Luomutuotannon saavutettavuus Pohjois-Karjalassa
Ville Hamunen 234649 Itä-Suomen yliopisto Historia- ja maantieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Maantieteen pro gradu -tutkielma Ohjaajat: Timo Kumpula & Markku Tykkyläinen Toukokuu 2016
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Osasto – School
Historia- ja maantieteiden laitos Tekijä – Author
Ville Hamunen Työn nimi – Title
Luomutuotannon saavutettavuus Pohjois-Karjalassa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Maantiede Pro gradu -tutkielma 17.05.2016 88
Tiivistelmä – Abstract
Kuluttajien kiinnostus ruoan alkuperää, terveellisyyttä, turvallisuutta, ravintosisältöä sekä koko ruokaketjun toimintaa kohtaan on lisännyt luomutuotantoa ja luomuruoan kysyntää. Tuotannon kasvusta huolimatta luomutuotantoketjun toiminnassa on edelleen pullonkauloja ja turhaa byrokratiaa, joita tulisi karsia, jotta koko luomuketjun toimintaa voitaisiin käytännön tasolla helpottaa. Luomututkimusta tulisi lisätä myös siitä syystä, että Suomen valtion ja maabrändityöryhmän asettamiin luomun käyttötavoitteisiin päästäisiin lähitulevaisuudessa.
Tämä pro gradu -tutkielma selvittää, mikä on luomutuotannon saavutettavuus Pohjois-Karjalassa, jossa kysynnän ja tarjonnan suhde sekä alueellinen tasapaino ovat ilmiönä vielä tuntemattomia. Tutkimuksessa etsitään keinoja luomutuotannon, raaka-aineiden jalostuksen ja niiden kuljetusten tehostamiseksi. Koko luomuketjun toimintaa voidaan kehittää ekologisempaan ja logistisesti järkevämpään suuntaan lyhentämällä raaka-aineiden kuljetusmatkoja. Tulosten avulla voidaan tarkastella luomutuotannon kannattavuutta, tuotannon sekä tuotanto- ja kuljetusketjun toimijoiden potentiaalista sijoittumista maakunnassa.
Luomutuotannon saavutettavuutta Pohjois-Karjalassa selvitettiin asiantuntijahaastattelujen sekä paikkatietomenetelmien avulla. Asiantuntijahaastatteluiden avulla selvitettiin luomutuotannon nykytilaa, tuotannossa ilmeneviä ongelmia, sekä keinoja, joilla luomutuotantoa voitaisiin parantaa. Paikkatietomenetelmillä etsittiin tuotannon keräilylle, jatkojalostukselle, varastoinnille ja myynnille optimaalisimpia sijainteja, joihin raaka-aineiden kuljetusajat ovat mahdollisimman lyhyet. Optimaalisimmat solmukohdat toimivat myös reitteinä, jotka on optimoitu tuotannon keräilyn tehostamiseksi, sekä palvelualueina, joilla pyritään palvelemaan mahdollisimman suurta potentiaalista ostajakuntaa.
Tulosten perusteella Pohjois-Karjalasta löytyy muutamia optimaalisimpia tuotannon solmukohtia luomutuotannon keräilylle, tuotteiden käsittelylle ja myynnille. Luomutuotannon saavutettavuuden parantamiseksi tai tehostamiseksi ei kuitenkaan ole yhtä oikeaa ratkaisua, vaan paras tulos saavutetaan huomioimalla luomutuotantotilojen tilakohtaiset piirteet. Ensisijaisesti tulee huomioida tilalla päätuotteena kasvatettu luomuraaka-aine ja sen vuotuinen tuotantomäärä.
Logistiikkapalveluja tulee kehittää nykyiselle luomutuotannolle sopiviksi, tai tuotantovolyymia ja kuljetuseriä kasvattaa kaikkien raaka-aineiden kohdalla vastaamaan nykyisiä kuljetuspalvelujen vaatimuksia. Luomutuotannon saavutettavuutta voidaan parantaa keskittämällä tuotantoa tai tuotannon käsittelystä, kuljetuksista tai myynnistä vastaavia yrityksiä niihin kuntiin, joissa luomuraaka-aineiden tuotantomäärät ovat entuudestaan suuria.
Avainsanat – Keywords
Luomu, luomutuotantoketju, saavutettavuus, paikkatieto, verkostoanalyysi, solmukohdat, Pohjois-Karjala
Sisällysluettelo
Esipuhe
1 Johdanto ... 1
2 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset ... 3
3 Luomu ja luomutuotanto... 4
3.1 Luomutuotannon kehitys ja nykytila Suomessa ... 5
3.1.1 Luomuviljat ja luomuliha ... 6
3.1.2 Luomuelintarvike ... 8
3.2 Luomuelintarvikeketju Suomessa ... 9
3.3 Luomumarkkinat ja luomun myynti ... 10
3.4 Luomutuotannon haasteet ja kehittämisen keinot ... 12
3.4.1 Luomutuotannon yleiset haasteet ... 12
3.4.2 Keinot luomutuotannon kehittämiseksi ... 13
3.5 Luomutuotannon kehitys Pohjois-Karjalassa ... 14
4 Saavutettavuus ... 20
4.1 Saavutettavuustutkimus maantieteessä... 21
4.2 Maantieteellinen näkökulma luomutuotannon saavutettavuuteen ... 23
5 Aineistot ja menetelmät ... 25
5.1 Aineiston rajaaminen ja tutkimusprosessin vaiheet ... 25
5.2 Asiantuntijahaastattelut ... 29
5.3 Paikkatietoaineistot ... 30
5.4 Verkostoanalyysi ... 32
5.4.1 Verkostoanalyysin muuttujat ja analyysiin vaikuttavat tekijät ... 33
5.4.2 P-mediaaniongelma ... 34
5.4.3 Lokaatio-allokaatioanalyysi ... 35
5.4.4 Optimaalisten kuljetusreittien ja palvelualueiden laskeminen ... 37
6 Asiantuntijahaastattelujen tulokset... 41
6.1 Nykytilanne ... 41
6.2 Jakelukanavat tuottajan ja kuluttajan näkökulmasta ... 42
6.3 Markkinat ja kulutus ... 43
6.4 Ongelmat ja haasteet ... 44
6.5 Kehittämisen keinot ja tulevaisuus ... 46
7 Paikkatietomenetelmien tulokset ... 49
7.1 Luomuraaka-aineiden tuotanto ja kysyntä Pohjois-Karjalassa ... 49
7.2 Luomuraaka-aineet kunnittain ... 56
7.3 Luomutuotannon solmukohdat ... 58
7.4 Luomuraaka-ainekuljetusten matka-ajat ... 65
7.5 Keräilyreitit optimaalisista solmukohdista ... 68
7.6 Optimaalisimpien solmukohtien palvelualueet ... 69
8 Pohdinta ... 73
8.1 Luomutuotannon ja kysynnän alueellinen tasapaino... 73
8.2 Luomutuotannon, tuotantoketjun sekä jakelun tehostamisen keinot... 74
8.3 Parempi saavutettavuus Pohjois-Karjalan luomutuotannolle ... 75
9 Johtopäätökset ... 78
Lähteet... 80
Liitteet ... 84
Esipuhe
Ruoka ja toimiva ruoantuotanto ovat yhteiskunnan peruspilareita. Luomutuotanto on yksi ruoan tuotannon tavoista, jota on viljelymuotona toteutettu jo yli sata vuotta. Pitkästä historiastaan ja nykypäivänä vakiinnuttamastaan asemasta huolimatta, luomutuotantoon liittyy paljon haasteita, jotka näkyvät luomutuotteiden saatavuudessa.
Aiheeni valintaan vaikuttivat mielenkiintoni luonnonmukaista ruoantuotantoa sekä paikkatietomenetelmiä kohtaan. Usein kaupassa asioidessani mietin, miksi luomutuotteita on edelleen hyvin rajallisesti saatavilla, eikä kaikista kaupoista löydy samoja tai saman valmistajan luomutuotteita. Suomalaiseen luomutuotantoon ja sen ketjuun hieman tutustuttuani huomasin, että luomutuotannossa on edelleen paljon tutkimuksellisia aukkoja, joilla tuotantoa ja tätä kautta tuotteiden saatavuutta voitaisiin edistää. Paikkatietomenetelmien käyttö tuntui luonnolliselta valinnalta niiden monipuolisten käyttömahdollisuuksien vuoksi, ja koska luomutuotantoa ei ole aiemmin tutkittu paikkatietomenetelmiä hyödyntäen.
Haluaisin kiittää haastattelemiani asiantuntijoita, joiden kanssa sain käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja joilta sain hyvin perusteltuja mielipiteitä luomutuotannon nykytilasta erityisesti Pohjois-Karjalassa, mutta myös kansallisella tasolla. Haluan kiittää pro gradu -työni ohjaajia professori Markku Tykkyläistä ja apulaisprofessori Timo Kumpulaa. Haluaisin kiittää myös kaikkia läheisiäni, jotka ohjasivat, kommentoivat, antoivat neuvoja tai muulla tavoin tukivat työni etenemistä.
