61
NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN
AIKUISKASVATUS 1’2011
Suomalainen kansalaisyhteiskun- ta ilmiönä syntyi sosiaalista medi- aa lukuun ottamatta 1800-luvun loppupuoliskolla samassa tahdissa sivistyksen yleistymisen, elintason kohoamisen ja kansallisen herää- misen kanssa. Tuolloin syntyivät suuret kansanliikkeet, joista mo- net ovat kantaneet yli viime vuo- sisadan.
Yksimielisyys vallitsee siitä, että kansalaisyhteiskunta on kansan- vallan kivijalka. Sille on ominais- ta autonomisuus, omaehtoisuus, aktiivisuus, vapaaehtoisuus, yleis- hyödyllisyys, yhteisöllisyys, pai- kallisuus, eettisyys ja solidaarisuus.
Se sijoittuu amebamaisesti yhteis- kunnan muiden sektoreiden lo- maan, kuten Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harju luonnehtii kirjassaan Puheenvuoro kansa- laisyhteiskunnan tulevaisuudesta.
Kansalaisyhteiskunta täydentää muuta yhteiskuntaa, mutta myös rajoittaa markkinoiden ja hallin- non valtaa. Anthony Giddensiin tukeutuen Harju jopa sanoo, ettei- vät markkinatalous ja demokraat- tinen valtio voi toimia tehokkaasti ilman kansalaisyhteiskunnan si- vistävää ja balansoivaa vaikutusta.
Kansalaisyhteiskunnan puitteissa siis ihmiset toimivat, osallistuvat ja vaikuttavat. Sen merkitys on verrattomasti suurempi sen vo-
Aaro Harju (2010). Puheenvuoro kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta. Kansalaisfoorumi. 232 sivua.
Kansalaisyhteiskunta on demokratian juuristo
lyymiin, näkyvyyteen ja yleiseen arvostukseen nähden.
TRENDEJÄ TUNNISTAMASSA
Aaro Harju kartoittaa ne kehitys- suunnat, joiden varassa pystyy arvioimaan myös kansalaisyhteis- kunnan ja kansalaisaktiivisuuden kehitystä seuraavan 10–15 vuo- den aikana. Mihin siis olemme menossa?
Yleiset trendit tunnemmekin:
globalisaatio, tietotekniikan tun- keutuminen miltei kaikkeen elä- mään, ilmastonmuutos, muut ym- päristöongelmat, maahanmuutto ja monikulttuuristuminen, väes- tön ikärakenteen epätasapaino, tehokkuusvaateet ja niiden heijas- tuminen jaksamiseen ja ajankäyt- töön, yhtenäiskulttuureiden ka- toaminen. Kansalaisyhteiskunta ei elä megatrendien ulkopuolella, vaan niiden ehdoilla.
2010-luvun kansalainen on postmoderni ihminen, joka halu- aa yksilöllisiä valintoja, kokeilee, liukuu eikä helposti sitoudu. Se on myös kuva mielihyväänsä ja -halujaan maksimoivasta ihmises- tä. Kansalaisyhteiskunnassa siitä seuraa, että osallistujien ja vapaa- ehtoisten mukaantulo ja sitou- tuminen on ansaittava kerta ker- ralta uudelleen. Osallistuminen on muuttunut projektimaiseksi.
Velvollisuudentunnosta ei lähde- tä kahta kertaa. Ihmiset haluavat pysyä vapaina seikkailijoina ja ku- luttajina myös osallistumisissaan.
Erikseen ovat ne ”identiteet- tiyhteisöt”, urheiluseurat, uskon- nolliset yhteisöt ja harrastuspii- rit, joissa kansalaiset toteuttavat itseään tai jonne he hakeutuvat
”omiensa” pariin.
