Ville Kuronen
Julkaistu kirjana, published as a book
Ei kuu kuule, ei päivä näe, Kirjayhtymä 1978 Vasaran alla, Kirjayhtymä 1979
Kylätön tie, Kirjayhtymä 1980
Veren ja viljan maa, Kirjayhtymä 1982 Jehu, Kirjayhtymä 1983
Vihtori Kunnaspään perintö, Kirjayhtymä 1988 Julkaistu vain e-kirjana, published as e-book only Pojasta mieheksi?käsikirjoitus/manuscript 1997 Viron vuoro, käsikirjoitus/manuscript 1997
Tämä teos on tekijänoikeudella suojattu. Tarkemmat tiedot e- kirjan käyttöoikeuksista ovat teoksen lopussa.
This work is copyright protected. Further information is at the end of this work.
Julkaistu e-kirjana, published as e-book 2021 ISBN 978-952-7439-11-1 (PDF)
© Timo Kuronen
Tienvarsimetsä vilisti ohitse kireässä, huurteisessa pakka- syössä. Lumisia riippuvaoksaisia kuusia ja sileäkuorisia män- tyjä, varret suoria kuin putket, latvassa elinvoimaisten oksien neulasvihreys. Härkinvaaralle noustessa tie polveili ensin loi- vempana maastoa myötäillen, kunnes kallioiden välissä so- lassa jyrkkeni voimia kysyväksi loppusuoraksi. Joutuisaa as- kelta ravannut ori hiljeni sieraimiaan päristellen kävelemään.
– Valpas... siinä!
Ensimmäistä kertaa Vihtori Kunnaspää löi orittaan. Ker- ran, toisen, vielä kolmannen läjähtivät ohjasperät hikisille lautasille, vaikka vireä, säikky ori kiiti ottavaa vastamaata sie- raimet suitsirenkaina huohottaen.
– Laukkaa nyt!
Vihtori Kunnaspää oli kurkkuaan myöten harmistunut.
Kaikissa kilpa-ajoissa peräjälkeen hän oli täydellisesti epäon- nistunut. Loppusuoralla, lähellä pääkatsomoa, ollessaan pa- himmasta vastustajasta liki hevosenmitan edellä oli Valpas yl- lättäen ryöstäytynyt rajuun laukkaan, eikä sen alasveto ennen maalia onnistunut. Hylkäystä ei voinut välttää. Ja niin taivaan varma kuin hän voitostaan olikin.
Mutta Kunnaspään mielipahaan oli toinenkin syy. Kuin pirullisena näpäyksenä monissa luottamustehtävissä toimi- valle ja ehdottomasti siveelliselle apelleen oli Vappu pyöräyt- tänyt Atelle lapsen. Tyttö kuului olevan. Huoripentu. Äpärä.
Tuohtunut Kunnaspää käytti mielessään sanoja, joita hän ei vieraiden kuullen ikinä olisi alentunut sanomaan. Vastoinkäy- minen toisensa jälkeen. Eilen raveissa olivat ”asiantuntijat”
irvailleet tappiota ohjastajan taitamattomuudesta johtuneeksi.
Tänään kunnanhallituksen kokouksessa, josta Kunnaspää nyt oli palaamassa, hän oli ehdottanut, että kunta yhdessä naa- purikuntien kanssa joko tekisi TVH:lle hakemuksen uudelta rajalta kaupunkiin johtavan tien auraamisesta tai auraisi tien.
Vaikka hän oli luetellut esityksensä tueksi joukon tapauksia, joissa joko tapaturman uhrin tai äkillisesti sairastuneen poti- laan lääkäriin saanti oli ratkaisevasti myöhästynyt kehnojen kulkuyhteyksien takia, tyhjää kaikki. Mitäpä ne rintamailla elävät äärialueilla kituvista piruparoista. Kunnaspää riuhtaisi jälleen askeltamaan hiljennyttä orittaan. Tämä korskahti. Sen häntä viuhahti äkäisesti ja korvat luimistuivat vasten kaulaa.
Lyhyin töksähtelevin laukoin se ampaisi lopun rinteen ja vas- ta laajalla kuusikkokankaalla tasaantui ravaamaan. Kokkonie- melle erkanevassa tienhaarassa malttinsa menettänyt isäntä riuhtaisi orittaan jälleen, vaikkei hevonen vilkaissutkaan tien- haaraan. Teko ärsytti lopullisesti oriin. Isäntänsä käyttäytymi- nen oli sille outoa. Se vastasi riuhtaisuun potkaisemalla sepää, mutta alistui, joskin pahaenteisesti korskahdellen ravaamaan lopun matkaa.
– Pysy alallaas!
Lumi lensi ryöppynä Valppaan kuopiessa rauhattomana kovaksi tannerrettua tallipihaa. Tiukka komento ja ankara läi- mäys hikisille lautasille auttoi hetkeksi, mutta ori ei kuiten- kaan rauhoittunut vaan häijy kiilto silmissä niekutteli pää- tään. Purevassa pakkasviimassa se oli seissyt päivän puomis- sa. Kyljet vaahdossa kävelyaskelta ottamatta se oli ravannut uuvuttavan kotimatkan vain tiuskaisuja ja lyöntejä palkaksi saadakseen. Kunnaspään kumartuessa avaamaan rinnustinta se hermostuneesti härhättäen iski hampailla isäntäänsä kes- kelle päälakea.
– Oooh...! Tämäpäs...
Tähtisateen säkenöidessä silmissä Kunnaspää horjui kä- det koholla. Malttinsa menettäneenä hän ei kuitenkaan hel- littänyt vaan tapasi sivaltaa oritta turpaan, mutta luontaisella vaistollaan tämä heilautti päätään ja nyrkki viuhahti ohi.
Uusi hutaisu. Ohi sekin. Oriin härhätys koveni uhkaavak- si. Kavio heilui. Vasen korva illosti kaulaa vasten, oikea eteen ja taakse hermostuneesti viuhtoen se tempasi isäntänsä suden- nahkaisen hatun hampaisiinsa ja heitti sen menemään.
– Sinäpäs nyt... kiusankappale!
Piku ulvoi rapuilla kuono maata kohti, ja Kunnaspään mielessä käväisi ajatus, että jotain hyvin pahaa oli tapahtu- massa. Tallin ovi häämötti lähellä, mutta hän ei edes harkin- nut piiloutumista raivostuneelta hevoselta oven taa, vaan luot- ti taitoonsa, voimiinsa ja viimeisenä keinona pistooliin, jo- ka hänellä pitemmillä matkoilla oli rakkarien varalta ulkotas- kussa. Hän kiskaisi takasilleen kavahtanutta oritta ohjista tal- tuttaakseen sen, mutta kohmeiset rukkaset luistivat ohjissa ja oriin hampaat jurskahtivat suojattomaan päälakeen.
– Vielä minä... sinut...
Tajunnan jo hämärtyessä isäntä sai käteensä pistoolin. Te- rävä laukaus kajahti yöllisellä pihamaalla. Se ei kuitenkaan osunut eikä säikäyttänyt oritta pakosalle. Kuuman ilma-aallon lehahtaessa turpaan se niekautti päätään mutta syöksähti sa- massa isäntäänsä tavoittamaan.
Luoti ammollaan lähestyvään kitaan pysäytti oriin kesken askelen, ja rintaan osunut toinen pudotti sen polvilleen. Haa- voittuneenakin se yritti sisukkaasti nousta, mutta sydämen lä- vistänyt luoti lopetti yrityksen siihen paikkaan. Ori kaatui.
Vasen takanen potkaisi kolme neljä kertaa kouristuksenomai- sesti, hengitys katkesi kumeaan korahdukseen ja kymmenet ensipalkinnot kilpa-ajoista tuonut, kokousmatkoilla isäntään- sä uskollisesti puomeissa odottanut ja tuhansia kilometrejä kiidättänyt uljas papurikko oli kuollut. Samenevat silmät tui-
jottivat pimeään kuin ihmetellen.
Eteisen ovi rämähti auki, kun Sampsa ja Tuukka päiväläi- nen kintereillään törmäsivät laukausten hälyttäminä ulos.
– Isä!
– Mikä siulen tuli?
– Oriinsahan tuo on ampuna.
– Haplusti tainnu isälenkin käydä. Ei hievahdakkaan.
– Tee Olli pihavalo. Näkee paremmin.
– Herra varjele... Mitä täällä on sattuna?
– Ori raatona retkottaa ja hengetön taitaa isäntäkin olla, huusi Olli naisille, jotka laukausten hälyttäminä olivat ryn- nänneet miesten perästä. Hapsottavia hiuksia, kauhistunei- ta ilmeitä ja palelevia jalkoja, kylmä pakotti vähäpukeisim- mat perääntymään jäisiltä portailta sisälle. Sampsan estelles- sä lapsiaan Tiina-Maija ryntäsi ohi appeaan katsomaan.
– Miten pahasti isännälle kävi?
– Ei ainakaan hengetön ole, Tuukka vakuutti. – Ei kuollu noin rivakkaan liipasinta painele.
– Mekin katsottas sitä, Heikki ja Jukka paljaita jalkojaan nostellen kärttivät, mutta Sampsa oli taipumaton. Hän oli me- nettänyt sodassa oikean jalkansa kranaatista liki polvea myö- ten ja ontui näkyvästi proteesin varassa astuessaan.
– Tupaan siitä... ja siekin Tiina! Tuletkin noin vähissä vaatteissa. Vaikka miten pahasti siulen ja sille toiselle kävis.
Tallipihalla Tuukka väänsi pistoolin isänsä laukomaan ojentuneesta kädestä ja kuunteli jännittynyt ilme kasvoilla korva rinnassa kiinni. Pään vieressä kiilui tumma verilampa- re.
– Elossa on. Taju on kylläkin pellolla. Kovan tällin on Val- pas isän päähän pamauttana.
– Rätky on ollu... Sampsa järkyttyneenä ähki. – Kämme- nen kokonen pläntti päänahkaa irronnu... Taivaan ihme on, jos isä tuosta selvitä jaksaa.
– Kannetaan kamariinsa... Pakkasessa väleen kylmänvi- hat haavansa ketrii.
– Mitä mie tään ruavon kanssa? Olli neuvottomana kysyi.
– Olkoon siinä yli yön... Isä tässä tärkeempi on, Samp- sa sanoi. – Ota Tuukka jalosta. Mie Ollin kanssa kainaloista kannan. Yhtäaikoo kaikki... Nyyyyt!
Miehet kantoivat tajuttoman isännän läpi eteisen ja tuvan kamariinsa. Öinen pihamaa hiljeni. Valpas oli lyyhistynyt oi- kean aisansa päälle, ja sen turvasta ja rinnasta valuva veri al- koi hyytyä. Tuskin havaittava tihaus enää, ja kiristyvä pak- kanen kuin öistä murhenäytelmää lievittääkseen kattoi harso- maisella huurteella niin verijäljet kuin hitaasti jäähtyvän raa- donkin.
Kamarissa pojat riisuivat turkin isänsä päältä ja peittelivät vuoteeseen.
