KAUKALOISSA KASVANEET

(1)

KAUKALOISSA KASVANEET

ANNA-LIISA OJALA

Anna-Liisa Ojala

halukkuutta ja jaksamista kustantaa, kannustaa ja huoltaa vielä täysi-ikäistyneitä poikiaankin viikosta toiseen. Milloin joku äiti kertoi ajaneensa yli 500 kilometriä katsomaan lapsen- sa peliä ja tuoneensa lapselleen paahtopaistia jääkaappiin; mil- loin taas seurasin lapsen ja vanhempien neuvottelua ottelun jäl- keen siitä, kuka pesee lapsen kodin tiskit, kun vanhempienkin pitäisi vielä ajaa omaan kotiinsa yli tunnin matkan päähän.

Kaveriporukassa pohdittiin vertaisten kanssa elämässä tärkeitä asioita, kuten koulua, seurustelusuhteita, valmennussuhteita ja perhesuhteita. Toisinaan pojat pohtivat esimerkiksi yhdessä sitä, millaista arki tyttöystävän kanssa on kotona, kenen pitäisi siivota ja laittaa ruokaa, kuinka paljon voi käydä juhlimassa, ja pitäisikö parisuhdetta jatkaa vai ei.

Kaukaloissa kasvaneet -teos tarkastelee korkealla tasolla jää- kiekkoilevia nuoria miehiä. Tutkija Anna-Liisa Ojala seurasi heidän elämäänsä läheltä kahden vuoden ajan etnografisen tutkimuksen metodein, tuloksena käsillä oleva kirja. Ojala käsittelee nuorisojääkiekkoa investointina ja sosiaalisena ympäristönä. Kaikista jääkiekkoa vakavasti harrastavista ei tule ammattilaisia. Jääkiekkoilijat ja heidän perheensä eivät kuitenkaan koe, että heidän ajallinen ja rahallinen panostuk- sensa lajiin olisi mennyt hukkaan.

Nuorisotutkimusverkosto Nuorisotutkimusseura ISBN 978-952-372-030-5 ISSN 1799-9277 Kl 79.37, 30.1

(2)

(3)

Kaukaloissa kasvaneet

(4)

Kaukaloissa kasvaneet

ANNA-LIISA OJALA

(5)

Kaukaloissa kasvaneet

ANNA-LIISA OJALA

Nuorisotutkimusverkosto/

Nuorisotutkimusseura Verkkojulkaisuja 167

(6)

Nuorisotutkimusverkoston julkaisut Tiede

Teosten sisältö ja tyyli ovat akateemisten kriteerien mukaisia.

Kenttä

Erilaiset raportit ja selvitykset.

Liike

Ajankohtaiset yhteiskunnalliset puheenvuorot.

Kannen kuva: Alina Sinivaara: Stadion (Poikkeustila), 2020, 120 x 150 cm, akryyli ja öljy kankaalle. Valokuva: Sonja Suominen.

Kustannustoimitus: Vappu Helmisaari Taitto: Tanja Konttinen

Tiivistelmän käännökset englanniksi ja ruotsiksi:

Käännöstoimisto Bellcrest Translations Oy

Nuorisotutkimusseura on saanut tukea tähän julkaisuun opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 167, sarja: Kenttä

ISSN 1799-9227

ISBN 978-952-372-030-5

2022. Painettu kirja on julkaistu 2021.

Julkaisujen tilaukset: http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog

(7)

Sisällys

OSA 1 7

Kirjan lähtökohdat 9

Yhdistävä jääkiekko 9

Jääkiekko liikuttaa Suomessa erityisesti poikia, miehiä

ja tietokirjailijoita, muttei niinkään laadullisia tutkijoita 12 Kykyjen tunnistaminen ja pelaajien kehittäminen,

vai kuitenkin positiivisten kokemusten mahdollistaminen? 17

Jääkiekko investointina 19

Nuorisojääkiekon talous ja ekosysteemi 21

Tutkimuskohde ja etnografia 25 Tutkimuskohde 25 Tutkimuksen metodit, aineisto ja analysointi 26 Tutkijan positio: Keski-ikäistyvänä naisena nuorten miesten

matkassa 31

OSA 2 35 Jääkiekko investointina 37

Jääkiekkoilijan ura: muuttamista, sopeutumista,

kiinnittymistä ja irrottautumista 37

Jääkiekon hintalappu 44

Mitä lätkä antaa ja ottaa? 50

Maskuliinista karkaisua ja raikulipoikamainetta 52

Jääkiekkoilija opiskelijana 57

Lätkävanhemmuus 63 Jääkiekko nuorten miesten sosiaalisena ympäristönä 71 Sosiaaliset verkostot ja joukkueiden ryhmädynamiikka 71

Jääkiekon tosimies 75

Jääkiekkohalleissa ikä ja kokemus ovat valttia 79

(8)

Lätkänpelaajan vapaa-aika 94 Pelaajien kehittyminen ja kehittäminen: kapitalismia

ja nuorisotyötä 99

Kehittymisen riemu ja paine 99

Päätökset kehittämisen ja peluuttamisen taustalla 103

Järki ja tunteet 110

Jääkiekkoilijan kalenteri pelikaudella 112

Joukkueellinen urheilijoita ja nuoria 118

Fyysisen lajin riskit 121

Erilaiset miehen mallit – performanssia ja takahuonetta 126 Jääkiekkoilijan pelaajaidentiteetti: soturipelaajat,

taiteilijapelaajat ja kummalliset maalivahdit 126 Valmentajat performanssin valmistelijoina 132 Huoltaja backstagella: äijämäisiä koneita ja miehistä

huolenpitoa 137

OSA 3 143

Mitä etnografia kertoi? 145 Huippujen kehittäminen ja positiiviset harrastuskokemukset 145 Jääkiekko on sosiaalisena tilana yhä perinteisen

maskuliinisuuden valtakuntaa 150

Jääkö jääkiekkouran anti positiivisen puolelle? 152 Tunteita ja tuoksuja tutkimusmatkan päätteeksi 156 Lähteet 159 Tiivistelmä 173 Sammandrag 176 Abstract 179

(9)

OSA 1

(10)

(11)

Kirjan lähtökohdat

YHDISTÄVÄ JÄÄKIEKKO

Kolme jääkiekkoilijapoikaa hyppää kyytiin. Yksi on ehtinyt huutaa

”shotgun” ja saa siksi auton etupenkin. Muut yrittävät neuvotella etu- penkkipaikasta erilaisin argumentein – huonolla menestyksellä. Istuimia siirretään eteen ja taakse, jotta pitkille ja treenatuille raajoille tulee tilaa.

Autoon leijailee maustetun nuuskan imelä tuoksu. Yksi pojista kiinnittää puhelimensa tottuneesti autoni musiikkijärjestelmään ja alkaa soittaa mielimusiikkiaan. Gasellit aloittaa räppäämisen poika mukanaan:

Mä en oo kertonu tätä; en oo ees varma et miks; mutku mä pelasin lätkää ne kutsu mua Pastoriks; ku me oltii ottamas turpaa, mä heitin huonoo vitsii; ja me saatettii voittaa; tai sit vaa tuli rotsii. Mut tärkeint on siis se; et päät ei painunu koskaa; sen takii meki kai sinnitellää, vaik tulee paskaa. Eihä siit ikin tiedä mihin sun touhut johtaa; ja lähteeks ne nyt sit nousuu oikeastaa koskaa. . .

Jälleen kerran autossa eläydytään musiikin kautta lätkäjätkien sielunmaisemaan, jossa periksiantamattomuus yhtyy taistelemiseen, menestykseen, joukkuehenkeen ja tulevaisuuden epävarmuuteen. Po- jat ovat tässä hetkessä toisilleen läheisiä siitä syystä, että heitä yhdistää jääkiekko. Jääkiekon vuoksi he asuvat samalla paikkakunnalla, viettävät toistensa kanssa aikaa usein enemmän kuin perheidensä kanssa, tuntevat toistensa ärsytyspisteet, hyveet ja paheet, ovat kokeneet monet voitot ja tappiot yhdessä, osaavat samat pukukoppimusiikin klassikot, jakavat saman kokemuksen tulevaisuuden epävarmuudesta ja samansuuntaisen kokemuksen nuoruudesta, vaikka ovatkin persoonina hyvin erilaisia.

Jääkiekko yhdistää näiden kolmen pojan lisäksi myös muita suoma- laisia. Jääkiekko on ollut suomalaisten mielestä kiinnostavin urheilulaji kymmenen vuotta peräjälkeen Sponsor Insightin (2019) tekemässä gal- lupissa. Jopa Suomen nuorten maajoukkueottelut keräävät satojatuhansia televisiokatsojia jääkiekon arvoturnauksien aikaan (Teiskonlahti 2018),

(12)

ja miesten maailmanmestaruus keväällä 2019 sai taas kymmeniä- jollei satojatuhansia ihmisiä kaduille huutamaan joukkueen kapteenin lempi- nimeä Mörköä ja juhlistamaan suomalaisten hyvyyttä ympäri Suomea.

Jari Tervo (HS 2.6.2019) teki huomion, että Suomen jääkiekkokulta oli medianäkyvyyden perusteella Suomelle yhtä tärkeä tapahtuma kuin samaan aikaan käydyt eurovaalit. Maailmanmestaruus ei kuitenkaan ollut poikkeus. Jääkiekkouutisoinnin määrä on ollut suomalaisessa sanomalehti- ja televisioaineistossa jo pitkään suuri verrattuna muihin urheilulajeihin (Laine 2014). Jääkiekko kuuluu siihen yhteisten kokemusten ja myyttien samaistumiskokoelmaan, jonka varaan Suomen kansaa ja suomalaisuut- ta Benedict Andersonin (2007) kuvaamana kuviteltuna yhteisönä on varsinkin median avulla rakennettu. Se kuuluu myös niihin poliittisesti merkittäviin urheilulajeihin, jonka avulla pieni maa on onnistunut osoit- tamaan voimaa entisten isäntämaiden asettuessa otteluissa vastapuolelle (Jokisipilä 2014, 10). Suomalaisen jääkiekon lyhyissäkin historiikeissa muistetaan usein mainita sekä Ruotsia vastaan MM-tasolla saavutettu ensimmäinen tasapeli vuonna 1959, Neuvostoliiton dominoivuus lajin historiassa varsinkin 1960-luvulta eteenpäin ja tietysti vuoden 1995 maa- ilmanmestaruuden aiheuttama kiekkohuuma, kun Suomi voitti Ruotsin Tukholmassa pelatussa loppuottelussa maalein 4–1 (ks. esim. Salmi 2015).

Samalla laji on profiloitunut globaaliin länteen Kanadan ja Yhdysvaltojen voittaessa kansainvälisiä turnauksia ja osoittaessa jatkuvaa kiinnostusta jääkiekon urheiluviihteeseen. Tämä lännen ja idän valtasuhteiden selvit- täminen jääkiekkokaukaloissa sekä länsivetoinen urheiluviihde sopivat hyvin Suomelle, jolla on pitkät perinteet identiteetin rakentamisesta ja paikan hakemisesta maailman poliittisella kartalla urheilun kautta (esim.

Kokkonen 2008).

