”Kun mittään ei maha” – sairauden kulttuuristen merkitysten jäljillä näkymä

58

suurempi kuin Delawaren osaval- tio ja että hänen lentäjänään siel- lä oli Jane Rosevelt -niminen hen- kilö. Kun vuonna 1991 intialaiset uudisraivaajat kaatoivat Waghoba Deoraissa pyhästä lehdosta kolme puuta rakentaakseen uuden temp- pelin, oliko se esimerkki laajasta tu- hon aallosta vai vasta ensimmäinen heikko signaali – tämäkin jää epä- selväksi.

Toisaalta myös detaljien tul- kinta on joskus tarkoitushakuista tai harhaanjohtavaa. Ehkäpä myö- häisklassisen kauden mayojen ter- veys heikkeni. Mutta 40 prosentin lapsikuolleisuus ei ole siitä mikään todiste, koska se on aivan normaali esimoderneissa yhteiskunnissa. Ei- kä keskimääräinen eliniän odote si- tä paitsi ole mitenkään voinut olla niissä oloissa 30–40 vuotta (aina- kaan syntymähetkellä). Paitsi että se olisi yleismaailmallisessa vertai- lussa uskomattoman korkea luku, tuskin mikään historiallinen tai ar- keologinen lähde voi tuottaa noin tarkkaa tilastoa mayaväestöstä.

Analyyttistä lukijaa tällaiset on- gelmat saattavat häiritä, mutta se ei ole Hughesin murhe. Hänen kir- jansa ei ole loppujen lopuksi his- toriallinen analyysi ympäristön ja eri yhteiskuntien vuorovaikutuk- sen vaihtelusta, vaikka siihenkin se tarjoaa aineksia. Sen sijaan se on ympäristöpoliittinen pamfletti, jossa kaikki, mitä historiassa on ta- pahtunut, perimmältään tukee sa- nomaa luonnon ahdingosta ja pa- kosta tehdä jotakin asian hyväksi.

Se on ehkä ollut hyvinkin tarpeel- linen kirjoittamisaikanaan vuoden 2001 Yhdysvalloissa, missä monet edelleen kaipaavat todisteita siitä, että ympäristön tilassa esiintyy vä- häistä suurempia ongelmia.

Mustavalkoiset valokuvat ovat

heikkolaatuisia eivätkä juurikaan tue tekstiä tai muuten viihdytä luki- jaa. Lukujen yhteenvedot ovat mel- ko ympäripyöreitä. Mikko Saikun asiantunteva esipuhe valottaa ym- päristöhistorian yhdysvaltalaisia juuria ja kirjoittajan taustaa.

Lyhyesti, kirja ei ole huono. Ym- päristön historia on tärkeä aihe, ja Hughes on perehtynyt siihen hy- vin. Pelkään kuitenkin, että kriitti- selle historianharrastajalle tai luon- nonsuojelijalle hänen analyysinsä eivät ole riittävän syvällisiä eivätkä omaperäisiä. Ympäristötietoisuu- den ensimmäisiä haparoivia aske- lia tapailevalle ihmiselle kirja taas on ylipitkä ja sotkee asiaan liikaa yhdentekevää nippelitietoa. Toi- vottavasti olen väärässä.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Kult- tuurirahaston yliasiamies.

”Kun mittään ei maha” – sairauden kulttuuristen merkitysten jäljillä

Tiina Seppä Marja-Liisa Honkasalo:

Reikä sydämessä. Sairaus pohjoiskarjalaisessa maisemassa.

Vastapaino 2008.

Lääketieteellisen antropologi- an professori Marja-Liisa Honka- salo kulkee teoksessaan Reikä sy- dämessä – sairaus pohjoiskarja- laisessa maisemassa itäsuomalais- ten sydänsairauksien jäljillä. Pekka Puskan johtama Pohjois-Karjala- projekti on tehnyt pohjoiskarja- laisia sydänsairauksia tunnetuksi

jo vuosikymmeniä niittäen tulok- sillaan kansainvälistäkin mainetta.