– Sovussa se isä tavallisesti Valppaan kanssa... Oiskohan nyt, kun kahdet kilpa-ajot peräkkäin pommiin läsähti erehty- nä kirkolta tullessa lyömään tai suitsista repimään?
Tuukka käänteli ruhjeen päältä veren tuhrimia hiuksia.
– Rinnustinta aukaisemaan kyyristyissä Valpas on isää päässy pamauttamaan. Ihme vaan, jotta isä tuollasen tällin jäl- keen ampumaan kyken?
– Ja tarkasti. Hengenlähtöpaikolle... Ei ori kitumaan jää- ny. Ei yhtään enää potkiituna kun tuvasta mentiin. Eikä tästä monta melkeetä.
Vasta kirkkaan lampun valossa paljastui perheelle oriin isännälle aiheuttaman iskun vakavuus. Kuin riivinraudalla re- vittyä päälakea ja katkeilleita verisuonia, jotka suihkivat ver- ta ohimoille, silmäkuoppiin ja kellahtaviksi valahtaneille kas- voille.
Emäntä tuli tuvasta pesuvati ja siteet käsissään. Viisi nuja- koivaa lasta, navettatyttö ja päiväläinen. Lähimpään lääkäriin kolme peninkulmaa oli pakottanut hänet hoitamaan suurem- matkin kolhut kotona. Vakain käsin hän upotti pyyheliinan
pesuvatiin, pusersi enintä märkyyttä ja pyyhki kerta toisensa jälkeen ruhjeesta noroilevaa verta. Kun vuoto ei ottanut tyreh- tyäkseen hän laittoi ruhjeen päälle kiristyssiteen, niin kuin oli nähnyt lääkärin laittavan Aten päähän tämän saatua kylätap- pelussa seipäästä. Sitten hän kääri päälle lämpimän kaulalii- nan.
– Noooiiin... ei kylmän vihat tarttus. Jos ei jo kerenny pi- hamaalla saamaan. Sitten hän otti miehensä pään käsiensä väliin, käänsi silmäluonta ja kuunteli suonen sykettä päätään puistellen.
– Ei Vihtor meidän neuvolla elolle eisty, vaikka tuo veren- vuoto vihdon tyrehdyskin. Tämä pitää ihan aikailematta lää- käriin saada. Yrittäskö häntä yötämyöten hevosella, vai oot- tasko aamun ja junassa veis?
Tuukka tapasi lähteä pukeutumaan pitkää ja kylmää he- vosmatkaa varten, mutta luopui aikeesta vilkaistuaan kelloa.
– Eikä sitä hevosella. Vilustuu isä pitkällä matkalla. Eikä sinne sairaalaan ennen aamujunaa kerkii, vaikka karkuuttas hevosen henkihieveriin.
– Viedään junassa, Sampsa varmisti. – Siitäpähän kun sai- raalaan saahaan tekevät lääkärit mitä tehtävissä on.
Sängyn natina ilmaisi potilaan liikkuvan ja huulilta pur- kautuva vaikerrus syvän tajuttomuuden hetkeksi ohentuneen.
Väki kurkotteli jännittyneenä potilasta.
– Ooh... oh... aaa... Silmiään avaamatta tämä alkoi repiä kääreitään, mutta Tuukka tarttu estellen käsiin.
– Anna, isä, siteihen olla. Siun päätä ori pahasti kohli. Äiti siihen kääreen laitto. Isän olisi paras ihan liikkumatta olla.
Paremmin verentulo tyrehtys.
– Ei veikkonen tämä tajussaan ole. Emäntä kostutti mä- rällä rievulla miehensä sierettyneitä huulia ja pyyhki partaan hyytynyttä verta. – Ei tiedä miesrukka tään taivaallista. Mah- taa hoikotvanen mennä ennenkä tuomosen orkosen saatuu leipätolkussaan on. Hän kosketteli varovasti silmäluomia. –
Omissa maailmoissaan ykettää. Ei näissä pienintäkään eloo ole. Tuukka pöyhi tyynyä kuohkeammaksi ja kohensi peiton.
– Nukkumaan tästä pitää lähtee. Aamulla aikanen ylös- nousu on. Kymmenen yli kuuden juna lähtee ja tästä riski tunti asemalle ajaissa menee. Hän astui jo ulko-ovelle, josta mentiin kylmän porstuan läpi makuukamariin, mutta kääntyi vielä käsi oven kahvalla kysymään:
– Äitikö se ylösnoususta huolen pitää?
– Pien pien! Emännän suu tiukkeni ja hän melkein tiuskai- si sanansa. Päivä oli alkanut pahaenteisesti. Yöllä poikineen Lulun vasikka oli tukehtunut lantakourussa omaan kuottoon- sa, joka oli aiheuttanut hänen, Tiina-Maijan ja Ritvan kesken kiivaan sanaharkan. Hän oli luullut miniän huolehtivan poi- kimisesta. Tiina-Maijan mielestä vuoro kuului Ritvalle, jo- ka taas muisteli poijittaneensa edellisen lehmän. Ensin oli syytelty toisiaan ylisanoin, lopun päivää murjoteltu äkäisenä.
Kuin pisteeksi iin päälle vielä tämä isännälle sattunut onnet- tomuus. Emännän sielua särki.
– Menkää menkää siitä tiloilleenne! hänen äänensä tylyys työnsi kilpaa sanojen kanssa joukkoa kamarista. – Kaikki!
Kyllä mie Vihtorista ja ylösnoususta huolen pijän.
Välttääkseen tönimästä potilasta emäntä sijasi itselleen vuoteen sängyn viereen lattialle, mutta ei sitkeistä ponnis- teluistaan huolimatta saanut unta. Lattia tuntui vetoiselta ja etäisyys vuodekumppanista oudoksutti. Mielikin oli liian le- voton uneen rauhoittuakseen. Miehensä epätasaista hengitys- tä kuunnellessaan hän sittenkin pari kertaa torkahti, näki jopa hauraan unikuvan, mutta tuvan seinäkellon kumajavat lyönnit säpsähdyttivät hänet puolen tunnin välein hereille. Kiusaantu- neena hän kuuli puoli kahden, kahden ja vielä kolmen lyönnit.
Puoli neljän kumahdettua hän nousi unenpuutteesta kirvele- vin silmin ja laittoi pannun hellalle. Itäisellä taivaalla kurkis- teli kasvava kuunsirppi.
Sielu sijoillesi
temppeleihin... taivaan karkaa...
kipu... tuska ruumiin maisen...
kirkkauttasi älköön himmentäkö...
Purevassa aamuyön pakkasessa uskovan maailmoissaan houraileva isäntä peitettiin lämpimästi rekeen ja yli tunnin viluinen ajomatka Rantapään asemalle alkoi. Samaa jyrkkää myötälettä, jossa Valpas oli väsyneenä askeltamaan herennyt.
Matkan seurauksia elettiin nyt. Sitten tasaisempaa talvitie- tä poikki lammen ja pakkashuurujen kattaman nevan, sitten tasaisempaa kuusikkokangasta, kunnes kilometri pari ennen asemaa palattiin takaisin kumpareiden välissä polveilevalle kylätielle. Sampsa korjasi töyssyissä valahtaneen peiton po- tilaan ympärille.
– Vieläköhän isä tuosta jalkeille nousta jaksaa? Hyvin sen naama lähtiessä äljäkältä näytti.
– Arvaamaton asii tuo on. Tuukkaa huoletti junalle ajoissa ehtiminen ja neljän raavaan miehen kuormasta huolimatta – Olli oli otettu kannoille palauttamaan hevosen – hän hoputti Pokua vetävään raviin. – Kova patuhan se isä... Miten vaan lie yöllä niin huolimaton ollu, jotta Valpas sitä.
– Sinne kuitenkin Valpas tallipihalle kaviot vasten taivasta kellottamaan jäi, Olli sanoi.
– Jäi... Valpas... Sen viimeisen pillasa kuitenkin tehdä eh- ti.
– Poku siinä! Tuukka kiristi ohjia. – Virutahan sitä askel- ta. Ei pahimmoisekseen junasta jäätäs.
– Siinä ja siinä näyttää olevan, Sampsa vilkaisi kelloa. – Yhtä ja toista viivykkii lähtiissä sattu.
Aamuhiljainen niukasti valaistu asema, jolle juna porhal- si valot vilkkuen lähes samanaikaisesti veljesten kanssa. Pyö- rien kitistessä huurteisilla kiskoilla viimeisiä metrejään hyp- päsi perimmäisestä vaunusta konduktööri lyhtyään heilutel- len. Tuukka ehätti miestä vastaan.
– Isä tuolla reessä kuoleman kielissä viruu. Me sitä sai- raalaan viemässä ollaan. Mihinkä vaunuun se?
– Tuonne vaan... Konduktöörin lyhty heilahti tulosuun- taansa katseen porautuessa makasiinille, jonka vieressä hää- mötti hevonen rekineen.
– Mikä isäänne vaivaa?
– Sitä ori yöllä ajosta tultuu hampaillaan kohli.
– Ori... Valpas? Onko se Vihtori Kunnaspää?
– Tunnetko sie isän?
– Monet kerrat olin seuraamassa ukon ohjastamista. Hel- vetin kova ravimies. Hallava parta ukolla mahtavasti tuules- sa hulmus... Vai että ukko Kunnaspää nyt tuossa viruu... No, kaikkea sitä... Saattaja kuitenkin olla pitää.
– Meitä on kaksikin miestä sitä varten.
– Sittenhän se käy... Konduktööri lähti menemään, mutta käännähti vielä.
– Vaunussa on paarit. Nostakaa isänne paareille ja kanta- kaa vaunuun. Kiirettä ei ole. Junahan seisoo tässä puilla ja vesillä liki varttitunnin.
Kipu... tuska,
riesa ruumiin mainen väisty... vaivu...
henki ylväs... kohti korkeuksia kiitää...
Varhaisten matkustajien ihmettelevien katseiden saattele- mana veljekset kantoivat kuumeisena hourailevan isänsä vau- nuun ja kipusivat itse perästä mielessä hätäinen toivo: kun nyt isän sinne sairaalaan... kuolee muuten käsiin.
Vihtori ei tule elävänä takaisin.
Tuo jostain mieleen lennähtänyt painajaisenomainen aja- tus melkein virkisti karmeudellaan. Sysäsi hereille, pakotti harkitsemaan edessä olevaa yksinäistä elämää. Vaikkei avio- liitto uskossaan ahdasmielisen, raveista raveihin kiertävän miehen kanssa järin onnellinen ollutkaan, tuntui pieni makuu- kamari tyhjältä ja autiolta. Jotain hänen elämäänsä olennai- sesti kuulunutta oli poissa.
Suljettuaan silmänsä emäntä näki hengessään miehensä pöydän päässä lukemassa Raamattua. Paheksuvat kureet ot- salla, kun Ate ja Vappu tuomitsevista silmäyksistä välittä- mättä taivuttelivat toisiinsa liimautuneina tangoa tai menivät polkkaa, jotta lattiapalkit hetkuivat.
– Mene lukemaan Raamattuasi kamariin, jos nuorien ilon- pito mieltäsi noin painaa.