Lajin merkitys Suomessa heijastuu sen harrastajamääriin poikien ja miesten kohdalla, minkä seurauksena suomalaiset menestyvät jääkie- kossa myös kansainvälisesti. Jääkiekko tarjoaa ainoana lajina sadoittain työpaikkoja kotimaassa ja ulkomailla myös suomalaisurheilijoille lajin huipputasolla joka vuosi. Kaudella 2018–2019 suomalaisen SM-liiga- seuran pelaajasopimuksella pelasi 496 pelaajaa, joista 72 omasi muun kuin Suomen kansalaisuuden. Lisäksi 41 suomalaista kenttäpelaajaa ja 8 maalivahtia pelasi jääkiekon arvostetuimmassa liigassa, eli Pohjois-

(13)

Amerikan NHL:ssä, ja 39 suomalaista kenttäpelaajaa ja 3 maalivahtia toiseksi arvostetuimmassa liigassa, eli pääosin Venäjällä toimivassa KHL:ssä. Tämän päälle tulevat muiden ulkomaisten ammattilaisliigojen suomalaiset, joita on myös vähintäänkin useita kymmeniä.

Pienten jääkiekkoilijoiden tärkeimpänä motivoijana harrastamiselle ja sen aloittamiselle tuskin on ammattilaisuuden mahdollisuus, mutta se tuo eittämättä oman mausteensa jokapäiväiseen työskentelyyn ja perheiden intoon investoida lapsensa harrastamisessa juuri jääkiekkoon.

Kaikki nämä mainitut jääkiekon täysammattilaispelaajat ovat miehiä. Vain harva nainen tienaa maailmassa leipänsä pelaamalla jääkiekkoa, eikä hei- dänkään tienestinsä osu lähellekään miesammattilaisten vastaavia. Tämä epätasa-arvo uramahdollisuuksissa vaikuttaa myös tyttöjääkiekkoilijan harjoitteluolosuhteisiin (Konttinen 2019, 13–14) ja käsityksiin itsestä urheilijana (Herrala 2015). Tilanne ei ole missään nimessä reilu. Siksi tyttökiekon kehitystyötä on tehty Suomessakin aktiivisesti viime vuosina. Tämä sukupuolten epäsuhta tarjoaa kuitenkin tutkijalle herkullisen tarkastelumahdollisuuden urheilun poikakulttuuriin, mikä luo tilan tälle tutkimukselle.

Tarkastelen tässä kirjassa 18–20-vuotiaiden nuorten miesten jää- kiekkoa investointina ja sosiaalisena ympäristönä. 18–20-vuotiaat jää- kiekkoilijapojat pelaavat ja harrastavat monissa tasoryhmissä, ja tämän etnografisen tarkastelun pääasiallisena kohteena on Nuorten SM-liiga, eli ikäkauden korkein sarjataso ennen miesten sarjoja. Tästä ikäkaudesta käytetään jääkiekossa rinnakkain käsitteitä U20, A-juniorit ja A-nuoret.

Nuorten SM-liigaa vasten ja siitä suunnasta katsottuna sivuan myös toiseksi korkeinta sarjatasoa eli Nuorten Mestistä, joista myös keräsin aineistoa tämän tutkimusmatkan aikana. Lisäksi miesten ammattilaissarja SM-liiga tai puoliammattilaissarja Mestis esiintyvät tarkasteluissa silloin, kun ne ovat Nuorten SM-liigapelaajien kannalta relevantteja.

Jääkiekon harrastaminen tapahtuu fyysisen halliympäristön lisäksi niissä sosiaalisissa kanssakäymisissä ja jokapäiväisissä käytännöissä, joita jääkiekkojoukkueissa harjoitetaan. Ruumiillinen harjoittelu konkreet- tisissa tiloissa kietoutuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen, joiden kautta rakentuu myös nuorten persoonallinen identiteetti. Ajattelen Margaret Archerin (2003; ks. myös Piiroinen 2013) teorioita soveltaen, että nämä

(14)

fyysiset ja sosiaaliset tilat ja rakenteet antavat nuorille jääkiekkoilijoille sen olosuhteen, joka sekä rajoittaa että mahdollistaa heidän toimintaansa, kehittymistään, harjoitteluaan ja unelmoimistaan jääkiekkoilijoina ja nuorina. Toimintaa jääkiekkojoukkueissa ohjaa myös näihin sosiaalisiin ympäristöihin muodostuva ryhmädynamiikka valtasuhteineen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka eri ihmiset käyttävät jääkiekkohallin tiloja toiminnassaan hyväksi.

Tässä kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa esittelen kirjan yhteiskunnalliset ja akateemiset lähtökohdat sekä tutkimuskohteen, metodit, aineiston ja sen käsittelyn. Toisessa osassa keskityn tutkimuksen tuloksiin, joita tarkastelen kolmannessa osassa yhteenvedon tapaan.

Nämä tulokset pyörivät jääkiekkoon investoimisen, jääkiekon mies- ja poikakulttuurin sekä pelaajien kehittämisen ja kykyjenetsinnän ympä- rillä. Lisäksi tarkastelen jääkiekkoa sosiaalisena ympäristönä, johon pojat harrastamisensa myötä sosiaalistuvat. Nämä teemat valikoituivat tähän kirjaan siksi, että ne ovat ilmiselvästi tutkimuskohteeni ydintä: Nuorten SM-liigassa toisaalta kehitetään ja tunnistetaan kykyjä poikajoukkueissa ja miesten ammattijääkiekkoa varten ja tämä kehitys- ja tunnistustyö tapahtuu nuorisojääkiekon sosiaalisessa ympäristössä. Kehitystyö ja ky- kyjenetsintä mahdollistuvat siitä syystä, että pelaajat, heidän perheensä ja urheiluorganisaatiot investoivat suuria määriä aikaa, rahaa ja erilaisia tekoja ja tunteita nuorten kehittämiseksi ja kykyjen löytämiseksi.

JÄÄKIEKKO LIIKUTTAA SUOMESSA ERITYISESTI POIKIA, MIEHIÄ JA TIETOKIRJAILIJOITA, MUTTEI NIINKÄÄN LAADULLISIA TUTKIJOITA

Jääkiekon merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa näkyy jääkiekkoon liittyvässä kirjallisessa tuotannossa. Pelkästään Jyväskylän kaupungin pääkirjastossa on vuoden 2019 lokakuussa 131 tietokirjaksi lukeutuvaa nidettä etsittäessä asiasanalla ”jääkiekko”. Nämä kirjat ovat ennätyksiä esitteleviä kirjoja, tekniikka- ja taito-oppaita, pelaajien ja valmentajien elämäkertoja, jääkiekko-organisaatioiden ja lajin historiikkeja, Suomen maailmanmestaruuksista kertovia tietokirjoja ja jääkiekkosanakirjoja.

(15)

Mukana on muutama tutkimuksellisempikin kirja, kuten vuonna 2018 julkaistu suomalaisen jääkiekon historiikki (Jokisipilä ym. 2018). Be- nita Heiskasen ja Hannu Salmen toimittama Kiekkokansa (2015), joka tarkastelee jääkiekon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa, oli sen sijaan sijoitettu sivukirjastojen kokoelmiin. Yhtä kaikki jääkiekko koettiin mitä ilmeisimmin julkisessa kulttuuri- ja sivistyslaitoksessa tärkeänä aiheena.

On yllättävää edellä mainittujen kirjojen alleviivatessa jääkiekon mer- kittävää roolia Suomessa, ettei lajin akateeminen tutkiminen ole yh- teiskuntatieteellisin lähestymistavoin yleistä. Google Scholar paikantaa kyllä satoja jääkiekkoaiheisia opinnäytetöitä, mutta vertaisarvioitujen artikkelien tai väitöskirjojen löytäminen varsinkin liikuntalääketieteen, varusteteknologioiden tai biomekaniikan ulkopuolelta on hankalampaa.

Jyväskylän yliopiston Jykdoc-tietokanta tunnistaa (3.11.2019) vain 11 jääkiekkoaiheista väitöskirjaa, joista neljä liittyy jääkiekkovammoihin, kaksi psyykkiseen valmennukseen tai johtajuuteen, yksi kasvatus- ja valmennus- tyyleihin, yksi markkinointiin, yksi tyttöjen jääkiekkoharrastukseen ja yksi kansallisidentiteettiin Ruotsissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Etnografisesti jääkiekkoa on tutkinut laajamittaisemmin tiettävästi Suomessa vain Helena Herrala (2015), joka tarkasteli väitöskirjassaan 12–16-vuotiaiden tyttöjen jääkiekkoharrastuksen toimintaympäristöä, käytäntöjä ja niissä rakentuvaa toimijuutta. Yksi Herralan tutkimuksen lähtökohdista oli tyttöjen toimi- juuden rakentuminen maskuliiniseksi mielletyssä urheilulajissa.

Niissä muutamissa suomalaista jääkiekkoa koskevissa tutkimusartikke- leissa, joita yhteiskuntatieteiden, liikuntapedagogiikan, markkinoinnin tai liikuntapsykologian aloilta löysin, on tutkittu urheilu-uran ja opiskelun yhdistämistä (Ronkainen ym. 2018, Ryba ym. 2016), joukkueiden ryh- mäytymistä (Rovio ym. 2009; Rovio ym. 2012) ja motivaatioilmapiiriä (Jaakkola, Ntoumansis & Liukkonen 2016), tai suomalaisen jääkiekon kaupallistumista ja kansainvälistymistä (Backman & Carlsson 2020;

Ahonen 2020; Carlsson, Backman & Stark 2020). Lisäksi jääkiekkoa on sivuttu esimerkiksi tutkittaessa kaupungin brändiä (Ahonen ym. 2016).

Näiden lisäksi ovat omat tutkimusartikkelini (Ojala 2020, painossa), joista ensimmäisessä käsittelen jääkiekkoilijanuorukaisten urheilijuuden ja nuoruuden yhdistymistä ja toisessa valmentajien ja kykyjenetsijöiden pu- hetta nuorten pelaajien potentiaaleista. Kirjoitimme myös Sari Pietikäisen

(16)

kanssa artikkelin jääkiekon harrastamiseen liittyvästä liikkuvuudesta nuorten miesten kokemana (Pietikäinen & Ojala 2021).

Edellä mainituista artikkeleista Timo Jaakkolan, Nikos Ntoumansiksen ja Jarmo Liukkosen tutkimus (2016) tunnisti henkilökohtaista kehittymi- seen, yrittämiseen, petraamiseen ja tavoitteelliseen tehtävien hallitsemiseen tähtäävän ilmapiirin tukevan harrastamisesta nauttimista suomalaisessa juniorijääkiekossa. Rovio ja kumppanit (2009) taas huomasivat nuorten jääkiekkojoukkueissa vallitsevan myös sellaista ryhmäytymistä ja lojaa- lisuutta ryhmälle, joka heikentää yksilöiden ja ryhmän suorittamista.

