I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
39
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Kuvan päinvastaiset muutokset Suomessa ja Englannissa jäävät tässä arvailujen varaan. Ero on kuitenkin niin selvä, että perusteellinen ana- lyysi tuntuisi tekemisen arvoiselta. Kuvan tu- loksissa on joka tapauksessa huomionarvois- ta, että suomalaisen tutkimuksen osuus maail- massa julkaistusta luonnontieteellisestä kirjalli- suudesta on kasvanut 0,95 prosentista vuosina 1996–2000 0,99 prosenttiin vuosina 2000–2004, kun taas englantilaisten kirjoittamien artikke- leiden osuus on laskenut 7,99 prosentista 7,73 prosenttiin.
*
Palaan lopuksi kuvassa A esiintyvään tilastolli- sesti merkitsevään poikkeukseen, joka on eko- logia/ympäristötiede. Tämä tieteenala oli jul- kaisuosuudella mitattuna Suomen selvästi vah- vin luonnontieteen ala jo ajanjaksolla 1996–
2000, ja kuvassa näkyvän yleisen trendin vas- taisesti ekologia/ympäristötiede on tullut entis- täkin vahvemmaksi jaksolla 2000–04.
Miksi julkaisuaktiivisuus tällä tieteenalal- la on erityisen suuri? Ekologina voin arvailla joidenkin tekijöiden merkitystä, ja tiedän toki oman tieteenalani kansainvälisen aseman, mut- ta tässäkin olisi tarkempi analyysi paikallaan.
Ehkä siitä voitaisiin ottaa jotain opiksikin.
Kirjoittaja on akatemiaprofessori Helsingin yliopis- ton Bio- ja ympäristötieteiden laitoksella.
VIITTEET
[1] www.in-cites.com.
[2] Suomen tieteen tila ja taso. Suomen Akatemian julkaisuja 09/03.
Yliopistojen ja opetusministeriön välillä on viimeiset 15 vuotta pelattu omituista ”kissa ja hiiri” -leikkiä. Yliopistot ovat juosseet aa- sin tavoin ministeriön heiluttamien porkka- noiden perässä milloin minkäkin tavoitteen nimissä. Samalla ne ovat kilpailleet (määräta- voitteitteiden suhteen) toisensa lähes hengil- tä ilman, että kukaan olisi saanut ilmassa lei- junutta porkkanaa. Uusia ohjelmia ja koulu- ja käynnistetään jatkuvasti ja vastaavasti ra- hoitusta leikataan olemassa olevalta opetuk- selta ja tutkimukselta. Sama meno näyttää jat- kuvan.
Opetusministeriön työryhmä jätti ”Tohtorikou- lutuksen kehittäminen”-raporttinsa ministeri Kalliomäelle 7.2.2006. Siinä esitetään suuntavii- vat suomalaisen tohtorikoulutuksen tulevalle kehittämiselle. Ne painottuvat lähinnä laadulli- siin ja rakenteellisiin tekijöihin, jos kohta myös määrällisiin kysymyksiin otetaan ainakin välil- lisesti kantaa.
Kehittämisryhmän virallinen toimeksianto on pitkähkö, mutta olennaisimmilta osin toimi- kunnan edellytettiin seuraavan tohtorien työlli- syyden kehitystä ja tohtoritarpeita, selvittävän tutkijakoulutuksen kehittämistarpeita sekä tut- kijakoulujen toimintamahdollisuuksia.
Kehittämisohjelman sisältö tiivistyy 52 suo- situkseen, jotka käsittelevät niin väitöskirjojen laatua, tasa-arvokysymyksiä, opintojen ohjaus- ta kuin viranomaisen (lähinnä Suomen Akate- mia) toimia. Tässä yhteydessä ei liene tarpeen esitellä kaikkia mainittua 52 suositusta. Ehkä helpompi, ja hedelmällisempi, lähestymistapa on kertoa, mitä raportissa ei ole.
*
Yllättävin piirre raportissa lienee se, että siinä ei ole analysoitu suomalaisen järjestelmän heikko- uksia ja hyviä puolia. Kehittämistyön kuvitteli- si perustuvan nimenomaan heikkouksien ruoti- miseen ja niistä kumpuavien parannusesitysten tekemiseen. Nyt raportin sävy on se, että kaikki
Tohtorikoulutuksen kehittäminen
– vähemmällä rahalla enemmän tuloksia
Mikko Puhakka ja Matti Viren
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
on hyvin, mutta silti kaikkea voidaan kehittää, parantaa ja uudistaa. Leimallista on, että kehit- tämisryhmän lehdistötiedote on otsikoitu: toh- torikoulutuksen laatua edelleen parannettava.
