KORKEAKOULULIIKUNTA SUOMESSA
NYKYTILA, SUOSITUKSET JA TAVOITTEET
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Sosiaalipolitiikka Pro gradu -tutkielma Saara Hanhela Kesäkuu 2017
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Saara Hanhela Työn nimi
Korkeakoululiikunta Suomessa – nykytila, suositukset ja tavoitteet Oppiaine
Sosiaalipolitiikka
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen Aika
Kesäkuu 2017
Sivumäärä
64 sivua + 2 liitettä (6 sivua) Tiivistelmä
Valtakunnallinen korkeakoululiikunnan malli on kehitetty 2010-luvulla. Nyt mallia jalkautetaan jokai- seen suomalaiseen korkeakouluun. Mallin ytimessä on edullinen, monipuolinen ja erilaiset liikkujat huo- mioiva liikuntapalvelukokonaisuus. Korkeakoululiikunnalla käsitetään yliopistojen sekä ammattikorkea- koulujen tarjoamat liikuntapalvelut oman korkeakoulun opiskelijoille ja henkilöstölle. Joillain paikka- kunnilla liikuntapalveluja tarjotaan myös yhteistyössä alueen muiden korkeakoulujen kanssa. Korkea- koululiikunta mielletään terveysliikuntana, jota ohjaa terveysliikunnan suositukset. Ylioppilaiden tervey- denhuoltosäätiön neljän vuoden välein teettämän hyvinvointikyselyn mukaan korkeakouluopiskelijat liikkuvat terveytensä ylläpitämisen näkökulmasta liian vähän. Tähän ongelmaan haetaan vastauksia val- takunnallisesti korkeakoulujen liikuntapalveluille asetettujen kehotusten ja suositusten myötä.
Tutkielma esittelee suomalaista korkeakoululiikuntaa tarkastellen sen lähtökohtia ja nykytilaa sekä sille annettuja suosituksia ja tavoitteita. Korkea-aste on koulutusjärjestelmän ainoa aste, jossa liikunnalla ei ole virallista asemaa. Muilla koulutusasteilla liikunta on lain velvoittama osa koulutuksen järjestämistä.
Koska virallista asemaa ei ole, korkeakoulujen liikuntaolosuhteet ovat opiskelijoita eriarvoistavia.
Vuonna 2011 julkaistut valtakunnalliset korkeakoululiikunnan suositukset pyrkivät tasaamaan epäsuhtaa.
Tutkielma on empiirinen, aineisto on koottu Kuopion korkeakouluopiskelijoilta keväällä 2013.
Tutkimuksesta nousi esille kolme keskeistä toimenpidesuositusta korkeakoululiikunnalle: 1) Korkeakou- lujen johto sekä korkeakoululiikunnan toteuttajat tekevät yhdessä korkeakoululiikunnan toimintasuunni- telman ja talousarvion viiden vuoden välein, aina seuraavalle viisivuotiskaudelle kerrallaan. 2) Korkea- koululiikunnan tiloja lisätään sekä palveluvalikoimaa kasvatetaan siten, että suositukset täyttävä käyttö- aste, vähintään 30 % perustutkinto-opiskelijoista, on määrällisesti mahdollista ottaa vastaan palvelujen käyttäjäksi. 3) Korkeakoululiikunnalle rakennetaan vahva yhteistyöverkosto, joka kokoontuu vähintään kahdesti vuodessa. Kun nämä kolme asiaa toteutuvat korkeakoulussa, on korkeakoululiikunnan suositus- ten toteutumiseen hyvät edellytykset.
Asiasanat
Korkeakouluopiskelu, terveysliikunta, hyvinvointipalvelut, liikuntapolitiikka Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 4
1.1 Tutkimuksen toteutus ... 7
2 KORKEAKOULULIIKUNTA SUOMESSA ... 9
2.1 Liikuntapoliittiset lähtökohdat ... 9
2.1.1 Liikunta ja liikkumattomuus ... 13
2.1.2 Terveysliikunnan suositukset ... 16
2.2 Korkeakoululiikunnan lähtökohdat ... 21
2.2.1 Korkeakouluopiskelijat liikkujina ... 24
2.3. Korkeakoululiikunnan tavoitetila ja suositukset... 28
2.3.1 Valtion ohjaus ... 29
2.3.2 Hyvä korkeakoululiikunta -suositukset 2011 ... 31
3 KORKEAKOULULIIKUNNAN SUOSITUSTEN TOTEUTUMINEN ... 36
3.1 Korkeakoululiikuntamalli ja sen erityispiirteet ... 36
3.2 Suositusten toteutuminen valtakunnallisesti ... 38
3.3 Suositusten toteutuminen opiskelijanäkökulmasta ... 46
3.2.1 Liikuntatottumukset ... 48
3.2.2 Liikkumisen esteet ... 51
4 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTELMÄT ... 57
4.1 Toimenpidesuositukset ... 57
4.2 Lopuksi ... 62
LÄHTEET ... 65
LIITTEET ... 68
Liite 1. Hyvä korkeakoululiikunta -suositukset 2011 ... 68
Liite 2. Kyselyrunko, Kuopion korkeakoulujen liikuntakysely 2013 ... 69
KUVIOT
Kuvio 1. Liikuntapiirakka ……….. 18
Kuvio 2. Korkeakoululiikunnan suositukset ……...……….……….. 32
Kuvio 3. Liikuntatalomalli ………. 34
Kuvio 4. Korkeakoululiikunnan suositusten toteutuminen………. 39
Kuvio 5. Opiskelijoiden liikuntasuoritteiden viikoittainen määrä …...………….. 49
Kuvio 6. Opiskelijoiden harrastamat liikuntalajit………... 50
Kuvio 7. Liikuntapalvelujen käyttö palveluntarjoajien mukaan………. 51
Kuvio 8. Liikuntaharrastuneisuutta lisäävät tekijät………. 52
Kuvio 9. Tekijät, jotka kannustaisivat liikkumaan enemmän korkeakoulun tar- joamissa liikuntapalveluissa.………..………. 53
Kuvio 10. Opiskelijoiden maksuvalmius korkeakoululiikunnan palveluista lukuvuo- dessa………. 55
1 JOHDANTO
Korkeakoululiikunta sen nykyisessä mallissa on ollut suomalaisen liikuntapolitiikan ken- tällä 2010-luvun alusta lähtien. Korkeakoulujen yksin tai alueen muiden korkeakoulujen kanssa yhdessä tarjottava kattava, matalan kynnyksen liikuntapalvelukokonaisuus on yleistynyt korkeakouluissa viimeisen viiden vuoden aikana. Korkeakoulujen rahoituksen muutos ja sen seurauksena vahvistunut kilpailuasetelma sekä opiskelijoiden kasvaneet haasteet henkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa ovat lisänneet korkeakoulujen painetta panostaa opiskelijoiden tukipalveluihin. Korkeakoululiikunta Suomessa on vapaasti or- ganisoitua, mutta sitä ohjaavat suositukset ja säädökset, joihin sitoutumalla korkeakoulut antavat panoksen opiskelijahyvinvoinnin ja opiskelukyvyn tukemiseen.
Korkeakoululiikunnan historia Suomessa on lyhyt. Yliopistot ovat niiden perustamises- taan lähtien tarjonneet mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen. Erityisesti yliopistojen liikunnallisesti valveutuneet opiskelijaryhmittymät sekä opiskelijayhdistykset, kuten opiskelijaurheiluseurojen pioneeri, vuonna 1903 perustettu Polyteknikkojen urheiluseura, ovat järjestäytyneet opiskelijaliikunnan saralla. Ylioppilaskuntien urheilutapahtumat oli- vat jo itsenäistymisen aikaan lähes yhtä suosittuja kuin tuohon aikaan paljon opiskelijoita koolle keränneet ylioppilaiden isänmaalliset tapahtumat.
Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ammattikorkeakoulujen historia on huomattavasti yliopistoja lyhempi; ensimmäiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa 20 vuotta sitten. Ammattikorkeakoulujen omat liikuntapalvelut ovat näyttäytyneet opiskelijaliikun- nan kentällä laajemmin noin viiden viimeisen vuoden ajan. Monipuolisesti organisoitu- neet usean korkeakoulun yhdessä järjestämät liikuntapalvelut, jotka hyödyntävät korkea- koulujen omia liikuntatiloja ja joihin korkeakoulut antavat merkittävän rahallisen panos- tuksen, ovat uutta Suomessa. Korkeakoululiikunnan mallin keskiössä on terveysliikunta ja liikunnan mahdollistaminen jokaiselle opiskelijalle.
Yliopistoliikunta on ollut vakiintunutta viimeisen kahden vuosikymmenen ajan isoim- missa yliopistokaupungeissa. Nimenomaan korkeakoululiikunta on viime vuosien aikana noussut yhdeksi merkittäväksi osaksi suomalaisen liikuntakulttuurin kehittämistyötä. Yli- opistoliikunnasta puhuttaessa tarkoitetaan yhden yliopiston omalle yhteisölleen järjestä-
miä liikuntapalveluja. Korkeakoululiikunnasta puhuttaessa voidaan tarkoittaa ammatti- korkeakoulun tarjoamia liikuntapalveluja tai kuten uudessa korkeakoululiikunnan mal- lissa, puhutaan useamman, samalla alueella toimivan korkeakoulun yhteisesti tuotetuista liikuntapalveluista. Keskustelu yliopistoliikunnasta on siirtynyt viimeisten vuosien ai- kana korkeakoululiikuntaan. Myös opiskelijaliikunta on terminä jäänyt korkeakoululii- kunnan varjoon. Uudessa korkeakoululiikunnan mallissa liikutetaan korkeakoulujen opiskelijoiden lisäksi myös henkilöstöä.
Vuoden 2009 Valtioneuvoston periaatepäätös liikunnan edistämisen linjoista asetti kor- keakoulut keskeiseksi vastuutahoksi nuorten aikuisten liikunnan ja hyvinvoinnin saralla.
Linjauksissa esitetty tavoite on, että nuoret aikuiset ylläpitävät liikunnallista elämäntapaa itsenäistymisen ja opiskeluvaiheen aikana. Tässä olennaista on liikuntamahdollisuuksien jatkuvuuden turvaaminen yli elämänkulun saumakohtien. Pääministeri Kataisen hallitus- ohjelman kirjaus "huolehditaan opiskelijaliikunnasta" (Valtioneuvoston kanslia 2011, 37) on tuonut korkeakoululiikunnan Opetus- ja kulttuuriministeriön hankerahoituksen piiriin. Aiemmin käyty keskustelu siitä, kenen vastuulla korkeakouluopiskelijoiden lii- kunnan harrastamisen mahdollistaminen on, sai linjauksen siihen suuntaan, että korkea- koulut ovat vastuussa korkeakouluopiskelijoiden liikunnasta.
