulla. Kyse on myös tunteista ja inhimillisyydestä, jotka yhdessä mahdollistavat muita kohtaan koetun myötätunnon tai empaattisuuden. Tunteet ovat myös edellytys moraaliseen käsitykseen, jossa järjen tehtäväksi jää poimia koetuista tunteista oleellisimmat. Se, miten moraali näkyy käytännön toimijuutena, vaatii paitsi huomioimaan muiden näkökulman ja hyvinvoinnin myös olemaan avoin erilaisuudelle (Aaltola & Keto 2017: 15–19). Sama pätee myös muihin lajeihin ja siihen määritelläänkö heidät eläimiksi.
Eläimen biologinen määritelmä perustuu joko ruumiillisten ominaispiirteiden tai tiettyjen kromosomien vastaavuuksiin, ja sen mukaan myös ihminen on eläin (Philo & Wilbert 2000: 7).
Geneettisesti lähimmät sukulaisemme ovat simpanssi ja bonobo, joiden kanssa jaamme geeneistämme 93–99 prosenttia (%). Filosofien Antti Salmisen ja Tere Vadénin (2018: 34–35) mukaan eläimyytemme myöntämisen yhteydessä määritelmän sisälle on kuitenkin salakuljetettu kaksitasoinen hierarkia, jonka mukaan ihminen on eläimenäkin muiden eläinten yläpuolella.
Hierarkkisuus näkyy myös puhuessamme ihmiseläimistä ja ei-inhimillisistä eläimistä (Waldau 2013:
215). Salmisen ja Vadénin (2018: 19) mukaan: ”Ei-inhimillinen on jo sanana ja määreenä inhimillisen laajentuma, sen itsensä heittämä varjo, mistä ihminen mielii erottua tai sekoittua siihen korkeintaan kohtuudella”. Se tosiasia, että myös ihminen on eläin, näyttäytyy osalle ihmisistä epämiellyttävä tietona, jonka tarkoituksena on paitsi horjuttaa vakiintunutta uskomusta ihmisen erityisasemasta myös halventaa ihmistä (Waldau 2013: 215).
Eläimen määritelmä riippuu yhteiskunnasta ja siellä vallitsevasta kulttuurista, joiden voidaan nähdä asettavan yleisesti hyväksyttävät kehykset, minkä asettamissa rajoissa henkilökohtainen eläinkäsitys voi vaihdella. Ulkoapäin tulevista rajoitteista huolimatta ihminen on kuitenkin taipuvainen tarkastelemaan eläimiä suhteessa omaan kokemukseensa, kieleensä ja tunteisiinsa (Franklin 1999:
65). Useimmat hyväksyvät eläimiksi nisäkkäät, linnut ja matelijat, kun sen sijaan kalojen näkeminen eläiminä jakaa jo mielipiteitä, ja vielä harvempi näkee hyönteiset eläiminä (Philo & Wilbert 2000: 7).
Yksilön yhteiskunnallinen jäsenyys vaikuttaakin todella paljon siihen, mitä hän väittää tietävänsä.
Silloin puhutaan ”sosiaalisesta konstruktiosta”, minkä voi määritellä tavoitteeksi ymmärtää yhteisöissä havaittavia eroja, mitä ne pitävät itsestään selvänä ”tietona”. Aina yksilön kokeman todellisuuden ja yhteiskunnallisen prosessin välistä eroa ei saa yhteen sovitettua kamppaillutta, mikä kärjistyy erityisesti silloin kun kyseessä on eläin (Waldau 2013: 197).
2
Eläimet voidaan rajata ”tunteviin” olentoihin, jotka kykenevät ”aistimaan” ympäröivän maailman tai omaavat filosofisessa mielessä kyvyn toimijuuteen (Philo & Wilbert 2000: 7). Rajaukseen voi liittyä myös poliittisia intohimoja, koska lainsäädäntö määrittää sen, mitä lajeja voidaan hyödyntää (Urbanik 2012: 6–7). Eläinmaantieteilijä Nora Schuurman määrittää eläimen seuraavanlaisesti:
”Kulttuuriset käsitykset eläimistä rakentuvat ihmisten ja eläinten keskinäisten kohtaamisten, näistä syntyvien kokemusten ja suhteiden, kirjoitetun tiedon sekä kaikista näistä muodostettujen tulkintojen varaan. Käsityksiä eivät ole rakentamassa vain ihmiset, vaan prosessiin osallistuvat myös eläimet itse” (Schuurman 2012: 13).
Viime vuosikymmeninä eläimet ovat tulleet osaksi yhteiskunta- ja kulttuuritieteellistä tutkimusta, jolloin on alettu puhua ihmistieteellisestä eläintutkimuksesta. Uudenlaisen tutkimusalan myötä ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta on tullut yhteiskunnallisesti aiempaa merkityksellisempi, kun vastedes myös eläimet käsitetään toimijoina, jotka ovat tietoisia ja tuntevia yksilöitä (Schuurman 2012: 15). Se on kuitenkin vain kauniisti koristeltu lupaus paremmasta, sillä jo tutkimusalan nimi viittaa ihmisen ja hänen tarpeidensa ensisijaisuuteen sekä ihmisen poikkeuksellisuuteen suhteessa eläimiin. Tutkimusalan nimestä tulisikin poistaa ihmiskeskeisyyteen viittaava etuliite, jolloin jatkossa voitaisiin puhua yksinkertaisesti eläintutkimuksesta (Waldau 2013: 13). Tutkittavani elävät yhteiskunnassa, joten tutkimustani voi kutsua yhteiskuntatieteelliseksi eläintutkimukseksi.
Tutkimukseni pohjautuu eläinmaantieteeseen (Animal geography), jossa yhdistyvät ihmisen ja eläinten välisen suhteen kolme keskeistä asiaa. Ensinnäkin ihmiset ovat biologisesti eläimiä, vaikka suurimmassa osassa yhteiskuntia samankaltaisuutemme häivytetään ja erojamme korostetaan.
Toisekseen eläimet ovat elintärkeä osa omaa olemassaoloamme. Kolmanneksi suhtautumisemme eläimiin riippuu siitä, kuka olet ja missä olet (Urbanik 2012: 2–3). Eläinmaantiede tarjoaa ihmisen ja eläinten väliselle suhteelle kehykset, mistä käsin voin tarkastella eläinten hyvinvointia. Alun perin eläinten hyvinvointi, johon palaan tarkemmin luvussa 4, on nähty lähinnä fyysisenä terveytenä, mutta nykyään siihen liitetään myös henkinen hyvinvointi. Samalla eläinlääketieteestä on eriytynyt omaksi tutkimusalakseen eläinten hyvinvointitiede, joka käsittää käyttäytymisekologian, evoluution, neurotieteen, eläinten käyttäytymisen, genetiikan, kognitiotieteen ja tietoisuustutkimuksen (Dawkins 2006: 77). Kysymys eläinten hyvinvoinnista on vuonna 1997 hyväksytyn Amsterdamin sopimuksen jälkeen paitsi politisoitunut myös eettisesti polarisoitunut. Nykyään eettinen jakolinja kulkee eläinten hyödyntämisen hyväksyvän ja olosuhteisiin parannuksia ajavan hyvinvointiajattelun ja sitä kyseenalaistavan eläinoikeusajattelun välillä (Schuurman 2012: 37).
3
Saadakseen kattavan käsityksen eläinten hyvinvoinnista, on kyettävä vastaamaan kolmeen isoon kysymykseen. Ensinnäkin on selvitettävä se, ovatko eläimet tietoisia. Toisekseen on selvitettävä se, kuinka heidän hyvinvointiansa voisi arvioida. Kolmanneksi on selvitettävä se, miten tiede voi käytännössä auttaa parantamaan eläinten hyvinvointia (Dawkins 2006: 77). Vastatakseen näihin kysymyksiin eläinten hyvinvointitieteilijät ovat hakeneet apua muun muassa filosofiasta (Schuurman 2012: 94), jossa eläinten hyvinvointi kietoutuu toimijuuden, kelpoisuuden (Špinka & Wemelsfelder 2011) ja tietoisuuden (Špinka 2019) ympärille, joihin palaan tarkemmin luvussa 4.1.
Eläinmaantieteessä on puolestaan tutkittu ulkoiluttamisen vaikutusta koirien hyvinvointiin (esim.
Fletcher & Platt 2016), mitä nyt tutkimuksessani jatkan ja vielä laajennan kissojen ulkoiluttamiseen ja sen mahdollisiin hyvinvointivaikutuksiin, joihin palaan tarkemmin luvussa 5.4.
Toimijuus tuo eläimelle moraalisen aseman ja ihmiselle velvollisuuden olla puuttumatta hänen elämäänsä (Wilcox 2020: 1897–1898). Samalla eläimelle myönnetään itsemääräämisoikeus, jolloin hän voi joko suostua tai kieltäytyä vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa (Healey & Pepper 2020: 3).
Eläinten tietoisuus ja tuntoisuus ovat keskeisiä syitä sille, miksi eläinoikeuskeskustelussa heille vaaditaan yleisiä, moraaliseen yksilöarvoon perustuvia oikeuksia. Vaatimuksia on kuitenkin kritisoitu siitä, että niissä keskitytään ainoastaan tunteviin ja ihmistä evolutiivisesti lähinnä oleviin lajeihin.
