Ammattiravustuksen parhaat tekniikat
Jaakko Mattila ja Markku Pursiainen
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Helsinki 2013
Euroopan unioni investoi kestävään kalatalouteen
Julkaisija:
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Helsinki 2013
ISBN 978-952-303-000-8 (Verkkojulkaisu) ISSN 1799-4756 (Verkkojulkaisu)
RKTL 2013
Tekijät
Jaakko Mattila ja Markku Pursiainen Nimeke
Ammattiravustuksen parhaat tekniikat Vuosi
2013
Sivumäärä 32
ISBN
978-952-303-000-8
ISSN
ISSN 1799-4756 (PDF) Yksikkö/tutkimusohjelma
Tutkimus- ja asiantuntijapalvelut/Raputalousohjelma Hyväksynyt
Ari Leskelä, tutkimuspäällikkö Tiivistelmä
Viime vuosina Suomen rapusaalis on ollut keskimäärin 7 miljoonaa rapua, josta lähes 80 % on täplärapuja. Ammat- tikalastajien rapusaalis oli vuonna 2010 noin 488 000 täplärapua, moninkertainen vuosituhannen alkuun verrattu- na. Kasvu on seurausta 1980-luvulla runsastuneista täplärapuistutuksista. Kasvaneet saaliit ovat laskeneet täplä- rapujen hintaa ja siksi ravustuksen kannattavuus edellyttää tehokkaita pyynti- ja saaliin käsittelymetelmiä.
Tämän hankkeen tarkoitus oli vertailla ravustuksen menetelmiä ja työvaiheita sekä saaliin käsittelyä ja säily- tystä tehokkaimpien menetelmien löytämiseksi. Vertailuun osallistui kahdeksan täpläravun ja kolme jokiravun pyytäjää. Aineisto kerättiin osallistumalla ravustajien työhön.
Ravustuskäytännöt vaihtelivat huomattavasti eri ravustajien kesken itse kunkin omien tyylien mukaisiksi. Täp- lärapujen pyynnissä kuvastui ammattimaisuus ja jokirapujen pyynnissä pienipiirteisyys. Suurimittakaavaisessa täplärapujen pyynnissä tilava vene kaikuluotaimineen ja gps-laitteineen edusti tehokkainta menettelyä. Helppo- käyttöisimmiksi ja myös hyvin pyytäviksi mertatyypeiksi osoittautuivat keskeltä taittuvat muovimerrat sekä ko- koonpuristuvat jousimerrat. Yleisin ja parhaaksi osoittautunut syötti oli särki tai muu särkikala. Saalisvarmin syöti- tystapa oli käyttää syöttirasiaa mutta nopeinta oli irtosyötin käyttö. Syöttejä kului tällöin kuitenkin enemmän.
Suurta mertamäärää käytettäessä selkänarun käyttö on välttämätöntä. Selkänaruun kannatti kiinnittää 10–20 mertaa noin 10 metrin välein. Koennassa hyvä menetelmä oli nostaa merrat selkänarusta vetäen ja tyhjentää sekä syötittää ne saman tien ja asetella pyyntivalmiina veneen pohjalle. Pyyntivalmis jata voitiin laskea moottorilla aja- en uuteen paikkaan. Täplärapuja pyydettiin kovapohjaisilta ranta- ja karikkovesiltä 2–6 metrin syvyydestä, jokira- puja selvästi matalammalta.
Saalis lajiteltiin usein silmämääräisesti mertoja koettaessa ja pienet ravut heitettiin takaisin. Tarkka kokoluok- kiin tehtävä lajittelumittaus tehtiin pyynnin jälkeen. Saalis voitiin säilyttää ennen kauppaan toimittamista sum- puissa, altaissa tai kylmätiloissa. Vaivattomin säilytysmuoto oli sumputtaminen, mutta ravun laadun varmistami- seksi allassäilytys on sumputusta parempi menettely.
Ravustuksen tuottavuutta voidaan parantaa ravustusvälineiden kehittämisellä (venekalusto, merrat ja muu pyyntivälineistö), nopeasti käsiteltävän ja pyytävän syötin sekä syötitystavan kehittämisellä, ja mertojen koenta-ja laskutekniikoiden parantamisella. Nopean saalisrapujen lajittelumenetelmän kehittäminen on monen ravustajan toivomus. Ravun laadun pitämiseksi hyvänä tulee säilytykseen kiinnittää erityistä huomiota sekä vesillä olon ajan pyynnin yhteydessä, mutta erityisesti sen jälkeisessä säilytyksessä.
Asiasanat
Ammattiravustus, jokirapu, täplärapu, merta Julkaisun verkko-osoite
http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/uudet%20julkaisut/tyoraportit/ammattiravustuksen_parhaat_tekniikat.pdf Yhteydenotot
Markku Pursiainen, markku.pursiainen@rktl.fi Muita tietoja
Hanke on saanut rahoitusta Hämeen ELY-keskuksen myöntämästä Euroopan kalatalousrahastosta (EKTR).
1. Johdanto 5
2. Ravustuksen ja rapukaupan historiaa Suomessa 6
3. Hankkeen toteutus 7
4. Ravustajat ja välineistö 8
4.1. Ravustajat ja pyyntialueet 8
4.2. Ravustukseen käytettävä välineistö 9
4.2.1. Venekalusto 9
4.2.2. Merrat 10
4.2.3. Jatapyynti ja selkänarut 12
4.2.4. Mertojen ja jatojen merkintä 13
4.2.5. Syötit 13
5. Ravustus vesillä 16
5.1. Tyypilliset ravustuspaikat 16
5.2. Mertojen kokeminen ja lasku 17
5.2.1. Venekäytännöt 17
5.2.2. Käytännön ratkaisuja mertojen koennassa ja laskemisessa 18
6. Saaliin käsittely 19
6.1. Rapujen lajittelu 19
6.2. Saaliin säilytys ennen toimituksia 21
6.3. Rapujen toimitus markkinoille 24
7. Kustannustekijöitä ja kehittämisajatuksia 25
7.1. Ravustamisen vaatima työaika 25
7.2. Ravustuksen muut kustannustekijät 26
7.3. Ravustajien omia kehittämisnäkemyksiä 27
8. Yhteenveto ja johtopäätöksiä 28
9. Toimenpidesuositukset 31
Kiitokset 31
Viitteet 32
5
1. Johdanto
Suomen rapusaalis, vapaa-ajanravustus ja ammattipyynti yhteensä, oli aikavälillä 2001–2005 hieman vajaat 3 miljoonaa rapua vuosittain, josta täplärapuja lähes puolet (Savolainen ym. 2012). Seuraavalla viisivuotisjaksolla keskisaalis oli jo runsaat 7 miljoonaa rapua vuodessa, ja näistä lähes 80 % täplära- pua. Rapusaaliin kasvu perustuu tuottoisiin täplärapuistutuksiin 1980-luvulta lähtien erityisesti ete- läisen Suomen suurilla järvillä.
Ammattikalastuksen rapusaaliita alettiin tilastoida vasta vuonna 2004. Tuolloin ilmoitettu am- mattikalastusrekisterissä olevien kalastajien rapusaalis oli 32 000 yksilöä ja vuonna 2010 saavutettiin jo 488 000 ravun taso (Savolainen ym. 2012). Ammattipyytäjien saalis, kokonaan täplärapua, viisitois- takertaistui kuudessa vuodessa.
Modernin (ammattimaisen) ravustuksen kuvaa on selvitetty RKTL:n kirjanpitoravustajaverkoston ravustajien menetelmien perusteella. Jokirapujen pyynnissä todettiin käytettävän perinteisiä mene- telmiä, enimmäkseen huolella parhaisiin pyyntipaikkoihin matalaan veteen laskettuja yksittäismerto- ja. Täplärapuja taas pyydettiin myyntiä varten tehokkaasti, selkänaruun määrävälein kiinnitetyin mer- roin, useimmiten suurilla järvillä ja selvästi syvemmältä kuin jokirapuja (Pursiainen ym. 2008).
Ravustuksen resurssitarpeita on myös selvitetty RKTL:n kirjanpitoravustajille osoitetulla kyselyllä.
Ravustuksen välittömistä vuotuisista menoista mertakustannus oli noin 10 %, syötit 9 %, itse ravus- tustyö noin 35 % ja muut laajan kirjon omaavat kustannukset 46 %. Ravustuksen vuosityöajasta kaksi kolmannesta oli suoranaisesti ravustukseen liittyvää työtä, ja kolmannes käytettiin valmisteluihin, saaliin kauppakunnostukseen ym. vastaavaan (Pursiainen ja Louhimo 2009). Ravustajakohtaiset erot olivat suuria, mikä viittaa siihen, että kehittämis- ja tehostamismahdollisuuksia voi olla runsaasti.
Täplärapujen pyyntiin on kehittynyt varsin lyhyen ajan kuluessa tehokkuutta ja mittakaava on ammattimainen. Koska kehitystä ovat joutuneet tekemään ravustajat itse ja omista näkö- ja lähtö- kohdistaan sekä pyyntivesistönsä oloihin sovittaen, ovat menetelmät erilaisia ja kullakin ravustajalla vielä niin sanotusti ”ensimmäistä sukupolvea”.
Täplärapukannat voivat vaihdella voimakkaasti ja uusia täplärapupaikkoja avautuu ravustukselle jatkuvasti. Ammattimaisen ja ansioravustuksen saaliiden rakenne ja yksikkö- sekä kokonaissaaliit tunnetaan RKTL:n kirjanpitoravustusseurannan ansiosta varsin hyvin, mikä antaa hyvän taustan tar- kastella pyyntimenetelmiä ja ravustuskäytäntöjä erilaisilla vesillä ja myös vuosien välisiä eroja. Yleis- kuva on, että kehittyvissä täplärapukannoissa suurten yksilöiden osuus saaliista on suuri, kun taas vanhemmissa populaatioissa kokojakauma tasapainottuu lähemmäs sitä, millainen se on jokiravulla (ks. Pursiainen ym.2012). Ravustajat olivat ensimmäisen sukupolven pyyntitavat ja käytännöt kehit- täessään saaneet runsaasti suurikokoisia täplärapuja, joiden hintataso oli hyvä, jolloin kustannuksiin yhtä saalisrapua kohti ei tarvinnut kiinnittää niin tiukkaa huomiota. Koko saalis voitiin ottaa talteen, kun pienetkin ravut käytettiin siirtoistutuksiin.
Saaliiden voimakas kasvu ja rapumarkkinat sekä rapuihin liittyvät mielikuvat ovat johtaneet sii- hen, että täplärapujen hintataso on selvästi jokirapua alhaisempi, vaihtelee paljon pyyntikaudella ja maan eri osissa, ja käytössä on epäyhtenäinen joukko täplärapujen koko- ja laatukriteerejä, joita ra- vustajat joutuvat noudattamaan sekä pyynnin aikana että saaliinsa kauppakunnostusvaiheessa.
