Säröt hyvinvointityön kertomuksessa
Helena Hirvonen
Hyvinvointityöllä on keskeinen merkitys ker- tomuksessa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Kunnallisten terveyskes- kusten, päiväkotien ja ikääntyneiden hoiva- palveluiden pystyttäminen 1900-luvun jäl- kipuoliskolla loi ensi kertaa suomalaisille mahdollisuuden edullisten ja korkealaatuis- ten palveluiden käyttöön. Palvelujen luo- minen oli osa prosessia, jossa Suomi kau- pungistui maatalousvaltaisesta ja köyhästä maasta ennätysmäisen nopeasti pohjoismai- seksi hyvinvointi- ja palveluyhteiskunnaksi.
Hyvinvointipalveluiden työntekijöiksi houku- teltiin erityisesti naisia 1960-luvulta alkaen.
Kouluttautuminen esimerkiksi varhaiskas- vattajaksi, sairaanhoitajaksi tai sosiaalialan ammatilliseksi osaajaksi on pitkään toiminut väylänä naisten itsenäistymiseen taloudel- lisessa ja kulttuurisessa mielessä (Julkunen 1994). Naisten koulutustaso ohitti 1980-lu- vun alkupuolella miesten koulutustason.
Keskeisenä syynä tähän oli naisten kouluttau- tuminen korkeaa osaamista vaativiin hyvin- vointityön ammatteihin. Nykyään noin 90 % hyvinvointityöntekijöistä on Suomessa naisia.
Hyvinvointivaltion tehtävänä on ollut hoito-, hoiva- ja varhaiskasvatuspalveluiden tuottaminen kaikkien saataville. Samalla se on toiminut pohjoismaisen tasa-arvoideologi- an mukaisesti tarjotessaan naisille mahdolli- suuden kouluttautumiseen, kokopäivätyöhön ja vapautukseen naisille kulttuurisesti lan- keavasta lasten- ja ikääntyneiden sukulaisten kokopäiväisestä huolenpidosta. Kunta-alan työolobarometrit ovat vuosien ajan raportoi- neet, kuinka sosiaali- ja terveydenhoitotyön- tekijät kokevan työnsä henkisesti ja fyysises- ti raskaammaksi kuin muut ammattiryhmät
(Kaartinen, Forma & Pekka 2011; Ylöstalo ym. 2010). Nämä kokemukset ovat olleet nai- silla miehiä yleisempiä. Naisystävällisen hy- vinvointivaltion kertomuksessa on siten sä- röjä, joita työelämän tutkimuksen ja feminis- tisen hoivatutkimuksen piirissä on jo hyvän aikaa kartoitettu. Väitöstutkimuksessani olen paikantanut näiden säröjen juuret kahteen suurempaan ilmiöön ja niiden seurauksiin.
Ensinnäkin säröt juontavat hyvinvointi- valtion rakenteissa ja toimintaympäristössä 1990-luvulta alkaen tapahtuneisiin muutok- siin, joiden myötä hyvinvointipalveluiden jär- jestämisperiaatteet ja käytännöt ovat muuttu- neet. Näiden muutosten myötä julkisiin palve- luihin on kohdistunut vaatimuksia palveluiden tehokkuuden ja työn tuloksellisuuden paran- tamisesta. Tehokkuus- ja tuloksellisuusvaati- musten mukainen palvelutuotanto edellyttää yksityiskohtaista kirjanpitoa ja mittareita, joi- den avulla palveluiden laatua voidaan seurata ja vertailla yksittäisten päiväkotien, asumispal- veluyksiköiden ja vuodeosastojen kesken.
Hyvinvointityön toimintakulttuuri on jat- kuvan muutoksen kohteena. Toimintojen ylöskirjaaminen, rekisteröinti ja työtehtä- vien standardoitu suorittaminen on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi työntekijöiden ar- kea. Samalla työn teknologia-avusteisuus on jatkuvasti lisääntynyt kaikilla työelämän ken- tillä. Toimintakulttuurin muutoksen kääntö- puolena on, että työntekijät etääntyvät asiak- kaistaan ja käsitys työn perustehtävästä hä- märtyy. Tutkijat (Henriksson & Wrede 2008;
Laine 2006; Mänttäri-van der Kuip 2013;
Virkki, Vartiainen & Hänninen 2012) ovat to- denneet, että viimeaikaisten muutosten seu- rauksena hyvinvointityön kenttää koettelee
Lectio praecursoria
eettinen kriisi. Työntekijät kokevat, etteivät nykytilanteessa kykene toimimaan ammatil- listen, eettisten periaatteidensa mukaisesti.