– Minun talossani ei huorata! oli Vihtori siihen taipumat- tomana uhonnut. Ostanut Kokkoniemen jo lahon torpan ja häätänyt Aten Vappuineen sinne. Ihmeellinen mielenmuutos entiseltä urheilu- ja maamiesseuran puheenjohtajalta ja kym- menien huvitilaisuuksien järjestäjältä. Hakeutui heränneenä samalla kiihkolla kirkollisiin tilaisuuksiin. Maallisista me- noista vain kunnanhallituksen jäsenyys ja raveissa kiertämi- nen jäi. Outo yhdistelmä: ahdasmielinen uskova ja ravihullu.
Lähestyvä kulkusenkilinä ja hevosen raskas ravi havah-
duttivat emännän apeista mietteistään. Noustessaan vuoteesta hän tunsi lonkka- ja polviniveliään aristavan. Olo oli kivu- liaampi kuin koskaan, mieleen nousi hätäännys: muutaman vuoden kuluttua hän olisi liikuntakyvytön, sidottu sänkyyn.
Jäykin askelin, vaivansa muulta perheeltä salaten emäntä as- tui pihamaalle antavan ikkunan luo. On ne Vihtorin junaan saanu. Olli yksin... Eeii, ponkashan sieltä vällyin alta Ate.
Emäntä näki Ollin viskaavan Pokulle heinää ja alkavan su- kia olkitupolla huurteista selkää.
Emännän mieliala kohosi, kun hän kuuli eteisestä riuskat askelet, ja ovesta pyörähti sisään Ate. Hän oli pitkä, kumarai- nen, rennosti liikkuva mies. Ate kohotti kätensä.
– Terve muori ja tytöt kanssa! Nokkahan tuo pakkasessa vuotaa enemmän ku nuolla kerkijää. Ihan toila. Sitten hän läi- mäisi lattiaa luuttuavaa navettatyttöä takamuksille.
– Mitä Alli? Millonka out viimeks suanu? Elä elä siinä yhtää... Riikosen mökiltä suksenlaut suoraa ikkunas alle toi.
Montako reissuu Repen kansa lienettii...
– Toi Ate se on samanlainen vosu ainaa, Ritva paheksui.
– Isä henkijään haukkoo. Sitä Sampsa ja Tuukka sairaalaan viemässä ovat. Sinulla Alinan saamiset suurin huolen aihe on.
– Eihä se isä Allin pyllyn veräjä ennenkää ollu. On tyttö suanu vehata yönseuvut kenen kansa on lystänny. Vai mitä Alli?
Alina kohosi luutturiepu kädessä korviaan myöten punas- tuneena, ja sivautti Atea poskelle.
– En ole vielä tähän päivään mennessä vehannu kenen- kään kanssa. Enkä luultavasti het huomenna vehtaakaan. Mie osaan yöt yksinkin nukkuu.
– Eläkä valehtele! Umpeehan seus kasvana, jos et tuohon ikään mennessä ois kenenkään kansa pyllytelly.
– Eipähän vaan ole kasvana. Niin hyvästi tänäkin aamuna pissi lirketti juosta, jotta hyvä ol nähä.
– Ai, siekö kurkistit ihan...? Ja äidilleen liki samaan sä- vyyn: – Mie äitiltä sitä, jotta mitee mie tuon ruavon kansa?
Nyletäänkö se... van kaikkine karvoneenko hauvataan?
– Valpas kuopataan nylkemättä! Emäntä ihmetteli itsekin äänensä lujuutta. – Kymmenet enspalkinnot kilpa-ajoista toi, kiidätti Vihtorii kylillä ja kokouksissa. On Valpas nahkansa ansainnut. Vaikka se tuon viimeisen pillansa tekikin.
– Samoo tässä miekii, Ate nykäisi reuhkansa takaraivolle.
– Mie Valppaan syntymisen tallissa vahin, emeesä imemään nostin ja rekvetona ajamaan opetin. Kaihertas se pikkusen ny- lykiissä mieltä. No, mie sittä Ollin kansa hautoon sen.
Aten painettua oven kiinni Tiina-Maija sanoi:
– On siinä veljeksillä enemmän eroo kun yöllä ja päivällä.
Sampsa joruuttelee sanottavansa kuin hirttä kiskos. On muu- tenkin jäykkä ja hitainen. Ate leiskuvaa ja liplattaa kun pen- tukoira. Nenäsä alustoo kielellään lipoo.
– Kuivaksi millonkaan saamatta, Ritva tokaisi. – Ihme, jotta Ate Valpasta hautaamaan tuli, vaikka isä niitä Vapun kanssa monet kerrat hutsuumisesta kirkottel.
Emäntä kellahti kyljelleen tuvan sänkyyn.
– Ei Ate pitkävihanen ole ikinä ollu. Lapsena, vihalla ri- poteltuu kohta kaulaan kapsahti. Ollaanhan äiti hyvät toisil- leemmu?
Tallipihalla Olli ihmetteli raadon vieressä silmät pyöreinä:
– On siinä kahestaan rekeen vyöreemistä. Vähintään viis- satoo kiloo kuollutta painoo.
– Jolut! Aten kieli heilahti vasempaan suupieleen. – Sie navetan vintiltä jolut liisterekii vasten viskoo. Mie irrotan ai- sanperät ajoreistä. Poku kiskoo joluja myöten ruavon rekeen jotta hujahtaa... Ei veikkonen siinä...
Koululaiset hankasivat huurretta suksiensa pohjista piha- maalla, Ate pyöritti narut raadon ympärille, vilkaisi koululai- siin.
– Tulukee Heikki ja Jukka ennen kouluun lähtemistä pik- kusen tänne. Ajaa Jukka Pokuu ja...
– En mää, isäänsä pulskan Heikin leuka kohosi. – Osaa se Jukka Pokun yksinkin taluttaa. Mää tästä...
– Tule tule! Yksinää se Jukka taluttaaki. Sie Ollin kansa rekii kangila vastoot. Mie kahon jottei jolut karkuun juokse.
No no no! Alahan jo paikala sieltä... Silleen... pijätelIen... Pt- ruu ptruuu! Ei ei ei perkule lähtenä nousemaan! Suppeem- malen jolut pitää, muuten hurahtaa välistä ruato puota. Nyt nyt nyt! Yritetäähän nyt... Varovasti Jukka sitä Pokuu. Sil- leen, yks kullin luikaus vielä ja reissä on. Tattista vuan pojat.
Vaikka oisitta jo hiihtämässä.
Valppaan jäykistyneet koput lunta viistäen miehet ajoivat pellon alapäähän, lotmanteeseen, siihen ainoaan kohtaan ta- lon kivikkopelloissa, jossa sai raadolle riittävän syvän mon- tun. Kun lumi oli suomittu kaivamisen laajuudelta vetäisi Ate pullon poveltaan.
– Sipaistaanpas hömpsyt! Ota ota ota! Miulen kummisetä ennen sano: Isäntä ja orik, ne pitää kunniila hautaan suattoo.
– Otetaan sittä... ylyys! Olli pulputteli pitkän huikan. – Jos se tästä kiinni on, ni täähän on väleen korjattu.
Metri sitkeästi lohkeilevaa routaa. Sekavaa kirousten su- pinaa ja voimallista ähkimistä. Kymmenen minuutin ankaran jyystämisen jälkeen heittivät miehet lämpimät sarkapomp- pansa heiniään rouskuttelevan hevosen selkään, toisen moko- man jälkeen tekivät seuraa puserot. Kun puolet mutakerrok- sesta oli jyystetty auki otti Ate pullonsa.
– Hengähetään pikkusen, jottei nahka pala. Siinä... ota- han!
– Kaa, mikäs. Olli istuutui heittelemänsä kamikasan pääl- le.
– Siehän tässä tulennäyttäjä out. Renginhän on tehtävä mitä isäntä käsköö.
Kallistaessaan vuorollaan pulloa Ate auttoi viinan valu- mista kaulaansa lypsämällä.
– Kehno näitä valtion tikkuviinoja... Oksat meinovaa ku- lukkuun tarttuu. Suap niellä ja niellä... Nii nii, elä siinä yh- tää naura... Sitten hän sysäsi pullon Ollille. – Otahan ennen- kä juurtuut puut uuvestaan kasvamaan. Nii nii, näistä pirusta toillaa tikkuviinosta.
Seuraavan tauon aikana, kun montusta oli enää kolmannes kaivamatta Ate huohotti:
– Saatana miten pitää sitkistä kaivettavoo olla. Ja hakku tylsä kun mulukun piä. Ei varmala ouk vuosikausiin sepässä käytetty.
– Missee niitä käyttäs? Purtsa-Partanen kun kolome vuot- ta takaperin alasimen iäreen kuukahti, niin koko tämä laita pitäjää sepättä jäi.
– Niin, kesken viikatteen takomisen sanovat Purtsan ala- simesa viereen kyykähtäneen. Pajavasara käteen.
– Eikä yksikään pojista isänsä työtä jatkamaan ruvennu.
Häipyvät maailmalle kun pieru Saharaan.
– Tosi kun vesi! Aten mielessä jysähti. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa huoltopataljoonassa. Korjannut ja huolta- nut armeijan autoja, traktoreita ja moottoripyöriä sekä korjan- nut muutakin kalustoa. Siinä se olisi mahdollisuus. Kuuluna hevosmiehenä Vihtori Kunnaspää ei ollut heltynyt poikiensa vaatimuksiin ostaa traktori, mutta Ate tiesi, että autot, moot- toripyörät ja traktorit olivat nopeasti yleistymässä, mikä tiesi sitä, että niiden korjaamista riittäisi. Neljä hehtaaria rantapel- toa, kolme lehmää ja hevonen. Siitä ei putoaisi korkeammalta kuin luudan päältä lattialle. Mieli muualla hän jyysti hakul- la sitkeästi lohkeilevaa montunpohjaa, tarjosi sammaltavalle Ollille loput viinat ja vieritti raadon monttuun.
– Hyvästi Valpas... oma sormijuotto. Mie tään hakula monttuin jyystämisen kohta lopetan. Sanon tällen helevetin
takkuumiselen kiitos ja aamen. Ei tämmönen rehkiminen mi- tää valkoihosen työtä ole.
Kookas, jo keski-iän ohittanut punakka lääkäri astui käytäväl- lä norkoilevien veljesten luokse.
– Isänne on nähdäkseni saanut vammansa jo puolen yön tietämissä. Miksette tuoneet häntä sairaalaan heti?
– Sieltä... salolta? Sampsa leväytti hämmästyneenä käten- sä.
– Junaa ei kulkena ennen... ja eihän sitä sieltä asti hevose- la.
– Isänne on saanut hevosen hampaista lievää vaikeam- man aivotärähdyksen. Hän toipuu siitä, mutta kallonmurtu- ma ja mahdollinen sisäinen verenvuoto ovat pahemmat. Näil- lä näkymin on melko varmaa, että joudumme siirtämään hä- net leikkausta varten Kuopioon.
