kaansaavia luonnonvoimia ja eläi- miä tilille teoistaan.
Hyvän ja pahan tuolle puolen kohoavaa filosofiaa ja hyvän ja pa- han tällä puolen liikkuvaa sosiaali- psykologiaa ei kuitenkaan tarvitse pitää toistensa vastakohtina. Päin- vastoin, ne tarvitsevat ja täydentä- vät toisiaan. Monet vapaan filoso- fisen ajattelun luomat moraaliperi- aatteet ovat keskenään ristiriidassa, lisäksi niitä on melkein yhtä paljon kuin filosofejakin. Ongelmana on ollut, miten valita parhaat periaat- teet ja soveltaa niitä jokapäiväi- seen elämään. Tässä empiirinen tiede, kuten sosiaalipsykologia, tu- lee vastaan ja auttaa valitsemaan periaatteista parhaat ja toimivim- mat. Runsaalla ja monipuolisella empiirisellä aineistolla varustettu Moraalipsykologia-teos auttaa ra- kentamaan siltoja filosofisen ja ar- kisen moraalin välille.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Haavikon viestiä kaivamassa
Pentti Laasonen Aarne Kinnunen: Kaksi metriä syvistä kysymyksistä. Paavo Haavikon proosasta. WSOY 2009.
Aarne Kinnusen kirjallisuudentut- kimus on kotoisin eri maailmasta kuin ”Elämä ja teokset” -tyyppi- nen elämäkertakirjallisuus. Kinnu- nen lähtee itse teosten tekstistä, an- karasti vain siitä ja päätyy sen ana- lyysiin. Toisin sanoen, on kuunnel- tava vain sitä, mitä kirjailija sanoo, antamatta sille tulkintaa lapsuuden
kohtaloista, ruuansulatuksen häiri- öistä tai avioliiton onnesta ja onnet- tomuudesta – ellei kirjailija ole itse sisällyttänyt niitä tekstiinsä. Näin rakennetussa kirjallisuudentutki- muksessa heitetään sivuun tapah- tumat, jotka kelpaisivat iltalehtien lööppeihin ja juorujen aiheiksi.
Voi olla, että tällainen kirjalli- suudentutkimus ei saa kiitosta niil- tä, jotka etsivät viihdekirjallisuut- ta jännittävine juonineen. Kiin- nostuksen aihe kuitenkin löytyy, jos käyttää aikaa etsiäkseen kysy- myksiä ”kahden metrin”, tai use- ammankin, syvyydestä.
Kinnunen on tutkinut Haavi- kon tuotantoa aikaisemminkin.
Jo vuonna 1977 julkaistiin hänen Haavikon dramatiikkaa käsittelevä teoksensa Syvä nauru. Pessimistin syvä nauru. Proosassa kysymykset on haettava niin ikään syvältä.
Haavikon näytelmiä analysoitu- aan Kinnunen päättelee, ettei kir- jailija ”luo politiikkaa, vaan maail- mankuvaa”. Kun palaan proo- satutkimukseen, tartun nimen- omaan tähän tavoitteeseen, siihen, miten Kinnusen teoksessa peilau- tuu kiinnostavalla tavalla Haavikon
”uskonnollisuus”. Kinnusen tul- kinnan valossa Haavikko on omal- la tavallaan huomattava suomalai- nen teologinen kirjailija. Kinnusen kirjaa esittelevä kritiikki on sivuut- tanut sen nähdäkseni jokseenkin kokonaan. Siitä lyhyesti, muuta- mia piirteitä.
Haavikon maailman peruskä- sitteitä on kaaos, joka tarkoittaa uskonnollisessa mielessä sattu- man välttämättömyyttä, vastakoh- tana ”uskonnollisen tai poliitti- sen ihmisen paranoiaan vertautu- va Jumalan, Puolueen ja Manifes- tin, kaikkialle ulottuva käsi ja katse tai uskoonsa sidottu fatalisti”. On
elettävä keskellä ennustamattomi- en tapahtumien laajaa massaa. Sat- tuma ja Jumala eivät sovi yhteen, ja kun tämä tunnustetaan, joudutaan ateismiin; ketään ei voida hyväksyä
”Isäksi eikä Jumalaksi”.