Toinen säröjen aiheuttaja hyvinvointityön kertomuksessa koskee työn sukupuolistunei- suutta ja sen huomiotta jäämistä (Korvajärvi 2002). Sukupuoli ja sukupuolen mukaan ra- kentuvat roolit ovat keskeinen työelämää or- ganisoiva tekijä, erojen, rajojen ja hierarkioi- den aiheuttaja, työn sujuvoittaja ja hankaloit- taja. Tästä huolimatta tulemme harvoin aja- telleeksi sukupuolen merkitystä arkisissa työ- elämän käytännöissä, toiminnassamme, pu- heissamme ja käytöksessämme. Sukupuolen merkitys työelämää järjestävänä elementtinä vaihtelee työelämän kentältä toiselle, eikä siitä useinkaan haluta puhua suoraan. Myös hyvin- vointityössä yksilöiden on turvallista piiloutua ammatillisen tittelin ja univormun taakse, ja tätä kautta solahtaa näennäisen tasavertaisen työyhteisönsä sekaan. Tästä huolimatta, halu- simme tai emme, suuntaudumme itsemme ja työyhteisön muihin jäseniin jonkin sukupuo- len edustajina. Tämä suuntaa odotuksiamme ja oletuksiamme itsestämme ja muista.
Hyvinvointityö nähdään kulttuurisesti kuin luonnostaan naisille lankeavana toimin- takenttänä. Naisiin ja miehiin kohdistuvat eri- laiset odotukset ohjaavat työelämän roolija- koa, yksilöiden ammatinvalintaa ja sitä, mil- laisia arkisia käytäntöjä työpaikoilla muodos- tuu naisten ja miesten kesken. Kuka viikkaa lakanat kaappiin? Kuka murjaisee rohkeim- mat vitsit kahvihuoneessa tai valvoo jalka- pallo-ottelut päiväkodin pihalla? Entä kuka muistaa potilaan roskakorin täsmällisen pai- kan ja kuka puolestaan hoitaa raskaimmat nostot avustettavien asiakkaiden kanssa?
Kuin huomaamatta toteutamme kulttuurisia käsityksiä nais- ja miestapaisuudesta työelä- mässä, välillä rennosti reflektoiden ja huumo- rin siivittämänä, mutta myös tiedostamatto- masti, kuten Eeva Jokinen (2005) tätä kuvaa.
Sosialisoituminen ja mukautuminen yhteis- kunnan käsityksiin naisen ja miehen rooleista ei pysähdy työpaikan oville, vaan se on koko elämän jatkuva prosessi, jossa vastustamme,
uudelleentuotamme, vahvistamme ja useim- miten huomaamatta toistamme olemassa ole- via käsityksiä nais- ja miestapaisista taipu- muksista ja toiminnasta.
Hyvinvointityö edellyttää tekijältään erin- omaisia vuorovaikutustaitoja sekä kykyä tun- netyöhön ja itsensä likoon pistämiseen. Nämä taidot ovat osa työntekijöiden ammatillis- ta osaamista. Toisten hoitaminen, hoivaami- nen tai kasvattaminen on sekä henkisesti että fyysisesti vaativaa työtä. Kulttuurinen käsitys naisille ominaisesta huolehtimisesta ja hoi- vaamisesta istuu kuitenkin tiukassa. Tästä syystä työn vaativuus ei tule tunnustetuksi kokonaisuudessaan. Sen sijaan miehisinä pi- dettyjä teknisiä taitoja ja johtamiskykyä ar- vostetaan työelämässä ammatillisina taitoina edellisiä useammin.
Sukupuolen tuottamien kulttuuristen hierarkioiden lisäksi hyvinvointityöhön on hiljalleen kovertumassa uusia järjestyksiä.