Nuorta aikuisuutta pidetään yhtenä keskeisimpänä elämänkulun vaiheena. Erityisesti opiskelujen aloittaminen tai päättäminen on suuri merkkipaalu elämässä. Juuri siirtymä- vaiheisiin liittyvät ongelmat ja haasteet vaikuttavat yksilön elämänkulkuun myös myö- hemmällä iällä. Liikkumattomuus tai liikunnallisen elämäntavan puute on uhka korkea- kouluopiskelijan elämässä. Korkeakouluopiskelijat ovat tärkeässä nivelvaiheessa myös liikunta-aktiivisuuden suhteen, opiskeluvaiheessa aloitettu tai jatkettu liikunnallinen elä- mäntapa kantaa usein läpi elämän. Samalla tavalla tässä nivelvaiheessa myös liikkumat- tomuudesta tulee elämäntapa.
Korkeakouluopiskelijoiden liikunta-aktiivisuus elää murroskautta. Yhä enemmän on opiskelijoita, joille liikunta on luonnollinen ja säännöllinen osa arkea, mutta vastaavasti yhä enemmän on niitä opiskelijoita, jotka eivät liiku lainkaan tai liikkuvat harvoin. Kor- keakouluopiskelijat ovat ryhmänä hyvin heterogeeninen; enää ei ole selkeää määritelmää millaista elämää korkeakouluopiskelija elää. Useat opiskelijat tekevät toista korkeakou- lututkintoa, iso osa työskentelee opintojen aikana ja monet opiskelijat elävät lapsiperhear-
kea. Lisäksi opinnoista pidetään välivuosia ja opintoihin haetaan joustavuutta oman elä- mäntilanteen mukaan. Monet opiskelijat toteuttavat itseään harrastusten ja vapaa-ajan kautta ennemmin kuin opinnoissa tai työelämässä. Opiskelijat tiedostavat, että liikunnal- linen arki ja liikunnan harrastaminen lisäävät hyvinvointia, mutta monilla liikunta jää muiden arjen kiireiden jalkoihin.
Vuonna 2011 julkaistiin korkeakoululiikunnan suositukset, jotka on laadittu Opiskelijoi- den Liikuntaliiton johdolla asiantuntijatyöryhmän voimin. Suosituksiin on sisällytetty kahdeksan eri osa-aluetta korkeakoululiikunnassa. Näille osa-alueille on määritelty mit- taristo, jonka mukaan korkeakoulujen tarjoamia liikuntapalveluja arvioidaan. Suosituk- sissa käsitellään liikuntapalveluja osana korkeakoulujen strategiaa ja rahoitusta, täsmen- netään liikuntapalveluille suunnattuja henkilöstöresursseja, omia liikuntatiloja ja liikun- tatarjontaa sekä tarkastellaan palvelujen käyttöastetta. Lisäksi määritellään suositukset palautejärjestelmän ja liikuntaan aktivoivan toiminnan saralla. Tavoitteena on luoda yh- tenäinen toimintakulttuuri Suomen korkeakoulukentälle, jotta jokaisella korkeakoulu- opiskelijalla olisi yhtäläiset mahdollisuudet oman korkeakoulunsa tarjoamiin liikuntapal- veluihin.
Korkeakoululiikunnan suositusten mukaiset liikuntapalvelujen perusperiaatteet ovat ma- talan kynnyksen palvelut, liikuntalajien monipuolisuus ja palvelujen edullisuus. Korkea- koulujen tarjoamilla liikuntapalveluilla pyritään poistamaan liikuntaharrastuksen aloitta- miseen liittyviä esteitä ja tuetaan terveysliikunnan mahdollistamista jokaiselle opiskeli- jalle tasapuolisesti. Korkeakoululiikunnalla pyritään siihen, että nuoren aikuisen elä- mässä liikunnalla olisi luonnollinen, jokapäiväinen rooli, jota he haluaisivat vaalia niin opiskeluaikana kuin läpi elämän.
Liikunnan merkitys kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on keskeinen, liikunnalla on tutki- tusti positiivinen vaikutus fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille. Liikun- nan myönteiset vaikutukset ovat tyypillisesti lyhytaikaisia, joskus vain päiviä tai viikkoja kestäviä. Liikunnasta ei ole hyötyä toisinaan harjoitettuna, joidenkin kuukausien kestä- vänä kuurina, vaan terveyden ylläpitämisen näkökulmasta liikunnan tulee olla säännöl- listä ja sitä tulee harrastaa riittävän usein. Korkeakoululiikunnan mallissa liikuntaa tarjo- taan säännöllisesti, usein, monipuolisesti ja opiskelijan koko korkeakouluyhteisöön kuu- lumisen ajanjakson ajan. Korkeakoululiikunnan lähtökohtana on tarjota mahdollisuuksia erilaisiin liikuntamuotoihin, joilla pyritään ylläpitämään hyvää fyysistä kuntoa, ja jotka
säännöllisesti toteutettuna edistävät terveyttä. Säännöllisyys mitataan tässä yhteydessä päivittäin tai lähes päivittäin tehtynä liikuntasuorituksena.
Koska korkeakoululiikunta erityisesti ammattikorkeakoulujen tai paikallisten korkeakou- lujen yhteistyössä tarjoamana on uusi tuki- ja palvelumuoto korkeakoulukentällä, on tar- peen seurata sen kehittymistä valtakunnallisesti. Korkeakoululiikunnan suositusten mu- kaiset liikuntapalvelut ovat korkeakoululiikunnan barometrin (2013) mukaan jokaisen korkeakoulun tahtotila, mutta monin paikoin kehittämistyö ja liikuntatoiminta ovat vasta alkamassa. Korkeakoululiikunnan mallin uutuuden lisäksi korkeakouluopiskelijat ovat tutkimuskohteena harvinainen kohderyhmä. Etenkään liikuntapolitiikan saralla ei ole tehty tutkimusta juuri korkeakouluopiskelijoiden liikuntatottumuksista.
1.1 Tutkimuksen toteutus
Tämän pro gradu tutkielman tavoitteena on luoda ymmärrettävä kokonaiskuva korkea- koululiikunnan toimintakentästä sen alkujuurista tulevaisuuden näkymiin. Korkeakoulu- liikunta on muiden Suomen koulutusjärjestelmään kuuluvien oppilaitosten tarjoamiin lii- kuntapalveluihin nähden erityinen kokonaisuus, sillä sen järjestämisvelvollisuutta ei ole laissa määritelty. Suomessa on noin 270 000 korkeakouluopiskelijaa, joista korkeakoulu- jen on määrä kasvattaa tuottavia kansalaisia erilaisiin asiantuntijatehtäviin. Korkeakoulu- jen liikuntapalveluiden tarjoamisella on suurempi kokonaismerkitys myös yhteiskunnan kantokyvyn näkökulmasta, ei ainoastaan yksilön henkilökohtaisen hyvinvoinnin näkö- kulmasta.
Tässä empiirisessä pro gradu -työssä tarkastellaan millainen on korkeakoululiikunnan lähtötila ja tutustutaan sen taustoihin. Työssä havainnoidaan millaisia tavoitteita korkea- koululiikunnalle on asetettu ja mikä on korkeakoululiikunnan palvelujen nykytila. Em- piirinen työ täydentyy Kuopion korkeakouluopiskelijoiden keskuudesta kerätyllä aineis- tolla (N=623), jonka tulosten avulla luodaan suuntaa korkeakoululiikunnan valtakunnal- liselle kehittämistyölle.
Tutkielman tutkimuskysymykset on täsmennetty seuraavasti:
1. Mikä on korkeakoululiikunnan lähtötila ja sen tavoitteet?
2. Mitkä ovat keskeisimmät korkeakoululiikunnan kehittämiskohteet?
Tutkielman alussa, luvussa kaksi, esitellään terveysliikunnan, terveysliikuntapolitiikan ja korkeakoululiikunnan lähtökohtia Suomessa. Lisäksi luvussa kuvataan millaisia korkea- kouluopiskelijat ovat liikkujina ja millä tavalla heidän liikunta-aktiivisuuttaan on mitattu.
Luvun lopussa tarkastellaan millaiset suositukset ja linjaukset ohjaavat valtakunnallista korkeakoululiikunnan kenttää ja kehittämistyötä.
Tutkielman luvussa kolme peilataan korkeakoululiikunnalle asetettujen suositusten toteu- tumista suhteessa Kuopion korkeakouluopiskelijoilta kerättyyn aineistoon. Tässä tarkas- telussa erityisenä kohteena ovat opiskelijoiden liikuntatottumukset, opiskelijoiden koh- taamat esteet liikunnan harrastamisessa ja näkemykset liikuntapalveluiden sisällöstä. Tut- kielman lopussa kootaan yhteen kehitysehdotuksia ja ajatuksia korkeakoululiikunnan keskeisimmistä suuntaviivoista.
Korkeakoululiikunta sijoittuu sosiaalipoliittiseen keskusteluun koulutuspolitiikan, ter- veyspolitiikan sekä liikuntapolitiikan yhtymäkohtaan. Korkeakoululiikunta on hyvin- vointipalvelu, jota tarjoamalla korkeakoulut tukevat yleissivistävää tehtäväänsä. Korkea- koululiikunta tulee nähdä yhteisön ja yhteiskunnan asiana, ei ainoastaan yksilön asiana.
Arvokysymyksenä se on yhdenvertaisuuteen ja hyvinvointiin painottuva kokonaisuus, jossa tavoitteena on tasoittaa hyvinvoinnin jakautumista tasaisesti jokaiselle korkeakou- luopiskelijalle.
2 KORKEAKOULULIIKUNTA SUOMESSA
2.1 Liikuntapoliittiset lähtökohdat
Liikuntapolitiikan alueella tehtävä tutkimus on tyypillistä hyvinvointivaltion resurssien- jakopolitiikkaan kohdistunutta selvitystyötä. Liikuntapoliittisessa tutkimuksessa voidaan nähdä joitain alateemoja, muun muassa liikunnan talouspolitiikka, liikunnan järjestöpoli- tiikka, liikunnan tiedepolitiikka, liikunnan kulttuuripolitiikka ja liikuntapoliittista päätök- sentekoa palveleva liikuntasuunnittelututkimus. (Suomi ym. 2012, 21–26.) Erityisesti 1990 ja 2000 -luvut ovat muodostuneet erilaisten liikuntapoliittisten ohjelmien vuosikym- meniksi, jolloin hyvinvointivaltio pyrki muuttamaan profiiliaan siten, että norminannosta poliittisena ohjauskeinona luovuttiin. Liikuntapolitiikan saralla on viime aikoina tehty paljon arviointitutkimusta erilaisten ohjelmien tuloksellisuudesta.
Suomalaisen liikuntapolitiikan kokonaiskuvan hahmottaminen on moninainen tehtävä.
