Käsityksiä naisten lähisuhteissa käyttämän väkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelun sosiaalityössä

(1)

KÄSITYKSIÄ NAISTEN LÄHISUHTEISSA KÄYTTÄMÄN VÄKIVALLAN TUNNISTAMISESTA JA PUHEEKSI OTTAMISESTA LASTENSUOJELUN SOSIAALITYÖSSÄ

Salla Oranen Pro gradu-tutkielma Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö Huhtikuu 2021

(2)

Abstrakti

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Salla Oranen Työn nimi

Käsityksiä naisten lähisuhteissa käyttämän väkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelun sosiaalityössä

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu-tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Professori Riitta Vornanen ja yliopisto-opettaja Sisko Piippo Aika

Huhtikuu 2021

Sivumäärä

105 + 3 liitettä (6 sivua)

Tämä pro gradu-tutkielma on fenomenografinen haastattelututkimus, jonka kohteena ovat so- siaalityöntekijöiden käsitykset naisten lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimusten mukaan lähisuhteissa väkivaltaa käyt- tävät naiset tulevat usein sivuutetuksi sosiaali- ja terveyspalveluissa väkivalta-ongelman ja avuntarpeidensa kanssa. Tutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, miten sosiaalityöntekijät kä- sittävät naisten lähisuhdeväkivallan ilmiönä ja millaisia käsityksiä heillä on ilmiön tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelun sosiaalityössä. Kiinnostuksen koh- teenani on myös sosiaalityöntekijöiden käsitykset ammatillisista valmiuksistaan, osaamisestaan ja toisaalta lastensuojelun sosiaalityön roolista naisten tekemän lähisuhdeväki- vallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa.

Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä on fenomenografia. Tutkimuksen aineisto koostuu yhden suuren kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden teemahaastatteluista. Yksi haastatteluista toteutui ryhmähaastatteluna ja loput kuusi yksilöhaastatteluina. Haastatteluai- neiston analysoin paikantamalla sosiaalityöntekijöiden erilaisia käsityksiä naisten tekemän lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelussa, sekä muodostamalla käsityskokonaisuuksia ja niiden välisiä suhteita tarkastelemalla kontekstisidonnaisen tulosavaruuden.

Tutkimustulosten perusteella naisten lähisuhdeväkivalta näyttäytyy lastensuojelun sosiaali- työssä ilmiönä, jonka tunnistamiseen ja puheeksi ottamiseen liittyy erityisiä haasteita ja vaikeuksia. Toisaalta tietyissä tilanteissa sosiaalityöntekijät kokevat tunnistavansa naisten vä- kivallan paremmin ja kokevat, että väkivalta otetaan puheeksi naisten kanssa suoraan ja vähättelemättä. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ammatilliset valmiudet ja osaaminen pe- rustuvat sosiaalityöntekijöiden käsitysten mukaan paljolti työkokemukseen, sillä sosiaalityön koulutuksen ei koeta antavan juurikaan valmiuksia kohdata lähisuhdeväkivaltaa ja sen suku- puolierityisiä kysymyksiä. Sosiaalityöntekijät käsittävät lastensuojelun roolin merkittävänä naisten lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja ehkäisemisen näkökulmasta, mutta ajattelivat lä- hisuhdeväkivallan olevan moniammatillista yhteistyötä ja selkeitä yhteisiä toimintarakenteita vaativa ongelma.

Asiasanat

nainen, lähisuhdeväkivalta, lastensuojelun sosiaalityö, fenomenografia, käsitys

(3)

Abstract

University of Eastern Finland Faculty

Social Sciences and Business studies

Department Social Sciences Author

Salla Oranen Title

Conceptions of identifying and addressing female perpetrated domestic violence in a context of child welfare social work

Major subject

Social work Level

Master´s thesis Supervisors

Professor Riitta Vornanen ja university lecturer Sisko Piippo Time

April 2021

Pages

105 + 3 attachments (6 pages)

This master’s thesis is a phenomenographic interview research which investigates social workers conceptions of identifying and addressing female perpetrated domestic violence in a context of child welfare social work. According to recent studies regarding domestic violence in Fin- land, it shows that women behaving violently get often omitted and belittled by Finnish social and healthcare system. In this study, I´m interested in how child welfare social workers con- ceptualize female perpetrated domestic violence and what kind of conceptions they have about identifying and addressing this issue within a child welfare social work. I´m also interested in what kind of conceptions child welfare social workers have about their professional skills, competence and role in identifying and addressing the issue of female perpetrated domestic violence on their daily basis work.

Methodological framework of this study is phenomenography. Data collection was conducted as semi-structured interviews of social workers from a one large municipality´s child welfare services. One of the interviews was conducted as a focus group interview and six as an indi- vidual interviews. The data of the research was analysed by identifying social worker´s different conceptions about identifying and addressing female perpetrated domestic violence in child welfare social work. By comparing different conceptions, I developed a set of catego- ries of descriptions which formed the contextual and relational outcome space.

As a conclusion, for the child welfare social workers conceptions, female perpetrated domestic violence is a phenomenon that is difficult to identify and to address. On the other hand, interviewed social workers think that domestic violence is addressed openly and without belittling with female perpetrators. Interviewed social workers considered that female perpetrated domestic violence is identified and addressed in child welfare services in some situations better than others. According the research results interviewed social workers consider that their professional skills and competence are based mostly on working experience since social work- education does not offer enough skills to deal with domestic violence and its gender specific features. In social workers conceptions child welfare social workers are in important role in identifying and addressing female perpetrated domestic violence. Interviewed social workers considered female perpetrated domestic violence as a problem that needs multi-professional cooperation and shared working structures in social and healthcare system.

Keywords

female, domestic violence, child welfare, phenomenography, conception

(4)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA JA SUKUPUOLI ... 3

2.1 Lähisuhdeväkivalta ilmiönä ja käsitteinä ... 3

2.2 Lähisuhdeväkivallan tutkimus ja sukupuoli ... 6

2.3 Nainen lähisuhdeväkivallan tekijänä ... 8

3 LÄHISUHDEVÄKIVALTA YHTEISKUNNALLISENA KYSYMYKSENÄ 11 3.1 Lähisuhdeväkivalta yhteiskunnan puuttumista vaativana ongelmana ... 11

3.2 Lähisuhdeväkivallan kohtaaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa ... 14

3.3 Lähisuhdeväkivallan kohtaaminen lastensuojelupalveluissa ... 16

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 21

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuksen metodologiset valinnat ... 21

4.2 Aineistonkeruun toteuttaminen ... 25

4.3 Aineiston analyysin toteuttaminen ... 32

4.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 37

5 KÄSITYKSIÄ NAISTEN LÄHISUHDEVÄKIVALLAN TUNNISTAMISESTA JA PUHEEKSI OTTAMISESTA LASTENSUOJELUN SOSIAALITYÖSSÄ ... 42

5.1 Käsityksiä naisten tekemästä lähisuhdeväkivallasta ... 42

5.1.1 Naisten lähisuhdeväkivalta kulttuurisena ja yhteiskunnallisena tabuna ... 42

5.1.2 Naisten lähisuhdeväkivalta tuttuna ja yleisenä ilmiönä ... 44

5.1.3 Naisten lähisuhdeväkivallan muodoista ja selitysperustasta ... 46

5.1.4 Naisten lapsiinsa kohdistama väkivalta lastensuojelussa ... 49

5.2 Käsityksiä naisten tekemän lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta ... 52

5.2.1 Naisten tekemä väkivalta on vaikea tunnistaa ja ottaa puheeksi ... 52

5.2.2 Naisten lähisuhdeväkivalta tunnistetaan ja otetaan puheeksi suoraan ja vähättelemättä ... 55

(5)

5.2.3 Työn rakenteiden ja käytäntöjen merkitys väkivallan tunnistamisessa ja

puheeksi ottamisessa ... 57

5.2.4 Asiakkaan motivaation ja työskentelysuhteen merkitys väkivallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa ... 62

5.3 Käsityksiä sosiaalityöntekijöiden ammatillisista valmiuksista, osaamisesta ja roolista naisten lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa ... 66

5.3.1 Ammatillisia valmiuksia ja osaamista koskevat koulutustarpeet ... 66

5.3.2 Ammatilliset valmiudet ja osaaminen kertyvät työkokemuksen myötä ... 68

5.3.3 Lastensuojelun sosiaalityön rooli lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa ... 69

5.3.4 Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta moniammatillisena kysymyksenä ... 74

6 TULOSTEN YHTEENVETO ... 78

7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 85

8 POHDINTA ... 91

LÄHTEET ... 97

LIITTEET ... 106

Liite 1. Tiedote tutkimuksesta ... 106

Liite 2. Suostumus tutkimukseen osallistumisesta ... 110

Liite 3. Haastattelurunko ... 111

(6)

KUVIOT JA TAULUKOT

Kuvio 1. Tutkimuksen fenomenografinen analyysiprosessi ... 33

Kuvio 2. Esimerkki kuvauskategorian muodostamisesta aineiston analyysissä ... 36

Taulukko 1. Esimerkki alkuperäisilmaisujen pelkistämisestä merkitysyksiköiksi ... 35

Taulukko 2. Kuvauskategorioista muodostettu tulosavaruus ... 79

(7)

1 JOHDANTO

Väkivaltaisesti lähisuhteissa käyttäytyvien naisten on todettu tulevan usein sivuutetuksi palvelujärjestelmässä väkivaltaongelmansa sekä siihen liittyvien tuen ja avuntarpeidensa kanssa (Ellonen, Pösö & Peltonen 2015; Keiski ym. 2018; Kernsmith & Kernsmith 2009).

