Tiedotustutkimus 2005:2 85
on kuitenkin oudon museaalista jo- pa oppihistoriaa käsittelevässä teok- sessa. Langien alkuperäistä tekstiä olisi voinut käyttää pohjana muun- kinlaisille kriittisille pohdinnoille, sillä onhan mediaorkestraatioiden poliit- tinen merkitys koko ajan vahvistunut, eikä yksistään Yhdysvalloissa.
Harold Innis ja hänen klassik- kotekstinsä The Bias of Commu- nication (1951) saa syvällisemmän kohtelun Menahem Blondheimilta.
Hän problematisoi huolellisesti Inni- sistä esitettyjä standardinäkemyksiä, erityisesti usein toistettua syytöstä teknologisesta determinismistä.
Blondheim argumentoi vakuutta- vasti sen puolesta, että Innis ym- märsi (viestintä)teknologisen aika- tila -vinoutuman kaksoissuhteena, jossa teknologia ja sitä ympäröivä kulttuuri määrittivät toisiaan dialek- tisesti. Blondheimin mukaan Innisin sivilisaatiohistoriallisen näkökulman eräänä ajatuksena oli se, että tehok- kaasti tilaa kontrolloiva yhteiskunta- järjestelmä tulee helposti haavoittu- vaiseksi ajallisen jatkuvuuden osalta.
Kun järjestelmä tulee tietoiseksi tästä vaarasta, se on taipuvainen investoimaan resursseja sellaisen viestintäteknologian kehittämiseen, joka vinoutuu ajallisen säilytyksen suuntaan. Näin ollen viestintätek- nologia ei määritä historiankulkua mitenkään yksiselitteisesti Innisin ajattelussa, mitä Blondheim perus- telee muillakin tavoin.
Tunnettu mediateknologiateo- reetikko Joshua Meyrowitz käsit- telee omassa tekstissään Marshall McLuhanin vastaanottoa amerik- kalaisessa akatemiassa. Artikkeli on kertomus kohdehenkilönsä nousus- ta, tuhosta ja ylösnousemuksesta.
Meyrowitzin motiivina on ärtymys McLuhania vastaan vuosikymmenien kuluessa esitetystä kritiikistä, joka on hänen mukaansa osunut pääasiassa kohteensa ohi. Toisin kuin Innisiä tarkastellut Blondheim, Meyrowitz ei edes yritä kiistää McLuhanin tek- nologiadeterminismiä, vaan pyrkii kääntämään sen tämän eduksi. Ar- gumenttina on se, että uusi tietoko- nepohjainen viestintäteknologia on toteuttanut McLuhanin ennustukset vuorovaikutteisuudesta, tilan ja ajan esteiden katoamisesta, median tuot- tamasta uudesta aistimellisuudesta ja lukuisista muista muutoksista en- tistäkin selvemmin. Jopa McLuhanin
hyperbolisen kirjoitustyylin nähdään nyt ennakoineen hypertekstin lo- giikkaa. Kirjoittajan kantana on se, että historia on kiistattomasti vah- vistanut McLuhanin aseman viestin- tätutkimuksen kaanonissa. Sen ver- ran haltioituneesti Meyrowitz juhlii McLuhanin arvonpalautusta, että mieleen hiipii kysymys viestinnän ja yhteiskuntajärjestelmän välisestä dy- namiikasta, joka ei ole kaikesta tek- nologisesta kehityksestä huolimatta poistunut. Onko globalisaation
”ydin” tosiaan tilan ja ajan katoami- sessa, kuten Meyrowitz väittää, vai onko prosessissa pikemminkin kyse neoliberalistisen talousajattelun yli- vallasta, joka kyseenalaistaa tekno- optimismin itsestäänselvyyden?