Aktiivisuus kasautuu, myös kansalaisyhteiskunnassa. Hannu Kareisen käsitettä lainaten Harju puhuu varsin mittavasta Amor- yhteiskunnasta, ”antakaa meidän olla rauhassa”. Siihen kuuluvat ve- täytyvät yksityisyyteensä, viihde- tarjonnan ja netin pariin, tai ovat suorastaan syrjäytyneitä. Harjun uskoo myös tulevaisuuden kan- salaisyhteiskunnan kuvastavan ihmisten jakautumista. Näin kan- salaisyhteiskunta on lähtenyt mu- kaan yhteiskunnassa vallitseviin jakoihin ja ryhmittymiin, vaikka sen omin rooli tulisi olla päinvas- tainen, yhdistäjä.
MIHIN YHTEISKUNNAN PAUKUT PIISAAVAT?
Eurooppalaisittain jyrkin väestö- rakennekehityksemme määritte- lee pitkälle seuraavan 10–15 vuo- den poliittisia päätöksiä, ellei siten lamauta poliitikkoja riittämättö- miin nahkamunapäätöksiin.
62
Työvoiman riittävyystutkimuk- sen mukaan (VATT 2010) yksis- tään kuntasektorille tarvitaan 130 000–170 000 uutta työntekijää turvaamaan väestön ikääntymisen vaatimat hyvinvointipalvelut nykyi- sellä tasolla. Se merkitsee sitä, että työelämään tulevat uudet ikäluo- kat pitäisi rekrytoida kokonaisuu- dessaan valtion ja kuntien palve- lukseen, jotta täytetään eläkkeelle siirtyvien toimet ja virat.
Hoivan tuottaminen ja hä- tähuuto hoivan puolesta onkin Aaro Harjun mukaan yksi kansa- laisyhteiskunnan suurista tehtävis- tä vuoden 2020/2025 Suomessa.
Valtion taloudellisen tutkimus- keskuksen työvoimatarveselvityk- sen mukaan sosiaali- ja terveys- alalla tarvitaan vuonna 2025 noin 80 000–120 000 ihmistä nykyistä enemmän hoitamaan vanhuusiän saavuttaneita ihmisiä. Kun sosiaa- li- ja terveysalalta lähtee saman- aikaisesti eläkkeelle kymmeniä tuhansia ihmisiä, joka neljännen työikäisen suomalaisen tulisi las- kelman mukaan työskennellä vuonna 2025 hoiva-alalla.
Suomessa arvioidaan olevan työikäisiä silloin noin kaksi mil- joonaa. Puolen miljoonaa tulisi siis työskennellä hoitamassa van- huksia. Yhtälö on kestämätön.
Harju pitääkin selviönä, että
vuosien 2020–2025 Suomes- sa kansalaisyhteiskunta joutuu tuottamaan merkittävän osan ihmisten tarvitsemasta hoivasta ja huolenpidosta. Useimmiten se on omaishoitoa. Kansalaiset huolehtivat läheisistä ihmisistä ja kansalaisjärjestöt tuottavat tietyt terveys- ja sosiaalipalvelut perus- tamiensa yritysten kautta ja pie- neltä osin järjestöllisenä toiminta- na. Maksupalvelutoimintaa kan- salaisjärjestöjen ylläpitämänä siis.
Kivuttomasti tällainen siirty- mä ei syntyne. Harju epäilee, että kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua ihmiset ovat lähes kapi- nassa sen osalta, miten sairaita ja vanhuksia hoidetaan.
Harju puhuu ”harmaista pant- tereista”, ikääntyvistä vapaaehtois- työntekijöistä, joita ilman yhteis- kunta ei selviä. Mutta samalla hän kysyy, miten valmiita niukkuudes- ta itse aloittaneet ja pitkän työuran tehneet suuret ikäluokat ovat ryh- tymään läheishoitajiksi tai kansa- laisjärjestöjen vapaaehtoistyönte- kijöiksi. Jo nyt 20 000 suomalaista eläkeläistä muuttaa mieluummin talvikuukausiksi etelän aurinkoon velvoitteista vapaaseen elämään.
LÄÄKETTÄ
DEMOKRATIAVAJEESEEN
Keskeinen osa Aaro Harjun kirjas-
sa käsittelee kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiavajetta. ”Demokra- tia on kriisissä”, hän väittää.