Nykyinen liikuntapolitiikan suunta on aiempaa vahvemmin terveyspainotteinen, mikä tuo oman sävynsä liikuntapolitiikan kentälle. Liikuntapolitiikan ja terveyspolitiikan välillä on tiivis suhde, mikä näkyy molempia politiikkalohkoja ohjaavissa laeissa, päätöksenteossa ja ohjauksessa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa liikuntalain toteutumisesta. Lain tarkoitus kirjattiin ensimmäisen kerran näkyväksi lakiuudistuksen yhteydessä vuonna 1998. Tavoitteena on edistää eri väestöryhmien mahdollisuutta liikkua ja harrastaa liikuntaa, kilpa‐ ja huippu‐
urheilua sekä niihin liittyvää kansalaistoimintaa, edistää väestön hyvinvointia ja terveyttä, tukea lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä liikunnan avulla sekä vähentää eriarvoisuutta liikunnassa (Liikuntalaki 309/2015, 2§). Sosiaali- ja terveysministeriön toimintaa ohjaa terveydenhuoltolaki, jonka tarkoitus on muun muassa: 1) edistää ja ylläpitää väestön ter- veyttä, hyvinvointia, työ‐ ja toimintakykyä sekä sosiaalista turvallisuutta sekä 2) kaventaa väestöryhmien välisiä terveyseroja (Terveydenhuoltolaki 1326/2010, 2§). Molempien la- kien tarkoituksena on edistää väestön hyvinvointia ja terveyttä.
Liikuntapolitiikka 2000-luvulla on lain puitteissa valjastettu terveyden ja hyvinvoinnin tehtäviin, kun liikuntalain tavoitteissa liikunnan rinnalla halutaan edistää kaikenlaista liik- kumista ja fyysistä aktiivisuutta. Myös liikuntapolitiikan kohderyhmä on laajentunut ulot- tumaan liikkujista riittämättömästi liikkuviin, mikä käytännössä tarkoittaa koko väestöä.
(Pyykkönen & Rovio 2011, 6-12.) Liikuntapoliittisen keskustelun ytimeen on nostettu tavoite edistää liikunnan ohella kaikenlaista fyysistä aktiivisuutta terveyttä edistävän lii- kunnan nimissä. Terveyttä edistävä liikunta ja hyvinvointipolitiikka korostuvat myös uu- dessa liikuntalainsäädännössä, mikä antaa hyvän pohjan liikunnan edistämiselle niin jul- kishallinnossa kuin paikallistasolla (Suomi ym. 2012, 38-48).
Tasa-arvoa pidetään keskeisenä käsitteenä liikuntapolitiikassa, sen toteuttamisessa val- tion ja kuntien tasolla sekä siihen liittyvässä tutkimuksessa. Ensimmäinen liikuntalaki tuli voimaan vuonna 1980. Jo tähän ensimmäiseen liikuntalakiin oli keskeiseksi tavoitteeksi kirjattu laaja tasa-arvokäsitys. (Suomi ym. 2012, 7-10.) Tasa-arvon edistäminen ja huo- mioiminen liikuntapolitiikan kaikilla tasoilla on säilynyt keskeisenä tavoitteena myös vii- meksi vuonna 2015 muutetussa liikuntalaissa (Liikuntalaki 309/2015, 2§; 10§; 12§).
Tasa-arvosta puhuttaessa keskeinen lähtökohta pohjoismaisessa tarkastelussa on hyvin- vointivaltio. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohja on, että valtio tarjoaa kaikille kan- salaisille hyvät ja yhtäläiset peruspalvelut.
Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa liikunta mielletään kuuluvaksi peruspalveluiden piiriin. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion erityispiirre muihin malleihin verraten on juuri se, että palveluja tuotetaan kaikille - koko väestölle. Esimerkiksi anglosaksisen hyvin- vointivaltion malli perustuu useimmiten tarvepohjaiseen ja erityisryhmiin suuntautuvaan hyvinvointipolitiikkaan, jolloin voidaan puhua mahdollisuuksien tasa-arvosta. Mahdolli- suuksien tasa-arvossa luodaan yhtäläiset mahdollisuudet kaikille, mutta yksilöiden oma käyttäytyminen ja valinnat ratkaisevat hyvinvoinnin laadun. Perinteisessä Pohjoismai- sessa hyvinvointivaltiossa lähtökohtana on, että heikompiosaisia tuetaan suhteessa enem- män, kun taas terveys- ja liikuntapolitiikan lähtökohtana on tukea koko väestöä. (Suomi ym. 2012, 20–29.)
Liikunta koskettaa jokaista suomalaista. Suomen muutos agraariyhteiskunnasta tietoyh- teiskunnaksi on muuttanut myös suomalaisten liikuntakäyttäytymistä. Suomalaisten arki sisältää paljon istumista niin varhaiskasvatuksessa, koulussa, työssä, laitoksissa, kulku-
neuvoissa kuin kotona. Jo varhaiskasvatuksessa lapset ovat paikallaan 60 % hereillä olo- ajastaan. Aikuisilla vastaava paikallaan olemisen määrä on 80 % hereillä oloajasta. (So- siaali- ja terveysministeriö 2013, 3-4.) Liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden lisäämiselle sekä istumisen ja inaktiivisuuden vähentämiselle on tarve suomalaisessa yhteiskunnassa.
Koska liikuntapolitiikan on linjattu olevan yhä enemmän terveyspolitiikkaa, on kyse myös poikkihallinnollisesta yhteistyöstä terveyttä edistävän liikunnan saralla. Sosiaali- ja terveysministeriö sekä opetus- ja kulttuuriministeriö asettivat yhdessä terveyttä edistävän liikunnan ohjausryhmän, jonka tehtävänä oli laatia yhteiset terveyttä edistävän liikunnan linjaukset sekä toimenpideohjelma. Valmistelussa pyrittiin huomioimaan hallitusohjel- man linjaukset, aiemmin toteutettujen ohjelmien ja hankkeiden tulokset, olemassa oleva tutkimustieto sekä eri toimijoiden asiantuntemus ja vastuut. (Sosiaali- ja terveysministe- riö 2013, 9.) Ohjelman tavoitteet asetettiin saavutettavaksi vuoteen 2020 mennessä, ky- seessä on uusin valtakunnallinen liikuntaohjelma.
Muutosta liikkeellä! -raportti (2013, 20–43) asetti neljä valtakunnallisia linjausta ter- veyttä ja hyvinvointia edistävään liikuntaan vuodelle 2020:
1) Arjen istumisen vähentäminen elämänkulussa 2) Liikunnan lisääminen elämänkulussa
3) Liikunnan nostaminen keskeiseksi osaksi terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä, kuntoutusta sekä sairauksien ehkäisyä ja hoitoa
4) Liikunnan aseman vahvistaminen suomalaisessa yhteiskunnassa (Sosiaali- ja terveysministeriö 2013, 20–43.)
Uudet tavoitteet kattavat terveyden, sairaudenhoidon ja hyvinvoinnin näkökulmat liikun- nan edistämisessä. Ensimmäinen tavoite arjen istumisen vähentämisestä on tullut vasta mukaan liikuntapoliittiseen keskusteluun. Siinä halutaan kiinnittää huomio suomalaisten runsaaseen paikallaanoloaikaan, joka on keskimäärin 70 % päivästä (Sosiaali- ja terveys- ministeriö 2013, 16). Liikunnan lisääminen osaksi jokaista elämänvaihetta on keskeinen tavoite, kun otetaan huomioon, että fyysisen aktiivisuuden muutos on altis elämänkaaren vaiheille ja epäjatkuvuuskohdille (ks. esim. Pyykkönen & Rovio 2011).
Liikunnan käypä hoito -suositus on päivitetty vuonna 2016 edellä mainitun kolmannen tavoitteen mukaiseen suuntaan. Suosituksessa todetaan, että lääkärin ja muiden tervey- denhuollon ammattilaisten tehtävä on kysyä liikuntatottumuksista ja liikkumisesta, kirjata tiedot ja kannustaa liikkumaan. Suosituksessa on todettu vähäisen fyysisen aktiivisuuden
ja huonon fyysisen kunnon suurentavan ennenaikaisen kuoleman riskiä (Tarnanen ym.
2016, 2). Viimeinen tavoite liikunnan aseman vahvistamisesta suomalaisessa yhteiskun- nassa on mittakaavaltaan laaja ja edellyttää ihmisiltä itseltään, päättäjiltä sekä toimijoilta laajempaa ymmärrystä liikunnan hyvinvointivaikutuksista.
Jyrki Kataisen hallitus nosti hallitusohjelmassaan vuonna 2011 liikunnan ensimmäistä kertaa koko kansan asiaksi. Ohjelmaan on kirjattu: ”Hallitus edistää koko elämänkaaren mittaista liikunnallista elämäntapaa. Tavoitteena on erityisesti liikkujien määrän ja osal- lisuuden lisääminen. Selvitetään syyt liikunnallisesta elämäntavasta syrjäytymiseen ja luodaan edellytyksiä, joilla liikuntaa voidaan eri väestöryhmissä lisätä.” (Valtioneuvos- ton kanslia 2011, 37.) Kataisen pääministerikaudella liikunnan valtionavustukset hanke- rahojen muodossa nousivat kaikkien ryhmittymien saataville ja ensimmäistä kertaa kor- keakouluopiskelijoiden liikuttamiseen.
Hyvinvointiyhteiskunnassa nostetaan usein esille vastuukysymys. Ei ole julkisesti määri- telty, kenen vastuulla yksilön liikkuminen on. Kuntalain mukaan kunta edistää asuk- kaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut talou- dellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla (Kuntalaki 2015/410, 1§).
Samaan aikaan muistutetaan kansalaisten erilaisista lähtökohdista huolehtia liikunnas- taan, jolloin julkisen sektorin tulisi osallistua liikuntapalveluiden turvaamiseen. Vuosina 2006–2011 Suomessa toteutettiin laaja kunta- ja palvelurakenneuudistus, jota toteutettiin PARAS-hankkeessa. PARAS-hankkeessa määriteltiin liikunta paikalliseksi palveluksi, jonka järjestämisen tulisi tapahtua mahdollisimman lähellä ihmisiä. (Suomi ym. 2012, 26–29.)
Liikunta ja muut vastaavat elämäntyyliin liittyvät asiat voidaan nähdä myös jokaisen oman elämänpolitiikan kysymykseksi (Pyykkönen & Rovio 2011, 6-12). Suomalaiset ovat aiemmin olleet erityisen aktiivisia liikuntaseuroissa, mutta 2000-luvulla kasvanut yksityisten kuntosali- ja liikuntapalveluiden käyttö on muuttanut asetelmaa. Vuosina 2009-2010 tehdyn kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan yritykset ovat merkittävämpi aikuisväestön liikuttaja kuin seurat. Yleisesti suomalaisessa yhteiskunnassa nähdään, että jokaisella ihmisellä on vastuu omasta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Yksilön lä- heisin toimintayksikkö, esimerkiksi oppilaitos, työpaikka tai kunta, tarjoaa mahdollisuuk- sia hyvinvoinnin edistämiseen, minkä lisäksi yksilöltä itseltään edellytetään aktiivisuutta ja oma-aloitteisuutta oman terveytensä ylläpitämisessä.
