151
Näkökulmia kirjallisuuteeN
aikuiskasvatus 2’2012
Mosaiikkinen kuva aikuiskasvatuksesta demokratian ja tasa-arvon takomona
Risto Rinne ja Arto Jauhiainen (toim.) (2011). Aikuiskasvatus ja demokratian haaste.
Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Helsinki: Kansanvalistusseura, 269 s.
aikuiskasvatuksen Tutki- musseura on päättänyt käsitellä aikuiskasvatuksen kysymyksiä neljän SAKKE-hankkeen (suo- malaisen aikuiskasvatuksen kentät ja kerrostumat) teoksen voimalla.
Kansanvalistusseura on ainakin teossarjan ensimmäisen osan kustantajana. Kirjan teemana on demokratian haaste. Myöhem- min ilmestyvät teokset käsittele- vät aikuiskasvatuksen muuttuvia paradigmoja, aikuiskasvatuksen vaikuttajia sekä aikuisten kasvua ja aktivointia. Julkaisuilla pyritään varmasti luomaan tärkeää aikuis- kasvatuksen ajankuvaa teemoista, joista kaikista ei edes ole aikaisem- paa yhteistä julkaisua.
Pääasiassa turkulaiset tutkijat ottavat kiinni tasa-arvon kysy- myksestä sosiologisesti painot- tuvalla otteella kirjasarjan ensim- mäisessä osassa Aikuiskasvatus ja demokratian haaste. Teoksessa on vahvaa jatkumoa osallistumis- tutkimuksen perinteeseen, jota korostavat vielä muutamat juure- vat historialliset katsaukset. De- mokratian ja koulutuksellisen ta- sa-arvon kysymys onkin toiminut vuosikymmeniä eräänä kantavana aikuiskasvatuksen ja etenkin kan- sansivistystyön päämääränä ja in- noituksen antajana. Ajankuvaa on
tässä julkaisussa piirretty 11 toh- torin voimalla (joista kaksi naista) ja 10 artikkelin kautta. Ajankuvan arkkitehtinä on julkaisun toimit- tajanimien perusteella toiminut professori Risto Rinne.
Rinne pohtii laajahkossa kat- sauksessaan koulutuksellisen demokratian toteutumista pää- asiassa koulutuksellisen kasau- tumisen tilastoihin tukeutuen ja kehityksen syitä tutkien. Näitä taustoitetaan niin yhteiskunnal- lisilla, tuotannollisilla kuin po- liittisilla tekijöillä. Kaikki nämä Rinne yhdistää vahvasti mah- dollisuuksien tasa-arvon ja me- ritokratian voittokulkuun, mikä samalla merkitsee voimakasta koulutusinstituutiokeskeisyyttä.
Artikkelin lopussa Rinne esittää kaipuun sivistyksen, valistuksen ja demokratian alkuperäisiin ta- voitteisiin. Lyhytkurssit ja am- matilliset tutkintopaperit eivät kuulu hänen demokratiakäsityk- sensä rakennusaineksiksi. Avoi- meksi kysymykseksi jää, mikä sivistyksen ja demokratian al- kuperäinen yhteys nykypäivänä sitten olisi.
yhTeiskunnallisessa rauTahäkissä
Aikuiskasvatuksen valtakunnal-
lisista tieteilijöistä – näitä kirjan kaikki kirjoittajat ovat – Anja Heikkinen on myös koko SAK- KE-hankkeen kirjasarjan toi- mituksen vetäjä. Hän rakentaa omassa (myös laajassa) artikke- lissaan sukupuolen ja demokrati- an kysymystä pääasiassa kahdella materiaalilla: osallistumistilastoil- la ja ammattikasvatuksen suku- puolittavalla historia-analyysilla.
Artikkelissa on paljon luettavaa ja se jättää myös pohdittavaa yhtä lailla kuin edellinenkin. Yleistäen voidaan tiivistää, että naiset ovat
”taistelleet” itsensä koulutukseen osallistujiksi ja valloittaneet eten- kin vapaan sivistystyön kentän (vahva tendenssi myös muussa koulutuksessa) ja miehet ovat ve- täytyneet metsiin, mökeille ja eri- laisiin seuroihin. Heikkisen mu- kaan naiset eivät kuitenkaan ole vielä päässeet aivan yhteiskunnan yläportaille ja tarvitsevat erillisiä ohjelmia sitä varten, vaikka kes- kitason koulutukseen osallistumi- nen alkaakin olla jopa huolestutta- vasti liian feminiinistä.