Honkasalon lähtökohta on samas- sa, ilmansuunnan ja sairauden yh- distävässä kontekstissa, mutta tar- kastelutapa on toinen. Miten ih- miset kokevat sydänsairaudet, millaisia merkityksiä sairaudet ar- kikokemuksessa saavat? Ovatko sairauden kokemisen ja selittämi- sen tavat suhteessa aiempiin ajat- telutapoihin pitkän keston ilmi- öitä? Sukupuolittuvatko sairaus ja sen kokemus, ja jos, millä tavoin?

Tutkimus on osa Honkasalon tut- kimushanketta Expressions of Suf- fering. Honkasalon samaan aineis- toon perustuvia artikkeleita on ol- lut luettavissa aiemmin esimerkiksi antologioissa Arki satuttaa – kärsi- myksiä suomalaisessa nykypäivässä (2004), Itkua ikä kaikki – kirjoituk- sia naisesta, vallasta ja väkivallasta (2002) ja Välimatkoilla – kirjoituk- sia etnisyydestä, kulttuurista ja su- kupuolesta (2006). Nyt pohjoiskar- jalaista kylää ja sen ihmisten sai- rauden kokemusta käsittelevä tut- kimus on luettavissa laajemmassa muodossa.

Honkasalon tutkimus perustuu pääosin haastatteluihin ja kenttä- päiväkirjoihin, jotka ovat syntyneet usean vuoden kenttätyön tulokse- na. Kenttätyö on pitänyt sisällään ensin vajaan vuoden asumisen tut- kimuskylässä, sen jälkeen lyhyem- piä käyntejä. Tutkimuskylä sijoit- tuu Pohjois-Karjalan sydäntau- tisimmalle alueelle, ja yhtenä ai- neistona Honkasalo hyödyntää tutkimuskyläläisten Pohjois-Kar- jala-projektille lähettämiä kirjei- tä. Pohjaa sairauden kulttuuriselle ymmärtämiselle Honkasalo hakee myös vanhoista parannusloitsuista, joita vasten hän tarkastelee nykyis- tä ajattelua. Tutkimuskylän Hon-

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 9

59

sairauksien suuren esiintyvyyden vuoksi, myös alueelta 1800-luvul- la tallennetun runsaan kansanru- nousaineiston perusteella.

Teoksen alaotsikko Sairaus poh- joiskarjalaisessa maisemassa nivel- tää yhteen niin sairauden, kulttuu- rin kuin konkreettisen maiseman- kin – maaston ja topografian. Mitä tekemistä näillä käsitteillä on kes- kenään? Tutkittavien puhe näyt- tää rakentuvan kylämaiseman va- raan, yhtä lailla metaforisesti kuin konkreettisestikin. Tutkijan ha- vaitsemassa maisemassa tulevat näkyviksi niin viime sotien taiste- lut kuin maaseudun rakennemuu- toskin. Kylän polkujen varrella on metsäkasvuston peittämiä juok- suhautakaivantoja, ennen viljellyt vaarat kasvavat nyt metsää. Maise- malla kuvataan myös sairauksien täyttämää elämää, samaan tapaan kuin kansanrunoudessa, jossa oma murhe ja menetys vertautuu luon- non ja maiseman kuvauksiin. Mie- het kuvaavat työn maisemia, met- sää, pihaa ja peltoa, naiset pihaa ko- tina ja vuorovaikutuksen kenttänä.