Eläinoikeuskeskustelu nähdään kokonaisuudessaan myös erittäin ihmiskeskeisenä, jolloin eläimelle annetut oikeudet ja edut ovat lopulta ihmisen osoittamia, mikä taas korostaa ihmisen asemaa subjektina suhteessa objektina nähtäviin eläimiin (Schuurman 2012: 37). Jopa eläinoikeusteoriassa keskitytään lähinnä eläinten universaaleihin negatiivisiin oikeuksiin, kun sen sijaan heidän suhteellisista myönteisistä oikeuksistansa puhutaan melko vähän (Donaldson & Kymlicka 2011: 6).
Tutkimukseni perustuu eläimen biologiseen määritelmään, jonka mukaan ihminen on eläin siinä missä tutkimuskohteeksi valikoimani kissa (Felis silvestris catus) ja koira (Canis lupus familiaris).
Lähestyn tutkittavaa aihetta egomorfistisesta (egomorphism) näkökulmasta, joka tarkoittaa sosiaaliantropologi Kay Miltonin (2005: 261) mukaan sitä, että ymmärtää eläinten olevan ennemminkin samankaltaisia kuin ihmisenkaltaisia. Samankaltaisuudella tarkoitetaan lajien yhteisesti jakamia niin fysiologisia, kognitiivisia kuin käytöksellisiäkin piirteitä (Kilponen 2018: 1).
Tutkimieni lajien tapauksessa esimerkiksi takaraajamme ovat fysiologisilta piirteiltään samankaltaiset, mutta eroavat varpaiden määrässä. Kognitiivisissa piirteissä samankaltaisuutemme ilmenee esimerkiksi kommunikoinnissamme, jonka toimintaperiaate on samankaltainen, mutta eroaa monipuolisuudessaan. Käytöksellisissä piirteissä samankaltaisuutemme näkyy esimerkiksi kiintymyksen osoittamisessa, mutta eroaa sen intensiteetissä. Samankaltaisuutemme onkin vahvuus, joka auttaa ihmistä ymmärtämään ja tulkitsemaan paremmin muita lajeja – niin halutessamme.
4
Olen valinnut tutkimukseni teoreettiseksi viitekehykseksi egomorfismin, koska sen avulla voi välttää liian pitkälle viedyn antropomorfismin aiheuttaman harhan lajien samanlaisuudesta ja tavoittaa sen sijaan paremmin lajien samankaltaisuuden. Tutkimusotteeni asettuu realismin ja konstruktionismin välimaastoon. Realismi on nähtävissä posthumanistisessa eläinkäsityksessäni, jossa eläin on subjekti, toimija ja vuorovaikutuksen aktiivinen osapuoli. Konstruktionismi on puolestaan nähtävissä tulkintatavassani, jossa lähestyn eläinten subjektiivista toimintaa tutkittavien ihmisten tulkitsemana (Schuurman 2012: 16–17). Tulkinta on mahdollista, koska ihminen on muiden lajien kanssa osa samaa jatkumoa, jolloin olemme toisillemme samanaikaisesti sekä tuttuja että omituisia. Tästä huolimatta ihmiset usein liioittelevat erojamme muihin lajeihin, vaikka todellisuudessa puhutaan ainoastaan aste-eroista (Lynn 1998: 282–283).
Niin tutkimukseen osallistuvien ihmisten kuin tutkimuskohteena olevien kissojen ja koirienkin aistimaailmat ovat perusolemukseltaan samankaltaisia, ja niistä löytyvät erot liittyvät lähinnä aistien herkkyyteen (Bradshaw & Casey 2007: 150). Kissan kanssa elävät ihmiset tunnistavat 87 % kissansa ja vastaavasti koiran kanssa elävät ihmiset 88 % koiransa yhteisesti jakamistamme ensisijaisista tunteista (Morris, Doe & Godsell 2008: 11). Käytännön tulkintatilanteessa toimintoa todistavan ihmisen ja sitä suorittavan eläimen ensimmäisen ja kolmannen persoonan näkökulmat lähentyvät ja limittyvät niin, että toimintoa todistavan ihmisen kertomus vangitsee sitä suorittavan eläimen kokemuksen. Lähestymistavasta käytetään nimitystä ”Verstehen” ja sen avulla pyritään ymmärtämään toimintaa sen suorittajan subjektiivisesta näkökulmasta, jolloin myös toimijan elämismaailma avautuu toimintaa seuraavalle (Crist 1999: 30, 51, 83).
Tutkimukseni päätavoitteena on tarkastella kissan ja koiran ulkoiluttamista heidän ajateltujen mieltymystensä, tarpeidensa, toimijuutensa ja itsemääräämisoikeutensa kannalta. Toteutan sen muotoilemalla kysymykset niin, etteivät ne mahdollista kissan ja koiran liiallista inhimillistämistä vaan ainoastaan ohjaavat tunnistamaan samankaltaisuutemme. Tällä varmistan, että vastaajat ainakin yrittävät tavoittaa heidän näkökulmansa. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1. Ajatellaanko kissojen ja koirien haluavan ulkoilla ja pidetäänkö sen selvittämistä tärkeänä?
2. Miten ympäristön, maanpinnan olosuhteiden, sään, äänien tai muiden ulkoilijoiden ajatellaan mahdollisesti vaikuttavan kissojen ja koirien ulkoiluhaluun?
3. Pidetäänkö ulkoilemista tärkeänä kissan ja koiran terveydelle, luontaiselle uteliaisuudelle, elämänlaadulle ja aistien käyttämiselle?
4. Sisältyykö kissojen ja koirien ulkoiluttamisen aikaiseen kiinnipitoon heidän toimijuutensa tarpeetonta rajoittamista?
5
Tutkimukseni on ensimmäinen kissan ja koiran ulkoiluttamiseen keskittyvä tutkimus, jossa aihetta lähestytään heidän näkökulmastaan. Vertailen tutkimuksessani vastaajien kissa- ja koirakäsityksiä sekä ikäluokan, kissa ja koira tilanteen, paikkakunnan ja sukupuolen mahdollisia vaikutuksia annettuihin vastauksiin. Tutkimustani voi pitää luonteeltaan sekä kartoittavana että vertailevana (Vilkka 2007: 20–21). Yleensä kartoittavassa tutkimuksessa ei suositella käytettävän hypoteeseja, mutta säännöstä voi toisinaan poiketa ja asettaa niiden sijaan väljemmin muotoiltavia työhypoteeseja (Kinnunen ym. 2004: 6–7). Tutkija voi omien kokemustensa ja havaintojensa perusteella asettaa myös empiirisiä hypoteeseja (Vilkka 2007: 24). Asetinkin kokemukseni perusteella neljä empiirisen hypoteesin ja työhypoteesin yhdistelmää:
1. Kissojen ei yleensä ajatella haluavan ulkoilla.
2. Kissojen ajatellaan olevan maanpinnan olosuhteiden ja sään suhteen koiria vaateliaampia.
3. Ulkoilemisen ajatellaan olevan tärkeämpää koiran hyvinvoinnille kuin kissan hyvinvoinnille.
4. Kissojen ja koirien ulkoiluttamiseen sisältyvää tarpeetonta kontrollointia pidetään tärkeänä.
Tutkimuksessani haluan korostaa ihmisen eläimellisyyttä käyttämällä jatkossa eläimistä pääasiassa ilmaisua muunlajiset eläimet. Käytän lajista riippumatta persoonapronomineja, vaikka niiden käyttäminen muista kuin ihmisistä on 1800-luvulla tietoisesti rakennetun ja sitä myöten keinotekoisen kieliopin vastaista (Hyvärinen; Lappalainen 2010). Käytän muunlajisia eläimiä välineellistävää sanastoa ainoastaan luvussa 2.1, jossa esittelen käsitteet lemmikki, kumppanieläin ja omistaja. Siitä eteenpäin käytän lemmikki sanan sijaan ilmaisua kumppanieläin ja eläimen omistaja sanan sijaan ilmaisua muunlajisen eläimen kanssa asuva ihminen. Kissan- ja koiranomistaja sanojen sijaan käytän ilmaisuja kissallinen ja koirallinen. Ihmisestä, jolla ei ole kissaa, käytän ilmaisua kissaton ja vastaavasti ihmisestä, jolla ei ole koiraa, käytän ilmaisua koiraton. Käytän rotu sanan sijaan ilmaisua alalaji. Tekemilläni valinnoilla haluan paitsi osoittaa arvostusta muunlajisille eläimille myös vähentää heihin kohdistuvaa esineellistämistä.
Tutkimukseni tiedettä edistävien tavoitteiden lisäksi toivon, että onnistuisin antamaan kyselyyn vastanneille, ja miksei myös pro gradu -tutkielmani lukeneille, uusia ajatuksia ja parhaimmassa tapauksessa jopa uuden lähestymistavan kissan ja koiran maailmaan – erityisesti siihen osaan, joka löytyy kotiemme ulkopuolelta. Käytännössä tämä niin sanottu ”valistuksellinen” tavoite tarkoittaisi sitä, että tulevaisuudessa kissan ja koiran toimijuus tunnistettaisiin entistä paremmin suomalaisessa yhteiskunnassa, jolloin siihen kiinteästi liittyvä itsemääräämisoikeuden kunnioituskin voisi lisääntyä.