Ei ole kysymys ”tieteellisestä maailmankatsomuksesta”, sillä se joka uskoo tieteellisen ajattelun tu- loksiin, ”on jo ratkaisevasti lakan- nut olemasta ajatteleva ihminen”.
Haavikon rakentama vastakohta uskontoon ei siten ole tässä mie- lessä intellektuaalinen. Ratkaise- vaa Haavikon uskontokäsityksessä on synnin käsitteen poistaminen.
Silloin ei nimittäin ole liioin sovi- tusta, armoa eikä anteeksiantamus- ta. Haavikko kääntää tämän mie- lestään virheellisen opetuksen iro- nisesti ”pimeyden Ruhtinaan” toi- meksi.
Yksi toistuva Haavikon kysy- mystyyppi koskee ”viestejä”, joil- la on nimenomaan uskonnollinen sisällys. Me emme saa uskonnolta sellaisia viestejä, joita ehkä voisim- me odottaa. Sen sijaan uskonto lä- hettää viestejä, ”joita ei saa avata”.
Nähdäkseni Haavikko tarkoittaa joko uskonnon tarjoamien viesti- en arveluttavuutta yleensä, tai että niistä avautuu agnostisismin tai ku- katies uskomisen mahdollisuus ja oikeutus, jotka täytyy torjua. Kiin- nostavan vertailun tarjoaa mieles- täni Franz Kafkan Keisarin viesti, joka edustaa Haavikon katsomuk- sista poikkeavaa uskonnollisuutta.
Viesti on todellinen, mutta sen pe- rille pääsemistä estää eteen tuppau- tuvan väkijoukon ruuhka.
Haavikon katsomuksissa ei ole kysymys vain erillisesti uskonnosta ja kirkosta, vaan teologia, psykolo- gia ja juridiikka luovat yhdessä yh- teiskunnan, joka on sekavassa, ri- kollisessa tilassa. Siksi ”pitkä, syvä
58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 0
ja julma lama on ihmiskunnan ai- nut toivo”. Haavikon maailmankä- sitys on syvän pessimistinen. Jota- kin valoa antavat Puut, kaikki hei- dän vihreytensä, mihin Haavikon yhden runoteoksen nimi viittaa.
Yksi hallitseva teema on ”kuolema ja minä”, jonka voisi tulkita merkit- sevän pessimistin perusasetelmaa.
Kuolema määrittää ihmisen. Kuo- lema ei vastaa kyselyihin. Yleensä- kin, merkitystä on vain kysymyk- sillä, jotka ovat vailla vastausta.
Onko Haavikko kyyninen ja ni- hilisti? Kinnusen mukaan ei, sil- lä ihmisten teot ja tulevaisuus eivät ole hänelle samantekeviä. Luon- non, puitten olemassaolo on yk- si lohdutus. Luonnon ”uskonnol- linen” tulkinta on ongelmaton;
Kristus sen sijaan ei. Minusta näyt- tää siltä, että Haavikko pyörittelee Kristusta voimatta tarkalleen päät- tää, miten häntä olisi ymmärrettä- vä. Viestistä hän sanoi, ettei ”sitä saa avata”. Jätän tulkinnan Kinnu- selle:
Kovin sanoin kerrotaan jyrkkä ero Kristuksesta, samoin se, että kirjailija maalaa hänet ristille pää alaspäin väit- täen sitä oikeaksi asennoksi. Kuvan valmistaminen merkitsee vielä huo- mattavaa riippuvuutta tai Kristusta kiintopisteenä henkisesti rikkinäises- sä maailmassa. Ihmisen Poika ei ole yhdentekevä, vaan sillä tavoin tärkeä, että se ei saisi olla mielessä.
Minkäänlainen uskonnollinen tulkinta ei näytä pääsevän Kris- tuksesta irti.