Ammatillisten hierarkioiden alimmilla tasoil- la oleviin, ruumiillisen, likaisen ja suoritta- van työn tehtäviin palkataan myös Suomessa yhä enemmän ulkomaista työvoimaa. Jo nyt eri ammattiryhmien välillä ilmenee reviiri- kamppailuja. Erityisesti korkeimmin koulu- tetut ammattiryhmät pyrkivät professiona- lisoitumiskehityksen myötä erottautumaan muista ammattiryhmistä. Tulevaisuudessa hyvinvointityöhön muotoutunee luokan ja sukupuolen lisäksi entistä näkyvämmin kan- sallisuutta ja etnisyyttä koskevia järjestyksiä (Laurén & Wrede 2008).
Eri ammattiryhmien väliset erontekopyr- kimykset hämärtävät helposti sitä, miten pal- jon yhteneväisyyttä hyvinvointityön ammat- tikuntien välillä on. Julkiset hyvinvointipal- velut ovat kulttuurista jatkumoa naisten pal- katta tekemälle “kaitsemiselle, köksäämiselle ja kuuraamiselle”. Hyvinvointityön käsitteen käyttö tutkimukseni keskeisenä käsitteenä on tästä näkökulmasta katsottuna harkittu valin- ta. Se mahdollistaa sosiaali- ja terveydenhoi- totyön sekä varhaiskasvatustyön tarkaste- lun laajana yhteiskuntapoliittisena kenttänä ja osana hyvinvointivaltion palvelujärjestel-
Lectio praecursoria män muutoksia. Eri ammateissa ja työpaikoil-
la tapahtuvilla muutoksilla on yhteiset juuret ja osin hämmästyttävän samankaltaiset seu- raukset. Hyvinvointityön tutkimuksessa on siten kyse työelämän hallintokulttuurin muu- toksen, sukupuolistuneiden jakojen ja valta- rakenteiden tutkimuksesta.
Raija Julkusen (2003, 91) mukaan hyvin- vointityöntekijöillä on keskeinen rooli koko hyvinvointivaltion legitimiteetin eli sen naut- timan luottamuksen ylläpitämisessä. Kerto- essaan luottavansa hyvinvointivaltioon, ihmi- set itse asiassa viittaavat sen työvoimaan ja palveluihin, joista heillä on kokemusta asiak- kaina (ks. myös Eräsaari 2011). Kun puhutaan hyvinvointityöstä ja -työntekijöistä, puhutaan samalla hyvinvointivaltion legitimiteetistä.
Hyvinvointityöntekijöiden raportoimissa kokemuksissa työn henkisestä ja fyysisestä kuormittavuudesta on kysymys perustavan- laatuisesta yhteiskuntapoliittisesta ongel- masta. Kun hyvinvointityöntekijät voivat huo- nosti, eivät vaikutukset voi olla ulottumatta asiakkaisiin.
Hyvinvointityön käytäntöjen jäljillä Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut hy- vinvointityön kuormittavuutta ja sukupuolis- tuneisuutta työn arkisten käytäntöjen näkö- kulmasta. Tutkimuksen aineistona on 25 hy- vinvointityön ruohonjuuritason ammattilai- selta kerättyä haastattelua.
Tutkimuksen teoreettis-metodologisena lähtökohtana ovat organisaatiotutkimuksen perinteestä juontava näkökulma työn käytän- töjen tutkimukseen (Gherardi 2006; 2012) sekä Pierre Bourdieun sosiologinen käytän- nön toiminnan teoria. Näitä mukaillen ym- märrän hyvinvointityön kulttuurisena kent- tänä, jolla työntekijät ovat mukana erilaisin resurssein varustettuina toimijoina (Adkins 2003; Bourdieu 1990). Hyvinvointityön käy- tännöt ovat ruumiillisia, tilanteisia, sosiaali- sia ja sukupuolistuneita toimintatapoja, jotka muotoutuvat yksittäisillä työpaikoilla, mutta ovat samalla sidoksissa laajempiin yhteiskun-
nallisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin, kuten pal- velurakennemuutokseen ja työelämän suku- puolistuneisiin valtarakenteisiin. Näitä käy- täntöjä tarkastelemalla tutkimuksessa hah- mottuu kuva työntekijöiden hoivahabitukses- ta, eli siitä, millaisia resursseja ja ominaisuuk- sia hyvinvointityön kentällä tarvitaan.
