TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 73 KIRJALLISUUS
Teodora Oker-Blom ja Gunilla Häkli ovat olleet siinä aktiivisia.
Kotimaisten kirjastoseurojen yh- teistyöstä ja yhdistymisajatuksista kertoo Ruhasen artikkeli. Molem- mat artikkelit sisältävät paljon yk- sityiskohtaista jäsenneltyä tietoa, jossa on alalla toimivillekin pal- jon uutta.
STKS:n kehitys vuosina 1970- 2010 kertoo joustavasta organisoi- tumisesta tärkeiden asioiden ää- relle. Kun alalle tulee jotain uutta, koulutusta antavat oppilaitokset eivät ennätä heti reagoida, mut- ta seura reagoi. Kun tulee tarve muuttaa jonkin jaoston tai työryh- män nimi vastaamaan ajan vaa- timuksia, se muutetaan. Tuntuu, että seura on aina vähän edellä sitä, mihin suuret laitokset – kirjas- tot ja yliopistot – ehtivät.
Kirjan lopussa kaksi entistä puheenjohtajaa hahmottaa tule- vaisuutta. Jarmo Saarti pohtii tie- teellisten kirjastojen muuttumista kirjavarastoista digitaalisiksi osaa- miskeskuksiksi. Kimmo Tuominen esittää ajatuksia tieteellisten kir- jastojen kansainvälisen yhteistyön tulevaisuudesta. Molemmissa nou- see esiin tieteen ja tiedon avoi- muus sekä ihmisen mahdollisuus saada tietoa asuinpaikasta ja syn- typerästä riippumatta.
Muutoksen tekijät hyvässä seurassa on melkoinen tietopa- ketti, jossa on sekä viileää asiaa että omiin kokemuksiin liittyviä tuntemuksia. Me alalla jo 1970-lu- vulla toimineet voimme tuntea lämmintä kaihoa muutosten ää- rellä. Nuoremmille polville historia saattaa tuoda uutta näkökulmaa omaan työhön. Alan ulkopuolisille kirja voi osin olla liiaksi sisäpiirin juttelua, mutta tieteen kehitystä tunteville ja ja tuon ajan kokeneil- le se antanee ajateltavaa.
MARIA FORSMAN
Kirjoittaja valtiotieteen tohtori, joka on työskennellyt kirjasto- ja tietopalvelu- alalla tutkijana, opettajana ja käytännön kirjastotyössä vuosina 1972–2015, vii- meksi johtavana tietoasiantuntijana Hel- singin yliopiston kirjastossa.
Muinaisten puutarhojen menneisyyttä
kaivamassa
Teija Alanko: Malva ja mulperi – Poimintoja entisajan puutar
hoista. Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura 2018.
Teija Alanko käsittelee Malva ja mulperi -kirjassaan suomalais- ta puutarhakulttuuria 1400-lu- vun luostaripuutarhoista 1700-lu- vun hyödyn aikakauden kautta 1800-luvun Kaisaniemen kasvitie- teelliseen puutarhaan. Kirjan puu- tarhat keskittyvät Alangon tutki- muskohteiden mukaan lähinnä Lounais- ja Etelä-Suomeen.
Varhaisimpien puutarhojen menneisyys häipyy historian hä- märään, kuten kaikki muutkin van- hat asiat. Perinteisillä historiantut- kimuksen menetelmillä voidaan kirjallisista lähteistä selvittää pal- jon mielenkiintoisia asioita, vaikka tarkkoja merkintöjä, kuten kuvauk- sia puutarhoista, luetteloita puu- tarhassa kasvatetuista kasveista tai puutarhaan tilatuista taimis- ta, ei olekaan säilynyt kovin pal- jon nykypäiviin asti. Kaikkein van- himmista historian kerrostumista saadaan tietoa vain arkeologian avulla. Kasviarkeologiset löydöt paljastavat alueen puutarhavilje- lystä paljon todellisempia tietoja kuin kirjallisista lähteistä voidaan selvittää.