Kovin paljon asiaa ei tarvitse pohtia, kun jär- jestelmän ilmeiset heikkoudet tulevat esiin. Ai- nakin seuraavat asiat pitäisi mielestämme mai- nita: yleinen resurssipula, korkeakoulujen lai- tosten aivan liian pieni koko ja puutteellinen yhteistyö, systemaattisen kurssimuotoisen jat- kokoulutuksen (graduate-opetuksen) lähes täy- dellinen puuttuminen monilta tieteenaloilta, kunnon kannustinjärjestelmän puuttuminen tutkimusten ohjaamisesta vastaavalta henkilö- kunnalta, liiallinen byrokratia ja opetusministe- riön epärealistiset määrätavoitteet lähes kaikil- la opetuksen aloilla ja niistä seurannut tutkinto- jen laadun heikkeneminen.
Aloitetaan resurssipulasta. Kehittämisrapor- tissa ei rahasta ja resursseista ylipäätään puhuta mitään. Idea on, että korkeakoulutusta voidaan kehittää ilman rahaa tai ainakin, että rahakysy- mykset voidaan jotenkin hoitaa kaikesta muus- ta irrallaan. Ajatus tuntuu aika omituiselta, kun kuitenkin puhutaan tohtorituotannon vakiin- nuttamisesta 1600 tutkintoon vuodessa, tutki- jakoulutuspaikkojen lisäämisestä 2000 paik- kaan nykyisestä vajaasta 1500 paikasta, opinto- jen ohjauksen lisäämisestä ynnä muusta ”kehit- tämistoiminnasta”. Mistä siis rahat? Kun kyse on opetusministeriöstä, on ilmeinen vastaus se, että rahoitus toteutetaan korkeakoululaitoksen sisäisinä siirtoina. Näinhän viimeiset 15 vuotta on tehty.
Ajatus voisi olla järkevä, jos todella tehtäi- siin aitoja rakennemuutoksia. Korkeakoulu- ja tai ainakin tiedekuntia ja laitoksia lakkautet- taisiin ja niiden resursseja yhdistettäisiin tehok- kaammiksi yksiköiksi. Tästä ei kuitenkaan ke- hittämisraportissa puhuta, vaikka ministeriössä tällaisia hankkeita onkin meneillään. Sen sijaan puhutaan ummet ja lammet paremmasta ohja- uksesta, sitouttamisesta, informoinnista ja niin edelleen.
Jos nykyjärjestelmässä resursseja vielä leika- taan nykyisiltä pikku laitoksilta, tuloksena on yksinkertaisesti jatkokoulutuksen laadun ro- mahdus, ja sama kohtalo odottaa myös maiste- rikoulutusta.
*
Laadun laskuun ei ole varaa, paitsi jos tavoit- teena on ainoastaan tutkintomäärien kasvatta- minen. Esimerkiksi yhteiskuntatieteiden useim- missa oppiaineissa ei ole lainkaan systemaat-
tista jatko-opetusta – eikä edes kurssimuotois- ta laudatur-opetusta. Tohtoriopinnot ovat sama kuin lisensiaattiseminaari, sekalainen määrä kirjatenttejä, lehtikirjoituksia, kokousosallistu- misia, ja sitten se pakollinen kirja. Kuvaavaa on kehittämisohjelman suositus numero 42, jossa sanotaan: ”Tohtorikoulutukseen sisältyy tutki- jakoulujen järjestämiä tai muita valtakunnalli- sia sekä kansainvälisiä kursseja. Hakeminen ja pääsy tohtorikoulutukseen sisältyville kursseil- le tulisi olla mahdollista kaikille tohtorikoulu- tettaville. Kurssien tulisi olla mahdollisuuksien mukaan avoimia myös muissa maissa tutkintoa suorittaville. Kurssien järjestämisessä hyödyn- netään yhteistyötä tutkimuslaitosten ja yritys- ten kanssa.”