Tavoitteen toteutuminen mahdollistaisi vastaisuudessa huomioimaan paremmin kissojen ja koirien mieltymykset ja tarpeet, jolloin Suomesta voisi tulla entistäkin kissa- ja koiraystävällisempi maa.
6
2 MUUNLAJISET ELÄIMET TULEVAT OSAKSI YHTEISKUNTAA
Maantieteilijä Kay Andersonin (1997: 463) mukaan vain harva tapahtuma vetää vaikutuksiltaan vertoja 11 000 vuoden takaisin tapahtumiin, jolloin nuoremman kivikauden ihmiset alkoivat asteittain muuttamaan suhdettaan maailman muihin asukkaisiin. Noista tapahtumista sai alkunsa muunlajisten eläinten domestikaatio, jonka biologi Edward Price (2002: 11) määrittelee prosessiksi, jossa sekä sukupolvien aikana tapahtuvat geneettisten muutosten yhdistelmät että jokaisen sukupolven ympäristössä toistuvat kehitystapahtumat mahdollistavat yhdessä eri lajiin kuuluvan populaation sopeutumisen ihmispopulaatioon ja heidän tarjoamaan suljettuun ympäristöön. Alun perin muunlajisten eläinten domestikoiminen on saattanut perustua heidän suojelemiseensa, mikä on mahdollistanut heillä kesyjen piirteiden kehittymisen. Tämä on johtanut noin 5 000 vuodessa domestikoidun lajin luonnollisen tilan muuttumiseen suotuisaksi rinnakkaiselolle ihmisen kanssa (Anderson 1997: 465). Toisenlaisen näkökulman muunlajisten eläinten domestikaatioon tarjoaa sosiologi Leslie Irvine (2004: 13), joka määrittelee sen tapahtumasarjaksi, jossa huolenpito, ravinto ja ennen kaikkea domestikoidun lajin lisääntyminen tulevat ihmisen kontrolloitavaksi.
Tapahtumasarjasta voi vielä erottaa neljä joko yksittäin tai erilaisina yhdistelminä esiintyvää osatekijää (Donaldson & Kymlicka 2011: 74–75):
1. Domestikaation tarkoitus on jalostaa ja käyttää muunlajisten eläinten kehoja ihmisen tarpeisiin tai oikkuihin.
2. Domestikaatio on prosessi, jossa muunlajiset eläimet sopeutetaan valikoivalla jalostuksella ja geenimanipulaatiolla työskentelemään ihmisen päämäärien mukaisesti.
3. Domestikoituja muunlajisia eläimiä kohdellaan hoitaen ja huolehtien.
4. Domestikoidut muunlajiset eläimet pidetään riippuvaisena ihmisen tarjoamasta hoidosta.
Domestikaation voi nähdä biologi George Cansdalen tavoin muunlajisten eläinten hyödyntämisenä, jolloin heistä tulee: ruokaa, vaatteita, kumppanieläimiä, liittoutuneita, koe-eläimiä, kulkuvälineitä, biologisen kontrollin toteuttajia (Philo 1995: 661) tai ajanvietettä (Price 2002: 4). Maantieteilijä Carl Sauerin mukaan muunlajisista eläimistä saatava hyöty on kuitenkin ennen kaikkea kulttuurillista (Philo 1995: 663). Geologi Nathalie Shaler näkee domestikaation jopa kulttuurin kehittymisenä, joka tapahtuu erottamalla ihminen ja hänen elämäänsä kuuluvat muut olennot erämaan muista olennoista (Anderson 1997: 467). Domestikaatio on hallinnan muoto, jossa muunlajinen eläin täyttää ihmisen tarpeet, mutta unohtaa samalla millaista elämä olisi ilman ihmistä (Waldau 2013: 274).
Domestikaation voi nähdä myös poliittisena toimintana, johon liittyvät historialliset käsitykset ihmisen ainutlaatuisuudesta ja ylivallasta sekä ihmisen raakuuden ja sivistyksen kietoutumisesta lajien välisten suhteiden rakenteisiin ja muihin sosiaalisiin järjestelyihin (Anderson 1997: 470).
7
Muunlajisia eläimiä ajallisesti ja tilallisesti lähimpänä olevat yhteiskunnat ovat todennäköisemmin määritelleet, kategorisoineet, tulkinneet, rukoilleet, kritisoineet, vihanneet ja rakastaneet heitä.
Muunlajisten eläinten herättämät ajatukset ovatkin osa ajallista jatkumoa, mikä määrittää sen, hyväksytäänkö heidät ihmisen käyttämään tilaan (Philo 1995: 677). Yleensä tämä tehdään luokittelemalla tutut, läheiset ja vaarattomat lajit kesyiksi ja vastaavasti tuntemattomat, etäiset ja vaaralliset lajit villeiksi (Schuurman 2012: 49). Vuorovaikutus on usein tilallisesti rakentunutta, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen luokittelee kulttuuristansa käsin tilan, jossa kohdata esimerkiksi maatilan eläimiä tai villieläimiä. Samalla ihminen määrittelee myös suhteen eettisyyden, sillä kaikki kohtaamiset ovat jollakin tavalla eettisiä, mutta eivät tasapuolisia. Muunlajisen eläimen kohtelu riippuukin tilanteesta tai tilasta, ja se mikä on jossain tilassa epäeettistä voi olla toisaalla eettistä (Jones 2000: 268–272). Muunlajiseen eläimeen suhtautuminen riippuu myös siitä, näkeekö hänet itseisarvoisena subjektina, joka on itsessään moraalisesti arvokas, vai välinearvoisena objektina, jonka moraalinen arvo riippuu siitä, kuinka hyödyllinen hän on muille (Lynn 1998: 284). Tutkimusten mukaan naiset, nuoret ja kaupungissa asuvat suhtautuvat muunlajisiin eläimiin emotionaalisemmin ja vähemmän välineellisesti, kuin miehet, vanhat ja maaseudulla asuvat (Serpell 2004: 147–148).
Lajien vertauskuvalliset jakolinjat perustuvat vuorovaikutusmalleihin, hierarkioihin ja symbolisiin rooleihin. Esimerkiksi kumppanieläimet kategorisena ryhmänä sekä apinat tai muuten kunnioitetut lajit, asettuvat vertauskuvallisesti ihmisen puolelle, jolloin joitakin heihin kohdistuvia käytäntöjä ei voida hyväksyä, mutta samalla osa haitallisista käytännöistä normalisoituvat. Haitallisten käytäntöjen normalisoimisella pyritään oikeuttamaan aiheutettu kipu tai kuolema, jotta koettu syyllisyyden tunne tai vähintään muuten ristiriitainen tunne helpottaisi (Johnston 2008: 635). Vuorovaikutukseen liittyy myös sosiaalinen rakenne, jolloin ihmisillä on yhteisymmärrys lajin ajatellusta sekä fyysisestä että filosofisesta paikasta, mutta toisinaan myös lajista itsessään. Esimerkiksi hiiri voi samanaikaisesti kuulua sekä tutkimuslaboratorioon että kumppanieläimeksi, mutta hiiren voidaan nähdä edustavan myös tuholais- tai uhanalaislajia (Urbanik 2012: 92–93). Muunlajiset eläimet pyrkivät välttämään ihmisen tarjoamia paikkoja, kuten aitauksia ja häkkejä. Välttäminen voi tapahtua joko yksilöllisellä tasolla, kun esimerkiksi kumppanieläin karkaa kotoansa vaeltamaan ympäröiville kaduille, tai yhteiskunnallisella tasolla, kun esimerkiksi turkiseläimet karkaavat turkistarhasta. Karkaamisen voi nähdä toimijuutena, jolla rikotaan, ja ehkä jopa vastustetaan ihmisen tilallista järjestystä. Muunlajisen eläimen voikin sanoa rakentavan oman ”eläimellisen tilansa”, mikä kuvastaa hänen ”eläimellisiä”
tapojansa, päämääriään, puuhiaan, nautintojaan ja kärsimyksiänsä (Philo & Wilbert 2000: 10–13).
8
Eläimellisen tilan mahdollisuutta kaupungeissa on pohtinut kaupunkimaantieteilijä Jennifer Wolch, joka on tähän vastatakseen hahmotellut uudeksi tutkimusalaksi kaupunkieläinmaantieteen (Urban animal geography). Hän on samalla muotoillut termin Zoöpolis, joka tarkoittaa monilajista kaupunkia. Siinä ei ole ainoastaan tarkoituksena tuoda muita lajeja kaupunkimaantieteeseen vaan hahmotella kaupunkiympäristö, jossa huomioitaisiin jokaisen lajin tarpeet (Urbanik & Morgan 2013:
293). Monilajisen kaupungin rakentaminen edellyttää kuitenkin sitä, että kaupunkiteoriassa luovutaan ihmiskeskeisyyden perinteistä ja tavoitellaan seuraavia neljää päämäärää (Wolch 2002: 734–735):
1. Ymmärtää kaupungistumisen merkitys muunlajisten eläinten näkökulmasta.
2. Selvittää, miten ja miksi paitsi asenteet ja käytännöt muunlajisia eläimiä kohtaan myös vuorovaikutus heidän kanssaan muuttuvat ajassa ja tilassa.
