Posmoderni Jumalan ikävä näkymä

264

John D. Caputo: ON RELIGI- ON. Routledge, 2001 . Jumala on kuollut, ilmoitti Friedrich Nietzsche Iloisessa tieteessä. Viime aikoina ves- sojen seiniltä on kuitenkin saatu lukea uutta ilmoitusta – Nietzsche on kuollut, allekir- joitus: Jumala. Jos asiaa tar- kastellaan allekirjoittajien nä- kökulmasta, on helppo yhtyä niihin, jotka uskovat enem- män Nietzschen sanaan kuin Jumalan. Nietzsche epäilemät- tä oli olemassa. Toisaalta jos asiaa tarkastellaan kuoleman näkökulmasta, on helpompi yhtyä Jumalaan. Nietzsche to- dellakin on kuollut – Jumalan kuolemasta emme voi olla niinkään varmoja.

On epäselvää, mihin Nietz- sche Jumalan kuolema -tee- mallaan oikeastaan pyrki. On niitä, joiden mukaan Nietz- sche näki Jumalan kuoleman edellytyksenä hengen todelli- selle vapaudelle. Heidän mu- kaansa Nietzsche oli ensisijas- sa nihilismin profeetta. Toi- saalta on niitä, joiden mukaan Jumalan kuoleman julistami- nen oli vain hätähuuto uusien, entistä voimakkaampien juma- lien puolesta. Ristiinnaulitun käyttövoima alkaa olla lopus- sa, siksi tarvitaan Dionysos.

Dionysos ei lunasta vain ih- miskunnan heikkoutta vaan ole- massaolon sellaisenaan. Eikä Dionysoksen paloittelu ole ai- nutkertainen tapahtuma, joka sysää liikkeelle – väistämättä rappeutuvan – historian li- neaarisen jatkumon, sillä se palaa ikuisesti, kerta toisensa jälkeen. Aina jo kuolleen Kris- tuksen sijaan Dionysos, vaik- ka onkin jo kuollut, on kuiten- kin aina uudelleensyntymisen tilassa.

Joka tapauksessa Nietzsche ilmeisestikin luuli antaneensa kristinuskolle – ja laajemmin juutalais-kristilliselle Jumalalle

kuitenkaan olisi tullut ilman Jacques Derridan myötävaiku- tusta. Vasta Derrida teki Levi- nasin Toisesta kuuluisan, mut- ta samalla Derridasta itses- tään tuli postmodernin Juma- lan profeetta, jonka nimissä postmodernia uskonto- ja Jumala-keskustelua, etenkin angloamerikkalaisessa kon- tekstissa, yhä edelleen käy- dään. Englantilaisten postmo- dernistien – ennen kaikkea niin sanottujen radikaalien or- todoksien – keskuudessa Der- ridaan ja tämän “uskontoon ilman uskontoa”, “messiaani- seen ilman messiasta” tai Ju- malan ateistiseen kaipaukseen on kuitenkin suhtauduttu va- rauksella. John D. Caputo ei sen sijaan suhtaudu Derri- daan varauksella vaan täysin varauksetta – sellaisella into- mielisyydellä, että hänen kä- sittelyssään Derridasta itses- täänkään ei taida jäädä paljon mitään jäljelle. Tyylinsäkin hän on apinoinut Derridalta, mut- ta valitettavan surkein seu- rauksin.

Viimeisten vuosien aikana Caputon keskeisin kysymys on ollut Augustinuksen kysy- mys: “Mitä minä rakastan kun rakastan Jumalaani?” Tämä on niin ikään teoksen On Religion lähtökohta. Se, että Caputo ei tiedä, mitä hän rakastaa rakastaessaan Juma- laa, ei vähennä hänen haluaan tietää, mitä hän rakastaa. Se päinvastoin intensifioi sitä. Eikä tämä halu tietää, mitä rakaste- taan kun rakastetaan Juma- laa, ole itse asiassa muuta kuin Jumalan haluamista, Hä- nen rakastamistaan. Ei-tietä- minen on Caputon mukaan Jumalan rakastamisen ehto.