Täplärapujen pyynnin menettelytapojen parantelu ja markkinavoimien vetämän kaupan kehit- täminen näyttävät jäävän suurelta osin ammattimaisen ravustuksen kustannettaviksi toisaalta kasva- vina pyyntikustannuksina ja toisaalta alenevina tuotehintoina.
6
Täplärapujen kaupallisen pyynnin kannattavuuden säilyminen ja parantaminen edellyttää mah- dollisimman hyviä ja tehokkaita pyynti- ja saaliin käsittelymenetelmiä. Samalla on pidettävä rapujen laatu tasaisena ja asiakkaiden toiveiden mukaisena. Tässä ammattiravustuksen kehitysvaiheessa, jolloin epäilemättä tapahtuu siirtymistä toisen sukupolven menetelmiin, eri työvaiheiden ja teknii- koiden parhaiden toteutustapojen vertailu hyödyttää kehitystä. Raputalousohjelman (2005–2012) päättyessä oli tarkoituksenmukaista kerätä kirjanpitoravustajilta ja muilta ammattimaisesti ravusta- vilta tietoa heidän ravustusmenetelmistään ja arvioida yhdessä heidän kanssaan kehittämissuuntia ja -tarpeita. On selvää, että otos tässä selvityksessä on rajallinen, ja on myös varmaa, että menettelyta- vat ja apuvälineet kehittyvät tulevina vuosina tuntuvasti. Suunta on kuitenkin tiedossa, ravustuksen tuottavuutta pyritään lisäämään rapujen laadusta tinkimättä.
2. Ravustuksen ja rapukaupan historiaa Suomessa
Ravustus alkoi Suomessa varsinaisesti vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin oli Keski- Euroopassa rapurutto jo tuhonnut paikallisen raputuotannon, mistä aiheutui voimakkaasti kasvava makeavesirapujen kysynnän kasvu (Vesterinen 1976). Ennen 1800-luvun loppua kansa suhtautui ra- puun varsin ennakkoluuloisesti (Lehtonen 1975). Rapujen syönti kuitenkin yleistyi kansan parissa samalla kun rapujen pyynti kysynnän myötä kasvoi. Tässä oli kyse tyypillisestä ylemmiltä säädyltä alemmille levinnyt tapa. Ammattimainen ravustus ja rapukauppa vilkastuivat Suomessa 1870- ja 1880-luvulla myös liikenneyhteyksien paranemisesta johtuen. Rautatie nopeutti rapujen vientiä suo- raan Pietariin. Kysynnän kasvaessa 1800-luvun loppupuolella rapuja alettiin viedä myös Ruotsiin, Saksaan ja Tanskaan. Osa ravuista jatkoi vielä näistä vientikohteista eteenpäin Eurooppaan.
Suomesta vietyjen rapujen määrä oli jopa 15 miljoonaa yksilöä 1900-luvun vaihteessa. Rapurutto romahdutti kuitenkin jokiravun tuotannon 1900-luvun alussa. Jokiravun alkuperäinen levinneisyys ulottui tuolloin lännessä Isojoen-Lapväärtinjoen vesistöalueen korkeudelle ja idässä Saimaan etelä- osiin (Pursiainen 2012). Siirtoistutusten seurauksena pohjoisraja on nyt lännessä Tornionjokeen las- kevan Tengeliönjoen valuma-alueen korkeudella ja idässä Oulujoen vesistöalueen pohjoisrajalla.
Vaikka rapujen levinneisyys kasvoi, saaliit pysyivät huippuvuosia alhaisempina leviävien ja uudelleen puhkeavien ruttotapausten vuoksi.
Rapujen pyytäminen käsin on alkeellisin ja vanhin ravustustapa (Westman & Nylund 1984). Apu- na voitiin käyttää haavia, puisia rapupihtejä tai päästään halkaistua keppiä, jonka avulla rapu voitiin vangita pohjaan. Tikkupyynnissä rapu houkuteltiin paikalle tikussa olevalla kalasyötillä ja saalis poi- mittiin talteen haavilla tai jopa käsin. Varsinaisella rapuhaavilla eli rapuliipillä pyynti tapahtui kiinnit- tämällä syötti liipin keskelle ja syömään tulleet ravut nostettiin liipillä talteen. Valaistuksena näissä pyyntimuodoissa voitiin käyttää päreitä ja soihtuja (Lehtonen 1975).
Ravustuksen lisääntyessä 1800-luvun lopulla myös mertojen käyttö yleistyi. Merrat olivat erityi- sesti ammattiravustajien suosiossa (Lehtonen 1975). Yhdellä ammattiravustajalla saattoi olla satoja- kin mertoja. Mertamalleja oli kahta päätyyppiä: pystymerrat, joissa nielu avautuu ylöspäin pyydyksen päällä, ja makaavat merrat, joissa on yksi, kaksi tai useampia nieluja pyydyksen sivuilla. Kaksinieluisia vemmelmertoja on käytetty erityisesti Säkylän Pyhäjärvellä (kuva 1). Laajoilla alueilla käytetyistä mertatyypeistä on tehty paikallisia muunnoksia ja myös omia, vain tietyillä alueilla käytössä olevia mertatyyppejä on voinut syntyä. Suuri mertamallien määrä johtui nuoresta esinemuodosta, joka ei ollut sidoksissa paikalliseen perinteeseen vaan kyse oli uudesta asiasta, ammattiravustuksesta. Am-
7
mattiravustajat tekivät yleensä itse pyydyksensä, joten kukin pyytäjä saattoi tarpeittensa ja mielty- mystensä mukaan rakentaa oman mertamallinsa.
Kuva 1. Säkylän Pyhäjärvellä ravustettiin suuressa mittakaavassa jo jokirapuaikaan alueelle tyypillisellä kak- sinieluisella vemmelmerralla. Pyhäjärvi oli ennen rapuruton tuloa vuonna 1907 hyvä rapujärvi. Vuoteen 1928 mennessä rapukanta oli elpynyt mutta rutto tuhosi kannan uudelleen 1929. Kuva T.H. Järvi 1928.
Syöttinä käytettiin yleisesti kalaa, särki tai särkikalat olivat suosituimmat. Kalan ohella käytettiin myös lihaa, kanaa ja sammakoita.”Paras syötti on naapurin salaa ammuttu kissa”, kerrottiin Raisiossa (Leh- tonen 1975).
3. Hankkeen toteutus
Ammattiravustuksen parhaat tekniikat -hankkeen aineisto kerättiin vuoden 2012 ravustuskaudella.
Selvitykseen osallistuneiden ravustajien perusjoukon muodostivat RKTL:n saalisseurantahankkeen kirjanpitoravustajat ja erityisesti täpläravun pyyntiin keskittyvät ammattiravustajat. Näitä oli Hämeen vesillä kaksi, mutta lisäksi alueelta pyydettiin mukaan kolme muuta ammattimaisesti ravustavaa.
Tutkimuksen ydinalue oli siten Etelä-Päijänne, Vanajavesi, Tampereen Pyhäjärvi ja Näsijärvi sekä Mal- lasvesi. Täpläravun pyyntiä on harjoitettu pitkään Säkylän Pyhäjärvellä ja lyhyemmän aikaa Etelä- Saimaalla. Näillä vesillä toimivien kirjanpitoravustajien toimintatavat otettiin myös mukaan tutkimuk- seen sekä lisäksi eräs edellisiä pienempi järvi Etelä-Suomesta. Yhteensä aineistossa oli kahdeksan eri vesillä toimivaa täplärapuja pyytävää ravustuskuntaa. Ravustuskunnalla tarkoitetaan tässä yhtä tai useampaa yhdessä toimivaa ravustajaa.
RKTL:n saalisseurannan kirjanpitoravustajissa on myös viisi jokiravun pyytäjää, jotka toimivat enimmäkseen pienehköillä järvi- ja jokialueilla Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomessa. Vaikka pääpaino työs- sä olikin täpläravun ammattipyynnissä, joitakin keskeisiä tekijöitä tarkasteltiin myös jopa vuosikym- meniä ravustaneiden jokiravun pyytäjien parissa. Vuonna 2012 aineistoa kerättiin kolmelta jokiravun pyytäjältä. Myös aikaisempien vuosien käyntejä ravustajien luona hyödynnettiin soveltuvin osin.
Eri ravustuskuntien pyynnin, saaliin käsittelyn ja kauppakunnostuksen menettelytapojen vertai- luun sovellettiin ns. benchmarking – tekniikkaa. Benchmarking tarkoittaa jonkin menetelmän tai toi- mintatavan puolueetonta vertaamista vastaavaan tarkoitukseen käytettyyn toiseen menetelmään tai
8
toimintatapaan. Tekniikkaa käytetään lähinnä yritysmaailmassa ja usein nimenomaan laatujärjestel- mien kehittämisen ja prosessinkehittämisen välineenä. Se on jatkuva ja systemaattinen organisaation tuottavuuden, laadun, työprosessien ja työtapojen tehokkuuden parantamiseen käytetty tapa.
Benchmarking soveltui käytettäväksi myös tässä ravustustekniikoiden parantamiseen tähtäävässä tutkimuksessa.
Pursiainen ym. (2009) raportin ja muiden kirjanpitoravustuksesta valmistuneiden kirjoitusten pohjalta valmisteltiin tietojen keräämistä varten kirjauslomake, jotta kaikilta ravustajilta saatiin kerät- tyä samat vähimmäistiedot. Lomakkeeseen kirjattavien tietojen lisäksi vesillä ja ravustuspäivän kulu- essa tuli esille lukuisia muitakin mielenkiintoisia asioita jotka merkittiin muistiin. Kirjattavien tietojen lisäksi tapahtumista otettiin runsaasti havainnollistavia kuvia.
Tiedonkeruun ja analysoinnin keskeisiä kohtia olivat menetelmien välisten erojen kuvaukset, ra- vustukseen käytettävien välineiden erot, ajankäyttö eri työvaiheissa, saaliin käsittelyn yksityiskohdat ja kauppakunnostus sekä erilaisten laatuvaatimusten ja -käytäntöjen kuvaus. Avainkohtia, jotka tie- donkeruuseen lähtökohtaisesti kuuluivat, olivat:
pyynnin yleiskuvaus (toimenpiteet pyynnin valmistelusta saaliin käsittelyyn)
mertatyypit (määrä, ikä, kunto, käytettävyys lasku- ja koentatilanteissa)
venekalusto (venetyyppi, moottori, säilytys/kuljetus)
selkänaru, kohot, pyydysmerkit (materiaalit, kiinnitys, mertaväli, jadan pituus, käytettävyys)
syötit (etukäteisvalmistelu, laatu, käyttömäärä)
syöttirasian käyttö (mikäli käytetään, millaiset käytännöt ja syötityksen lisäajantarve)
rapujen käsittely koennan yhteydessä (lajittelu, muu valinta, pikkurapujen palautus)
saaliin säilytys veneessä (menetelmä, astiat, materiaalit, jäähdytys, käytettävyys)
saaliin määrän määrittäminen (lukumäärän laskenta, punnitus, muu määrän määritys)
rapujen käsittely vesillä tai maissa (lajittelutapa, koko- ja muu luokittelu)
säilytys ennen toimituksia (sumput, muut säilytystavat, kylmäsäilytys, lämpötilavaihtelut)
saaliin toimitus ja asiakasvaatimukset (välittäjä, suoramyynti, vähittäiskauppa, tukku)
Tietojen keräyksen yhteydessä kysyttiin ravustajien omia käsityksiä siitä, minkä he kokevat oman toimintansa kannalta eniten kehittämista kaipaavaksi sekä miten ja kenen toimesta kehitystä tulisi edistää.