3. Tutkia, miten tiede, sosiaalinen keskustelu ja poliittistaloudelliset voimat esittävät kaupunkieläinekologian.
4. Ymmärtää, kuinka johtamissuunnitelmat, ruohonjuuritason aktivismi ja muunlajisten eläinten toimijuus muokkaavat suhdettamme kaupunkikäytännöiksi.
Kaupungeissa elää lukemattomia eläimiä paikoissa, jotka ovat usein jokapäiväiseltä katseelta piilossa.
Näihin paikkoihin kuuluvat esimerkiksi jyrsijöiden asuttamat viemärit, jotka rikkovat vakiintuneen yhteiskunnan asettamia rajoja, niin paikkoina, kuin siellä elävien asukkaiden muodossa. Vaikka viemärit asukkaineen ovat pääosin näkymättömissä, niin silti ne ovat fyysisesti riittävän lähellä aiheuttaakseen inhoa, pelkoa ja vastenmielisyyttä. Tämä johtuu siitä, että viemärit yhdistetään paitsi asukkaisiinsa myös ihmisen eläimelliseen puoleen, kuten virtsaamiseen, ulostamiseen ja muuhun likaiseksi koettuun käyttäytymiseen (Philo & Wilbert 2000: 19–20). Näihin rinnastettavia, rappeutuneiksi tiloiksi tai muokkaamattomaksi luonnoksi luonnehdittuja paikkoja, löytyy myös sivilisaation laidoilta. Sieltä löytyy myös villieläimiä, kuten esimerkiksi villikissoja, jotka toisinaan, oikeasti tai kuvitellusti uhkaavat vakiintunutta asutusta (Griffiths, Poulter & Sibley 2000: 61–62).
Kuitenkin samaan aikaan ihmisten kanssa elävät jyrsijät ja kissat sisällytetään yhteiskunnan jäseniksi, mutta päätyessään ihmisyhteisön ulkopuolelle heidän yksilöllisyytensä, tietonsa, subjektiivisuutensa ja kokemuksensa jätetään huomioimatta (Schuurman 2012: 48–49). Kaupunkiympäristöjen monilajisuus nähdään tärkeätä asiana, vaikka poliittista kiistelyä käydään siitä, miten muihin lajeihin pitäisi suhtautua. Muut lajit voidaan nähdä esimerkiksi sosiopoliittisina subjekteina, koska ne ovat jo poliittisessa toiminnassa sekä tekijöitä että kohteita. Muut lajit ovat myös poliittisesti voimakkaita tunteita herättävä aihe, johon liittyvät poliittiset kannat ja käytännöt voivat muuttua. Ottamalla muut lajit vakavasti, voimme muuttaa käsityksiämme sekä kaupunkimaisesta julkisesta tilasta että siellä käyttäytymisen lajisidonnaisista rajoista (Urbanik & Morgan 2013: 293).
9
2.1 Lemmikit ja kumppanieläimet – Rakkautta ja rajoja
Lemmikki (pet) sanan alkuperää ei täysin tunneta, mutta sen verran siitä tiedetään, että 1500-luvulla sitä alettiin käyttää puhuttaessa hemmotellusta lapsesta tai kesytetystä eläimestä. 1600-luvulla lemmikki sanan merkitys laajeni, kun siitä johdettiin verbi, joka tarkoittaa silittämistä (Pierce 2016:
35). Kotimaisten kielten keskuksen mukaan lemmikki sana viittaa vanhempiensa suosiossa olevaan lapseen, lemmikkieläimeen tai erinäisiin kasvilajeihin. Tässä alaluvussa viittaan lemmikillä siitä johdettuun lemmikkieläimeen, joka tarkoittaa ilman hyötytarkoitusta ihmisen seurana pidettävää kotieläintä. Eläimen voi määritellä lemmikiksi, kun seuraavat kolme ehtoa täyttyvät: eläin päästetään ihmisen asuntoon, sille annetaan henkilökohtainen nimi ja sitä ei syödä (Thomas 1983: 112–115).
Lemmikki on muiden kesytettyjen eläinten tapaan ihmisen vallassa, jolloin se voi altistua niin hyväksikäytölle kuin julmuuksillekin. Eläimen saadessa myös kiintymystä hänestä tulee lemmikki (Tuan 1984: 2). Käsitteenä lemmikki on kuitenkin kiertoilmaus, joka kätkee sisälleen eläimet, joita samanaikaisesti sekä rakastetaan että käytetään hyväksi. Hyväksikäytöllä voidaan tavoitella niin taloudellista hyötyä, seksuaalista virikettä kuin omien tunteidenkin toteuttamista (Pierce 2016: 214).
Eläimen kutsuminen lemmikiksi osoittaa samanaikaisesti sen, että ihminen on paitsi kiintynyt häneen myös odottaa hänen alentuvan ihmisen edessä. Lemmikkisuhteeseen on ujutettu erityisen salakavalasti hierarkia, jossa eläimestä tulee kyllä erityinen, mutta vastineeksi hänen pitää olla paitsi alistuva myös mielistelevä (Overall 2017: xix). Lemmikeistä saadaan alistuvia leikkauksella, jossa naaras steriloidaan ja uros kastroidaan. Toimenpidettä perustellaan sillä, että se vähentää lemmikin ongelmakäyttäytymistä, jolloin hänestä tulee parempi lemmikki, vaikka todellisuudessa lemmikeistä halutaan tottelevaisia ja alistuva. Leikkaaminen vie lemmikiltä seksuaalisen halun, kun steriloitu naaras ei tule enää kiimaan ja kastroitu uros ei jatkossa merkkaile reviiriään. Samalla myös häviää lemmikin halu vaeltaa ulkona ja etsiä parittelukumppania. Luonnollisten tarpeiden estämisen myötä lemmikistä tulee helpommin hoidettava (Pierce 2016: 154). Lemmikin ylenpalttinen tarmokkuus ja liikkuvuus eivät ole heidän kanssansa elävien ihmisten mieleen, koska he haluavat apaattisia ja liikkumattomia koristeita (Tuan 1984: 107). Esimerkiksi kissan tai koiran leikkaaminen on kuitenkin pienempi paha suhteessa siihen, että muuten he joutuisivat asettamiemme rajoitteiden takia turhautumaan parittelukumppanin etsimisessä yhä uudestaan ja uudestaan (Du Toit & Benatar 2017:
161). Lemmikin vankeuteen saattaa sisältyä myös jonkin verran kahlittuna oloa ja rajoitteita. Vankeus saattaa ilmetä paitsi fyysisenä, sosiaalisena tai seksuaalisena myös aistien ja ravinnon rajoittamisena (Horowitz 2014: 13). Lemmikin pitää myös miellyttää ihmistä, jolloin hänen odotetaan olevan aina iloinen, leikkisä, onnellinen ja hiljaa. Lemmikkiä voikin kutsua ”minimaaliseksi eläimeksi”, jolta on kielletty niin aggressiivisuuden kuin seksuaalisuudenkin osoittaminen (Irvine 2004: 56).
10
Lemmikki käsitettä ei pidä sotkea kumppanieläin (companion animal) käsitteeseen, joka tarkoittaa humaanimpaa ja vastavuoroisempaa suhdetta muunlajiseen eläimeen (Irvine 2004: 28). Käsitteenä kumppanieläin näyttäisi olevan kunnioittavampi kuin lemmikki, minkä lisäksi se on vapaa lemmikki käsitteen hierarkkisista merkitysvivahteista. Kumppanieläinkin on lopulta vain lemmikki, jonka toimijuus on tunnistettu. Kumppanieläimen toimijuus ilmenee suhteessa ihmiseen sekä tärkeänä sosiaalisena vuorovaikutuksena häntä kohtaan että valmiutena jäädä vapaaehtoisesti hänen luoksensa säilyttääkseen kumppanuuden. Todellisuudessa kumppanieläin ei kuitenkaan voi kovin paljon vaikuttaa siihen kenen kanssa elää (Overall 2017: xxii), jolloin sitä voi kuvata ”pakotetuksi osallistumiseksi” (Donaldson & Kymlicka 2011: 8). Käsitteiden erot ilmenevät myös eläimeen suhtautumisessa. Lemmikin tehtävänä on miellyttää ja viihdyttää hänen kanssansa elävää ihmistä, kun sen sijaan kumppanieläimelle ihminen on suojelija ja huolehtija, jonka silmissä hän on itsessään arvokas, ilmeisestä erilaisuudestaan huolimatta (Irvine 2004: 28).
Kumppanieläin käsite saattaa antaa kuitenkin harhaanjohtavan vaikutelman suhteen tasa- arvoisuudesta (Overall 2017: xxii) ja siitä onkin tullut nopeasti poliittisesti korrekti käsite, samalla kun lemmikki käsitteeseen on latautunut negatiivisia merkityksiä, kuten leikki- ja viihdearvo (Franklin 1999: 52). Eläimen kutsuminen kumppaniksi ei kuitenkaan kerro mitään hänen ominaisuuksistaan vaan ainoastaan hänen suhteestansa ihmiseen (Waldau 2013: 27). Käsite on ongelmallinen, sillä siinä eläin luokitellaan ihmisen käyttötarpeen mukaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen tarvitessa kumppania, siihen soveltuvasta eläimestä tulee kumppanieläin (Pierce 2016: 214). Kumppanieläin käsite ymmärretään yleisesti myös kategoriana, joka käsittää eläimet lukuun ottamatta ihmistä, vaikka eihän todellista kumppanuutta voi olla olemassa ilman vastavuoroista suhdetta. Näin ollen ihminenkin on kumppanieläin (Waldau 2013: 27).