Alanko on koulutukseltaan kasviarkeologia ja biologi. Hän on tutkinut vanhojen puutarho- jen ja hyötykasvien viljelyn histori- aa aina 1400-luvulta alkaen ja sel- vittänyt puutarhojen kasvillisuutta myös maakerrostumista löytynei-
den arkeologisten kasvijäänteiden perusteella. Hän on toiminut Tu- run yliopistossa postdoc-tutkijana vuodesta 2017 alkaen.
Valistunut sivistyneistö kiinnostui puutarhanhoidosta Satoja vuosia sitten puutarhan- hoidosta innostuneet sivistyneet kansalaiset verkostoituivat keske- nään. Puutarhakasvien kasvatuk- sesta sekä uusien kasvien kokei- luista kerrottiin tutuille kirjeissä ja niistä kirjoitettiin muistiinpanoja päiväkirjoihin. Kartanoiden ja pap- piloiden puutarhoista taimet ja pis- tokkaat levisivät vähitellen myös lähiympäristön pihoihin, mutta säätyläisten tekemät muistiinpa- not eivät kuitenkaan kerro juuri mitään tavallisen kirjoitustaidotto- man kansan harjoittamasta puu- tarhaviljelystä.
Kirjallisia tietoja puutarhoista on vasta varsin myöhäisiltä ajoilta.
Kattavia lajiluetteloita puutarhan istutuspäiväkirjoista ja muita kirjal- lisia lähteitä puutarhojen kasvilli- suudesta on säilynyt Ruotsista ja Suomesta jo 1600-luvulta lähtien, mutta vain harvoista puutarhois- ta. Tämän ajan kasviluetteloista- kaan ei aina voida aivan varmasti päätellä, mistä kasvilajista oli oi- keasti kyse, sillä kasvinimistö alkoi selkiytyä vasta Carl von Linnén ai- kana 1700-luvulla. Suomesta tark- koja kasviluetteloita on Mäntsälän Frugårdin kartanon puutarhasta, jonka istutuksista on säilynyt yksi- tyiskohtaisia muistiinpanoja vuo- desta 1745 lähtien.
Alanko esittelee kirjassaan yli 50 vanhaa hyötykasvia, joita on viljelty mausteina, lääkekasveina tai värikasveina. Vanhojen puu- tarhojen kasveista useimmat tun- netaan nykyisin kestävinä perin- nekasveina tai jopa lähiluontoon villiintyneinä ja vakiintuneina kult- tuurikasveina.
Kaikkein varhaisimmista puu- tarhoista voidaan saada tietoa kasviarkeologian eli arkeobotanii- kan keinoilla tutkimalla maanäyt- teistä löytyviä kasvijäänteitä. Kai- kista kasveista ei kuitenkaan ole jäänyt säilyviä osia, jos kasvi ei
74 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 KIRJALLISUUS
ole kukkinut ja tuottanut hedel- miä. Esimerkiksi kovakuoriset kas- vien hedelmät, kuten pähkinät ja pähkylät, sekä siemenet ja siitepö- lyt säilyvät sopivissa olosuhteissa maakerroksissa hyvin vuosisato- jen ja jopa vuosituhansien ajan, ja niiden perusteella on mahdollista määrittää kasveja usein lajin tai ai- nakin suvun tarkkuudella.
Hyödyn aikakausi innosti puutarhanhoitoon
Alanko esittelee kirjassaan Suo- men vanhimpia tunnettuja puu- tarhoja, joiden kautta tietämys puutarhanhoidosta alkoi levitä maahamme aluksi suureen tar- peeseen tulleiden lääkekasvien ja hyötykasvien kasvatuksena. Myö- hemmin myös koristekasveiksi Suomeen tuodut perennat, pen- saat ja puut levisivät samaa reittiä.
Naantalin birgittalainen luos- tari perustettiin 1440-luvulla, Kuu- siston piispanlinna oli ollut käytös- sä jo 1200-luvun lopulta alkaen, ja Turun linnan puutarha on mainit- tu vuodesta 1463 alkaen kirjallisis- sa lähteissä. Kaivauksissa näistä on löydetty hyötykasvien jääntei- tä, Kuusistosta esimerkiksi jään- teitä hampusta ja humalasta, mut- ta sieltä on löydetty myös ruusun siemeniä.