Heikki Silvennoinen pohtii artikkelissaan tiiviisti aikuiskou- lutuksen vaikuttavuutta ja tuo ajankuvan hahmotukseen vah- vaa ja tuttua turkulaista näkökul- maa etenkin työvoimapoliittisen
152
koulutuksen heikoista työllistä- misvaikutuksista. Sosiologiseen otteeseen kuuluu toki määritellä myös vallan, kontrollin, integraa- tion (sosiaalisen sulkemisen) yl- läpitäminen tuonkin koulutuksen funktioiksi. Yhteiskunnallinen rautahäkki on niin vahva, että on jopa harhaanjohtavaa puhua kou- lutuksen vaikuttavuudesta työlli- syyteen yleensä. Olemmeko tur- huuksien koulutusmarkkinoilla, joissa muulla kuin työvoiman allo- koinneilla eri aloille ei ole mitään merkitystä, edes kansainvälisesti?
Vallan teemaa olisi koko kirjaan toivonut runsaasti enemmän ja eksplisiittisesti – nytkin sitä toki on paljon rivien välissä ja enem- män vielä jää lukijan pään varaan.
Työnantajan opissa -luvussa Kari Teräs tuo artikkelissaan työs- sä oppimisen historiaan tärkeän näkökulman ja samoin Pauli Ket- tunen omassa artikkelissaan ver- taillessaan työn organisoimisen oppien kytkeytymistä työnjohdon koulutusten kehittymiseen insti- tuutioiksi Suomessa ja Ruotsissa.
Nämä katsaukset luovat reaalis- ten työelämäkytkentöjensä kautta ja empiiris-analyyttisellä otteella mainiosti kuvan työelämän koulu- tuksen erityispiirteiden kehittymi- sestä. Työnorganisoimisen oppi- en soveltamisen vaiheet ja muun
muassa Ruotsin vastaavaa kehitys- tä vertaileva ote on arvokasta luet- tavaa etenkin työnsosiologiasta ja -psykologiasta kiinnostuneille.
yhdisTysTen muuTTunuT luonne
Matti Siisiäinen rakentaa artik- kelissaan siltaa yhdistysten mer- kityksestä yhteiskunnan ja siten demokratian ja sivistyksen konsti- tuutiolle. Etenkin tässä tulee esille vapaan sivistystyön kehityksen ja merkityksen perusta. Yhdistys- ten luonne on muuttunut maail- mankatsomuksellisista enemmän opinnollisiin, mutta kokonaisuu- dessaan yhdistysmuotoinen sosi- aalinen pääoma ei ole Suomessa hiipunut tai kriisiytynyt. Yhdis- tykset ovat kuitenkin eriytyneet ja muodostuneet enemmän ad hoc- tyyppisiksi ja ”naulakkoyhteiskun- nan” (Bauman) roolinvaihtoon sopiviksi eivätkä voi toimia porva- rillisen yhteiskunnan hegemonian konstituutiona samoin kuin aikai- semmin. Tästä syystä niiden va- raan ei ole myöskään rakennetta- vissa systemaattista kasvatustyötä.
Vallan teeman käsittely on tässä artikkelissa hienosti sisään kirjoi- tettuna juonteena, ja lukijalle jää taas pohdittavaa.
Samassa kansalaistoimintaan osallistumisen luvussa Ilkka Vir-
ta käsittelee kansalais- ja työvä- enopistojen rahoitusmuutoksia, epäselvää tehtävänkuvaa ja ottaa lopuksi maahanmuuttajien koulu- tuksen järjestämisen käsittelyynsä.
kouluTuksen umpiperiä
Kirjan neljännessä luvussa etsi- tään opinpaikkoja. Erja Moore tuo tilastoihinkin nojautuen esil- le sen, kuinka korkeakoulutuk- sessa yliopistot eivät ole ottaneet paikkaansa aikuisten tutkintojen toteuttajina toisin kuin ammat- tikorkeakoulut. Umpiperiä alkaa faktisesti löytyä useista koulutus- muodoista, vaikka olemmekin ohittaneet muodollisesti rinnak- kaiskoulutuksen ulossulkevat opintiet. Monella tavalla asia liittyy yliopistojen vanhoillisiin pedagogisiin kulttuureihin, joille esimerkiksi aikaisemmin hanki- tun osaamisen tunnistamiseen velvoittava Ahot-ajattelu saattaa olla samanlainen peikko kuin to- dellisesti pelottava taloudellisen rationaliteetin korostus.