1
1 Johdanto
Luonnonmukaisen ruoan käyttö ja merkitys kuluttajille jatkaa kasvamistaan Suomessa. Ihmisten lisääntyvä kiinnostus ja tätä kautta tietous eläinten hyvinvoinnista, ruoan alkuperästä, ravintosisällöistä sekä koko ruokaketjun toiminnasta ovat nostaneet viime vuosina luomuruoan kysyntää. Lisäksi kuluttajien kiinnostus on keskittynyt ruokaketjun läpinäkyvyyteen ja jäljitettävyyteen ruoan laadun näkökulmasta (Bosona ja Gebresenbet 2011: 294). Lisäksi eri terveysilmiöt ovat edesauttaneet luomuruoan myyntiä terveellisempänä vaihtoehtona tavanomaisiin elintarvikkeisiin verrattuna. Useissa tutkimuksissa on todettu kuluttajien olevan kiinnostuneita lähellä tuotettujen elintarvikkeiden käytön lisäämisestä ja Suomen maabrändityöryhmä on esittänyt maamme nostamista maailman johtavaksi luomutuotantomaaksi tulevaisuudessa (RuokaGIS 2014). Luomun laajenemista on pidetty merkkinä myös elintarvikejärjestelmän vihertymisestä ja osoituksena länsimaisten tuottajien ja kuluttajien aiempaa eettisempien ja ekologisempien arvojen omaksumisesta (Silvasti ja Mononen 2006: 202).
Miksi luomuruoan tai luomutuotannon saavutettavuutta tulisi ylipäänsä tutkia? Luomututkimus on ollut hitaassa, mutta varmassa kasvussa 2000-luvulla. Kasvusta huolimatta tuotannon ja muun luomuketjun tehokkuudessa on edelleen pullonkauloja ja turhaa byrokratiaa, joita tulisi ensin tutkia, jotta koko luomuketjun toimintaa voitaisiin käytännön tasolla helpottaa. Luomututkimusta tulisi lisätä, jotta valtion hallituksen ja maabrändityöryhmän asettamiin luomun käyttötavoitteisiin päästäisiin lähitulevaisuudessa.
Suomalaisessa maataloudessa tuotantoa pyritään edelleen tehostamaan ja keskittämään, jolloin pienet tilat syrjäisillä alueilla joutuvat lopettamaan toimintansa. Yksi ilmeisimmistä tuloksista on keskittämisestä johtuva maatilojen selkeä väheneminen Pohjois-Karjalassa ja jäljelle jäävien maatilojen tilakoon suureneminen (Mola-Yudego 2013). Monosen (2008: 158) mukaan luomutuotannon tehostamisen haasteina ovat harvaan asuttu maaseutu, joka rajoittaa tuotteiden markkinointia. Näistä seikoista johtuen tuotannollisesti pienien luomutilojen tulee huomioida tuotteidensa saavutettavuus, jotta taloudelliset edellytykset toiminnalle täyttyvät. Suomessa luomunruoan käytön lisäämisen esteenä on saavutettavuus, eli tuotannon, jakelun ja kysynnän kohtaamiseen liittyvät logistiset ongelmat (RuokaGIS 2014).
Mikäli tuotteita halutaan kaupata, täytyy niitä kuljettaa tai myydä suoraan maatiloilta. Saavutetaanko tällaisella toiminnalla luomutuotannon taustalla vaikuttavan kestävän kehityksen tavoitteet, kun tuotteita kuljetetaan pitkiä matkoja ja kuljetuksesta aiheutuu paljon muitakin kustannuksia, tai kaikki
2 ostajat ajavat tiloille ostamaan luomutuotteita? Kestävän kehityksen näkökulmasta ruoan toimitusketjun uudelleensijoittelu tarjoaa ruoan toimittajille mahdollisuuksia säilyttää lisäarvo alueella, lisätä työllisyyttä, parantaa paikallista näkyvyyttä ja auttaa muita paikallisia yrityksiä (Ilbery ja Maye 2004: 334). Kestävä kehitys on yksi merkittävä vaikuttaja luonnonmukaisen tuotannon taustalla, eikä sen periaatteista tulisi joustaa, kun suunnitellaan tuotannon, markkinoinnin tai myynnin tehostamista.
3
2 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää luomutuotannon tilaa saavutettavuuden näkökulmasta ja sitä, millaiset ovat luomuruoan mahdollisuudet ja edellytykset menestyä Pohjois- Karjalassa, jossa kysynnän ja tarjonnan alueellinen tasapaino on ilmiönä vielä tuntematon.
Tarkoituksena on kehittää tuotannon jakelua entistä ekologisempaan ja logistisesti järkevämpään suuntaan lyhentämällä kuljetusmatkoja ja kehittämällä luomusta entistä lähiruokamaisempaa.
Tutkimuksen tavoitteena on saavuttaa tuloksia, joiden avulla voidaan tarkastella luomutuotannon kannattavuutta, tuotannon sijoittumista, sekä tuotanto- ja kuljetusketjun muiden toimijoiden potentiaalista sijoittumista maakunnassa.
Työtä ohjaavat seuraavat tutkimuskysymykset:
1. Millainen on luomutuotannon saavutettavuus Pohjois-Karjalassa?
2. Miten luomutuotanto ja sen kysyntä kohtaavat Pohjois-Karjalassa?
3. Millä keinoin luomutuotantoa, tuotantoketjua sekä tuotannon jakelua voidaan tehostaa?
Luomututkimukset ovat usein laadullisia, luomuverkkoa tutkivia tai sen yksittäisen osan ilmenemistä jollakin alueella kuvaavia tutkimuksia. Mikäli luomututkimuksella halutaan saada merkittäviä ja päätöksentekoa tukevia tuloksia, joilla voidaan kehittää luomutuotantoa ja muun luomuketjun toimintaa sekä kannattavuutta, tutkimuksen tulisi olla sekä laadullista, että määrällistä. Tarkoituksena on toteuttaa tilastoihin perustuva maantieteellinen luomututkimus alueellisen yleistettävyyden saavuttamiseksi. Vaikka tutkimuksessa käytetty aineisto on vuodelta 2014, yhdessä aiempien tutkimusten sekä haastateltujen asiantuntijoiden antamien kehitysehdotusten kanssa tutkimus selittää myös luomutuotannon saavutettavuuden tämän hetkistä tilannetta Pohjois-Karjalassa.
4
3 Luomu ja luomutuotanto
Luomu on lyhenne sanasta luonnonmukainen, ja sillä voidaan viitata luonnonmukaiseen maatalouteen, luomuraaka-aineisiin, ja näistä raaka-aineista jalostettuihin luomuelintarvikkeisiin.
Luomu voidaan määritellä katsojasta riippuen; maanviljelijä määrittää sen työn ja tavoitteiden kautta ja kuluttaja omiin arvovalintoihinsa perustuen (Mononen 2008: 18). Määritelmiä on varsin erilaisia, mutta perustaltaan ja lainsäädännöllisesti luomutuotannossa on kaikille samat periaatteet ja perussäännöt. Tällöin voidaan kiteytetysti todeta, että luonnonmukainen tuotanto on tilanhoito- ja elintarvikkeiden tuotantojärjestelmä, jolla tuotetaan luonnonvaroja ja biologista monimuotoisuutta ylläpitäen erityisen kuluttajaryhmän suosimia luonnonmukaisia tuotteita ja julkishyödykkeitä, jotka edistävät ympäristönsuojelua, eläinten hyvinvointia ja kehittyvää maaseutua (Euroopan unionin neuvosto 2007: 1).
Luomu-termiin liittyy paljon menetelmää ja luomun vaikutuksia kuvaavia käsitteitä, kuten paikallisuus, pienimuotoisuus, luonnollisuus, puhtaus ja terveellisyys (Silvasti ja Mononen 2006:
202). Luomualan kansainvälinen kattojärjestö IFOAM (2008) määrittää luonnonmukaisen maatalouden tuotantojärjestelmäksi, joka perustuu ekologisiin prosesseihin, monimuotoisuuteen, paikallisten olosuhteiden sallimiin viljelykiertoihin, ylläpitää ihmisen, ekosysteemin ja maaperän terveyttä, ja joka yhdistää perinteitä, innovatiivisuutta ja tiedettä jaetun ympäristön hyödyntämiseksi.