Ravustajiin oltiin yhteydessä ennalta, esiteltiin hankesuunnitelma ja sovittiin hankkeen tekijöi- den ja ravustajien kesken henkilökohtaisesta tapaamisesta ja osallistumisesta itse työhön. Ravustaji- en mukana pyrittiin olemaan koko ravustustapahtuman ajan vesillä mertojen koennassa ja laskemi- sessa sekä maissa saalista käsiteltäessä.
4. Ravustajat ja välineistö
4.1. Ravustajat ja pyyntialueet
Täpläravun pyytäjät olivat ravustaneet vesillään 4–17, keskimäärin 11 vuotta. Ravustushistoriaan vaikutti eniten täplärapuistutusten aloitusajankohta; suurin osa ravustajista oli aloittanut kun pyynti oli vapautunut kannan tullessa pyyntivahvaksi. Jokiravun pyytäjät olivat ravustaneet selvästi kaa- uemmin, keskimäärinkin 18 vuotta, pisimmän ajan ollessa 30 ja lyhimmän 10 vuotta. Jokirapuja kaikil- la paikoilla oli kuitenkin esiintynyt jo ennen kuin heidän oma ravustuksensa oli alkanut.
9
Seitsemän kahdeksasta täpläravun pyytäjästä oli ammattikalastajia, kuusi aktiivisesti edelleen, ja he kuuluivat myös ammattikalastajarekisteriin. Ravustus oli siis melkein kaikilla osa ympärivuotista ammattikalastuksen harjoittamista, mutta ravustuskaudella kuitenkin merkittävä tulonlähde. Jokira- vun pyytäjistä kukaan ei kuulunut ammattikalastajarekisteriin. Kaiken kaikkiaan tässä korostui täplä- rapupyytäjien ammattimaisuus ja jokirapupyytäjien harrastuksenomainen pyynti.
Puolet täpläravun pyytäjistä ravusti yksin, toisilla oli apunaan useimmiten 1, mutta eräällä peräti 3 henkilöä. Muikun troolikalastukseen pääasiassa keskittyvä ammattikalastaja oli ulkoistanut ravus- tuksen niin, että hänen kalustollaan vesillä oli kaksi palkattua työntekijää. Jokiravun pyytäjistä kaikki ravustivat yksin. Joskus mukana saattoi olla soutamassa joku perheenjäsen.
Kaksi kolmesta jokiravun pyytäjästä toimi pienellä, yhden osakaskunnan alueella, jossa olivat myös itse osakkaana. Yhdellä ravustajalla pyyntialue koostui useista järvistä, joissa hän ravusti lupati- lanteen ja saaliin mukaan. Jokiravun pyytäjillä pyyntipaikat olivat useimmiten pienillä järvillä ja joilla.
Täpläravun pyytäjillä vesistöt ja pyyntialueet olivat selvästi suurempia. Useimmiten mertalupia täplä- rapujen pyyntiin oli hankittu useamman osakaskunnan alueelta. Mertalupien määrä ei yleensä rajoit- tanut täpläravun pyyntiä; lupia olisi saanut lisää ostamalla tai hankkimalla osakkailta. Jokirapuvesillä mertojen määrää oli rajoitettu, mutta ainakin paikoin muilta osakkailta keräämällä lupia olisi saanut enemmän.
4.2. Ravustukseen käytettävä välineistö
4.2.1. Venekalusto
Yleisin täpläravun pyynnissä käytetty venetyyppi oli lasikuituinen, muovinen tai alumiininen tilava tasaperävene. Venemallit vaihtelivat suuresti, mutta hyvänä pidettiin malleja, joissa pohja oli tasai- nen ja veneessä helppo liikkua sekä kuljettaa ja käsitellä mertoja (kuva 2). Yhdellä ravustajalla veneen perällä oli kaiteilla rajattu tila mertojen kasaamista varten. Kahdelle täpläravun pyytäjälle riitti soutu- vene. Moottorit vaihtelivat 9,9 hv perämoottoreista yli 100 hv moottoreihin. Veneiden keskimääräi- nen pituus oli 5,5 metriä ja moottoriteho noin 50 hv. Lähes kaikki moottorit olivat 4-tahtisia bensii- nimoottoreita.
Käytettävän veneen ja moottorin tyyppiin vaikutti pyyntialueen laajuus. Jos pyyntialue oli pie- nehkö, riitti soutuvene ja pieni perämoottori, mutta pyyntialueen laajetessa tarvittiin suurempaa kalustoa. Eräällä ravustajalla mertojen kokemiskierroksella saattoi parhaimmillaan tulla yhteensä jopa 60 kilometriä ajomatkaa, mikä asettaa kalustolle jo omat vaatimuksensa. Venekalusto kannat- taakin hankkia omaan pyyntiin ja pyyntivesistöön parhaiten sopivaksi (Taulukko 1). Suuria mertamää- riä käsiteltäessä, ja jos saaliin mittaaminen ja lajittelu tehdään vesillä, tarvitaan työtilaa myös työtur- vallisuuden vuoksi. Venessä joudutaan liikkumaan ja kalustoa siirtelemään työn aikana, jolloin liukas- tumisen ja kaatumisen vaara on aina olemassa, varsinkin aallokossa.
Jokiravun pyytäjät käyttivät soutuveneitä, yleensä ilman moottoria. Yhdellä ravustajalla oli käy- tössään sähkömoottori. Pienellä joella toimiva ravustaja ei käyttänyt venettä lainkaan, vaan hän koki merrat rannalta.
10
Kuva 2. Tasapohjaisessa ja leveässä veneessä on helppo liikkua sekä kuljettaa ja käsitellä mertoja. Veneessä jadallinen (20 kpl) Rapu-Rosvo – mertoja, jotka on syötitetty heti noston yhteydessä. Selkänarua ei tarvitse irrottaa merroista, kun se lapetaan siististi pohjalle.
Taulukko 1. Eri vene- ja moottorityyppien hyviä ja huonoja puolia ja havaintoja kehittämistarpeista.
4.2.2. Merrat
Ylivoimaisesti suosituin mertatyyppi oli Rapu-Rosvo. Kaikista 11 ravustajasta yhdeksän käytti pää- sääntöisesti tätä muovimertatyyppiä. Usealla ravustajalla oli käytössä lisäksi myös muita mertatyyp- pejä. Yksi täpläravun pyytäjä käytti ainoastaan ruotsalaisia August-mertoja ja yksi jousimertoja, joita myydään ainakin Ahti- ja Luxus-merkkisinä. Monet useilla mertatyypeillä ravustavat mainitsivat Rapu- Rosvon pyytävimmäksi. Muita käytettyjä mertatyyppejä olivat Ahti Super- ja Rapulamerta, Apaja, Trappy Heinäkuu ja Tetra (Kuva 3). Mertatyypit vaihtelivat eniten jokiravun pyytäjillä, yhdellä ravus- tajalla oli käytössään peräti neljä erilaista. Ero pienimuotoisen ja pitkään jatkuneen jokirapujen pyyn- nin ”monimuotoisuuden” ja hiljakkoin aloitetun täplärapujen tehokkaan pyynnin välillä oli varsin selvä.
11
Kuva 3. Suosituimpia mertatyyppejä: ylärivissä vasemmalta Rapu-Rosvo, August ja jousimerta; alarivissä Ahti Supermerta, Apaja ja Trappy heinäkuu. Rapu-Rosvo oli etenkin ammattiravustajien suosiossa.
Täplärapuvesillä ravustavien mertamäärät vaihtelivat 40 ja 300 välillä, kahdeksan ravustajan keski- määräinen mertamäärä oli 140. Jokirapuvesillä mertamäärät olivat huomattavasti pienempiä; ravus- tajittain 15 - 30 välillä keskiarvon ollessa 20. Suuria mertamääriä käytettäessä korostuu mertojen käsiteltävyys ja tilantarve. Tämän vuoksi lähes kaikki täpläravun pyytäjät käyttivät yhtä mertatyyppiä, koska on tärkeää, että merrat pystyy kasaamaan sisäkkäin tai puristamaan kasaan veneessä ja varas- toinnissa. Jokiravun pyytäjien mertamäärät olivat niin pieniä että sekalaisia mertatyyppejä käytettä- essä tai säilytettäessä ei tule ongelmia. Taulukkoon 2 on koottu eri mertatyyppien hyviä ja huonoja puolia sekä kehittämiskohteita.
Taulukko 2.Eri mertatyyppien hyviä ja huonoja puolia ja havaintoja kehittämistarpeista.
Rapumertojen kestävyydessä ei ollut suuria eroja. Monella ravustajalla merrat olivat kestäneet koko ravustushistorian ajan. Rikkoutuneiden ja hävinneiden tilalle oli hankittu sitä mukaa uusia. Keskeltä taittuvien muovimertojen heikoin kohta oli lukituspaikka, joka saattoi jadasta kiskottaessa rikkoutua.
Kestävyyteen vaikutti suuresti mertojen kokemistapa; yleensä merrat rikkoutuivat jos selkänarusta kiskottiin reilusti jataa nostettaessa. Uusien tilalle ostamiseen oli myös vaihtoehtona rikkoutumis- kohdan korjaaminen ja vahvistaminen esim. rautalangalla. Pursiainen ja Louhimo (2008) laskivat ra-
12
vustuksen resurssitarpeita koskevassa selvityksessään rapumertojen keskimääräiseksi pitoajaksi 7 vuotta.
4.2.3. Jatapyynti ja selkänarut
Täplärapuja pyytävät käyttivät yhtä lukuun ottamatta selkänarua mertoja yhdistämässä. Jokirapuve- sillä merrat puolestaa laskettiin haluttuun kohtaan yksittäin, joka merralla oma kohonarunsa. . Mer- tojen kiinnitysväli selkänarussa vaihteli noin seitsemän ja 15 metrin välillä. Kiinnitysvälin keskiarvo oli noin 10 metriä ja useimmat ravustajat käyttivätkin juuri tätä 10 m kiinnitysväliä. Syynä tähän oli se, että lyhemmällä kiinnitysvälillä mertojen pyyntialueet saattoivat mennä päällekkäin, mikä alentaisi mertakohtaista saalista. Mahdollisesti mertojen välimatkan kasvattaminen myös kasvattaa isojen rapujen osuutta saaliissa. Yli 15 metrin kiinnitysvälillä pyyntiteho ei puolestaan enää kasva. Myös yksittäisillä merroilla täplärapuja pyytänyt laski merrat noin 10 metrin välein ja jokiravunkin pyynnis- sä, kun ranta-alue on ravuille suotuisa, irtomertojen väli asettuu laskettaessa kokemukseen perustu- en 7-10 metriin.