Haastatteluaineiston avulla olen tutkinut hyvinvointityön kentän arkisia käytäntöjä sekä työn institutionaalisia ja kulttuurisia ra- kenteita, joita työntekijät totunnaisesti tois- tavat ja toisinaan myös kritisoivat ja vastus- tavat. Samalla olen selvittänyt, millaisia mah- dollisuuksia työntekijöillä on yksilöinä toimia omasta näkökulmastaan mielekkäällä tavalla, ammatillisia pyrkimyksiään toteuttaen.
Väitöstutkimukseni neljässä artikkelissa analysoin hyvinvointityön käytäntöjä eri nä- kökulmista: hallinnollisen kulttuurin, työkäy- täntöjen ajallisen luonteen ja sukupuolistu- neiden puhetapojen kautta sekä työtä koske- vien sukupuolistuneiden odotusten ja oletus- ten näkökulmasta.
Tutkimuksessa osoitan ensinnäkin, että hyvinvointityön kentällä vallitsee mediko- managerialistinen hallintakulttuuri. Kulttuuri korostaa teknologia-avusteisten tehtävien merkitystä ja työn toteuttamista standardoi- tavissa ja kirjattavissa olevina suoritteina.
Mediko-managerialistisen hallintakulttuurin luomat käytännöt vaikuttavat työntekijöiden ammatilliseen omakuvaan ja toimijuuteen monella tavalla. Yhtäältä teknologian hyödyn- täminen tarjoaa mahdollisuuksia oman työn arviointiin ja hallintaan sekä palveluproses- sin läpinäkyvyyden parantamiseen.
Toisaalta hyvinvointityöhön liittyvä inhi- millinen vuorovaikutus ja sosiaaliset tilanteet jäävät yhä vähemmälle huomiolle. Väitänkin, että suoritteiden kirjaamisesta on jossain määrin tullut itsetarkoitus. Ainakin näennäi- sesti sen uskotaan vahvistavan palvelujär- jestelmään kohdistuvaa luottamusta ja läpi- näkyvyyttä. Toisaalta se voi myös heikentää mahdollisuutta sellaiseen inhimilliseen vuo- rovaikutukseen, jonka kautta asiakkaat koke- vat olevansa hyvissä käsissä ja jonka kautta
Lectio praecursoria
työn mielekkyys työntekijöille syntyy. Monet haastateltavistani kaipasivat enemmän ai- kaa juuri vuorovaikutukseen ja läsnäoloon.
Vuorovaikutusta ja läsnäoloa on kuitenkin vaikea standardisoida ja niiden tuottavuutta vaikea mitata. Tästä syystä ne jäävät helpom- min mitattavien asioiden varjoon, eikä niille allokoida aikaa työtä suunniteltaessa.
Tärkeäksi nousee myös hyvinvointityön ajallinen luonne. Työelämässä aika käsite- tään mitattavissa olevana hyödykkeenä ja niukkana resurssina. Haastattelut kuitenkin osoittavat, etteivät työntekijät hahmota aikaa näin. Sen sijaan aika venyy, juoksee, laahaa ja karkaa ulottuvilta kulloinkin käsillä olevien tilanteiden ja niissä ilmenevien inhimillisten tarpeiden ehdoilla. Olenkin päätynyt kutsu- maan hyvinvointityön aikakäsitystä relatio- naalis-prosessuaaliseksi. Relationaalisuus ja prosessuaalisuus ilmentävät asiakassuhteissa tapahtuvaa vuorovaikutusta ja työtehtävien ajallista ennakoimattomuutta. Nämä pakot- tavat usein työntekijöitä joustamaan omista tarpeistaan, kuten lounastauoista.
Vaikka hyvinvointityö edellyttää ajallista joustavuutta, kentällä on pyrittävä toimimaan tarkkojen aikataulujen mukaisesti. Näyttää siltä, että työelämää vallitseva aikakäsitys ja hyvinvointityön relationaalis-prosessuaali- nen aikakäsitys ovat ristiriidassa keskenään.
