Esko Harni (2015): Kontrollikoulu. Näkökulmia koulutukselliseen hallintaan ja toisin oppimiseen.
Jyväskylä: Kampus Kusannus. Jyväskylän yliopisto. 226 sivua. ISBN: 978-951-9113-96-8.
ESKO HARNI ON toimittanut teoksen kontrollikoulusta. Se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia koulutukselliseen hallintaan ja koulujärjestelmän uudistamisen ja muutoksen pyrkimyksiin. Ar- tikkelikokoelmissa hyvä ja kiin- nostava teos syntyy ja vahvistuu silloin, kun yksittäiset artikkelien kirjoittajat saadaan tavalla tai toi- sella houkuteltua keskustelemaan myös keskenään. Tässä teoksessa näin ei ole tapahtunut. Kirjassa osa artikkeleista sitoutuu hallin- tateoreettiseen tutkimusperin- teeseen ja osa lähinnä kriittiseen teoriaan ja kriittiseen pedago- giikkaan.
Kirjan juoni nousee nimensä mukaisesti ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (1990) paljon siteeratusta hallintateoreettisesta esseestä. Sen oleellinen idea on siirtyminen kurittavasta kuriyh- teiskunnasta kohti vaikeammin tunnistettavaa ja kaikkialle tun- keutuvaa hallinnollisuutta, joka pyrkii myös yksilöiden sisäisen mielenmaailman syvälliseen kont- rollointiin. Kirja soveltaa Deleuze- esseen perusideaa koulukonteks- tiin hahmotellen samalla esiin koulutusjärjestelmän tehtävää.
KIRJA JAKAUTUU kolmeen osaan, joista ensimmäinen joh- dattaa, kylläkin hieman ontuvasti, tematiikkaan kahdella avausartik-
kelillaan. Epilogiin on pyydetty avainartikkeli molempien kou- lukuntien edustajilta: kriittisen teorian ja kriittisen pedagogiikan lähtökohdista Olli-Pekka Moi- siolta ja Matti Rautiaiselta sekä hallinnanteoreettisen keskustelu- perinteen edustajalta, Jussi Vähä- mäeltä.
Moision ja Rautiaisen artikke- lin suhde kirjan kontrollikoulun ydinajatukseen jää kuitenkin epä- selväksi.
Artikkelissa argumentoidaan ihan kiinnostavasti ja hieman his- toriallisestikin taustoittaen koulu- tusjärjestelmän tilaa. Koulu tosin leimataan kovin muuttumatto- maksi, liian tietopainotteiseksi ja opettajavaltaiseksi järjestelmäk- si, joka laiminlyö oppilaiden de- mokratia- ja tunnekasvatuksen.
Opettajien toivotaan siirtyvän opettajavaltaisuudesta oppilai- den itsenäisen opiskeluproses- sien mahdollistajiksi. Opettajat kykenisivät akateemisen intellek- tuellin roolissa ohjaamaan parem- min oppilaiden itsenäisiä opis- keluprosesseja ja vastustamaan sosiaalisen median ja verkkoym- päristöjen tyhmistäviä vaikutuk- sia. Artikkelissa varoitellaan myös koulutusjärjestelmän ”kalvinisoi- tumisen” ja epätasa-arvoistumisen vaaroista, mikä voi johtaa koulun vain huippuja treenaavaksi insti- tuutioksi. On kuitenkin vaikea
ymmärtää, miten artikkeli liittyy kirjan hallintateoreettisen kont- rollikoulun ideaan. Pelkistyvätkö koulun valtasuhteet kriittisen pe- daogiikan lähestymistavassa tosi- aankin pelkästään opettaja-oppi- lassuhteen epätasa-arvoisuuden kritiikiksi?