Lähisuhdeväkivalta moniulotteisena ja vaikeasti käsiteltävänä ilmiönä haastaa sitä työs- sään kohtaavia ammattilaisia (Virkki ym. 2011; Siukola 2014; Hurtig, Nikupeteri &

Laitinen 2014). Tutkimusten mukaan myös lastensuojelun sosiaalityöntekijät kokevat lä- hisuhdeväkivallan vaikeana ilmiönä, jonka tunnistamiseen ja työstämiseen liittyy niin lastensuojelupalveluissa kuin koko palvelujärjestelmässä monenlaisia haasteita ja ongelmia (Ks. esim. Eskonen 2005, 22-25; Olszowy ym. 2020). Lastensuojelun sosiaalityöntekijät kokevat tarvitsevansa lisää osaamista ja valmiuksia kohdata lähisuh- deväkivaltaa sekä tunnistaa sen eri ilmenemismuotoja (Ks. esim. Heino 2008, 61; Fusco 2013).

Tämän tutkimuksen kiinnostuksen kohteena on naisten lähisuhteissa käyttämän väkival- lan tunnistaminen ja puheeksi ottaminen lastensuojelun sosiaalityössä. Siinä, missä lähisuhdeväkivaltaa voidaan pitää vaikeasti lähestyttävänä ja kompleksisena ilmiönä, liittyy naisten tekemään lähisuhdeväkivaltaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti erityisen voimakkaita käsityksiä ja oletuksia. Sukupuoleen liittyvät stereotyyppiset käsitykset vai- keuttavat lähisuhteissa väkivaltaisesti käyttäytyvien naisten kohtaamista myös sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä (Ellonen, Pösö & Peltonen 2015; Keiski ym. 2018).

Tarkastelen tutkimuksessani lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä naisten te- kemän väkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelussa. Tutkimukseni tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten sosiaalityöntekijät käsitteellistävät naisten teke- män lähisuhdeväkivallan ilmiönä, kokevat tunnistavansa ja ottavansa väkivallan puheeksi ja työskentelevänsä tilanteissa, jossa väkivallan tekijänä lähisuhteissa on nainen. Tutkin myös sosiaalityöntekijöiden käsityksiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ammatillisista valmiuksista, osaamisesta ja roolista osana sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää naisten lähisuhdeväkivallan tunnistamiseen ja puheeksi ottamiseen liittyen.

(8)

Tutkimusintressini on toisaalta yhteiskunnallinen ja toisaalta ammatillinen. On yhteiskunnallisesti tärkeää, ettei lähisuhdeväkivaltakäyttäytymistä pidetä vain miesten ongelmana ja että naiset lähisuhdeväkivallan tekijöinä tulevat tunnistetuiksi tuen ja avun tarpeineen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Mikäli naisten väkivaltaa läheisiä kohtaan ei tunnisteta, uhkaavat palveluiden ulkopuolelle jäädä naisten lisäksi myös hei- dän väkivallan kohteena olevat läheisensä (Keiski 2018, 149).

Sosiaalityön maisteriopintojeni aikana olen aloittanut työskentelyn lastensuojelun sosiaa- lityöntekijänä. Lastensuojelun sosiaalityön arjessa lähisuhdeväkivalta näyttäytyy yhtenä lasten ja perheiden hyvinvointia ja erityisesti lasten hyvää kasvua ja kehitystä vaaranta- vana tekijänä. Työssä kohtaamieni tilanteiden ja niiden herättämien pohdintojen myötä olen kiinnostunut siitä, millainen merkitys lähisuhdeväkivallan tekijän sukupuolella mah- dollisesti on siinä, miten väkivalta tulee tunnistetuksi ja sanoitetuksi lastensuojelussa ja miten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakkokäsitykset ja oletukset vaikuttavat lähisuh- deväkivalta-ilmiön kohtaamiseen.

Tutkimukseni on laadullinen haastattelututkimus, jonka metodologiset valinnat nojaavat fenomenografisen tutkimuksen lähtökohtiin. Tutkimuksen aineisto koostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden teemahaastatteluista, joista yksi toteutettiin ryhmäkeskusteluna ja loput kuusi yksilöhaastatteluina. Haastatteluaineiston analysoin paikantamalla siitä so- siaalityöntekijöiden erilaisia käsityksiä naisten tekemän lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelussa sekä muodostamalla näistä käsi- tyksistä kokonaisuuksia, eli niin kutsuttuja kuvauskategorioita. Kuvauskategorioita ja niiden välisiä suhteita tarkastelemalla pyrin luomaan kontekstisidonnaisen kokonaisku- van siitä, miten lastensuojelun sosiaalityöntekijät käsittävät naisten lähisuhteissa käyttämän väkivallan, sen tunnistamisen ja puheeksi ottamisen sekä sosiaalityön ammatilliset valmiudet, osaamisen ja roolin naisten tekemän lähisuhdeväkivallan kohtaamisessa lastensuojelun sosiaalityössä.

(9)

2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA JA SUKUPUOLI

2.1 Lähisuhdeväkivalta ilmiönä ja käsitteinä

Väkivalta voidaan nähdä tapauskohtaisesti muodostuvana kompleksisena ilmiönä, joka vaikuttaa niin ihmisyksilön mieleen kuin ruumiiseen, mutta on yhtä aikaa merkittävällä tavalla myös sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma (Nyqvist 2006, 142-153; Lidman 2015, 27). Lähisuhdeväkivallan tyhjentävä määrittely yleisellä tasolla on haastavaa ja vä- kivallan käsitteellistäminen vaihtelee osittain ajallisesti, paikallisesti ja kulttuurisesti (Paavilainen & Pösö 2003, 3-13). Myös lähisuhdeväkivaltaa koskevassa tieteellisessä keskustelussa ilmiöstä käytettävä termistö on moninainen (Siltala, Holma & Hallman- Keiskoski 2014, 113).

Lähisuhdeväkivaltaa voidaan käsitteellistää tarkastelemalla sitä ihmisten välisissä suhteissa tapahtuvana ja toisaalta rakenteellisena ilmiönä (Bildjuschkin ym. 2019).

Lähisuhdeväkivallan käsitteellä tarkoitetaan väkivaltaa, jossa väkivallan tekijä ja kokija ovat läheisessä suhteessa keskenään. Lähisuhdeväkivalta voi kohdistua väkivallan tekijän nykyiseen tai entiseen kumppaniin, lapseen, lähisukulaiseen tai muuhun läheiseen ihmi- seen. (Bildjuschkin ym. 2019, 7.) Lähisuhdeväkivalta kattaa näin ollen laajemman ihmisten välisten suhteiden kirjon kuin myös usein käytetty perheväkivallan käsite.

Väkivaltaa voidaan käsitteellistää myös väkivallan eri ilmenemismuotoja erittelemällä.

Tyypillisesti väkivaltaa voidaan tarkastella fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen väkival- lan käsitteen kautta (Nyqvist 2006, 142-143). Väkivallan ilmenemismuotoja voidaan jäsennellä lisäksi myös taloudellisen, kemiallisen, välineellisen sekä kulttuuriin liittyvän väkivallan käsitteiden avulla (Bildjuschkin ym. 2019, 9-10). Väkivallan muodoista fyysinen väkivalta on usein helpoiten tunnistettavissa, nimettävissä ja myös todistettavissa verrattuna psyykkisen väkivallan eri muotoihin, joita ei välttämättä aina mielletä väkival- laksi (Lidman 2015, 66). Väkivallan ilmenemismuotojen erittely auttaa ymmärtämään monimutkaista ilmiötä, mutta on usein arkielämän väkivalta-ilmiöitä tarkasteltaessa puu- teellinen jäsentämistapa (Nyqvist 2006, 153; Lidman 2015, 27; Paavilainen & Pösö 2003, 17). Voidaan esimerkiksi pohtia, sisältävätkö kaikki väkivallan muodot aina itsessään

(10)

psyykkisen väkivallan elementin ja näkyvätkö toisaalta psyykkisen väkivallan välittömät ja pitkäaikaiset vaikutukset aina myös kehollisina. Leo Nyqvist (2006, 153) kuvaa lähi- suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa kokonaisvaltaisesti tuhoavana ja haavoittavana ilmiönä riippumatta sen välittömästä ilmenemismuodosta. Käytännössä väkivallan eri ilmenemis- muodot usein limittyvät tai saattavat esiintyä yhtäaikaisesti tilanteen ja vallankäytön tarkoituksen mukaan (Lidman 2015, 27; Nyqvist 2006, 142, 153).

Suomessa poliisin tietoon tulevasta lähisuhdeväkivallasta suurin osa on miesten tekemää, kun taas naiset ovat huomattavasti useammin lähisuhdeväkivallan kokijoita (Salmi ym.

2009). Useimpien tutkimusten mukaan lähisuhdeväkivallan seuraukset ja vaikutukset ovat vakavampia ja pitkäkestoisempia naisille kuin miehille. Naisten on raportoitu kärsi- vän lähisuhdeväkivallasta toistuvammin ja saavan väkivallan seurauksena vakavia fyysisiä vammoja miehiä useammin. Myös väkivallan aiheuttamat psyykkiset seuraukset ovat naisilla usein pitkäkestoisempia ja vakavampia kuin miehillä. (Dobash & Dobash 2004; Heiskanen & Ruuskanen 2010, 46.) Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen lähisuh- deväkivallan yleisyyttä käsittelevän selvityksen (2018) mukaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuu vuosittain suomalaisista 17-74-vuotiaista naisista 4,8 prosenttia ja mie- histä 2,5 prosenttia. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneille kohdennetuista palveluista, kuten turvakodeista ja auttavista puhelimista apua hakevat ovat useimmiten naisia. (emt.) Lähi- suhdeväkivallan sukupuolittaisen esiintyvyyden on todettu olevan yhteydessä sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sukupuoleen liittyviin asenteisiin sekä naisen yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen asemaan (Archer 2006).