Emmanuel da Silvan ja Sari Pietikäisen (2018) tutkimus kahden jääkiek- kojoukkueen kapteenin urapoluista ja ammattilaistumisen diskursseista tunnisti halun, taidon ja hyödyn määrittävän niitä todellisuuksia, joissa jääkiekkoammattilaiset toteuttavat uraansa. Ronkaisen ja kumppaneiden (2018) tutkimus jääkiekkoilijanuorten opintojen ja urheilemisen yhdis- tämiseen liittyvistä valmentajien asenteista, tuesta ja toimista tavoitti valmentajien kertomuksissa sekä keskittymistä pelkästään urheilijuuden tukemiseen että laajempaa kasvatuksellista otetta – ja näiden kahden väli- malleja. Aiemmista, suomalaiseen jääkiekkoon keskittyvistä tutkimuksista on mainittava erikseen vielä Jyri Backmanin (2018) urheiluhistoriikki ruotsalaisen ja suomalaisen huippujääkiekon kehittymisestä ja amerik- kalaistumisesta. Ishockeyns Amerikanisering – En studie av svensk och finsk elitishockey -teoksessa käydään perusteellisesti läpi myös suomalaisten jääkiekko-organisaatioiden rakenteet ja kehityskulut, jotka lopulta antavat raamit myös jääkiekkoilevan nuorison ammattilaispyrkimyksille.

Jääkiekon vahva asema Pohjois-Amerikassa on aiheuttanut sen, että akateemista ja puoli-akateemista jääkiekkokirjallisuutta on olemassa runsaasti – varsinkin kanadalaiskustantamoiden painamana. Richard Gruneaun ja David Whitsonin (1993) kirjoittama teos Hockey Night in Canada – Sport, identities and cultural politics on saanut jo klassikkoaseman jääkiekkokirjallisuuden parissa, sillä se tarkastelee lajia hyvin monesta suunnasta asettaen urheilun ja urheilijaurat laajempaan historialliseen, poliittiseen, kulttuurikerronnalliseen ja mediateknologiseen kontekstiin.

Vaikka teos on jo liki 30 vuotta vanha, on se ruokkinut omaakin tut- kimustani herkullisilla huomioilla. Yksi tärkeimmistä on Gruneaun ja Whitsonin (1993, 192) toteamus, jossa he esittävät jääkiekon statuksen

(17)

miesten pelinä Kanadassa seuraavan siitä, että jääkiekko on harvoja sellaisia sosiaalisia tiloja kanadalaisessa yhteiskunnassa, jossa fyysinen kovuus ja traditionaalinen maskuliinisuus saavat yhä jyllätä muun yhteiskunnan muuttuessa ympärillä.

Jääkiekon maskuliinisuus tai sen synnyttämät seuraukset naisjää- kiekkoon ovat olleet kymmenien kansainvälisten jääkiekkotutkimusten kohteina (esim. Allain 2008; 2010). Jääkiekon sukupuolittuneisuutta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa viitataan taajaan R. W. Connellin (1995) hegemonisen maskuliinisuuden käsitteeseen. Käsitteellä tarkoitetaan toisaalta miessukupuolen valtaa naissukupuolen (tai muiden sukupuolten) yli, ja toisaalta monenlaisten miehuuksien rinnakkaiseloa ja keskinäistä valtakamppailua niin, että joku maskuliinisuuksista nousee niin sanotuksi oikeaoppiseksi maskuliinisuudeksi tietyssä kulttuurissa. Tutkimuksissa on todettu, että sosiaalistuessaan jääkiekon hegemoniseen maskuliinisuus- käsitykseen pelaajat sosiaalistuvat aggressiivisuuteen, kilpailullisuuteen ja stoalaiseen pehmeiden tunteiden näyttämättömyyteen (MacDonald 2014). Vaikka hegemonisen maskuliinisuuden käsite on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä esimerkiksi sellaisin argumentein, että vallalla olevat miehisyyden muodot ovat monesti joltain osin myös heikkoja, tai että useammat erilaiset miehisyyden muodot voivat saada samaan aikaan arvostusta (esim. Besnier ym. 2018), on käsitteestä hyötyä myös poikien jääkiekkokulttuurin ymmärtämisessä. Urheilu on tarjonnut perinteisesti miehille oivallisen paikan osoittaa heteromiehelle ihanteellista voimaa, kestävyyttä ja nopeutta, ja jääurheilulajeista juuri jääkiekossa nämä omi- naisuudet ovat erityisen selvästi läsnä (Lenskyj 2013).

Tanssin ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan Ulla Halonen (2001) puhuu Alan Lomaxin termein liikemurteesta, jolla hän tarkoittaa tietyssä kulttuurissa esiintyvää yhtenäistä tyyliä jäsenten liikehdinnässä.

Halonen (2001, 67) toteaa tanssin olevan sekä sosiaalisen kontrollin että ihmisen muokkauksen väline, sillä ”sen kautta opetetaan ja opitaan tunteiden käsittelyä ja kulttuurisesti hyväksyttyä käyttäytymistä”. Jääkiekosta voi eittämättä sanoa samaa. Yhtä lailla jääkiekon kautta nuoret pelaajat oppivat jääkiekkokulttuurille ominaisen ja hyväksytyn tavan käyttää ruumistaan eri tilanteissa tunteita osoittaen ja purkaen sekä itseään ilmentäen. Samalla he oppivat jääkiekkokulttuurissa pojille tyypillisiä

(18)

vuorovaikutuksen ja välittämisen tapoja, joita osoitetaan sanoin ja teoin (ks. Virtanen 2018, 243).

Tämän tutkimuksen etnografinen katse kohdistuu poikien harras- tuskulttuuriin siinä vaiheessa urheilu- ja elämänuraa, kun osa pelaajista siirtyy ammattilaisurille ja osa löytää joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina elämänpolkuja urheilijanuran ulkopuolelta. Kyseisen uravaiheen vuoksi tämä tutkimus paikantuu Herralan tutkimuksen – tai kansainvälisten jääkiekkoetnografioiden (ks. Ingham & Dewar 1999; Robidoux 2001) – sijaan mieluummin nuoruuden ja aikuisuuden taitekohtia tarkastelevien urheilu- ja nuorisotutkimusten rinnalle. Nuorten SM-liigassa pelaavat jääkiekkoilijat ovat siinä iässä, jolloin nuoret yleensä suorittavat toisen asteen opintojaan, eli lukiota tai ammattiopintoja. Siksi tutkimuskirjal- lisuus (esim. Ryba ym. 2014; Ryba ym. 2016; Ronkainen ym. 2018) urheilun ja opiskelun tai työn yhdistämisestä, eli kaksoisurasta, on ollut tämänkin tutkimuksen kannalta tärkeää.

Mikko Piispa (2013) tarkasteli tutkimuksessaan huippu-urheilijoiden elämänkulkuja laadullisten haastatteluiden kautta. Hän huomasi, että urheilijoiden taustalta löytyy osallistuvia ja kannustavia vanhempia, aktiivinen lapsuus, liikuntaan ja lajin pariin innostaneita sisaruksia ja kavereita, hyviä perintötekijöitä ja henkisiä ominaisuuksia, sopivia sattumia sekä sitkeää har- joittelua. Olen lukenut tutkimusta tehdessäni tarkasti Patricia A. Adlerin ja Peter Adlerin vuonna 1991 julkaistua etnografiaa yliopistokoripalloilijoiden sosialisaatioprosessista ja identiteettityöstä opiskelun ja urheilu-urahaaveiden keskellä. Adlerit huomasivat, että mitä lähemmäs unelmaansa ammatti- laiskoripalloilemisesta nuoret pääsivät, sitä enemmän he identifioituivat koripalloilemiseen opiskeluinnon kustannuksella. Samankaltaisen huomion teki Mikko Piispa (2013, 26). Nuori urheilija motivoituu siitä, että huomaa olevansa lähellä huippua, minkä jälkeen alkaa urheilijuuden todeksi eläminen henkisesti ja fyysisesti. Tämä prosessi ei ole kuitenkaan välttämättä lineaarinen tai tapahdu kovinkaan nopeasti tai täysin kivut- tomasti. Siihen voi liittyä monenlaisia haavoittuvaisuuden kokemuksia, jotka koetaan ja peilautuvat myös suhteessa erilaisiin maskuliinisuuksiin.

Tutkiessaan näiden kokemusten nivoutumista ja ilmenemistä tämä tutkimus rakentuu poikatutkimuksen perinteelle (ks. Huuki, Kivijärvi & Lunabba 2018, 13–14). Sama haavoittuvaisuuden ja miehisyyden samanaikaisuus

(19)

ja niiden ymmärtämisen tärkeys perustelee myös tämän nuorten miesten urheilijanuria tarkastelevan etnografian paikan tutkimuskirjallisuudessa.

KYKYJEN TUNNISTAMINEN JA PELAAJIEN KEHITTÄMINEN, VAI KUITENKIN POSITIIVISTEN KOKEMUSTEN

MAHDOLLISTAMINEN?

Nuorisourheilussa toimitaan alueella, jossa yhtäältä pyritään tuottamaan huippu-urheilijoita ja toisaalta pyritään tarjoamaan nuorille mahdollisuus positiiviseen kehitykseen ja merkitykselliseen elämään urheilun kautta (Hämäläinen 2008; Aarresola 2016). Vaikka nämä osa-alueet eivät ole ulossulkevia, ruumiillistuu tämä jako suomen kielessä sanoissa urheilu ja liikunta. Huippusuorituksiin tähtäämistä alleviivataan käyttämällä urheilussa vielä kilpailumentaliteettiin viittaavaa kilpaurheilu-termiä, kun taas liikuntaan assosioituu terveyttä ja hyvinvointia edistävä fyysinen aktiivisuus. Kilpaurheilun valmennuskulttuurin eettisyyttä on pohdittu mediassa tämän kirjan kirjoittamisen aikaan voimistelu- ja taitoluistelu- valmentajien ympärillä pyörineiden kohujen vuoksi (ks. esim. Virtanen 2020; Pusa 2019). Kohuissa on käsitelty valmentajien valmennusmetodeja ja urheilijoille asettamia vaatimuksia. Osassa kohuihin liittyvistä argumen- teista on puollettu valmentajien rankkaa kielenkäyttöä tai äärimmilleen vietyä treenaamista ja ruokavaliota sillä perusteella, että kilpaurheilu on aina ihmisen rajojen etsimistä ja niillä leikkimistä. Osa keskusteluun osaa ottaneista ihmisistä ei hyväksyisi minkäänlaista äärimmäisyyksien tavoittelua lasten ja nuorten urheilusta puhuttaessa.