Sillä Jumala on jotakin, jota ei voida tietää. Hänen jälkiään voidaan kyllä nähdä, mutta nekään eivät koskaan antau- du haltuun otettaviksi. Juma- lan tietäminen – edes tämän

P O S T M O D E R N I J U M A L A N I K Ä V Ä

– viimeisen kuoliniskun. Siksi onkin paradoksaalista, että ne, jotka puuhaavat tämän samai- sen Jumalan paluuta, vetoavat nimenomaan Nietzscheen. Ei suinkaan siksi, että Nietzsche olisikin lopulta pesunkestävä kristitty – vaikka tämäkään ei ole täysin poissuljettu mahdol- lisuus – vaan siksi, että hänen järjen ja rationaalisuuden ar- moton kritiikkinsä avaa mah- dollisuuden uskon uudelleen löytämiseen. Jos järki on vain uskon asia, eikö silloin usko ja uskonto asetu olemassaolon keskiöön? Suurin piirtein näin ainakin ajattelevat ne, jotka viime aikoina ovat alkaneet pu- hua postmodernista Jumalasta ja postsekulaarista maailmasta.

En ryhdy sen laajemmin spekuloimaan, mistä maape- rästä tämä uusi Jumala-innos- tus oikein nousee. Epäilemättä taustalla on jokin inhimillinen tarve lumoukseen – siihen jon- ka Max Weber luuli jo haihdut- taneensa. Asialla on kuitenkin eettinenkin ulottuvuutensa. Sen tarkastelemisen voisi aloittaa Martin Heideggerin lausahduk- sesta, jonka mukaan “vain Ju- mala voi meidät pelastaa”. Hei- deggerin mukaan se, miltä Ju- mala meidät voisi pelastaa, on teknisyyden Gestell. Postmo- dernia jumaluutta lietsovien kes- kuudessa Jumala, joka voi pe- lastaa meidät teknisyyden Ge- stelliltä, on vuorostaan nimi transsendenssille. Kyse ei kui- tenkaan ole mistään määrätys- tä transsendenssista vaan pi- kemminkin epämääräisestä Toi- sesta. Se voidaan kyllä jollain tavoin tuntea, siitä voidaan nähdä jälkiä – esimerkiksi toi- sen kasvojen kohtaamisen ta- pahtumassa, niin kuin Emma- nuel Levinas sanoo – mutta ei tietää, eikä ainakaan ottaa haltuun.

Juuri Levinasta pidetään postmodernin Jumala-keskus- telun isänä. Sitä hänestä ei

265

jälkien perusteella – on mah- doton tehtävä, mutta Derri- dan vanavedessä Caputo löy- tääkin juuri mahdottomasta teologiansa avaintermin. Ju- malalle kaikki on mahdollis- ta, mutta ihminen kokee Ju- malan vain mahdottomassa, jota ei kohdata tiedon vaan uskon, toivon ja rakkauden avulla. Mahdottoman kohtaa- minen – ja samalla usko, toivo ja rakkaus – on vuoros- taan kaiken kokemuksen ehto.

Näin ollen kaikella kokemuk- sella on pohjimmiltaan us- konnollinen luonne: “Meidän kaikkien sisimmässä on sy- vällisen uskonnollinen ele- mentti, ilman uskontoa tai sen kanssa.”

Miksi sitten Jumalamme on nykyään postmoderni? Tämän selittämiseksi Caputo tarvit- see pienen suuren kertomuk- sen. Ennen modernia uskon- nollisen uskon näkymätön maailma oli todella tosi maa- ilma, paljon korkeamman to- dellisuuden omaava maailma kuin meidän maallinen maa- ilmamme. Modernissa maail- massa uskonnollisesta uskos- ta tulee sen sijaan epätodel- lista. Siitä tulee taikauskoa, joka yritetään karkottaa ih- mismielestä fiktiona. Postmo- dernissa uskonnollinen saa jälleen todellisen attribuutin, mutta tällä kertaa hyper-etu- liitteellä varustettuna. Reaali- sen tai mahdollisen maail- man sijaan kyse on hyper- reaalisesta eli mahdottomasta maailmasta – tai maailmaan sijoittuvasta mahdottomasta, joka ihmeen tavoin murtaa sekä reaalisen että mahdolli- sen maailmamme rakenteen.