Naisten kertomuksissa menetyk- sen maisema on ”piha, josta aina joku lähtee” (s. 148). Yhteistä ku- vauksille on sydänsairauksien nä- keminen luonnollisena osana elä- mää. Sairauksien syiden pohtimi- nen ei jää arkiteorioissa ravinnon vaikutuksiin, vaikka lääketieteelli- nen selitys tunnetaankin. Laajem- pina, yhteiskunnallisina sydänsai- rauksien syinä koetaan esimerkik- si muuttoliike, jonka seurauksena suvut ovat ”menneet rikki” (s. 49), toimeentulon vaikeus maaseudul- la ja sodan kärsimysten aiheuttama paino. Sairaus on ikään kuin luon- nollinen seuraus vastoinkäymisis- tä, sydän lopulta ”kuluu rikki”, ku-

ten Honkasalo kirjoittaa (s.148).

Äänellä on niin konkreettinen kuin metaforinenkin rooli teokses- sa. Kertomista kuljettavat eteenpäin haastateltavien äänet, otteet heidän puheestaan. Honkasalo kuvaa tut- kimusmenetelmäänsä myös konk- reettisena äänien kuuntelemisena.

Tällaisessa kuuntelemisessa mer- kityksellisiksi tulevat myös äänen ruumiilliset ulottuvuudet, sen sä- vyt, tauot, toistot, joita tutkija ku- vaa kuunnelleensa yhä uudelleen pohtien niiden merkitystä ja vies- tiä. Honkasalo palaakin äänellisyy- den ongelmaan useaan otteeseen, ja kysyy esimerkiksi: ”Mitä oikeastaan tein muuttaessani heidän puhettaan tekstiksi? Entä jos ei ollutkaan niin, että he vain ilmaisivat itseään pu- heen ja äänen erityisyydellä, entä jos he myös ajattelivat ja olivat suh- teessa maailmaan paremmin puhu- mansa välityksellä?” (s. 59).

Honkasalo kiinnittää huomiota myös haastateltavien puheessa tois- tuviin ilmaisuihin, joilla he kuvaavat omaa elämäänsä ja arkeaan. Tunteet ja sairaudet nivoutuvat näissä ilmai- suissa yhteen ruumiillisiksi koke- muksiksi. Minkälaista toimijuut- ta on sietäminen, kysyy Marja-Liisa Honkasalo. Mitä tehdä, kun mittään ei maha, tai mitä haastateltavat tar- koittavat sanoessaan, että ahistaa?

Tämä naisten toimijuuden tarkas- telu kuljettaakin tutkimusta alus- ta loppuun. Tutkittavien ilmaisujen pohdinta laajenee eletyn ruumiilli- suuden ja toimijuuden analyysiksi, muttei silti näytä kadottavan haas- tateltavien ääntä.

Honkasalon tutkittavat ovat tut- kijan oman määritelmän mukaan niitä, jotka jäivät kotikyläänsä.

Jäämisen käsite on toistuvasti poh- dinnan alla. Minkälaista toimijuut- ta jääminen on? Honkasalo osoit-

taa, että miehille jääminen näyttää merkitsevän toimeentulon heike- tessä tai sairauden rajoittaessakin aktiivisen, miehisen elämän mah- dollistumista, esimerkiksi kalas- tusta ja metsästystä. Naiset kuvaa- vat jäämisen usein valintana tois- ten vuoksi; kun ”mittään ei maha”.

Honkasalo näkee tämän, naisten kuvaaman sietämisen pienenä toi- mijuutena. ”Kun mitään ei mahda, voi kuitenkin pysyä”(s. 249).

Honkasalo tarkastelee sairau- teen ja sairastumiseen kytkeytyviä merkityksiä haastateltavien omi- en käsitteiden kautta: esimerkkei- nä mainitut sietäminen ja ahistus.