Luonnonmukaisessa maataloudessa systeemin kokonaisvaltaisuus ja sen eri osien hallinta ovat keskiössä. Rajalan (2006: 35) mukaan systeemin kokonaisvaltaisuudella tarkoitetaan kasvien ravinteiden saannin, maan pieneliöstön, vesistön, raaka-aineiden riittävyyden ja valmiin tuotteen laadun huomioimista. Kokonaisvaltainen ajattelu tukee ympäröivän luonnon ja eläinten monimuotoisuutta ja hyvinvointia, sekä tuotantotavan ja tuotteiden terveellisyyttä ja turvallisuutta.
Viljelykäytäntönä luomutuotantoa määritellään sen kautta, mitä tuotannossa ei saa tehdä. Kiellettyä on esimerkiksi käyttää keinotekoisia väkilannoitteita ja torjunta-aineita, muuntogeenisiä organismeja ja niiden johdannaisia, eläinten kasvua kiihdyttäviä hormoneita tai tauteja ehkäiseviä lääkkeitä (Silvasti ja Mononen 2006: 204; Rajala 2006: 39). Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO (2015) määrittää luonnonmukaisen maatalouden järjestelmäksi, jossa ekosysteemiä hallitaan luontaisten ympäristötekijöiden vaikutuksesta, ennemmin kuin ulkopuolisilla panoksilla, kuten keinotekoisilla lannoitteilla, torjunta-aineilla, lääkkeillä, geneettisesti muokatuilla siemenillä tai taimilla, säilöntäaineilla, lisäaineilla ja säteilytyksellä. Luonnonmukaisessa maataloudessa ravinnekierto pidetään mahdollisimman suljettuna: tarvittava lisätyppi tulee
5 luonnollisen biologisen typensidonnan kautta ja lannoitus pieneliöiden hajottaman eloperäisen aineen kautta (Rajala 2006: 36).
Luomutuotanto jaetaan maataloustukien puolesta kahteen sitoumustyyppiin: luonnonmukainen tuotanto ja luonnonmukainen eläintuotanto. Sitoumus voidaan rajata yhteen, tietyssä viljelykierrossa olevaan peltoon, mutta luomukotieläintuotannossa sitoumus edellyttää luonnonmukaista kasvinviljelyä koko tilalla (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015: 2). Luonnonmukaisen viljelyn viljelykierrossa vuorottelevat viljat, nurmet ja rehunurmet tai -viljat, ja osalla tiloilla on omia kotieläimiä tai tilat toimivat yhteistyössä kotieläintilan kanssa. Kotieläinten hoidossa pyritään huomioimaan ja mahdollistamaan kullekin eläinlajille tyypillinen käyttäytyminen ja painotetaan tautien ennaltaehkäisemistä, jotta oireita ei tarvitsisi hoitaa lääkehoidolla. Sekä kasvien että eläimien kohdalla tulee vaalia geneettisen monimuotoisuuden säilymistä. (Rajala 2006: 38.)
Usein ajatellaan, että luomuruoka on lähellä tuotettuja, paikallisia raaka-aineita ja niistä jalostettuja elintarvikkeita (Paananen ja Forsman 2003: 8). Kaikkien luomutuotteiden kohdalla näin ei välttämättä ole. Lähiruoka on oma käsitteensä, jolla tarkoitetaan ruoantuotantoa ja -kulutusta, jossa käytetään oman alueen raaka-aineita ja tuotantopanoksia (Paananen & Forsman 2003: 8). Luonnonmukainen maatalous on kuitenkin tuotantomenetelmä, jonka lähtökohtana on ekologisesti kestävän käytön pohjalta toimiva maatalous, joka perustuu ravinteiden luonnolliseen kiertoon (IFOAM 2008; FAO 2005). Luomun ulkomaalaisten vastineiden merkityksiä tulisi kuitenkin pohtia tarkemmin, sillä esimerkiksi sanat ”orgaaninen” tai ”luonnonmukainen” eivät vastaa luomulle asetettuja ympäristöstä huolehtimisen tavoitteita (Mononen 2008: 23).
3.1 Luomutuotannon kehitys ja nykytila Suomessa
Luonnonmukainen maatalous lähti liikkeelle 1900-luvun alussa, jolloin Englannissa kehitettiin orgaanista viljelyä ja Saksassa biologis-dynaamista sekä orgaanis-biologista viljelyä. Suomalainen alan pioneeri A.I. Virtanen kehitti 1930-luvulla typpikotovaraista viljelyjärjestelmää. Todellinen herääminen alkoi 1970-luvulla, jolloin tuottajien ja kuluttajien piirissä kiinnostuttiin laajemmin luonnonmukaisesta viljelystä. (Rajala 2006: 19–20.) Erilaisten ympäristökysymysten ajankohtaistuminen, yhteiskunnallinen vihertyminen, globalisaation myötä tapahtunut ruoan
“luonnollisuuden” hämärtyminen sekä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun elintarvikejärjestelmän skandaalit lisäsivät terveiksi ja turvallisiksi miellettävien elintarvikkeiden kysyntää ja tarjosivat hyvät edellytykset luomun laajenemiselle (Silvasti ja Mononen 2006: 205).
6 Luonnonmukainen maatalous on kasvanut Suomessa merkittävästi viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tilojen, toimijoiden ja tuotannon osalta. Silvastin ja Monosen (2006: 204) mukaan Suomessa oli vuonna 1989 noin 350 luomutilaa ja seuraavana vuonna määrä oli jo kaksinkertaistunut. Suomen EU-jäsenyyden myötä luomutilojen määrä kasvoi ensin nopeasti, mutta kääntyi laskuun hyvin pian. Vuonna 1996 luomuun siirtyi Suomessa peräti 1 700 uutta tilaa ja vuosina 1998–2004 luomutilojen todellinen lukumäärä oli noin 5000 (Silvasti ja Mononen 2006: 204). Tähän vaikuttivat Euroopan unionin jäsenyyden (1995) tuoma valvonnan kehitys, maatalouden ympäristöohjelmaan sisältynyt luomutuki sekä luomuviljelyn säännösten vakiinnuttaminen (Ryynänen 2004). 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa luomuun siirtyi runsaasti kasvinviljelytiloja, muttei samaisten tilojen kotieläimiä tai erillisiä kotieläintiloja, sillä tukiehdot eivät tätä edellyttäneet (Pöytäniemi 2013: 41). Vuonna 2005 luomutiloja oli tuotannossa yli 600 edellisvuotta vähemmän, ja edelleen luomutuotanto taantuu useimmilla EU-jäsenyyden jälkeisillä luomubuumialueilla (Silvasti ja Mononen 2006: 204). Globaalisti tarkasteltuna Suomi sijoittuu luomutuotannossa sijalle 6 ja on edelleen tuotannollisesti selvästi muita pohjoismaita jäljessä (Mononen 2008: 28).
Luomua pidetään tavanomaista tuotantoa ekologisempana ruoan tuottamisen tapana, mutta se on jäänyt tästä huolimatta sekä hehtaareissa että tilamäärissä laskettuna varsin pieneksi ilmiöksi valtakunnallisesti (Silvasti ja Mononen 2006: 202). Suomen koko viljelyalasta noin 10 prosenttia, eli yli 4000 tilaa, on luonnonmukaisessa tuotannossa, ja näistä tiloista 700:lla on myös luomueläimiä (Evira 2015). Suomessa on noin 600 luomuelintarvikkeita valmistavaa yritystä, joista valtaosa on myllytuotteiden jalostajia (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 10). Luomulle oma viranomaisjärjestelmänsä, mitä ei kovin monessa muussa maassa ole (Pöytäniemi 2013: 10).
Suomessa valvovana osapuolena toimii elintarviketurvallisuusvirasto Evira, jonka toimesta luomuelintarvikkeiden ja luomurehujen valmistajia valvotaan. Valvonnan piiriin kuuluvat yritykset ja tilat tarkastetaan vähintään kerran vuodessa ELY-keskusten toimesta. (Evira 2015.) Muualla valvonnasta vastaavat yksityiset valvontalaitokset (Pöytäniemi 2013: 10).
3.1.1 Luomuviljat ja luomuliha
Luomuvilja on viljaketjun voimakkaimmin kasvava osa-alue, pienestä tuotantovolyymista huolimatta (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012: 33). Suomessa luomutilat ovat keskipeltoalaltaan suurempia kuin tavanomaiset tilat, mutta luomutuotannon edellyttämästä viljelykierrosta johtuen peltoalasta lähes
7 puolet ovat nurmia ja laidunta (Mononen 2008: 150). Pöytäniemen (2013: 29) mukaan luomuelintarvikeviljoista kaura on määrällisesti viljellyin, ja potentiaalisia kuluttajamarkkinoita löytyisi luomukauran lisäksi myös korkeavalkuaispitoisille kevätvehnälajikkeille. Viljelykasvien monipuolisella vuorottelulla, sekä kasvinviljelyä ja kotieläintuotantoa yhdistävillä tiloilla, pyritään toiminnan omavaraisuuteen ravinnekierron, tasapainoisen tuotannon sekä itsenäisesti toimivan maatilaekosysteemin turvaamiseksi (Rajala 2006: 40–41).