2.1.1 Liikunta ja liikkumattomuus
Liikunta -käsitteen määritelmä ja rajaus on epäselvä. Tarkkaa ja kaikkea liikuntapolitiik- kaa kattavaa käsitteen määrittelyä ei ole tehty. Liikuntapoliittisessa keskustelussa näh- dään, että fyysinen aktiivisuus on kaikkea lihastyötä, joka suurentaa energiankulutusta lepotasosta. Liikunta sen sijaan on tarkoituksella tehtyä, säännöllistä fyysistä aktiivi- suutta, jonka tarkoituksena on kunnon kohottaminen, terveyden parantaminen tai liikun- nan tuottama ilo ja nautinto. Huippu-urheilu ja kilpaurheilu eroavat liikunnasta siten, että niihin yhdistyy kova rasitustaso, kunnianhimoisuus, ehdottomuus, keskittyminen omaan lajiin ja suorituskyvyn maksimointi. Luonto- ja arkiliikunta ovat kuormitukseltaan liikun- tasuoritusta kevyempiä ja ne mielletään useammin spontaaneiksi hetkiksi. (Fogelholm, Miettinen & Paronen 2007, 21–25.) Huippu-urheilua ja hyvin kevyttä aktiivisuutta lukuun ottamatta kaikki fyysinen aktiivisuus määritellään liikunnaksi.
Liikunnan monipuolisista hyödyistä on tiedetty pitkään ja niitä tutkitaan aktiivisesti. Lii- kuntalääketiede 3 -teoksessa julkaistussa artikkelissa liikuntalääketieteilijät Alen ja Rau- ramaa (2005, 30-31) esittelevät liikunnan vaikutuksia elinjärjestelmittäin. Artikkelissa to- detaan, että liikkuminen pitää yllä elimistön rakenteellista, toiminnallista ja aineenvaih- dunnallista terveyttä. Liikunnan vaikutukset eivät varastoidu, joten liikkumisen tulee olla säännöllistä.
Alenin ja Rauramaan mukaan liikunnan harjoittamisen ensisijaiset vaikutukset kohdistu- vat niihin elimiin ja kehon järjestelmiin, joita liikunnan aikana kuormitetaan. Selkeitä myönteisiä vaikutuksia on muun muassa sydämeen, keuhkoihin, verisuonistoon, luihin, niveliin, lihaksiin ja jänteisiin. Liikunta tukee hengitys- ja verenkiertoelimistön toimintaa.
Sydänlihas vahvistuu ja keuhkot toimivat tehokkaammin, mikä edesauttaa hapen ja ra- vintoaineiden kulkeutumista elimistössä. Reipas liikunta kuluttaa energiaa ja auttaa pai- nonhallinnassa. Liikunnalla on edullisia vaikutuksia kohonneeseen verenpaineeseen ja kolesteroliin sekä vastustuskykyyn. Lisäksi liikunta vaikuttaa elimistön sokeri-, valkuais- ja rasva-aineenvaihduntaan sekä hormonaaliseen ja neuraaliseen eli hermostolliseen sää- telyyn. (Alen & Rauramaa 2005, 30–31.)
Liikuntapoliittisessa keskustelussa puhe on alkanut siirtyä liikkumiseen liittyvästä tema- tiikasta liikkumattomuuden teemoihin. Arvostettu lääketieteen alan lehti Lancet julkaisi vuonna 2012 tutkimuksen, jossa hyödynnettiin väestötilastoja, joiden pohjalta kartoitet- tiin liikkumattomuuden ja yleisten sairauksien välisiä yhteyksiä. Tutkimusryhmän laskel- mien mukaan maailmassa kuolee ennenaikaisesti vuosittain yli viisi miljoona ihmistä liik- kumattomuuden seurauksena. Asiantuntijat laskivat, että vuonna 2008 sattuneista kuole- mantapauksista liikkumattomuus oli syynä lähes kymmenesosaan kaikista kuolemanta- pauksista. (Blair ym. 2012.)
Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt liikkumattomuuden neljänneksi tärkeim- mäksi riskitekijäksi elintapasairauksien aiheuttamissa kuolemantapauksissa. Liikkumat- tomuuden on arvioitu aiheuttavan peräti 6 % kaikista maailman sepelvaltimotautitapauk- sista, 7 % tyypin 2 diabetestapauksista sekä 10 % maailman rinta- ja paksusuolisyöpäta- pauksista. (World Health Organization 2015; Huttunen 2016.) Tässä tutkimuksellisessa valossa voidaan todeta liikkumattomuuden olevan merkittävä terveyshaitta maailmanlaa- juisessa mittakaavassa.
Globaali huoli ihmisten liikkumattomuudesta on myös kansallinen huoli. Väestön fyysi- sen aktiivisuuden ja liikunnan vähäisyys aiheuttavat merkittäviä ja kasvavia haasteita suo- malaiselle yhteiskunnalle. Liikkumaton elämäntapa lisää monia kansansairauksia, ikään- tymisestä aiheutuvia ongelmia ja kansantalouden kustannuksia, heikentää työelämän tuottavuutta ja kilpailukykyä sekä on yhteydessä väestöryhmien välisiin terveys- ja hy- vinvointieroihin.
Valtion velan kasvaessa yhdeksi näkökulmaksi on nostettu esiin liikkumattomuudesta ai- heutuvat taloudelliset kustannukset. Marraskuussa 2015 Kunnossa kaiken ikää -ohjelman ja UKK-instituutin järjestämässä seminaarissa UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari ilmoitti liikkumattomuuden kokonaiskustannuksen arvioksi Suomessa vuositasolla noin 2-4 miljardia euroa. Terveydenhuollon kokonaiskustannukset ovat arviolta noin 18 mil- jardia euroa vuodessa. Liikkumattomuuden kustannuksia arvioidessaan Vasankari on huomioinut muun muassa tuki- ja liikuntaelinsairauksista johtuvat sairaslomat ja ennen- aikaiset eläkkeet sekä kuolemista aiheutuvat tuottavuuskustannukset. UKK-instituutin ar- vioiden mukaan liikkumattomuus onkin noussut tupakointia suuremmaksi terveysongel- maksi Suomessa.
The Lancet -lehdessä julkaistu tutkimus (Blair ym. 2012) liikkumattomuuden aiheutta- mista kuolemista herätti kysymyksen valtioiden päättäjien roolista liikunnan edistämis- työssä. Keskeinen kysymys on, nähdäänkö liikunta terveyden edistämisessä ennaltaeh- käisevänä muotona vai huomioidaanko se vasta hoitomuotona. Kunnallisessa päätöksen- teossa liikunta on usein ensimmäisenä leikkauslistalla, kun vaakalaudalla on hoitohenki- löstöä vaativat terveyden- ja sairaudenhoitopalvelut. Ristiriitaista on, miten tutkimustu- losten näkökulmasta tiedetään liikunnan edut ennaltaehkäisevänä tukimuotona sairauk- sien syntymisessä, mutta liikuntapalveluiden rooli on kunnissa virkistyspalvelu.
Suomalainen aikuisväestö profiloituu elämäntilanteeltaan hyvin erilaisiin vähän liikku- vien alaryhmiin. Se, että Suomessa on niin paljon terveyden ylläpitämisen näkökulmasta liian vähän liikkuvia aikuisia, saattaa olla seurausta nopeasta muutoksesta agraariyhteis- kunnasta tietoyhteiskunnaksi. Suomalaisten liikuntakäyttäytymistä voi ymmärtää parem- min, kun sitä tarkastelee yhteiskunnan rakenteiden kautta; esimerkiksi miten asuminen, tekniikka, kulkuneuvot, työkoneet, työpaikat ja vapaa-ajan luonne ovat muuttuneet vii- meisen 80 vuoden aikana.
Tulevaisuuden näkymän keskeisiä haasteita ovat väestön ikääntyminen, väestön keskit- tyminen kasvukeskuksiin, väestöryhmien välisten hyvinvointi- ja terveyserojen kasvu, työelämän tuottavuuden ja kilpailukyvyn heikkeneminen, työurien pidentäminen sekä valtavan nopea teknologinen kehitys. Myös talouden epävarma kehitys sekä työn luon- teen ja elinympäristön muuttuminen vaikuttavat ihmisten arkeen ja liikkumiseen. Nykyi- nen elämäntapa ei kannusta liikkumiseen, vaan tukee fyysistä passiivisuutta, istumista ja ruutuaikaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2013, 10–12.) Yhteiskunnan muutokset kuor- mittavat yksilöä muutenkin; yhä harvemmalla jää voimavaroja säännölliseen liikunnan harrastamiseen.
Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö LIKES-tutkimuskeskus tarkastelee vähän liikkuvia kahdeksan eri ryhmän kautta. Ryhmien kuvaukset perustuvat tutkimukseen, jossa on tunnistettu vähän liikkuvia 15–45 -vuotiaita aikuisväestöryhmiä. Tutkimusai- neisto on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen keräämästä Aikuisväestön terveyskäyttäy- tyminen -kyselystä (AVTK) vuosilta 2003–2008. Kysely postitettiin 5000 väestörekiste- ristä satunnaisesti valituille 15–64 -vuotiaalle suomalaiselle. Vastanneista 25 % luokitel- tiin vähän liikkuviksi (liikuntaa 0-1 kertaa viikossa). Vähän liikkuvien kahdeksaan ryh- mään sisältyy korkeakoululiikunnan näkökulmasta kolme kiinnostavaa ryhmää: 1) nuoret
opiskelijat, 2) stressaantuneet naiset sekä 3) ylipainoiset ja syrjäytymisvaarassa olevat.
Tutkimuksen perusteella liikunta-aktiivisuuden ”vaaran vuosiksi” on asetettu 18–35 - vuotiaat. (Pyykkönen & Rovio 2011, 29-46.)
Kuten todettua, fyysinen aktiivisuus ei rakennu vakaasti lapsuudesta nuoruuteen ja aikui- suuteen, vaan on elämänkaaren muutosvaiheiden ja epäjatkuvuuskohtien sävyttämä.
Opiskelujen aloittaminen ja päättäminen, työn aloittaminen, työttömyys, muuttaminen, seurustelun aloittaminen ja parisuhteesta eroaminen ovat erilaisia korkeakouluopiskelijan elämän nivelvaiheita, joilla on yhteys elämäntapoihin ja liikunta-aktiivisuuteen. (Pyyk- könen & Rovio 2011, 29–46). Oppilaitosten ohjaus- ja tukipalveluilla on todettu olevan vaikutus siihen, miten opiskelija selviää opintojen aikana eteen tulevien haastavien on- gelmakohtien yli. Keskeisessä roolissa ovat matalan kynnyksen palvelut, joihin ohjaudu- taan sillä hetkellä, kun palvelulle on tarvetta. (Huhtala & Lilja 2008, 35-46.)