Tämä sanaleikki liikunnan ja urheilun ja toisaalta kilpaurheilun tai huippu-urheilun välillä on sikäli keskeinen nuorison liikkumisessa, että sanat liittyvät aina tietynlaiseen sanaperheeseen, ja valittu puhetapa mahdollistaa ja luo tilaa aina tietynlaiselle toimintakulttuurille ja ajatte- lumallille (ks. Pietikäinen & Mäntynen 2009, 32–33). Tuntuu loogiselta, että huippusuorituksiin tähtäävien jääkiekkojoukkueiden sisällä on kilpai- lullinen ja huippu-urheilijuuteen ja -suorituksiin pyrkivä henki. Tällöin valmentaja voi tavoitella huippusuorituksia jopa sen kustannuksella, että kaikille tarjottaisiin mahdollisuus positiiviseen ja merkitykselliseen harras-

(20)

tamiseen. Kilpa- ja huippu-urheilussa voidaan vaatia sellaisia investointeja ja oikeuttaa sellaista toimintaa ja logiikkaa, joka ei nuorisoliikunnasta tai välttämättä edes nuorisourheilusta puhuttaessa olisi mahdollista. Sosiologi Jay Coakley (2011b) muistuttaakin, että itsessään urheiluaktiivisuus ei aiheuta jotain tiettyjä positiivisia vaikutuksia nuorille, vaikka usein niin kuvitellaan. Useiden eri tutkimusten tuloksia kokoamalla hän toteaa, että positiiviset ja negatiiviset vaikutukset riippuvat monista asioista, kuten siitä millaisesta urheilemisesta on kyse, muiden ihmisten (vertaiset, van- hemmat, valmentajat) suhtautumisesta ja käyttäytymisestä, lajikulttuurista ja lajista osana ympäröivää kulttuuria, yksilön ja yhteisön urheilemiselle antamista merkityksistä sekä materiaalisista ja kulttuurisista olosuhteista, joissa urheilua harrastetaan.

Nuorten SM-liiga on selkeästi kilpaurheilua, jonka tehtävänä on myös tuottaa huippuja ammattiurheilukentille. Englanninkielisessä liikunta- tieteen kirjallisuudessa vilahtelevat taajaan käsitteet talent development ja talent identification, joilla jääkiekon ympäristössä tarkoitetaan pelaajan kehittämistä ja kykyjenetsintää tai -tunnistamista (Vayens ym. 2008; Baker ym. 2017). Kykyjentunnistaminen ja -etsintä sekä pelaajien kehittäminen ovat jääkiekkojoukkueiden arkitoiminnan keskiössä.

Nuorten SM-liigassa jääkiekkoilevista pojista vain ani harva päätyy ammattilaiseksi, jolloin ammattilaissopimuksen saaminen ei voi olla kaikkien poikien urheilijanuran onnistumisen mitta. Harrastamisen täytyy tuottaa myös positiivisia kokemuksia ja muunlaisia oppeja tai hyötyjä.

Urheilemisen onkin nähty edistävän fyysisten taitojen lisäksi terveyttä ja psykososiaalista kehitystä (Côté, Strachan & Fraser-Thomas 2008).

Ranskalaisen sosiologin, Pierre Bourdieun (1984) jalanjäljissä näistä ko- kemuksista, opeista ja hyödyistä voi puhua pääomina, joita jääkiekkoilijat voivat onnistuneesti tai vähemmän onnistuneesti hyödyntää jääkiekon ulkopuolella opiskeluissaan, työmarkkinoilla tai vaikkapa romanttisissa suhteissa. Ne voivat olla sosiaalisia verkostoja tai esimerkiksi sellaista osaa- mista tai kielenkäyttöä, jonka jääkiekkoilijat voivat parhaassa tapauksessa kääntää hyödykseen etsiessään työpaikkaa vakavamman harrastamisen loputtua tai parisuhteissa jo urheilijanuran aikana.

Pääsääntöisesti miesten SM-liigajoukkueiden resurssipankkeina toimivat Nuorten SM-liigajoukkueet eivät pyöritä arkeaan kuitenkaan

(21)

positiivisuus-teema edellä, vaikka toki positiivisten kokemusten tuot- taminen on myös pelaajien ja joukkueiden kehittymiselle hyväksi.

Ammattijoukkueiden pelaajakehitystyö ja -rekrytoinnit ovat aina talou- dellinen riski (Kelly & Hickey 2009), jolloin positiivisten kokemusten sijaan Nuorten SM-liigassa pyritään kehittämään ennen muuta sitä, minkä arvioidaan tuottavan voittoa urheilullisesti ja taloudellisesti yhden kauden tai pitkän aikavälin aikana. Vaihtaessaan juniorijääkiekosta am- mattilaisjääkiekkoon nuoret pelaajat joutuvat sopeutumaan maailmaan, jossa heidän työsuoritustaan seurataan urheilutuotteen myynnin kannalta.

Sherwin Rosen ja Allen Sanderson (2001) toteavat ammattiurheilun työllisyyttä tarkastelevassa tutkimuksessaan ammattiurheilun olevan muihin taloudenaloihin verrattava markkina ja pitävän silti sisällään monia erityispiirteitä: Vaikka yhden ihmisen (eli pelaajan) panos on hyvin marginaalinen osa koko ostettavasta tuotteesta, on pelaajan tuo- toksen merkitys tuotteen laatuun helposti jäljitettävissä ja huomattavissa.

Lisäksi urheilun viihdeteollisuuden tuotteet vaativat paljon työvoimaa syntyäkseen, eikä itse tuotetta ole aina helppoa erottaa niistä ihmisistä, jotka sen tuottavat. Nämä kaikki piirteet alleviivaavat sitä, että vaikka yksittäisten pelaajien sijasta puhuttaisiin urheilujoukkueista, koostuvat joukkueet yksilöistä, jotka ovat jatkuvan tarkkailun alla.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että kykyjen tunnistaminen ei ole helppoa, sillä urheilijat kehittyvät eri tahtiin, eikä kehityspolku ole aina tasaista voittokulkua (Simonton 1999; Abbott & Collins 2002; Gulbin ym. 2013; MacNamara & Collins 2014). Näin ollen joukkuelajeissa on tärkeää kyetä säilyttämään koko joukkueen motivaatio sitoutuneeseen harjoittelemiseen ja luoda samalla uskoa siihen, että kuka vaan voi vielä nousta esille ja päästä ammattilaisuralle (Ojala 2020).

JÄÄKIEKKO INVESTOINTINA

Jääkiekkoharrastusta tuskin aloitetaan tai jatketaan siksi, että sitä ensisijai- sesti ajateltaisiin investointina tai taloudellisena toimintana. Siitä huolimatta jääkiekkoa voi tarkastella asiana, johon sijoitettu aika, raha ja vaiva antaa tai ei anna takaisin pitkällä aikavälillä hyvinvointia yksilölle, joskin tämä

(22)

hyvinvointi on myös yksilöllisesti arvotettua. Ihmisille on luonnollista suunnitella elämäänsä pitkällä aikavälillä ja pyrkiä vaikuttamaan sen kulkuun (Hitlin & Elder 2007). Ihmiset pyrkivät elämänsuunnittelus- saan – ja oletettavasti myös lastensa elämän suunnittelussa – lisäämään ja maksimoimaan hyvinvointiaan; he pyrkivät mahdollisuuksien mukaan katsomaan elämässään eteenpäin, historiaansa hyödyntäen ja toimiensa seurauksia arvioiden. Tämä on taloustieteilijä Gary S. Beckerin (1993) mukaan yksinkertaistaen taloudellisen toiminnan määritelmä.

Jääkiekkoharrastus ei ole investointi pelkästään pelaajalle ja hänen perheelleen. Jääkiekko kuuluu suomalaisen yhteiskunnan suunnasta katsottuna lapsille ja nuorille hyödyllisiin, fyysistä aktiivisuutta lisääviin ajanvietteisiin. Julkisen sektorin kiinnostuksesta lasten ja nuorten liikun- taharrastusta kohtaan voisi puhua Michel Foucault’n koulukunnan käyt- tämin käsitteistöin biovaltana tai biopolitiikkana, jossa erilaisin säädöksin ja kannustimin pyritään kontrolloimaan ihmisten eri elämänalueita ja -prosesseja kohti yhteiskunnassa arvostettua normaalia (Alhanen 2007, 143–144; Miller & Rose 2010, 291).

Eri valtiot ovat toteuttaneet biopolitiikkaa liikunnan ja urheilun ken- tillä erilaisin tavoittein ja tavoin (ks. esim. Besnier, Brownell & Carter 2018, 202–203), mutta suomalaisessa politiikassa lasten ja nuorten urheilu- ja liikuntainto edistävät kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia, tuottavat huippu-urheilijoita ja vahvistavat kansalaisyhteiskuntaa ja osallisuutta (Valtioneuvoston selonteko liikuntapolitiikasta 2018).

Jääkiekon harrastusmahdollisuuksien tukeminen julkisin varoin on siten investoimista kansalaisten terveyteen, hyvinvointiin, huippu-urheiluun ja kansalaisyhteiskuntaan. Samalla se on investoimista uusliberalistiseen yhteiskuntajärjestykseen, sillä julkisen tuen taustalla oleva liikuntapo- liittinen agenda vahvistaa käsitystä toivottavasta kansalaisuudesta tavoit- teellisena, kurinalaisena ja itsensä toteuttamiseen tähtäävänä aktiivisena toimeliaisuutena (Miller & Rose 2010, 121–122).

Jääkiekkoilijanuorukaiset eivät ole investoinneissaan yksin. Aiemmat tutkimukset (Aarresola & Konttinen 2012; Piispa 2013; Salasuo, Piispa

& Huhta 2015) ovat tunnistaneet, että perheellä on merkittävä rooli nuorten urheilemisessa, eikä jääkiekko tee tässä varmasti poikkeusta.

Siksi tarkastelen tässä tutkimuksessa myös perheiden ajatuksia poikien

(23)

pelaamisesta ja vanhempien roolista nuoren urheilijan uralla. Lisäksi tarkastelen myös urheiluorganisaatioiden ja valmentajien toimintaa ja motiiveja pelaajakehityksen taustalla.

NUORISOJÄÄKIEKON TALOUS JA EKOSYSTEEMI

Jääkiekkoliitto pitää avointa tietokantaa lisensseistään, ja sen perusteella enintään 20-vuotiaita lisenssipelaajia oli Suomessa vuoden 2018 lopussa noin 36 000, joista noin 93 prosenttia oli miespuolisia. Kaiken kaikkiaan lisenssipelaajia oli Suomessa yli 70 000. Jääkiekko onkin näiden lukemien valossa vahvasti miesten laji, jota harrastavat aktiivisesti sekä alaikäiset että aikuiset. Huolimatta jääkiekon yleisyydestä varsinkin poikien harrastuksena, se on yksi kalleimmista organisoiduista urheiluharrastuksista Suomessa (Puronaho 2014). Tämä eittämättä heikentää lasten tasa-arvoista mahdollisuutta harrastaa sitä ja tehdä siitä itselleen uraa (Myllyniemi

& Berg 2013, 81). Jääkiekko on salibandyn ohella 9–15-vuotiaiden poikien harrastuksena toiseksi yleisin joukkueurheilulaji, jota LIITU- tutkimuksen (Blomqvist ym. 2019) mukaan harrastaa noin 13 prosenttia kyseisen ikäryhmän pojista. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimuksessa 2018 jääkiekko oli poikien kolmanneksi suosituin toiveliikuntalaji, ja harrastuksena äärimmäisen sukupuolittunut (Hakanen, Myllyniemi &

Salasuo 2019, 46). Vuonna 2000 syntyneille jääkiekonpelaajille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan tyypillinen poikien aloitusikä jääkiekkohar- rastukselle on 6,6 vuotta, ja hieman yli puolelle vastaajista jääkiekko oli ollut ensimmäinen urheiluseurassa aloitettu urheiluharrastus (Konttinen 2019, 11–12). Jos kyselyyn vastanneista 677 pojasta liki 70 prosenttia oli aloittanut jääkiekkoharrastamisensa 4–7-vuotiaana, oli vain kuusi prosenttia päätynyt lajin pariin vasta yli 10-vuotiaana.