Näillä käsitteillä tutkimuskylän naiset kuvaavat ja käsittelevät elä- määnsä, sairauden kanssa elämis- tään ja tyhjenevässä kylässä sin- nittelemistään. Honkasalo myös osoittaa, että naiset ja miehet an- tavat sairaudelle elämänkulussaan erilaisia merkityksiä. Tilastollisesti sydänsairaudet ovat miesten vaiva, Pekka Puskan johtaman Pohjois- Karjala-projektin keskiössä olivat- kin juuri miehet. Miehet kuvaavat sydänsairauden usein osaksi hyvää, miehistä elämänkulkua. Sydänsai- raus näyttäytyy näissä kertomuk- sissa luonnollisena seurauksena kunnollisesta, hyvästä elämästä, jo- hon kuuluu raskas työ. Myös nais- ten kertomuksissa sydänsairaudet merkityksellistyivät osaksi raskasta elämää, mutta toisella tavalla. Sydä- men sairastuminen ajatellaan seu- rauksena raskaasta elämästä, sy- dänsuruistakin. ”Syänrikko, Riitta naurahti omasta sydämestään pu- huessaan, on nivelrikkoi, on syän- rikkoiki ja siipirikkoi. Naiset sanoi- vat myös, että syämmestä otti ihan pakahuksiin asti”(s. 11).

Sydänsairauden oireet käänty- vät myös tunnekielelle. Honkasa-

60

lon mukaan tässä naisten kuvaa- ma sietäminen tulee ruumiilliseksi ahistuksessa, jolla he kuvaavat niin sydänoireita kuin tunnekokemus- taankin. Niin naisten kuin miesten- kin tulkinnoissa osattomuus, köy- hyys ja menetykset elämässä joh- tavat sydämen sairastumiseen. Sai- rauksien yleisyys antaa kyläläisille kuitenkin myös lohtua: menetyksis- tä tulee siten yhteisiä, lähes arkisia.

Teoksen rakenne on Honkasa- lon mukaan ajateltu kahdenlaisia lukijoita silmälläpitäen. Teos on suunnattu toisaalta sydänsairauk- sien kanssa eläville, toisaalta tutki- muksellisesti kiinnostuneille luki- joille. Teoreettiset osuudet lukijan on mahdollista jättää väliin, mut- ta niihin kirjoitetut pohdinnat ovat myös helppolukuisia suhteessa teo- reettisen käsitteellistämisen moni- mutkaisuuteen.

Honkasalo sisällyttää etnogra- fiaansa oman konkreettisenkin pai- kantumisensa. Vaikeudet kylään asettumisessa, haastateltavien hank- kimisessa sekä tutkimuskylässä asu- misessa tuovat tutkimuksen tapah- tumisen konkreettiset edellytykset myös lukijan ulottuville. Lisäksi ne tuovat paikoin esiin myös kylän, tai ehkäpä minkä tahansa (pohjoiskar- jalaisen) kylän sisäistä dynamiik- kaa: kontrolli on tiukka, mutta (ky- län) ulkopuoliselle on vaikea puhua suoraan, silloinkin kun pitäisi. Tut- kijan kokemus kentälle pääsystä ha- vainnollistaa siten myös tilanteita ja ilmapiiriä kylässä, joka toki tulee esiin myös haastateltavien puhees- sa. Honkasalo pohtii myös tällaisen

”koti-etnografian” olemusta verrat- tuna kaukana, vieraassa ympäristös- sä tehtävään etnografiaan. Fyysisesti suhteellisen lähellä sijaitseva kenttä on mahdollistanut jatkuvan keskus- telun ja tutkimustekstien kommen-

toinnin myös tutkittavien näkökul- masta. Kentältä ei myöskään tulla varsinaisesti pois: yhteydet säilyvät, ystävyyssuhteitakin syntyy. Kenttä- työ ei siten ehkä varsinaisesti kos- kaan pääty.