Toisaalta tiedetään, että myös naiset käyttäytyvät lähisuhteissa väkivaltaisesti monin eri tavoin (Ks. esim Heiskanen ja Ruuskanen 2010). On tärkeä huomioida, että lähisuhdevä- kivaltaan kohdentuva tutkimus on pitkään tarkastellut väkivalta-ilmiötä näkökulmasta, jossa mies on väkivallan tekijä ja nainen väkivallan kohde sekä uhri. Vaihtoehtoisia nä- kökulmia, kuten miesten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa ja toisaalta naisia väkivallan tekijänä on tutkittu verrattain vähän. (Heiskanen & Ruuskanen 2010.) Lähisuhdeväkival- lan tutkimus on keskittynyt ilmiön tutkimiseen myös pitkälti heteronormatiivisesta näkökulmasta ja tutkimustuloksia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemasta ja te- kemästä lähisuhdeväkivallasta on toistaiseksi puutteellisesti (Stiles-Shields & Carroll 2015).

(11)

Erityisen vakavia ja pitkäkestoisia haittoja lähisuhdeväkivallan ja sille altistumisen on todettu aiheuttavan lapsille. Tutkimusten mukaan väkivallan todistaminen ja kodin väki- valtaisessa ilmapiirissä eläminen aiheuttaa lapsille yhtä vakavia vaurioita kuin lapseen suoraan kohdistuva väkivalta. (Ks. esim. Forsberg 2005, 83; Ellonen ym. 2013; Hultmann 2015.) Väkivallan kohteeksi joutumisen sekä väkivallalle altistumisen on todettu aiheuttavan lapsille muun muassa psyykkisen ja fyysisen terveyden ongelmia, keskittymis- ja oppimisvaikeuksia, käytösongelmia sekä aggressiivista ja väkivaltaista käyttäytymistä (Ks. esim. Ellonen ym. 2013).

Lapsiin kohdistuvan väkivallan osalta väkivaltaa tarkastellaan suomalaisessa tutkimuksessa tyypillisesti muun muassa lapsiin kohdistuvan väkivallan lisäksi kaltoinkohtelun, laiminlyönnin ja pahoinpitelyn sekä kuritusväkivallan käsitteiden avulla. Lapsen kaltoin- kohtelu voi olla muodoiltaan fyysistä, emotionaalista, henkistä, kemiallista, seksuaalista hyväksikäyttöä tai esimerkiksi lapsen tarpeiden ja hoidon laiminlyöntiä. Niin sanotulla kuritusväkivallalla tarkoitetaan fyysistä väkivaltaa, jonka tavoitteena on kipua tai epämu- kavaa oloa aiheuttaen rankaista tai säädellä lapsen käyttäytymistä. Kuritusväkivalta on ollut pitkään hyväksyttyä suomalaisessa kasvatuskulttuurissa ja sen voidaan nähdä olevan osa negatiivista sosiaalista perimää useissa kulttuureissa. (Flink & Paavilainen 2016, 92- 93.)

Kurituksellisen väkivallan käyttö perheissä on kielletty lailla Suomessa vuonna 1983 (Eydal & Satka 2006, 309) ja se on mitä ilmeisimmin vähentynyt viime vuosikymmenten aikana (Ellonen, Kivivuori & Kääriäinen 2007, 63-65; Ellonen ym. 2008, 115; Fagerlund ym. 2014, 47-53). Tästä huolimatta lapsiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa kartoitta- vissa tutkimuksissa lasten kokeman väkivallan on todettu olevan edelleen huomattavan yleistä (Ellonen & Kääriäinen 2010; Ellonen ym. 2008). Nykytiedon mukaan näyttää myös siltä, että lapsen fyysisten, psykologisten ja hoidon tarpeiden laiminlyönti lapsiin kohdistuvan väkivallan muotona on yleisempää kuin lapseen kohdistuva fyysinen kal- toinkohtelu (Flink & Paavilainen 2016, 93). Lapsiin kohdistuvan perhe- ja lähisuhdeväkivallan tekijöinä ovat tilastojen mukaan hieman useammin perheen äidit kuin isät (Salmi ym. 2009, 12).

(12)

On myös syytä huomioida, että lapsiin kohdistuva väkivalta on herkästi piiloon jäävä il- miö, jonka vuoksi sen yleisyyttä voidaan erilaisten tutkimusten tulosten perusteella vain arvailla (Fagerlund ym. 2014, 124-125). Lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen kannalta on tärkeää, että lapsiperheiden kanssa työskentelevät tahot kykenevät tunnista- maan riskitekijöitä, jotka asettavat lapset erityisen haavoittuvaan asemaan ja alttiiksi väkivallalle perhe- ja lähisuhteissa. Erilaisten tutkimustietoon perustuvien arviointikäy- täntöjen ja -menetelmien kehittäminen väkivallalle altistavien riskitekijöiden tunnistamisen tueksi sekä toimivien ja hyvien käytäntöjen laajempi käyttöön otto palve- lujärjestelmässä edistävät lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä jo ennen kuin väkivaltaa on ennättänyt tapahtua. Lapsiin kohdistuvan väkivallan tehokas ennaltaeh- käisy on paitsi inhimillisestä näkökulmasta perusteltua, myös kustannustehokkaampaa kuin lapsiin kohdistuvan väkivallan moninaisten seurausten hoitaminen jälkikäteen. (El- lonen ym. 2019.)

2.2 Lähisuhdeväkivallan tutkimus ja sukupuoli

Lähisuhdeväkivaltaa ilmiönä voidaan tarkastella useista erilaisista teoreettisista viiteke- hyksistä käsin. Psykologiset ja psykiatriset väkivallan selitysmallit tarkastelevat väkivaltaa ennen kaikkea ihmisen psykologisten ominaisuuksien kautta, jolloin tarkastelun keskiössä ovat esimerkiksi erilaisiin psyykkisiin mekanismeihin ja yksilön persoonallisuuden piirteisiin liittyvät tekijät, lapsuuden traumojen ja väkivaltaisen käy- töksen yhteys sekä kiintymyssuhteen häiriöiden merkitys väkivallan taustalla.

Sosiaalipsykologiset väkivallan selitysmallit sen sijaan tarkastelevat väkivaltaa vuorovaikutuksen dynamiikan kautta. Tällöin mielenkiinnon kohteena ovat ihmisten väliset vuorovaikutusmallit sekä yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus- järjestelmä. (Ks. esim. Ojuri 2004, 23-25; Paavilainen & Pösö 2003, 32-34.)

Sosiaalipsykologisten teorioiden näkökulmasta väkivaltaa tarkastellaan myös sosiaalisen oppimisen teorian valossa, jossa väkivalta nähdään opittuna käytöksenä, joka saattaa myös siirtyä käytösmallina yli sukupolvien. Sosiologian tutkimusperinteestä ammentavat selitysmallit tarkastelevat väkivaltaa ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteet sekä sosio- kulttuuriset tekijät huomioiden ja näkevät väkivallan kietoutuvan monin eri tavoin

(13)

yhteiskunnan rakenteisiin. Rakenteellisia ja sosiokulttuurisia tekijöitä korostavana lähes- tymistapana väkivallan tutkimuksessa on ollut feministinen tutkimus ja sen eri suuntaukset. (Ks. esim. Ojuri 2004, 23-25; Paavilainen & Pösö 2003, 32-34.)

Väkivallan ymmärtäminen monisyisenä ja -tasoisena ilmiönä puoltaa näkemystä, jonka mukaan sitä tulisikin tarkastella eri teoreettisiin viitekehyksiin peilaten. Väkivallan ym- märtäminen vain yhden teoreettisen näkökulman tai suuntauksen kautta on tuskin tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista. (Paavilainen & Pösö 2003, 34.) Lähisuhdevä- kivalta ilmiönä ylittää myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset kategorisoinnit, eikä rajaudu esimerkiksi ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan, kulttuuriseen taustaan tai sukupuoleen.

Lähisuhdeväkivaltaa käsittelevään suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen tutus- tuessa ei voi välttyä törmäämästä sukupuolen ja lähisuhdeväkivallan suhdetta koskeviin kysymyksiin. Yhtenä keskeisenä jakolinjana erityisesti lähisuhdeväkivaltaa käsittele- vässä kansainvälisessä tutkimuksessa voidaan pitää 1980-luvulta lähtien väkivaltatutkijoiden jakaantumista kahteen koulukuntaan sen perusteella, miten he suh- tautuvat väkivallan ja sukupuolen suhteeseen. Sukupuolineutraali lähestymistapa, joka on kytkeytynyt myös paljolti perhekeskeisyyteen, tulkitsee ja selittää lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa enemmän vuorovaikutuksen ja perhedynamiikan kautta.

Lähestymistavassa sukupuolten välisiä eroja väkivalta-ilmiöön liittyen ei pidetä niin mer- kittävinä, että niitä täytyisi erityisesti väkivallan tutkimuksessa korostaa.

Sukupuolineutraalissa lähestymistavassa sekä miehet että naiset nähdään väkivaltaan ky- kenevinä. (Husso 2003, 41.)

Sen sijaan sukupuolisensitiivisyyttä ja sukupuolen merkitystä korostavat tutkijat nostavat esille sukupuolen huomioimisen väkivaltatutkimuksessa. Lähestymistavassa nousee esille erityisesti väkivallan esiintyvyyden sukupuolittuneisuus miesten ja naisten kesken.