Kari Puronahon vuonna 2014 tekemän tutkimuksen mukaan kuusi seitsemästä vanhemmasta on tyytyväisiä jääkiekon hinta–laatu-suhteeseen, vaikka jääkiekon harrastuskulut ovat nousseet merkittävästi ennen muuta pakollisten maksujen, matka- ja kilpailukulujen sekä harrastusvälineku- lujen kasvun myötä viime vuosikymmenten aikana:

(24)

Taulukko 1. Vuosittaiset harrastekulut kilpa- ja harrasteorientoituneessa jääkiekossa Suomessa.

Jääkiekko, keskimääräiset harrastuskulut

euroina vuodessa per henki Vuosi 2001 Vuosi 2012

Kilpaurheilu, 6–10 v. 1588 2620

Harrasteurheilu, 6–10 v. 1426 1840

Kilpaurheilu, 11–14 v. 2390 4682

Kilpaurheilu, 15–18 v. 3761 12697

(Puronaho 2014, 15.)

Puronahon tutkimusaineisto osuu vuosille 2001 ja 2012. Tänä aikana myös jääkiekon vuosittaiset harjoituskerrat olivat kasvaneet merkittäväs- ti. Kyseistä aineistoa hyödyntämällä voi laskea, että jääkiekkoharrastus maksaa tyypillisesti vuoden 2012 hintatasolla laskettuna 40 000 – 82 000 euroa ikävuosien 6–18 välissä, harrastuksen tavoitteellisuudesta riippuen.

Näin ollen, jos oletetaan kaikkien A-nuorten SM-liigapelaajien pelanneen kuusivuotiaasta asti jääkiekkoa, on Nuorten SM-liigan arvo kotitalouksien investointeina mitattuna noin 37 miljoonan euron arvoinen. Summaan on laskettu vain tämän hetken A-nuorten korkeimman sarjatason suoma- laisjoukkueet 25 hengen joukkuevahvuudella ja epäilemättä nykypäivää alemmilla harrastuskuluilla. Jos tehtäisiin laskelma, joka huomioisi myös alemmat sarjatasot ja nuoremmat ikäluokat, ja päivitettäisiin kulut tämän päivän tasolle, olisi suomalainen nuorisojääkiekko startup-kokonaisuus, jonka arvo olisi kotitalousinvestointeina mitattuna satoja miljoonia euroja. Onkin oletettavaa, että tyypillisen jääkiekkoilijan sosioekonomi- sen taustan täytyy olla vähintäänkin suomalaista keskivertoa, jollei sen yläpuolella. Tämä tausta ei olisi suomalaisille urheilijoille epätyypillinen (ks. Piispa 2013, 20).

Koska Puronahon (2014) laskelma sisältää myös harrastuksen epäsuo- rat kulut, eli esimerkiksi varusteteippirullat, itsenäisen harjoittelun kulut tai turnausmatkojen bensa- ja lounaskulut, näillä jääkiekkoharrastukseen liittyvillä kotitalouksien investoinneilla ylläpidetään mittavaa palveluiden,

(25)

organisaatioiden, toimintojen ja tuotteiden verkostoa. Voidaankin hyvällä syyllä puhua nuorisojääkiekon ekosysteemistä. Ekosysteemiajattelu ei ole kuitenkaan saanut jalansijaa vielä urheilututkimuksessa – ainakaan kiina- laisten akateemisten julkaisujen ulkopuolella. Siksi ekosysteemi-käsitettä on lainattava taloustieteen puolelta, jonne James Moore toi sen vuonna 1993 artikkelissaan Predators and prey: A new ecology of competition.

Talouden ekosysteemistä puhuttaessa huomioidaan talouden toimijoi- den keskinäiset riippuvuussuhteet (esim. Moore 1993; Autio & Thomas 2014). Mikään yritys ei toimi yksinään markkinoilla, vaan myös muut yritykset, yhdistykset, media, säätelevät toimijat, rahoittajat, tutkimus- instituutiot, toiset kilpailevat tahot ja asiakkaat ekosysteemin monilla eri tasoilla vaikuttavat siihen, kuinka yritykset menestyvät ja kuinka ekosysteemi toimii (Autio & Thomas 2014; Gueguen & Isckia 2011). Lisäksi eri ekosysteemit, kuten vaikkapa jääkiekko- ja jalkapallomarkkinat, voivat vaikuttaa toistensa markkinoihin (Hearn & Pace 2006).

Vaikka en hyödynnä ekosysteemin käsitettä analyyttisena työkaluna tässä tutkimuksessa, on sen tunnistamisen hyöty siinä, että nuorten jääkiekosta, sen hinnasta ja siihen liitetyistä unelmista puhuttaessa kes- kustellaan laajemmasta asiasta kuin fyysisestä aktiivisuudesta ja siihen satsatuista rahasummista. Nuorten pelaajien, heidän vanhempiensa sekä jääkiekko-organisaatioiden investoimilla toiveilla, intohimoilla ja raha- summilla ylläpidetään kokonaista ekosysteemiä; sosiaalista järjestelmää, johon nojaa ja lukeutuu pelaajien ja heidän sosiaalisten verkostojensa lisäksi myös monimuotoinen urheiluorganisaatioiden, valmentajien, hierojien, lääkäreiden, urheiluvarustevalmistajien ja -jälleenmyyjien, bussiyhtiöiden, lounasravintoloiden, huoltoasemien, varustehuoltajien, mediatoimijoiden ja oppilaitosten verkosto.

Ekosysteemin huomioiminen mahdollistaa laajemman kytkösten ja vaikutusten huomioimisen kuin mitä puhuminen vain nuorisojää- kiekosta. Näin ollen pelaajien, heidän vanhempiensa ja urheiluorganisaatioiden innostus ja investointihalukkuus kumuloituvat esimerkiksi varusteostoksiksi, joita normittavat organisaatioiden tekemät sopimukset jälleenmyyjien ja varustevalmistajien kanssa. Samoin niillä palkataan valmentajia ja ruokitaan heidän urasuunnitteluaan. Innostus ja investointihalukkuus vaikuttavat myös nuorten opiskeluvalintoihin ja sitä

(26)

kautta oppilaitosjärjestelmiin, koska urheilu-uraa tuetaan muun muassa urheiluakatemioiden ja urheilulukioiden kautta. Tämä kaikki on kyt- köksissä siihen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jossa jääkiekko on varteenotettava ammatti, koska lajia seurataan ja myös penkkiurheilijat, sponsorit ja media haluavat investoida siihen. Etnografisesti on eri asia tarkastella jääkiekkoilijoiden ja heidän yhteisönsä toimintaa kuin pyrkiä hahmottamaan samalla niitä kytköksiä, joita yhteisön toiminnalla on (ks.

Heller, Pietikäinen & Pujolar 2018).

Baghbadoranin ja Harandin (2012) ekosysteemimallia hyödyntämällä voidaan tunnistaa myös erillisiä jääkiekon sisäisiä ekosysteemejä. Miesten SM-liigan ekosysteemissä johtajana toimii ottelujärjestelmää ylläpitävä Jääkiekon SM-liiga Oy, jolloin joukkueet, palvelut ja media ovat kont- ribuoijia. Tällöin käyttäjänä toimiva jääkiekkoyleisö ostaa ja kuluttaa palveluja ja vuorovaikuttaa aktiivisesti. Sen sijaan Nuorten SM-liiga voi yhtä lailla olla oman ekosysteeminsä johtaja, mutta käyttäjiä ovatkin maksavan yleisön sijaan pelaajat, heidän vanhempansa ja toisaalta myös urheiluorganisaatiot. He sijoittavat rahaa pelaajien harrastamiseen ja ke- hittämiseen omista lähtökohdistaan. Tällöin on ymmärrettävää, etteivät esimerkiksi pelaajat tai heidän vanhempansa osta palveluja tai maksa kuukausimaksuja sekä investoi aikaansa samoista syistä kuin kaupallisen jääkiekon yleisö. Näin ollen jääkiekkotoimijoiden on kyettävä pohtimaan toiminnan sisältöjä ja rationaliteetteja eri lähtökohdista erityisesti siinä vaiheessa, kun toimitaan nuoriso- ja ammattijääkiekon taitekohdissa.

Olenkin pyrkinyt tarkastelemaan tässä tutkimuksessa nuorten jää- kiekkoilijoiden harrastamista laajemmin kuin vain nuorten urheiluna.

Jääkiekon harrastaminen on pelaajalta ja hänen perheeltään investointien prosessi, joka tapahtuu nuorten miesten sosiaalisessa ympäristössä päi- vittäisten tekojen kautta. Se vaatii pelaajien kehittymistä ja kehittämistä, mikä tuottaa erilaisia kokemuksia ja tuntemuksia niin pelaajille, heidän vanhemmilleen kuin valmentajillekin. Samalla pojat sosiaalistuvat erilaisiin tapoihin toimia ihmisinä ja urheilijoina, mikä mahdollistaa heille erilaisia elämänpolkuja ja ehkä sulkee samalla toisia. Nämä unelmat ja teot kytkeytyvät laajaan jääkiekon ekosysteemiin, jossa moni hyötyy kaupallisestikin jääkiekkoilijanuorten harrastamisesta.

(27)

Tutkimuskohde ja etnografia

Tämä tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Cold Rush -hanketta, jonka tehtävänä oli tutkia kriittisen diskurssintutkimuksen keinoin ja etnografisesti vuosina 2016–2020 pohjoisten alueiden ke- hittyviä ekonomioita, jotka nojaavat yleensä vähintäänkin mielikuviin kylmyydestä ja talvesta. Hanke oli professori Sari Pietikäisen johtama, ja siinä työskentelivät myös tutkijatohtori Maiju Strömmer (Jyväskylän yliopisto), professori Monica Heller (Toronton yliopisto), professori Alexandre Duchêne (Fribourgin yliopisto) ja professori Niko Besnier (Amsterdamin yliopisto). Itse työskentelin hankkeessa tutkijatohtorina kaksi vuotta. Tehtävänäni oli keskittyä etnografisesti talviurheiluun ja erityisesti nuorten miesten jääkiekkoon. Seuraavaksi avaan tähän tutkimukseen valikoitunutta etnografista lähestymistapaa sekä sitä kautta syntynyttä aineistoa ja sen käsittelyä.

TUTKIMUSKOHDE

Tarkastelen tässä tutkimuksessa sitä, millainen investointi 18–20-vuoti- aiden nuorten miesten jääkiekko on nuorten miesten, heidän perheidensä ja urheiluorganisaatioiden näkökulmista. Samalla tarkastelen laajemmin sitä, millainen sosiaalinen ympäristö nuorten miesten jääkiekko on siihen osaa ottaville pojille. Ensimmäisen teeman kohdalla kohdistan katseeni siihen, mitä jääkiekko antaa ja ottaa taloudellisesti, sosiaalisesti ja emotionaa- lisesti. Toisessa teemassa kohdistan katseeni nuorisojääkiekossa vallalla oleviin itsestäänselvyyksiin, lainalaisuuksiin, tulkintoihin ja käytäntöihin sosiaalisen ympäristön, yksilöiden ja joukkueiden kehittämisen sekä erilaisten jääkiekon roolitusten kautta. Bourdieulaisessa teoriaperinteessä itsestäänselvyyksiä, lainalaisuuksia, tulkintoja ja käytäntöjä käsiteltäisiin kentän doksana (Bourdieu 1990, 68), kun taas foucault’laisessa teoriape- rinteessä on tyypillisempää viitata diskursseihin (Foucault 1972; 1995).