Luomuviljojen kysynnän kasvusta ja teollisuuden investoinneista huolimatta ongelmina ovat edelleen kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuus ja näitä koskevien tietojen puute, jotka hankaloittavat ketjun toimijoiden päätöksentekoa. Tieto tuottajien ja ostajien välillä ei kulje, kotimaisen luomuviljan hinta on epäselvä ja voi vaihdella nopeasti epätasaisen viljavirran vuoksi. Luomuviljan ja öljykasvien tarjontaa, varastointia ja käyttölukuja koskevaa tilastotietoa on liian vähän saatavilla tai tiedot julkaistaan liiallisella viiveellä. Tästä syystä myös osa alkutuotannosta päätyy tavanomaisen viljan joukkoon. Rehuviljakaupan ongelmana ovat pienet tuotantoerät, pitkät kuljetusetäisyydet ja varastopaikkojen vähäinen määrä. (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012; 2015.)
Pro Luomun (2015b: 4–7) tilaaman ja markkinatutkimusyritys TNS Gallupin toteuttaman teurastamoille teettämän kyselyn perusteella luomulihan kokonaistuotanto oli 3,1 miljoonaa kiloa vuonna 2014. Samassa tutkimuksessa todettiin, että luomulihantuotanto lisääntyi 8 % edellisvuodesta ja sen osuus kotimaisesta lihantuotannosta oli 0,8 %. Viidesosa teurastamoille viedystä luomulihasta palautuu takaisin tuottajille suoramarkkinointia ja -myyntiä varten. Samassa tutkimuksessa tehtiin valtakunnallinen arvio luomulihanmyynnin arvosta, joka oli 8,6 miljoonaa euroa tuoreelle lihalle ja 3,5 miljoonaa euroa tuoreille lihavalmisteille. Luomulihan myynnin potentiaaliksi oli laskettu tuoreelle lihalle 27 miljoonaa euroa ja tuoreille lihavalmisteille 10 miljoonaa euroa. Tuoreessa luomulihassa kasvua oli edelliseen vuoteen nähden 0,6 miljoonaa euroa, kun taas tuoreissa lihavalmisteissa oli tapahtunut laskua 0,3 miljoonan euron verran, johon vaikutti muutamien tuotteiden jääminen pois markkinoilta.
Luvut osoittavat luomulihan tuotannon olevan edelleen lapsenkengissä Suomessa. Osassa raaka- aineita haasteita ilmenee pienissäkin tuotantomäärissä. Esimerkiksi koko ruhon hyödyntäminen on haasteellista luomusianlihan osalta, kun kulutus on laskussa ja markkinoita on lähinnä kinkulle, ulkofileelle ja jauhelihalle (Pro Luomu 2015c: 4). Tavallisen lihan edullisuus ja hinnan jatkuva lasku hidastavat luomulihan menekkiä ja menekin kasvua (Pro Luomu 2015b: 6). Näistä syistä johtuen luomutuotantoa tulisi alueellisesti yhtenäistää ja tasapainottaa suhteessa kysyntään, sillä
8 viljantuotannossa tuotantomäärät ovat usein pieniä ja keskittyneet Etelä-Suomeen, kun taas lihantuotanto on keskittynyt pohjoisemmaksi (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015: 8).
3.1.2 Luomuelintarvike
Elintarvikkeeksi jalostetulla luomutuotteella on myös omat tarkat määritelmänsä ja vaatimuksensa.
Rajalan (2006: 433–434) mukaan luomuelintarvikkeen raaka-aineista 95 % tulee olla luonnonmukaisesti tuotettuja ja jäljelle jäävä 5 % tavallisesti tuotettuja. Vettä, suolaa, lisäaineita, aromeja, entsyymejä ynnä muuta ei lasketa kokonaisprosenttiosuuteen. Luomuelintarvikkeissa käytettyjen lisäaineiden valikoima on tavanomaisia elintarvikkeita rajatumpi (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 7). Tavoitteena on lisättyjen aineiden vähäisyys tuotteissa, ja lisättäessäkin niiden tulee olla luonnollisia ja luomulaatuisia (Rajala 2006: 433–434).
Luomutuotteita jatkojalostetaan niiden säilyvyyden parantamiseksi, myyntiajan pidentämiseksi, tuotteiden menekin parantamiseksi sekä tuotevalikoiman laajentamiseksi (Rajala 2006: 432).
Luomuraaka-aineille voidaan saada myös lisäarvoa jalostamalla niistä teollisia elintarvikkeita tai niiden ainesosia (Pöytäniemi 2013: 42). Luomuelintarvikkeilla ei ole omia valmistusmenetelmiä, vaan menetelmät ovat jatkojalostuksessa samat, kuin tavanomaisten elintarvikkeiden valmistuksessa (Rajala 2006: 431). Myös luomunelintarvikkeiden tarjontakanavat ovat Suomessa samat kuin tavanomaisilla, sillä ne jalostetaan samassa paikassa. (Mononen 2008: 150).
Suomen ostetuin luomutuote on luomumaito, jonka osuus Suomen luomumyynnistä on noin 25 %.
Lisäksi luomukananmunien ja joidenkin -hiutaleiden kohdalla markkinaosuus on jo 10 prosenttia.
Arvioidaan, että Suomesta meni luomutuotteita vientiin kymmenen miljoonan euron edestä. Tärkein vientituote on luomukauratuotteet, joiden tuotannosta 80–90 % menee vientiin. Tärkeimpiä vientimaita ovat Tanska, Ruotsi, Saksa ja Ranska. (Pro Luomu 2015a: 10–15.) Suomalaisia luomuvientituotteita ovat pääosin kaurasta tuotetut viljatuotteet kuten hiutaleet ja leivät, perunajauho ja -hiutaleet, luonnonmarjat, maito, mallastuotteet, lakritsa, majoneesi, suklaa, sienet, koivunmahla, vodka ja tattari (Pöytäniemi 2013: 16).
Luonnonmukaiseen tuotantoon siirtymistä tuetaan siitä syystä, että tuotanto saataisiin vastaamaan tämän hetkistä kysyntää (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 7). Tällä hetkellä kotieläintuotanto ei riitä edes kotimaahan, puhumattakaan ulkomaisen kysynnän potentiaalista (Pöytäniemi 2013: 18).
Luomu on keino kasvattaa ruoka-alan kilpailukykyä Suomessa, sillä 40 prosenttia vähittäiskaupan
9 luomuvalikoimasta on tällä hetkellä tuontia (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 7). Luomutuotteet ovat tavanomaisia kalliimpia eikä tuotantotapa yksin ole riittävä edellytys korkeammalle hinnalle, joten kuluttajat olettavat saavansa tuotteista jotakin muuta lisäarvoa (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015:
12). Osalle luomutuotteita myyntiaika on liian lyhyt, että taloudellisesti kannattavaa kuljetusta voitaisiin järjestää (Pöytäniemi 2013: 18).
3.2 Luomuelintarvikeketju Suomessa
Vaikka luomutuotantoa määrittävät monet tekijät, lait ja säännöt, ei sille ole määritetty tarkkaa tuotantoketju- tai logistiikkamallia. Tuotantoketjua voidaan yleisellä tasolla kuvata Hollowayn ym.
(2007: 9) mukaan yhden tai kahdensuuntaiseksi suhteeksi ruoan tuotannon ja ruoan kulutuksen välillä. Luomutuotantoketjussa ruoka liikkuu eri toimijoiden välillä, eri teknologioiden läpi ja eri kuljetusmuotojen kautta kuluttajille. Tuottajan näkökulmasta luomuraaka-aineet jalostetaan siellä, missä on lähin tai raaka-aineesta eniten maksava jalostaja. Sellaisenaan kuluttajille kelpaavat luomuvihannekset, -juurekset ja -marjat voivat kulkea pakkaamojen, pakastamoiden, markettien tai erikoiskauppojen kautta kuluttajille, tai ne saadaan suoraan tilalta, tai parhaassa tapauksessa viedään kuluttajan ovelle. Tapoja on siis monia ja se, miten tuotteita kuljetetaan ja mitä kautta ne päätyvät kuluttajille, riippuu tuottajasta, markkinoista ja kuluttajien tarpeista.