Kuopioon? Tuukka säpsähti. Sairaala oli näyttänyt hänes- tä valkeine huoneineen ja pitkine käytävineen paikalta, jossa tervehtyi jo pelkästä pääsemisestä sinne.
– Onko isän vamma niin vakava?
– Ei hänellä toki välitöntä hengenvaaraa ole. Seuraamme hänen tilaansa ja päätämme siirrosta tarpeen mukaan... Onko teillä puhelin? Hyvä. Pidämme teidät kyllä tilanteen tasalla.
Lääkärin poistuttua ontui veljesten luokse sivulle väänty- nyttä jalkaansa vetävä harmaantunut yrmeä mies.
– Kuulin tuossa Pöntisen jotaa leikkuusta sanovan. Mie pojat, varotan teitä päivää vanhempana. Älkää jättäkö isäänne
tuon Pöntisen reposteltavaks.
– Onko täällä sitten parempiakin puukkomiehiä?
– Taiten on... Tään Pöntisen toheloon nähen tuokin toh- tor Halinen on muutatoista, vaikka nuorempi on. Täähä ukko- Pöntinen... Tuolla join takana Osuusteurastamon pojat muuta- mala kympilä saman homman tekööt, mistä Pöntinen tuhansii repii... No, kahtuu nyt vaikka tätä miun käpälää. Pikkusen as- tuissa nilkkaa särki, kun näyttämään tulin. Suoraapäätä ukko leikkuupöydälle manas... Siitä päivästä oun koppuun peräs- tään tälleen syrjäkarein kiskona, alituista pakotusta kuunnel- lu. Ei kenkää jalkaansa ou tellätä tarvinnu... Mikä kenkä se tämmöseen tallin oven linkkuun... er parii olevaan... Ja entä- päs sitten miun vel-Kusti? Umpisuolta leikkuuttamaan pojat isänsä sairaalaan autola töytyyttivät... Tuolta peräovesta vii- kon päästä takatyvenä ruumisautoon kantovat, hautaan saat- tovat. Ensin Pöntiselle monet monituiset tuhannet maksovat.
Mie jo lähtiissä pojilen, jotta heittee Kusti tuohon jokvartee...
nii... Teurastamon pojat viileksii minkä viileksii... sama mah- taa lopputulos olla. Ja niin käv. Ois pojat Pöntisele siinää tu- hansii maksamata selevinneet.
– Vain lääkärillä on oikeus hoitaa asiakkaansa ilman syy- tettä hautaan, Sampsa leukaansa hieroen joruutteli sanoa.
– Sekin vain siinä tapauksessa, jos omaiset maksaa. Mies hieroi kotvan vinkkeliin vääntynyttä jalkaansa.
– Ja entäpäs sittä se Halttusen tytön kitarisoin leikkuu...
Jäämättä enää kuuntelemaan kolmatta, ehkä yhtä tuhoi- sasti päättynyttä sairaskertomusta veljekset lähtivät. Vasta to- rilla keskellä vilkkainta ihmishyörinää Sampsa kuin yhteen- vetona kuulemastaan sanoi:
– Oishan se äiti Pöntisen tavalla osannu... Tajuton mies sieltä asti tänne... kuolemaan.
– Valtaosa tuolta sairaalasta sittenkin omilla jaloillaan pois kävelee. Ei niitä kaikkia takatyvenä ruumisautoon kan- neta, Tuukka lääkäreitä puolti.
Sitten he toimittivat ostoksensa. Tuukka osti itselleen si- teet, sukset ja sauvat. Sampsakin valikoi kotvan suksia Jukal- le, kovalle hiihtäjäpojalleen, mutta ostikin vain siteet ja hiih- tokengät, koska arveli veistokoulun käyneenä osaavansa teh- dä nuorelle pojalle käyvemmät. Vaimolleen hän osti kauniin leninkikankaan, tytöille värejä, kyniä ja piirustuslehtiön. Sit- ten olikin jo junalle kiire.
Tuskin ehtivät veljekset kaupungista palattuaan istuutua kah- vipöytään, kun puhelin seinällä kilisi. Aavisteleva välähdys silmissään Tuukka nosti kuulokkeen.
– Kunnaspäällä.
– Tämä on täältä sairaalasta, langan toisesta päästä kuului.
– Minä teidän isästänne kuten lupasin. Katsoimme niin kuin jo arvelin, parhaaksi siirtää hänet Kuopioon leikattavak- si.
– Miten on...? Pitääkö meistä jonkun lähteä isää saatta- maan?
– Isäänne kannetaan parhaillaan ambulanssiin. Yli tunnin kuluttua hän on Kuopiossa... Soittavat sieltä kyllä teille. Pitä- vät tilanteen tasalla.
– Niinkö paha se Vihtorin vamma sittenkin ol, jotta ihan Kuopioon asti? Kahvipöydässä emäntä silmäili vakavana lap- siaan.
– Pitäsköhän miun sinne Tuukan kansa perästä lähtii?
– Isä tajuton, Tuukka kahvinsa hörppimisen lomassa pu- heli.
– Ootetaan kunhan leikkaavat ensin ja mennään sitten.
– Eikä ne isän luokse... Ei sittä houtomin. Viimesen ker- ran mekin Tuukan kanssa isää nähtiin, kun käytävältä huo- neeseen kärräsivät. Ei sen perään jotta vilaukselta.
– Kun tietäs vähääkään, mitenkä se siellä, emäntä huoka- si.
– Ne soittaat sieltä. Me annettiin niille osoite ja puhelin- numero. Kyllä ne pitäät meidät tilanteen tasalla.
Väki hajaantui apeana töilleen. Naiset navettaan ja mie- het suolle soranajoon. Raveissa kierrellessään isäntä oli ollut poissa jopa viikkoja kotiväen hänestä yhtään huolestumatta.
Nyt oli tilanne kokonaan toinen.
– Sen naama rekeen kantaissa niin äljäkältä näytti, emäntä haikeana huokaili. – Ei veren tihausta, vaikka ois puukolla viiltänä.
– Ne hoitaa isän kuntoon, Ritva epätoivoiseksi lysähtänyt- tä äitiään lohdutti. – Kuopiossa on hyvät lääkärit. Ovat teh- neet isää huonommastakin miehestä eläjän.
Seuraavan päivän illansuussa kilisi Kunnaspään puhelin jäl- leen. Emäntä nousi arkana ja epäröiden vastaamaan, sillä pu- helin oli vasta hankittu. Tuukka äskettäin sotaväen ja aliup- seerikoulun käyneenä käytti puhelinta luontevasti. Samoin Ritva. Emäntä sen sijaan käänteli kuuloketta kömpelönä ja vastasi pitkän empimisen jälkeen:
– Halloo...
– Anteeksi, missä tämä on?
– Täällähän tää vuan... meillä.
– Sano äiti nimesi, Ritva pyykkejä silittäessään neuvoi. Ja kun samaa kysyttiin puhelimessa toistamiseen emäntä sanoi:
– Täällähän tämä... Kunnaspäällä vuan.
– Vihtori Kunnaspään kotona sittenkin, ääni puhelimessa ilahtui.
– Täällä on osastonhoitaja Pöyhönen Kuopion sairaalas- ta. Ilmoitan, että miehenne on pari tuntia sitten leikattu. Hän ei ole vielä tajuissaan, mutta muuten hän olosuhteisiin kat- soen voi hyvin. Jos haluatte, voitte jo vaikkapa huomenna tul- la häntä katsomaa. Luultavasti miehenne jo silloin...
Vihtori leikattu... sittenkin. Jo ennen kuulokkeen laske- mista emäntä oli tehnyt päätöksen. Hän lähtisi Vihtoria katso-
maan heti. Iltajunalla Joensuuhun ja siitä yötä myöten Kuo- pioon. Aamulla he olisivat perillä.
Vihtori Kunnaspää lojui vuoteessa pää kääreessä. Tajuttoma- na, verenhukan ja rasittavan leikkauksen jäljiltä harmaankal- peana. Emäntä istuutui vuoteen viereen ja tarttui käsiin.
– Ihan kylmät käit... Holakalta tämä huonekin tuntuu, mi- tenkä ne sillon käit lämpimät ois... Tokko sie kuuletkaan... ja tunnet? Miehän tässä... Helmi... Tuukan kansa sinuu katso- maan tultiin.
Viereisestä vuoteesta kohosi pää.
– Mahtaa kotvan hoijakkata heittee, ennenkä se mies ta- jussaan on. Taisivat sen päähän siks topakasti eilen puukkoo tarjota.
Emäntä puristeli miehensä kylmiä käsiä.
– Tunnetko sie miut?
Ei vastausta. Ei ymmärryksen välähdystä silmissä eikä pienintäkään liikahdusta huulilla. Rinta kohoili tuskin havait- tavasti, ja kurkusta kuului katkonaista korinaa.
– Voi voi, emäntä nyyhkäisi. – Ihan omissa maailmois- saan elää. Ei jotta vähääkään...
– Eihän se isä vielä, ehätti Tuukka äitiään lohduttamaan.
– Sairaanhoitaja sano isän vasta iltapäivällä leikkaussalis- ta pääseen. Ensin kova tälli päähän ja tunteja kestävä leik- kaus. Ottaa semmosesta toipuminen aikansa nuoreltakin, saa- ti vanhalta.
Tuukasta oli liikuttavaa nähdä ennen vahva, suoraselkäi- nen isänsä noin säälittävän avuttomana. Vajaa viikko taka- perin tämä ohjasti raviradoilla maakunnan parhaisiin kuulu- vaa juoksijaa, nyt lojui tuossa, avuttomana, hoitajien armoilla.
– Parta-Vihtor! olivat kilpakumppanit isälle hilpeinä huudel- leet. Mikä patu! Monia samanikäisiä käsipuolesta talutettiin, hoivattiin kuin hukkuista lasta. Tämä tarjosi täyden vastuksen sukupolvea nuoremmilleen. Vielä muutama päivä takaperin vauhdinhurmasta nautti. Nyt tuskin tajusi että eli. Niin rie- potteli kohtalo ihmisparkaa. He nousivat helpottuneina, kun osastonhoitaja tuli ilmoittamaan, että vierailuaika oli loppu.
– Päätä kylmää... vetää...
Välähdys silmissä ja tuskin kuuluvat sanat ilmaisivat po- tilaan seuraavana päivänä olevan tajuissaan. Käsi kohosi hi- taasti ja kosketti kääreetöntä aluetta päästä, joka kiilteli mu- nankuoren paljaaksi ajeltuna. – Kylmä... niin... kylmä on.
Emäntä hieroi huolestuneena miehensä käsiä.
– Ei mikään ihme... Yläikkuna sepposen selällään auki horottaa ja semmonen paukkupakkanen pihalla on. Panisitko sie, Tuukka, tuota ikkunaa vähän pienemmälle?
Päitä kohosi ympäri huonetta.
– Oikein. Joutas hyvin vaikka kiinni laittaisit.
– Vilu tässä meitää hyräytellä tahtoo, vaikka nuorempii oumma. Joutaa sen puoleen räppänä hyvin kiinni.