Brittiläinen kulttuurintutkimus -otsikon alle on kokoelmassa si- joitettu kolme artikkelia. Näistä kaksi ensimmäistä tarkastelee tut- kimussuuntauksen keulahahmojen (Raymond Williams, Stuart Hall) klassisia töitä ilman sen suurempia problematisointeja. Kokoelma päät- tyy Yosefa Loshitzkyn pohdintoihin Laura Mulveyn Screen-artikkelista Visual Pleasure and the Narrative Cinema (1975), joka on feministisen elokuvateorian perustekstejä. Kirjoit- taja ei käsittele paljoakaan Mulveyn alkuperäisiä ajatuksia, vaan tarkas- telee yleisemmin freudilaisen psyko- analyyttisen teorian heikentynyttä asemaa feministisessä elokuvatut- kimuksessa. Vaikka Loshiztky näkee ongelmallisena psykoanalyyttisen teorian universaalit väitteet, pitää hän kuitenkin tappiona sitä, jos kysy- mystä tiedostamattomasta ei voida yhdistää kulttuurintutkimuksen kult- tuurispesifeihin lähestymistapoihin.
Canonic Texts in Media Research ei tuota minkäänasteista autorita- tiivista kokonaisnäkemystä media- tutkimuksen klassikkoteksteistä, mihin on tuskin edes pyrittykään.
Tekijöiden ilmeisenä tarkoituksena on ollut ylläpitää kiinnostusta eri suuntausten ajattelua stimuloiviin puoliin, joita valotetaan melko eri- tyyppisten kommentaarien kautta.
Teosta ei voi suositella oppihisto- rian peruskurssimateriaaliksi, sillä monet artikkeleista eivät pereh- dytä kohteeseensa vaan toimivat perusteena kirjoittajiensa omille näkökulmille. Teoksen toimittajista johtuva, tietyllä tavoin amerikka- laisittain painottunut näkökulma
supistaa myös sen soveltuvuutta laajemmaksi kartoitukseksi. Siinä määrin moniulotteisesti ja totuttuja näkemyksiä kyseenalaistaen teos kuitenkin joukkoviestinnän tutki- muksen joitakin klassikkotekstejä esittelee, että eräs seikka tulee imp- lisiittisesti sanotuksi: oppiala kaipaa edelleen historiansa reflektointia, joka voi palvella myös nykyisestä mediamaisemasta esitettyjen näke- mysten syventämistä.
MARKO AMPUJA
Tosi-tv:n toinen todellisuus
Annette Hill:
REALITY TV: AUDIENCES AND POPULAR FACTUAL TELEVISION.
Routledge: London & New York.
231 s.
Westminsterin yliopiston profes- sori Annette Hill on hiljan tehnyt tv-tutkijoille kaksi suurta palvelusta.
Viime vuonna hän toimitti Stuart Allenin kanssa megakatsauksen televisiotutkimuksen lähihistoriaan ja nykytilaan (The Television Stu- dies Reader, vrt. Tiedotustutkimus 3/2004). Juuri ilmestyneessä kirjas- saan Reality TV: Audiences and po- pular factual television hän tarttuu tv-kentän kuumimpaan aiheeseen, todellisuustelevisioon.
1990-luvun viimeisinä vuosina alkanut tosi-tv-buumi on jo en- nättänyt saada useitakin selittäjiä, muun muassa Jon Doveyn kirjan Freakshow: First Person Media and Factual Television, Mark An- drejevicin Reality TV: The Work of Being Watched sekä tuoreen, Su Holmesin ja Deborah Jermynin toi- mittaman artikkelikokoelman Un- derstanding Reality Television. Kun edelliset tarjoavat kovin kiinnos- tavia, mutta lähinnä laadulliseen tekstianalyysiin perustuvia tulkinto- ja todellisuustelevision muodoista ja merkityksistä, Hill on tarttunut aiheeseen katsojien näkökulmasta.
Kirja perustuu vuosina 2000–2001 toteutettuun monimenetelmäiseen tutkimushankkeeseen, jossa ke- rättiin aineistoa niin kyselyillä kuin puolistrukturoiduilla fokus- ja tee- mahaastatteluillakin. Taustaksi Hill
arviot
Tiedotustutkimus 2005:2 86
kartoitti lisäksi todellisuustelevisio- ohjelmien ohjelmistosijoittelua sekä haastatteli ohjelmantekijöitä.