Hyvä, pitää siis olla kursseja, mutta mitä kursseja, miten paljon ja kuka maksaa? Sen si- jaan, että kehittämistoimikunta on hakenut jat- ko-opetuksen järjestämiseen vain verbaalista ratkaisua, olisi se voinut esimerkiksi hahmotel- la pakollisen ensimmäisen vuoden kurssiohjel- man kaikille oppiaineille ja laskea paljonko sel- lainen maksaa ja miten se on käytännössä toteu- tettavissa nykyisessä pirstaleisessa laitosjärjes- telmässä tai sitten keskitetyssä ”suurlaitoskuvi- ossa”.
Ajatus siitä, että tutkijakoulut hoitaisivat lei- jonanosan tohtorikoulutuksesta, ei vaikuta lop- puun asti harkitulta. Tutkijakouluissa on ollut positiivisia piirteitä nimenomaan opetuksen or- ganisoinnissa ja opintojen rahoituksessa, mutta niiden asema on perinteisen laitosorganisaation yhteydessä ongelmallinen. Suurin syy tähän on se, että resurssipulasta ja Suomen Akatemian
”jokaiselle jotakin” määrärahojen kohdennus- strategiasta johtuen kaikki koulut ovat autta- mattoman pieniä ja valovuosien päässä suuris- ta ulkomaisista graduate-ohjelmista. Olisi var- maan syytä selvittää, missä määrin ne todella tuottavat aitoa lisäarvoa ja missä tapauksissa ne vain kannibalisoivat olemassa olevien laitosten jatkokoulutusohjelmia.
*
Yliopistolaitoksen rakenteellinen uudistaminen on vaikeaa. Sitä ei voi korvata toimikunnilla, seurantajärjestelmillä ja sopimuksilla, joita toi- mikunta esittää melkein joka käänteessä.
Sama koskee myös kehittämisohjelman jon- kinlaiseksi punaiseksi langaksi muodostunutta ajatusta jatko-opintojen ohjauksen tehostami- sesta ja taas kehittämisestä. Jos ei ole ohjaajia, mitä hyötyä on opinto-ohjaajista, kuraattoreis-
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
41
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
ta ja koordinaattoreista ja mitä hyötyä on nerok- kaista sopimuslomakkeista, joilla ohjauksesta ja seurannasta sovitaan.
Jos jollakin laitoksella on vain yksi professo- ri, jonka tutkimusalana on vaikkapa naistutki- mus, niin miten – millä resursseilla – muiden aihepiirien ohjaus järjestetään? Jos ainoa mah- dollinen ohjaaja on kiinnostunut vain golfi n pe- laamisesta, miten hänet pakotetaan kiinnostu- maan suuresta joukosta ohjattavia?
Palkkajärjestelmä on nyt, ja käytännössä myös tulevaisuudessa, sellainen, että kaikilla on sama palkka. Jos on hyvä ohjaaja, kannatta- nee lähteä ulkomaille, jossa on kaksinkertainen palkka ja puolta pienempi verotus. Blankettei- hin saadaan aina nimiä, mutta aito kiinnostus ja osaaminen edellyttävät paljon muutakin. Ke- hittämistoimikunta olettaa mielestämme nai- visti, että korkeakoulujen henkilökunnan 1600 tunnin kehys jotenkin auttaisi jatko-opintojen kurssien ja ohjauksen lisäämistä.
*
Lisää rahaa ei tarvita vain opetukseen ja ohja- ukseen vaan myös ”kansainvälistymiseen”. Ke- hittämisohjelmassa esitetään tavoitteeksi se, että 20 % opiskelijoista olisi ulkomaalaisia. Se tietenkin edellyttää, että vähintäänkin 1280 jat- ko-opiskelijan opinnot rahoitetaan julkisista va- roista tavalla tai toisella, koska käytännössä ke- nelläkään ulkomaisella jatko-opiskelijalla ei ole rahoitusta mukanaan Suomeen tullessaan.
Ainakin kaksi kysymystä tulee mieleen: mi- hin kalkyyliin perustuu tarve saada ulkomais- ten opiskelijoiden osuudeksi 20 % ja mihin las- kelmaan perustuu heidän opintojensa rahoitta- minen? Onko taas kerran kyse yliopistolaitok- sen sisäisistä siirroista? Toimikunta näyttää ot- taneen itselleen vallan päättää myös yksityisten rahoittajien toimista. Niinpä 42. suositukses- sa sanotaan: ”Säätiöt ja rahastot myöntävät ny- kyisiä pidempiä apurahakausia.” Onkohan asia näin helposti hoidettavissa?
