64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 KIRJALLISUUS
Pappilasta maailmalle ja takaisin
Paavo Castrén: Pappilan poika.
Mitä se on ollut. Helsinki: Ota
va 2019.
Kun Helsingin yliopisto täytti 375 vuotta, se julkaisi tutkijoittensa ja entisten opiskelijoittensa esittely
jä otsikolla ”375 humanistia”. Yksi oli joukosta kuitenkin poissa: klas
sillisen filologian professori Paa
vo Castrén, vaikka kaksi muuta Castrénia olivatkin mukana. Tutki
mustensa sekä monipuolisen hu
manistisen ja yhteiskunnallisen toimintansa ansiosta hänet olisi ehdottomasti pitänyt esitellä yli
opiston humanistien joukossa.
Castrénin toiminnan moninaiset ulottuvuudet tulevat nyt kuitenkin havainnollisesti esille hänen muis
telmateoksessaan Pappilan poika.
Castrénin teos ei ole tavanmu
kainen muistelmateos. Se jakau
tuu toisistaan selvästi erottuviin aihepiireihin, joita ovat pappila ja pappilakulttuuri, opinnot ja ase
velvollisuus, tieteellinen toiminta sekä Suomen instituutit Roomassa ja Ateenassa, Kauniaisten kunnal
lispolitiikka sekä Castrénin suku.
Teoksen aloittava Pielaveden pappilaa ja seurakunnan kirkko
herroja koskeva osuus on kiinnos
tava lisä suomalaista papistoa ja
pappilakulttuuria koskevaan kir
jallisuuteen, josta tässä on syy
tä mainita vain Gunnar Suolah
den klassiset tutkimukset, Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta ja Marja Terttu Knapaksen, Mark
ku Heikkilän ja Timo Åvistin Suo- malaiset pappilat sekä Marianne EnvallKoskimiehen Pappilassa kasvaneet, jossa esillä on Fors
manin suku. Kaunokirjallisuuden osalta hyvän esimerkin tarjoaa Ju
hani Ahon historiallinen romaa
ni Kevät ja takatalvi. Castrénin isä oli Pielaveden kirkkoherra.
Hän esittää katsauksen kotipitä
jänsä historiaan ja sen kirkkoher
roihin, joista ehkä merkittävin on ollut Lauantaiseuran kantaviin voi
miin kuulunut Carl Henrik Ståhl
berg. Castrénin lapsuus ja nuo
ruus osuivat sotavuosiin ja niitä seuranneisiin niukkoihin vuo
siin. Kirjoittaja antaa havainnolli
sen kuvan niistä vaatimattomis
ta oloista, joissa pappiloissakin jouduttiin tuolloin elämään. Toi
saalta esille tulee se, mikä kult
tuurinen ja yhteiskunnallinen merkitys pappiloilla maalaispitä
jissä oli. Castrén esittää kritiikkiä kirkkoa kohtaan, joka papiston virka ja palkkausjärjestelyjen myötä hävitti perinteellisen pappilakulttuurin. Voi tosin kysyä, olisivatko pappiloiden päivät muutenkin olleet ohitse kirkon yhteiskunnallisen roolin muuttuessa.
Asevelvollisuuden kuvaus on ehkä tarpeettomankin laaja, mutta sitä kiinnostavampia ovat Castrénin kokemukset opiskelijana ja tutkijana Helsingin yliopistossa, Roomassa ja Pompejissa sekä Suomen kulttuuriinstituutin johtajana Ateenassa. Ulkomailla toimiessaan Castrénilta näyttää menneen suhteettoman paljon aikaa suomalaisten poliitikkojen ja erilaisten kulttuurielämän henkilöiden opastamiseen.
Tällainen toiminta on epäilemättä ollut tärkeää ja kiitettävää, mutta kaikesta päättäen se söi liiaksi aikaa tutkimukselta.
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 65 KIRJALLISUUS
Luterilaiseen työmoraaliin ja kohtuullisen sujuvaan byrok
ratiaan tottuneena Castrén sai Ita
liassa kokea etelän ja pohjoisen kulttuurin vastakohtaisuuden. Tie
dustellessaan kohteliaisuudes
ta työtään seuraamaan tulleilta, mitä työtä nämä tekivät, vastaus oli usean kerran: ”Luojan kiitos, minun ei tarvitse tehdä työtä”.
Suivaantuneena Monte dei Pas
chi di Siena pankin byrokratias
ta Castrén sanoi tietävänsä, että pankki oli perustettu vuonna 1472 ja ihmettelevänsä, miksi se ei ollut noista ajoista kehittynyt. Tämä to
teamuskaan ei auttanut nopeutta
maan asian käsittelyä.