Tämä ristiriita aiheuttaa työntekijöille kuor- mittuneisuuden ja riittämättömyyden tun- teita. Riskinä on, että työlle asetetut ajalliset vaatimukset kaventavat työntekijöiden mah- dollisuuksia työn eettisten periaatteiden to- teuttamiseen.
Tilanne ei kuitenkaan ole aivan lohduton.
Toimijuuden näkökulmasta tarkasteltuna työntekijöiden ruumiisiin kerrostuu muistu- mia ja toiston kautta opittuja toimintatapo- ja. Nämä edesauttavat selviytymistä ajallises- ti haastavista tilanteista ja rakentuvat osaksi hoivahabitusta. Näitä käytäntöjä omaksumal- la työntekijä on parhaimmillaan kuin kala ve- dessä niissäkin tilanteissa, joissa rutiinit rik- koutuvat ja arjen toiminta syystä tai toisesta häiriintyy.
Toistuvien rutiinien kautta vahvistuvat kuin huomaamatta myös työelämän suku- puolistuneet käytännöt ja rakenteet. Tut- kimukseni tulokset osoittavat, että työnte- kijöihin kohdistuu odotuksia hoivatyön su- kupuolistuneiden käytäntöjen toistamisesta ikään kuin luonnollisena osana heidän am- matillista toimijuuttaan. Erityisesti naisilta odotetaan kykyä ja aloitteellisuutta tilanteis- sa, joissa asiakkaan lohduttaminen, fyysinen läheisyys ja empatia ovat tarpeen. Väitän, että hyvinvointityön kentän mediko-managerialis- tinen hallintokulttuuri ei eksplisiittisesti tun- nusta varsinkaan feminiinisinä ymmärretty- jen ammatillisten taitojen merkitystä. Ne ovat ikään kuin ilmainen lisä, jota naisten odote- taan kantavan mukanaan – mielessään ja ruu- miissaan. Hallintakulttuuri korostaa ensisijai- sina sellaisia teknisiä ja hoidollisia taitoja, jot- ka edesauttavat työn kirjaamista yhdenmukai- sina ja vertailukelpoisina suoritteina. Siten se vahvistaa olemassa olevia jakoja medikaalisen ja holistisen hoidon ja hoivan välillä sekä kult- tuurisesti feminiinisinä ja maskuliinisina ym- märrettyjen taitojen välillä.
Yhteenvetona esitän, että hyvinvointityön kentän ajalliset raamit ja siellä vallitseva su- kupuolisopimus tarjoavat työntekijöille vaih- televia mahdollisuuksia mielekkääseen am- matilliseen toimijuuteen riippuen heidän su- kupuolestaan, työtehtävistään ja asemastaan työyhteisössä. Työn käytäntöihin liittyvien odotusten ja oletusten sukupuolistuneisuu- della on merkitystä työntekijöiden toimijuu- den kannalta erityisesti hyvinvointityön am- matillisten hierarkioiden alimmilla, naisval- taisilla portailla, joissa työntekijöiden vaiku- tusmahdollisuudet työnsä organisointiin ovat muita rajallisemmat.
Kuinka kertomus hyvinvointityöstä jatkuu?
Väitöstutkimukseni tulokset osoittavat hy- vin vointityön käytäntöjen muutosalttiuden mutta myös pysyvyyden, joka koskee eri- tyises ti käytäntöjen sukupuolistuneisuut-
Lectio praecursoria ta. Hoivahabituksen käsite tiivistää ajatuk-
sen hyvinvointityöntekijöiden ammatillisista valmiuksista ja ihmissuhdetaidoista kulttuu- risina resursseina. Resurssien avulla työnte- kijät vastaavat työn ajallisiin haasteisiin, ra- portoivat työsuoritteitaan ja ovat vuorovai- kutuksessa asiakkaiden kanssa luottamusta rakentaen.
Toistaiseksi suomalaisten luottamus hyvin- vointivaltiota kohtaan on vahvaa. Tut ki muk- seni tulokset herättävät kuitenkin pohtimaan sitä, miten tämän luottamuksen käy tulevai- suudessa. Rakentuuko se pieniin osiin pilkot- tujen suoritteiden kirjaamisesta? Onko työn-
tekijän läsnäolosta samalla tulossa maksul- linen lisäpalvelu, jota asiakkaan on erikseen ostettava? Näiden kysymysten kautta nousee samalla esiin feministinen ikuisuuskysymys siitä, miten naisten tekemä työ tulisi parhai- ten huomioiduksi arvokkaana ja välttämättö- mänä osana yhteiskuntaa.