Laajemmin sukupuolittuneen väkivallan voidaan nähdä tarkoittavan kuitenkin sukupuolen erityistä merkitystä väkivallan syntymisessä, sen kokemisessa ja käytetyissä väkivallan muodoissa. (Lidman 2015, 18-19.) Sukupuolisensitiivinen ja sukupuolen mer- kitystä korostava tutkimus on sitoutunut etenkin väkivaltatutkimuksen alkuaikoina feministiseen tutkimukseen, jonka ansiona voidaan pitää naisten kotona ja lähisuhteissa kokeman väkivallan nostamista yksityisestä asiasta laajemmin yhteiskunnalliseen

(14)

keskusteluun ja väkivallan nimeämistä sosiaaliseksi ja yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, jolla on rakenteelliset sekä valtasuhteisiin liittyvät ulottuvuutensa (Husso 2003, 41; Kes- kinen 2005, 25-26)

Perhe– ja lähisuhdeväkivallan tutkimus on ollut Suomessa vähäistä ennen 1990-luvun puoliväliä (Husso 2003, 14). Aikaisinta 1980-luvun suomalaista perhe- ja lähisuhdeväki- valtatukimusta on leimannut sukupuolineutraali ja perhekeskeinen lähestymistapa sukupuolen merkityksen huomioimista korostavan tutkimuksen sijaan. (Nyqvist 2004, 101-102.) Perhekeskeisyys käsitteenä itsessään voidaan ymmärtää monin tavoin, mutta suomalaisessa väkivaltatutkimuksessa sillä on tyypillisesti tarkoitettu lähestymistapaa, jossa väkivalta-ongelman nähdään liittyvän perheen vuorovaikutukseen ja perhedyna- miikkaan ja väkivaltaa tarkastellaan ensisijaisesti perheen vuorovaikutuksen vakavana häiriönä (Husso 2003, 41). Suomessa lähisuhdeväkivaltaa koskevassa tutkimuksessa sukupuolen merkitys ja sen huomioiminen perhekeskeisyyden rinnalla vahvistuivat vasta 1990-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin sukupuolineutraalius ja perhekeskeisyys joutui- vat perustellun kriittisen tarkastelun kohteeksi (Ojuri 2004, 16).

Vuosituhannen vaihteen jälkeen suomalaista lähisuhdeväkivaltatutkimusta on luonnehti- nut diskurssimuutos, jossa rinnakkain kulkevat perhekeskeinen ajattelutapa ja sukupuolen merkitystä ja väkivallan sukupuolittuneisuutta korostava näkemys (Nyqvist 2006, 144). Tutkijoiden kiinnostus myös lähisuhteissa väkivaltaa käyttäviä naisia kohtaan on lisääntynyt ja monipuolistunut Suomessa viime vuosina (Ks. esim. Keiski 2018; Lattu 2016; Ellonen, Pösö & Peltonen. 2015). Naisten tekemään lähisuhdeväkivaltaan keskittynyt tutkimus on nostanut lähisuhdeväkivallasta käytävään keskusteluun tärkeitä näkökulmia naisten lähisuhdeväkivallan luonteesta sekä lähisuhteissa väkivaltaa käyttä- vien naisten tuen ja avuntarpeista (Flinck 2010; Ellonen, Pösö & Peltonen 2015; Keiski 2018).

2.3 Nainen lähisuhdeväkivallan tekijänä

Naiseuteen ja äitiyteen liitetyt mielikuvat sekä naisiin kohdistuvat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset odotukset vaikuttavat siihen, miten väkivalta kyetään näkemään myös naisten

(15)

ongelmana. Kyky väkivaltaan, aggressioon ja vihaan ovat hyvin vastakkaisia piirteitä tyypillisesti naiseuteen ja äitiyteen liitettyjen piirteiden, kuten hellyyden ja hoivaavuuden kanssa (Nykyri 1998, 137). Vaikeus kohdata esimerkiksi naisten lapsiinsa kohdistamaa väkivaltaa on todettu tutkimuksissa koskevan usein myös ihmissuhdealojen ammattilaisia (Lindroos 2010, 181-182). Tutkimusten mukaan naisten väkivaltaista käytöstä esimerkiksi omia lapsia kohtaan herkästi vähätellään ja sivuutetaan yhteiskunnassa ammattilaisten ja palvelujärjestelmän taholta. Toisaalta naiset saattavat jättää kertomatta omasta väkivaltaisesta käytöksestään tai väkivaltaisista ajatuksistaan esimerkiksi lasten huostaan ottamisen pelossa. (Ellonen, Pösö ja Peltonen 2015.)

Väkivaltaa lähisuhteissa käyttävät naiset ovat heterogeeninen ryhmä ja tekijät väkivallan taustalla ovat hyvin moninaiset. Sekä kansainvälisen että kotimaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan väkivaltaa lähisuhteissa käyttävien naisten omat väkivallan kokemukset lähisuhteissa joko lapsuudessa tai myöhemmin elämän varrella ovat yleisiä ja jossain määrin myös yhteydessä naisten itse käyttämään väkivaltaan. (Ellonen, Pösö & Peltonen 2015, 78; Ferreira & Buttell 2016, 369; Keiski 2018) Toisaalta lapsuudessa koetun väki- vallan ja aikuisena tehdyn väkivallan yhteyden on todettu olevan tilastollisesti heikko tai korkeintaan keskitasoa (Capaldi ym 2012). Väkivallan kokeminen lapsuudessa tai myö- hemmin elämässä ei johda automaattisesti väkivallan käyttöön omissa lähisuhteissa.

Tutkimusten mukaan useat elämässään väkivaltaa kokeneet naiset eivät käytä väkivaltaa lähisuhteissaan. (Bartlett ym. 2014, 730.)

Tutkimusten mukaan naisten lähisuhdeväkivalta on joissain tilanteissa yhteydessä naisten itse parisuhteessaan kokemaan väkivaltaan ja saattaa olla puolustautumista kumppanin välittömältä väkivallalta. (Caldwell ym. 2009, 691; Flinck 2010, 193-194.) Naisen ko- kema parisuhdeväkivalta ja sen vaikutukset saattavat heijastua myös naisen väkivaltaisena käyttäytymisenä omia lapsia kohtaan. Parisuhteessa koetun ja lapsia kohtaan käytetyn väkivallan yhteyttä saattaa selittää muun muassa parisuhdeväkivallan aiheuttaman stressin, uupumuksen ja pelon negatiiviset vaikutukset vanhemmuuteen.

(Damant ym. 2010, 16.) Naisten tekemää lähiväkivaltaa koskevien tutkimusten valossa voidaan todeta, että lähisuhdeväkivallassa kokijuus ja tekijyys ovat usein lähellä toisiaan.

Väkivaltaa lähisuhteissa käyttävä nainen saattaa olla myös väkivallan uhri ja kokenut vä- kivaltaa eri elämän vaiheissa. Lähisuhdeväkivallan tekijöiden kanssa tehtävässä työssä

(16)

onkin tärkeä olla sensitiivinen väkivallan tekijän mahdollisille omille väkivaltakokemuk- sille lapsuudessa tai myöhemmin elämän varrella.

Olemassa oleva tutkimus puoltaa ajatusta siitä, että lähisuhdeväkivaltaa voidaan ehkäistä väkivallan kokijoiden lisäksi myös väkivallan tekijöitä auttamalla (Ellonen, Pösö & Pel- tonen 2015; Keiski 2018). Väkivaltaa lähisuhteissa käyttäville naisille suunnatut interventiot auttavat erityisesti vapaaehtoisesti väkivaltaongelmaansa apua hakeneita naisia muuttamaan käyttäytymistään (Keiski 2018, 78-81; Walker 2013). Lisää tutkimustietoa naisten tekemästä lähisuhdeväkivallasta ilmiönä sekä naisten tekemän vä- kivallan taustalla vaikuttavista moninaisista tekijöistä tarvitaan, jotta sukupuolen ja lähisuhdeväkivallan kompleksisuuden paremmin huomioivia työmuotoja on mahdollista kehittää. Tiedon tuottaminen jo olemassa olevista toimivista käytännöistä mahdollistaa hyvien auttamiskäytäntöjen soveltamisen laajemmin. (Kernsmith & Kernsmith. 2009, 346) Lähisuhteissa väkivaltaa käyttäville naisille suunnattuun työhön ja sen kehittämi- seen tarvitaan myös riittävät taloudelliset resurssit. (emt., 374.)

(17)

3 LÄHISUHDEVÄKIVALTA YHTEISKUNNALLISENA KYSYMYKSENÄ

3.1 Lähisuhdeväkivalta yhteiskunnan puuttumista vaativana ongelmana

Lähisuhdeväkivaltaa voidaan pitää merkittävänä yhteiskunnallisena ja kansanterveydel- lisenä ongelmana, joka aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja pahoinvointia yksilöille ja perheille, mutta myös laajoja ja kauaskantoisia seurauksia koko yhteiskunnalle (Husso 2003, 13). Lähisuhdeväkivalta työllistää suorien ja välillisten seuraustensa vuoksi useita yhteiskunnallisia instituutioita, kuten poliisia, oikeuslaitosta sekä sosiaali- ja terveyden- huoltoa (Siltala, Holma & Hallman-Keiskoski 2014,119; Husso 2003,13).

Lähisuhdeväkivalta aiheuttaa inhimillisten seuraustensa lisäksi myös suuria kansantalou- dellisia kustannuksia.

Suomessa lähisuhdeväkivallan aiheuttamia kustannuksia on arvioitu viimeksi vuosituhannen vaihteessa. Markku Heiskasen ja Minna Piispan (2002) tekemässä tapaustutkimuksessa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kustannuksista Hämeenlin- nan alueella todettiin väkivallan kustannusten eri kuntasektoreilla olevan yhteensä noin 1,2 miljoonaa euroa vuodessa. Mikäli tutkimustulos yleistettäisiin valtakunnalliselle ta- solle, olisivat lähisuhdeväkivallan aiheuttamat kustannukset pelkästään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tarkasteltaessa noin 91 miljoonaa euroa vuodessa. Tutkimuksen mukaan lähisuhdeväkivallan aiheuttamista kustannuksista reilu puolet muodostui sosiaa- lihuollossa, jossa eniten kustannuksia syntyi lastensuojelupalveluissa. Loput kustannuksista muodostuivat oikeudellisella sektorilla sekä terveydenhuollossa. (emt.) Mittavista yhteiskunnallisista vaikutuksista ja seurauksista huolimatta lähisuhteissa tapahtuva väkivalta on käsitetty suomalaisessa yhteiskunnassa pitkään perheiden yksityisasiaksi ja siihen puuttumisen kynnys on ollut korkea (Nyqvist 2006, 143-145).