Kirjoittaja on kirkkohistorian professo- ri (emeritus).
Häikiön Koskenniemi- elämäkertaa lukiessa
Anssi Sinnemäki
Martti Häikiö: V. A. Koskenniemi – suomalainen klassikko.
1: Lehtimies, runoilija, professori 1885–1938. 2: Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939–1962.
WSOY 2010.
Veikko Antero eli V. A. Kosken- niemi (1885–1962) kuului yli puo- len vuosisadan ajan Suomen kirjal- lisuuden ykköskentälliseen. Kentän monien avainasemien haltijana hän oli aina hyvin kiistelty hahmo. Pe- rusasenteeltaan vanhoillisena ja int- rigointiin taipuvaisena pelurina hän profiloitui ensin Eino Leinon kilpai- lijana viime vuosisadan alun runo- ruhtinaan asemasta, sitten akatee- misille koturneille nousseena yli- myksellisenä eminenssinä ja lopulta puolustuskannalle ahdistettuna uu- distusvihamielisenä jarrumiehenä – toisin sanoen hän oli koko uran- sa ajan kertakaikkisen hyvä viholli- nen. Kuolemansa jälkeen hänet sy- sättiin pitkäksi aikaa kirjallisuuden kaanonin katvealueille.
21-vuotias Koskenniemi tuli vuonna 1906 tähdenlentona suo- malaiseen kirjallisuuteen esikois- kokoelmallaan Runoja. Samaan aikaan oli alkanut hänen läpi elä- män kestänyt lehtimiehen ja krii- tikon uransa. Itsenäistymisen jäl- keen maisteri kutsuttiin uuden Tu- run yliopiston kirjallisuuden pro- fessoriksi. Näin Koskenniemellä oli selkänojanaan akateeminen status, useita julkaisufoorumeita ja asema suurimmassa kustantamossa.
Hän oli ahkera, tuottelias ja vaikutusvallanhaluinen kirjalli- nen portinvartija ja makutuoma-
ri, myös kulissien takana. Ken ta- voitteli pääsyä kirjallisuuden Ely- siumin kentälle, ei sinne he- vin päässyt ilman Koskenniemen myöntämää lupalappua. Hän oli mies jolla oli valta sitoa ja päästää.
Sodan jälkeen hänen hohtonsa al- koi himmentyä, huolimatta siitä et- tä hänen uransa kruunattiin akate- mian jäsenyydellä.
Martti Häikiön laaja teos on ensimmäinen kokonaisesitys Kos- kenniemen urasta. Häikiö koros- taa, että Koskenniemi koki olevan- sa ensisijaisesti runoilija, vasta tä- män jälkeen tulivat muut roolit:
esseisti, aforistikko, kriitikko, po- liitikko. Hänen olikin helpompi lunastaa valta-asemansa hanakka- na vaikuttajana saatuaan ensin tun- nustusta runoilijana, siten hän sai sanoilleen enemmän painoa. Yri- tyshistorioitsijana ja poliitikko- na kunnostautuneen Häikiön pai- nopiste on kuitenkin politiikas- sa. Hän on kirjoittanut apologian puoluetoveri Koskenniemen reha- bilitoimiseksi, kuten hän teostaan mainosti ennen sen julkistamista:
”Tajusin, että yleinen käsitys Kos- kenniemestä on väärä”, Häikiö sa- noi Kalevassa 28.12.2009.
Kohennusleikkaus
Häikiö pyrkii oikaisemaan Kos- kennientä koskevan yleisen virhe- käsityksen, mikä se sitten lienee- kin, eli suorittamaan tutkimus- kohteen hieman nahistuneen mai- neen kohennusleikkauksen. Tutkin seuraavassa eri näkökulmista, mi- ten tekijä on onnistunut tavoit- teessaan. Näyttää siltä, että pikem- minkin kyseessä on Koskenniemen maineen päivitys kuin palautus tai puhdistus.
Häikiön suuri ansio on se, et- tä hän on hankkinut käyttöönsä
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 0 59