– Tämähän vaan meiltä käypi, Tuukka sanoi ja yleisen hyväksyvän hyrinän saattelemana sulki ikkunan. Hänen eh- timättä vielä kääntyä tupsahti osastonhoitaja huoneeseen.
– Annetaanpas sen ikkunan olla... Terveysikkuna pidetään auki määräajoin enkä minä salli muutosta nytkään. Hän tör- mäsi ohi nolostuneen Tuukan, avasi ikkunan ja vilkaisi kel- loonsa.
– Jaaha... vierailuaika onkin päättynyt. Minä en tohdi toh- torin luvatta jatkaa minuuttiakaan.
Emännän mieltä oli sittenkin jäänyt vaivaamaan miehensä kylmästä valittaminen, ja hän tarttui käytävällä osastonhoita- jan käsivarteen.
– Vihtori jo vanha. Sillä ennen pitkä vahva tukka oli, nyt tuomonen munaks ajeltu... Eikö tuota ikkunaa vois vaikka pienemmällä pitää, jotta ei ihan niin emältään ahava ainaa pu- haltas.
– Tai vaihtaa paikkoja, Tuukka ehdotti. – Peränurkassa näkyi olevan pitkätukkainen jalkaansa poteva mies. Vaihtakaa isä hänen paikalleen ja molemmat ovat varmasti tyytyväisiä.
– Kuulkaahan nyt hyvä mies, osastonhoitaja kiusaantu- neena sanoi. – Me seuraamme isänne vointia ja teemme hänen hyväkseen mitä tehtävissä on. Hän toipuu. Hänet leikannut tohtori arveli hänen pääsevän jalkeille viikon parin kuluessa.
Kunnaspään emäntä ei ollut miehensä toipumisesta lähes- kään yhtä varma. Hän oli nähnyt lapsistaan. Kylmä hidas- ti haavojen ja ruhjeiden paranemista, vaikka nuoret sietivät kylmää vanhoja paremmin. Ja Vihtori oli potenut tulehdusar- kuutta jo vuosia.
– Oletko siinä, hän äsähti harmistuneena Tuukalle, joka olisi lähtenyt jo seuraavalla junalla kotiin. – Miekö viiden mi- nuutin Vihtorin luona käväsemisen takia tämmöstä matkaa.
Kaikki sukulaisetkin käymättä ovat. Veljensä tyttären luokse hän jäikin yöksi ja pakotti Tuukankin jäämään. – Sen verran heimolaisiis luona käyt.
Seuraavana päivänä potilas oli edellistä iltaa virkeämpi, mikä osoitti toipumisen alkaneen. Hän kyseli tärkeimmät ko- tikuulumiset, mutta valitti jälleen päänsä kylmämistä.
– Ne varmaan pitää leikkauspotilaiden huoneen ilman mahdollisimman puhtaana, koki Tuukka isäänsä lohduttaa, mutta kylmissään hytisevää potilasta tieto ei lauhduttanut.
Hän ärisi pahantuulisena:
– Ne tuolla loputtomalla tuulettamisellaan tappaa minut.
Minä saan vedossa aivokalvontulehduksen.
Ennen kotiin lähtemistään emäntä etsi vielä kerran käsiin- sä osastonhoitajan.
– Mie tuosta Vihtorista vielä... Sitä jo meidän kunnanlää- käri itsensä kylmättämisestä monet monet kerrat varotti. Tal- viset kilpa-ajotkin jyrkästi kielti, vaan eihän se Vihtori... Eikö sillen voisi huivii tai myssyy päähän laittaa, kun se yhtenään sen kylmämistä valittaa?
Kookas osastonhoitaja silmäili vanhaa naista tuskastunee- na.
– Me teemme täällä potilaalle kaiken, minkä katsomme edesauttavan parantumista.
Neljän miehen huoneessa suoritettiin aamuun kuuluvia toi- menpiteitä. Kupilliset kahvia oli aamupaloineen juotu, otettu rohdot ja pillerit. Sitten seurasi haavojen puhdistaminen. Illal- la valojen sammuttua oli Vihtorin Kunnaspää kylmissään kai- vautunut syvälle peiton alle. Vetänyt päällyslakanan hupuksi pään yli ja nukkunut niin hyvin kuin hänen ikäisensä vaikea- vammaisen potilaan oli mahdollista. Ennen nuorempia huo- netovereitaan hän oli herännyt ilkeään päänsä jomotukseen ja vetoon, havainnut siivoojan avaaman ikkunan ja murissut käärettä vaihtavalle sairaanhoitajalle:
– Tuulee suoraan... Sulje herran tähden tuo ikkuna. Tai laita ainakin pienemmälle.
– Älkääpäs taas aloittako... Sairaanhoitaja puhdisti pu- noittavan, kudoksensekaista verta tihkuvan ruhjeen, painoi päälle laastarilapun ja alkoi kääriä.
– Ikkuna on korkealla. Minä en ainakaan tunne pienintä- kään vetoa.
– Et. Tietenkään. Sinulla on tukka ja päällä hilkka. Tuo minullekin lämmin myssy päähän ja olen tyytyväinen.
– Tiedätte hyvin, etten voi. Sellainen on sairaalasääntöjen vastaista.
– Aiotteko te tappaa minut?
– Olette mahdoton.
– En minä vaan te. Ei hevonenkaan kestä tällaista vetoa saati paljaaksi ajeltu päälle kuusikymmentävuotias mies.
– Te liioittelette.
– Minä en aio kuolla aivokalvontulehdukseen. Kutsu hoi- tava lääkäri tänne. Minä en tule hellittämään ennen kuin ik- kuna on suljettu tai minä saan lämpimän myssyn päähäni.
– Lääkärille minä voin ilmoittaa. Eri asia on, ottaako hän toiveenne huomioon.
– On otettava. Minä palellun muuten hengiltä.
Kun kääre oli paikoillaan sairaanhoitaja suoristi ja käänsi peiton päällyslakanoineen puoliväliin rintaa.
– Noiin. Levätkää paikoillanne ja pitäkää peitto suorana.
Me hoidamme täällä potilaamme hyvin, mutta vaadimme hei- tä vastavuoroisesti noudattamaan sairaalan sääntöjä.
– Pysyn aloillani ja olen hiljaa, kun vaan tuot sen myssyn.
Poistuessaan sairaanhoitaja mutisi kynnyksellä:
– Ilkeä vanha ukko. Ja niin luvattoman itsepäinen. Niin kaikkemme kuin hänen hyväkseen yritämme tehdä.
Vihtori Kunnaspää odotti palelevine päineen lääkäriä tun- nin, vielä toisenkin... turhaan. Harmistuneena hän kurkotti päätään nähdäkseen ikkunan. Se oli tällä kertaa haan varassa puoliksi auki, ja viimainen pohjatuuli henki hyytävän kylmää ilmaa huoneeseen. Minä suljen sen. Haka irti ja vain pieni painallus ikkunapuusta... Vuoteen päältä sen yltää.
Kohotessaan polvilleen häntä huimasi. Hän laskeutui pit- källeen ja odotti kärsivällisesti kunnes silmissä valkeni ja yrit- ti taas. Tällä kertaa hän pääsi ensimmäistä kertaa ylemmäk- si, mutta sitten vihlaisi päässä ja hänen oli pakko jälleen hel- littää. Hänen nuokkuessaan pahoinvoivana pää alaspäin tuuli puhalsi pään arimpaan kohtaan jäätävän henkäisyn. Hän puri hampaansa yhteen.
– Tuossa... Minä saan sen. Vanha ravimies ei hellitä.
Kädellään ikkunapuusta tukien Vihtori kurkotti kurkotta- mistaan, vaikka kipu päässä kasvoi sietämättömäksi. Kun sor-
met viimein koskettivat hakaa, silmissä musteni äkkiä. Hän vajosi jonnekin tyhjään.
Kunnaspään perheen syödessä päivällistä kilisi puhelin ja Tuukka nosti kuulokkeen.
– Täällä on osastonhoitaja Pöyhönen Kuopiosta...
– Muistan kyllä teidät.
– Niin... soittaja langan päässä tuntui epäröivän.
– Tohtori kehotti ilmoittamaan, että isänne tila on... Sa- noisinko huonontunut. Ei ei mitenkään hälyyttävästi... mutta kuitenkin. Viivyttää jalkeille pääsyä ainakin kahdella viikolla.
– Sattuiko isälle jotain?
– En minä sellaista ole sanonut... Ihan tavanomaisia leik- kauksen jälkeisiä komplikaatioita. Lääkäri vain kehotti pitä- mään tilanteen tasalla, siitä tämä soitto.
– Käänne pahempaan on kuitenkin tapahtunut?
– Isänne toipuu. Ei mitään syytä huoleen. Soitamme kyllä, jos jotain odottamatonta ilmaantuu.
Kahta yötä myöhemmin perheen hörppiessä varhaista aa- mukahvia pirisi puhelin seinällä. Pitkään ja vaativasti. Unen- rippeet katosivat.
– Ne varmasti sieltä sairaalasta, emäntä huolestuneena sa- noi.
– Jokohan se Vihtor...?
Sama loppuun lausumaton ajatus välähti useimman mie- lessä, kun Tuukka tarttui luuriin.
– Kunnaspäällä.
– Täällä jälleen osastonhoitaja Pöyhönen... Soittaja tuntui hakevan sanojaan, puhelinlangat surisivat. – Minä tuota... jäl- leen pitkä kiusallinen tauko. – Arvannette kai, minkä vuoksi tämä soitto?
– Niin. Tuukka näki äitinsä laskevan kuppinsa ja tuijotta- van kasvot jännityksen juonteissa puhelinta.
– Isänne tila on... sanoisinko kriittinen. Kerta kaikkiaan arvaamaton ja yllätyksellinen käänne, niin hyvää vauhtia kun hän olikin paranemassa. Minä sitä... soittaja tuntui jälleen ha- kevan sanojaan, että jos teillä ja äidillänne... Ketä teitä omai- sia nyt onkin, olisi vielä tänään tilaisuus tulla katsomaan...
– Tarkoittaako osastonhoitaja että...?
– Isällänne on, luvalla sanoen, ilmennyt ikäänsäkin näh- den aivan odottamattomia vaikeuksia. Kuumeilua, tajunnan hämärtymistä ja muistinmenetystä... Tohtori arvelee, että hän ... Hänen toipumisensa näillä näkymin tuskin on mahdollis- ta...
Ritva kaatoi kahvia lisää.
– Isä taisi sittenkin olla liian vanha ja huono leikattavak- si. Ilmankos ne täältä sinne Kuopioon laittovat. Tiesivät var- maan, miten isälle tulee käymään.
– Ei Vihtor viimeks nähdessä kuolevalta näyttänä, emän- tä tuhahti. – Haastel, toipuvan olonen ol. Sitä päänsä kylmä- mistä valitti... Terveempänä ollessaan Vihtor ei uskona lää- kärin kieltoo jättää talviset kilpa-ajot. Sairaalassa eivät hoita- jat Vihtorin pään kylmämistä uskoneet. Ei lämmintä myssyy antaneet eikä ikkunaa sulkeneet. Nyt on edessä tämän härkä- päisyyden viimeinen näytös. Menkää pojat nuoremmuuttanne katsomaan. Opitte pakkasilla ja tuulella pukemaan lämpimäs- ti... Jos opitte...?