Ruotsin kuningaskunnan Tur- ku oli yllättävän vilkas kasvitie- teen keskus, Alanko kertookin kiinnostavasti esimerkiksi Turun akatemian opettajina toiminei- den merkittävien tutkijoiden ja tutkimusmatkailijoiden, kuten Eli- as Tillandzin ja Pehr Kalmin, pe- rustamista puutarhoista ja niissä kasvatetuista uusista kasveista.
Lääketieteen professori Tilland- zin 1670-luvulla perustama Turun akatemian puutarha oli myös ny- kyisen Helsingin yliopiston Kai- saniemen kasvitieteellisen puu- tarhan edeltäjä. Tillandz julkaisi Turun seudun kasveista Catalo
gus plantarum -teoksen, jossa mainitaan ainakin 188 puutarhois- sa kasvatettavaa lajia. Talous- tieteen professori Pehr Kalm toi Turkuun paljon kasveja kaukaa Euraasiasta ja Pohjois-Amerikan
tutkimusmatkoiltaan hyödyn aika- kaudella 1700-luvulla. Suurin osa Kalmin Turussa kokeilemista Poh- jois-Amerikan kasveista paleltui pakkastalvina, mutta kolme kestä- vää lajia kotiutui suomalaisiin puu- tarhoihin: aitaorapihlaja, tuoksu- vatukka ja säleikkövilliviini.
Tärkeitä puutarhanhoidon in- nostuksen levittäjiä olivat suur- ten kartanoiden puutarhat ja myö- hemmin myös pappilat eri puolilla Suomea. Hyvänä esimerkkinä uu- sista viljelykasveista on peruna, jota kasvatettiin Suomessa ehkä ensimmäisenä Inkoon Fagervi- kin ruukinkartanon puutarhassa jo 1730-luvulla.
Alanko mainitsee tärkeinä kes- kuksina erityisesti Suitian karta- non Siuntiossa, Frugårdin kar- tanon Mäntsälässä, Fagervikin kartanon Inkoossa, Jokioisten kar- tanon Hämeessä, Mustion ruukin- kartanon Karjaalla ja Träskendan Espoossa. Kun Turun akatemia siirrettiin Turun palon jälkeen Hel- sinkiin vuonna 1828, Kaisanie- meen rakennettiin kasvitieteelli- nen puutarha kasvihuoneineen.
Kaisaniemestä tuli merkittävä puu- tarhakulttuurin keskus, jonne saa- tiin paljon uusia kasveja muun mu- assa Pietarista ja Tartosta.
Ruotsin ensimmäinen orange- ri eli kasvihuone oli rakennettu jo 1560-luvulla nykyisen Kungsträd- gårdenin alueelle pääkaupunkiin Tukholmaan. Kasvihuone oli tar- koitettu nimensä mukaan muun muassa pomeranssi- ja sitruu- napuiden kasvattamiseen. Suo- men ensimmäinen orangeri oli Turussa hovioikeuden president- ti Jöns Kurckin puutarhassa ehkä jo 1600-luvulla. Varsinaisesti kas- vihuoneita alettiin rakentaa vasta 1700-luvun hyödyn aikakaudella.
Turun akatemian puutarhaan alet- tiin rakentaa kasvihuonetta vuon- na 1769, mutta Fagervikin ruukin- kartanoon sellainen oli rakennettu jo aikaisemmin.
Vuosisatojen kuluessa myös vil- jelykasvien nimet ovat ehtineet va- kiintua sekä suomen että ruotsin kieleen. Etelä-Amerikan Andeilta alun perin tuotu peruna tunnettiin
aluksi nimellä päärynä, olihan se myös ruotsiksi jordpäron eli maa- päärynä, joka puolestaan oli suora käännöslaina saksan sanasta Erd
birne. Eikä maapäärynä olisi mi- tenkään outo perunan nimenä ny- kyaikanakaan, tunnetaanhan se Ranskassa nimellä pomme de terre eli maan omena.