Toimikunnan suositukset ulkomaisiin koko- uksiin osallistumisista ja ulkomaisesta yhteis- työstä ovat sinällään hyväksyttäviä, mutta täl- laisista suosituksista ei ole hyötyä, jos niiden tu- eksi ei ole osoittaa määrärahoja. Kaikki ohjaajat tietävät, että tohtorikandidaatit pitää ”hätistää”
ulko- ja kotimaisiin kokouksiin. Mutta jos ei ole rahaa, miten se järjestyy? Eiväthän kaikki ohjaa- jatkaan pysty osallistumaan kansainvälisiin ko- kouksiin. Tuntuu siltä, että ministeriössä luul- laan laitoksilla olevan samanlaiset matkabudje- tit kuin eduskunnalla ja luullaan, että laitoksil-
la ei vain ole huomattu lähettää jatko-opiskeli- joita ulkomaille.
*
Toimikunta on kantanut huolta myös tasa- arvosta. Raportista saa vaikutelman, että tasa- arvon puute olisi nykyään todellinen ongelma jatkokoulutuksessa. Rehellisyyden nimissä pi- tää sanoa, että ongelma on aika kaukaa haettu, ja se kuulostaa enemmänkin pakolliselta fraa- silta muiden fraasien joukossa. Kehittämistoi- mikunta ei jostain syystä näe mitään ongelmaa siinä, että akateeminen koulutus on nopeaa vauhtia syrjäyttämässä miessukupuolen koko- naan. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa vuon- na 2002 kirjoilla olevista opiskelijoista naisia oli peräti 68 %. Naisten osuus yliopistoon hakeu- tuneista vuoden 2004 ylioppilaista oli 61 %. Ja sama tendenssi on voimassa jo peruskoulussa.
Peruskoulun päättäneistä naisista 63 prosenttia ja miehistä 46 prosenttia jatkoi opintojaan luki- ossa. Lienee vielä syytä todeta, että 20–24-vuo- tiaiden ikäluokissa miehiä on lähes 5 % enem- män kuin naisia, joten jos tasa-arvo koulutuk- sessa toteutuisi, miesten osuuden korkeakou- luopiskelijoista pitäisi olla 53 % eikä suinkaan 39 %.
Se, että korkeakouluopiskelijoista kohta vain kolmannes on miehiä, on lahjakkuusresurssien käytön kannalta tavatonta tuhlausta. Se, kertoo myös siitä, että lukio ja peruskoulu ovat pahas- ti epäonnistuneet koulutus- ja lahjakkuusreser- vien valikointitehtävässään.
Tasa-arvosta puhutaan nykyään enemmän kuin aikaisemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tasa-arvosta oltaisiin aidosti kiinnostu- neita: on ”oikeaa tasa-arvoa” ja ”väärää tasa-ar- voa”. Poliittisesti korrektia on puhua vain ”oi- keasta” tasa-arvosta. Vaikka yksikään poika ei kävisi lukiota, olisi se ilmeisesti pienempi on- gelma kuin se, että tutkijakoulujen johtajuudet eivät jakautuisi ”oikein”.
*
Mille aloille ja miten paljon tohtoreita koulute- taan? Kuka sen päättää ja mihin laskelmat pe- rustuvat? 31. suosituksessa sanotaan, että toh- toreiden tarpeen ja kysynnän muutoksia enna- koidaan työvoimaministeriön toimialakohtais- ten työvoimaennusteiden perusteella ja kehite- tään entistä tarkempia ennustemalleja. Suositus on todella mielenkiintoinen.
Ministeriö ei toistaiseksi ole julkaissut aino- atakaan ennustemallia, joten on vaikea sanoa miten tarkkoja nämä mallit ovat olleet – voiko
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
niitä ehkä enää tarkentaa.
Mitä tulee työministeriön kymmeniä vuosia eteenpäin ulottuviin työvoiman toimialoittai- siin kysyntäennusteisiin, olemme aivan varmo- ja, että ne ovat niin käsitteellisesti kuin teknises- tikin virheellisiä. Niiden takana olevaa lasken- tajärjestelmää ei ole koskaan julkaistu. Mitään mallia niiden taustalla ei näytä olevan. Kuiten- kin niiden perusteella operoidaan valtion hal- linnossa ikään kuin ne olisivat suoraan Suomen Virallisesta Tilastosta ja perustuisivat johonkin tieteelliseen laskenta- tai päättelyjärjestelmään.