Hill rakentaa kirjan juonen huo- lella. Ensin hän kartoittaa tosi-tv:n historiaa ja buumin syitä: Britan- niassa asiaa edesauttoi erityisesti BBC, joka pyrki kiihtyvässä kilpai- lutilanteessa houkuttelemaan kat- sojia kevennetyllä dokumenttioh- jelmistolla. Hill myös uskaltautuu mahdottomaan eli määrittelemään tosi-tv:n muotoja. Hän rinnastaa kiinnostavasti mediateollisuuden eli eri tv-kanavien luokittelut, eri me- diatutkijoiden määritelmät ja toi- saalta aineistosta nousseet yleisöjen tulkinnat. Kirjan ydin on kuitenkin katsojien ”tosi-tv-suhteen” laajem- massa kuvauksessa: Hill käsittelee muun muassa autenttisuuden ko- kemista, oppimista sekä yleisöjen etiikkakäsityksiä.
Vaikka tosi-tv ei kiinnostaisi, kan- nattaa kirjaan tutustua ihan jo siksi, että Hill on onnistunut tuottamaan tutkimushankkeestaan esimerkilli- sen ”raportin”. Laaja empiria, sen oiva kontekstualisointi ja Hillin kir- joitustapa vievät lukijan mukaan tutkimusmatkalle tosi-tv:n yleisöjen maailmaan. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin sen aihe: katsojat. Ylei- sötutkimus ei liene trendikästä, tai se on niin vaivalloista, kallista ja pitkäjänteistä toteuttaa, että se jää useimmiten mediailmiöiden tarkas- telussa uupumaan. Kun Hill esimer- kiksi ravistelee moralistisimpia tosi- tv-kauhisteluja kuvaamalla, miten selkeitä eettisiä arvioita katsojat tekevätkään, tulee mieleen kuinka paljon saatammekaan menettää ai- na, kun yleisöjen näkökulmat eivät ole läsnä.
MINNA ASLAMA
Nuoret ja
katastrofiuutiset
Soilikki Vettenranta:
DE UNGE OG
KATASTROFENYHETER.
Oslo: Abstrakt forlag 2005. 134 s.
Norjalaistunut suomalaissyntyinen toimittaja ja tutkija Soilikki Vet- tenranta on ennenkin tutkinut ka- tastrofiuutisointia ja sen vastaanot-
manaikaisesti uutisten on todettu viihteellistyneen. Väkivalta- ja on- nettomuusuutiset ovat saaneet yhä enemmän tilaa journalismissa, ku- ten Kari Koljonen ja Risto Kunelius vuoden 2005 Journalismikritiikin vuosikirjassa toteavat (s. 55). Jour- nalismi on myös henkilöitynyt. Ka- tastrofiuutisillekin halutaan antaa kasvot: ne ovat uhrien tai surevien omaisten kasvot.
Norjalaisnuoret olivat sitä miel- tä, että katastrofiuutiset järkyttävät heitä enemmän kuin fiktiivinen väkivalta elokuvissa ja TV-sarjoissa.
He tunsivat suurta voimattomuutta maailman tapahtumien edessä ei- vätkä oikein jaksaneet uskoa, että heidän oma toimintansa voisi mi- tenkään auttaa katastrofien uhreja maailmalla. Osa heistä oli kuitenkin osallistunut keräyksiin ja jopa ollut itse järjestämässä keräystoimintaa.
Kaikkein eniten nuoria järkytti uutinen omassa maassa tapahtu- neesta kahden pienen tytön mur- hasta ja raiskauksesta. Tv-uutisissa näytettiin kuvaa uhrien muistotilai- suudesta ja hautajaisista. Lähikuvat surevista koulukavereista ja per- heenjäsenistä vaikuttivat vahvasti nuoriin, vaikka uutinen oli heille ennestään tuttu. Maantieteellisel- lä ja kulttuurisella läheisyydellä on merkitystä sille, mitä uutiset mer- kitsevät meille. On helpompi sa- maistua onnettomuuden uhreihin, jotka ovat samannäköisiä ja elävät samantapaista elämää kuin me itse.