Mertamäärät jadassa vaihtelivat yleensä 10 ja 20 välillä keskiarvon ollessa 13 mertaa. Monella pyytäjällä eri jatojen mertamäärät olivat melko samoja. Syynä tähän oli kullekin vesialueelle sopiva pyyntipaikkojen koko. Eri vesistöjen pyyntialueiden laajuus vaihtelee melkoisesti, ja jadan mitta muo- toutuu paikallisesti sopivaksi. Pari ravustajaa käytti myös hyvin lyhyitä 2-5 merran jatoja todella pie- nimuotoisilla pyyntialoilla. Vaikka pyyntialat olisivat suuriakin, mertojen määrää jadassa rajoitti myös käsiteltävyys; kovin pitkä jata mertoineen ei mahdu enää helposti veneeseen. Noin 10–20 mertaa veneen koosta ja mallista riippuen mahtui avattuina ja pyyntivalmiina vielä hyvin veneeseen, mutta tästä suuremmat määrät täytyi yleensä kasata sisäkkäin.
Kolme jatapyyntiä käyttävistä kiinnitti mertansa metallilukolla selkänaruun. Yksi heistä myös ir- rotti merrat kiinnityksestään jataa kokiessa. Kiinnitystapa riippui kokemistyylistä; lukko on välttämä- tön jos merrat on saatava nopesti selkänarusta irti. August-merroissa mukana oleva pikalukko, jolla merta suljetaan ja johon voi kiinnittää selkänarun, oli altis ruostumaan. Yksi ravustaja olikin joutunut vaihtamaan niitä tämän vuoksi. Kukaan ravustajista ei käyttänyt RKTL:n koeravustuksissa hyväksi havaittua lipputangon narun muovista pikaliitintä, joka on nopea käyttää (kuva 4). Toisaalta pikaliit- timen kiinnitys mertaan on oma vaivannäkönsä.
Ravustajien käyttämien selkänarujen materiaalit vaihtelivat, mutta parhaaksi mainittiin uppoava naru tai ohut köysi (vrt lipputangon naru). Kelluvissa muovinaruissa on riski sotkeentua moottorin potkuriin niin kokiessa kuin laskiessakin. Liian ohut naru menee helposti silmukoille, mikä oli osoit- tautunut vaaralliseksi silmukoiden pyörähtäessä kiinni käteen. Ohut naru voi myös hangata ihon rikki ja syntyneet silmukat on vaikea avata. Vaaratilanteita voi sattua huonolla kelillä ja etenkin moottoril- la laskiessa.
13
Kuva 4. Lipputangon narussa käytettävä pikaliitin on nopea ja helppokäyttöinen kiinnitettäessä merta sel- känaruun. Lipputangon naru uppoavana on hyvä myös selkänaruna. Kuvassa pikaliitin koeravustuksissa käytet- tävässä Evo-merrassa.
4.2.4. Mertojen ja jatojen merkintä
Uusi kalastuslaki vaatii merkitsemään kiinteät pyydykset vesiliikenteen käyttämillä vesialueilla vähin- tään 1,2 metriä vedenpinnan yläpuolelle ulottuvaan lippusalkoon kiinnitetyllä ja vähintään 20 x 20 cm neliön muotoisella lipulla. Vesialueilla, joilla vesiliikennettä ei juuri ole tai muuten on ilmeistä, että pyydykset eivät haittaa vesiliikennettä tai vesistön muuta käyttöä, täytyy kiinteät pyydykset merkitä vähintään 15 senttimetriä veden pinnan yläpuolelle ulottuvalla koholla taikka vähintään 40 sentti- metriä vedenpinnan yläpuolelle ulottuvaan lippusalkoon kiinnitetyllä lipulla, jonka lyhyimmän sivun pituus on vähintään 15 cm.
Neljä täpläravun pyytäjää käytti verkkomerkkeinäkin käytettäviä lippuja jatansa merkitsemiseen.
Osa heistä käytti myös painoa jadan päässä. Ilman painoa lippu heiluttaa tuulella jadan ensimmäistä mertaa, jolloin saalista ei havaintojen mukaan tule. Tämän oli huomannut kaksi ravustajaa. Muut käyttivät merkkeinä erilaisia pulloja, joiden havaittavuus saattoi joskus olla heikkokin. Kaikki jokira- vun pyytäjät käyttivät pieniä kohoja tai pulloja. Joessa pyytävä kiinnitti mertansa rautaiseen paimen- pojan aitakeppiin, joka oli helppo polkaista kiinni pohjaan tai rantaviivaan. Tällöin virta ei tulvankaan sattuessa vienyt mertaa mukanaan. Joessa tai sen läheisyydessä virtaavissa paikoissa pyydettäessä myös mertojen painotus saattoi olla tarpeen.
4.2.5. Syötit
Kaikki ravustajat käyttivät särkeä tai muita särkikaloja pääasiallisena syöttinään. Syöttien laatu kui- tenkin vaihteli saatavuuden mukaan. Täplärapuja pyytävät ammattikalastajat saivat kaikki syötit muun kalastuksen sivusaaliista. Vain kaksi täpläravun pyytäjää sekä kaikki jokiravun pyytäjät hankki- vat syötit joko verkolla, katiskalla tai jopa onkimalla. Yksi täpläravun pyytäjä osti syötit hoitokalastuk- sista. Kuhan verkkokalastuksen sivusaaliin sulkavat ja muut särkikalat, katiskoista saatavat särjet sekä
14
troolin sivusaaliis olivat hyviä esimerkkejä helposti saatavista syöteistä. Eräs täplärapujen pyytäjä onki lammesta suuria ruutanoita. Syöttejä on kuitenkin saatava melko runsaasti ja helposti, koska suurta mertamäärää pidettäessä niitä kuluu useita kiloja päivässä. Särkikalojen puuttuessa myös mui- ta kalalajeja käytettiin. Pienet siiat, muikut, muikun päät ja ahvenet olivat suosittuja. Eräs jokirapujen pyytäjä käytti syöttinä jopa ostettua suolasilakkaa. Myös muuta kuin kalaa voitiin käyttää. Lihapullia ja leipääkin kerrottiin kokeillun ja saalista oli saatu. Kaupallisia rapujen valmissyöttejä ei käytetty.
Ylimääräistä aikaa varsinaisesti syöttien hankkimiseen ei kulu, jos ne saadaan sivusaaliista. Si- vusaaliin käsittelyyn vievää aikaa varsinaisen saaliin käsittelyn ohessa on vaikea arvioida. Suurin osa syöttien käsittelyyn menevästä ajasta kuluu syöttien pilkkomiseen, pakkaamiseen ja mahdolliseen pakastamiseen. Rapuruttoriskin varalta syötit onkin syytä pakastaa, jos ne pyydetään muualta kuin ravustusvesistöstä ja näin ravustajat toimivatkin. Kätevintä on muutenkin kerätä syötit pakastimeen valmiiksi sopiviin eriin pussitettuna silloin, kun syöttikaloja helpoiten saa, esim. keväällä kutuaikaan.
Yksi täpläravun pyytäjä, joka ei kalastanut muuten ammattimaisesti, pyysi syöttikalat varta vasten verkolla ravustuskauden aikana. Taulukossa 3 on koottu yhteen havaintoja syöttien käytöstä.
Taulukko 3. Erilaiset syöttien hankkimistavat ja niiden hyviä ja ja huonoja puolia.
Syötitystavassa oli suuria eroja ravustajien kesken. Täpläravun pyytäjistä kolme käytti syöttirasiaa.
Näistäkin yhdellä oli rasia vain osassa mertoja. Yksi ravustaja laittoi mertaan rasian lisäksi myös syötin syöttiraudassa (kuva 5). Tällä hän halusi varmistaa rapujen pysymisen paremmin merrassa, koska arveli, etteivät ravut ala heti etsiä tietä pois merrasta, kun syötävää riittää. Rasiassa oleva syötti kes- tää pitkään, jolloin hokuttelevuus säilyy. Pieni syötti ilman rasiaa syödään usein nopeasti loppuun ja syöttirasiassakin olevaa kalaa ravut pystyvät järsimään. Viisi ravustajaa ei käyttänyt lainkaan syötti- rasiaa. Tätä perusteltiin sillä, että syöttirasian käyttö hidastaa mertojen kokemista ja laskua. Tällöin syötti oli syöttiraudassa tai irrallaan merran pohjalla. Parilla ravustajalla irrallaan oleva syötti oli niin suuri, ettei sitä heti syöty loppuun (kuva 6). Toinen heistä perusteli suuren palan käyttöä myös sillä,
15
etteivät koskelot pysty saamaan syöttiä mukaansa nielusta. Paikoin koskeloiden takia onkin välttämä- töntä käyttää syöttirasiaa tai syötin kiinnitystä. Toinen suurta irtopalaa syöttinä käyttävä pyysi ruuta- nan paloilla, joita oli kaksi mertaa kohden. Vanhoista syöteistä edellisen päivän pala jätettiin mertaan ja lisättiin uusi pala. Tätä ravustaja perusteli paremmalla houkuttelevuudella. Irrallista syöttiä käytet- täessä ongelmana saattaa olla se, että ravut järsivät syöttiä merran ulkopuolelta hakeutumatta mer- taan. Kaikki jokiravunpyytäjät käyttivät pääsääntöisesti syöttirasiaa. Taulukossa 4 on arvioitu syötitys- tapojen hyviä ja huonoja puolia.
Kuva 5. Saaliin varmistamiseksi yksi ravustaja laittoi mertaan syöttirasian lisäksi myös syötin syöttirautaan. Jos mertoja on paljon, syötittämiseen kuluva aika kasvaa melkoisesti.
Kuva 6. Suuret palat sulkavaa tai ruutanaa toimivat ilman syöttirasiaakin. Suurta palaa eivät ravut syö heti lop- puun, eivätkä linnut saa sitä merran nielusta mukaansa.
16
Taulukko 4. Syötitystapojen hyvät ja huonot puolet sekä kehittämiskohde.
5. Ravustus vesillä
5.1. Tyypilliset ravustuspaikat
Täpläravun pyytäjien ravustusyvyydet vaihtelivat 1,5 metristä 10 metriin. Yleisin ravustuspaikan sy- vyys oli 2–6 metriä. Täplärapuja pyydetään huomattavasti syvemmältä kuin jokirapuja, joiden ravus- tussyvyydet vaihtelivat noin puolesta metristä kahteen metriin. Täplärapujen pyyntisyvyyteen vaikut- ti myös veden lämpötila. Monet mainitsivat pyytävänsä syvemmältäkin vesien ollessa normaalia läm- pimämpiä. Pyyntisyvyyksiä vaihdellaan olosuhteiden muuttuessa ja kauden edetessä saaliiden kehi- tyksen mukaan. Useat ravustajat pitävät osaa merroistaan tarkoituksella eri syvyyksissä ja erilaisissa paikoissa kartoittaakseen rapujen aktiivisuutta ja saaliita.