Tavanomaisen elintarvikeketjun rakenne kuvaa pitkää ja moniportaista elintarvikeketjua, jossa raaka- aine kulkee monen välikäden kautta kuluttajille (Kuva 1). Tavanomainen elintarvikeketju rakentuu siten, että ketjun alkupäässä toimiva panosteollisuus toimittaa maatalouksille tuotannossa tarvittavat siemenet, rehut ja lannoitteet. Alkutuotannossa syntyneet raaka-aineet siirtyvät kuljetusyritysten kautta jalostettaviksi erilaisille elintarviketeollisuuden toimijoille. Jalostetut tuotteet toimitetaan puolestaan vähittäiskauppaketjuille tai tätä ennen tukkuihin, mistä jakelu vähittäiskauppoihin tapahtuu. Tämän jälkeen kuluttajat hakevat valmiit tuotteet vähittäiskaupoista. (Hyvönen 2014: 33.) Luomuelintarvike voi kulkea tuottajalta kuluttajalle monella eri tapaa. Luomuelintarvikeketju voi rakentua hyvin moniportaiseksi järjestelmäksi, jossa jokaiselle vaiheelle on omat toimijansa, tai ketju voi olla lyhyt, jossa luomuelintarvike kulkee suoraan tuottajalta kuluttajalle (kuva 1). Joidenkin luomutuotteiden kohdalla tuottajan on kannattavampaa jalostaa tuote sopivampaan muotoon, ennen kuin se myydään kuluttajille. Tällöin tuotetut luomuraaka-aineet viedään jalostettavaksi tai luomutuottaja itse jalostaa tuotteen tilallaan, jonka jälkeen myy tuotteet suoramyyntinä tilalta tai kuljettaa muualle myytäväksi.
10 Kuva 1. Elintarvikeketjun rakenne (Paananen ja Forsman (2003), Hyvönen (2014) ja Heikkilä (2014) mukaillen). Prosessirakenne kuvaa koko luomuelintarvikejärjestelmän rakennetta panostuotannosta kuluttajille.
Raaka-aineen käsittelyn jälkeen luomutuote voidaan myös viedä suoraan kaupoille, tai tuote voi kulkeutua niihin jakelukeskuksien tai elintarviketukkujen kautta. Myyntikanavia on useita, sillä luomutuotteita myydään tavallisissa vähittäiskaupoissa, lähiruokamyymälöissä, toreilla ja ruokapiirien kautta. Luomutuotteet päätyvät myös ravintoloihin ja julkisiin ruokapalveluihin, joissa niistä tehdään valmiita aterioita.
3.3 Luomumarkkinat ja luomun myynti
Luomun markkinaosuus oli vuonna 2014 1,7 % (Pro Luomu 2015a: 10–15). Verrattuna tavanomaiseen viljelyyn luomun ongelmina ovat markkinoiden pirstoutuneisuus ja markkinatietojen puute ketjun eri osien välillä (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012: 27). Luomun markkinoiden kokoa voidaan vain arvioida, sillä luomun myyntiä ei tilastoida (Pro Luomu 2015a: 10–15). Kuitenkin luomusektorin mukaan luomutuotteiden markkinaosuus on Suomen vähittäiskaupassa liian pieni (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012: 27). Vuonna 2014 jauhojen, tärkkelyksen ja muiden viljatuotteiden markkinaosuudesta luomun osuus oli koko myynnin arvossa 9 % ja määrässä 6 % (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015: 9). Vuonna 2015 luomutuotteiden myynnin arvo oli 240 miljoonaa euroa, mikä
Panostuotanto (tuotanto-panokset, raaka-aineet, teknologia)
Alkutuotanto, tuottaja
Elintarviketeollisuus & jalostus
Vähittäiskaupat, ravintolat & julkiset
ruokapalvelut
Ruokapiirit Kuljetus, tukkukauppa
& keskusjakelu
Kuluttajat
Lähiruokamyymälät ja torit Tuottaja
valmistajana ja toimittajana:
Suoramyynti, torimyynti, tilamyymälä, nettikauppa, suorajakelu
11 tarkoittaa, että luomun markkinaosuus kasvoi 1,8 %:iin. Kehitys vaihtelee vuosittain tuotteesta riippuen. Vuoden 2015 eniten myyntiä lisänneet tuoteryhmät olivat luomuvihannekset, -hedelmät, - liha, -kahvi sekä -juusto. Luomuleivän myynti puolestaan laski edellisvuodesta. (Pro Luomu 2016.) Luomutuotannon markkinaosuuden parantamiseen liittyy paljon haasteita. Luomuviljan tuotannon suurin ongelma on kysynnän ja tarjonnan välinen epätasapaino, sillä tuotantomäärät ovat pieniä ja markkinoihin reagoiminen hidasta (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012: 26). Ongelmana on myös niin sanottu piiloluomu, jota esiintyy markkinoilla edelleen paljon. Piiloluomulla tarkoitetaan sitä, että luomupeltoalan tuottamista luomuraaka-aineista osa päätyy tavallisen tuotannon joukkoon (Vilja- alan yhteistyöryhmä 2012: 26). Yleisintä tämä on Suomessa tiloilla, joissa pellot ovat luomuviljelyssä, mutta saman tilan eläintuotteet myydään tavanomaisina (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 9). Epätasaista markkinatilannetta ei ole pystytty korjaamaan, mistä johtuen yli puolet luomuviljasta menee tavanomaiseen käyttöön (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2012:
26).
Luomuraaka-aineiden tuotanto- ja kuljetuskanavia voidaan arvioida saatavilla olevien kyselyjen ja myyntilukujen avulla. TNS Gallupin (2013: 29) kuluttajabarometrikyselyssä Luomuelintarvikkeiden tärkeimmät ostopaikat jakautuvat Suomessa seuraavasti: kaikista 913 vastanneesta 88 % on ostanut luomuelintarvikkeita päivittäistavarakaupasta, 27 % torilta, 21 % erikoiskaupasta, 12 % suoraan maatilalta, 3 % verkkokaupasta ja 2 % ruokapiirin välityksellä. Päivittäistavarakaupan osalta luomun jakelukanavat kuluttajille voidaan karkeasti jakaa kahtia tavanomaiseen päivittäistavarakauppaan, mukaan lukien hyper- ja supermarketit halpaketjuineen, sekä luomuerikoiskauppaan (Pöytäniemi 2013: 9). Myös pienempien päivittäistavarakauppojen valikoimista voi löytyä lähellä tuotettuja luomutuotteita.
Erikoiskaupat hallitsevat luomumarkkinoita monien eurooppalaisten valtioiden, kuten Saksan, Ranskan, Hollannin ja Italian isoilla, kehittyneillä markkinoilla. Puolestaan pienillä kehittyneillä markkinoilla päivittäistavarakauppojen osuus luomumarkkinoista on erittäin suuri. Tällaiset markkinat löytyvät Tanskasta, Ruotsista, Itävallasta, Sveitsistä ja Suomesta. Pienillä markkinoilla päivittäistavarakauppojen osuutta selitetään elintarvikekaupan keskittyneisyydellä ja erikoiskauppasektorien olemattomalla kilpailukyvyllä. (Pöytäniemi 2013: 9.) Maa- ja metsätalousministeriön (2014: 11) selvitysten mukaan monet kuluttajat haluaisivat ostaa kotimaista luomuruokaa jostakin muualta kuin suurista supermarketeista, joten otollisiin myyntipaikkoihin, kuten maatilatoreihin, maatilamyymälöihin, tilapäisiin markkinapaikkoihin, tapahtumamyynteihin, ruokapiireihin ja nettikauppaan tulisi saada luomua enemmän myytäväksi.
12 Elintarvikekaupan keskittäminen ja pitkälle kehitetyt palvelut vaikeuttavat huomattavasti pienten luomutoimijoiden omavaraista kilpailukykyä. Suomalaisessa päivittäistavarakauppajärjestelmässä logistiikka on pitkälle kehittynyttä ja kaupan näkökulmasta elintarvikkeiden toimittamisessa tulisi käyttää vallitsevia käytäntöjä (Paananen ja Forsman 2003: 9). Tavanomaisten elintarvikkeiden kuljetuksissa käytetyt logistiikkakanavat voivat kuitenkin olla luomutuottajalle kannattamatonta pienten tuotantoerien toimittamisessa. Riskinä on, että rahtikulut muodostuvat kohtuuttoman suuriksi.
Moni tuottaja varmasti kuljettaisi tuotteensa lähellä olevalle kauppiaalle itse, mikäli saisi siitä hyvän hinnan.
3.4 Luomutuotannon haasteet ja kehittämisen keinot
Luomuun liittyy paljon erilaisia haasteita, joita on tutkittu ja pyritty ennustamaan koko luomusektorin kehittämiseksi. Ongelmista huolimatta luomutuotanto ja luomuelintarvikkeiden myynti on hitaasti, mutta tasaisesti kasvanut vuosi vuodelta. Suomalaisen luomusektorin vientipotentiaalia arvioitaessa on huomioitava koko arvoketjun eri osat ja niiden yhteensopivuudet: on selvitettävä, millä raaka- aineilla on vientipotentiaalia, onko sektorin toimijoilla valmistuskapasiteettia, ja löytyykö tuotteille kilpailukykyisiä markkinoita (Pöytäniemi 2013: 46). Mononen (2008: 162) toteaa, että luomuverkostot toimivat paikallisesti ja globaalisti, eikä luomua voi tarkastella erillään kansainvälisistä yhteyksistä.