”Onnettomuus olisi voinut sattua minulle/perheelleni” - tai ”voisin ol- la murhaajan seuraava uhri” -tyyp- piset lausunnot ovat tavallisia lasten ja nuorten haastattelututkimuksis- sa, Vettenranta toteaa. Samaistu- misen mahdollisuus lisää nuorissa ahdistusta ja lapsissa pelkoa.
Faktaa ja fiktiota sekoitetaan nykyään surutta tv-ohjelmissa.
Draamadokumentit ja Poliisi-tv:n kaltaiset todellisten rikosten dra- matisoinnit voivat hämärtää faktan ja fiktion rajaa. Nuoret erottavat to- dennäköisesti poliisisarjan ja Poliisi- tv:n, mutta vielä 10–12-vuotiaille lapsille, jos he sattumoisin näkevät näitä ohjelmia, ne voivat olla yhtä todellisia – tai epätodellisia. Myös norjalaistutkimuksen mukaan draa- madokumenttien tapaiset genrese- koitukset voivat saada lapset häm- mentyneiksi ja jopa pelokkaiksi.
toa. Hänen väitöskirjansa vuodelta 1998 käsitteli Tshernobylin ydinvoi- malaonnettomuutta. Tällä kertaa hän on tarttunut aiheeseen, jonka ajankohtaisuutta hän ei voinut täy- sin aavistaa aloittaessaan: nuorten ja lasten kykyyn vastaanottaa ja käsitellä katastrofiuutisia. Vetten- rannan tutkimus valmistui vuonna 2003, ja nyt arvioitava kirja on tut- kimusraportin laajennettu versio.
Kirja on hyvä johdatus aiheeseen nuoret ja mediaväkivalta. Soilik- ki Vettenranta toimii Norjan tek- nis-luonnontieteellisen yliopiston (Norges teknisk-naturvitenskapeli- ge universitet / NTNU, Pedagogisk institutt
)
mediapedagogiikan apu- laisprofessorina Trondheimissa.Vettenranta keräsi aineistonsa haastattelemalla 14–19-vuotiaita nuoria Sør-Trøndelagissa, Norjassa.
Jokainen nuori sai ensin katsella vii- den tv-uutisen koosteen, jossa oli katastrofi- ja onnettomuusuutisia omasta maasta ja maailmalta. Mu- kaan oli valittu New Yorkin WTC- terrori-isku, palestiinalaisen lapsen kuoleminen ampumisvälikohtauk- sessa, nälänhätäuutinen Etiopiasta ja kaksi lapsiin kohdistunutta väki- valtauutisista Norjasta. Sen jälkeen kun nuori oli katsonut uutiskoos- teen, tutkija haastatteli hänet. Vi- deonkatselutilanne ja haastattelu videoitiin, ja tutkija oli mukana observoimassa koko tilanteen ajan.
Haastateltavia oli yhteensä 10.
Tutkimuksen lähestymistapa oli fenomenologinen, ymmärtävä.
Nuorten haastateltavien kykyyn havainnoida, vastaanottaa ja pohtia uutisia luotettiin ja heitä pidettiin aktiivisina uutisten katselijoina ja lukijoina eikä passiivisena yleisönä.
Tutkimuksen eettistä perustaa poh- dittiin etukäteen tarkkaan. Nuorten vanhemmilta kysyttiin lupa tutki- mukseen, ja nuorilla oli mahdolli- suus vetäytyä pois tutkimuksesta sen kaikissa vaiheissa.
Vettenrannan mukaan mediavä- kivaltaa on tutkittu paljon, mutta suuri osa tutkimuksesta keskittyy fiktiiviseen väkivaltaan ja sen mah- dollisiin seurauksiin. Väite pitänee paikkansa. Lapset ja nuoret seuraa- vat kuitenkin paljon uutisia. Lapset katsovat uutisia aikuisten muka- na, kun taas nuoria innostetaan koulussa seuraamaan aktiivisesti uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Sa-