Honkasalon tapa tarkastel- la analyyttisesti omia ruumiillisia reaktioitaan tuo myös esiin ylei- sempiä, teoreettisiakin merkityk- siä. Mitä tutkijan väsyminen haas- tattelutilanteessa voi kertoa? Tässä tapauksessa se tuo esiin paljasta- vasti, kuinka kärsimyksen sanallis- taminen onnistuu – tai epäonnis- tuu. Tutkijan ruumis torjuu haas- tateltavien puhetta kärsimyksen kokemuksesta vaipuen selittämät- tömään, kontrolloimattomaan vä- symykseen. Väsymys toistuu haas- tateltavien puhuessa kokemuksis- taan, joissa ”elämä tuli sillä tavoin raskaaksi ettei se ollut sitä ennen”(s.

64). Honkasalo kuvaa tämän pu- heen kärsimyksestä menneen jolla- kin tapaa ”yli”, kielellisen ja sanal- listettavissa olevan havainnoinnin ulkopuolelle – tai ehkä pikemmin- kin sisäpuolelle – ja ilmenneen ruu- miin uupumisena. ”Kärsimys rik- koo ihmisenä olemisen peruskate- gorioita ja myös kieltä ja kielenkäy- tön rajoja” (s. 67).

Honkasalon tutkimus edustaa antropologisen kenttätutkimuk- sen traditiota. Suomalaisen kan- sansairauden kokemusta ja elettyä arkea tavoittavassa tutkimukses- sa menetelmä on vertaansa vailla.

Teos myös vakuuttaa: vaikutelma haastateltavien oman äänen kuu- lumisesta säilyy teoreettisen, ruu- miinfenomenologisen pohdinnan- kin keskellä, äänet kietoutuvat yh- teen. Lukukokemus antaa vahvan vaikutelman haastateltavien koke- muksesta, mikä on osaltaan myös kirjoitustekninen tai -tyylillinen

kysymys. Honkasalon kieli on kor- keatasoista, kaunista ja poeettista, kenties siksikin se tavoittaa kylän äänet, ihmisten koetun ja eletyn to- dellisuuden.

Sairauksien tutkimus ja määrit- tely on jäänyt pitkään luonnontie- teiden itseoikeutetuksi tehtäväk- si. Sairaudet kuitenkin määrittyvät ja ne koetaan kulttuuristen merki- tystensä kautta, jolloin sairauden ja kulttuurin välisten yhteyksien jäl- jittäminen tutkimuksen keinoin on tärkeää. Näiden yhteyksien rih- maston tarkastelu taas on kulttuu- rintutkimuksen tehtävä. Tällainen tutkimus tuskin koskaan voi perus- tua yksinomaan lomakkeille ja ti- lastoille, vain pitkä kenttätyö ja tut- kijan syvällinen pyrkimys ymmär- tämiseen voi tuottaa näin kiinnos- tavan ja ansiokkaan tutkimuksen.

Kirjallisuus

Honkasalo, Marja-Liisa 2002. ”Vielkii miuta nii itkettää…” Suru, ero ja ahistus pohjoiskarjalaisten naisten arkipäivässä. Teokses- sa Itkua ikä kaikki? Kirjoituksia naisesta, vallasta ja väkivallas- ta. Toimittaneet Satu Apo, Anu Koivunen, Leena-Maija Ros- si ja Kirsi Saarikangas. Helsin- ki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Honkasalo, Marja-Liisa 2004. ”Elämä on ahasta täällä.” Otteita elä- mästä joka ei pidä kiinni. Teok- sessa Arki satuttaa. Kärsimyk- siä suomalaisessa nykypäivässä.

Toimittaneet Marja-Liisa Hon- kasalo, Terhi Utriainen ja Anna Leppo. Tampere, Vastapaino.

Honkasalo, Marja-Liisa 2006. "Aika aikaa kutakin". Naisnäkökulmia toistoon ja toimijuuteen. Teok- sessa Välimatkoilla. Kirjoituk- sia etnisyydestä, sukupuolesta ja kulttuurista. Toimittaneet Tarja Kupiainen ja Sinikka Vakimo.

Kultaneito VII. Joensuu, Suo- men Kansantietouden Tutkijain Seura.

Kirjoittaja on filosofian maisteri.