Suomalainen väkivaltatutkimus osoittaa, että Suomessa lähisuhdeväkivallan ehkäisy- työhön niin lainsäädännön kehittämisen kuin käytännön toimenpiteidenkin tasolla on lähdetty suhteessa muihin Pohjoismaihin verrattain myöhään (Virkki ym. 2011, 290). Lä- hisuhdeväkivallan yhteiskunnalliseen puuttumiseen velvoittavat kuitenkin useat kansainväliset sopimukset. Keskeisinä lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn ja puuttumiseen

(18)

velvoittavina kansainvälisinä sopimuksina voidaan pitää vuonna 1979 YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevaa sopimusta (CEDAW) sekä Suomessa vuonna 2015 ratifioitua Istanbulin sopimusta eli Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (53/2015).

Erityisesti lasten suojaamiseen kaikenlaiselta väkivallalta velvoittavat YK:n Yleissopi- mus lapsen oikeuksista (CRC) sekä Euroopan neuvoston yleissopimus eli Lanzarote- sopimus lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan.

(Nipuli 2019, 5-17.) Euroopan unioni on tarjonnut jäsenvaltioilleen rahoitusta ja koulutusta erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön Daphne- ohjelmien kautta. ¹

Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseen liittyvä asenne- ja kulttuurin muutos on näkynyt Suomessa kansallisen lainsäädännön muutoksina. Suomalaisessa oikeuskäytännössä ta- pahtuneita lähisuhdeväkivaltaa koskevia uudistuksia ovat muun muassa avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi vuonna 1994 sekä lähestymiskiellon laajentami- nen perheen sisäiseksi vuonna 2005. (Nyqvist 2006, 143-145.) Vainoaminen yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona on kriminalisoitu vuonna 2014 (Nikupeteri 2016, 21). Lap- sen alistamisen, fyysisen kurittamisen sekä loukkaavan kohtelun kieltävä laki on tullut voimaan Suomessa vuonna 1984 osana lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta koskevaa lakia (361/1983).

Myös uudessa sosiaalihuoltolaissa (1301/2014) lähisuhde- ja perheväkivalta määritellään erillistä tuen tarvetta aiheuttavaksi tekijäksi, johon kunnan on järjestettävä palveluja. Tur- vakotipalveluiden järjestämisestä ja valtion turvakodeille maksamista korvauksista on säädetty laissa valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelun tuottajalle (1354/2014). Lain tarkoituksena on turvata riittävät ja laadukkaat valtakunnalliset turva- kotipalvelut henkilöille, joihin kohdistuu lähisuhteessa väkivaltaa tai jotka elävät väkivallan uhan alla. (Nipuli 2019, 18-19.)

1Euroopan komission Daphne-ohjelma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 ja se on toiminut vuosina 2014-2020 osana Rights, Equality and Citizenship-ohjelmaa. Lähde: The Daphne Toolkit – An active resource from the Daphne Programme https://ec.europa.eu/justice/grants/results/daphne-toolkit/. (Luettu 23.4.2021)

(19)

Lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseen ja tunnistamiseen ohjaavat lainsäädännön lisäksi eri- näiset valtakunnalliset suositukset. Tällaisia ovat sosiaali- ja terveysministeriön ja kuntaliiton laatimat lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset (2008) sekä sosiaali- ja terveysministeriön, terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja aluehallintoviraston laatimat ohjeet koskien lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyä kunnassa ja koordinaatto- rin tehtäväkuvamallia (2013). Suositukset ja ohjeistukset velvoittavat palveluiden järjestämisestä vastaavia kuntatoimijoita huomioimaan lähisuhde- ja perheväkivallan eh- käisytyön ja sen kehittämisen osana kuntien turvallisuusstrategiaa sekä toimintasuunnitelmia (STM 2008; STM, THL & AVI 2013). Lähisuhde- ja perheväkival- lan ehkäisyn suosituksissa korostetaan muun muassa strategisen suunnittelun tärkeyttä.

Suositusten mukaan lähisuhdeväkivallan ehkäisytyön tulee olla koordinoitua ja mallin- nettua ja yhteistyötä kuntatoimijoiden ja muiden viranomaisten sekä kolmannen sektorin toimijoiden välillä tulee parantaa. (STM 2008.)

Keskeistä suositusten mukaan on myös sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden amma- tillisten valmiuksien ja osaamisen lisääminen lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä, ongelmien tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa. Suositusten mukaan tukea tulee olla saatavilla sekä lähisuhdeväkivallan kokijoille että tekijöille. Erityisenä painopisteenä suosituksissa on lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan ehkäisy, varhainen puuttuminen ja palveluiden turvaaminen. (STM 2008, 21-27.) Lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen ja puuttumisen osalta Suomessa on toteutettu erillisiä toimintaohjelmia, yhtenä esimerkkinä sosiaali- ja terveysministeriön laatima kansallinen ”Älä lyö lasta” -toimintaohjelma (2010), jonka tavoitteena on ollut lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentäminen.

Kansallisia suosituksia lapseen kohdistuvan väkivallan tunnistamisen ja ehkäisemisen pa- rantamiseksi antaa muun muassa ”Lasten kaltoinkohtelun tunnistamisen tehokkaat menetelmät sosiaali- ja terveydenhuollossa”-hoitosuositus (Paavilainen & Flinck 2015).

Valtakunnallisten suositusten ohjaamina lähisuhdeväkivallan ehkäisemistyötä on viime vuosikymmenten aikana kehitetty useilla valtakunnallisilla hankkeilla, joiden yhteydessä on luotu väkivallan ehkäisemiseen tähtääviä toimintamalleja ja menetelmiä. Vuodesta 2010 kehitetyn valtakunnallisen Moniammatillisen riskinarviointikokouksen eli MA- RAK-työskentelymallin tavoitteena on aikuisten lähisuhdeväkivallan uhrien auttaminen (Nipuli 2019, 34-37). Osana naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelmaa on

(20)

kehitetty valtakunnallinen Katkaise väkivalta- malli, jonka tavoitteena on tukea väkival- lan tekijöitä väkivallattomuuteen (Hyvärinen & Hautamäki 2013).

Lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen ja puuttumisen osalta on käynnistetty valtakunnallinen Barnahus-hanke (Laajasalo 2020, 167-169), jonka tavoitteena on tehostaa lapsiin kohdistuvien väkivaltaepäilyjen selvitysprosesseja sekä väkivaltaa kokeneiden lasten tukea ja hoitoa. Lähisuhteissa väkivaltaa käyttäville miehille ja naisille kohdennettuja palveluja tarjoavat edelleen pääasiassa järjestöt, kuten esimerkiksi Miessakit ry mieserityisestä ja Maria akatemia naiserityisestä näkökulmasta (Nipuli 2019, 40-42).

Alueellisista väkivallan ehkäisemiseen kohdennetuista hankkeista esimerkkinä on Väistö-hanke, joka toteutettiin osana sosiaali- ja terveydenhuollon kansallista ke- hittämisohjelmaa. Väistö-hankkeessa väkivaltatyön käytännön toimintatapoja pyrittiin kehittämään Itä-Suomen alueella. (Nipuli 2019, 37.)

Myönteisestä valtakunnallisesta kehityksestä huolimatta tutkimuskirjallisuuden valossa lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseen ja siihen puuttumiseen kohdentuvan työn voidaan nähdä olevan Suomessa edelleen hyvin sattumanvaraista, alueellisesti vaihtelevaa ja monin paikoin resursoinniltaan puutteellista. (Ellonen, Pösö, Peltonen 2015, 74; Piispa &

Heiskanen 2016; Nipuli 2019.) Sosiaali- ja terveysministeriön raportissa käy muun muassa ilmi, että osassa kunnissa on toiminnassa väkivaltatyöhön erityisesti kohdennettuja työryhmiä, joiden toiminta on myös erillisillä resursseilla turvattu. Toisissa kunnissa vas- taavanlaisia työmalleja on perustettu, mutta niitä ei ole resursoitu erikseen. Useissa kunnissa väkivaltatyöhön kohdennettua työryhmää ei ole olemassa lainkaan. (Nipuli 2019, 23.)

3.2 Lähisuhdeväkivallan kohtaaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa

Sekä sosiaali- että terveydenhuollon tehtävissä toimivat ammattilaiset ovat usein keskei- sessä asemassa kohtaamassa niin lähisuhdeväkivaltaa kokeneita kuin väkivallan tekijöitä (Keskinen 2005, 93). Lähisuhdeväkivalta ja sen seuraukset aiheuttavat sosiaali- ja terveydenhuollossa monenlaista hoidon ja palveluiden tarvetta. Terveydenhuollossa lähisuhdeväkivalta ja siihen liittyvät vammat ja vaivat ovat yleinen hoitoon hakeutumisen

(21)

syy (Notko ym. 2011). Lähisuhdeväkivallan seuraukset ilmenevät muun muassa sitä koh- taavien ihmisten heikentyneenä terveydentilana, alhaisena elämänlaatuna, terveyspalveluiden lisääntyneenä käyttönä sekä sosiaalisen toimintakyvyn alentumisena (Campbell 2002; Siltala, Holma & Hallman-Keiskoski 2014). Lähisuhteissa tapahtuvan väkivallan on todettu altistavan myös monenlaisille mielenterveysongelmille (Siltala, Holma & Hallman-Keiskoski 2014). Lapsille ja perheille kohdennetuissa sosiaali- ja terveyspalveluissa kohdataan usein vakavia ja kauaskantoisia lähisuhdeväkivallan seurauksia erityisesti lasten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Lähisuhdeväkivallan ehkäisemistä ja siihen puuttumista sosiaali- ja terveyspalveluissa käsittelevä tutkimuskirjallisuus nostaa esille useita lähisuhdeväkivallan tunnistamiseen ja kohtaamiseen liittyviä haasteita ja ongelmakohtia. Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän haasteena on tutkimusten mukaan muun muassa väkivallan tunnistamisen vaikeudet. Aut- tamisjärjestelmässä tapahtuu väkivaltaa kohdanneiden suhteen poiskääntymistä ja poiskäännyttämistä, kun monimutkaista ja sensitiivistä aihetta ei osata aina parhaalla mahdollisella tavalla kohdata. (Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 272-274). Lähisuh- deväkivallan kohtaamista erikoisairaanhoidon moniammatillisessa kontekstissa tutkineen Virkin ja kumppaneiden (2011) mukaan puuttumisen ongelmat liittyvät muun muassa palvelurakenteiden epäkohtiin ja puutteisiin sekä sosiaali- ja terveysalan ammatillisiin ja organisatorisiin käytäntöihin. Tutkimusten mukaan lähisuhdeväkivaltaan ja sen kohtaamiseen liittyvistä toimintamalleista ei ole organisaatioissa läheskään aina sovittu (Ks.

esim. Virkki ym. 2011; Siukola 2014; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014).