Puutarhahistorian runsaudensarvi
Jokaisella puutarhalla ja myös puutarhurilla on oma erillinen his- toriansa, ja Alangon kirja sisäl- tää yksityiskohtaista tietoa niistä kaikista. Välillä muinaisten puu- tarhojen, puutarhakasvien, puu- tarhataiteen harrastajien, uusien hyötykasvien kokeilijoiden, kas- vitieteilijöiden ja muiden innostu- neiden puutarhaihmisten elämän lukemattomat yksityiskohdat ja lo- puttomat vuosiluvut tuovat ker- tomukseen jopa sekavan vaiku- telman. Laajan aihepiirinsä takia teksti koostuu hyvin monenlaisis- ta tiedonsiruista, ja aineiston jä- sentely selkeästi luettavaksi koko- naisuudeksi on ollut melko vaativa tehtävä myös kirjoittajalle.
Teoksen yksityiskohtainen si- sällysluettelo auttaa tietojen löy- tämisessä ja sen avulla voi joten- kin hahmottaa myös artikkeleiden sisältöä. Lisäksi kirjan lopusta löy- tyy suomenkielisten lajinimien mu- kaan järjestetty kasvihakemisto, jossa mainitaan myös tieteelliset nimet. Henkilöhakemistossa mai- nitaan nimen yhteydessä myös syntymä- tai kuolinvuosi tai mo- lemmat. Kirjassa esiteltyjen puu- tarhojen sijainnit on merkitty kar- talle. Kaikki kirjan lähdeviitteet on luetteloitu artikkelien mukaan kir- jan viiteluettelossa ja lisäksi jär- jestetty lähde- ja kirjallisuusluet- teloon.
Kokeilin kirjan toimivuutta ha- kuteoksena. Melko vaatimatto- malla menestyksellä yritin löytää tietoja terttuseljasta (Sambucus racemosa), joka on alkujaan Kes- ki- ja Etelä-Euroopan pensas, jota on kasvatettu koristekasvina suo- malaisissa kartanoiden ja pappi- loiden puutarhoissa jo keskiajalla.
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 75 KIRJALLISUUS
Myöhemmin kasvi on hyvin ilmas- toon sopeutuneena levinnyt lintu- jen mukana lähiluontoon, jossa se kasvaa täysin luonnonvaraisena.
Terttuselja on monille tuttu pensas mutta vain harvat tietävät sen oi- kean nimen.
Aivan ensimmäisiä huomioita Malva ja mulperi -kirjasta on sen erittäin tyylikäs ja huoliteltu ulko- asu. Kauniin puutarhakirjan voi ottaa mielellään selailtavaksi ja luettavaksi. Kirjan ulkoasun suun- nitellut Anne Kaikkonen on onnis- tunut sovittamaan hienosti yhteen Alangon valokuvaamat kasvi- ja puutarhakuvat, kuva-arkistojen historialliset mustavalkoiset va- lokuvat, Turun yliopiston Bio- diversiteettiyksikön kasvimuseon herbaarionäytteistä valokuvatut kasvikuvat ja J. W. Palmstruchin vuonna 1807 julkaisemasta Svensk Botanik -teoksesta lainatut väripiirrokset.
Kuten jo kirjan nimessä maini- taan Malva ja mulperi – Poiminto
ja entisajan puutarhoista sisältää kertomuksia vanhan ajan puutar- hoista. Se ei esitä kattavaa nä- kemystä Suomen puutarhojen historiasta ja varhaisen puutarha- kulttuurin vaiheista, mutta se laa- jentaa suurella tietomäärällään hajanaisiin kirjallisiin lähteisiin pe- rustuneita käsityksiä suomalaisten puutarhojen ja puutarhaviljelyn menneisyydestä.
Alanko on käyttänyt kirjansa pohjana omia tutkimuksiaan, jotka keskittyvät Etelä- ja Lounais-Suo- men vanhojen puutarhojen histo- riaan. Todellisuudessa varhainen puutarhanhoito ei ole ollut näin voimakkaasti lounaaseen ja ete- lään painottunutta. Kun puutar- hatutkimus edistyy, voisi olla mie- lenkiintoista saada tietoja myös Karjalankannaksen ja Laatokan alueen vanhoista puutarhoista – esimerkiksi Viipurin Monrepos’n kartanon, Sortavalan ja Käkisal- men seudun hovien sekä Valamon ja Konevitsan luostarisaarten puu- tarhoista. Käsitys Suomen puu- tarhahistorian varhaisista vaiheis- ta monipuolistuisi huomattavasti, onhan näillä merkittävillä historial-
lisen Karjalan puutarhoilla ollut paljon vaikutusta varsinkin itäisen Suomen puutarhakasvillisuuteen.