Caputo myöntää, että on olemassa toisenlaistakin post- modernia uskonnollisuutta, jo- ka kuitenkin on sukua hänen edustamalleen mahdottomalle uskonnollisuudelle, “elämän uskonnolliselle mielelle”. Tämä

hän kutsuu elämän traagiseksi mieleksi. Traaginen mielikin on postmodernia uskonnolli- suutta, mutta sen halu ei koh- distu siihen mahdottomaan, joka tulee, vaan siihen välttä- mättömään, joka on ja on ollut.

Uskonnollisen ihmisen tavoin traaginen ihminen – kuten Nietz- sche – ymmärtää, että vain Jumala voi meidät pelastaa, mutta samalla hän kuitenkin inttää, että Jumala on aina jo kuollut, että toivottomuus on toivon ainoa mahdollinen muo- to – ja että meidän on sanotta- va kyllä, ei vain mahdottoman tulemiselle, vaan olemassaolon kaikille ulottuvuuksille: jopa sen järkyttävälle kauheudelle. Traa- ginen ihminen ei rakasta mah- dotonta vaan välttämätöntä.

Yhtä kaikki, rakkaus on jotakin, jonka nämä kummat- kin affirmoivat. Sillä olevaa ei voida lähestyä millään tiedon intressillä vaan vain totuuden horisontissa. Ja totuus saavu- tetaan tai se tapahtuu vain rakastamisen teossa. Caputol- le rakkaus onkin se mitta, jolla jyvät erotetaan akanoista, sillä se, joka ei rakasta, on hänen mukaansa itsekeskeinen houk- ka, mitäänsanomaton keskin- kertaisuus – varsinainen das Manian tuholainen. Uskon- nollinen ihminen on hänen vastakohtansa. Uskonnollinen ihminen on rakastava ihmi- nen – ihminen, jonka elämäs- sä on “suolaa” ja jotka ovat

“suolansa” arvoisia. Uskonto on rakastavia varten: “Jos et rakasta Jumalaa, mihin oi- keastaan kelpaat? Olet liian kiinni halpamaisessa itserak- kaudessasi ja itsetyytyväisyy- dessäsi ollaksesi paskankaan arvoinen. Sielusi kohoaa ai- noastaan osakekurssien käy- rien mukaan; sydämesi hy- pähtelee vain uusien veron- kevennysten toivossa. Piru si- nut periköön. Hän on jo peri- nyt. Uskonto on rakastavaisil-

le, intohimon miehille ja nai- sille, todellisille ihmisille, joi- den intohimo suuntautuu muualle kuin voittojen teke- miseen, ihmisille jotka usko- vat johonkin, jotka toivovat hullun tavoin jotakin, jotka rakastavat jotakin rakkaudel- la, joka ylittää ymmärryksen.

Usko, toivo ja rakkaus, ja kuulun apostolin mukaan kor- kein näistä on rakkaus.”

Mitä uskonnollinen ihminen sitten rakastaa? Mitä tahansa.

Sillä kaikki rakkaus on Juma- lasta. Tämä on Caputon Arkhi- medeen piste, hänen “todelli- nen pohjoisensa”: “Rakastaa Jumalaa on rakastaa jotakin syvästi ja ehdottomasti.” Sil- loin kun me todella rakastam- me jotakin, me todellisuudes- sa rakastamme Jumalaa.

Mitä Caputo sitten tarkoittaa rakkaudella? Rakkaus on hä- nelle mittojen mitta, jolla itsel- lään ei kuitenkaan ole mittaa.

Kaikki tulee suhteuttaa rakkau- den mittaan, mutta sitä itseään ei voi suhteuttaa mihinkään.

Rakkaus on kaikin puolin suh- teetonta. Kaikki muu voidaan dekonstruoida, kaikkea muuta voidaan kritisoida, mutta rak- kauden kritiikkiä Caputo ei suostu kuuntelemaan. Rakkaus ei hänen mukaansa ole kui- tenkaan vain tunne vaan ensi- sijassa tekemistä. Rakkaus on rakkauden tekoja, hyvän teke- väisyyttä – niin kuin on Juma- lakin: “Jumalan nimi on jonkin tekemistä.” Siksi Augustinuk- sen kysymys, “mitä minä ra- kastan kun rakastan Jumalaa- ni?” on käännettävä kysymyk- seksi: “Miten minä rakastan, kun rakastan Jumalaani?”