3.4.1 Luomutuotannon yleiset haasteet
Luomutuotannon ongelmat voidaan jakaa pääpiirteittäin kolmeen kokonaisuuteen, joista ensimmäinen on luomua koskeva lainsäädäntö. Luomuverkostojen toiminta perustuu Euroopan yhteisöjen neuvoston asetukseen 834/2007 sekä Euroopan komission asetuksiin 889/2008 ja 1235/2008, jotka ohittavat suomalaisen lainsäädännön. Luomuvalvontaan sisältyvät tarkastukset, erilaiset vaatimukset ja ehdot vaativat paljon aikaa ja voimavaroja ketjun eri toimijoilta. Vaikka suomalainen viranomaisvalvontamalli on toimijoille edullisempi verrattuna muissa maissa toteutettuun yksityiseen valvontaan, se koetaan joissakin tapauksissa vaivana ja esteenä luomutuotantoon siirtymiselle (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015: 3).
13 Toinen luomuun yleisesti liittyvä tärkeä prosessi on siirtymävaiheprosessi. Normaalituotannosta luomutuotantoon siirtymisellä on taloudellisia seurauksia viljelijälle. Satotason lasku sekä tuotannon muutoksiin investointi vaikuttavat negatiivisesti tuottajan taloudelliseen menestymiseen (Silvasti ja Mononen 2006: 204). Luomun siirtymävaihejärjestelmän vuoksi maatalous ei kykene reagoimaan kysynnän kasvuun markkinoiden mukaan. Maatilojen siirtymistä luomutuotantoon tulisi entisestään tukea kotimaisen raaka-aineen saatavuuden turvaamiseksi, ja tukien tulisi toimia todellisena kannustimena erityisesti luomuvihannesviljelyyn siirtymisessä (Pöytäniemi 2013: 48).
Kolmantena merkittävä esteenä luomutuotannon laajenemiselle nähdään markkinointiin ja jakeluun liittyvät ongelmat, kuluttajien kysynnän alueellinen vaihtelu sekä tarjonnan epätasaisuus (Silvasti ja Mononen 2006: 204). Ongelmina ovat myös pienet markkinat, sekä pitkät etäisyydet (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 11). Suomalainen maaseutu on harvaan asuttua ja välimatkat ovat pitkiä, mistä johtuen suurimmalle osalle luomutiloja suoramyynti ei ole varma lisäansio, ja jonka vuoksi tuotteita on vaikea saada kaikkien saataville (Silvasti ja Mononen 2006: 208). Pienillä markkinoilla kysyntä voi vaihdella nopeasti ja tuotantoa on vaikea mitoittaa kysynnän mukaiseksi ilman riskejä (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 11).
3.4.2 Keinot luomutuotannon kehittämiseksi
Luomutuotannon edistämistä on pidetty maaseudun taloudellista ja toiminnallista elinvoimaisuutta ylläpitävänä toimintastrategiana, erityisesti pienimuotoisessa yritystoiminnassa (Silvasti & Mononen 2006: 204). Luomualan kehittämisessä painotetaan luomukotieläintuotantoa sekä pienten yritysten osallistumista julkisten hankintojen kilpailutuksiin laadullisia kriteerejä korostamalla (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 5). Valtioneuvoston (2015: 22–23) strategisessa hallitusohjelmassa linjattiin, että puhtaiden kotimaisten elintarvikkeiden käyttöä ja vientiä edistetään, hallituksen luomuohjelmia jatketaan ja kotimaisen ruoan verkkomarkkinointia lisätään. Uuteen maaseudun kehittämisohjelmaan sisältyy Maa- ja metsätalousministeriön (2014: 13) mukaan oma luomutuotantoa tukeva järjestelmä, jonka tukiehdoissa ohjataan tuotantoa luomumarkkinoille ja parannetaan avomaaviljelyn asemaa, jotta luomuvihannesten kysyntään voitaisiin vastata nykyistä paremmin. Kehittämisohjelman mukaan maatilojen investointituen vaikuttavuutta ja tuen ehtoja tulisi kehittää siten, että luomukotieläintuotanto olisi kannattavampaa, eikä yhdistelmätilojen kotieläintuotteita jouduttaisi myymään tavanomaisina tuotteina.
14 Luomumarkkinoiden tehostamiseksi tarvittaisiin yrityksiä, jotka vastaisivat esikäsittelystä ennen tuotteiden vientiä jalostajille. Esikäsittelyllä tarkoitetaan tuotteiden keräilyä, pesua, kuorintaa, soseuttamista, keittämistä, pakkaamista ja pakastamista. Tämän tyyppinen jalostus tarjoaisi luomuviljelijöille mahdollisuuksia maatilatoiminnan monipuolistamiseksi. Luomukotieläin- ja luomupuutarhatuotantoa tulee lisätä nykyisestä, jotta kuluttajien kysyntään voitaisiin vastata sekä luomutuotteiden valikoimaa ja saatavuutta parantaa. (Maa- ja metsätalousministeriö 2014: 11.) Uudet toimintamallit, kuten tuotteiden kerääminen yhdellä kulkuneuvolla ja jakelu kuluttajien kotioville, ovat ympäristön kannalta kestävämpiä vaihtoehtoja kuin esimerkiksi se, että kuluttajat ajavat luomutilalle omilla autoillaan ostamaan tuotteita (Mononen 2008: 157). Maitotilojen siirtymistä luomutuotantoon tulisi tukea investoinneilla, neuvonnalla, uudella tutkimuksella ja kasvattamalla luomupinta-aloja nopeammin kotimaisen kulutuksen tarpeiden tyydyttämiksi (Pöytäniemi 2013: 31).
Massatuotannosta erottautuminen sekä tuotannon rationalisointi, kuten pitkien kuljetusmatkojen karsiminen, voivat edistää luomualan yritysten syntymistä. Pelkän luomutuotannon sijaan uudet tulonlähteet kuten suoramyynti, pienimuotoinen jatkojalostus ja tuotekehittely, sekä luomun ympärille rakennetut luontomatkailu- ja ruokapalvelut, ovat luomutilojen selviytymiskeinoja ja yritystoimintaa virkistäviä tekijöitä. (Silvasti & Mononen 2006: 208.) Luomuviljan eräkokojen kasvattamiseksi tietyn alueen tuottajat voivat perustaa luomurehun ja -viljan tuottajarenkaita, jotka kokoavat tuotannon yhteen ja markkinoivat ne vientiin, myllyille tai rehuksi. Yhteistyö ja logistiikka ovat näissä tuottajarenkaissa vielä kehittämisasteella (Vilja-alan yhteistyöryhmä 2015: 6).
3.5 Luomutuotannon kehitys Pohjois-Karjalassa
Pohjois-Karjalan maakunta sijaitsee Itä-Suomessa, jonka maakuntakeskus on Joensuu. Kuntia on yhteensä 13, joista kaupunkeja ovat Kitee, Lieksa, Nurmes ja Outokumpu (Pohjois-Karjalan Maakuntaliitto 2015). Vuonna 2014 väkiluku oli 165 258 henkilöä (Tilastokeskus 2014). Maakunnan kokonaispinta-ala on Pohjois-Karjalan Maakuntaliiton (2015) mukaan 21 585 neliökilometriä, josta metsää on suunnilleen 70 prosenttia ja järviä on 2200 kappaletta, joista suurin, Pielinen, on Suomen neljänneksi suurin järvi. Tämä tutkimus käsittelee koko Pohjois-Karjalan maakuntaa, jonka alue kattaa Tilastokeskuksen (2014) mukaan noin 5,9 % koko maan pinta-alasta. Pohjois-Karjalan luomutuotannon kehitystä kuvaavien taulukoiden ja kuvien lähteinä ovat Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran (2016) toimittamat julkiset tilastot vuosilta 2009–2015, joissa
15 on esitetty ELY-keskuskohtaiset yhteenvedot kunkin vuoden tärkeimpien luomuvilja- ja luomunurmikasvien, luomupuutarhakasvien sekä luomueläinmäärien tuotannosta.
Pohjois-Karjalan elintarvikesektori rakentuu suurilta osin alkutuotannosta, joka sijoittuu maakuntakeskuksen ja sen ympäristökuntien maaseuduille (Konttinen 2008: 73). Maakuntakeskusta ympäröi kaupungin läheinen maaseutu Joensuun, Kontiolahden ja Liperin kunnissa (Pohjois-Karjalan maakuntaliitto 2014: 22). Kaupunkien läheinen maaseutuvyöhyke vaihtuu ydinmaaseuduksi tai harvaan asutuksi maaseuduksi etäisyyden kasvaessa maakuntakeskuksesta. Ydinmaaseuduksi kuuluvia alueita löytyy Pohjois-Karjalan kaikista kunnista Ilomantsia lukuun ottamatta, mutta valtaosa maakunnan maaseuduista kuuluu harvaan asuttuun maaseutuun (Pohjois-Karjalan maakuntaliitto 2014: 22). Maaseutualueiden kilpailukyky heikkenee pitkien etäisyyksien, kuljetus- ja infrastruktuurikustannusten, alhaisen väestön tiheyden ja suosimattomien viljelyolojen takia (Konttinen 2008: 73).