Professuurien täyttöprosessi
en kiemuroiden kuvaukset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, oli
vatpa ne ulkopuolisten oppihisto
rioitsijoiden, prosessiin osallistu
neiden tai läheltä seuranneiden mutta itse virkaa hakemattomi
en (ks. esim. Oiva Ketosen kuva
us Helsingin yliopiston yleisen his
torian professuurin täytöstä Arvi Korhosen jälkeen teoksessa Ar- vovallan politiikkaa, 1986) tai sit
ten hakijoiden itsensä omasta nä
kökulmastaan kirjoittamia. Castrén kuvaa seikkaperäisesti saamansa Helsingin yliopiston klassillisen fi
lologian apulaisprofessuurin ha
kuprosessia. Saamatta sen sijaan jäivät Helsingin yleisen historian ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professuurit, joihin Castrén tosin sai pätevyyden. Tullessaan mu
kaan hakuprosessiin tavallaan his
torian oppiaineen ulkopuolelta hän sai kylläkin kokea Helsingin histori
an laitoksella olevansa vähemmän toivottu. Turunviran osalta hän to
teaa ironisen happamasti, että si
käläinen kulttuurihistoria ”saattoi keskittyä jatkamaan suomalaisten siirtolaisten kulttuurin tutkimista Kanadassa ja Yhdysvalloissa”. Koh
tuuden nimessä on toki sanottava, että nykyään turkulaiset kulttuuri
historioitsijat tutkivat monenlaisia muitakin asioita.
Muistelmien hauskimpia jak
soja on kuvaus klassillisen filologi
an opiskelijoista pyytämässä reh
tori Edwin Linkomieheltä lupaa
oman yhdistyksen perustamisek
si. Pyyntö miellytti mahtavaa reh
toria siinä määrin, että hän vilkuili sikarilaatikkoa, joskaan ei mennyt niin pitkälle, että olisi tarjonnut sii
tä opiskelijoille. Viehättäviä ovat myös Castrénin kuvaamat antii
kintutkijoiden kulttuuriharrastuk
set, joista ei ole puuttunut italia
laisia kapakkalauluja ja luentojen parodioita. Savolaistaustaisena Castrén on siteerannut K. A. Gott
lundin savon murteelle kääntämää katkelmaa Iliaasta.
Akateeminen maailma tarjoaa otolliset olosuhteet tieteellisten kiistojen, koulukuntaerojen ja vir
koja koskevien kilpailujen ta
kia kärjistyneille henkilösuhteille.
Castrén ei syyllisty kollegojen mustamaalaamiseen, mutta ei hän varsinaisesti peittele antipatioitaankaan. Osansa saavat myös Helsingin yliopiston rehto
ri (nimeä ei mainita), jonka mieles
tä suositut Studia generalia lu
entosarjat tavoittivat vääränlaisen yleisön (tarkoittaen varttuneempia naishenkilöitä), ja nimeltä mainit
tu kansanedustaja, jonka Castrén muistaa kutsuneen hänen Lovii
san rauhanforumissa pitämäänsä puhetta ”imbesilliksi”. Ulkomais
ten tutkijakollegoiden luonneh
dintoja olisi mielellään saanut olla enemmän.
Castrénin pappilakuvauksessa oleva nostalginen sävy tulee esille myös suhteessa Roomaan ja Pompejiin. Nykyisessä Roomassa ei ole samaa ilmapiiriä kuin 1960luvun alussa ja Pompejikin on kohdannut erilaisia menetyksiä. Mutta kiinnostustaan antiikin kulttuuriin Castrén ei menettänyt, päinvastoin.
Eläkevuosinaan hän on tehnyt suuriarvoista työtä antiikin kirjallisuuden suomentajana (Homeros, Hesiodos, Horatius, Cato) ja antiikkia käsittelevien laajojen kokonaisesitysten kirjoittajana. Yleistajuisia esitelmiä hän on laskujensa mukaan pitänyt yli 50 Suomen paikkakunnalla.
Oma kiinnostavuutensa on Castrénin kuvauksella Kauniais
ten kunnallispolitiikasta. Kunnan
valtuustossa vihreiden edustaja
na hän oli vaa’ankieliasemassa ruotsalaisen kansanpuolueen ja kokoomuksen välissä. Castrénin aktiivisuus on ulottunut jopa Kan
gasniemen Luusniemen kesäjuhli
en järjestämiseen. Yhteiskunnalli
sista kysymyksistä kiinnostuneena hän muistuttaa siitä, millaisia ta
loudellisia menetyksiä ja ympäris
tötuhoja olympialaiset ovat aiheut
taneet (Kreikassa 2004).
Muistelmateoksen päättävään laajaan liitteeseen on koottu runsaasti tietoa Castrénsuvusta, joka on tuottanut suuren määrän etenkin pappeja ja juristeja.
Joistakin on annettu runsaasti kiinnostavia henkilötietoja.
Aineiston kokoamisessa lienee ollut suuri työ. Liitteessä on erikseen lueteltu Castrénsukuiset papit (kaikkiaan 30), joista useimmat ovat olleet kirkkoherroja ja rovasteja – piispaksi tai tuomiorovastiksi heistä ei kukaan ylennyt. Sukuun avioliiton kautta liittyneiden pappien (25) joukosta sen sijaan löytyvät arkkipiispa Martti Simojoki ja Turun yliopiston klassillisen filologian professori Heikki Koskenniemi.
Matti Klinge on käyttänyt päi
väkirjassaan (1999) suomalai
sista antiikintutkijoista ilmausta
”meidän hieman synkkäilmei
set piirtokirjoituskoulukunnan jä
senet”. Ainakaan Castréniin tämä luonnehdinta ei sovi.
H. K. RIIKONEN
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori (emeritus), joka on opiskellut myös klassisia kieliä ja kirjoittanut antii
kin kirjallisuudesta.