Täplärapujen pyyntipaikat olivat rantojen lähistöllä selkävesien karikoiden ympärillä. Yhteistä pyyntipaikoille olivat kivikkoiset ja kovat pohjat. Kasvillisuutta ei näillä paikoilla yleensä ollut. Hyviä pyyntipaikkoja löytyi usein kaukaakin rannasta. Hyvän paikan tunnusmerkkejä olivat ympäristöä ma- talammat alueet ja epätasainen pohja. Jokirapujen pyynnissä yksittäisten mertojen laskeminen oli tarkkuustyötä; mertoja aseteltiin kivien ja muiden piilopaikkojen kuten kantojen ja liekopuiden välei- hin. Pohjien laatu jokirapukohteissa vaihteli kivisistä ja kovista kasvillisuusvaltaisiin ja pehmeisiin pohjiin, kunhan vain piilopaikkoja löytyi. Täplärapujen pyynnissä syvälle laskettava merta saattaa jäädä huonoon asentoon tai kiven päälle, jolloin saalista ei tule. Suurilla mertamäärillä pyydettäessä tällä ei kuitenkaan ole suurta vaikutusta.
Suurimittakaavaisessa täpläravun pyynnissä riitti oikean pohjanlaadun ja pyyntisyvyyden löytä- minen. Hyvänä apuna paikkojen tunnistamisessa toimi kaikuluotain, jota neljä ravustajaa käyttikin.
Kaikuluotaimen avulla pyyntipaikka löytyy helposti ja jadan saa laskettua sopivalle pyyntisyvyydelle koko mitaltaan. Ne jotka eivät luotainta käyttäneet tunsivat kuitenkin pyyntivesistönsä erittäin hyvin.
Monet pyyntipaikat olivat niin karikkoisia, että ilman luotainta tai hyvää paikallistuntemusta ravustus olisi ollut vaikeaa. Pohjan laatua syvältäkin pystyi arvioimaan rautaisella, jadan päässä olevalla painol- la. Yksi ravustajista kokeili pohjan laatua pompottamalla painoa pohjassa, ja jos pohja tuntui kovalta, paikka oli sopiva, mutta jos paino upposi pohjaan, ei mertoja kannattanut laskea.
17
5.2. Mertojen kokeminen ja lasku
5.2.1. Venekäytännöt
Täpläravun pyytäjien yleisin mertojen kokemistapa oli nostaa merta selkänarusta vetäen, avata mer- ta, ottaa saalisravut talteen, poistaa vanhan syötin tähteet, syötittää merta uudelleen ja sulkea se, kerätä koko pyyntivalmis jata veneeen pohjalle ja laskea se uuteen paikkaan. Viisi ravustajaa kahdek- sasta toimi näin. He eivät irroittaneet selkänaru merroista vaan asettelivat sen kiinni olevien merto- jen väliin niin, että laskettaessa se soljui sotkeentumatta mertojen perässä veteen (kuva 2). Yhdellä ravustajalla kokemistapa oli nostaa merta selkänarusta, tyhjentää se ravuista sekä syöteistä ja kasata tyhjät merrat sisäkkäin. Vasta jataa laskiessä hän syötitti merran. Muutoin tapa oli samanlainen kuin viidellä edellä mainitulla. Jos veneessä oli kaksi henkilöä, kokiessa toinen nosti ja syötitti merrat ja hoit myös mertojen laskun toisen ajaessa moottorilla. Hyvällä kelillä yksi kaksihenkinen miehistö toimi niin, että toinen nosti jataa toisen tyhjentäessä ja syötittäessä mertoja. Osa nosti merrat ajaen, osa ilman moottoria jadasta vetäen ja yksi soutaen. Kovalla tuulella nosto vain jadasta vetäen ei aina onnistu, vaan apuna täytyy käyttää moottoria tai airoja. Soutuvenettä käyttävällä hankaimet oli sijoi- tettu niin että hän pystyi soutamaan perätuhdolla istuen.
Kuva 7. Jousimerta tyhjentyi nopeasti nielun kautta kun merta painettiin pohjatonta vatia vasten. Vati puoles- taan oli rapuastian kannessa olevan aukon päällä. Ravistelemalla ravut ja syötit tipahtivat laatikkoon. Veneen perässä näkyy kaiteilla rajattu tila, johon mahtui jadallinen pyyntivalmiita mertoja.
Yksinomaan jousimertoja käyttänyt irrotti pikalukoilla varustetun selkänarun merroista ja kasasi käy- tössään olevat jousimerrat veneen perässä olevaan kaiteilla rajattuun tilaan. Hänellä oli mertatyypiä varten kehitelty tapa tyhjentää merrat. Jousimerta painettiin kasaan pohjatonta vatia vasten ja hie- man ravistelemalla ravut ja vanhat syötit putosivat vadin lävitse laatikkoon (kuva 7). Toimitus oli var- sin nopea ja ravut tippuivat helposti kasaan painettessa löystyvän havasnielun kautta. Pieni ravistelu pudotti havakseen tarrautuvat ravut. Irrallaan olevat syötin tähteet tipahtivat rapujen mukana, ja ne piti poistaa käsin rapujen seasta.
Ilman selkänarua yksittäisillä merroilla ravustanut ravustuskunta nosti merrat, tyhjensi ja kasasi ne sisäkkäin. Merrat laskettiin vasta maissa tapahtuvan saaliin käsittelyn jälkeen uudella kierroksella.
18
Heidän mertamääränsä oli ravustuskauden ollessa parhaimmillaan jopa 300 mertaa. Pyyntialue i kuitenkaan ollut kovin suuri, joten siirtymäaikaa ei kulunut liiaksi. Parhaimmillaan tämä ravustuskun- ta koki mertoja jopa kolmella veneellä. Tilanteesta riippuen veneessä oli 1-2 henkilöä.
5.2.2. Käytännön ratkaisuja mertojen koennassa ja laskemisessa
Kaikki isoilla vesillä toimivat täplärapujen pyytäjät laskivat jadan moottorilla hitaasti ajaen. Ylei- sin tapa oli jatkaa jadan laskemista siitä mihin nosto oli päättynyt, jos sopiva pyyntialue jatkui sopiva- na. Usein jata tai jadat tietenkin siirrettiin kokonaan uudelle pyyntialueelle. Monet kävivät järjestel- mällisesti tuntemansa pyyntialueet läpi ja palasivat uudelleen samalle paikalle muutamien päivien tai viikkojen jälkeen. Tämä oli helpointa etenkin jos muita ravustajia oli vähän, muutoin pyyntipaikkoja joutui etsimään ja huomioimaan muiden ravustus. Jata saatettiin siirtää myös hieman syvemmälle tai matalammalle samalla pyyntipaikalla. Jos sopivaa syvyysvyöhykettä ja pohjan laatua riitti isolle alalle, jatoja saatettiin laskea useita rinnakkain.
Kaikuluotaimen lisäksi gps-karttaplotteri helpotti yhden venekunnan mertojen laskua. Kun jokin laaja alue haluttiin pyytää järjestelmällisesti läpi, siirrettin jataa pyyntipaikaltaan vain sivuun suunnil- leen jadan mertavälin verran, 10–15 metriä. Karttaplotterin näytöllä näkyvien ajolinjojen perusteella voitiin laskea useita jatoja sopivin välimatkoin rinnakkain ilman, että oli vaaraa laskea jatoja ristiin toistensa kanssa(kuva 8).
Kuva 8. Karttaplotterin näytöllä näkyy ajettu reitti, joten uusi jata on helppo laskea tarkasti edellisen viereen tai samaan paikkaan kuin aikaisemmin ravustuskaudella. Kuvassa pyyntipaikkoja ovat saarten rantavyöhykkeet sekä saarten luoteisväli, johon on laskettu useampi jata vierekkäin.
Jokiravun pyytäjien kokemistavat vaihtelivat paljon johtuen pyyntialueiden pienipiirteisyydestä. Yksit- täismerrat syötitettiin yleensä heti noston ja tyhjennyksen jälkeen. Merrat saatettiin useinkin asettaa yksitellen heti noston jälkeen pyyntiin vain hieman eri kohtaan. Yleensä kuitenkin kaikki merrat nos- tettiin veneeseen ja laskettiin samalle rannalle koetun alueen jatkoksi, tai siirrettiin kokonaan uuteen
19
uuteen pyyntipaikkaan. Jokiravun pyytäjien mertamäärät olivat niin pieniä, että kaikki sopivat yleensä kerralla veneeseen.
Useimmiten merrat koettiin päivittäin. Vuorokautta pidempien pyyntiaikojen ei ole todettu juu- rikaan kasvattavan saalista. Useimmiten mertaan menneet ravut verottavat myös syöttiä niin, että se ei houkuttele lisää rapuja tai syötti saattaa pilaantua lämpimän veden aikaan jo vuorokaudessakin.
Vaikka syötti säilyisi, merran pyyntialue on rajallinen ja kestää aikansa, ennen kuin ympäristöstä tulee uusia rapuja syötin houkutusalueelle. Lisäksi ravut saattavat onnistua pääsemään merrasta pois syö- tin lopputtua. Joskus mertoja joudutaan kuitenkin pitämään pyynnissä kokematta useita päiviäkin kovan tuulen vuoksi., tai mertojen kokemisen sovittamisen muiden töiden lomaan. Esimerkiksi trooli- kalastaja, jolle ravustuksella oli pienempi merkitys, koki merrat ainoastaan kolme kertaa viikossa.
6. Saaliin käsittely
6.1. Rapujen lajittelu
Yleisin rapusaaliin lajittelutapa oli heti mertaa tyhjentäessä poistaa silmämääräisesti arvioiden ala- mittaiset ravut. Näin toimi viisi ravustajaa. Selvästi alle myyntimitan (10 cm) olevat ravut heitettiin heti takaisin pyyntipaikalle ja mitantäyttävät tai sen rajoilla olevat kerättiin veneessä olevaan laatik- koon ja lopullinen mittaus tehtiin ravustuksen jälkeen. Toinen yleinen tapa, jota käytti kaksi ravusta- jaa, oli lajitella mittaamalla jatakohtainen saalis veneessä heti jadan noston jälkeen oman kokoluok- kansa laatikoihin (kuva 9). Jos ravustajia oli kaksi, toinen saattoi ehtiä mittaamaan ravut jo koennan yhteydessä tai ajettaessa seuraavaan ravustuskohteeseen. Muut lajittelivat saaliin tekemällä tarkan mittauksen ravustuksen jälkeen veneessä, rannassa tai kotipihassa riippuen säilytyspaikasta. Ravut voitiin lajitella myös suoraan säilytykseen, mutta yleisimmin lajitteluerät siirrettiin kokoluokittain omiin sumppuihinsa tai muuhun säilytykseen. Pieniä rapumääriä säilyttävät saattoivat säilyttää kaikki kokoluokat samassa erässä, jolloin he tekivät lajittelun vasta myyntivalmistelussa. Taulukkoon 5 on koottu lajittelutapojen hyviä ja huonoja puolia. Tutkimusvuonna rapusaalis oli aineistoa elokuussa kerättäessä yleisesti vaatimaton, joten saaliin käsittelyssä ei ollult kiirettä eikä ongelmia. Missään pyyntipaikassa täplärapujen ruttotäplät eivät aiheuttaneet suurta haittaa. Jos myyntiin kelpaamat- tomia rapuja oli, ne heitettiin pois jo järvellä. Yksi ravustaja hävitti ruttoiset ravut maissa ruton hai- toojen vähentämiseksi. Kaikki ravustajat ottivat talteen myös yksisaksiset ravut. Yleensä ne toimitet- tiin eteenpäin kilohinnalla tai puoleen hintaan.