Irvine (2004: 58) määrittelee kumppanieläimen ”kunnioitettavaksi toiseksi”, joka on sosiologi Leena Kosken ja maantieteilijä Pia Bäcklundin (2012: 24) mukaan ristiriidassa sen kanssa, että kumppanieläin voidaan omistaa. Käsitteenä omistaja on teknisesti oikein, mutta useat kokevat sen moraalisesti loukkaavana ja uskovat toisen elävän olennon omistamisen olevan vain yksi väkivallanmuoto muiden joukossa (Pierce 2016: 214). Lemmikinomistaja muistuttaa pikemminkin orjanomistajaa kuin tasavertaista kumppanuutta vaalivaa osapuolta (Spencer ym. 2006: 21). Eläimen oleminen ihmisen omistuksessa ei ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, sillä vaikka eläin ei saisi
”henkilö” suojaa, niin hänellä olisi sen sijaan ainakin jonkinlainen omaisuuden suoja. Omistaja käsite voidaan korvata esimerkiksi emo, kumppani, suojelija, huoltaja (Pierce 2016: 215), huolenpitäjä tai haltija käsitteellä (Koski & Bäcklund 2012: 24). Esimerkiksi vuonna 2002 San Franciscossa käsite lemmikinomistaja korvattiin käsitteellä lemmikinsuojelija (Lee, Shepley & Huang 2009: 315).
11
2.2 Kumppanieläinsuhde
Ihmisen suhde muunlajiseen eläimeen voi olla riistävä, dominoiva, epäoikeudenmukainen ja piittaamaton mutta myös tukeva, rakastava, herkkä ja tyydytystä tuottava. Riippumatta suhteen laadusta, sen ei voi sanoa olevan tasa-arvoinen (Overall 2017: xxi). Suhde voisi olla vakaampi, jos ihminen keskittyisi hyödyn tavoittelun sijaan suhteen vaalimiseen ja syventämiseen. Se kuitenkin edellyttäisi ihmiseltä herkkyyttä, suhteeseen sitoutumista ja toisen syvällistä ymmärtämistä (Harvey 2017: 19). Toisaalta tutkijat ovat esittäneet sekä suhteen että kumppanieläimen hyvinvoinnin kärsivän, mitä enemmän hän integroituu ihmisperheeseen. Tämän selittää ihmisen elämäntapa, joka vaikeuttaa kumppanieläimellä lajinmukaisen käyttäytymisen toteuttamista (Pierce 2016: 109).
Kumppanieläimestä haetaan usein helpotusta yhteiskunnalliseen ahdinkoon, koska suhde muihin eläimiin on eriytynyt, vähentynyt ja tullut steriiliksi. Kumppanieläimestä haetaan myös emotionaalista turvaa sekä mahdollisuutta säilyttää riippuvaisuutensa hänestä pysyäkseen itse emotionaalisesti eheänä (Franklin 1999: 85). Kumppanieläimen oletetaankin olevan emotionaalisesti vastaanottavainen mutta myös karvainen ja halattavan söpö. Esimerkiksi jyrsijät, liskot ja matelijat eivät täytä edellä mainittuja odotuksia, minkä vuoksi heitä saatetaan usein kohdella ennemminkin eläintarhan kokoelmana kuin yksilöllisinä ja sosiaalisina toimijoina (Fox 2006: 533–534). 1960- luvulle asti kumppanieläimiä pidettiin niin koristeina, viihdykkeinä, kilpailijoina kuin seuranakin (Franklin 1999: 89). Nykyään kumppanieläimiä pidetään yhä enemmän heidän seurallisuutensa vuoksi, mikä näkyy esimerkiksi ensimmäisessä Australiassa tehdyssä eläinsuhdetta tarkastelevassa tutkimuksessa, josta löytyvät kumppanieläimen pitämisen syyt on esitetty taulukossa 1.
Tutkimuksessa kumppanieläinten seurallisuuden arvostuksen nousu näkyy ennen kaikkea kissan ja koiran pidossa. Myös linnuista ja kaniineista haetaan seuraa mutta myös viihdykettä ja ajanvietettä.
Sen sijaan kaloja pidetään yhä lähinnä viihdykkeenä ja ajanvietteenä (Franklin 2006: 141).
Taulukko 1. Kumppanieläimen pitämisen syyt Australiassa (Franklin 2006: 141, kirjoittajan suomentamana).
Kumppanieläimen pitämisen syy Linnut Kissat Koirat Kalat Kaniinit
Viihdykettä ja ajanvietettä aikuisille (%) 38 24 26 45 20
Viihdykettä ja ajanvietettä lapsille (%) 30 24 22 45 58
Eläinnäyttelyssä kilpailua (%) 2 1 2
Muuta kilpailua ja urheilua (%) 1 2
Työvoimaa (%) 1 1 6 3
Turvaa ja suojaa (%) 1 2 48
Seuraa itselle (%) 50 79 82 12 35
Seuraa lapselle (%) 37 44 43 16 40
Vastaajien lukumäärä (n) 303 592 945 204 40
12
Kumppanieläinten voi ajatella asettuvan ihmisen ja muunlajisen eläimen väliseen tilaan, missä häntä arvostetaan pääasiassa ajattelevana ja tuntevana yksilönä. Arvostus on kuitenkin toisinaan ehdollista, mikä tarkoittaa sitä, että kumppanieläimen pitää ansaita arvonsa toimimalla ihmisen asettamien odotusten ja arvojen mukaisesti, koska muuten hänet saatetaan esineen lailla hylätä.
Kumppanieläimissä arvostetaan valikoivalla jalostuksella, steriloinnilla tai kastroinnilla ja koulutuksella saavutettavaa ”eläimellisyyttä” (Fox 2006: 526). Valikoivalla jalostuksella tavoiteltavat ominaisuudet liittyvät yleensä työhön, viihdyttämiseen tai esteettisyyteen, joiden saavuttaminen lisää ihmisen silmissä kumppanieläimen hyväksyttävyyttä, mutta samalla kohoaa hänen riskinsä sairastua perinnöllisiin sairauksiin (Rossi 2017: 111–112). Steriloinnilla ja kastroinnilla tukahdutetaan osa kumppanieläimen luonnollisista tarpeista, kuten esimerkiksi seksuaalisuuden osoittaminen tai halu vaeltaa, jolloin heistä saadaan tottelevaisempia ja alistuvampia (Pierce 2016: 154). Koulutuksella tukahdutetaan viimeisetkin rippeet kumppanieläimen kielteiseksi koetusta eläimellisyydestä ja vaalitaan sen sijaan jäljelle jäänyttä myönteiseksi koettua eläimellisyyttä, jossa aggressio on korvautunut kumppanuuden edellyttämällä alistumisella (Koski &
Bäcklund 2012: 31). Vaihtoehtona olisi perehtyä kumppanieläimen esivanhempien ”luonnolliseen”
käyttäytymiseen, mikä voi johtaa joko hyväksymään hänet muunlajisena eläimenä tai vaihtoehtoisesti näkemään hänen käyttäytymisensä vaistonvaraisena toimintana, jolloin hänen toimijuutensa ja henkilökohtainen vuorovaikutuksensa jäisivät suhteessa huomioimatta (Fox 2006: 529).
Kumppanieläimen kanssa elävät ihmiset ovat olleet pitkään tietoisia heidän yksilöllisyydestään ja subjektiivisuudestaan (Fox 2006: 526). Ainakin osalla kumppanieläimistä tämä näkyy yksilöllisinä mieltymyksinä, joiden tyydyttämiseksi he tietoisesti toimivat (Donaldson & Kymlicka 2011: 108;
Healey & Pepper 2020: 4). Yksilöllisyys voi ilmetä esimerkiksi mieltymyksenä paitsi tietynlaiseen ravintoon, leikkiin, fyysiseen läheisyyteen myös liikunnan ja levon suhteeseen. Muunlajiset eläimet eivät ainoastaan osoita mieltymystään, vaan oppivat, suunnittelevat, ratkaisevat ongelmia, tekevät yhteistyötä ja kompromisseja, viestivät ja jopa huijaavat saavuttaakseen tavoitteensa. Muunlajiset eläimet ovatkin ilmiselvästi toimijoita, joille itsemääräämisoikeudella on ainakin välineellinen arvo, mutta toimijuuden kautta itsenäisyys voi saada myös itseisarvollisen aseman (Healey & Pepper 2020:
4–5). Tavanomaisesti kumppanieläimen kanssa elävä ihminen osallistuu hänen identiteettinsä muodostamiseen hyödyntämällä siinä päivittäin lisääntyvää kokemustansa, jonka avulla tunnistaa kumppanieläimensä ”yksilöllisyyden”, joka taas rakentuu hänen subjektiivisten ajatuksiensa, yksilöllisen persoonansa, tykkäämisiensä ja inhoamisiensa kautta. Kumppanieläimen kanssa yhdessä
”kasvamisen” myötä ihminen huomaa hänen kykenevän tunteellisena ja kyvykkäänä vastavuoroiseen suhteeseen, jolloin hänestä tulee joko perheenjäsen tai läheinen ystävä (Fox 2006: 526–527).