Kuva 2. Alkutuotannon luomutoimijoiden ja luomumaatilojen määrät Pohjois-Karjalassa vuosina 2009–2015, sekä em. alkutuotannon luomutoimijoiden osuus kaikista Suomen luomutoimijoista vuosina 2009–2015.
Luomutoimijoiden suurempaa määrää verrattuna luomutiloihin selittää muutamien tilojen yhteisomistus tai yhteinen yritystoiminta samalla tilalla. (Evira 2016.)
10,5 11 11,5 12 12,5 13 13,5 14 14,5 15 15,5
290 295 300 305 310 315 320 325 330 335 340
2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015
Alkutuotannon luomutoimijoiden osuus koko Suomessa (%)
Alkutuotannon luomutoimijoiden ja maatilojen määrä (kpl)
Vuosi
Alkutuotannon luomutoimijat Maatilojen määrä Luomutoimijoiden osuus (%)
16 Luomutuotanto on kasvanut Pohjois-Karjalassa varsin tasaisesti sen kaikilla osa-alueilla (kuva 2).
Luomutoimijoiden ja maatilojen määrä on ollut kovassa nousussa vuoteen 2012 asti, jonka jälkeen sekä luomutoimijoiden, että maatilojen määrä on laskenut muutamalla yksiköllä. Laskusta huolimatta luomutoimijoiden osuus koko Suomen tuottajista on kasvanut vuosi vuodelta. Kuvaajasta kuitenkin nähdään, että Pohjois-Karjalan luomutoimijoiden osuus on kasvanut tasaisesti ja varsin nopeasti viimeisen kuuden vuoden aikana. Luomutoimijoiden suurempaa määrää suhteessa luomutiloihin voidaan selittää sillä, että muutamat toimijat omistavat yhteisen tai yhteiset tilat toiminnalleen.
Pohjois-Karjalassa myös luomuviljelty peltoala ja keskimääräinen tilakoko ovat kasvaneet tasaisesti vuosina 2009–2015 (kuva 3). Luomutoimijoiden ja -tilojen määrien vähenemisestä huolimatta, viljelypinta-ala ja keskimääräinen tilakoko ovat kasvaneet merkittävästi 2010-luvun alkupuolella ja ennusteissa on nähtävissä kasvua myös tulevina vuosina. Peltoalan kokonaiskasvu on ollut erityisen nopeaa, sillä kuudessa vuodessa peltoala on kasvanut lähestulkoon puolella vuoden 2009 hehtaarimäärästä.
Kuva 3. Yhteenlaskettu luomuviljelty peltoala hehtaareissa sekä keskimääräinen tilakoko hehtaareissa yhtä tilaa kohden Pohjois-Karjalassa vuosina 2009–2015. (Evira 2016.)
45 50 55 60 65 70 75
11000 12000 13000 14000 15000 16000 17000
2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015
Tilakoko hehtaareissa yhtä tilaa kohden
Luomuviljelty peltoala hehtaareissa
Vuosi
Luomuviljelty peltoala ha Tilakoko ha/tila
17 Taulukossa 1 ja 2 on esitetty tuotantomääriltään merkittävimmät luomuraaka-aineet Pohjois- Karjalassa vuosina 2009–2015 (Evira 2016). Tilastoissa nousee esiin muutamien kasvilajien merkittävästi suuremmat tuotantomäärät muihin verrattuna. Luomupuutarhakasvit jäävät määrissä selkeästi viljelykasveja pienemmiksi. Luomuviljelykasveissakin luomunurmet ja luomukaura erottuvat muista erittäin suurien tuotantomäärien vuoksi. Taulukossa 2 Eviran arviot tuotantoeläimistä vaihtelevat merkittävästi eri eläinryhmien välillä, ja joissakin eläinryhmissä erot ovat merkittäviä jopa eri vuosien välillä. Yhtenä tekijänä tähän vaikuttavat hyvin pienet tuotantomäärät ja pienet osuudet koko Suomeen verrattuna.
Osana biologisesti monimuotoista kiertoa, luomuviljelijän tulee kasvattaa myös nurmea, josta osa on viherlannoitusnurmea, osa tilakohtaisesti hyödynnettäviä laidunnurmia ja osa hyödynnettävissä rehuksi. Luomunurmia tuotetaan hehtaarimäärissä merkittävästi muita luomuraaka-aineita enemmän (taulukko 1). Luomuelintarvikeviljat ja luomurehuviljat tulevat hehtaarimäärissä nurmien jälkeen.
Luomukaura on luomuelintarvikeviljoista tuotannollisesti merkittävin, sekä kysynnän että tuotannon osalta. Luomuelintarvikeviljojen jälkeen eniten tuotetaan luomupuutarhakasveja, joista kärkisijaa hehtaarimäärissä pitävät sesonkimarjat, kuten luomuherukat ja luomumansikka. Näiden jälkeen tuotetaan eniten yleisimmin käytettyjä luomujuureksia ja luomuvihanneksia, joiden tuotantoalat putoavat reilusti alle 10 hehtaariin.
Taulukko 1. Tärkeimpien luomupuutarha- ja -viljelykasvien tuotantoalat Pohjois-Karjalassa vuosina 2009–
2015. Kunkin sarakkeen ensimmäinen arvo kuvastaa raaka-aineen tuotantopinta-alaa ja jälkimmäinen arvo tuotannon prosenttiosuutta koko Suomen tuotantoon verrattuna (kyseisenä vuonna ja kyseisessä luomuraaka- aineessa). (Evira 2016.)
Vuosi 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015
(ha) % (ha) % (ha) % (ha) % (ha) % (ha) % (ha) %
Nurmi
6536 9,7 7102 10,2 7822 10 8025 10,3 8620 10,5 9487 10,4 12296 10,8 Muut kasvit 1664 6,4 1905 6,4 2167 6,6 1939 5,7 2199 6,1 2330 6,3 815 5,4 Kaura 1551 7 1226 7,5 1242 6,2 1199 5,4 1348 5,5 1322 5,5 1254 5,2 Seosvilja 383 5,8 400 5,8 545 7,3 565 6,8 722 7,7 755 6,7 597 6,0 Vehnä 338 5,4 362 6,6 336 4,7 451 6,1 336 5,3 536 7,8 336 5,9 Ohra 300 6,1 196 4,2 206 4,5 217 4,4 228 3,5 310 4,3 383 7,4 Rypsi 266 9,4 237 5,9 290 10,6 148 6,8 237 11,6 317 14 255 9,8
Ruis 117 3 144 3,1 185 4,4 176 5,1 174 5,5 251 5,1 286 5,3
Mustaherukka 22,5 8,1 21,5 8,6 24,7 8,5 42,8 13,9 47,7 15,7 51,4 17,6 55,7 19,3
Herne 18 1,8 0 0 0 0 1 0,1 17 1,9 11 0,9 84 3,1
Mansikka 10,9 8,3 13,1 10,4 13,4 11,1 14,4 11,7 14,9 11,7 16,6 12 16,8 12
Härkäpapu 0 0 0 0 13 0,7 37 2 20 1,1 15 0,6 29 1,0
Peruna 6 2,1 5 1,7 5 1,4 6 1,4 6 1,3 5 1 4 0,7
Omena 2,1 4,2 3,4 6,6 4,1 6 4 6,3 3,7 5,5 4,1 7,2 3,5 6,1
Sipuli 5,3 13,3 4,3 14 3,8 10,1 2,2 6,3 3,7 11,3 3,8 9,4 0,2 0,6 Porkkana 0,6 1,2 0,4 0,8 0,2 0,4 0,8 1,5 0,8 1,3 0,7 1,2 0,4 0,6 Kaalit 0,1 0,5 0,1 0,6 0,1 0,4 0,1 0,4 0,2 0,8 0,1 0,4 0,1 0,3
18 Yleisimmät luomujuurekset ja -vihannekset edustavat hyvin pientä osuutta koko Suomen luomutuotannosta (taulukko 1). Poikkeuksena on kuitenkin luomusipuli, jonka tuotantomäärät ovat pienet, mutta osuus koko maan luomutuotannosta on säilynyt suhteellisen tasaisena, vaihdellen hieman 10 prosentin molemmin puolin. Luomusipulin määrä romahti merkittävästi viime vuoden aikana, mikä osoittaa sen saatavuuden olevan vain muutaman toimijan vastuulla. Sesonkimarjat, kuten luomuherukat ja -mansikka, ovat kasvattaneet osuuttaan koko maan luomutuotannosta ja kehitys näyttää edelleen nousujohteiselta. Luomuherukoiden tuotannon osuus on yli kaksinkertaistunut vuosina 2009–2015. Vaikka luomuelintarvikeviljat ja -rehut ovat määrällisesti merkittävästi muita luomuraaka-aineita tuotetumpia, jäävät niiden osuudet pitkälti alle 10 prosenttiin valtakunnallisesti tarkasteltuna. Luomuelintarvikeviljoissa osuudet ja hehtaarimäärät kasvavat yhtenä vuonna ja laskevat toisena, joten varmaa kehitystä on vaikea ennustaa. Poikkeuksena ovat luomurukiin määrä ja osuus koko maan tuotannosta, jotka ovat kasvaneet pieniä määriä joka vuosi.