Yleisesti käytössä olevia keräys- ja säilytyslaatikoita veneessä ja lajitteluvaiheessa olivat muoviset lihalaatikot, saavit tai muut saman kokoluokan muovilaatikot. Myös lämpöeristettyjä laatikoita oli käytössä. Rapujen laadukkaana pysymiseen kokemisen ja lajittelun aikana oli käytössä erilaisia tapo- ja. Etenkin hellesäällä säilytykseen tuleekin kiinnittää huomiota. Yksi ravustuskunta piti lihalaatikoita suuremmassa laatikossa, jonka pohjalla oli jäitä, mitä he saivat kalasatamasta. Yksi tapa oli pitää laa- tikoissa lepänlehtiä kosteuden säilyttämiseksi. Laatikoiden pohjassa oli reikiä, jolloin sinne ajoittain kaadettu tai pirskoteltu vesi ei jäänyt laatikkoon vaan kostutti ja jäähdytti rapuja. Jotkut käyttivät laatikoissa myös muita kasveja kuten vesiheinää. Mitään teknisiä venesäilytysmenttelyjä ei tässä työssä mukana olleilla ollut käytössä.
20
Kuva 9. Yksi lajittelutapa oli mitata jadan noston ja laskun jälkeen jatakohtainen saalis taustalla näkyviin oman kokoluokkansa muovilaatikoihin. Laatikoissa oli lepänoksia kosteuden säilyttämiseksi.
Taulukko 5. Erilaiset lajittelutavat.
Ravustajilla oli erilaisia alamittakäytäntöjä riippuen asiakkaiden tai tukkuostajien vaatimuksista. Täp- läravuilla alamittavaatimus oli 10 cm, 10,5 cm tai 11 cm, josta lähtien kokoluokkia oli senttimetrin välein. Suurin kokoluokka oli yli 12 cm tai 13 cm, joista maksettiin myös parhaiten. Jokiravulla koko- luokat olivat 10–12 cm ja yli 12 cm. Rapuja saattoi mennä myös siirtoistutuksiin. Tutkimushetkellä vain yksi ravustaja otti mukaan pienet ravut siirtoistutuksia varten. Kaikkialla tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, jos vesialueella ravulle on asetettu alamitta.
Kokoluokkien nykyinen kirjavuus ei haitanne yksittäistä ravustajaa, jonka on helppo käsitellä saa- liinsa pääosatjansa tarpeiden mukaan, mutta vähittäiskaupassa erilaiset luokittelut saattavat aiheut- taa sekaannuksia.
21
6.2. Saaliin säilytys ennen toimituksia
Sumputtaminen oli yleisin rapujen säilytystapa. Seitsemän ravustajaa käytti varsin erilaisia sumppu- malleja, joita pidettiin järvessä tai joessa, joskus ulapalla, useimmiten kuitenkin lähellä rantaa. Samal- la ravustajalla saattoi olla erilaisia sumppumalleja, osa itse tehtyjä, osa valmiita. Yleisimpiä olivat erilaiset ostetut ja itse tehdyt metalliverkkosumput (kuva 10). Hyväksi materiaaliksi oli osoittautunut muovitettu pienisilmäinen teräsverkko.
Kuva 10. Yleisiä olivat erilaiset jäykät verkkosumput. Sumput olivat pääasiassa itse tehtyjä lukuun ottamatta kuvan oikean yläkulman Weke-rapusumppua.
Verkkosumppujen lisäksi myös muista materiaaleista olevia sumppuja käytettiin (kuva 11).
Kuva 11. Sumppuina toimivat myös troolin perä, kelluvat styrox-kantiset muovikorit (kuvassa toisessa styrox- kansi ja toisessa kannen päällä vielä muovikori varmistuksena), pesukoneen rumpu ja perinteinen puusumppu.
22
Hyviä esimerkkejä olivat troolin perästä tehty havassumppu, pesukoneen rumpu, joka ruostu- mattomana ja suljettavalla luukulla oli kestävä ja helppokäyttöinen, perinteinen puusumppu sekä vedessä kelluva muovikorista ja styroxista tehty sumppu. Muovikorin kantena oli styrox-levy, jolloin kori upposi veteen kannen alareunaa myöten. Verkko- ja muiden sumppujen rapumäärät vaihtelivat 50–150 rapua/sumppu. Puiseen sumppuun mahtui jopa satoja rapuja.
Neljä ravustajaa käytti rapujen säilytykseen erilaisia altaita tai säiliöitä, joihin oli järjestetty kier- tävä tai läpivirtausvesitys. Yhden ravustajan säiliöt olivat noin kuution muovisäiliöitä, joissa pumppu huolehti veden kierrätyksestä. Kierron aikana vesi hapettui sumuttavien pistoolisuuttimien avulla ja lisäksi kiertoon lisättiin hieman uutta porakaivovettä (kuva 12). Säiliöiden sisällä oli päällekkäin ladot- tavia matalia verkkosumpuja, kullekin rapukokoluokalle omansa. Ongelmia kiertovesialtaissa aiheutti ilmeisesti rapujen mukana kulkeutuva viherlevä, jonka kasvu on niin nopeaa, että vesi värjäytyy lyhy- essä ajassa vihertäväksi. Ongelmaa voisi todennäköisesti vähentää pitämällä altaat varjoisassa tai pimeässä paikassa. Kaksi muuta ravustajaa käytti säilytysaltaina vihreitä kalankasvatukseen tarkoitet- tuja pyöreitä tai neliön muotoisia altaita, joissa veden tulo on altaan reunalla ja poisto sihdin kautta altaan keskellä (kuva 13). Altaiden pohjalla toinen heistä käytti tiheää verkkoa tai reikälevyä, jolloin rapujen ulosteet menevät siitä läpi ja ravut ovat puhtaalla alustalla. Yksi ravustajista säilytti rapuja lähdevedessä olevissa pienissä muovikoreissa. Lähteen keskelle oli sijoitettu betoninen kaivonrengas, jonka ympärillä rapukorit olivat. Vesi nostettiin renkaan sisältä uppopumpulla eräänlaisen hapetusle- vyn kautta renkaan ulkopuolelle.
Rapuja on mahdollista säilyttää myös kylmätiloissa, kun riittävästä kosteudesta huolehditaan.
Tutkimusajankohtaa edeltävän vuonna erään ravustajan saalis pidettiin vesiltä tultua kylmiössä ja käsittely tapahtui jäähdytyksen jälkeen kylmiön etuhuoneessa. Alhaisessa lämpötilassa (0–4°C) ravut säilyivät hyvin ja jäähdytettyinä niiden lajittelu käsin eri kokoluokkiin oli helppoa, koska ravut ovat kylmässä passiivisia. Mittamisessa ja lajittelussa työtä voitiin tehdä istualtaan ja työasento oli hyvä.
Kosteuden pitämiseksi säilytyslaatikoiden pohjalle voi laittaa kostutettua sanomalehteä tai vastaavaa materiaalia. Seisovassa vedessä rapuja ei voi säilyttää, koska veteen liuennut happi kuluu nopeasti pois ja ravut kuolevat hapenpuutteeseen. Taulukkoon 6 on koottu eri säilytysmuotoja sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.
Monet ruokkivat rapuja sumppuihin tai altaisiin pitkien säilytysten aikana. Ruokinnassa käytettiin lepänlehtiä, nokkosta, maitohorsmaa, porkkanan naatteja, porkkanaa, kaalia jne. Lyhyen säilytyksen aikana ruokinta ei ole tarpeellista eikä edes suotavaa, jotta suoli ehtii tyhjentyä ennen toimituksia.
Pari ravustajaa mainitsi tämän syyksi olla ruokkimatta rapuja. Altaissa säilyttävät mainitsivat myös ravun laadun paranevan niin makunsa kuin ulkonäkönsä puolesta, kun allasvedet olivat kylmiä ja ja mauttomia toisin kuin monet järvivedet kesän lämpimissä. Säilytysajat vaihtelivat eri ravustajilla päi- vistä muutamiin viikkoihin. Tilausten mukaan ravut saattoivat lähteä eteenpäin jopa pyyntipäivänä.
23
Kuva 12. Noin kuution muovisäiliöt toimivat hyvinä rapualtaina. Vesi kierrätettiin pumpun avulla takaisin säili- öihin hapettavien pistoolisuuttimen kautta. Kiertoon lisättiin automaattisesti viileää porakaivovettä. Muovisäi- liöiden sisällä oli päällekkäin matalia verkkosumppuja, kullekin rapujen kokoluokalle omansa.
Kuva 13. Kalankasvatukseen käytettävät pyöröaltaat sopivat myös rapujen säilytykseeen. Hapen määrä oli varmistettu tuloveden lisäksi hapetuslaitteilla (kuvassa ohuet letkut).
24
Taulukko 6. Erilaisten säilytysmuotojen hyvät ja huonot puolet sekä niihin liittyvät tutkimus- ja kehit- tämistarpeet.
6.3. Rapujen toimitus markkinoille
Jokiravun pyytäjien saalis meni kaudella 2012 kuten yleensäkin suurimmaksi osaksi välittäjille, keski- määrin noin 65 % saaliista ravustajien omien arvioiden mukaan. Loput saaliista oli suoramyyntiä lähi- alueelle. Nämä havainnot kuvaavat hyvin jokiravun toimituksia, rapusaaliit ovat pieniä ja matkat vä- hittäismyyntiin pitkiä. Tällöin ravustajalle on helpointa myydä saalis kiertäville välittäjille vaikka ilman välikäsiä saatava hinta olisikin parempi.