13
Kumppanieläimeen suhtaudutaan samanaikaisesti sekä ”persoonana” että ”omaisuutena”, mikä aiheuttaa jatkuvaa tasapainoilua heidän hyvinvoinnistansa huolehtimisen ja hallitsemisen välillä.
Kumppanieläimelle joudutaankin asettamaan jonkinasteisia rajoitteita, jotka herättävät huolta ja epätietoisuutta siitä, mitä he mahtavat ajatella tai tuntea paitsi itselle langenneesta osastaan myös itseensä kohdistuneesta vallankäytöstä ja kontrollista (Fox 2006: 528–529). Kumppanieläimen hallinta ulottuu aina tarjottavasta ruoasta ja vedestä käytettävissä olevaan elinympäristöön, ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin muodostaa ja ylläpitää sosiaalisia ryhmittymiä (Mellor 2016: 13).
Yleinen väärinkäsitys on, että kumppanieläinten elämä olisi helppoa, koska heidän ei tarvitse etsiä ruokaansa, vettänsä ja suojapaikkojaan tai ylipäänsä suojautua vaaralta. Kumppanieläimet kaipaavat myös haasteita, joissa he voivat hyödyntää kykyjään ja älykkyyttään sekä käyttäytyä monipuolisesti lajilleen ominaisella tavalla (Pierce 2016: 201). Rajoitteet ovat erityisen turhauttavia häkissä eläville linnuille, jyrsijöille ja muille nisäkkäille, jotka joutuvat satunnaisia ulos pistäytymisiä lukuun ottamatta elämään koko elämänsä vankeudessa (Du Toit & Benatar 2017: 159). Tämä voi herättää kumppanieläimen kanssa elävissä ihmisissä syyllisyyttä ja kokemuksen suhteen epäonnistumisesta.
Rajoitteista huolimatta suhteessa on tilaa myös vastavuoroiselle ja emotionaaliselle toimijuudelle. Se kuitenkin edellyttäisi toisen todellisuuden ymmärtämistä, mikä taas mahdollistaisi suhteen käytäntöjen tarkastelun posthumanistisesta näkökulmasta (Fox 2006: 528–529).
Kumppanieläimen käytettävissä oleva tila on vuosien mittaan painottunut yhä enemmän sisätiloihin ja laajentunut sellaisiinkin huoneisiin, jotka ovat aiemmin olleet ainoastaan ihmisen käytössä (taulukko 2). Kumppanieläimen ”reviirin” laajentuminen ei ole rajoittunut ainoastaan tilaan, vaan lähes puolessa vastauksissa siihen sisältyy myös oikeus käyttää kodin huonekaluja (Franklin 2006:
144). Kumppanieläimet viettävät suurimman osan ajastaan sisällä, niin on todennäköistä, että he myös kärsivät ihmisiä enemmän sisäilman saasteista, kuten helposti haihtuvista orgaanisista yhdisteistä, joita on muun muassa tapeteissa, verhoissa ja huonekaluissa. Kumppanieläimillä esiintyvät nenä-, kurkku- ja hengitysongelmat voivatkin johtua juuri sisäilmanlaadusta (Pierce 2016: 92).
Taulukko 2. Kumppanieläimen käytettävissä oleva tila Australiassa (Franklin 2006: 146, kirjoittajan korjaamana*, muokkaamana ja suomentamana).
Takapiha Kuisti / parveke
Pyykkitupa Keittiö Ruokasali Perhe- tai olohuone
Makuuhuone Lasten makuuhuone
Kyllä (%) 95 79 72 66 62 76 52 35
Ei (%) 5 19 28 34 38 24 47 63
En tiedä (%) 1 2 1*
Vastaajien lukumäärä (n) 1350
14
Lajien välisistä suhteista kumppanieläinsuhde on kaikista läheisin ja inhimillistävin (Franklin 1999:
85). Kumppanieläimet nähdään usein osana perhettä ja joskus jopa lähempänä kuin perheen ihmisjäsenet. Läheisyys voi selittyä sillä, että kumppanieläinten kanssa ollaan enemmän ja tilallisesti läheisemmissä tekemisissä kuin muiden perheenjäsenten kanssa, jotka viettävät paljon aikaa myös töissä ja muiden ihmisten kanssa (Pierce 2016: 23). Kumppanieläinsuhde on hyvin henkilökohtainen ja mahdollistaa tunnistamaan sekä lajien samankaltaisuuden että eroavaisuuden (Fox 2006: 534).
Muunlajisen eläimen hyväksyminen omana itsenään voisi auttaa tunnistamaan paitsi suhteen vahvuuden myös ihmisiin rinnastettavan yhteenkuuluvuuden, jolloin voisi puhua jopa monilajisesta perheestä. Perheen monilajisuus ei välttämättä muuttaisi merkittävästi perheen käsitettä vaan sekin voisi perustua yhteiseloon, pysyviin siteisiin, emotionaaliseen keskinäisriippuvuuteen, ystävyyteen, seuraan ja jaettuihin toimintoihin. Ajatuksena on, että suhde olisi ennen kaikkea vastavuoroinen ja yhteenkuuluvuutta korostava (Franklin 2006: 142).
Monilajisia perheitä on tähän asti katsottu lähinnä humanistisen kehyksen kautta, jossa muunlajiselle eläimelle annetaan ainoastaan näennäinen perheenjäsenyys, joka ei muuta perherakenteen biologista perustaa ja sen ylläpitämää luonnon ja kulttuurin dualistista jakolinjaa. Perheen määritelmää olisikin syytä laajentaa biologiaan perustuvan ihmiskeskeisen kertomuksen ulkopuolelle, jotta voidaan pohtia sitä, kuka koetaan perheenjäseneksi ja kuinka se näkyy jokapäiväisessä arjessa (Power 2008: 536–
537). Näin on jo osittain käynytkin, sillä nykyään perhekäsitys perustuu yhä useammin biologian sijaan samassa taloudessa asuvien emotionaaliseen yhteyteen, uskollisuuteen ja jopa rakkauteen (Waldau 2013: 39). Kumppanieläimen saama perheenjäsenyys on jo varsin yleistä ja esimerkiksi 88
% australialaisista (Franklin 2006: 143), 83 % kanadalaisista ja 49 % yhdysvaltalaisista kumppanieläimen kanssa elävistä ihmisistä pitävät heitä perheenjäseninä (Power 2008: 536).
Koti on perheenjäsenyyden määrittelyssä keskeinen paikka ja siellä perhe voidaan tunnistaa muuttuvaksi ja satunnaiseksi järjestelyksi, johon sisältyy valinnan mahdollisuuksia. Asetelma avaa kumppanieläimille mahdollisuuden perheenjäsenyyteen sekä auttaa paitsi tunnistamaan myös sallimaan heidän toimijuutensa perheen jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ja kohtaamisissa (Power 2008: 537–538). Perheenjäsenyyden tilannesidonnaisuus tarkoittaa myös sitä, että kumppanieläimen asema voi muuttua, jos hänen käyttäytymisensä ei joko miellytä ihmistä tai ihmisen elämäntilanne muuttuu joko parisuhteen muodostumisen, eron tai lapsen syntymän myötä. Kumppanieläin voi olla alun perinkin hankittu tulevan lapsen hoitamisen harjoittelua varten, mikä näkyy siinä, että kumppanieläimeen kiintymisaste on useimmiten alimmillaan nuorilla perheillä, jolloin tilanne usein päättyy kumppanieläimen hylkäämiseen (Pierce 2016: 24–27).
15
3 ERONTEOISTA KOHTI YHTEISTÄ ELÄIMYYTTÄ
Länsimainen ajattelu on tavannut suosia rationalismia, jonka mukaan tunteet on pyrittävä syrjäyttämään järjellistä pohdintaa haittaavana häiriötekijänä. Filosofi Arthur Schopenhauerin mukaan järki yksinään tuo esiin ainoastaan ihmisen raadollisen puolen, jossa muiden hyvinvointi menettää merkityksensä. Ilman tunteita ja empatiaa järjen ohjaamasta toiminnasta tulee moraalitonta oman edun optimointia, minkä nimissä rakenteellinen väkivalta saa oikeutuksensa (Aaltola & Keto 2017: 13–15). Tunteiden väheksymisen juuret ovat paikannettavissa antiikin ajan dualismiin, jossa ihminen, henki, järki, mies, sivistys ja kulttuuri edustivat hyvää ja vastaavasti muunlajinen eläin, ruumis, tunteet, nainen, villiys ja luonto pahaa. Erottelu pohjautuu filosofi Aristoteleen kirjoituksiin luonnossa vallitsevasta vertikaalisesta järjestyksestä, jossa lajien välisessä hierarkiassa muunlajiset eläimet olivat olemassa ihmistä, ja ennen kaikkea miestä varten (Schuurman 2012: 44).