Haasteena väkivaltaan puuttumisessa sosiaali- ja terveyspalveluissa ovat myös individua- listiset asenteet, joiden myötä väkivallan ajatellaan olevan yksilöiden oma ongelma, joka heidän täytyy myös itse yksin ratkaista. Sosiaali- ja terveydenhuollon viime vuosikymmenten uusliberalistinen ja yksilön vastuuta korostava kehitys tukee ajatusta, että väkivalta on sen osallisten yksityinen ongelma, jonka ratkaisemisesta he ovat yksin vas- tuussa. Syitä väkivaltaan puuttumattomuudelle ovat myös resurssien puute ja niiden vakiintumattomuus sekä työntekijöiden epätietoisuus ja osaamisen puute väkivallasta il- miönä. Tutkimusten mukaan työntekijät saattavat arastella väkivallan puheeksi ottamista, koska kokevat ettei heillä ole riittävää osaamista käsitellä asiaa. Osalla työntekijöistä on

(22)

käsitys, että väkivallasta kysymiseen täytyy olla terapeuttiset valmiudet. (Virkki ym.

2011, 289-290.)

Tutkimuskirjallisuuden mukaan toimivien lähisuhdeväkivallan kohtaamiseen ja puuttumiseen liittyvien käytäntöjen kehittäminen vaatii ammattilaisten käytäntöjen, uskomusten, vastuiden ja oikeuksien uudelleen määrittelyä sekä osaamista ja ymmärrystä väkivallasta ilmiönä sekä sen palvelujärjestelmälle asettamista haasteista (Virkki ym.

2011, 291). Tutkimuskirjallisuuden valossa koulutuksen tarve lähisuhdeväkivallan tunnistamiseen, puuttumiseen sekä väkivallan ehkäisyyn koskettaa laajasti sosiaali- ja terveysalan kenttää (Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 272-274; Lattu 2016, 195). Lä- hisuhdeväkivallan ehkäiseminen vaatii vahvaa moniammatillisen yhteistyön kehittämistä sekä yhteisiä toimintamalleja sosiaali- ja terveydenhuollossa, mutta myös muiden toimijoiden kuten poliisin, varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen välillä (Inkilä 2015; Flinck, Leppäkoski & Paavilainen 2010).

3.3 Lähisuhdeväkivallan kohtaaminen lastensuojelupalveluissa

Laajasti ymmärrettynä lastensuojelutyönä voidaan pitää kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa lasten hyvinvointia edistävää toimintaa, jota toteutetaan niin valtion, kuntien kuin järjestö- ja yksityisten toimijoiden taholta (Eskonen 2005, 22). Lastensuojelulla viitataan kuitenkin tavallisesti lapsi- ja perhekohtaiseen lastensuojeluun, jota toteutetaan lasten- suojelulain (417/2007) mukaisesti järjestämällä lastensuojelun avohuollon tukitoimia sekä sijaishuoltoa niiden tarpeessa oleville lapsille. Lastensuojelupalveluihin kuuluu myös jälkihuollon järjestäminen lastensuojelun sijaishuollosta täysi-ikäistyville nuorille (LsL 3 § 3 mom.). Lastensuojelun keskeisenä tavoitteena on edistää lapsen suotuisaa ke- hitystä ja hyvinvointia sekä tukea vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Lastensuojelu pyrkii ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttumaan havaittuihin ongelmiin riittävän varhain. Arvioitaessa lastensuojelun tarvetta ja toteutettaessa lastensuojelua on ensisijaisesti otettava huomioon aina lapsen etu. (LsL 4§)

(23)

Yhtenä keskeisenä lastensuojelun tavoitteena on kaikenlaisen lasten kaltoinkohtelun, lai- minlyönnin sekä muun lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen ja siihen puuttuminen. Tähän velvoittaa lastensuojelulaki, jonka mukaan lapsella on oikeus turval- liseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etusija erityiseen suojeluun (LsL 1 §). Perhe- ja lähisuhteissa tapahtuva väkivalta on lastensuojelullisessa mielessä vakava ongelma, joka vaarantaa monin tavoin lapsen tervettä kasvua ja kehitystä (Eskonen 2005, 22; Forsberg 2005, 83; Hultmann 2015). Viitteitä väkivallan ilmenemisestä lastensuojelun asiakkaana olevien lasten osalta antaa esimerkiksi Heinon ja kumppaneiden (2016) kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten tilannetta, sijoittamisen syitä ja taustaa selvittäneen HuosTa-hankkeen tutkimustulokset.

Tutkimustulosten mukaan huostaan otettujen lasten taustoissa lähisuhde- ja perheväki- valtaa esiintyi joka toisen lapsen kohdalla. (emt., 70.)

Lasten kokemuksia lähisuhdeväkivallasta tutkineen Inkeri Eskosen (2005) mukaan per- heissä ja lähisuhteissa tapahtuva väkivalta jää ongelman vakavuudesta huolimatta usein lastensuojelussa tunnistamatta. Erityisen herkästi näkymättömäksi jäävät lasten kokemukset väkivallasta ja sille altistumisesta. Lähisuhdeväkivallan tunnistamisen vaikeudet ja väkivallan jääminen piiloon lastensuojelussa selittyvät osittain sillä, että väkivalta aiheuttaa usein pelkoa ja häpeää, eikä ongelmaan ole helppo hakea apua ulkopuolisilta tahoilta. Lähisuhdeväkivalta saattaa jäädä lastensuojelussa usein myös monien muiden ongelmien varjoon. Eskonen toteaa, että lastensuojelun toimintamahdollisuuksiin lähi- suhdeväkivaltatilanteissa vaikuttavat lastensuojelussa vallitseva toimintakulttuuri, resurssit sekä työntekijöiden ammattitaito, osaaminen ja valmiudet. (emt., 22-25.) Anne- Mari Jaakolan (2020) lapsen tilanteen arviointia lastensuojelun sosiaalityössä kä- sittelevän väitöskirjan tutkimustulosten mukaan vanhemman väkivaltaisuutta yhtenä lapsen tilanteeseen vaikuttavana riskitekijänä ei huomioida läheskään aina sosiaalityössä tehtävässä arviointityössä. Jaakolan tutkimustulosten mukaan sosiaalityöntekijän työko- kemuksen pituudella on yhteys siihen, miten hyvin sosiaalityöntekijä huomioi väkivallan mahdollisena riskitekijänä lapsen tilanteessa. Väkivallan huomioimista helpottavat tutkimustulosten mukaan sosiaalityöntekijän selkeä työrooli ja riittävät ajalliset resurssit arviointityölle. (emt., 130.) Väkivalta ja siihen liittyvät teemat tunnistetaan suomalaisessa lastensuojelututkimuksessa ilmiöksi, jonka käsittelyä ja puheeksi ottamista osana lapsen

(24)

tilanteen ja tuen tarpeiden arviointia syytä selventää (Ks. esim. Petrelius ym. 2016, 22).

Lastensuojelun avohuollon ja perhetyön kehitystä, nykytilaa ja haasteita käsittelevän selvityksen mukaan perheiden kanssa työskentelevät lastensuojelun työntekijät kokevat lähisuhdeväkivallan haastavana ilmiönä, jonka kohtaamiseen toivotaan lisää osaamista ja valmiuksia (Heino 2008, 61).

Lähisuhdeväkivallan kohtaamista lastensuojelussa koskevaa kansainvälistä tutkimusta tarkasteltaessa on tärkeä huomioida eri maiden sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmien eroavaisuudet ja maakohtainen erityisyys. Lastensuojelupalveluiden järjestäminen, toi- mintakäytännöt ja rakenteet sekä muun muassa lastensuojelussa työskentelevien ammattilaisten koulutustausta ja pätevyysvaatimukset vaihtelevat maakohtaisesti (ks.

mm. Petrelius 2016, 133). Näin ollen kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta ei voida tehdä yleistyksiä suomalaiseen lastensuojelutyöhön ja lastensuojelun sosiaalityöntekijöi- den valmiuksiin kohdata, tunnistaa ja ottaa puheeksi lähisuhdeväkivaltaa. Aihetta käsittelevän kotimaisen tutkimuskirjallisuuden ollessa melko rajallista, kansainvälinen tutkimuskirjallisuus antaa kuitenkin näkökulmaa lähisuhdeväkivallan kohtaamiseen sekä väkivallan tunnistamiseen ja puheeksi ottamisen mahdollisuuksiin ja haasteisiin lastensuojelupalveluissa.

Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan lähisuhdeväkivalta koetaan usein haastavana ilmiönä Suomen lisäksi myös useissa muissa maissa. Muun muassa Yhdysvaltalaisessa haastattelututkimuksessa lastensuojelutyötä tekevät ammattilaiset kokivat haastavina erityisesti asiakastapaukset, joissa ilmeni parisuhdeväkivaltaa (Fusco 2013). Tutkimuksen mukaan lastensuojelutyötä tekevät ammattilaiset kokivat oman koulutuksen ja osaamisensa lähisuhdeväkivallan tunnistamisen osalta osittain puutteelliseksi ja toivoivat lisää valmennusta ilmiön kohtaamiseen osana lastensuojelutyötä (Fusco 2013). Yhtenä haasteena haastateltujen työntekijöiden mukaan oli, että vaikka lisäkoulu- tusta oli saatavilla, oli aikaa koulutukselle vaikea löytää muiden työtehtävien ohessa.