Veljesten saapuessa sairaalaan Vihtori Kunnaspää oli siirretty pieneen yksityishuoneeseen. Sampsa valvoi iltayön yrittäen sitkeästi puhella vain hetkittäin tajuissaan olevan isänsä kans- sa. Mutta valveen ja houreen rajoilla vaappuva isä tuskin ta- jusi, mitä poika sanoi. Vastasi väärin, jos vastasi ollenkaan ja vajosi kerta kerralta syvempään houremaailmaansa. Täsmäl- leen kahdelta Sampsa vaihtoi vuoroja Tuukan kanssa, jolle, kuten hänellekin, oli järjestetty vuode käytävälle.
– Isä varmaan viimeisillään on, hän suhkasi Tuukalle tä- män pukiessa päälleen. – Miula on semmonen tunne...
– Jotta meijän parta ei isän hengenlähtöö vuottaissa paljoo viru.
Sampsa hätkähti Tuukan sanoja, vaikka olikin isänsä vuo- teen vieressä päätynyt tahtomattaan samaan. Pohtinut vaih- toehdot: Olisiko isä toipunut, jos äiti olisi hoitanut hänet leik- kaamatta kotona? Mutta kun isällä todettiin se aivoja painava kallonmurtuma? Vaikka eipä tuo tuonut isää elolle leikkaami- nenkaan.
– Isä... onko sinulla kipuja?
Potilas läähätti tuskaisena. Välähdys silmissä ilmaisi hä- nen kuulleen kysymyksen, vastausta ei kylläkään kuulunut.
Tajuton jälleen, Tuukka ajatteli. Oli varmasti hyvää vauhtia matkalla ikuisuuteen. Harmistunut Tuukka tuskin kuuli huo- neessa käväisseen yökön sanoja, kun tämä lähtiessään neuvoi:
– Jos isällänne ilmaantuu vaikeuksia, niin painakaa tätä nappia. Minä tulen heti ja hoidan kyllä jatkon. Hyvää yötä...
Toistaiseksi.
Öisen hiljaisuuden rikkoivat vain yökön kiireiset askelet käytävällä. Tuukka nousi kävelemään. Montakohan viimei- sillään henkäilevää tässäkin sairaalassa oli? Mitä he sairasti- vat? Kuoliko joku juuri tällä hetkellä? Itkivätkö lähiomaiset poismennyttä vuoteen vieressä?
Ovatpas lopultakin saaneet tuon ikkunan kiinni, vaikka lämmin täällä pienessä huoneessa muutenkin on, hän ajatteli puoliääneen, käveli huoneen neljä viisi kertaa päästä päähän ja kumartui tutkimaan kuumetaulukkoa. Hän näki isänsä kuu- meen lähteneen jyrkkään nousuun edellisen käynnin jälkeen ja pysytelleen siitä pitäen korkeana. Ilmankos se isä päätään?
Pari tuntia jaloiteltuaan Tuukka istuutui. Taisi hetken tor- kahtaakin, mutta heräsi äkkiä isänsä vaikerrukseen kuin pa- hanteosta yllätetty pieni lapsi. Tuukka siirtyi ahdistuneena katselemaan ikkunasta kaupungin valoja. Tähtiäkin näkyi, hän tapasi kirkkaimpia laskea, mutta sekosi kuvioissa ja luo- pui. Kello oli viisi. Verhojen raosta näki miten siellä täällä syttyi ikkunoihin valoja, kun varhaisimmat töihin lähtijät al- koivat keitellä aamukahvejaan ja peseytyä. Tuukka aikoi juuri lähteä Sampsaa herättämään, kun tajusi isänsä kouristuksen- omaisen liikahduksen ja käännähti katsomaan.
Potilaan suuta nyki, huulet ja kasvot sinistyivät ja kurkus- sa korisi. Tuukka tarttui ranteeseen, löysi vaivoin suonen, jo- ka sykki heikosti ja jossa oli arveluttavia katkoja. Hän painoi nappia. Yökön kiiruhtaessa potilaan luokse hän ehätti herät- tämään Sampsan.
– Isä... Sampsa kuuli Tuukan äänen vapisevan, kun hän sanoi:
– Isällä varmaan se lähtö... Sen... oireet semmosii... olivat.
– Mie aavistin sen. En saanut kunnolla nukutuksi, valvoin jo jonkin aikaa ja olin juuri aikeissa tulla katsomaan.
Veljesten tullessa huoneeseen yökkö päästi otteensa poti- laan ranteesta, jonka suonen sykettä hän oli turhaan hakenut.
Käsi putosi hervottomana, ja hän vilkaisi tulijoita kuin tap- pion kärsineenä.
– Hälytän tohtorin. Päättäköön hän mitä potilaalle teh- dään.
Tuukka astui ripeästi vuoteen viereen, kosketti raolleen jääneitä tyhjinä tuijottavia silmiä ja painoi luomet kiinni. Ääni vapisi, oli vähällä kokonaan murtua, kun hän sanoi:
– Mie luulen... olen varma... jottei isälle... ole tehtävissä yhtään... mitään. Hän tarvitsee enää... hautaamisen.
...poom... paam... pooom... paam...
Siunauskappelin kellot soivat kuulaaseen pakkasilmaan alakuloista kauaskantavaa kumuaan ilmoittaen yhden ihmi- selämän päättyneen, matkaavan viimeiseen leposijaansa iki- honkien alle. Jossain pitäjällä; kirkonkylällä, Tolkeella, Vata- lassa tai Härkinvaaralla näkisi kenties jo tänään päivänvalon uusi ihmistaimi. Se täyttäisi manalle menneen paikan ja ta- kaisi osaltaan elämän jatkumisen.
...poom... paam...
Vaski helisi. Painunein päin, valkoiset kantoliinat kuma- raan taipuneilla hartioillaan vainajan kolme poikaa, vävy ja kaksi vainajalle läheisintä ravimiestä kantoivat arkkua pitkin kuusenhavuilla verhottua käytävää kohti mustana ammotta- vaa hautaa. Tuulikki ja Ritva kulkivat arkun takana äitinsä kahtapuolta, kuin tukien voimattomana laahustavaa äitiään, sillä pitkäaikaisen elämänkumppanin yllättävä poismeno oli tämän voimat ainakin väliaikaisesti heikentänyt.
...poom... paam...
Harmaantunut, kurttukasvoinen kellonsoittaja veteli na- ruista tihrusilmillään kurkkien korkean valtakuntansa pienistä ikkunaluukuista saattueen etenemistä. Papit, kanttorit, suku- polvet ja vuosikymmenet vaihtuivat. Kukkaloistossaan kylpe- neet korkeat hautakummut olivat madaltuneet, mutta kellon- soittaja Santeri jatkoi yhä. Monet keski-iän ohittaneet kyläläi-
set muistivat saman kalvakan, hintelän ukon kurkkineen kel- lotapulin luukuista jo silloin, kun he ukkiensa ja mummiensa hautajaisissa kirkassilmäisinä nuorina tirkistelivät ylös näh- däkseen kuka siellä kelloja moukutti. Santeri oli ajaton.
Ketteränä kuin riihitonttu Santeri oli kiivennyt siunaus- kappelin tomuisessa hämärässä jyrkät kierreportaat, avannut luukut, ja täsmälleen oikealla hetkellä kumisi vaski. Kylän keskeistä henkilöä vietiin. Santeri näki sen saattajien pal- joudesta. Köyhän, vähemmän tunnetun jälkijoukko oli lyhyt.
Kantajien kääntyessä pääväylältä Santeri siirtyi kurkkimaan tapulin oikeanpuoleisesta luukusta. Hänkin tunsi maineesta vainajan. Miehen, joka oli talvet kesät karkuuttanut oreillaan pitkin kylän raittia. Oriin harja ja miehen parta hulmusivat vauhdin viimassa. Nyt oli ohjastaja ajonsa päässä.
Kurkkiessaan luukusta Santeri näki saattueen pääsevän kohtaan, jossa kellojen oli aika vaieta. Vuosikymmeniä, niin rikkaita kuin köyhiäkin hautaan saattaessaan Santeri oli suo- nut itselleen vapauden nykäistä viimeiset heilahdukset siihen kohtaan, jossa kellot heläyttivät kirkkaimmat äänensä: Saa- an... teer!
Tiet kaikki kerran kulkee, luo porttein kalmiston.
Ja hauta meidät sulkee, poveensa kolkkohon.
Käsvarret voimalliset, on kerran vaipuneet.
Vain tuhkaa loistavimmat, on maineen seppeleet.
Hengitys höyrysi pakkasessa. Väkevästi veisatun virren saattelemana arkku keikkui liinojen varassa hautaan, jäi reu- naa vasten hieman kallelleen ja Ate kuiskasi:
– Kiristee vähä siltä puolen... nousoo kohalleen... Just!
Silleen.
Lyhyen esirukouksen jälkeen kirkkoherra tarttui lapioon- sa.
– Maasta olet sinä tullut... ...Maaksi pitää sinun jälleen tu- leman... ...Herramme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päi- vänä herättävä.
Tähtisilmäinen Elina seisoi sisarusparven viimeisenä heit- tääkseen vuorollaan kepeät mullat ukkinsa arkulle. Hän näki mumminsa, isänsä, äitinsä, Heikin, Jukan ja Ilman heittävän mutta oli unohtaa oman vuoronsa kun herkässä lapsenmie- lessään kertasi papin sanoja: Herramme Jeesus Kristus on si- nut viimeisenä päivänä kuolleista herättävä. Kuolleista herät- tävä? Elina ihmetteli katsellessaan hangesta hohtavien hauta- kivien ja ristien paljoutta. Nämä kaikkiko? Sillonhan se uk- kikin nousee haudastaan ja Romppasen isäntä ja Hallikaisen emäntä, joka kahta viikkoo ennen ukkii kuoli ja oli hyvin liha- va. Paljo lihavampi kun mummi. Mitenkähän semmonen täti haudasta pääsee? Jonkun sitä pitää takamuksista työntää tai haudan partaalta käsistä kiskoo. Ei Hallikaisen emäntä omin voiminsa haudasta nouse, siitä mie olen varma.
Vaan entäpäs jos ukki ei pääsekään taivaaseen? Ajatus ve- ti Elinan mielen hyvin apeaksi. Kun ukki sen Valppaan ampu, niin jos se vaikka Taivaan Isä siitä? Monet kerrat Elina muisti vieneensä Valppaalle leivän muruja talliin tai hakaan. Muisti kuumat väristykset selkäpiissään Valppaan hamutessa huulil- laan leivän muruja kämmeneltä. Aluksi Valppaan suuri suu- kin hirvitti, vaikka ei Valpas purrut. Höplötteli vain pehmeillä huulillaan ja hörhötti ihan kuin olisi sanonut: – Tuo vastakin sitä leipää. Namia on.