1500- ja 1600-luvuilla ihmisen ja muunlajisten eläinten erottelussa alettiin korostamaan toimijuutta, mikä perustui oletukseen, että ihmisen luonne, ominaisuudet ja kyvyt ovat erilaiset kuin muunlajisilla eläimillä (Philo & Wilbert 2000: 15). Tällainen ajattelu voimistui 1600- ja 1700-luvuilla tapahtuneen tieteellis-teknisen vallankumouksen myötä muodostuneessa mekanistisessa todellisuuskäsityksessä, jonka nykytulkinnan mukainen tarkoitus oli mahdollistaa ihmiselle paitsi luonnon tutkiminen myös sen hyödyntäminen ja hallinta (Schuurman 2012: 44). Pisimmälle ajatuksen muunlajisista eläimistä ihmisen hyödynnettävinä objekteina vei 1600-luvun filosofi René Descartes, joka päätteli muunlajisten eläinten puhumattomuuden ja sieluttomuuden todistavan, että he ovat vaistojensa ohjaamia automaatteja (Urbanik 2012: 16).
Filosofi Immanuel Kantin mukaan ihmisellä ei ole suoraa moraalista velvollisuutta muunlajisia eläimiä kohtaan, sillä he ovat vain väline ihmisten välisille moraalisille velvoitteille. Descartesin ja Kantin kokemukset muunlajisista eläimistä kuitenkin rajoittuivat sen ajan Euroopassa eläneisiin lajeihin, joten voi pohtia sitä, että pystyivätkö he oikeasti edes kuvittelemaan muunlajisten eläinten todellisuutta ja ilmaista siitä mitään asiantuntevaa sanottavaa (Waldau 2013: 143–144)? Descartesin ja Kantin heikkoutena voi pitää myös sitä, ettei heistä kumpikaan luottanut omiin aistihavaintoihinsa, mikä on ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedämme ihmisestä aistivana, kokevana ja tuntevana olentona, jonka moraali kumpuaa rationaalisuuden ja tunteiden vuorovaikutuksesta (Milton 2005: 260; Aaltola
& Keto 2017: 17). Tutkijoiden keskuudessa onkin esitetty, ettei Descartes varsinaisesti kieltänyt muunlajisten eläinten tietoisuutta, kipua, nautintoa, ja jopa iloa, vaan hän yksiselitteisesti sivuutti heidät ideologisista syistä (Waldau 2013: 150). Länsimaiseen eläinkäsitykseen on vaikuttanut myös kristinusko, jonka perintönä voidaan pitää ihmisen ja muunlajisten eläinten selkeää erottelua sekä tapaamme juhlia ainutlaatuisuuttamme hallitsemalla heitä (Urbanik 2012: 55).
16
Keskiaikaisen uskomuksen luonnon Jumalalta peräisin olevasta hierarkiasta kumosi vasta luonnontieteilijä Charles Darwinin evoluutioteoriaa esittelevä kirja On the Origin of Species (1859), joka palautti ihmisen osaksi biologista järjestelmää ja muutti ajattelua ihmisen ja muunlajisten eläinten ontologisesta suhteesta. Monet tuon ajan ajattelijoista ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan erityisasemastaan (Schuurman 2012: 45). Darwinin ajatuksia vastustettiin jopa niin voimakkaasti, että ne saivat laajemman tieteellisen hyväksynnän vasta 1930-luvulla, jolloin evoluutioteoriasta inspiroituneet tutkijat löysivät sen tueksi uusia todisteita (Waldau 2013: 82). 1900-luvun alkupuoliskolla ihmisten ja muunlajisten eläinten niin fyysiset kuin mediankin välityksellä tapahtuvat kohtaamiset lisääntyivät valtavasti. Kohtaamiset olivat erittäin ihmiskeskeisiä ja muunlajisten eläinten tehtäväksi jäi lähinnä tuottaa ihmisille nautintoa ja viihdykettä. Muunlajista eläimistä tulikin keskeinen osa vapaa-ajan viettoa ja kulutusyhteiskuntaa. Samalla muunlajisiin eläimiin suhtauduttiin entistä vaihtelevammin, ristiriitaisemmin ja tuhoisammin, mikä näkyi siinä, että heitä hoivattiin, syötiin, metsästettiin ja käytettiin koe-eläiminä (Franklin 1999: 47–48).
1960-luvulla ihmisen ja muunlajisten eläinten välinen suhde muuttui ja muutoksen sysäsi liikkeelle Ruth Harrisonin vuonna 1964 julkaisema kirja Animal Machines, joka avasi näkymän tehotuotannossa elävien vasikoiden, kanojen ja sikojen elinoloihin. Kirja kohahdutti maailmaa sen verran, että jo vuoden kuluttua sen ilmestymisestä julkaistiin niin sanottu Brambellin raportti, joka määritteli muunlajisten eläinten viiden vapauden periaatteet, joita käsittelen tarkemmin luvussa 4.
Kirja innoitti myös tutkijat tarttumaan aiheeseen ja vuonna 1972 ryhmä tutkijoita julkaisi kirjan Animals, Men and Morals: An Enquiry into the Maltreatment of Non-humans, jossa psykologi Richard Ryder esitteli lajiin perustuvaa syrjintää kuvaavan ”spesisismin” käsitteen (Schuurman 2012:
36). 1960-luvun lopulla alkanut huoli muunlajisten eläinten kohtelusta ja heidän elinoloistansa olivat osa modernisaatiota kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tästä alkoi postmoderniaika, jossa empatian, ystävyyden ja rakkauden ajatellaan ulottuvat myös kumppanieläimiin (Franklin 1999: 84).
Postmodernin vanavedessä nousi myös posthumanistinen aate, mikä haastaa näkemään laajemman maailman, jossa muunlajisen eläimen subjektiivinen kokemus elämästä huomioidaan aivan kuten omamme (Urbanik 2012: 5). Käytännössä se edellyttää ihmiseltä nöyrempää asennetta ei-inhimillistä luontoa kohtaan, mikä lähtee siitä, että ihminen tunnustaa lajinmukaisten kykyjensä rajallisuuden ja pyrkii muuttamaan taipumustansa asettaa itsensä ja tarpeensa muiden olentojen ja heidän tarpeidensa yläpuolelle (Lummaa & Rojola 2014: 13). Tiedemaailman kiinnostus muunlajisten eläinten subjektiivisuutta kohtaan on lisääntynyt 1980-luvulta lähtien ja sen jälkeiset tutkimukset ovat osoittaneet paitsi muunlajisten eläinten ajattelun ja käyttäytymisen monimutkaisuuden myös sen, ettei ihminen olekaan ainoa kognitiivisesti kyvykäs ja kulttuurin omaava eläin (Wolch 2002: 725–726).
17
3.1 Erontekojen taustalla oleva kaksinaismoralismi on murtumassa
Ihmisen paremmuutta ja ainutlaatuisuutta pyritään osoittamaan niin työkalujen käytöllä, kielellä, abstrakteilla ajatuksilla kuin kulttuurillakin (Urbanik 2012: 5). Työkaluja käyttävät myös esimerkiksi apinat ja linnut. Symbolista representaatiota sisältävä kieli taas on löydetty niin ikään apinoilta, mutta myös valailta. Ylisukupolvisesti siirtyviä kulttuuripiirteitä on havaittu ainakin japaninmakeilla, simpansseilla ja miekkavalailla. Ainutlaatuisuuden osoittamiseksi tarkoitetut ominaisuudet vaihtuvat sitä mukaa kun huomataan, että jokin aiemmin ihmiselle ainutlaatuiseksi oletettu ominaisuus todetaan myös muunlajiselta eläimeltä. Eronteot ja niiden ylläpito edellyttävät jatkuvaa riman korottamista, eikä ihmisen ja muunlajisen eläimen määritelmän tarkoituksena selvästikään ole neutraali rajankäynti, vaan nimenomaan ihmisen hierarkkinen erottaminen eläimyydestä – siksi rimaa on aina siirrettävä. Yleensä eronteossa sovelletaan tilannesidonnaista mallia, jonka avulla päästään tarkoitushakuisesti eniten ihmistä hyödyttävään tulkintaan. Mallin mukaan ihmisen voidaan sanoa olevan ”eläin”, kun huomioidaan ihmisen ja sian anatomian yhtäläisyydet, joka mahdollistaa koe- eläinten hyväksikäytön. Sen sijaan ihmisen eläimellisyys kielletään heti, kun se näyttäytyy ihmiselle epämiellyttävänä tai haitallisena. Eläimellisyys nähdäänkin sellaisena osana ihmistä, jonka ihminen voi halutessaan erottaa itsestään (Salminen & Vadén 2018: 34–36). Eronteot eivät kuitenkaan jää tähän, vaan niiden varjolla häivytetään myös muunlajisten eläinten väliset erot (Urbanik 2012: 5).