Toisaalta tutkimuksessa kävi ilmi, että sosiaalityöntekijän pätevyyden omaavat työnteki- jät kokivat olevansa itsevarmempia lähisuhdeväkivalta-tilanteiden hoitamisen suhteen ja huolehtivat ei sosiaalityön koulutusta omaavien kollegoidensa valmiuksista kohdata lähi- suhdeväkivaltaa. (emt., 1950)

(25)

Eri lasten ja perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten käsityksiä tarkastelleen sur- vey-tutkimuksen (Coulter & Mercado-Crespo, 2015) tulosten mukaan lastensuojelussa työskentelevillä ammattilaisilla oli riittämättömästi tietoa, koulutusta ja valmiuksia tunnistaa ja käsitellä tilanteita, jossa ilmenee yhtäaikaisesti sekä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa että parisuhdeväkivaltaa. Tutkimuksen mukaan lastensuojelupalveluissa työs- kentelevät ammattilaiset kokivat, että heillä oli hyvät valmiudet kohdata lapsiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua, mutta osittain puutteelliset valmiudet kohdata aikuisten vä- listä väkivaltaa. Tutkimusnäyttöä parisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvan väkivallan yhteydestä tunnettiin ja sovellettiin tutkimuksen mukaan huonosti osassa lapsiperheiden kanssa työskentelevistä palveluista. (emt., 259.)

Lähisuhdeväkivalta-kysymyksiin liittyvän ammatillisen tietopohjan rakentumista irlanti- laisten ja yhdysvaltalaisten lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden keskuudessa tarkastelleen tutkimuksen tulosten mukaan sosiaalityöntekijöiden tietopohja lähisuhdevä- kivaltaan liittyen muodostui molemmissa tutkimusryhmissä huomattavan paljon työntekijän työkokemuksen varaan. Muita haastateltujen sosiaalityöntekijöiden sovelta- mia tiedon lähteitä olivat koulutus, työntekijän henkilökohtainen ja kulttuurillinen tausta, sosiokulttuurinen konteksti sekä hallinnon vaatimukset. Tutkimukseen perustuvan tiedon hyödyntäminen lastensuojelun sosiaalityössä lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä kysymyk- sissä oli tutkimuksen mukaan hyvin vähäistä. (Forgey, Allen & Hansen 2014.)

Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä lähisuhdeväkivallan tunnistamista ja ris- kien arviointiin liittyviä esteitä tutkivan haastattelututkimuksen tulosten mukaan sosiaalityöntekijät kokivat lähisuhdeväkivallan tunnistamisen esteiksi yksilöllisiä, or- ganisatorisia sekä systeemisiä esteitä (Olszowy ym. 2020). Haastatteluissa sosiaalityöntekijät pohtivat myös sosiaalityön kaksoisroolia tuen antajana ja toisaalta kontrolloivana tahona suhteessa asiakasperheisiin etenkin lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja puheeksi ottamisen näkökulmasta. Sosiaalityöntekijät painottivat myös koulutuksen ja moniammatillisen yhteistyön merkitystä lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja nostivat esille väkivallan tekijän kanssa työskentelyn merkityksen väkivallan kokijoiden kanssa tehtävän työn rinnalla. (emt.) Toimivien arviointimenetelmien ja työ- kalujen tarve lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja ehkäisemisen tueksi, sekä olemassa olevien arviointikäytäntöjen tehokkaampi hyödyntäminen ja juurruttaminen nousivat

(26)

esille useassa tutkimuksessa (Ks. esim. Olszowy ym. 2020; Logan‐Greene & Semanchin 2018; Flåm & Handegård 2015).

Australialaisen tutkimuksen tulokset lastensuojelupalveluiden ja lähisuhdeväkivaltaan kohdennettujen palveluiden erilaisista työorientaatioista ja yhteistyöstä osoittivat, että lä- hisuhdeväkivalta on hyvin merkittävässä määrin läsnä tutkimukseen osallistuneiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työssä (Zannettino & McLaren 2014). Lastensuoje- lun sosiaalityöntekijät kokivat oman roolinsa lähisuhdeväkivaltaa sisältävissä asiakastilanteissa lyhytaikaisena ja kriisityöhön keskittyvänä (emt., 426). Tutkimuksessa haastatellut työntekijät tunnistivat toisistaan eroavat työskentelyorientaatiot lastensuojelupalveluiden ja väkivaltapalveluiden välillä ja kuvasivat muun muassa molemmissa palveluissa omalla tavallaan ilmeneviä laillisten velvoitteiden mukanaan tuomia dilem- moja lähisuhdeväkivallan kohtaamisessa ja tunnistamisessa. Rakenteellisten ongelmien kuten taloudellisen resursoinnin kysymysten ja työntekijöiden vaihtuvuuden nähtiin te- kevän pitkäjänteisen yhteistyön toteuttamisen lastensuojelun ja väkivaltatyön palveluiden välillä haastavaksi. (Zannettino & McLaren 2014, 427-429.) Tutkimuksessa haastateltujen työntekijöiden mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden suuri työmäärä vaikeuttaa osaltaan työntekijöiden mahdollisuuksia tunnistaa ja puuttua väkivaltaan ja erityisesti väkivallan emotionaalisiin ilmenemismuotoihin (emt., 425).

Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden valossa lähisuhdeväkivalta on mitä suurimmassa määrin moniammatillista yhteystyötä edellyttävä ilmiö (Ks. esim. Fusco 2013; Zannet- tino & McLaren 2014; Coulter & Mercado-Crespo 2015; Flåm & Handegård 2015) Moniammatillisen yhteistyön vahvuutena lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja ongelmaan puuttumisessa nähtiin muun muassa se, että eri toimijoiden erityisosaaminen ja ammattitaito täydentävät toisiaan vaativaa ja monimutkaista ilmiötä käsiteltäessä (Coulter & Mercado-Crespo, 2015, 260.) Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa nousi esiin myös lasten osallisuus ja heidän kokemustensa puutteellinen huomioiminen lähisuhdeväkivalta-tilanteissa ja niiden työstämisessä lastensuojelussa (Flåm & Hande- gård 2015; Linell 2017).

(27)

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuksen metodologiset valinnat

Tutkimustehtävänäni on tutkia sosiaalityöntekijöiden käsityksiä naisten tekemän lähisuh- deväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelussa. Aihetta lähestyn tutkimalla sosiaalityöntekijöiden käsityksiä naisten tekemästä lähisuhdeväkivallasta ja naisten tekemän lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkin myös sosiaalityöntekijöiden käsityksiä ammatillisista valmiuksistaan, osaamisestaan ja lastensuojelun sosiaalityön roolista naisten lähisuhde- väkivallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen haastattelututkimus ja tutkimuskohdetta tarkastelen fenomenografisen tutkimuksen läh- tökohtia hyödyntäen. Tutkimuskysymyksiin vastaava aineisto koostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden teemahaastatteluista. Tutkimusaineisto on tuotettu kahta hieman toisistaan poikkeavaa haastattelumenetelmää, ryhmähaastattelua sekä yksilöhaastattelua hyödyntämällä.

Koska tutkimusaiheeni on melko vähän kotimaisessa tutkimuskentässä tutkittu, koin mie- lekkääksi tarkastella naisten tekemää lähisuhdeväkivaltaa ja sen tunnistamista sekä puheeksi ottamista lastensuojelussa rajaamatta näkökulmaani liikaa väkivallan kohteen tai väkivallan muotojen osalta. Tutkimuksen kontekstina on lastensuojelun sosiaalityö ja lastensuojelussa lapsiperheiden kanssa tehtävä työ. Tästä syystä haastatteluaineistossa painottuu naisten ydinperheen jäseniin, eli puolisoihin ja lapsiin sekä entisiin puolisoihin kohdistuva väkivalta.

Sukupuolierityinen lähestymistapa tutkimuksessani kumpuaa kiinnostuksesta naiseuden ja väkivallan tematiikkaan, siihen liittyviin yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin asenteisiin ja odotuksiin, sekä palvelujärjestelmän valmiuksiin huomioida myös naiset perhe- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Aikaisemman tutkimuksen mukaan suomalainen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä tunnistaa edelleen melko huonosti naiset lähisuhdeväkival- lan tekijöinä, vaikka naisten tiedetään käyttävän väkivaltaa läheisissä suhteissa sekä toisia aikuisia että lapsiaan kohtaan (Ks. esim. Ellonen, Pösö ja Peltonen 2015; Keiski ym.

(28)

2018). Naisten lähisuhteissa käyttämä väkivalta on jossain määrin väkivaltatutkimuksen marginaalissa, jonka vuoksi tiedon tuottaminen lähisuhdeväkivallasta, sen tunnistamisesta ja ehkäisemisestä sukupuolierityisestä näkökulmasta on mielestäni perusteltua.

Mikäli naisia lähisuhdeväkivallan tekijöinä ei tunnisteta palvelujärjestelmässä, uhkaavat palveluiden ulkopuolelle jäädä väkivaltaa käyttävien naisten lisäksi myös heidän väkival- lan kohteena olevat läheisensä (Keiski 2018, 76-77). Laajan tutkimusnäytön perusteella erityisen haavoittuvaisia lähisuhdeväkivallan kielteisille vaikutuksille ovat väkivallalle altistuvat ja väkivaltaisessa ilmapiirissä elävät lapset (ks. esim. Ellonen ym. 2013). Lähi- suhdeväkivallan ehkäisemisen näkökulmasta muun muassa väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen kysymykset sekä väkivallan pitkäaikaiset vaikutukset lasten kasvun ja kehi- tyksen kannalta ovat olennaisia. Tämän vuoksi lapsiperheissä tapahtuvan lähisuhdeväkivallan tunnistaminen ja siihen puuttuminen palvelujärjestelmässä saa erityisen painoarvon. Valitsin tutkimusaineistoni kontekstiksi lastensuojelun sosiaalityön, koska lastensuojelussa ollaan muiden perhepalveluiden rinnalla keskeisessä asemassa lapsiperheissä tapahtuvan lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja puuttumisen kannalta.

Lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja puheeksi ottamisen edellytyksenä ovat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden toimintaedellytykset ja mahdollisuudet niin rakenteellisella kuin työntekijäkohtaisella tasolla tunnistaa ja puuttua väkivaltaan.

Näistä teoreettisista lähtökodista ja rajauksista käsin tutkimuskysymykseni muotoutuivat seuraavanlaisiksi:

1. Miten lastensuojelun sosiaalityöntekijät kuvaavat työssä kohtaamaansa naisten te- kemää lähisuhdeväkivaltaa?

2. Millaisia käsityksiä sosiaalityöntekijöillä on naisten käyttämän väkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta lastensuojelussa?

3. Miten sosiaalityöntekijät kokevat ammatilliset valmiutensa, osaamisensa ja lastensuojelun roolin naisten lähisuhteissa käyttämän väkivallan tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa?

(29)

Tutkielmani nojaa metodologisilta ja tieteenfilosofisilta lähtökohdiltaan fenomenografi- seen tutkimusperinteeseen. Fenomenografia on laadullinen tutkimussuuntaus ja lähestymistapa, jonka kehittäjänä voidaan pitää Göteborgin yliopiston kasvatustieteiden laitoksen professoria Ference Martonia sekä hänen kollegoitaan (Marton & Booth 1997;

Huusko & Paloniemi 2006, 162-163). Fenomenografinen tutkimus on kiinnostunut ihmisten erilaisista käsityksistä ja ymmärtämisen tavoista tiettyä ilmiötä koskien.

Kasvatustieteiden parissa kehittynyt tutkimussuuntaus on levinnyt kansainvälisesti useille muille tieteen ja tutkimuksen aloille, mukaan lukien sosiaalitieteiden ja sosiaali- työn tutkimukseen (Tight 2015, 327-328, Nordesjö 2019).

Ontologisilta lähtökohdiltaan tutkimukseni sitoutuu fenomenografisen lähestymistavan mukaisesti nondualistiseen todellisuuskäsitykseen. Nondualistisessa todellisuuskäsityk- sessä ihmisen nähdään olevan sisäisesti suhteessa ympäristöönsä ja yhteinen todellisuus näyttäytyy ihmisille sen suhteen kautta, joka meillä on ympäröivään maailmaan (Marton

& Booth 1997, 122; Huusko & Paloniemi 2006, 163-166). Tässä mielessä fenomenografia muistuttaa tieteenfilosofisilta taustaoletuksiltaan konstruktivismia sekä fenomenologiaa, kahta tieteenfilosofista suuntausta, joiden molempien voidaan nähdä ke- hittyneen vastakkaisena suuntauksena positivismille. Fenomenografiassa hyväksytään yhteisen todellisuuden olemassa olo, mutta sen käsittämisen ja kokemisen nähdään olevan kuitenkin yksilöllistä. (Huusko & Paloniemi 2006, 163-166.)

Fenomenografisessa tutkimuksessa käsityksellä tarkoitetaan ihmisen ymmärtämisen ta- paa tietystä asiasta tai kyseisen asian merkitystä ihmiselle (Marton & Booth 1997).

Ihmisten muodostamien käsitysten luonne nähdään suhteellisena, kokonaisuuksista mer- kityksensä saavina, sosiaalisesti rakentuvina sekä kontekstisidonnaisina (Huusko &

Paloniemi 2006, 163-166). Fenomenografisessa tutkimuksessa ihmisten käsitykset pitä- vät sisällään Martonin ja Boothin (1997, 117-121) mukaan ensimmäisen ja toiseen asteen näkökulman. Voidaan myös puhua mikä-näkökulmasta merkitysulottuvuutena ja miten- näkökulmasta rakenneulottuvuutena(emt., 117-121).

Mikä-näkökulmalla viitataan käsitykseen ajattelun kohteena sekä kohteen sisältöön, joka voidaan ymmärtää eri tavoin. Miten-näkökulmassa tarkastellaan käsitystä ajattelutoimin- tana ja ajatteluprosesseina, joiden avulla kohteesta luodaan merkityksiä. (Marton & Pong 2005, 117-121; Huusko & Paloniemi 2006; Laitila, Nikkonen & Pietilä 2012, 260) Koska

(30)

nämä kaksi näkökulmaa kietoutuvat yhteen, tapamme määritellä ja ymmärtää tarkastelun kohteena olevaa ilmiötä eli miten me ilmiön näemme, määrittelee myös sitä, mitä siitä näemme. Tutkimuksessani olen kiinnostunut sosiaalityöntekijöiden erilaisista käsityk- sistä ja tavasta ymmärtää naisten tekemä lähisuhdeväkivalta ilmiönä ja sosiaalityön työskentelyn kohteena. Sosiaalityöntekijöiden käsitysten ajattelen olevan yhteydessä siihen, miten ilmiötä lastensuojelun sosiaalityössä tunnistetaan ja kohdataan.

Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmäksi valitsin laadullisen teemahaastattelun. Feno- menografisessa lähestymistavassa aineistonkeruun kannalta keskeistä on kysymysten asettelun riittävä avoimuus, jotta erilaiset käsitykset tutkittavasta ilmiöstä nousevat esiin (Huusko & Paloniemi 2006, 163-164). Teemahaastattelu menetelmänä mahdollistaa mo- nipuolisen ja sosiaalityöntekijöiden käsitysten erot esille tuovan aineiston tuottamisen.

Kysymyksenasettelun näkökulmasta teemahaastattelu sijoittuu lähelle avointa haastattelua ja haastattelun tukena ovat tutkijan laatimat tutkittavaa aihetta käsittelevät teemat, joista keskustellaan jokaisen haastateltavan kanssa. (Eskola & Vastamäki 2007, 25-43.) Fenomenografisessa tutkimuksessa haastatteluprosessi on dialoginen ja reflektiivinen (Laitila, Nikkonen & Pietilä 2012, 261). Tavoitteenani oli mahdollistaa haastatteluista melko vapaamuotoisia ja keskustelunomaisia tilaisuuksia, jossa keskustelemme teemojen pohjalta, toki kuitenkin niin, että pääasiallisesti äänessä ovat haastateltavani.

Aineistonkeruu-instrumenttinani käytin sekä ryhmä- että yksilöhaastattelussa samaa vii- sikohtaista teemahaastattelurunkoa (Liite 3). Vaikka fenomenografisessa tutkimuksessa varsinainen teorian muodostus tapahtuu induktiivisesti, tutkittavaa ilmiötä koskeva aikai- sempi teoreettinen tieto antaa tutkijalle valmiudet suunnata ja toteuttaa aineiston hankintaa (Huusko & Paloniemi 2006, 163-166). Haastattelun teemat nojaavat tutkimus- tehtävääni ja tutkimuskysymyksiä mukaillen aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen naisista lähisuhdeväkivallan tekijöinä sekä lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja puheeksi ottamisesta sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa merkityksellistä on muun muassa työntekijöiden ymmärrys ja osaaminen ilmiöön liittyen. Näiden lisäksi yhteisten toimintaedellytysten ja työn rakenteellisten ulottuvuuk- sien tiedetään vaikuttavan siihen, millaiset mahdollisuudet työntekijöillä on tunnistaa ja ottaa väkivalta puheeksi. Haastattelun teemojen lisäksi haastattelurungossa pyydettiin

(31)

haastateltavia kertomaan taustatietoinaan omasta toimenkuvasta, koulutustaustasta, työs- kentelyvuosista sosiaalityöntekijänä sekä omasta työtilanteesta, kuten asiakasmääristä.

Yhteiskunta- ja sosiaalitieteissä taustatietoja kerätään tutkimuksen laadun lisäämiseksi ja niiden avulla mahdollistuu esimerkiksi tutkimustulosten yleistettävyyden arvioiminen (Kvantitatiivisen tutkimuksen verkkokäsikirja, 2021).

Tutkimusaineistoni koostuu kahdesta toisistaan hieman eroavasta aineistotyypistä, ryh- mähaastattelusta ja yksilöhaastatteluista. Aineiston keruun toteutin sekä yksilö- että ryhmähaastatteluina osittain aineiston keräämiseen liittyvistä käytännöllisistä syistä, mutta myös saadakseni aineistotriangulaation myötä tutkimusintressiäni vastaavan moni- puolisen aineiston. Aineistonkeruumenetelminä yksilö- ja ryhmähaastattelut eroavat toisistaan ennen kaikkea erilaisen vuorovaikutuksen kontekstinsa vuoksi (Pietilä 2010, 179-203). Kuten ryhmä- yksilöhaastattelun analyysimahdollisuuksia kuvaava Ilkka Pie- tilä (2010) toteaa, ryhmähaastattelussa ei ole kyse kasasta yksilöhaastatteluja ja kahden aineiston erot on syytä huomioida aineistoa analysoitaessa. Aineistot voidaan nähdä ikään kuin toistensa peilauspintoina, joiden avulla tutkija voi ymmärtää uusia piirteitä molem- mista aineistoista (emt., 180).

4.2 Aineistonkeruun toteuttaminen Tutkimusluvan hakeminen

Tutkimuksen toteuttamista ja sosiaalityöntekijöiden haastattelemista varten hain tutkimusluvan yhden kunnan tutkimuslupayksiköstä. Tutkimuslupahakemusta varten täydensin ja tarkensin jo aikaisemmin tekemääni tutkimussuunnitelmaa, laadin hakemuk- sen liitteeksi vaaditut dokumentit sekä sovin yhteistyöstä kuntaorganisaation kanssa, josta haastateltavat sosiaalityöntekijät oli tarkoitus rekrytoida. Ennen tutkimuslupahakemuk- sen lähettämistä minun täytyi saada kunnan lastensuojelun johdolta puolto tutkimukselleni sekä sille, että tutkimus on käytännössä toteutettavissa kyseisen kunnan lastensuojelupalveluissa. Näin ollen olin yhteydessä ennen tutkimusluvan hakemista lastensuojelun avohuollon ja palvelutarpeen arvioinnin päällikköihin.