Sais se ukki sinne taivaaseen päästä, vaikka se sen Valp- paan ampukin. Paha sen on loppuikäsä helvetissä kituu. Lo- pun ikääsäkö? Kuolluhan se ukki on. Elä hyvä Jumala ukkii helvettiin työnnä. Ota ukki sinne luoksees taivaaseen.
Elina havahtui mietteistään vasta, kun Ilma tarttui häntä käteen ja suhki: – Nooh, Elina. Se on siun vuoro.
Päiväni rientää kohti loppuaan.
On elo maallinen kuin varjo vaan...
Vielä loppuvirttä veisatessa Elina haikeana mietti: Ihan hyvä ja kiltti ukki oli. Jalkansa päällä körötteli ja matkoilta palatessaan omenia tai karamelleja toi. Ois se ukki elää saan- nu... Niin ikävä ukkii on.
Muun perheen viipyessä haudalla Tiina-Maija vääntelehti ko- tona tuskallisissa synnytyspoltoissaan. Kipujen, osin levotto- muudenkin ajamana hän kurkotteli vähän väliä ikkunasta lu- miselle tyhjälle kujalle. Sen kahtapuolta juoksi harmaa pysty- aita, joka katosi vähitellen lumisten peltojen taakse. Eikä vie- läkään! Tiina-Maija lysähti takaisin voimistuviin polttoihin- sa. Hautajaiset ja synnytys. Kuolema ja uusi elämä. Sattui- vatkin. Kärsimättömänä hän vilkaisi lähes poikki tuvan yltä- vää kahvipöytää, jota pitokokit parhaillaan kattoivat. Kakku- ja, pikkuleipiä ja ympyräisiä tuoreita pullapitkoja, kilisevien kahvikuppien lomassa kermakot ja sokeriastiat.
Vatsanpohjassa vihlaisi ilkeästi, ja Tiina-Maijalta pääsi kuuluva voihkaisu. Synnytyksen aika läheni, kipu vyöryi kuin väkevä virta.
– Se taitaa justiinsa... Oooh... ah... aaah! Äkisti voimistu- vat poltot kuplivat hikenä kalpealla otsalla, kun hän käsiään väännellen kiemurteli tuvassa ympäriinsä.
– Meetkö sie, Alina, katsomaan, joko sinne saunaan, hän voihkimisensa lomassa navettatytölle ähki. – Kerkiis pois täs- tä väenpaljouven alta... Mmmmmmmm... mmmmmmmm...
mmmmmmmm... Niin koskee... Laupias taivas...
Kipu hakkasi hänen lantioluissaan ja poltteli vatsaa. Kuun- nellessaan ruumiinsa yltyvää tuskaa Tiina-Maija tuskin tajusi Alinan saunalle lähtemisen, kun tämä jo pyyhälsi hengästy-
neenä takaisin tupaan.
– Sauna on lämmin, vaikka paikala mänisit. Ei yhtää kit- kuu nenään tuntuna. Ja vessii jo saunapaassa kiehu.
– Johan tuo hevonen tulla porhaltaa kujosiin puolvälissä, pöytää viimeistelevä pitokokki ikkunasta vilkaistuaan huu- dahti.
– Eikös tuo Sampsa sieltä lapsenpäästäjän kanssa tulle.
Pääset emäntä lopultakin...
– Luojalle kiitos! Myönteisen tiedon mukana Tiina-Mai- jan poltot ikään kuin hetkeksi helpottuivat. Mie jo kuolemak- seni pelkäsin, jottei ne ajoissa...
Lapsenpäästäjä oli turvallisen tuntuinen, kookas ja run- saslanteinen nainen, joka synnyttäjän saunaan saatuaan alkoi seata lämmintä vettä. Huulet tiukasti yhteen nipistettynä, et- tei vaikerrus karkaisi kuuluville Tiina-Maija painoi takamus- taan saunan nokiseen penkkiin. Näki lapsenpäästäjän leväyt- tävän lauteille puhtaan riepumaton ja kääntyvän suu hymyn- maireessa hänen puoleensa.
– No niin! Nousehan siitä, niin riisun päältääs liiem- mat vaattees. Kuumaksi tytöt saunan lämmittäneet. Tarkenet sen puoleen vaikka alasti pehailla. Viidettääskö sie saamassa olet?
– Viijettä. Estyäkseen huutamasta Tiina-Maija veti keuh- konsa täyteen huulien välissä sihisevää ilmaa. Kaksi poikaa ja saman verran tyttöjä on. Isänsä mukana ukkiaan hautaamassa ovat.
Lapsenpäästäjä avasi Tiina-Maijan molempien hameiden hakaset ja pudotti alas yhtäaikaa.
– Noiiin. Nurkkaan toviks joutaat. Yhtenä olet, kun seu- raavan kerran päällesi laitat. Hän vilkaisi huolestuneena Tiina- Maijaan, joka polviaan nostellen ulvoi ja kiemurteli voimak- kaaksi ryöpsähtäneissä poltoissaan ympäri saunaa.
– Taitaa justiinsa tulla.
– Tuonne sinun lauteille pitäs... Nyt nyt... ihan paikalla, lapsenpäästäjä kiirehti. – Selällees asetu... silleen. Mutta tä- mäpäs sattu; tuskin vanhan isännän hautaa keretään umpeen luoda, kun uusi syntyy.
– Oouuuuh... uh... uuuuh! Tiina-Maija parkui.
– Nousisitko pikkusen... silleen. Otan tään puseros pois päältäs. Paitaa en, helmaa vain pikkusen ylemmäs käärin. Il- keen näköstä on ison naisen keskellä kirkasta päivää alasti.
– Uuuummmmm! Tiina-Maijalta pääsi pitkä, valittava tus- kanhuuto. Lapsenpäästäjä tuskin kuuli sitä, kun hän varmoin rauhallisin käsin työnsi Tiina-Maijan polvia erilleen ja pajatti hyväntuulisena:
– Se näkyy jo! Tiina-Maija... se näkyy... Ruskee pää jo korviaan myöten tulossa... Jos tajuut... kuulet miun sanat...
niin ponnista... työnnä... päkistä... Älä älä missään nimessä hellitä... Pikkusen vielä... pikkusen ja... Nooiin... noiin, tule tule! Älä vastaan karhaa... ...Miun käsissä on. Ei työntämällä- kään takasi mene. Minä hoitelen tämän... katkasen napanuo- ran, sidon ja pesen puhtaaksi... Vaan tämäpäs vasta vauhdil- la maailmaan tuli. Näin utakkaan lapsentekoon ole eläissäni sattuna. Tuskin kunnolla taloon kerkiin, kun jo...
– Onko se terve?
Tuskiensa keskelläkin Tiina-Maijan mielessä lepatti har- ras toivomus: Tyttö tai poika, yhdentekevä. Terveys oli lap- selle kaikkein tärkein. Hyvä Jumala! Anna lapseni olla terve.
– Poika! ja potra poika onkin, hän kuuli lapsenpäästäjän iloisen äänen veden loiskeen yli kehaisevan. – Mitä hiän pai- naskin neljä viis kiloo, jos puntarin nokkaan pistäs. Hiplul- ta synnyttäjältä olisi näin vahvaa juntturaa synnyttäissä pai- kat repeilleet... Nii nii, totta se on. Olen minä semmoseenkin kummaan sattuna. Tuolla Ulkkajoilla viime kesänä eräältä en- sikertalaiselta... äläpäs rupee siinä huutelemaan... lämmin on ves, en mie kylmällä... Synnyttäjällä lanteet kun kaks pennin- korppuu ja sitä myöten nekin muut paikat... Neljä kiloista tyt-
töö punnertaissa – ruma sanuu – van pylly eukkoparalta ihan kirjaimellisesti repes. Ei auttana hieromiset ei mitkää.
– Entäs sitten? kuului tukahtuneella äänellä lauteilta.
– Mie voitelin ja yhistelin taiton mukaan. Siitä se... Kuu- kauden päästä kehu tytön saaja pyllytelleensä miehensä kans- sa. Hyvin kehu paikkoin kestäneen.
Askelet lähenivät lumella, pysähtyivät oven taa ja Samp- san toiveikas ääni kysyi:
– Joko sinne katsomaan luvataan?
– Jo jo! lapsenpäästäjä ilosena synnytyksen onnistumises- ta lupasi. Yksi äiti ja kaksi lasta oli hänen parikymmentävuo- tisen päästäjän kiertämisensä aikana menehtynyt käsiin. Nyt tuo raskas painajainen ei ehtinyt edes mieleen nousta. Syn- nyttäminen oli hujahtanut niin nopeasti. Hameet vyötärölle kietaistuna hän kohotti ylpeänä lasta.
– Katso isä! Eikö olekin vahva pojanjunttura? Isäänsä ko- mee kuin mikä. Ja kaunis ja roitevahan tällä äitikin on. Kehes siitä lapsesta ois ruma ruipelo tullut.
Terve poika, Tiina-Maija äidintuskansa onnellisena nieli.
Vaikka vastasyntyneellä olikin vanhan miehen kurttuiset kas- vot, vaikka hän tiesi vuosia saavansa kapaloida, syöttää, lait- taa ruokaa, vaihtaa vaatteita ja juosta henki kurkussa heinä- ja elopellolta hätään, kun pihasta kuului surkea parku, hän tiesi jaksavansa. Lapsen terveys korvasi kaikki. Silmiin tulvahtivat ilon kyynelet.
– Poika... olet pyöräyttänyt terveen pojan. Sampsa työn- si Tiina-Maijan hikiseltä otsalta hiukset ja tarttui lämpimästi käsiin. – Se onnistui sinulta. Mie tiesin sen. Sie out hyvä...
kaikessa. Ja mikä parasta: Sie lapsen tehtyys aina vain kau- nistut.
Sitten tulivat lapset. Heikki ja Jukka kömpelöinä uteliain silmin tulokasta tarkastellen, Ilmi ja Elina istuutuivat luonte- vammin äitinsä viereen lauteille.
– Voii miten pikkunen on!
– Pienkö? Tiina-Maija ihmetteli. – Vasta Sohvi tuossa ar- vel neljä viis kiloo painavan. Te pieneksi ilkeette sanoo. Te- kemistä jo täänkin kokosessa on.
– Niin ryppynen... Ainakii yhtä ryppynen kun mummi on.
– Nukkuu, Jukka ihmetteli. – Ainako se on nukkuna?
– Kuuluu vastasyntyneen tapoihin ensimmäiset vuoro- kautensa unta veillä. Ei se muuten terve ois.
– Millonka sie, äiti, tupaan tulet? Ilmi kysyi.
– Kuhan enimmät hautajaisvieraat lähteneet ovat. Mie semmoseen väinpaljouteen vastasyntyneen kanssa. Kun on lämmin sauna rauhassa kellotella.
Lapsenpäästäjä raivasi viimeisetkin synnytysjäljet sau- nasta.
– Nyt on nähty niin äiti kun lapsikin. Nyt tupaan! Pikom pikom!
Vielä pihamaalla tupaan pintellessään Elina ihmetteli:
– Kyllä se ipana osas sittä ryppynen olla. Ihanku jokii van- ha ukko.
– Tiina-Maija on pyöräyttänä Sampsalle terveen pojan.