Luonnontiede on tähän mennessä epäonnistunut muunlajisten eläinten ominaisuuksien ja kykyjen havaitsemisessa, jotka ovat arkijärjen tai -kokemusten perusteella olleet ilmeisiä jo pitkään. Arkisesti muunlajisen eläimen kanssa elävät ihmiset ovat jo kauan tienneet, että heillä on tunteita, kokemuksia, tietoisuutta sekä jopa itsetietoisuutta ja persoonallisuus, mutta näiden seikkojen luonnontieteellinen todistaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi (Salminen & Vadén 2018: 36). Luonnontieteiden parissa ei suvaita epäonnistumisia ja asioiden jäämistä arvoituksiksi, joten ongelman ratkaisemiseksi on turvauduttu teknisiin käsitteisiin, kuten klassisen etologian ”kiinteään käyttäytymismalliin” ja sosiobiologian ”geneettiseen ohjelmointiin” (Crist 1999: 83). Etologiassa on tavanomaista pelkistää muunlajisten eläinten todellisuus vaistonvaraiseksi käyttäytymiseksi. Sosiobiologiassa vastaavaa pelkistystä kutsutaan evoluution muokkaamaksi lisääntymiskäyttäytymiseksi (Waldau 2013: 218–
219), jossa muunlajisten eläinten toimijuus kielletään kokonaan (Anderson 1997: 466). Samalla jää havaitsematta muunlajisten eläinten subjektiivisuus, joka oikeuttaa jättämään heidän kokemuksensa huomiotta (Urbanik 2012: 5). Subjektiivisuus jää pimentoon myös heistä tehtävissä kuvauksissa, jossa heidät esitetään suhteen passiivisena osapuolena, jotka ottavat tyytyväisenä vastaan sen, mitä ihminen heille tarjoaa. Tällaiset kuvaukset kätkevät muunlajisten eläinten toimijuuden, eivätkä huomioi sitä, mitä he itse mahtavat näistä käytännöistä ajatella (Philo & Wilbert 2000: 5)?
18
Filosofiassa toimijuuden olemassaolosta ja laajuudesta käydään kiivasta keskustelua. Perinteisesti ihmisen ajatellaan olevan vastuussa omasta käytöksestään, koska heillä on käsitys nykyisyydestä ja ennakkoaavistus tulevaisuudesta, jolloin heidän käyttäytymisensäkin täytyy olla tarkoituksellista.
Muunlajisten eläinten ei vastaavasti ajatella olevan vastuussa käytöksestään, koska heillä ei ole käsitystä nykyisyydestä eikä ennakkoaavistusta tulevaisuudesta, jolloin heidän käyttäytymisensäkin täytyy olla vaistonvaraista. Toisaalta yhä useammat tutkimukset osoittavat muunlajisten eläinten toimijuuden, toisaalta se kiistetään eronteon säilyttämiseksi (Špinka & Wemelsfelder 2011: 40).
Samalla puolustetaan myös inhimillistä näkökulmaa, mikä on edellytys ihmisen ja muunlajisten eläinten välisen suhteen moraaliselle pohdinnalle, koska ainoastaan ihminen kykenee ulottamaan huolenpitonsa universaaleihin mittoihin. Eronteot ovat myös osa posthumanismin aatetta, missä ei pyritä kieltämään ihmisen erityisyyttä vaan tarjotaan uusi näkökulma ihmisyyteen. Posthumanismiin liittyy tältä osin merkittävä ristiriita, kun toisaalta rajojen hälventämisen ei yleensä toivota etenevän niin pitkälle, että ihmisen ajateltu kyky kantaa vastuuta häviäisi, mutta toisaalta ihminen kantaa potentiaalista vastuutaan myös muusta eliökunnasta, koska olettaa muidenkin ihmisten tekevän niin (Soper 2012: 371–373, 375). Posthumanismin käyttäminen kategorisen luokittelun horjuttamiseksi johtaa siihen, että osaa erottelun perusteena olleista ominaisuuksista ei voida enää nähdä yksinomaan ihmisen ominaisuuksina, jolloin inhimillistämisen tarve väistämättä vähenee (Fox 2006: 532).
Vaikka tietoisuuden olemassaolo vaikuttaa itsestään selvältä asialta, niin sen todistaminen tieteellisin menetelmin on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Emme itseasiassa edes tiedä, miten tietoiset ajatukset, emootiot ja perustunteet syntyvät (Dawkins 2006: 77; Salminen & Vadén 2018: 36). Siitä huolimatta olemme vähäisenkin todistusaineiston perusteella valmiita hyväksymään ihmisen tietoisuuden olemassaolon, kun sen sijaan muunlajisen eläimen tietoisuuden osoittamiseksi vaadimme aukottoman todistusaineiston. Tämä osoittaa tieteessä vallitsevan kaksinaismoralismin, mikä ilmenee siinä, että osalle tutkijoista jo pelkkä ajatus muunlajisen eläimen tietoisuudesta on äärimmäisen vastenmielinen, ja he pyrkivätkin tietoisesti kieltämään sen (Griffin 1998: 13). Ongelmaan on tarttunut myös filosofi Daniel Dennett kirjoittamalla seuraavanlaisesti:
”Me emme vaadi kartesiolaista varmuutta muiden ihmisten tietoisuuden olemassaolosta vaan sopivaa moraalista varmuutta. Emmekö voi tyytyä samaan moraaliseen varmuuteen eläinten kokemuksista? En ole ainakaan vielä nähnyt yhdeltäkään filosofilta perusteluja, etteikö tieteen avulla olisi mahdollista todentaa eläimen mielen olemassaoloa samalla moraalisella varmuudella, joka riittää oman lajimme kohdalla” (Dennett 1995: 693, kirjoittajan suomentamana).
19
Muunlajisista eläimistä muodostettavaan tietoon on sisäänrakennettu jännite, joka näkyy siinä, kun toisaalta kartesiolaisen ajatusmallin mukaan ihmisen ja muunlajisen eläimen raja on ylittämätön, toisaalta darwinilainen ajatusmalli puoltaa evoluution jatkuvuutta (Crist 1999: 1). Länsimainen ajattelutapa ei ole lukuisista yrityksistään huolimatta kyennyt löytämään uskottavaa perustelua sille, mikä tekee meistä ihmisiä ja miten eroamme muunlajisista eläimistä. Epäonnistumista on seurannut käsitteellisen jaon kyseenalaistaminen, joka on levinnyt laajemminkin ihmistieteisiin ja tuonut muunlajiset eläimet takaisin osaksi kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimusta (Anderson 1997: 466).
3.2 Muunlajiset eläimet osana maantiedettä
Muunlajisten eläinten tutkiminen on ollut alusta asti olennainen osa maantiedettä, joka vakiintui viralliseksi tieteenalaksi 1800-luvun lopulla. Myöhemmin muunlajisten eläinten tutkimuksesta muodostui oma tutkimusalansa, joka tunnetaan eläinmaantieteenä. Alkujaan eläinmaantieteessä keskityttiin lajien luettelointiin, lajien historiallisen ja nykyisen levinneisyyden esittämiseen maapallolla sekä siihen, miten ympäristö vaikuttaa lajien sopeutumiseen (Urbanik 2012: 26, 28).
Yleensä maantieteessä ei ole huomioitu muunlajisia eläimiä itsessään vaan osana laajempaa luonto- ja ympäristökeskustelua. Se on tarkoittanut käytännössä sitä, että muunlajiset eläimet on huomioitu ainoastaan silloin, kun heidän lihaansa, maitoansa, turkkiansa tai nahkaansa on haluttu hyödyntää (Philo 1995: 657). Eläinmaantieteeseen vaikuttivat vahvasti myös luonnontieteilijöistä Darwinin (1859) ja Alfred Russel Wallacen (1876) luonnonvalinta- ja evoluutioteoria sekä eläintieteilijä Philip Sclaterin (1858) uranuurtava työ, jossa maailma jaettiin kuuteen eläinmaantieteelliseen alueeseen.
Ihminen ei kuulunut tutkittaviin lajeihin, koska hänen ei katsottu olevan muunlajisten eläinten tavoin luonnonobjekti, jonka levittäytymismekanismeista voisi laatia yleiset luonnonlait (Urbanik 2012: 28).
1900-luvun puolessa välissä muunlajisten eläinten tutkimus siirtyi pääosin biologian vastuulle, jolloin eläinmaantieteessä siirryttiin tutkimaan ihmisen ja muunlajisten eläinten välisen suhteen paikallista ja tilallista ulottuvuutta (Urbanik 2012: 32). Muutoksen myötä eläinmaantiede jakaantui fyysiseen ja kulttuuriseen suuntaukseen. Fyysinen suuntaus jatkoi lajien levinneisyyden ja sitä määrittävien elinympäristöjen ja lajien välisten vuorovaikutussuhteiden tutkimista. Muunlajisten eläinten huomattiin levittäytyvän myös kaupunkien ympärille ja sopeutuvan hyvin paikallaan olevaan elämäntapaan (Wolch 2002: 723). Kulttuurinen suuntaus syntyi puolestaan niin sanotussa ”Berkeleyn koulukunnassa”, jota johtanut Carl Sauer oli tullut tietoiseksi ihmistoiminnan ympäristövaikutuksista, mitkä olivat alkaneet näkyä ”luonnollisen maiseman” kulttuurillistumisena. Kulttuuriseen maisemaan sisällytettiin myös muunlajiset eläimet, sillä olivathan he merkittävä tekijä maiseman muuttamisessa.
Muunlajisten eläinten merkityksen kasvaessa, heihin suhtautuminen ei juurikaan muuttunut, vaan ihminen pyrki edelleen erottautumaan heistä ja hallitsemaan heitä (Urbanik 2012: 33).