Täpläravun pyytäjien saalis meni puolestaan suurimmaksi osaksi suoraan tukkuportaaseen, noin 55 % saaliista ravustajien omien arvioiden mukaan. Täpläravuilla oli kuitenkin monia eri toimitus- suuntia; yhdeltä ravustajalta saattoi mennä rapuja tukkuun, suoramyyntiin, vähittäiskauppaan, ravin- toloihin ja myös välittäjälle. Kaksi ravustajaa toimitti säännönmukaisesti kaikki rapunsa tukkuun. Tu- kun jälkeen toiseksi yleisin toimitussuunta oli suoramyynti kuluttajille, keskimäärin noin 30 % saaliis- ta. Ravintoloiden, välittäjien ja vähittäiskauppojen osuus oli kunkin noin 5 %. Usein ravustajat toimit- tivat tukkuun menevät ravut itse, mutta joskus myös tukun edustaja saattoi hakea keskitetysti use- amman pyytäjän ravut. Yksityishenkilöt hakivat ravut suoraan pyytäjältä tai pyytäjä toimitti ne esim.
matkahuollon kautta.
Kokoluokkavaatimusten lisäksi muita laatuvaatimuksia olivat ravustajien maininnoissa ruttotäp- lättömyys (vähäinen ruttotäplien määrä yleensä sallittiin), saksien laatu (molemmat sakset tallella), rapujen kuoren puhtaus, paastottaminen suolen tyhjentämiseksi sekä puhtaassa vedessä säilyttämi- nen, joka edesauttaa makuhaittojen poistumista ja kuoren puhdistumista. Kaikkia näitä ostaja ei vält- tämättä vaatinut, mutta ravustajat halusivat omaehtoisesti pitää myyntirapujensa laadun hyvänä.
Rapuerät toimitettiin yleensä lihalaatikoissa, styroxisissa kalalaatikoissa tai pahvilaatikoissa. Kannelli- sissa astioissa tulee olla hengitysreikiä ilman vaihtumiseksi. Mukana pakkauksessa saattoi olla pohjal- la kosteaa sanomalehteä, kasvin lehtiä ja/tai kylmäkalleja riippuen kuljetuksen pituudesta. Tukkuun meneviin eriin ravustajat keräsivät satoja rapuja, yksityisille menevät erät vaihtelivat sadan ravun molemmin puolin.
25
Kukaan ravustajista ei pitänyt tutkimusvuonna ilmoituksia tai käyttänyt markkinointia. Kaikki täs- sä hankkeessa mukana olleet olivat ravustaneet niin pitkään, että toimitussuunnat olivat jo vakiintu- neita ja asiakkaat tiesivät raputoimittajansa. Kun vielä tutkimusajankohtana rapusaaliit olivat kesän olosuhteista johtuen vaatimattomia, kysyntää olisi ollut tarjontaa enemmän. Useat ravustajat kertoi- vat aikaisemmin laittaneensa lehtiin ilmoituksia ravuista, mutta tämän myötä saattoi käydä niinkin, että kysyntä ylitti saaliin. Yleensäkin mainintojen mukaan rapujen menekki oli ollut hyvä, jos ravusta- ja ei itse asettanut saaliilleen liian korkeaa hintaa.
7. Kustannustekijöitä ja kehittämisajatuksia
7.1. Ravustamisen vaatima työaika
Eri ravustustapojen ja työvaiheiden ajankäytön arviointi ja ravustustapojen asettaminen tehokkaisiin (nopeisiin) ja aikaa vieviin tapoihin osoittautui melko hankalaksi. Ajankäyttöön vaikutti suuresti ra- vustajan oma työtahti. Jos ei ollut kiirettä, eli aikaa oli varattu riittävästi, saalis oli korkeintaan koh- tuullinen ja sää hyvä, työ tehtiin verkkaisesti. Kova tuuli hidastaa mertojen kokemista ja uudelleen laskemista tai työ tehdään kokonaan eri menetelmällä kuin hyvän sään vallitessa. Huonolla säällä osa tavallisesti veneessä tehtävistä työvaiheista siirretään tehtäväksi maissa. Saalis oli tutkimusvuonna aiempia vuosia heikompi ja ajankäyttö tietenkin totuttua vähäisempää.
Ravustajien päivittäinen työ muodostui erilaisista tehtävistä, jotka oli saatettu sijoittaa eri tavoin ravustuksen kulkuun kunkin ravustajan oman tyylin mukaan. Yksittäisen ravustajan tai ravustuskun- nan työskentely oli aina yhdistelmä erilaisista käytännöistä, oli yhteisiä osa-alueita, mutta jotkin teh- tävät hoidettiin kovinkin poikkeavalla tavalla ja järjestyksessä. Ajankäytön tehokkainta muotoa ei voikaan sen vuoksi tehdä vain laittamalla tehokkaimmat työvaiheet ja -tavat peräkkäin, vaan kullekin paikalle, kalustolle ja menettelytavoille joudutaan hakemaan omat optimointinsa.
Syöttien hankintaan kuluva aika riippui hankkimistavasta. Syötit ravustuskauden aikana varta vasten verkottamalla hankkinut arvioi syöttien hankkimiseen kuluvan aikaa noin kolme tuntia viikos- sa. Hän pyysi 100 merralla ja koki merrat kolmesti viikossa. Sivusaaliista saatavien syöttien käsittelyyn oli vaikea arvioida aikaa. Valmiiksi paloiteltujen ja pakastettujen syöttien tekemiseen saattoi kulua muutamia tunteja ravustuskaudella. Syötit voitiin toisaalta ottaa talteen pakkaseen myös ennen ra- vustuskauden alkua, mikä jättää joustoa työajan käytölle itse ravustussesongin aikana. Onkimalla syöttejä hankkiva saattoi kuluttaa ravustuspäivästä ongintaan 1–2 tuntia, mikä menee lähinnä lep- poisan harrastuksen nimiin.
Jos syötit paloiteltiin tuoreista kaloista ennen ravustusta, aikaa noin 100 merran syöttien paloit- teluun kului suunnilleen 5-10 minuuttia. 300 merralla pyytävä arvioi rannalla tapahtuvaan syötti- rautojen ja rasioiden valmiiksisyötitykseen kuluvan aikaa 1,5–3 tuntia. Yleisimmin ravustajat syötitti- vät rasiat tai raudat vesillä koennan ja laskun yhteydessä, tai syötti pantiin irtaalleen merran sisään, joten tällaisen syötityksen tarvitsemaa lisäaikaa on vaikea arvioida.
Lähtörannan ja ravustuspaikkojen välillä matka veneellä kesti minuuteista noin 15 minuuttiin.
Monilla ravustusalue alkoi heti lähtörannasta, muutamilla senhetkiset ravustuspaikat olivat kilomet- rien päässä. Suurimman ajomatkan tehneellä oli käytössään nopea vene, joten paikkojen etäisyys ei ollut suoraan verrannollinen käytettyyn aikaan. Täplärapua pyytävien ravustuskuntien vesillä käyttä- mä aika vaihteli 40 merralla pyytävän noin 1,5 tunnista 300 merralla pyytävän noin 5 tuntiin. Mertaa
26
kohti laskettu aika vaihteli siten noin minuutista 2,5 minuuttiin. Tähän mertaa sisältyi kaikki vesillä käytetty aika, eli ajomatkat, mertojen nosto ja lasku sekä saaliin alustava lajittelu.
Nopeimman ravustajan tapa oli käyttää selkänarua, lajitella nostetun merran saalis välittömästi silmämääräisesti ja laskea uudelleen syötitetty merta samaan paikkaan, eli hän kävi jadan mertoja läpi yksitellen nostaen ja saman tien laskien. Osan jadoista kyseinen ravustaja siirsi uuteen paikkaan siten, että koetut merrat kasattiin päällekkäin ja syötitettiin ja suljettiin laskettaessa. Riittävän suuri tasapohjainen vene mahdollistaa myös sen, että jadallinen (15–20 kpl) nostettuja ja saman tien syöti- tettyjä mertoja mahtuu veneen pohjalle, ja ne voidaan laskea uuteen paikkaan heti sinne siirryttyä.
Aikaa vievin tapa oli pyynti yksittäisillä merroilla. Suurella määrällä yksittäisiä mertoja käyttävällä ravustuskunnalla oli parhaimmillaan vesillä jopa kolme venettä, joten työpäivä ei venynyt liiaksi.
Yllättävää kyllä, yksin mertojaan kokevien ajat eivät olleet mertaa kohti paljonkaan suurempia kuin kaksin mertoja kokevien. Yksin ravustavien vesillä mertaa kohti käytetty aika oli keskimäärin noin 1,8 minuuttia ja kaksin ravustavilla noin 1,5 minuuttia. Vaikka yksin ravustavilla kokonaishenkilö- työaikaa vesillä ollessa säästyykin, on ravustaminen kaksin vaivattomampaa varsinkin tuulisella sääl- lä. Jokiravunpyytäjät käyttivät aikaa mertaa kohti pari minuuttia.
Kolmelta täplärapuja pyytäneeltä ravustuskunnalta mitattiin pelkästään mertojen nostoon, syöti- tykseen ja laskuun kulunut aika mertaa kohden ilman siirtymäaikoja. Kaksi ravustuskuntaa, jossa kahden ravustajan työ oli jaettu niin, että toinen ajoi moottorilla ja toinen hoiti mertojen noston ja laskun, aikaa kului toiselta tasan minuutti ja toiselta 53 sekuntia mertaa kohden. Molemmilla tekniik- ka oli melko sama; merrat koettiin jadasta vetäen, tyhjennettiin, syötitettiin ja koottiin pohjalle pyyn- tivalmiina selkänarun ollessa kiinni. Jadan lasku tehtiin moottorilla ajaen. Nopeamman ajan tehnyt ravustuskunta toimi niin, että toinen nosti jataa toisen tyhjentäessä ja syötittäessä mertoja. Hitaam- man ajan tehnyt ravustuskunta menetteli siten, että toinen käsiteli mertoja, toinen lajitteli saalista.
Mertojen käsittelyyn kului enemmän aikaa, mutta käytännössä se voitettiin takaisin, kun saalis lajitel- tiin samalla. Jousimerroilla pyytäneellä meni aikaa merran käsittelyyn noin 57 sekuntia. Hän ravusti yksin ja menetelmänä oli mertojen tyhjennys omintakeisella menetelmällä (ks. kuva 7) ja lajittelu vasta koennan jälkeen. Syötitetyt merrat hän kasasi veneen perään varattuun tilaan. Selkänarun hän irrotti pikalukolla ja kiinnitti uudelleen mertoja laskiessa.
Saaliin lajitteluun maissa käytettiin aikaa muutamasta minuutista 1,5 tuntiin. Tähän vaikutti päi- väsaaliin määrä, joka vaihteli muutamasta kymmenestä ravusta yli tuhanteen rapuun. Keskimäärin yhtä saalisrapua kohden lajitteluaikaa kului noin 9 sekuntia. Keskimäärin ravustukseen käytetyn työ- päivän pituus oli tähän tarkasteluun osallistuneilla täplärapua pyytävillä ravustuskunnilla 5,6 tuntia.