Diskurssit vaikuttavat siihen, millä tavalla jääkiekkoilijoille on tyypil- listä ja jopa sallittua katsoa maailmaa. Nämä kulttuuriset maailmankuvat

(28)

omaksutaan, niistä neuvotellaan, ja ne paljastuvat monipuolisesti myös tutkijalle tiiviin vuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutuksessa paljastuvat ja muokkautuvat myös ne kilpailevat diskurssit, jotka jääkiekkoyhteisössä vaikuttavat ja joihin nuorten pelaajien ja heidän sidosryhmiensä täytyy muodostaa jonkinlainen suhde. Samalla tavalla muodostuvat ja paljastuvat myös ne diskurssit, jotka jäävät tai jätetään yhteisössä vaille tilaa.

(Ks. Jørgensen & Phillips 2002, 1–6.) Kun esimerkiksi vierasjoukkueille jäähalleissa tarjottavissa ruokavalikoimissa ei ole koskaan valmiiksi tarjolla kasvisvaihtoehtoa, voi uhrata ajatuksen sille, miksi tämä käytäntö puuttuu jääkiekosta kokonaan, kun se nykyään esimerkiksi lumilautailijoiden keskuudessa on hyvin yleinen.

Toisaalta tutkin niitä kokemuksia, joita nuoret pelaajat ja heidän si- dosryhmänsä kokevat näiden jääkiekossa vallitsevien diskurssien keskellä.

Samalla jätän sen foucault’laisen diskurssianalyysin osan vähemmälle, jossa tulkitaan historiallisten taustojen valossa sitä, millaisten valtasuhteiden keskellä maailmasta on tullut sellainen kuin se on (ks. esim. Foucault 1976; 2010). Ymmärrän kokemuksen Raymond Williamsia (1960) mukaillen tuntemuksina, ajatuksina ja reaktioina erilaisissa tilanteissa ja erilaisten muutosten keskellä. Siten ne hetket ovat ihmisten toiminnan ymmärtämisen kannalta merkittäviä, jolloin on mahdollista havainnoida tapahtumahetkien aikana ihmisten kokemuksia ja niihin reagoimista, ja keskustella niistä tapahtumien aikana tai niiden jälkeen haastatteluissa.

Tällöin tutkija on kuitenkin aktiivinen osa sitä tutkimusasetelmaa, jossa hän kulloinkin on osallisena.

TUTKIMUKSEN METODIT, AINEISTO JA ANALYSOINTI

Tutkimusasetelmaltaan tämä tutkimus on etnografinen. Vaikka etnografian määritelmä ja toteutustapa vaihtelevat tutkimushankkeesta, -alasta ja tutkijasta toiseen, tarkoitetaan termillä yleensä tutkimuksellista pro- sessia, jossa jotain tiettyä kulttuuria tai ilmiötä tarkastellaan ja tulkitaan pitkän ajanjakson aikana vuorovaikutuksessa kyseiseen kulttuuriin tai ilmiöön liittyvien ihmisten kanssa (Hammersley & Atkinson 2007, 3).

Tämän tutustumisen kautta tutkijalle avautuvat kyseiseen kulttuuriin

(29)

tai ilmiöön liittyvät uskomukset ja ajatusmallit muita tutkimusotteita paremmin. Tutkimusprosessiin kuuluvat myös haastattelut sekä aiempiin tutkimuksiin ja kartoituksiin tutustuminen, jotta uuden kulttuurin tai ilmiön lainalaisuudet aukenevat. Keskeisenä työvälineenä etnografiassa on monesta muusta tutkimustavasta poiketen tutkijan oma persoona.

Samalla tutkittavien elämästä osana tiettyä kulttuuria syntyy huomatta- vasti kokonaisvaltaisempi kuva kuin pelkin haastatteluin tai varsinkaan kyselylomakkeella tehdyissä tutkimuksissa.

Omaa työtäni ja reittiäni helpotti ja toisaalta haastoi tutkimusasetelma, jossa hankkeeseen rekrytoitiin pääosallistujiksi viisi 18–20-vuotiasta jääkiekkoilijanuorukaista ja heidän mukanaan tuomansa verkostot. Nämä osallistujat tulivat mukaan heidän jääkiekko-organisaatioidensa kautta, jolloin valinnan osallistujista tekivät kiinnostusta kyselemällä organisaati- oissa toimivat valmentajat ja muu henkilökunta. Ainoana toiveena oli se, että osallistujat olisivat valmiita jakamaan elämäänsä tutkijalle. Matkan varrella mukaan tarttui muita pelaajia, verkostoja ja organisaatioita, ja lopulta seurasin jääkiekkoa paikallistasolta aina Kansainvälisen jääkiek- koliiton toimintaan asti havainnoiden miesten ja poikien sekä naisten ja tyttöjen harjoituksia, pelejä ja hallielämää useilla paikkakunnilla, työsken- nellen leireillä, teroittaen luistimia, torjuen kiekkoja maalissa, järjestäen turnauksia, mutta ennen muuta myös seuraten näiden viiden pelaajan omia elämänpolkuja jääkiekossa ja sen vieressä heidän paikkakunnillaan.

Tutkimusmatkasta kerääntyi haastattelujen, havainnointien, valo- kuvien ja osallistujien itsenäisesti työstämän tutkimusmateriaalin (va- lokuvat, pohdinnat, täytetyt strukturoidut lomakkeet) aineisto, jota keräsin jäähalleissa ja jäähallien ulkopuolella viikoittain vuonna 2017 ja satunnaisemmin vuonna 2018. Tämä aineistonkeruutapa noudatti sitä etnografista tutkimusperinnettä, josta puhutaan Clifford Geertziin (1973, 6–10) viitaten tiheänä kuvauksena, jossa tutkimuskohteeseen perehdytään mahdollisimman monin eri tavoin (ks. esim. Rastas 2010). Etnografiassa ei kuitenkaan ole tarkoituksena piirtää 1:1-karttaa tutkimuskentästä, vaan luoda uusi kartta, johon tutkija piirtää tarkemmin tärkeiksi kokemansa kohdat ja jättää muut tutkimuskentän osat sumeammiksi. Tämä piirros- työ syntyy sen dialogin pohjalta, jota tutkija käy tutkimuksen kohteena olevien ihmisten ja yhteisön kanssa eri tavoin tutkimusprosessin aikana.

(30)

Etnografiassa onkin ajatus, ettei kyse ole pelkästä metodista, jonka avulla sosiaalisesta ympäristöstä kerätään siellä olevaa tietoa. Etnografia sisältää ajatuksen tiedon tuottamisesta yhdessä tutkimukseen osallistuvien kanssa tilanteissa, jotka ovat kontekstisidonnaisia (Heller, Pietikäinen & Pujolar 2018, 2–10). Tyypillisimmillään etnografit kohdistavat katseensa tiettyyn osa-alueeseen tutkittavien ihmisten elämässä ja pyrkivät selvittämään

”kuinka ihmiset suhtautuvat asioihin, joita he kohtaavat, kuinka he suhtautuvat muihin ihmisiin ja kuinka he näkevät itsensä” (Hammersley

& Atkinson 2007, 3).

Haastattelut olen tallentanut nauhurille, havainnoinneissa olen hyö- dyntänyt Cold Rush -hankkeen käytäntöjä, eli olen kirjannut havaintoja muistiin käsin paikan päällä ja kirjoittanut ne koneella puhtaaksi vuorokauden sisällä tapahtumista. Samalla olen lisännyt puhtaaksikirjoitettuihin kenttämuistiinpanoihin tärkeimpiä kuvia ja kirjoittanut kommentti- raidalle analyysivaiheen ensimmäistä tasoa. Tällä tarkoitan aineiston organisoimista sellaiseen muotoon, että siihen on mahdollista liittää jo vahvempia tulkinnallisia merkityksiä (Brewer 2000, 105). Näitä haastat- telulitteraatteja ja kenttämuistiinpanoja olen voinut tarvittaessa käydä läpi myös hankkeen muiden tutkijoiden kanssa, mikä on helpottanut oleellisiin asioihin keskittymistä kenttätyössä. Etnografiassa aineiston keruuvaihe ja analyysivaihe limittyvätkin yleensä jo siitä syystä, ettei aineistonkeruun ajallista kestoa ole syytä jättää hyödyntämättä. Siksi olen käynyt aineistoa läpi useaan kertaan jo kenttätyöjaksonkin aikana ja tarvittaessa luetuttanut joitakin kohtia siitä tutkimusryhmämme muilla jäsenillä.

Tähän kirjaan olen hyödyntänyt aineistoa, joka on kertynyt etnografisesti pääsääntöisesti Nuorten SM-liiga- tai Mestis-tasolla pelaavien poikien, heidän vanhempiensa ja sisarustensa sekä entisten, nykyisten ja mahdollisesti tulevien valmentajiensa, urheilutoimenjohtajiensa, huol- tajiensa ja joukkueidenjohtajiensa parissa. Lisäksi mukana on aineistoa, jota olen kerännyt joukkueita seuranneiden NHL-organisaatioiden ky- kyjenetsijöiden parissa. Vaikka katse on kohdistunut nuoriin, on heitä ympäröivä sosiaalinen todellisuus merkittävine ihmisineen yhtä lailla tärkeä. Se tarjoaa ne sidokset, olosuhteet ja resurssit, joissa ihmiset luovat toimintansa merkityksen ja mielen, ja siksi ne ovat etnografiassa keskeinen osa tutkimusta (Brewer 2000, 35). Olen hyödyntänyt poikien kanssa

(31)

työskennellessäni monenlaisia työskentelymenetelmiä, kuten pyytänyt heitä kertomaan elämästään kirjoittamalla, piirtämällä, kuvia lähettä- mällä, strukturoitua päiväkirjaa täyttämällä ja yhdessä näitä ajatuksia ja kokemuksia nauhurihaastatteluissa purkamalla. Toisinaan he ovat saaneet päättää itse, mitä elämästään minulle esittävät, toisinaan olen kysynyt tarkemmin teemahaastattelujen kautta esimerkiksi heidän valmentautumi- seensa tai urasuunnitelmiinsa liittyviä kokemuksia ja näkemyksiä. Joskus pelaajat ovat tuoneet haastatteluhetkiin mukaan kavereitaan, välillä taas olemme kulkeneet esimerkiksi nauhurilaite kaulassa pitkin metsäpolkuja erilaisista fiiliksistä jutellen. Toisinaan olemme olleet yhteisön normaalissa arkiympäristössä ja vuorovaikutustilanteessa, toisella kerralla taas jossain keskenämme. Lisäksi matkalle on osunut satunnaisempia haastatteluja ja havainnointijaksoja nuorempien juniorien jääkiekkoelämästä, poika- ja tyttömaajoukkuepelaajien elämästä tai jääkiekko-organisaatioiden toiminnasta jääkiekon monella eri sarjatasolla. Tätä aineistonosaa hyödynnän ymmärrystä lisäävänä taustamateriaalina, ja se näkyy satunnaisesti myös tämän kirjan esimerkeissä.