* * *
Helena Hirvosen yhteiskuntapolitiikan väitöskirja Habitus and care. Investigating welfare service wor- kers’ agency tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 10.5.2014. Väitöskirja on saatavilla internet-osoit- teessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5663-9
Kirjallisuus
Adkins, L. (2003)Reflexivity: freedom or habit of gender? Theory, Culture & Society 20 (6), 21–42.
Bourdieu, P. (1990) The logic of practice. Cam- bridge: Polity Press.
Eräsaari, L. (2011) Sosiaalipalvelut käännöksen jälkeen. Teoksessa E. Palola & V. Karjalainen (toim.) Sosiaalipolitiikka: hukassa vai uuden jäljillä? Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin lai- tos, 182-203. [online]. <URL:http://www.thl.
fi/thl-client/pdfs/970d363e-9edf-4b54-a76e- 446b81ed34b5>. Luettu 7.5.2014.
Gherardi, S. (2006) Organizational knowledge: the texture of workplace learning. Malden (Mass.):
Blackwell.
Gherardi, S. (2012) How to conduct a prac- tice-based study. Problems and methods. Chel- tenham: Edward Elgar.
Henriksson, L. & Wrede, S. (2008). Care work in a context of a transforming welfare state. Teok- sessa S. Wrede, L. Henriksson, H. Host, S. Johans- son & B. Dybbroe (toim.) Care work in crisis: re- claiming the Nordic ethos of care. Lund: Student- litteratur, 122–130.
Jokinen, E. (2005) Aikuisten arki. Helsinki: Gaudea- Julkunen, R. (1994) Suomalainen sukupuolimalli mus.
– 1960-luku käänteenä. Teoksessa A. Anttonen, R. Nätkin & L. Henriksson (toim.) Naisten hyvin- vointivaltio. Tampere: Vastapaino.
Julkunen, R. (2003) Suunnanmuutosta lukemassa.
Teoksessa J. Saari (toim.) Instituutiot ja sosiaa- lipolitiikka: johdatus institutionaalisen muutok-
sen tutkimukseen. Helsinki: Sosiaali- ja terveys- turvan keskusliitto ry., 71–92.
Kaartinen, R., Forma, P. & Pekka, T. (2011) Kunta- työntekijöiden työhyvinvointi 2011. Kevan tut- kimuksia 2/2011. Helsinki: Kuntien eläkeva- kuutus.
Korvajärvi, P. (2002) Gender-neutral gender and denial of the difference. Teoksessa B. Czarniaws- ka & H. Höpfl (toim.) Casting the other. The pro- duction and maintenance of inequalities in work organizations. London: Routledge, 119-137.
Laine, M. (2006) Työolot ja hyvinvointi sosiaali- ja terveysalalla 2005. Helsinki: Työterveyslaitos.
Laurén, J. & Wrede, S. (2008) Immigrants in care work: ethnic hierarchies and work distribution.
Finnish Journal of Ethnicity and Migration 3 (3), 20–31. [online]. <URL:http://etmu.fi/wp-con- tent/uploads/2013/01/FJEM_3_2008.pdf>.
Luettu 7.5.2014
Mänttäri-van der Kuip, M. (2013) Julkinen sosiaa- lityö markkinoistumisen armoilla? Yhteiskunta- politiikka 78 (1), 5–19.
Virkki, T., Vartiainen, A. ja Hänninen, R. (2012) Ta- louden ja hoivan ristipaineissa. Vanhustyönteki- jöiden näkemyksiä työnsä muutoksista. Yhteis- kuntapolitiikka 77 (3), 253–264.
Ylöstalo, P., Heikkilä, A., Suurnäkki, T., Andersson, B., Vuoriluoto, I., Pekka, T. & Marttila, O. (2010) Kunta-alan työolobarometri 2009. Helsinki: Työ- turvallisuuskeskus. [online]. <URL:http://www.
ttk.fi/files/1414/Kunta-alan_tyoolobaromet- ri_2009.pdf>. Luettu 7.5.2014.