Samassa luvussa Tero Järvinen ja Markku Vanttaja avaavat yhtei- sessä artikkelissaan aikuiskoulu- tushaluttomuuden syitä. Turku- laisittain casena on työvoimapo- liittinen koulutus ja artikkelissa tehdään useita teoreettisia tarjou- mia. Artikkelin lopussa kirjoittajat
153
Näkökulmia kirjallisuuteeN
aikuiskasvatus 2’2012
tuovat esille sinänsä tärkeitä kysy- myksiä perustulosta ja työajan ly- hentämisestä, mutta sen tilalla tai ainakin lisäksi olisi voinut olla toki jotakin synteesiä koulutushalutto- muudesta.
Viimeisenä artikkelina kirjan toinen toimittaja Arto Jauhiainen on käsitellyt ikäkysymyksen ja sukupolvinäkökulman sekä oppi- misyhteiskunnan realiteettien yh- teyksiä. Retoriikat kohtaavat rea- liteetteja osallistumistutkimuksen tuloksissa ja vaikkakin vanhusvä- estö on jo tyypitelty aktiiviseksi, todistaa oma turkulaisaineistokin muiden muassa sen, että oppi- misyhteiskunnalle tärkeä tietoko- neiden käyttö on ikäsidonnaista – vaikka toki asiaan vaikuttavat vahvasti muutkin tekijät kuin kro- nologinen ikä.
ajankuva sirpaleinen
Kovat kannet pitävät kirjaa kasas- sa, se on hyvin nidottu ja toimitet- tu, vaikka kaikki viitteet eivät ole- kaan lähdeluettelossa. Mahdolli- sesti aikakin on sirpaleinen, mutta useimmat aikalaistutkijat (yhteis- kuntatieteilijät ja -filosofit) myös koostavat kirjoituksia pienistä pa- lasista. Historiallisen kehityksen ja jatkumojen kirjoittaminen on eräs keino pitää asioita jollakin tavalla koheesiossa. Uusien merkitysten
pohtimisessa saatetaan joskus tu- keutua jopa itsensäkin dekonstru- oineisiin teorioihin. Tästä ei tässä kirjassa ole kysymys, mutta olisi- ko yhteiskunnallisia merkityksiä voinut kaivaa systemaattisemmin esille vaikkapa bourdieulaiseen näkökulmaan tukeutuen? Nyt tä- hän kulttuuristen tapojen, erotte- lujen ja pääomien historialliseen kehitykseen on viitteitä Järvisen ja Vanttajan sekä Silvennoisen artik- keleissa.
Koulutuksellisen tasa-arvon filosofia on toiminut aikuiskasva- tus–demokratia-yhdistelmän kan- tavana ja herättävänä voimana ja se on seurannut tärkeissä puheen- vuoroissa useassa vaiheessa myö- hemminkin (Dewey, Lindeman, Husén ym.). Nyt filosofiaan vii- tataan melkeinpä ainoastaan Rin- teen artikkelissa. Miksi sitä nyt tar- vittaisiin? Ei sen vuoksi, että Björn Wahlroos lähestyy kulman takaa
”Markkinat ja demokratia”-kirjal- la ja sanoo demokratiasta varmasti jotakin oleellisesti aikuiskasvatus- takin koskettavaa (ks. myös uusi kirja Karppinen ja Matikainen:
Julkisuus ja demokratia).
Lukijan pohdittavaksi jää myös kysymys siitä, ovatko kirjoittajat tavoittaneet uusia ja ajankuvaa koskettavia kysymyksiä aikuis- kasvatuksen ja demokratian suh-
teesta. Tälle on ainakin tilausta sekä teoriassa että käytännössä, kun aikuiskasvatus pyrkii raken- tamaan omaa ajanmukaista iden- titeettiään, jota muutoin muun muassa Aikuiskasvatus-lehden kirjoituksissa on viime vuosina kovasti haettu. Tilaa saattaisi löy- tyä vielä sekä aikuiskasvatuksen psykohistorioille kuin myös ei- niin-instituutiokeskeiselle, uusia osallistumisen, kansalaisuuden ja demokratian kysymyksiä henkiin herättävälle filosofiselle avauksel- le. Nyt on joka tapauksessa tartut- tu tärkeään teemaan ja heitetty ky- symyksiä demokratian haasteista aikuiskasvatuksessa, mikä toivot- tavasti saa samankaltaista jatkoa sarjan seuraavissa teoksissa.
Heikki Pasanen FT, yliopettaja
Haaga-Helian Ammatillinen opettajakorkeakoulu