Luomuelintarvikeviljojen pieniä tuotantomääriä ja tuotantomäärien vaihtelua Pohjois-Karjalassa voidaan selittää vaikeilla kasvatus- ja sääolosuhteilla, tai sadon huonolla laadulla, jolloin vilja menee suoraan rehuviljaksi.
Pohjois-Karjalassa luonnonmukainen eläintuotanto on vähäistä ja keskittyy vain muutamaan eläinryhmään (taulukko 2). 15:stä eri eläinryhmästä kuudessa eläinten määrät ovat koko tarkastelujaksolla lähes olemattomat. Luomuhunajan tuotannossa sekä luomuvasikoiden ja luomuemolehmien tuotannossa eläinten määrät ja niiden osuudet ovat valtakunnallisesti merkittäviä.
Pohjois-Karjalassa luomuhunajan tuotanto vastaa parhaimmillaan kolmannesta ja heikoimpana vuonna neljännestä koko Suomen markkinoista. Lypsylehmien määrän osuus on pysynyt tarkastelujaksolla alle kymmenessä prosentissa, kun taas muissa nautojen kasvatuksen ja tuotannon prosesseissa eläinten määrien osuudet vaihtelevat vuosittain alle viidestä prosentista aina 25 prosenttiin.
Eläinmäärien ja niiden osuuksien vaihtelua selittävät alhaiset tuotantomäärät niin maakunnallisesti kuin valtakunnallisestikin. Heilahdukset voivat olla suuria suuntaan tai toiseen, kun yhden tilan laajennus tai toiminnan lopetus vaikuttaa tilastoihin. Tulevaisuutta on vielä vaikeampi ennustaa luomueläintuotannon, kuin kasviperäisen luomutuotannon kohdalla. Luomueläintilojen yhteismäärä on kuitenkin kasvanut jokaisena vuonna, ja eniten tuotettujen eläinryhmien kohdalla kasvua on tapahtunut tarkastelujakson alun ja viime vuoden välillä, vaikka määrät ovat vuosien varrella heilahdelleet molempiin suuntiin.
19 Taulukko 2. Luonnonmukainen eläintuotanto Pohjois-Karjalassa vuosina 2009–2015. Kunkin sarakkeen ensimmäinen arvo kuvastaa eläinten yhteenlaskettua lukumäärää kaikilla Pohjois-Karjalan luomutiloilla ja jälkimmäinen arvo prosenttiosuutta koko Suomen luomueläintuotantoon verrattuna (kyseisenä vuonna ja kyseisessä eläinryhmässä). (Evira 2016.)
Vuosi 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015
(kpl) % (kpl) % (kpl) % (kpl) % (kpl) % (kpl) % (kpl) % Tiloja 71 13 71 12,4 76 11,8 87 11,5 92 11,3 92 11,2 93 10,3 Lypsylehmä 407 8,3 329 6,8 320 5,5 338 5,2 327 5,2 494 6,7 475 5,6 Nauta (alle 8
kk) 1155 13,2 1252 12,9 1232 11 2345 23,2 1580 14,2 1544 13,5 1768 14,1 Hieho 637 11,2 1804 25 477 6,9 684 7 936 9,5 895 8,6 776 6,9 Siitossonni 56 9,7 68 11,6 65 5,5 71 4,2 80 10,4 90 11,5 109 11,5 Lihanauta 220 9 148 5,9 309 8,3 486 9,1 517 8,6 467 7,2 480 5,7 Emolehmä 1420 15,3 1530 14,6 1533 12,9 1924 13,6 2263 15,1 2132 13,8 2737 15,5 Uuhi 863 9,6 933 9,3 830 6,9 796 5,8 818 4,6 831 4,4 810 3,6
Pässit 92 18,1 74 10,2 47 6,1 43 3,8 42 3,2 103 5 76 4
Hevonen 1 6,3 1 8,3 1 7,1 2 3 1 6,3 1 7,1 2 11,1
Poni 0 0 0 0 0 0 1 50 1 33,3 1 25 2 40
Mehiläinen 1024 36,4 752 33,2 883 29,5 1031 25,8 1109 26,9 1262 25,7 1286 28,9
Kuttu 2 2,7 4 1,6 1 0,4 1 0,2 1 0,5 0 0 0 0
Emakko 2 0,3 1 0,2 1 0,2 0 0 0 0 0 0 0 0
Munivat
kanat 5 <0,1 1 <0,1 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0
Ankka 8 100 3 100 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0
20
4 Saavutettavuus
Saavutettavuutta on tutkittu vuosikymmenten ajan eri tieteenalojen näkökulmasta, joten sitä on määritetty useita kertoja erilaisin periaattein. Saavutettavuutta on siis hyvä tarkastella aina tilannekohtaisesti. Fyysisellä saavutettavuudella viitataan kykyyn selviytyä tai suoriutua fyysisestä tilasta (Moseley 1979: 57). Saavutettavuuden ongelmassa pyritään määrittämään, miten helppoa tai vaikeaa on liikkua kahden paikan välillä (Black 2003: 57). Kun liikkumisesta aiheutuu vähemmän kustannuksia ajassa tai rahassa, kahden kohteen välinen saavutettavuus kasvaa (Taaffe ym. 1996:
166).
Rodriguen ym. (2006:28) mukaan on olemassa kaksi toisistaan riippuvaista tapaa luokitella saavutettavuus. Ensimmäinen on topologinen saavutettavuus, jossa mitataan saavutettavuutta linkkien ja solmujen kuljetusverkossa, ja jossa oletetaan saavutettavuuden olevan mitattavissa tiettyjen elementtien (esimerkiksi terminaalien) kautta. Toinen tyyppi tunnetaan vierekkäisenä saavutettavuutena, jossa saavutettavuutta mitataan pinnalla, eli se on mitattavissa mistä tahansa paikasta. Saavutettavuus voidaan laskea verkostolle, jossa on sekä linkkejä että solmuja ja jossa lyhin etäisyys kaikkien verkoston solmujen välillä tiedetään (Black 2003: 64). Saavutettavuus on muuttuva, eikä se ole missään nimessä kaikille verkostossa kulkeville tai liikkuville asioille sama. Rodriguen ym. (2006: 5) mukaan saavutettavuus riippuu kunkin tekijän sijainnista kuljetussysteemiverkon sisällä – johonkin pääseminen on verkon sisällä kaikille sama, saavutettavuus taas ei. Yhdistävyyden ongelmassa pyritään määrittämään verkoston hallitsevimmat paikat (Black 2003: 57). Yhdistävyys ilmentää kitkaa tilassa, ja sijainti, jolla on vähiten kitkaa suhteessa toisiin, on saavutettavin (Rodrigue ym. 2006: 28).
Saavutettavuutta voidaan tutkia ja mitata erilaisten kuljetusten, ajo- ja kulkureittien, sekä palveluiden ja erilaisten laitosten sijoittamisen suunnittelussa. Maantieteilijä puolestaan voi analysoida kuljetusverkostoja sijaintia, spatiaalista vuorovaikutusta, reittejä, saavutettavuutta ja yhdistävyyttä koskevan problematiikan näkökulmasta (Black 2003: 57). Mikäli tarkoituksena on mitata tai arvioida vaihtoehtoisia kuljetus- tai sijaintiin vaikuttavia menetelmiä, on käytännöllisempää hyödyntää vertailevia tai yhdistäviä mittareita, joista Moseleyn (1979: 59–63) mukaan tunnetuin yhdistävä saavutettavuuden mittari on väestöpotentiaali (”population potential”), joka kuvastaa väestön vetovoimaa. Se perustuu gravitaatiomalliin, jossa paikan saavutettavuus riippuu kahden kohteen välisen vuorovaikutuksen tasosta. Vuorovaikutukseen vaikuttavat kohteiden välinen etäisyys sekä väestönmäärä, mutta mallissa voidaan käyttää muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin ihmisiä, kuten työpaikkoja tai asuinneliöitä (Moseley 1979: 59–63). Vertailevat mittarit kuvaavat puolestaan sitä,