Tutkimusmatka ei ollut alusta asti sellainen, jossa olisin voinut heti seurata niitä autenttisia ympäristöjä ja sosiaalisia tilanteita, joissa ihmiset toimivat (vrt. Hammersley & Atkinson 2007, 4). Ensinnäkin kentälle pääsyyn tarvittiin niiden portinvartijoiden lupa, jotka vastasivat jääkiekkoilijanuorten organisaatioiden toiminnasta, mikä mahdollisti myös pääsyn arkitilanteisiin (Murchison 2010, 30). Ajattelin kuitenkin olevani eettisesti suuremmassa vastuussa itse tutkittaville, joten pääsystä osalliseksi eri tilanteisiin ja tapahtumiin on pitänyt neuvotella heidän kanssaan läpi tutkimuksen. Huvittavimpana itselleni on jäänyt kokemus vieraspelimatkasta, johon osallistumiseen olin saanut luvan joukkueen päävalmentajalta, mutta johon koin tarvitsevani luvan myös tutkittavilta pelaajilta. Pelaajat vierittivät päätösvastuun ryhmän vanhimmalle, jonka kanssa neuvottelinkin aiheesta jonkun tovin. Lopulta pääsimme ratkaisuun, jossa saatoin tulla mukaan bussimatkoille, mutten saanut mennä tiettyä penkkiriviä taaemmaksi edes käymään. Ajan saatossa, valmentajien ja pelaajien vaihduttua joukkueissa, mutta omanlaistani yhteistyötä pelaajien, vanhempien, sisarusten, valmentajien, huoltajien, joukkueenjohtajien ja muiden keskeisten toimihenkilöiden kanssa

(32)

rakentaen, muodostui paikkani jääkiekkoyhteisössä lopulta sellaiseksi, että saatoin kysellä, seurata, kyseenalaistaa ja olla mukana, ja elää monenlaisten jääkiekkotoimijoiden kanssa arkea yhdessä. Silti katse oli yhä tarkentuneena nuorten pelaajien elämään. Samalla tiedostan, että monet näiden nuorten arkikäytännöt ja ajattelutavat ovat jääneet minulta piiloon, kuten ne jäisivät missä tahansa yhteisössä.

Aineistoa olen kerännyt monella eri paikkakunnalla Etelä-Suomen suurista kaupungeista rannikoiden ja Itä-Suomen kautta aina Napapiirin yläpuolelle saakka. Nauhoitettuja teemahaastatteluja aineistossa on reilusti toista tuhatta minuuttia, havainnointeja tietokoneella puhtaaksikirjoitet- tuina sivuina satoja, minun ottamiani kuvia ja videoita satoja, pelaajien omasta elämästään sosiaalisen median kautta lähettämiä kuvia ja videoita parisen tuhatta. Lisäksi olen riekkunut satoja tunteja jääkiekon eri sosiaalisissa medioissa ja virallisten tilastopalveluiden nettisivuilla seuraamassa jääkiekkoharrastajien keskusteluja sekä pelaajien kehittymistä ja sen tilastointia ymmärtääkseni lajia paremmin. Paljon myös ymmärrystäni lisänneestä vuorovaikutuksesta on jäänyt tallentamatta, koska koko elämää on hankalaa kirjoittaa muistiin vuorokauden ympäri. Silti olen pyrkinyt tulkitsemaan ennen muuta tallennettua dataa ja kirjoittamaan siitä, jolloin tallennettu aineisto on haastanut minua pohtimaan tulkintojani jatkuvasti uudestaan ja uudestaan (Murchison 2010, 175).

Olen analysoinut tätä etnografista tutkimusaineistoa lukemalla läpi puhtaaksikirjoitettuja muistiinpanoja ja litteroituja haastatteluja sekä selailemalla kuva-aineistoja – kysymällä siltä eri aiheisiin liittyviä kysymyk- siä ja koodailemalla sitä kysymysten mukaisesti käsityönä. Olen ottanut aineistoa analyysikerros kerrallaan erilleen ja lukenut ja koodannut sitä uudelleen. Olen hyödyntänyt paljon myös post-it-tarralappuja, joihin olen kirjoittanut tärkeimpiä huomioita, ja organisoinut tarralappuja erilaisiksi ajatuskartoiksi sekä syventänyt tulkintaa sen jälkeen käymällä aineistoa tärkeistä kohdista uudelleen läpi.

Ne henkilöt, joiden ääni tässä kirjassa kuuluu vahvimmin, joita on noin kolmekymmentä, ovat olleet tietoisia tutkimuksesta ja sen periaatteista sekä suostuneet tutkittaviksi allekirjoittamalla tutkimusluvan. Myös muut tutkimukseen kommentein osallistuneet ovat tienneet keskustelleensa tutkimusta aktiivisesti tekevän tutkijan kanssa ja antaneet kommenttien

(33)

hyödyntämiseen suullisen luvan. Samoin olen jättänyt tutkimuksen ul- kopuolelle paljon sellaisia kommentteja, joita osallistujat ovat esittäneet siten, että olen tulkinnut osallistujien unohtaneen selvästi minun olevan tutkijana kentällä. Tässä kirjassa esiintyvät ihmiset esiintyvät useilla eri peitenimillä ja yksityiskohtia on anonymisoitu. Olen sekoittanut nimiä myös siten, että sama ihminen voi olla kahdella tai kolmellakin eri nimellä kirjan esimerkeissä. Tähän ratkaisuun olen päätynyt siksi, että saan salattua tutkittavien henkilöllisyyden paremmin ja jottei yhteyksiä joukkueisiin, vanhempiin tai ystäviin pysyisi rakentamaan esimerkkejä yhdistelemällä.

Tutkimusaineiston keruuvaiheen, käsittelyn ja tallentamisen suunnittelussa minua on auttanut monella tavoin Cold Rush -tutkimushankkeen henkilökunta. Olemme istuneet tutkimushankkeen henkilökunnan kanssa monissa kokouksissa pohtimassa, mihin teemoihin milloinkin olisi hyvä keskittyä aineistonkeruussa, mitkä olisivat parhaita tapoja saada kokemuksia ja ajatuksia kulloinkin talteen ja mitkä olisivat eettisesti kestäviä tapoja nuorten pelaajien elämää tutkittaessa. Olen myös voinut peilata tulkintojani käymällä jatkuvaa keskustelua tutkimusryhmän kanssa. Olen näistä keskusteluista äärimmäisen kiitollinen.

TUTKIJAN POSITIO: KESKI-IKÄISTYVÄNÄ NAISENA NUORTEN MIESTEN MATKASSA

Olen urheilutaustaltani lumilautailija, enkä omaa vahvaa jääkiekkomenneisyyttä, joten matka ensimmäisestä tutkimuspäivästä tähän pisteeseen on ollut intensiivinen ja opettavainen. Lähtöpistettä kuvaa hyvin keskustelu, jonka kävin pari viikkoa etnografian alkamisen jälkeen 19-vuotiaan Laurin kanssa katsoessamme katsomossa hänen joukkueensa peliä hänen itsensä ollessa kokoonpanosta ulkona. Kysyin:

”Mikä teijän joukkueen pelialue on?” Lauri vastasi huvittuneisuuttaan peittäen: ”Kyllä se on toi koko kenttä.” Selitin perään, että tarkoitin Suomessa, johon Lauri totesi, että heidän joukkueensa kiertää ympäri Suo- mea pelaamassa. Vaikka olin itse nuorten termein ”aivan kujalla” aluksi, löysimme pikkuhiljaa samalle kartalle keskusteluissamme. Kahden tut- kimusvuoden aikana siirryin kartalla lähemmäksi sitä paikkaa, jolla koen

(34)

muidenkin jääkiekkoa eri tavoin harrastavien ihmisten kokemuksineen sijaitsevan. Silti olen keskustellut hyvin aktiivisesti myös tutkimukseni tulkinnoista tutkittavien kanssa, luetuttaen heillä heitä itseään koskevia kohtia kirjoittaessani tutkimusjulkaisuja tai pohtien muuten heidän kanssaan sitä näkemystä, joka minulle on jostain tietystä asiasta kentällä syntynyt. Näin tutkittavat ovat voineet vielä muokata näkemyksiäni kerroksittain dialogissa, ja lisäksi olen saanut varmuutta siihen, että on ollut hyväksyttävää käyttää esimerkkeinä tietynlaisia arkaluontoisiakin asioita heidän kokemuksistaan.

Samalla olen ehkä onnistunut katsomaan jääkiekkokulttuuria so- pivasti ulkopuolisen silmin, koska jäähallit olivat minulle tuttuja vain lapsuuden taitoluisteluharrastuksen kautta, ja myös koska olen nainen ja päätutkimuskohteitani selvästi vanhempi – tämän tutkimuksen alussa 36-vuotias. Monet jääkiekon toimintatavoista aukeaisivat varmasti eri tavoin miestutkijalle ja etenkin nuorelle. En esimerkiksi päässyt missään aineistonkeruuni aktiivivaiheessa kunnolla poikien koppikulttuurin osaksi tutkimuseettisistä syistä. Tyttöjen, naisten ja miesten kopissa sen sijaan olen ollut jääkiekkohuoltajana, joukkueenjohtajana ja pelaajana lukui- sia kertoja. Samalla kuitenkin väitän, että tämä ikä- ja sukupuoliero oli tutkimuksessani myös rikkaus, joka toi mukaan sellaisia huomioita, joita tutkijan ja tutkittavien samankaltaisuus ei olisi tuonut. Tutkimusasetelma vaati kuitenkin tutkijalta ja tutkittavilta jatkuvaa epämukavuusalueen sietämistä, mikä aiheutti suuren määrän silmämunanmuljautuksia, hä- peäntunteita ja naurahduksia, mutta myös paljon oppimista, luottamuk- sen syntymistä ja hauskoja kokemuksia puolin ja toisin. Suurimpana ongelmana ei välttämättä ollut itsessään se, että olin nainen ja iäkkäämpi kuin pelaajat, vaan koska noilla ominaisuuksilla istun paremmin ikäni ja olemukseni perusteella esimerkiksi joukkueen johtoryhmään, eivätkä hekään hengaile pelaajien kanssa hallilla tai sen ulkopuolella muulloin tai muissa paikoissa kuin tehdessään omaa työtään. Kuitenkin lumilautai- lukulttuurista omaksuttu puhetyyli ja tyhmäilynsietokyky edesauttoivat yhteisen kommunikaatiovyöhykkeen löytymisessä – toisten kanssa paremmin ja toisten heikommin.