Terveytensä kannalta liian vähän liikkuvia on aktivoitu liikuntaharrastuksen pariin liikun- talain uudistuksen myötä. Liikuntapolitiikassa nähdään, että liikuntalain päivitys on tullut viiveellä, koska liikuntakäyttäytymisen erot ovat kasvaneet voimakkaasti kaventumisen sijaan. Liikunta-alan kehittämistyössä haastavana näyttäytyy alan hajanaisuus, lyhytjän- teisyys ja pinnallinen seuranta. Vähän liikkuvia pyritään aktivoimaan liikuntaa korosta- malla, kun nähtävissä on, että liikkumattomuuden syyt eivät ensisijaisesti löydy liikunta- tarjonnasta, sen määrästä tai laadusta, vaan ovat havaittavissa liikuntakäyttäytymisen taustalla. (Pyykkönen & Rovio 2011, 13–19.) Kestävimmät ratkaisut yksilön liikunta- käyttäytymisen muutokseen saadaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemisella. Tietee- seen perustuvissa liikuntainterventioissa huomioidaan yksilö kokonaisuutena, jotta pääs- tään käsiksi liikkumattomuuden syihin ja toiminnan pitkäkestoiseen muutokseen.
2.1.2 Terveysliikunnan suositukset
Terveysliikunta pitää nimensä mukaisesti yllä terveyttä ja kuntoliikunta kohottaa sen li- säksi kuntoa eri tavoin. Elimistö tarvitsee vaihtelevia ärsykkeitä, jotta kunto kehittyy mo- nipuolisesti. Fyysistä aktiivisuutta ohjaavat kansainväliset terveysliikunnan suositukset, joiden taustalla on vahva tutkimustieto. (ks. esim. Husu, Paronen, Suni & Vasankari 2011.) Fyysisen aktiivisuuden suositukset on asetettu ikäkausittain kolmelle eri ryhmälle:
7-18 vuotiaat lapset ja nuoret, 18–64 vuotiaat aikuiset sekä 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat (ikääntyneet).
Fyysiseen aktiivisuuden, terveysliikunnan suositukset ovat tarkentuneet vuosina 2008–
2010, jolloin on julkaistu muun muassa Maailman terveysjärjestö WHO:n sekä USA:n terveysministeriön fyysisen aktiivisuuden suositukset aikuisille. Molemmissa suosituk- sissa aikuisiksi määritellään 18–64 vuotiaat. Nämä tutkimusnäyttöön pohjautuvat suosi- tukset ovat myös Suomessa käytössä. Suositusten mukainen fyysisen aktiivisuuden mi- nimi sisältää:
- Kestävyysliikuntaa viikoittain:
o 2 tuntia 30 minuuttia reippaasti tai o 1 tuntia 15 minuuttia rasittavasti Sekä:
- Lihaskuntoa ja liikehallintaa kehittäviä harjoituksia viikoittain:
o 2 kertaa
Suositusten mukaan liikuntasuorituksia tulee olla vähintään kolme kertaa viikossa (ks.
esim. Global recommendations on physical activity for health 2010; Physical Activity Guidelines for Americans 2008). Kansainvälisten suositusten mukaan tällä terveysliikun- nan suosituksella ylläpidetään terveyttä ja hyvää fyysistä peruskuntoa, mutta jos yksilö haluaa kehittyä liikkujana, on fyysistä aktiivisuutta oltava runsaammin kuin suosituksissa esitetään.
UKK-instituutti kiteyttää terveysliikunnan suositukset liikuntapiirakkaan (Kuvio 1). Lii- kuntapiirakan on tarkoitus havainnollistaa ja tukea yksilöä hänen liikuntakäyttäytymises- sään. Liikuntapiirakan ydinajatus on, että ihminen huomioi sekä kestävyysliikunnan että lihaskuntoa kehittävän liikunnan omassa arjessaan. Piirakassa on esimerkkejä reippaasta ja rasittavasta kestävyyskuntoliikunnasta sekä lihaskuntoa ja liikehallintaa kehittävistä liikuntasuorituksista, joita voi harjoittaa, jotta terveysliikunnan suositukset toteutuisivat omassa arkipäiväisessä elämässä. (UKK-instituutti 2017.)
UKK-instituutin hyödyntämä liikuntapiirakka on vahvasti käytössä muun muassa liikun- taneuvojien sekä terveysalan ammattilaisten työssä. Liikuntapiirakassa esitetään, että vii- koittain tulisi harrastaa kestävyyskuntoa kaksi ja puoli tuntia reippaasti tai yksi tunti ja 15 minuuttia rasittavasti. Esimerkkejä reippaasta kestävyyskuntoa ylläpitävästä liikunnasta
on pyöräily, kävely, sauvakävely sekä raskaat koti- ja pihatyöt. Esimerkkejä rasittavasta kestävyyskuntoa ylläpitävästä liikunnasta ovat juoksu, hiihto, pallopelit sekä kuntouinti.
Kestävyyskunnon edistämisen lisäksi suositellaan harjoitettavan lihaskuntoa ja liikehal- lintaa kaksi kertaa viikossa. Tästä esimerkkejä ovat kuntosaliharjoittelu, luistelu, ohjattu ryhmäliikunta sekä tanssi.
Kuvio 1. Liikuntapiirakka (UKK-instituutti, 2009).
Keskeistä suosituksissa ja UKK-instituutin havainnollistamassa liikuntapiirakassa on ih- misen oman ymmärryksen lisääminen siitä, miten monipuolisesti ja rasitustasoltaan eri- laista liikuntaa tulisi harjoittaa, jotta ylläpitää omaa terveyttään. Nykyisin puhutaan pal- jon arkiaktiivisuudesta, jota ei ole huomioitu suosituksissa. Suositusten myötä pyritään vahvistamaan yleistä ymmärrystä siitä, että säännöllinen liikunta on terveyden perusta.
Lisäksi huomioitavaa on, että elämäntapojen muuttuessa liikuntaharrastus ei välttämättä kompensoi muuten liikkumattoman elämäntavan tai aiemmin mainitun runsaan istumisen aiheuttamia terveyshaittoja.
Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecimissa julkaistiin vuonna 2015 artikkeli ”Vähäi- sen liikkumisen terveyshaitat”. Artikkelin mukaan aktiivisen elämäntavan omaksumalla voi lisätä päiväaikaista energiankulutusta ja fyysistä rasitusta määrällisesti enemmän kuin pelkkää vapaa-ajan liikuntaa harrastamalla. Pieni jokapäiväinen, lähes joka tunti suoritet- tava fyysinen puuhastelu saattaa olla merkittävä tekijä energiatasapainon kannalta. (He- lajärvi, Lindholm, Vasankari & Heinonen 2015, 1716.) Kokonaisvaltaisen terveyden yl- läpitämisen näkökulmasta yhä enemmän terveydenhuollon ammattilaiset painottavat is- tumisen katkaisua sekä kannustavat hyötyliikunnan harjoittamiseen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) toteuttaa viiden vuoden välein kansallisen FINRISKI -tutkimuksen, jossa seurataan sydän- ja verisuonitautien sekä muiden yleisim- pien kansantautien riskitekijätasoja ja niiden muutoksia Suomessa. FINRISKI 2012 -tut- kimuksen mukaan 50 % työikäisistä (25–64 -vuotiaat) täyttää terveyttä ylläpitävän kestä- vyysliikunnan suosituksen, mutta vain 10 % täyttää lihaskuntoharjoittelulle asetetut suo- situkset. Tutkimuksen mukaan täysin liikuntaa harrastamattomia on 20 % väestöstä. (Laa- tikainen ym. 2012, 3.)
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) Terveystutkimuksessa on tarkasteltu opis- kelijoiden liikuntaharrastuneisuutta vapaa-ajalla tehtävän kuntoliikunnan määrän mu- kaan. Yhdeksi kuntoliikuntasuoritukseksi määriteltiin vähintään 30 minuuttia kerrallaan niin että hengästyy tai hikoilee. Opiskelijoista 62 % ilmoitti harrastavansa kuntoliikuntaa kaksi kertaa viikossa tai useammin. Yleisin vastaus oli 2-3 kertaa viikossa, jonka vastasi 36 % opiskelijoista. Kuntoliikuntaa ei harrasta lainkaan tai vain hyvin harvoin 9 % opis- kelijoista. (Kunttu & Pesonen 2012, 60.) Terveystutkimuksen kyselyn tuloksista haasta- van tekee se, että terveysliikunnan suositusten mukaan liikuntasuorituksia tulisi olla vä- hintään kolme, jotta suositukset täyttyvät. Kyselyn tuloksista ei käy ilmi, kuinka suuri osa vastaajaryhmästä harrastaa kuntoliikuntaa kaksi kertaa ja kuinka suuri osa kolme kertaa viikossa. Tuloksista ei käy myöskään ilmi onko liikunta-aktiviteeteissa kyse lihaskunto- vai kestävyysharjoittelusta.
Toisin kuin terveystutkimuksessa, vuonna 2013 julkistetussa korkeakoululiikunnan baro- metrin kyselyssä on huomioitu lihaskunto- ja kestävyysharjoitteiden viikoittainen määrä.
Barometrin mukaan 31 % korkeakouluopiskelijoista liikkuu terveysliikunnan suositusten mukaisesti. Barometrin kyselyyn vastanneista opiskelijoista 21 % ei liiku terveysliikun-
nan suositusten mukaan viikoittaiseen liikuntamäärään eikä lihaskunto- ja kestävyyshar- joitteiden määrään katsottuna. (Saari, Ansala, Pulkkinen & Mikkonen 2013, 37–39.) Kaikkiaan barometrin mukaan korkeakouluopiskelijoista noin kolmasosa liikkuu terveys- liikunnan suositusten mukaisesti. Tämä on linjassa muun aikuisväestön kanssa. Korkea- kouluopiskelijoista 9 % on lähes kokonaan liikkumattomia. Koko aikuisväestöstä vas- taava osuus on 20 %. Tässä yhteydessä liikkumattomuus merkitsee viikkotasolla nollaa liikuntasuoritusten määrää.
Suositukset on lähtökohtaisesti asetettu yksilön omaa henkilökohtaista liikunta-aktiivi- suutta tukemaan ja niiden toteutumisen seuranta on haastavaa. Liikuntapoliittisessa kat- sauksessa Teijo Pyykkönen esittää, kuinka ihmisillä on taipumus arvioida yläkanttiin hy- vänä pidettyä harrastusta, kuten liikuntaa. Usein kyselyitä ei voi pitää tarpeeksi luotetta- vina liikuntakäyttäytymisen arvioinnissa. On sosiaalisesti suotavaa ja hyväksyttävää ker- toa liikkuvansa. Liikuntapolitiikan kentällä haasteita ilmenee tilanteessa, jossa jokainen taho etsii tutkimukseen vedoten omille tarkoitusperilleen sopivia tilastoja.