Caputo näyttääkin kytkevän uskonnon ja uskonnollisen ky- symiseen. Jeesus ei ole hänelle Vastaus vaan kysymisen paik- ka – ja ennen kaikkea itsen kyseenalaistamisen paikka. Silti hän näyttää olevan kovin varma

266

uskonnollisen paikasta: mah- dottoman (Jumalan) rakasta- minen. Tietysti tämäkin tarkoit- taa kysymistä, sillä mahdoton on jotakin, jota ei voida tietää eikä ottaa haltuun. Sen sijaan sen haltuun voidaan antautua – ja sen haltuun voidaankin vain antautua. Tämä on mah- dottoman ja samalla kokemuk- sen ehto. On asetuttava alttiiksi niin kuin Maria asettui alttiik- si mahdottoman ilmoituksen edessä luottaessaan siihen, että hän tulee raskaaksi Hengestä vaikka olikin neitsyt. “Tässä olen, ota minut” on uskonnol- lisen mielen omin ilmaus. Us- konnollisuus on toisin sanoen eräänlaista hulluutta – vai pitäi- sikö sanoa idiotismia: “Elämän uskonnollinen mieli herää, kun me luovumme taakastamme ja annamme mennä, kun me löy- dämme itsemme jonkin sellai- sen edestä, joka ylittää voi- mamme; joka valloittaa meidät ja irrottaa meidät saranoistam- me; joka on mahdotonta suh- teessa meidän rajoittuneisiin mahdollisuuksiimme.” Silloin

“jokin asettaa meille vaatimuk- sen ja ravistelee meidät ulos itserakkauden kehästä, vetää meidät ulos itsestämme tois- ten ja jonkin tulevan palve- lukseen…”

Tekisi mieli muistuttaa, mi- ten Hitler irrotti Saksan kansan saranoistaan asettaen sen toi- sen palvelukseen, mutta Ca- puto ottaa huomioon tämän- kin. Hänen mukaansa funda- mentalistikin on uskonnolli- nen ihminen. Todellisesta Ju- malan rakastajasta hän kui- tenkin eroaa siinä, että hän luulee löytäneensä Vastauk- sen elämän mielen kysymyk- seen. Todellinen Jumalan ra- kastaja on se, joka tietää, ettei tällaista vastausta ole – että ainoa vastaus on se, ettei vas- tausta ole: on vain kysyminen.

Ja tietenkin heittäytyminen Her- ran haltuun, Jumalan armoil- le, jotta rakkaus voi tulla, jotta me voimme rakastaa mahdo- tonta, joka tulee. Se ei tule

“suhteellisesta tulevaisuudes- ta”, joka on odotustemme ho- risontissa, suunnitelmiemme

kohteena. Se tulee “absoluut- tisesta tulevaisuudesta”, jota me emme voi ennakoida, joka yllättää meidät joka kerta tul- lessaan. Me emme kuitenkaan voi päättää tästä tulemisesta, sillä tuleminen tulee päättä- mättömyyden hetkellä, kun näyttää siltä, että kaikki on mahdotonta, jopa mahdotto- man tuleminen…

Tätä pyörittelyä voisi jat- kaa loputtomiin, mutta se ei muuttaisi sanoman sisältöä miksikään. Asia on jo var- maankin tullut selväksi: us- konnollinen ihminen, se, jon- ka elämässä on suolaa, on pähkähullu ihminen. Eikä Ca- puton kirjan lukeminen tee hullua hurskaammaksi. Niil- le, jotka ovat kiinnostuneita elokuva-analyysista, sanotta- koon, että Caputo käsittelee kirjassaan myös Tähtien so- taa (”olkoon voima kanssan- ne”) ja Apostolia uskonnon ja uskonnollisen mielen paluun ilmauksina.

Mika Ojakangas