Demokratiavajeella hän tar- koittaa muiden muassa sitä, että yhteiskunnalliset, kaikkia koske- vat päätökset tehdään poliittisessa järjestelmässä, mutta kansalaisista vain noin kahdeksan prosent- tia on jonkin puolueen jäseniä ja kaksi prosenttia puolueessaan aktiivisia. Suppea eliitti käyttää valtaa niin valtakunnallisella kuin kunnallisellakin tasolla.
Huolestuttavana hän pitää nuorten äänestyspassiivisuutta.
Se kun jää pysyväksi käytännöksi.
Suomalaisilla nuorilla on var- sin hyvät tiedot yhteiskunnallisista asioista, mutta kiinnostus politiik- kaan ja yhteiskunnallisiin asioihin on laimeaa. Edustuksellisen de- mokratian vahvuus on kuitenkin siinä, että se pystyy kanavoimaan suuren ihmisjoukon näkemyk- set toteuttamiskelpoisiksi ratkai- suiksi. Ilman sitä yhteiskunnassa vallitsisi huutodemokratia ja vah- vimman valta.
Vallan luisuminen virkamie- hille ja poliittiselle eliitille johtuu asioiden monimutkaisuudesta ja runsaudesta sekä valmistelupro- sessin pitkäkestoisuudesta. Suu- remmat kuntakoot lisäävät enti- sestäänkin vallan etääntymistä.
63
NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN
AIKUISKASVATUS 1’2011
”Jos kansalaiset aiotaan saada aktiivisiksi, heidän on tunnettava itsensä tarpeellisiksi”, lainaa Har- ju Ajatuspaja e2:ta. Arkikokemus on monelle kuitenkin toisenlainen ja ihmiset kokevat jopa voimatto- muutta päätöksenteon edessä.
Keinoiksi demokratiavajee- seen Harju tarjoaa kansalaisää- nestysten harkittua lisäämistä, vuoropuhelun parantamista kan- salaisten ja hallinnon välillä, aito- jen kuulemisten lisäämistä, mieli- pidekartoituksia ja tietotekniikan hyväksikäyttöä äänestyksissä.
Harju muuttuu liki idealistiksi edetessään kirjassaan deliberatii- viseen demokratiaan, jota Björn Wallén on käsitellyt pamfletissaan Kyllä kansalaisuudelle.
DELIBERALISTINEN DEMOKRATIA
Deliberalistisen demokratian läh- tökohtana on kansalaisten saama etukäteistieto asioiden valmiste- lusta ja mahdollisuus keskustelui- hin, väittelyihin ja vuoropuheluun.
Sosiaalinen mediako avuksi? Ei sentään. Sosiaalisessa mediassa mielipiteet katoavat eetterin mus- taan kitaan. Yhteisöllisen medi- an rinnalle tarvitaan vakavampia osallistumisen ja vaikuttamisen areenoita. Ihmisiä tulee valtauttaa sillä, että he pääsevät lausumaan
näkemyksensä asioista ennen pää- töksentekoa ja he voivat muodos- taa yhteistä mielipidettä.
Harjun mukaan deliberalisti- sen demokratian suuri vahvuus on se, että sen avulla saadaan ar- jen asiantuntemus ja ihmisten monipuolinen osaaminen yhtei- seen käyttöön. Harju uskoo myös päättäjien joutuvan siinä uudella tavalla vastuulliseksi kansalaisille.
Idealistista? Ehkä. Mutta lukija ai- nakin kaipaa tällaisia nostatuksia.
Niitä oli viljalti myös 1800-luvun loppupuoliskolla ja niillä saatiin paljon aikaan: nykyisen sivistys- ja hyvinvointivaltion perusta.
Keskustelujen ja väittelyjen kanavoijina toimisivat siis kulla- kin yhteiskunnan erityissektoril- la niihin asioihin erikoistuneet kansalaisjärjestöt. Näin yhteis- kunnallisen roolin palautuminen kansalaisjärjestöille veisi kansa- laisyhteiskuntaa kohti alkuperäis- tä ideaansa valtion vastapainona ja vallan kontrolloijana.