Teijo Pyykkösen esimerkki omalle tarkoitusperälle sopivan luvun löytämisestä kansalli- sen liikuntatutkimuksen sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen käyttämistä perus- teista havainnollistaa tilanteen hyvin. Kansallinen liikuntatutkimus (SLU & KUNTO) esittää, että: ”Vähintään 2 krt viikossa liikuntaa harrastavia 19–65 -vuotiaista on 90 %”.
Julkilausumassa ei ole esitetty kriteereitä harrastuskerran laadulle, sisällölle tai kestolle.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) taas esittää, että: ”Suomalaisista työikäisistä riit- tävästi terveysliikuntaa harrastaa 10 %”. Luvussa on huomioitu sekä kestävyys- että li- haskuntoharjoittelu. (Pyykkönen & Rovio 2011, 13–15.) Liikuntakäsitys muuttuu sitä mukaa kun liikuntakulttuuri elää, lähes jokaisella on oma käsitys siitä, mitä liikunta on ja kuinka paljon sitä itse harrastaa. Se fyysinen aktiivisuus, mikä on terveysliikunnan näkö- kulmasta riittävää, ei ole riittävä kuntoliikunnaksi eikä liikuntapolitiikan kriteereillä riit- tävä urheiluharrastukseksi.
Terveysliikunnan suosituksia on kritisoitu siitä, että ne ovat vähän liikkuvan silmissä ah- distavia sekä epärealistisia. Liikunnan aloittaminen vaatii sinnikkyyttä. Aloittamisesta seuraava lihaskipu sekä mahdollinen vastustuskyvyn aleneminen eivät kannusta lisää- mään liikuntaa jokaiseen arkipäivään. Sisäisen motivaation sytyttäminen on liikkumaan aktivoinnissa keskeisintä ja kaikista haastavinta. Terveysalan asiantuntijoiden näkökul- masta terveysliikunnan suositukset ovat keskeinen osa terveydenhuollon ohjauspalveluja.
Liikunnasta on oma Käypä hoito -suositus ammattilaisille, lisäksi Käypä hoito -suosituk- sesta on oma potilasversio. Suosituksissa todetaan, että säännöllisen liikunnan tulee kuu- lua pitkäaikaissairauksien ehkäisyyn ja hoitoon sekä ihmisten kuntoutukseen. Tarvitta- essa ja mahdollisuuksien mukaan säännöllisen liikunnan lisääminen yhdistetään muihin elämäntapamuutoksiin ja hoitoihin. (Tarnanen ym. 2016, 1.)
Suomalaisen väestön fyysistä aktiivisuutta seurataan säännöllisesti useilla kyselyillä, jotka perustuvat itse ilmoitettuun tietoon. Objektiivisesti mitattua tietoa esimerkiksi kiih- tyvyysmittareiden avulla fyysisestä aktiivisuudesta ei ole Suomessa väestötasolla kerätty.
Fyysistä kuntoa keskeisenä terveyttä kuvaavana tekijänä ei ole myöskään mitattu ja seu- rattu Suomessa väestötasolla. Ainoa poikkeus on varusmiespalvelukseen osallistuvien nuorten miesten mittaukset, joissa on ilmennyt nuorten miesten kestävyyskunnon merkit- tävä heikentyminen vuosien 1979 ja 2000 välillä. (Husu ym. 2011, 38-40.) Suomalaisten fyysinen aktiivisuus ja kunto 2010 -katsauksen mukaan säännölliselle väestön eri ikäryh- mien kunnon seurannalle on selkeä tarve. Koettua kuntoa kysymällä ei voi luotettavasti tunnistaa huonokuntoisimpia henkilöitä. Tarkempi, yksilöllinen kunnonkartoitus edellyt- tää fyysisen aktiivisuuden mittaamista tarkoitukseen sopivilla testeillä.
2.2 Korkeakoululiikunnan lähtökohdat
Suomessa opiskelijaliikunnan kattojärjestönä toimii Opiskelijoiden Liikuntaliitto ry, joka on Suomen suurin opiskelijajärjestö ja yksi suurimmista urheilujärjestöistä. Opiskelijoi- den Liikuntaliiton (OLL) edeltäjä oli Suomen Akateeminen Urheiluliitto (SAUL), joka perustettiin vuonna 1924 eri yliopistojen urheiluseurojen sekä ylioppilaskuntien toimesta.
SAUL oli opiskelijoiden urheilukisatapahtumien järjestäjä, eikä se noussut liikuntapoliit- tiseksi etujärjestöksi, jona OLL nykyään nähdään. OLL:n jäseniä ovat suomalaisten kor- keakoulujen ylioppilas- ja opiskelijakunnat sekä niiden kattojärjestöt Suomen Ylioppilas- kuntien Liitto SYL ja Suomen Ammattikorkeakoulussa Opiskelevien Liitto SAMOK.
OLL on edunvalvontaorganisaatio, jolla on vahva intressi kehittää Suomen korkeakoulu- jen liikuntapalveluja sekä edistää valtakunnallisesti korkeakoululiikunnan asemaa ja kor- keakouluopiskelijoiden hyvinvointia ja liikunta-aktiivisuutta.
Yliopistoliikunnan pioneerina pidetään Helsingin yliopiston liikuntapalveluja. Vuonna 1967 Helsingin yliopisto palkkasi ensimmäisen päätoimisen henkilön järjestämään opis- kelijoille liikuntaa. Jo ennen Helsingin yliopiston omaa päätoimista liikuntapalveluiden järjestäjää, opiskelijaliikuntaa ja -urheilua tarjosivat ylioppilasseurat sekä Helsingin yli- opiston ylioppilaskunta. (Kantinkoski 2015.) Yliopistoliikunta on selvästi tunnetumpi kä- site korkeakoulukentällä ja sillä on omat juuret suomalaisessa yliopistohistoriassa. Kor- keakoululiikunnan uudessa mallissa korkeakoulut hakevat synergiaetuja tarjoamalla lii- kuntapalvelut yhdessä kaikkien kaupungissa toimivien korkeakoulujen opiskelijoille ja henkilöstölle. Paikallisesti eriytetyt yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen liikuntapalve- lut ovat vielä mahdollisia pääkaupunkiseudulla, jossa opiskelijamäärä on hyvin suuri suh- teessa muiden kaupunkien korkeakouluopiskelijoihin.
Korkeakoulumaailman muutoksilla on vaikutusta myös korkeakoululiikunnan palvelui- hin. Yliopistojen rahoituspohja on muuttunut, ja ulkopuolista rahoitusta etsitään ja tarvi- taan jatkuvasti lisää. Lisäksi ammattikorkeakouluja yhtiöitetään ja omistusoikeuksia muutetaan. Kun valtion rahoitusosuus kaventuu, korkeakouluilta vaaditaan tarkempaa profiloitumista ja odotetaan vankempaa tulosvastuuta. Korkeakoululiikunnan palvelut ei- vät ole korkeakoulujen ydintoimintaa, mikä asettaa haasteen liikuntapalveluiden rahoi- tukselle, kun korkeakoulujen rahoitusta leikataan. Rahoituksen muuttuessa korkeakoului- hin kohdistuu paljon painetta, joka heijastuu henkilöstöön ja opiskelijoihin, koko korkea- kouluyhteisön jaksamiseen.
Yliopistolain 558/2009 1. luvun, 2. pykälän mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää va- paata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Am- mattikorkeakoulujen tehtävänä on ammattikorkeakoululain 932/2014 1. luvun, 4. pykälän mukaan antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantunti- jatehtäviin ja tukea opiskelijan ammatillista kasvua. Näiden perustehtävien tueksi korkea- koulut ylläpitävät erilaisia ohjaus- ja tukipalveluja, jotta opiskelijakyvyn ylläpitäminen helpottuisi.
Liikunnallisen elämäntavan eväät alkavat rakentua jo varsin varhain lapsuudessa. Tämä on todettu Lasten ja nuorten sepelvaltimotaudin riskit -tutkimuksen (LASERI) viimei-
sessä liikuntaharrastuksen pysyvyyden tutkimuksessa, jossa on seurattu liikunta-aktiivi- suutta samoilla henkilöillä kolmen vuosikymmenen ajan. Nuoruusvaiheessa nähdään epä- varmuutta liikunnan pysyvyydessä, mutta aikuisiässä ja keski-ikää lähestyttäessä liikun- nallinen elämäntapa alkaa vakiintua. Elämänmuutokset ja taitoskohdat muuttavat liikun- takäyttäytymistä, usein murrosvaiheissa liikunnallinen aktiivisuus on vähäisempää.
LASERI-tutkimuksen pitkittäisseuranta osoittaa, että aktiivisesti, kävellen tai pyöräillen koulumatkansa kulkevat lapset ja nuoret näyttävät olevan fyysisesti aktiivisia myös ai- kuisena. (Telama, Hirvensalo & Yang 2014, 4.) Opiskelujen aloittaminen nähdään elä- män murrosvaiheena, jolloin liikunta osana jokapäiväisestä elämää on merkityksellistä, jotta liikunta-aktiivisuus säilyisi opiskelujen jälkeen.
Turun yliopiston kokoama laaja Young Finns Study -aineisto sisältää tilastotietoa kah- desta tuhannesta viidellä eri paikkakunnalla asuvasta suomalaisesta nuoresta 1980-lu- vulta nykypäivään asti. Aineistoa tutkimalla on löydetty uusia yhteyksiä liikkumattomuu- den ja työelämän välillä. Nuorten menestymistä työmarkkinoilla seurattiin ajanjaksolla 2001–2012. Tutkimuksessa huomattiin, että lihavuus heikentää palkkaa ja menestymistä työelämässä. Yhden yksikön lisäys merkittävästi lihavan ihmisen painoindeksissä (BMI 30 - 34.99 kg/m2) alensi hänen palkkaansa 6,6 %. (Hutri-Kähönen ym. 2016, 6.) Liikali- havuus heikentää terveyttä, ja vaikuttaa ihmisen työkykyyn alentavasti. Liikalihavuudella nähdään olevan vaikutuksia myös ihmisen itsetuntoon, jonka kehittymisellä voi olla seu- rauksia työuralla etenemisessä.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS) toteuttaa korkeakouluopiskelijoiden terveys- tutkimuksen neljän vuoden välein. Kyseisestä tutkimuksesta on tehty useita selvityksiä, joista yksi on vuoden 2000 aineiston perusteella tuotettu ”Opiskelukyky ja otteen saami- nen opiskelusta”. Tutkimuksen mukaan opiskeluotteen saamiseen voimakkaimmin vai- kuttava tekijä on opiskelijan arvio omista voimista ja kyvyistä. Tutkimuksessa selvitettiin tekijöitä, jotka itsenäisesti selittävät opiskelun kokemista ongelmallisena. Vähäinen lii- kunnan harrastaminen nousi selkeäksi itsenäiseksi selittäjäksi. Opiskelijan omaan näke- mykseen hänen kyvyistään ja mahdollisuuksistaan pärjätä, vaikuttaa hänen liikunnallinen aktiivisuutensa ja erityisesti sen vähäisyys. Liikunnallisesti aktiivinen opiskelija kokee omat voimavaransa vahvempana kuin vähän tai ei lainkaan liikkuva opiskelija. (Huovi- nen, Lounasmaa, Kunttu & Tuori 2004, 183.)