Tieto lapsen syntymästä levisi hautajaisväen keskuudessa pi- ka pikaa. Sampsaa onniteltiin, läheisimmät naistuttavat kävi- vät saunassa puristamassa äidin kättä, taputtamassa olkapääl- le, sipaisemassa lämpimästi poskea. Enemmänkin olisi onnit- telijoita virrannut, mutta lapsenpäästäjä salpasi oven.
– Semmonen ahava. Kuoleman taudin niin äiti kun tulo- kaskin saavat.
– Korkeimman käsi lepää tämän talon yllä, kirkkoherra Sampsaa onnitellessaan sanoi. – Ottamansa paikan kaksinver- roin täyttää. Runsaat ovat Herramme armolahjat.
Iloa täydensi vielä sekin, kun kuoleman ja hautajaisten mieltä masentava tunnelma väljähtyi uuden elämän syntymi- sen riemuun.
– Ei jää pojalta hattu kannon päähän, Tuulikki Sampsaa onnitellessaan sanoi. Meillä Ilpon kanssa kolme tyttöö. Ei tie- tookaa pojasta.
– Hyvinpä nuo meidän pellot tytöilläkin kynnetyiksi tu- loot, Ilpo nauroi. – Eivätkä tarvii koreiksi meikatut neidit no- kiseen riihenpuintiin lähtee.
– Sampsala pirunmoinen säkä, Ate henkäisi. – Neljälä kullila jo siinä pereessä kustaan.
– Tuo sekun laukoo, Ritva nenäänsä nyrpistäen paheksui.
– Olisi syytä isän muistoa sen verran kunnioittaa, ettei mitä tahtojaan hautajaisissa lasketteleis.
– No helekkar! Meilen Tuulikin ja Vapun kansa vuan tyt- töjä siunaatuu. Sampsalen molempii. Eikös tuo meijän Va- pun kansa pitäne kahteen heittee. Mistee niitä pienelä paikala myötäjäisii... Vielä naimata jiävät.
– Kyllä tytöillä ottajia myötäjäisittäkin riittää, jos vaan ve- too on. Hyvää tuultaan hihitellen Vappu työnsi kätensä Aten kainaloon. – Eiköhän me ukkokulta sinne mökille alettas.
Siellä kotimies, jo hittara niskassa pimeen tulemista vahtaa.
– Kuka teillä on kotmiehenä?
– Rummukaisen tyttö tuolta Pahkamäestä. Kymmenissä oleva ipana. Mä muistan ittestäni, miten mua kotimökillä mutsin ja faijan mierossa ollessa pimeellä pelotti. Mielessä sykyil, jot möröt syö. Ei uskaltana tuntikausiin peiton alta kurkistaa.
Vapun ja Aten kotimies sai sittenkin pimenevässä illas- sa kurkkia tulijoita muutaman kymmenminuuttisen lisää, sil- lä juuri kun he olivat lähtemässä, nousi myös kirkkoherra pu- humaan.
– Kenelle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan...
Rakkaat seurakuntalaiset. Haudanlepoon saattamaamme Vih- tori Kunnaspäätä voi täydellä syyllä sanoa paljon haltijak- si. Hän oli raivaaja, rakentaja, suuren perheen päämies, mut- ta ennenkaikkea tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka
yhteiseksi hyväksemme tähtäävät suunnitelmat meitä kaikkia järkyttänyt tapahtumasarja yllättäen katkaisi...
Kirkkoherran muistopuhe oli kuin päätös juhlaville hauta- jaisille. Väki alkoi hajaantua. Pakkaspäivän hämärtyessä su- rutalo hiljeni arkiseen elämäänsä. Vain satojen kavioiden tal- laama pihamaa ja runsaat heinänrippeet tallin, navetan ja lii- terien seinustoilla kielivät jotain tavallisuudesta poikkeavaa olleen tekeillä.
Seuraavasta aamusta tilaa johti kolmikko: Sampsa, Tuuk- ka ja emäntä, joka surusta ja vuosikymmenistään huolimatta toipui. Jopa koveni entisestään kohoten kuin perheen pääksi.
Kylällä Vihtori Kunnaspää muistettiin vuosia: uskovat ah- kerana kirkossa kävijänä, maalliset kovana ravimiehenä, jon- ka hevosen harjoittamista oli kesät talvet kylän raitilla saa- nut varoa. Vielä vanhana hallapartaisena ukkona näytti tai- vaan merkit nuorille siloposkille.
Saapuvilla toimituksessa, joka pidettiin 23.2... kuolleen Vih- tori Kunnaspään asunnossa Härkölän tilalla RN:24, oli vain- ajan leski Helmi Hillevi, os. Heikkinen, sekä vainajan lapset Sampsa Soini, Ate Etward, Ritva Hannele ja Tuukka Taneli.
Tuulikki Tellervo Sallista, os. Kunnaspäätä edustaa valtakir- jalla kauppias Mauri Jakonen. Valtakirja onkin tässä. Tuomari laski kynänsä ja luki valtakirjan itsekseen hymisten.
– Kauppias Jakosen edustajuus hyväksyttäneen?
– Hyväksytään, Sampsa vanhimpana lapsista ensimmäi- senä ilmoitti, ja toiset lapsista myötäilivät häntä äänekkäästi.
– Eipähän tuohon miulakaan mitään ole, kiikkutuolissa nyökkäsevä emäntä sanoi. – Ihan käypä mies Jakonen on.
Kookas, pujopartainen jo ikääntynyt tuomari vilkaisi har- kitsevasti joukkoa.
– Kauppias Jakonen edustaa Tuulikki Tellervoa myös pe- rinnönjaossa, jonka minä oikeudenomistajain esittämänä ja kihlakunnanoikeuden määräämänä ja laillisesti valtuuttama- na toimitan heti perunkirjoituksen jälkeen. Mutta nyt lähin- nä tämä perunkirjoitus. Minä kehotan pesänhaltijaa, vainajan leskeä, Helmi Hilleviä tuomaan nähtäväkseni ja perukirjaan merkittäväksi seuraavat asiapaperit: Vainajan omistamien ti- lojen kauppakirjat ja otteet lainhuudatusasiain pöytäkirjoista, sekä edelleen...
Tuomari Mattila teki täsmällistä tarkkaa työtä. Hän tar-
kasti asiapaperit ja pankkikirjat, arvioi uskottujen miesten kanssa rakennukset, karjan, pelto- ja metsätyökalut sekä ta- loustavarat ja korut aina vainajan kultaisiin kellonperiin asti.
Huhtikuinen päivä hurahti ohi puolenvälin ennen kuin viimei- nen merkitsemisen arvoinen esine oli viety kaksi arkkia kä- sittävään perukirjaan, jonka hän luki läsnäoleville kuuluvasti.
Sitten seurasi juhlallinen nimien kirjoittaminen ja ruokatau- ko.
Perinnönjaon tuomari aloitti lukemalla pitkän litanian toi- mitusta edeltävää tekstiä, tarkisti pesänosakkaiden läsnäolon ja kysyi:
– Onko kauppias Mauri Jakosen edustajuutta vastaan toi- silla pesänosakkailla mitään huomauttamista?
Sampsa ja Tuukka olettivat saavansa päätilan äitinsä yl- läpitoa vastaan, sekä siihen rajoittuvan pienen metsäpalstan.
Tuulikki ja Ritva erotettaisiin pesästä rahalla, joka tuskin hei- dän osuuttaan paljoakaan heilauttaisi. He nyökkäsivät myön- tymisensä auliisti. Ate puolestaan oli varma, ettei hänelle mö- kin ja sitä ympäröivän peltotilkun lisäksi heruisi pesästä yh- tään mitään. Hän hujautti vähätellen joskin taistelunhaluisena kädellään.
– Eihän se tyhjä pala piipussakaan. Yks lysti kuka ne lita- niat kuunteloo. Käyp Jakonen miulen.
– Mitäs tämä Ritva Hannele Kunnaspää tähän sanoo?
– Sopii Jakonen minunkin puolesta, Ritva sanoi. – Miksi- kä se miestä vaihtamalla muuttuisi.
Tuomarin katse kiersi kultasankaisten silmälasien takaa edunsaajasta toiseen. Epävarminkaan epuu ei saisi jäädä huo- maamatta. Jälkipuheet ja varsinkin valitukset olivat ikäviä, ne tahraisivat hänen hyvää lakimiesmainettaan.
– Jaaha, suostuminen on nähdäkseni täysin yksimieli- nen... ...Luenkin sitten seuraavaksi vainajan jättämän testa- mentin eli jälkisäädöksen.
Selvittäessään kurkkuaan tuomari huomasi perillisten kor- viaan höristäen vilkuilevan epäluuloisina toisiaan. Kun epuu- ta ei kuitenkaan kuulunut, hän aloitti:
– Minä Vihtori Kunnaspää, joka tätä jälkisäädöstä tehdes- säni vakuutan olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa, il- moitan viimeisen tahtoni olevan:
Härkölän tilan RN: 24, perivät kokonaisuudessaan poi- kani Sampsa Soini ja Tuukka Taneli tasaveroisesti yhdes- sä kuitenkin niin, että tilan rasitukseksi tulee heidän äitin- sä huoltaminen hautaan saakka. Välirikon sattuessa tai edun- saajan muuten halutessa on hänelle rakennettava viipymättä oman tuvan ja kamarin käsittävä asunto ja annettava seuraavat ruokatarpeet... ... ...Edelläolevan lisäksi on yhteisestä pesästä maksettava tyttärilleni Tuulikki Tellervolle ja Ritva Hanne- lelle heidän perintöosuutenaan kolmekymmentätuhatta mark- kaa kummallekin. Tuomari keskeytti ja kohotti katseensa tes- tamentista. Hän näki Sampsan nuivaksi venähtäneen ilmeen ja sen vastapainoksi Ritvan riemukkaiksi rävähtäneet silmät.
Perintö yllätti suuruudellaan. Karjapiikana navetassa tallaa- minen sai jäädä. Hän perustaisi kaupunkiin jo kauan haavei- lemansa vaatetusliikkeen. Ei torille kuten Tuulikilla ja Ilpolla oli vaan sisätiloihin. Tätä silmällä pitäen hän oli käynyt koti- teollisuuskoulun ja palvellut kolme vuotta myyjänä vaatetus- liikkeessä. Ilpolla oli kokemusta ja silmää, hän auttaisi kyllä huoneiston hankkimisessa...
– Ate Etward, tuomari jatkoi, saa asumansa Kokkoniemen tilan kokonaan sekä tähän rajoittuvan Lehto-nimisen metsä- palstan...
– Kokkoniemen tilanko ja... ...Aten suu loksahti auki, kä- si kohosi kummastuneena korvalliselle ja silmät räpyttelivät.
Eeii helvetissä! Onko se totta? Kuulinko mie oikein? Lukis- ko tuomar sen kohan uuvvestaan? Läpi mielenkuohunsa Ate tajusi Jakosen kumartuvan puoleensa ja kuuli kuin unen läpi:
– Sie kohtuullisen osan pesästä saat. Miusta siula ei ole