MATTIAS TOLVANEN
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjakriitikko.
Lapin jälleenrakennusta ja luonnon taikaa
Marja Tuominen – Mervi Löf- gren (toim.): Lappi palaa so
dasta. Mielen hiljainen jälleen
rakennus. Vastapaino 1918.
Sodanaikaista ja -jälkeistä Lap- pia on tutkittu hyvin vähän lukuun ottamatta saksalaisaikaa (1941–
44) ja Lapin sodan (1944–45) ta- pahtumia. Monet muut teemat ovat olleet esillä Suomen jälleen- rakennuskauden tutkimuksessa.
Sellaisia ovat olleet asutustoimin- ta, väestökehitys, työllisyys, karja- laisten evakkojen asettuminen ja tietenkin Suomen sisä- ja ulkopoli- tiikan käänteet.
Marja Tuomisen ja Mervi Löf- grenin toimittama Lappi palaa so
dasta -teos paikkaa tätä aukkoa, kun se käsittelee Lapin oloja vuo- den 1945 jälkeen asukkaiden pa- latessa saksalaisten polttamalle kotiseudulleen. Teos nostaa ylei- seen tietoisuuteen Lapin taloudel- lisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ti- lan sodan päättyessä. Se kuvaa fyysistä jälleenrakennusta, mutta myös ihmismielen sopeutumista.
Teoksen kirjoittajat ovat kulttuurin eri osa-aluei den, arkkitehtuurin ja taidehistorian tutkijoita.
Teoksen aloittaa Ville Kivimäen erinomainen artikkeli kokemusten,
tunteiden ja trauman historiasta.
Se on kirjan raskain osuus, mutta ratkaiseva koko teoksen ymmär- tämiselle. Hienot värikuvat esitel- tävien taiteilijoiden töistä auttavat myös teoksen sanoman sisäistä- misessä. Eri elämänpiirejä käsit- tävät artikkelit muodostavat yllät- tävästi loogisen kokonaisuuden.
Teos päättyy Elina Armisen esitte- lyyn Timo K. Mukan tuotannosta ja elämästä sekä tiestä evakkomat- kan kautta pasifistiksi.
Maantiedekin muuttui Lapin tuhon jälkeinen rakenta- minen ei tuonut takaisin entistä, vaan koko maisema ja maantiede muuttuivat. Jälleenrakennus työl- listi sodasta palavia miehiä ja vil- kastutti talouselämää. Rakennus- kanta modernisoitui. Saksalaisten rakentama tiestö ja tukinkuljetuk- seen raivatut tiet toivat syrjäkylät lähemmäksi keskuksia. Vanhojen töllien ja talojen tilalle nousi uu- sia rintamamiestaloja. Saamelais- ten tapa muuttaa kesäksi porojen perässä loppui, kun tukea sai vain yhtä asuntoa varten.
Voimalaitostyömaat toivat uu- sia asukkaita, tapoja ja kouluja.
Veera Kinnusen artikkeli koskee Pirttikosken voimalaitosyhteisöä ja sen suhdetta ympäröivään yhteis- kuntaan. Eeva Autti puolestaan kuvaa sosiaalista yhteiseloa – tai sen puutetta – Kemijärvellä. Koko- naisia kyliä rakennettiin muualta tulleelle työvoimalle, insinööreille ja muulle ammattihenkilökunnal- le sekä heidän perheilleen. Maan eturivin arkkitehdit suunnittelivat pohjoisen voimalaitospaikkakun- nille kivitaloja, rivitaloja nykyai- kaisine mukavuuksineen, urheilu- kenttiä, leikkipaikkoja ja kouluja.
Lapin luonnon kuvaus ja Seitapiiri
Modernismi tuli taiteeseen hie- man etelän rintamaita myöhemmin, mutta Lapissa toimi oma usean tai- teilijan Seitapiiri, joka kuvasi Lapin luontoa ja ihmisiä. Sen ehkä kuu- luisin edustaja oli Reidar Särestö- niemi, jonka päätuotanto on myö- hemmiltä vuosikymmeniltä. Tuija