”Kansalaisjärjestöille sopii luontevasti ihmisten toiveiden ja tarpeiden äänitorvena oleminen”, Harju muistuttaa.
Tässä hän sivaltaa vapaan si- vistystyön suuntaan. Se kun on pitkään ollut sopeuttajan roolissa tarjotessaan ihmisille erilaisia it- sensä kehittämisen ja harrastami-
sen väyliä. Harju ehdottaa vapaan sivistystyön järjestöllisen rahoi- tuksen ohjaamista juuri järjestö- toiminnan uudistamiseen, ohja- uksen suunnan muuttamiseen ja osaamisen väkevään parantami- seen. ”Tällöin valtion koulutuk- sellinen tuki olisi oikeassa tarkoi- tuksessa”, hän kirjoittaa.
KETTERÄT SYRJÄYTTÄVÄT HITAASTI KÄÄNTYVÄT LAIVAT
Suomi on järjestöjen maa. Silti meillä on ehkä tuhansittain jär- jestöjä, jotka ovat henkitoreissaan siksi, ettei niihin saada vastuun- kantajia, puheenjohtajia, joka paikan höyläksi yltäviä sihteereitä ja muita rutiineiden pyörittäjiä.
Luottamustoimet eivät enää ai- koihin ole olleet tavoiteltuja, itse- tuntoa hiveleviä paikkoja.
Samanaikaisesti syntyy uusia yhteisöjä kuin sieniä sateella. Ne ovat keveitä, usein yhden asian ympärille kasvaneita ryhmittymiä.
Kun ihmisten vapaa-aika on rajal- linen, kilpailu ihmisten ajasta on kansalaisyhteiskuntatasolla kova.
Häviäjiä ovat useimmiten suuret, vanhat järjestöt.
Tulevaisuus on Harjun mu- kaan erilaisissa väljissä yhteenliit- tymissä ja toimintaryhmissä, joissa ohitetaan tähän asti vallinnut hie- rarkkinen organisaatio paikallis-
64
yhdistyksineen, piirijärjestöineen ja valtakunnallisine liittoineen.
Suora jäsenyys ja vaikuttaminen lisääntyvät.
Menestyjiä ovat ”älykkäät jär- jestöt”, jotka osaavat lukea oikein ajan merkit ja kykenevät uudistu- maan toimintatavoissaan. ”Vain konservatiivisimpia kiinnostaa hoitaa järjestöjen hallinnollisia asioita sata vuotta vanhoin mene- telmin”, paukuttaa Harju ja van- noo järjestöasioiden moderniin hoitamiseen virtuaalisesti.
YHTEISÖLLINEN MEDIA EI RATKAISE
Kansalaisyhteiskunnasta ei voi kir- joittaa käsittelemättä yhteisöllistä
mediaa. Sille kirjassa on omistettu oma osionsa. Teoksessa Suoma- laiset osallistujina tutkija Heli Pes- sala toteaa (ja Harju lainaa), että vuoteen 2020 mennessä verkko on muodostunut vaikutuskana- vaksi ainoastaan ”tietyissä ryhmis- sä ja osallistumistavoissa”, muttei laajasti kansalaisia koskevana.
Verkko siis toimii uutena osallis- tumiskanavana vain jo ennestään poliittisesti aktiivisille ihmisille.
Enimmälle osalle se on ei-poliit- tisten teemojen foorumi.
Aaro Harju kuuluu keskeisim- piin kansalaisaktiivisuusasiantun- tijoihimme. Pitkäaikainen harras- taneisuus näkyy hänen pohdin- noissaan, joiden vakuutena on
laaja perehtyneisyys tutkimukseen ja kirjallisuuteen. Lukijan on näin helppo päätellä, millainen kantti kirjoittajalla kulloinkin on esittä- miinsä väittämiin ja arvioihin.
Anneli Kajanto julkaisupäällikkö, Kansanvalistusseura;
toimituspäällikkö, Aikuiskasvatus