Tutkimuksen alku oli vaivaannuttava. Istuimme tutkimukseen il- moittautuneiden nuorten miesten kanssa yhdessä Jyväskylän yliopiston

(35)

pienistä luentosaleista keskustellen siitä, mitä tämä tutkimus heidän ja meidän kannaltamme tarkoittaa. Hoidimme myös tutkimusluvat ja muun virallisen puolen kuntoon. Sovimme käytännön säännöistä ja yritimme luoda ensimmäistä keskinäistä yhteyttä. En löytänyt oikeastaan mitään järkevää puhuttavaa noiden viiden miehen kanssa. Vaikka olin kuvitel- lut osaavani luoda yhteyksiä vaikka toisiin todellisuuksiin, en osannut sanoa mitään siinä vaiheessa, kun kaikki ennalta suunniteltu oli sovittu tai keskusteltu. Pojat istuivat hiljaa omilla paikoillaan ja minä yhtä lailla.

Ajattelin, että tutkimusmatkasta on tulossa piinallinen ja pitkä, jossa määrä ei korvaisi laatua.

Vasta tutkimuksen toisena vuotena, satojen halleilla vietettyjen tuntien jälkeen, saatoin huomata muutoksen. En ollut enää ”se tutkija”, vaan se, jolle tultiin satunnaisestikin juttelemaan ja jolta saatettiin pyytää jopa apua joihinkin käytännön asioihin. Nyt, noin kolme ja puoli vuotta tutkimuksen alkamisen jälkeen uskallan sanoa, että tutkija–tutkittava- asetelma on monien ihmisten kanssa muuttunut sellaiseksi, että sitä on vaikea kategorisoida. Yhtäältä voidaan puhua jopa ystävyydestä, mutta toisaalta mukana on silti aina tietoinen historia yhteisestä tutkimuksente- osta. Lisäksi monista sellaisista ihmisistä, joilla ei virallisesti ollut hankkeen alkaessa ollenkaan roolia, on tullut ymmärrykseni lisäämisen kannalta äärimmäisen tärkeitä. Samalla ikäero usean tutkimukseen osallistujan kanssa on puoleen tai toiseen niin suuri, etteivät normaalit ystävyyssuhteet yleensä käsitä sellaista varsinkaan eri sukupuolten välillä.

Saman prosessin aikana oma vastuun kokemukseni eettisyydestä tutkimukseen osallistuvia kohtaan on muuttunut. Toisaalta koen suurta velvollisuutta kohdella tutkimukseen osallistuvia oikeudenmukaisesti;

samalla olen oppinut huomaamaan yksilöittäin, millainen asia kullekin osallistujalle on arkaluontoinen kussakin elämänvaiheessa. Pohdinkin usein sekä aineistonkeruun että raportoinnin aikana sitä, kenelle tutkittavat ajattelivat kulloinkin puhuvansa tai kenen kanssa he omaa elämäänsä jakoivat (Rastas 2010). Kirjoittaessani pohdin paljon myös sitä, mitä osallistujat ajattelevat siitä, jos heidän tietyt kommenttinsa saavat esimerkiksi mediassa huomiota. Tai että mitä siitä seuraa, jos heidän ajatuksiaan ja toimiaan tulkitaan ja heidän omasta kulttuuristaan tehdään erilaisia päätelmiä, jotka voivat johtaa monenlaisiin toimenpiteisiin.

(36)

Pikkuhiljaa jääkiekkokulttuurista tuli sen verran tuttua, etten pyrkinyt enää kaukalotappeluiden aikaan lähimmän istujan kainaloon. Ymmärsin myös paikkani halleissa ja turnausbusseissa siitä neuvottelematta. Osasin teroittaa ja niitata maajoukkuetason pelaajille luistimia kelvollisesti ja huoltaa yleisimpiä jääkiekkovarusteita ja ihmisiä pelien aikana. Sain jopa pyyntöjä yksittäisiltä pelaajilta, että voisin huoltaa heidän luisti- miaan pitkin kautta. Saatoin toimia vastuullisena kioskinpyörittäjänä joukkueiden peleissä ja jutella otteluiden väliajoilla vanhempien kanssa poikajoukkueiden pelaajista sujuvasti heidän lempinimillään. Erotin jääkiekkoilijapojan jalkapallonpelaajasta heidän pukeutumisensa tai kävelytyylinsä perusteella. Tiesin, etteivät pelaajatkaan aina tiedä kaikkia jääkiekon sääntöhienouksia kunnolla – kuten sitä, milloin aloitus laske- taan voitetuksi. Tiesin myös selittämättä, miltä maalivahdin epävarmuus tuntuu, kun puolustajat jättävät yksin ja tunnistin heidän pettymystään peittävän katseensa ja oman sisälmyksiä kääntävän häpeäntunteeni, kun itse epäonnistuin maalissa. Tunsin myös toisinaan, missä kohtaa maalin edessä sijaitsi se Oktoberfest-vyöhyke, jossa vahti peittää maalia niin hyvin, että hyvällä onnella jää aikaa juoda vaikka kaljaa. Osasin kysellä tietyiltä pelaajilta sujuvasti lomapäivien jälkeen Tinder-kuulumiset, ja opin läis- kimään pelaajia hereille heidän pitkäksi venyneiden iltojensa jälkeen, jos meillä oli sovittu meno aamulla. Pystyin laulamaan monissa Suomi-räpin biiseissä mukana, ja osasin vaihtaa usein oikean radiokanavan autoon ennen lätkäjätkien sisääntuloa. Opin olemaan vihanneshyllyn kohdalla todella nopea käydessäni pelaajien kanssa yhdessä kaupassa. Koin myös velvollisuudekseni pitää äidillisesti huolta pelaajista saadessani nöyrän kyytipyynnön ryyppyreissulta kotiin eräänä myöhäisenä perjantai-iltana.

Oli aika kirjoittaa kirja.

(37)

OSA 2

(38)

(39)

Jääkiekko investointina

JÄÄKIEKKOILIJAN URA: MUUTTAMISTA, SOPEUTUMISTA, KIINNITTYMISTÄ JA IRROTTAUTUMISTA

Suomessa on 15 jääkiekon täysammattilaisjoukkuetta, ja ne muodostavat yhdessä miesten jääkiekon pääsarjan, jota kutsutaan Jääkiekon SM-liigaksi tai Liigaksi. Nämä joukkueet sijaitsevat ympäri Suomea kaupungeissa Helsingistä Ouluun ja Lappeenrannasta Vaasaan. Nämä Liiga-seurat muodostavat ympärilleen niin kutsutun sateenvarjoseurojen kokonaisuu- den, jossa pienemmillä paikkakunnilla harrastetaan täysipainoisesti vielä nuoremmissa ikäluokissa tapahtuvaa juniorijääkiekkoa, mutta viimeistään teini-iän puolivälissä maakuntaseurojen lupaavimmat nuoret – mahdolli- sen ammattilaisuuden näkökulmasta – päätyvät pelaamaan liigaseurojen juniorijoukkueisiin, joissa pelataan oman ikäluokan SM-liigaa. Tämä vaatii usein muuton lajin perässä pienemmiltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin.

Itsessään muutossa, joka tapahtuu taitojenoppimistarkoituksissa, ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Oppimispyrkimykset ovat kuljettaneet ihmisiä paikoista toiseen tieteissä ja taiteissa yhtä lailla kuin urheilussakin kautta aikojen, ja monesti nuorella iällä. Silti urheilun perässä tapahtu- vaan muuttoon ja erityisesti joukkuelajeihin liittyy varsinkin nykyaikana urheilun viihdeteollisuuteen kietoutuva systemaattinen mahdollisuuksien verkosto, jollaista ei ole tieteiden tai taiteiden puolella olemassa. Niko Besnier, Susanna Brownell ja Thomas F. Carter (2018, 240–241) yhdis- tävät urheilu-uraan liittyvän liikkuvuuden kasvun yhteiskunnissa tapah- tuneeseen neoliberalistiseen käänteeseen ja mediakehitykseen 1980- ja 90-luvuilla: Urheilutapahtumien televisiointioikeuksista saadut korvaukset kasvoivat ennennäkemättömästi, seurat ja joukkueet yhtiöityivät ja urheilijoiden palkat kasvoivat niin suuriksi, että muuttaminen urheilu- uran perässä oli monille kannattavaa. Pelaajien ei tarvinnut enää edustaa paikallisuutta, vaan kilpailu voitoista, näkyvyydestä ja yleisöistä aiheutti sen, että lupaavia pelaajia kannatti haalia seuroihin kauempaakin.

Suomessa tämä kirjoittajien maalaama näkymä kytkeytyy vahvasti jääkiekkoon siitä yksinkertaisesta syystä, että laji tarjoaa vahvan ja hyvin rakentuneen ammattilaisjoukkueiden verkoston paikallisesti, kansallisesti

(40)

ja kansainvälisesti, mikä näyttäytyy monelle pelaajalle potentiaalisena mahdollisuutena luoda harrastuksesta uraa jopa kansainvälisesti.

Vaikka muutto urheilun tai tarkemmin jääkiekon perässä nuorella iällä on Suomessa hyvin tavallista, ei muutto 15- tai 16-vuotiaana ole kuitenkaan pelaajalle vähäpätöinen juttu. Lisäksi muutto omaan kotiin on tilastollisesti teini-iän keskellä epätyypillistä sekä Suomessa että Euroopassa (Eurostat 2017). Samalla kun muutto mahdollistaa paremmat harjoitusolosuhteet, vahvemman keskittymisen jääkiekkoon ja esilläolon silmäätekeville, se vaatii opettelua itsenäisyyteen ja vastuunottoa arjen pyörittämisestä. Konsta, joka muutti 15-vuotiaana useita satoja kilomet- rejä lapsuudenkodistaan lätkäharrastuksen vuoksi asumaan yksin uudelle paikkakunnalle samalla, kun hänen vanhempansa muuttivat työn perässä toiseen kaupunkiin, kuvaili muuton vaatimaa sopeutumista seuraavasti:

Anna-Liisa: Nii minkäs ikänen sä sillon olit?

Konsta: Ysiluokan jälkee, mä olin 15 sillon.

Anna-Liisa: Muutitsä ihan yksin sillon?

Konsta: Joo, ihan täysin.

Anna-Liisa: No miltäs se tuntu?

Konsta: Olihan se eka yö semmonen, että missäs täällä nyt ollaan. Mut kyl se aika nopeesti sitte. Ruuanlaittoo ja siivousta. Ihan hyvin se lähti, et ei nyt enää tunnu miltään. Kolme puol vuotta asunu.

Anna-Liisa: Nii no ei kai se urheilijalle oo mikään poikkeuksellinen ratkasu?

Konsta: No ei, ja sitte ei kuitenkaa oo mitää ettei saa kavereita tai mitään, et kyl ne aika helposti.

Konstan kohdalla opettelu itsenäiseen vastuunottoon ja omillaan asu- miseen näkyy hänen kommentissaan ensimmäisen yön epävarmuudesta sekä kotitöiden ja ruokahuollon opetteluna. Muuttoa oli edeltänyt niin kutsuttu tryout-viikonloppu uuden paikkakunnan jääkiekkoseurassa, jolloin Konsta ja muut pelaajat olivat käyneet esittelemässä osaamistaan kaikille avoimessa kartoitustapahtumassa. Tapahtuma kestää nuoremmilla pelaajilla päivästä kahteen, ja nuorten SM-liigavaiheessa (18–20-vuoti- ailla) jo vähintäänkin viikon tai kaksi. Konsta mainitsee sopeutumista ja kiinnittymistä helpottaneeksi tekijäksi kaverit, jotka joukkueurheilussa