Miksei työ- ja opetusministeriön ennustejär- jestelmiä julkaista tai anneta edes jonkin asian- tuntijaraadin arvioitaviksi, jos ne kestävät päi- vänvalon? Jos väitöskirjojen tarkistuksissa vaa- ditaan laatua, objektiivisuutta ja avoimmuutta, eikö sitä lainkaan tarvita ministeriön/ministeri- öiden omiin toimintoihin ja menetelmiin?
*
Yliopistojen ja opetusministeriön välillä on vii- meiset 15 vuotta pelattu omituista ”kissa ja hii- ri” -leikkiä. Yliopistot ovat juosseet aasin tavoin ministeriön heiluttamien porkkanoiden perässä
milloin minkäkin tavoitteen nimissä. Samalla ne ovat kilpailleet (määrätavoitteitteiden suh- teen) toisensa lähes hengiltä ilman, että kukaan olisi saanut ilmassa leijunutta porkkanaa. Uu- sia ohjelmia ja kouluja käynnistetään jatkuvasti ja vastaavasti rahoitusta leikataan olemassa ole- valta opetukselta ja tutkimukselta. Sama meno näyttää jatkuvan. Yliopistoille tyrkytetään uu- sia velvollisuuksia ja vastuita ilman että niille tarjottaisiin lisäresursseja ja ilman että yliopis- tot voisivat itse aidosti panostaa omille vah- vuusaloilleen.
Mikseivät muuten yliopistot tee omaa ohjel- maansa? Niillähän on paras asiantuntemus.
Tekemällä kunnon ohjelma korkeakoulu- laitoksen kehittämiseksi ja sen rahoittamisek- si voisi ainakin näyttää toteen sen, että korkea- koululaitos tulee toimeen ilman opetusministe- riötä.
Kirjoittajista Mikko Puhakka on kansantaloustieteen professori Oulun yliopistossa ja Matti Viren talous- tieteen professori Turun yliopistossa.
Elisa Aaltola pohti (TT 1/2006) vielä kerran ja jälleen kiinnostavasti eläinten moraalisia oi- keuksia, joihin minäkin joskus ohimennen viittasin (TT 2/2005). Hyvä että pohti. Huomio vain alkaa suuntautua pois alkuperäisesti tee- masta, joka koski ainoastaan ongelmaa eläin- ten juridisista oikeuksista.
Elisa Aaltola kirjoittaa: ”Vaikka kettu ei tiedä moraalista tai laista tuon taivaallista, ja vaikka kettu itse söisi suihinsa jäniksen poikineen, on ketulla silti arvoa, ja ketun hyvinvointi on silti merkityksellinen”. Kuka mahtaisi olla tästä eri mieltä? En minä ainakaan. Pulma on siinä, onko jäniksillä kanneoikeus kettua vastaan, ja voiko kettu olla juridisesti vastaamassa kanteeseen.
Missä instanssissa moinen riita puidaan – paitsi Anni Swanin saduissa ja kansantarinoissa?
Vakavasti puhuen: Kun jollekin omistetaan juridinen määre, esimerkiksi oikeus tai vastuu, tämän ”jonkin” tulee olla oikeuskelpoinen. Sil- loin tuo ”jokin” on juridinen subjekti. Oikeu- dellinen toimintakyky (oikeustoimikelpoisuus) puolestaan edellyttää kykyä toimia niissä in- stansseissa, joissa lakia pannaan toimeen. Eläin voi olla (ja monissa suhteissa onki) oikeudellinen (suoja)objekti, muttei siitä seikasta seuraa mi- tään eläimen oikeuksiin ja juridisiin vastuisiin.
Oikeudellinen toimikyky on vain ihmisellä, olipa eläinten moraalisten oikeuksien puolusta- ja mitä mieltä tahansa. Oikeus yksinkertaisesti on ihmisten luoma, se on ihmisten toimeenpa- nema ja siten oikeuden muuttaminenkin on ih- misen kädessä. Mutta ihmiselläkään ei ole val- taa tehdä eläimestä oikeuskelpoista juridista subjektia Temppu on käsitteellisesti mahdoton,