YTHS:n yleislääkärin vastaanotolle hakeudutaan yleisimmin masennuksen ja ahdistuk- sen vuoksi. YTHS:n terveystutkimuksen mielenterveysseulassa on tapahtunut merkittä- viä muutoksia vuosien 2008 ja 2012 välillä. Määrällisesti eniten opiskelijoilla on yleisty- nyt tulevaisuuden kokeminen ongelmalliseksi sekä tunne omien voimien riittämättömyy- destä. Vuonna 2008 17 % opiskelijoista koki tulevaisuutensa ongelmalliseksi, kun vuonna 2012 näin koki 23 % vastaajista. Vastaavasti vuonna 2008 18 % opiskelijoista mielsi omat voimansa riittämättömäksi, kun vuonna 2012 näin koki 22 % vastaajista. (Kunttu & Pe- sonen 2012, 46). YTHS:n terveystutkimuksen mukaan opiskelijoiden huoli omasta hen- kisestä jaksamisesta on merkittävästi lisääntynyt.
2.2.1 Korkeakouluopiskelijat liikkujina
Fyysisen aktiivisuuden toteutumisessa on suuria väestöryhmien välisiä eroja. Valtakun- nallisessa katsauksessa Suomalaisten fyysinen aktiivisuus ja kunto 2010 on esitetty tulok- sia koko väestön liikuntatutkimuksista. Katsauksen mukaan nuorimmilla tutkituilla, 11- vuotiailla, liikunnan harrastaminen on lisääntynyt. Puberteetti-ikäisten nuorten vapaa- ajan liikuntaharrastus ja muu fyysisen aktiivisuus on vähentynyt merkittävästi erityisesti länsimaalaisessa vertailussa. Nuorten vähäinen fyysinen aktiivisuus linkittyy ylipainon yleistymiseen ja varusmiespalveluksen aloittajien huonoon fyysiseen kuntoon. Ikäänty- neillä miehillä liikunta-aktiivisuus on määrällisesti ja ajallisesti laskenut, vaikka heidän raportoimansa kyky liikkua on parantunut. (Husu ym. 2011, 4-10.) Katsauksessa on tar- kasteltu kattavasti liikuntatutkimuksia kouluikäisten, varusmiesten, työikäisten sekä elä- keläisten osalta, mutta toisen ja korkea-asteen opiskelijoiden fyysisestä aktiivisuudesta ei ole erillisiä tulkintoja.
Korkeakouluopiskelijoiden liikuntatottumuksia on tutkittu vähän verrattuna muun väes- tön liikunta-aktiivisuuteen. Olennaisin korkea-asteen opiskelijoiden fyysiseen aktiivisuu- teen liitetty tutkimus on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön joka neljäs vuosi toteuttama valtakunnallinen terveystutkimus. Kohteena ovat alle 35-vuotiaat suomalaiset perustut- kinto-opiskelijat. Yliopisto-opiskelijoiden lisäksi mukana tutkimuksessa on ollut vuosina
2008 ja 2012 myös ammattikorkeakouluopiskelijat. Vuoden 2012 tutkimuksen otos on 5 000 opiskelijaa molemmilta koulutussektoreilta, ja tutkimuksen vastausprosentti oli 44.
Vuoden 2012 terveyskyselyssä liikunta-aktiivisuuden näkökulmasta nousi esille kaksi keskeistä tulosta: Vastaajista 32 % oli ylipainoisia (BMI 25 kg/m2 tai yli) sekä kuntolii- kuntaa harrastamattomia tai hyvin harvoin harrastavia oli 9 % vastanneista. Lisäksi huo- mionarvoista on se, että psyykkisiä vaikeuksia ilmeni 28 % vastaajista. Terveyskyselyn lisäksi 2010-luvulla tutkittua löytyy vuonna 2013 julkistetusta Korkeakoululiikunnan ba- rometrista, jonka selvitystyön ohessa tehtiin kysely opiskelijoiden liikuntasuhteesta. Ky- selyn keskiössä oli liikuntaharrastuneisuus suhteessa terveysliikunnan suosituksiin. Ky- sely lähetettiin 2000 korkeakouluopiskelijalle. Barometrin mukaan korkeakouluopiskeli- joista terveytensä kannalta riittävästi liikkuu noin joka kolmas. Terveytensä ylläpitämisen näkökulmasta riittävästi liikkuvien osuudessa on korkeakoulusektorikohtainen ero: yli- opisto-opiskelijat liikkuvat enemmän kuin ammattikorkeakouluopiskelijat.
YTHS:n terveystutkimuksen mukaan kuntoliikuntaa harrastaa kaksi kertaa viikossa tai useammin 65 % yliopisto-opiskelijoista ja 60 % ammattikorkeakouluopiskelijoista (Kunttu & Pesonen 2012, 60–61). Korkeakoululiikunnan barometrin mukaan yliopisto- opiskelijoista 34 % ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 28 % liikkuu suositusten mukai- sesti, kun mukaan luetaan sekä kestävyys- että lihaskuntoharjoitteiden määrä. (Saari ym.
2013, 37–39.) Korkeakoululiikunnalla nähdään olevan myönteinen vaikutus liikuntakiin- nostuksen heräämistä kohtaan; YTHS:n terveystutkimuksen mukaan kokemukset ja mie- likuvat korkeakoululiikunnasta olivat lisänneet opiskelijoiden kiinnostusta liikuntaa koh- taan 33 % yliopisto-opiskelijoista sekä 10 % ammattikorkeakouluopiskelijoista (Kunttu
& Pesonen 2012, 62–63).
Valtakunnallisessa tarkastelussa ammattikorkeakouluopiskelijoilla ei ole yhtä kattavia lii- kuntapalveluja kuin yliopisto-opiskelijoilla, mikä osittain selittää eron korkeakoulujen välillä. Terveystutkimuksen mukaan noin puolet vastaajista koki ajan puutteen haittaavan liikunnan harrastamista. Lisäksi 30 % vastaajista ilmoitti, että väsymys ja motivaation tai kiinnostuksen puute liikuntaa kohtaa haittasi liikunnan harrastamista. (Kunttu & Pesonen 2012, 63.)
Terveystutkimuksessa on kysytty kenen tarjoamia liikuntapalveluja opiskelijat käyttävät.
Suuri ero oli eri koulutussektoreiden opiskelijoiden välillä korkeakoulujen tarjoamassa
liikunnassa. Yliopisto-opiskelijoista 24 % käytti yliopiston liikuntatarjontaa, mutta am- mattikorkeakoulu-opiskelijoista vain 8 % (Kunttu & Pesonen 2012, 62–63). Korkeakou- luliikunnan barometrissä on havaittu yhteys liikuntasuositusten toteutumisella suhteessa korkeakoululiikunnan palveluiden käyttöön.
Maailmanlaajuisesti katsottuna, kansainvälisten arvioiden mukaan lihavuus on kaksin- kertaistunut viimeisen 30 vuoden aikana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) toteut- taa kansallisen FINRISKI -tutkimuksen joka viides vuosi. Tutkimuksessa seurataan sy- dän- ja verisuonitautien sekä muiden yleisimpien kansantautien riskitekijätasoja ja niiden muutoksia Suomessa. Vuoden 2012 FINRISKI -tutkimuksen mukaan ylipaino lisää riskiä sairastua muun muassa tyypin 2 diabetekseen, sydän- ja verisuonitauteihin, tuki- ja lii- kuntaelinsairauksiin sekä useisiin syöpätyyppeihin. Arvion mukaan lihavien henkilöiden terveysmenot ovat 25 % korkeammat kuin normaalipainoisten. (Laatikainen, Männistö &
Vartiainen 2012, 1.) Ylipainoisuus tai lihavuus nähdään yhtenä merkittävimmistä kan- santerveydellisistä ongelmista Suomessa.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön terveystutkimuksen mukaan 32 % opiskelijoista on ylipainoisia (BMI 25 kg/m2 tai yli). FINRISKI 2012 -tutkimuksen mukaan kaikista työ- ikäisistä (25–64 -vuotiaat) 56 % on painoindeksin mukaan ylipainoisia. Kansallisen tut- kimuksen kanssa linjassa on YTHS:n terveystutkimuksen tulokset, joiden mukaan ylipai- noisuus lisääntyy opiskelijoilla ikäryhmien myötä. Terveystutkimuksen mukaan nuorim- massa ikäryhmässä (alle 22 vuotiaat) ylipainoisia oli 25 %, ja vanhimmassa ikäryhmässä (30–35 -vuotiaat) ylipainoisia oli 47 %. Ylipainoisuus on jatkanut yleistymistään opiske- lijoilla terveystutkimuksen aloitusvuodesta 2000 lähtien. Vuoden 2000 terveystutkimus tehtiin vain yliopisto-opiskelijoille, tällöin vastaajista 20 % oli ylipainoisia. (Kunttu &
Pesonen 2012, 48; 92–93.)
Painoindeksillä ylipainoa arvioitaessa on muistettava, ettei painoindeksi ole täydellinen mittari. Nykyään kokonaisvaltaisesti terveyttä arvioitaessa huomioidaan pituuden ja pai- non avulla laskettavan painoindeksin lisäksi myös keskivartalon ympärysmitta ja sisäisen rasvan määrä. Suuri osa niin sanotusta liikarasvasta kertyy vatsaontelon sisään suolten ja sisäelinten väliin sekä maksan sisälle. Tämä viskeraalinen rasva lisää sydän- ja verisuoni- sairauksia sekä diabeteksen riskiä ja on olennaisesti vaikuttava tekijä yksilön terveydessä.
(Mustajoki 2015.) Lisäksi on huomioitava, että lihas painaa enemmän kuin rasva, mistä
syystä monilla aktiivisilla kuntosaliharjoittelijoilla sekä ammattiurheilijoilla painoindeksi ylittää helposti ylipainoisuuden rajan.
Sen lisäksi, että ihminen voi liikunnan avulla parantaa tai ylläpitää omaa fyysistä kunto- aan, liikunnalla on todettu olevan vaikutuksia myös ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin.
Arvostettu lääketieteellinen Cochrane -tiedeyhteisö koosti yhteen 39 eri tutkimuksen tu- lokset liikunnan vaikutuksista masennuksen hoitoon. Tästä laajasta koonnista saatiin aiempaa vahvempi ymmärrys siitä, kuinka liikunta voi tehota lievään masennukseen yhtä hyvin kuin lääkkeet tai terapia. (Cooney ym. 2013, 5-10.) Liikunnan puute ei yleensä ole masennuksen syy, mutta sitä voidaan hyödyntää itsehoidollisena keinona. Erityisesti tu- loksia on löydetty siitä, miten lääkehoidon täydentäminen liikunnalla nopeuttaa mielialan kohentumista (ks. esim. Leppämäki 2007).