7.2. Ravustuksen muut kustannustekijät
Suurimmat yksittäiset kertainvestoinnin kustannukset aiheutuvat venekalustosta ja merroista. Näi- den kustannukset voidaan jakaa kuitenkin useille vuosille tai myös muulle käytölle, sillä veneitä ja moottoreita ei ole hankittu pelkästään ravustuksen tarpeisiin. Ammattikalastajilla ravustuskäyttö on vain murto-osa vuotuisesta kokonaiskäytöstä.
Merrat olivat useilla ravustajilla kestäneet pyynnin aloittamisesta alkaen. Rikkoutuneiden tilalle hankitaan uusia mertoja vähitellen, mutta merran keskimääräinen käyttöikä oli kuitenkin useita vuo- sia. Pursiaisen ja Louhimon (2009) laskema keskimääräinen hankintahinta, mikä käsittää myös itse valmistettujen pyydysten ja virittämiseen tehtyjen hankintojen materiaalikulut, oli lähes 12 euroa mertaa kohti, pitoajalle laskettuna 1,67 €/merta vuodessa. Mertojen hankintahinnat halvimmista 3 €
27
havasmerroista kalleimpiin 14 € muovimertoihin ja kestoajat 4,50 vuodesta 8,25 vuoteen. Välittö- mästi itse ravustukseen liittyvästä välineistöstä (selkänarut, kohonarut, veneiden ravustusvarustelu, sumput, saaliin käsittelyssä käytettävät välineet yms.) kuluja kertyi 120 € vuodessa ravustajaa kohti.
Pursiaisen ja Louhimon mukaan (2009) ravustukseen liittyi vuoden mittaan polttoainekuluja, tur- va- ja pelastusvälinehankintoja ja muita menoja keskimäärin 592 €/ravustuskunta. Lupamaksuihin, myyntipakkauksiin, vakuutuksiin ja varkauksien sekä ilkivallan torjuntaan kului puolestaan 649
€/ravustuskunta. Hämeen täplärapuvesillä osakaskuntien esimiehille tehdyn kyselyn mukaan keski- määräinen mertaluvan hinta oli 3,20 € (Erkamo & Rajala 2011). Etelä-Savon jokirapuvesillä osakas- kuntien esimiehille tehdyn kyselyn mukaan keskimääräinen mertaluvan hinta oli 2,86 € (Erkamo ym.
2011). Saaliin käsittelyyn, säilytykseen ja kauppaan toimittamiseen liittyvistä toimenpiteistä syntyi kuluja vuodessa keskimäärin 232 € ravustuskuntaa kohden (Pursiainen ja Louhimo 2009). Säilytysme- netelmistä sumputtaminen on selvästi halvempi kuin säilytys altaissa. Suuremman hankintahinnan lisäksi allassäilytyksessä tulee kuluja sähköstä ja joissakin tapauksissa jopa vedestä.
7.3. Ravustajien omia kehittämisnäkemyksiä
Ammattiravustuksen tekniikan parantamiseen ei tutkimukseen osallistuneilla ravustajilla ollut merkit- tävämpiä kehitysideoita, lähinnä kyse oli pieneistä parannuksista. Tutkimukseen valitut olivat koke- neita ravustajia ja monien tekniikka oli hioutunut heille sopivaksi. Yksittäisiä mainintoja olivat rapujen lajitteluun käytettävän välppäratkaisun kehittely, joka lajittelisi pienet ravut eroon kaupparavuista.
Mertajatojen laskemiseen oli suuremmissa veneissä pohdittu eräänlaisen luiskan konstruoimista veneeseen niin, että merrat liukuisivat venettä peruutettaessa itsekseen pyyntiin. Tällöin yksin toimi- va ravustaja voisi varsinkin tuulisella säällä paremmin keskittyä kaikuluotamen ja karttaplotterin avustuksella jadan linjauksiin.
Ravustussäädöksiin ja rapukaupan kehittämiseen tuli monia parantamisehdotuksia. Vaikka ne ei- vät suoranaisesti hankkeeseen kuuluneet, otetaan keskeisimmät kuitenkin mukaan seuraavassa.
Suurimpana ongelmana pidettiin harmaata rapukauppaa, jonka lähes kaikki täplärapujen pyytä- jät mainitsivat. Ehdotuksissa mainittin pakollinen rekisteröityminen rapuja myyväksi. Lisäksi mainin- toja sai yhteistyön kehittäminen ravustajien kesken jonkinlaiseksi osuuskuntatyyppiseksi mallilksi, jolloin rapujen saatavuus paranisi ja niitä voitaisiin toimittaa tasaisemmin. Tällöin myös hinta pysyisi hallittavampana ja jopa harmaa kauppa voisi vähentyä. Yleisestikin yhteistyön kehittämistä kaikkien raputalouden toimijoiden kesken toivottiin. Lisäksi kunnan terveystarkastustoimintaa rapujen jalos- tamisen osalta toivottiin yhtenäistettävän.
Vesialueiden omistajien ravustuslupien myyntiin ja ravustusrajoituksiin toivottiin kiinnitettävän enemmän huomiota rapukantojen ja kannattavan ravustuksen turvaamiseksi. Esimerkiksi sopivan vesialuekohtaisen lupamäärä ja alamitan määrittäminen koettiin paikoin tarpeelliseksi. Sellaistakin esitettiin, että ammattiravustajilla olisi mahdollisuus laskea aloituspäivänä merrat pyyntiin ennen harrastelijoita, jotta heillä olisi mahdollisuus saada jatansa sopiville pyyntipaikoille. Monet mainitsi- vatkin yksittäisten mertojen haittaavan ammattimaista pyyntiä myös kauden aikana. Mertakoho siel- lä täällä, usein vielä huonosti näkyvä, saattaa estää jadan laskemisen.
Erittäin hyvä toimintatapa jokirapualueella olisi desinfointipisteen järjestäminen luvanmyyjän puolesta ja luvanostajien velvoittaminen sitä käyttämään. Tämä olikin käytäntö eräässä osakaskun- nassa, jonka vesillä yksi jokiravunpyytäjä ravusti. Hän toivoi tavan yleistyvän, etenkin jos ravustajat liikkuvat useilla vesialueilla. Yleisesti veden laatuun, juoksutuksiin ja säännöstelyyn haluttiin kiinnittää
28
huomiota. Turvetuotantoalueelta tulevien valumavesien ja järvien liiallisen säännöstelyn nähtiin vai- kuttavan rapukantoihin haitallisesti.
8. Yhteenveto ja johtopäätöksiä
Ammattiravustuksen parhaat tekniikat -hankkeessa perehdyttiin kahdeksan täplärapuja ammattimai- sesti pyytävän ravustajan työtapoihin, välineistön käyttöön ja paikallisesti sovitettuihin käytäntöihin.
Ravustajista viisi toimi Hämeen vesillä ja kolme muuta Säkylän Pyhäjärvellä, Uudellamaalla ja Etelä- Saimaalla. Täplärapujen pyynti on edelleen suhteellisen nuori, pääasiassa vähän toistakymmentä vuotta vanha ilmiö Suomessa ja alueilla, mistä ravustuskulttuuri oli käytännössä kadoksissa rapuruton myötä lähes sadan vuoden ajan. Useimilla täpläravun pyytäjillä toimintatavat ja aapuvälineet olivat itse kehiteltyjä ja alkuperäisiä, ravustushistoriansa ensimmäistä suklupolvea. Viisi RKTL:n jokirapuve- sillä toimivaa kirjanpitoravustajaa olivat kokeneita, jopa vuosikymmeniein ajan pienimuotoisesti ra- vustaneita henkilöitä Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomesta. Heidän menettelytapansa olivat perinteisiä, vain mertamallit olivat uudistuneet.
Eri menetelmiä ja tekniikoita verratessa esille tuli lukuisia suurempia ja pienempiä asioita, joihin varsinkin suurilla selkävesillä täplärapuja ammattimaisesti pyydettäessä tulisi kiinnittää huomiota, parannettaessa työn tuottavuutta, työturvallisuutta ja samalla hyvää ja tasaista rapujen laatua. Tau- lukoissa 1 – 6 on tarkasteltu erilaisten asiakokonaisuuksien hyviä ja huonoja puolia ja tehty muutamia kehittämisehdotuksia. Menettelytapoja ja välineistöä tukevat lisäksi valokuvat 1 – 13.
Ravustuskaudella 2012 kylmän kesän johdosta saaliit olivat heikkoja pitkälle elokuulle, jolloin ai- neisto tähän työhön kerättiin. Sen vuoksi joitakin suunniteltuja menetelmien vertailukohtia ei voitu toteuttaa. Näistä kokonaan puuttumaan jäi saaliin määrän määritys punnitsemalla, sillä kaikki ravus- tajat laskivat myyntiin kelpaavan päiväsaaliinsa. Myös työskentelyajan käytön kannalta tilanne oli poikkeuksellinen, ravustuksessa ei ollut juurikaan kiire, ja työtä tehtiin verkkaisemmin, kuin tilantees- sa, jossa saalista tulee paljon.
Seuraavaan on koottu vielä keskeisimpiä tiedonkeruun havaintoja ja kehittämisajatuksia. Yh- teenvedossa ja johtopäätöksissä painopiste on ammattimaisen täpläravun pyynnin kehittämisessä.
1. Pyynnin kokonaiskuvaus: Eri ravustajilla oli syöttien hankinnasta itse ravustuksen kautta saaliin säilytykseen ja markkinointiin etenevässä toimintaketjussa toisistaan yksityiskohdissaan melko poikkeavia käytäntöjä. Käytännöt olivat muovautuneet lähinnä paikallisiin ravustusmahdollisuuk- siin ja vesialueisiin sopiviksi. Sellaisia kattavia prosessikuvauksia, joilla työn tuottavuutta ja rapu- jen laatua voitaisiin yleisesti parantaa, ei juurikaan voitu havaintojen mukaan kehittää. Työturval- lisuuden kannalta olisi hyvä, jos työhön osallistuisi veneessä kaksi henkilöä. Tällöin voidaan teh- täviä vaihdella ja merta kohti laskettua vesilläoloaikaa jonnkin verran vähentää. Mikäli saaliin la- jittelu pysytään tekemään vesillä saman tien, säästytään maissa tapahtuvalta lajittelutyöltä.
Kehittämiskohteita: Ravustajakohtaista pienten askelien kehittelyä on mahdollista tehdä lähinnä päivittäisen kokonaistyöajan vähentämiseksi. Mikäli nyt totuttuun toimintatapaan tulee uusia tehtäviä esimerkiksi rapujen laatuvaatimusten vuoksi, on syytä tarkastella koko toimintaketjua tehokkuusnäkökulmasta, jotta tuottavuus ei mahdollisesta lisätyöstä taai kustannuksista alenisi.
2. Mertatyypit: Kaikki ravustajat käyttivät kaupallisia mertoja, itse valmistettuja ei enää ollut käy- tössä. Helppokäyttöisimmiksi osoittautuivat taitettavat ja päällekkäin kasattavat muovimerrat kuten Rapu-Rosvo ja August. Hyvä vaihtoehto on myös edulliset jousimerrat, mutta niiden käyt-