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim laatii yhdessä erikoislääkäriyhdistyksen kanssa Käypä hoito -suosituksia, jotka ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kan- sallisia hoitosuosituksia. Suosituksia laaditaan lääkäreiden, terveydenhuollon ammatti- henkilöstön ja kansalaisten hoitopäätösten pohjaksi. Masennuksen eli depression hoitoon on vuonna 2016 (Duodecim 2016, 7) päivitetty suositus, jossa todetaan seuraavaa: ”Yk- silötasolla mielenterveyttä edistävää ja masennustilan kehittymisen vaaraa voi vähentää kohtalainen määrä liikuntaa”. Liikuntaa tarjotaan masennuksen hoitoon Käypä hoito - suosituksessa ensimmäistä kertaa.
Käypä hoito -suosituksessa esitetään, että depressiopotilaat saattavat hyötyä säännölli- sestä ryhmämuotoisesta liikuntaharjoittelusta, ja sitä voidaan aina suositella osaksi koko- naishoitoa (Duodecim 2016, 8). Merkittävää on, että liikunta huomioidaan vahvempana osatekijänä sairauden hoidossa. Mielialan kohoaminen ei edes edellytä, että peruskunto paranisi erityisen paljon. Liikunnan on huomattu helpottavan masennusta lähes välittö- mästi, liikunta lisää samojen välittäjäaineiden määrää kuin mielialalääkkeet (Leppämäki 2007). Millään yksittäisillä keinoilla ei masennusta saada hoidettua, vaan yleensä kaiva- taan kokonaisvaltaista hoitoa, jossa liikunnalla on oma rooli.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön terveystutkimuksen mukaan psyykkisiä vaikeuksia ilmeni GHQ12-mittarin perusteella 28 % opiskelijoista. GHQ12-mittaria käytetään ylei- sesti mielenterveyttä mitattaessa. Sen eri osiot kartoittavat psyykkisen kuormittuneisuu- den aiheuttamia ongelmia normaaliksi katsotuista toiminnoista suoriutumisessa. GHQ12-
mittarin eri osioista yleisimmin ongelmiksi osoittautuivat opiskelijoilla jatkuvan ylirasi- tuksen kokeminen (42,5 % vastaajista), itsensä kokeminen onnettomaksi ja masentu- neeksi (27 % vastaajista), tehtäviin keskittyminen (29 % vastaajista) sekä valvominen huolien takia (24,5 % vastaajista). Runsaasti stressiä koki 30 % opiskelijoista. (Kunttu &
Pesonen 2012, 44–45.) Psyykkiset ongelmat ovat yleistyneet terveystutkimuksen ensim- mäisestä kyselystä, vuodesta 2000 alkaen.
YTHS:n terveystutkimuksen mukaan liikunta koettiin merkittävänä elämänhallinnan kei- nona. Opiskelijoista 73 % piti tärkeänä liikuntaan liitettäviä asioita, kuten arjesta irtautu- mista, virkistystä, rentoutumista ja tasapainoisuuden saavuttamista. Vastaajista 67 % ar- vioi liikunnan tärkeäksi paineiden tai stressin purkamisen vuoksi. (Kunttu & Pesonen 2012, 62.) Opiskelijoista suuri osa pitää liikuntaa keskeisenä fyysisen hyvinvoinnin edis- täjänä sekä terveyden ja mielen hyvinvoinnin ylläpitämisen tekijänä.
2.3. Korkeakoululiikunnan tavoitetila ja suositukset
Korkeakoululiikunta on alkanut nousta esille valtion ja korkeakoulujen linjapapereissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Valtion tason ohjaukset edistävät korkeakoululii- kunnan aseman vahvistumista osana korkeakoulujen arkipäivää. Lisäksi valtion tasolta tulleet avaukset edistävät korkeakoululiikunnan yhdenvertaisuuden toteutumista kaikissa Suomen korkeakouluissa. Poliittiset tavoitteet ohjaavat korkeakoululiikunnan ylintä ja yleisintä tasoa, jonka avulla korkeakoulut asetetaan vastuuseen opiskelijoidensa liikun- nallisen elämän ylläpitämisestä.
Valtion ohjauksen yleinen taso on olemassa, kuten myös korkeakoululiikunnalle asetetut suositukset. Vuonna 2011 julkaistiin Hyvä korkeakoululiikunta -suositukset, jotka ovat monitieteisen ja monen tason organisaatioiden asiantuntijoista koostuvan korkeakoululii- kunnan asiantuntijatyöryhmän tuotos. Näissä suosituksissa esitetään kahdeksan kompo- nenttia, jotka määrittävät toimivat korkeakoululiikunnan palvelut ja niiden toteuttamisen.
Korkeakoululiikunnan suositukset on keskeinen korkeakoululiikuntaa ohjaava doku- mentti.
Korkeakoululiikunnan kehittämistyön eteneminen vauhdilla on monien tuloksien summa.
Neljä keskeisintä syytä korkeakoululiikunnan nousukauden alulle ovat:
1) Valtion tason ohjaavat linjaukset
2) Valtakunnallisen korkeakoululiikunnan mallin syntyminen 3) Hyvä korkeakoululiikunta -suositukset 2011
4) Korkeakoulujen keskinäinen kilpailu
Valtion linjaukset korkeakoululiikunnan edistämiseksi on ensimmäinen sysäys, johon korkeakoulujen on odotettu jollain tavalla reagoivan. Valtakunnallinen korkeakoululii- kunnan malli on syntynyt osittain isompien korkeakoulujen, lähinnä yliopistojen, myötä- vaikutuksessa, mutta suuri merkitys on myös korkeakoululiikunnan suosituksilla. Suosi- tusten asettaminen lisää painetta korkeakouluille edistää omien opiskelijoidensa fyysistä aktiivisuutta ja yhteisön hyvinvointia.
2.3.1 Valtion ohjaus
Valtioneuvosto hyväksyi 11.12.2008 periaatepäätöksen liikunnan edistämisen linjoista.
Siinä hallitus sitoutui edistämään liikunnallista elämäntapaa ja kannustamaan kansalaisia, yhteisöjä ja julkishallintoa toimimaan liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi.
Periaatepäätöksen päätavoite on terveytensä kannalta riittävästi liikkuvien määrän kas- vattaminen, liikunnasta syrjäytyneiden määrän vähentäminen sekä terveyttä edistävien liikuntatottumuksien yleistyminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2009, 16–22.) Periaa- tepäätöksessä on huomioitu kaikki ikäryhmät toiminnan eri tasoilla. Lisäksi päätöksessä on nostettu esille liikunnallisen arjen mahdollistaminen elämän eri nivelvaiheiden yli.
Valtioneuvosto asetti tavoitteeksi suomalaisen liikuntakulttuurin edistämisen nuorten ai- kuisten osalta seuraavasti: ”Nuoret aikuiset ylläpitävät liikunnallista elämäntapaa it- senäistymisen ja opiskeluvaiheen aikana. Tämä edellyttää liikunta-mahdollisuuksien jat- kuvuuden turvaamisen yli elämänkulun saumakohtien.” Olennaisin kirjaus nuorten ai- kuisten kohdalla oli se, että korkeakoulut asetettiin vastaamaan nuorten aikuisten liikun- nasta ja hyvinvoinnista. (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2009, 5;18.) Ennen periaatepää- töstä liikunnan edistämisen linjoista, oli epäselvää, mikä on korkeakoulujen vastuu lii- kuntapalvelujen tarjoajana tai kuka ylipäänsä on vastuussa nuorten aikuisten liikunnasta.
Korkeakoulujen yhteiskuntavastuuta ja roolia suomalaisessa yhteiskunnassa on arvioitu monelta taholta. Korkeakoulujen arviointineuvosto on korkeakoulujen auditointityön edetessä koostanut raportin korkeakouluista yhteiskunnan kehittäjinä. Raportissa neu- vosto esittää yhdeksi arviointiaineistosta nousevaksi teemaksi korkeakoulujen kaksitahoi- sen roolin osana duaalimallin mukaista korkeakouluverkostoa. Teema korostuu tarkastel- taessa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen keskinäistä yhteistyötä, joka on arviointi- neuvoston mukaan hyvin vähäistä. (Ilmavirta ym. 2013, 37–50.) Uudessa korkeakoulu- liikunnan mallissa yhtenä keskeisenä ratkaisuna esitetään alueen korkeakoulujen yhdessä tuottamia korkeakoululiikunnan palveluja.
Arviointineuvoston lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut paineita korkeakou- lujen yhteistyölle julkaisussaan korkeakoulujen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta vuodelta 2015. Julkaisussa esitetään, että itsenäistyvien yliopistojen tulisi alueellisen yri- tysyhteistyön lisäksi muistaa korkeakoulujen välisen yhteistyön mahdollisuudet (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2015, 16-18). Valtakunnallista yhteistyön suuntaa on nähtävissä muun muassa jo perustettujen Lapin korkeakoulukonsernin sekä Tampere 3 -yhteistyön myötä. Yhtenä selkeänä kokonaisuutena molemmissa kokonaisuuksissa on nähty yhteiset tukipalvelut, ja niissä erityisesti yhdessä järjestettävät liikuntapalvelut. Korkeakoululii- kunta mielletään konkreettiseksi, näkyväksi ja kiinteäksi yhteistyön muodoksi.
Valtio on vahvistanut korkeakoulujen taloudellista ja hallinnollista autonomiaa päivitet- tyjen lakien myötä. Uusi yliopistolaki 558/2009 tuli voimaan vuoden 2010 alusta sekä uusi ammattikorkeakoululaki 932/2014 vuoden 2015 alussa. Kummassakaan laissa ei ole kirjausta liikuntapalveluiden järjestämisestä, mutta eduskunta on huomioinut liikuntapal- velut korkeakoulujen vastuutehtävissä. Eduskunnan sivistysvaliokunta on kirjannut mie- tintöihin korkeakoulujen lakien päivityksen yhteydessä lausumaehdotukset eduskunnalle.
Molempien lakien lausumissa on annettu ehdotus siitä, että uusien lakien astuessa voi- maan eduskunta edellyttää hallituksen seuraavan miten korkeakoulut järjestävät liikunta- palveluja opiskelijoille ja ryhtyy tarvittaessa toimenpiteisiin opiskelijoiden liikuntamah- dollisuuksien edistämiseksi. (Eduskunnan hyväksymät lausumat HE 7/2009 - Lausuma 2 sekä HE 26/2009 - Lausuma 4.) Eduskunta on hyväksynyt lausumaehdotukset.
Opetus- ja kulttuuriministeriön vuosien 2011–2014 aikana ajama AMK-uudistus ja am- mattikorkeakoululain päivitys edellytti, että jokainen suomalainen ammattikorkeakoulu haki uutta toimilupaa 1.1.2015 alkaen. Tähän toimilupahakemukseen tuli jokaisen kirjata,