TOISEN EPILOGIARTIKKELIN
kirjoittaja Jussi Vähämäki muun muassa Deleuzen esseen ja kirjan kääntäjänä ja hallintateoreettisen tutkimusperinteen keskeisenä vai- kuttajana on luonnollisesti kirjan kokonaisidean ytimessä. Välimä- en artikkeli onkin tuttuun tapaan tulvillaan omaperäisten ideoiden ilotulitusta. Kontrolliyhteiskun- nan uuden sukupolven edustajat joutuvat Vähämäen mukaan ke- hittelemään kokonaan uudenlaisia aseita ja vastarinnan muotoja, jos he haluavat vastustaa yhä syvem- mälle ulottuvaa ja näkymätöntä persoonansa ohjailua ja hallin- nointia. Kontrolliyhteiskunnassa ja tulevaisuuden koulussa suoras- taan pakotetaan jatkuvaan itsensä ilmaisuun ja itsensä luovaan ja va- paaseen itsetoteutukseen. Näissä olosuhteissa vastarintaisten on vaikea puolustaa vapauttaan tässä vapauden illuusion ilmapiirissä, jossa yksilöt kuitenkin ovat täysin kontrolloituja.
Vähämäki heittää esiin muuta- man villin ajatuksen vastarinnan
näkökulmia kirjallisuuteen
muodoista ja uudenlaisesta luok- kataistelusta, jonka ydin voisi olla vaikka ”läskiksi heittäytyminen”, jolla hän tarkoittaa esimerkiksi kieltäytymistä jatkuvasta kehit- tämisestä ja oman persoonansa pynttäämisestä myyntikuntoon.
Vähämäki ehdottaa myös hiljai- suuden aukkojen ja tyhjiöiden luomista vastarinnan tiloiksi, Hil- jaisuuksilla ja tyhjiöillä voisi rik- koa ehkä tehokkaimmalla tavalla kontrolliyhteiskunnan vallan ja hallinnan pyrkimyksiä. Tekno- tieteiden ja uudenlaisen koulutuk- sen myötä ihmisestä muokataan suorastaan eräänlaista ihmisko- netta. Subjekti on täten vaaras- sa menettää omaehtoista toimi- juuttaan. Kontrolliyhteiskunnan olosuhteissa toisen halusta tulee
”lacanilaisittain” omaa halua ja yk- silö oppii opetetuksi, voimaantuu voimattomaksi ja (palkka)työstä tulee hänelle nautintoa ja nautin- nosta (palkka)työtä.
Vähämäen heittoihin uudesta tulevaisuuden ”yhteisestä, julki- sesta ja julkeasta vapaasta koulus- ta” kannattaa tutustua. Sen verran herkullisella tavalla rienaavia nä- kökulmia hän tekstissään esittää.
Tässä kirjakokokonaisuudessa Vähämäen epilogiartikkeli raken- taa oman iloittelevan kokonai- suutensa, vaikka se kommunikoin tietenkin hyvin myös kirjan ydin- idean kanssa.
KIRJAN TOINEN luku avaa nä- kökulmia koulutukselliseen hal- lintaan sisältäen Heikki Silven- noisen ja Heikki Kinnarin kaksi yhteisartikkelia koulutuksesta, kilpailukyvystä ja hallinnasta sekä
elinikäisestä oppimisesta hallin- nan teknologiana. Silvennoinen ja Kinnari avaavat jo tuttuun tapaan- sa elinikäisen oppimisen hallinnan teknologiaa genealogisella luku- tavallaan. He keskustelevat väes- tön hallinnan ongelmista ja kou- lutuksen moraalisesta säätelystä kohti talouskasvua palvelevaa hallintaa. Uudenlaisen ihmistyy- pin ja ihmisihanteen tuottamisen tarpeet synnyttävät myös uuden- laista moraalikoodistoa ja todel- lisuuskäsityksiä, joita muokataan muodollisen koulutuksen lisäksi erityisesti elinikäisen oppimisen laaja-alaisissa käytännöissä.
Kirjoittajien työikäisen ak- tiiviväestön muokkaamisen näkökulmat laajentavat kirjan näkökulmaa koulutusjärjestel- mäkeskeisyydestä toisten mah- dollisuuksien aikuiskoulutuksen ja kehittämisen kenttiin, joilla muokataan yhteiskuntaan ja talo- uteen kulloinkin sopivaa kunnon kansalaisuutta.
Esko Harni hahmottelee kak- kosluvussa tulevaisuuden koulun tilaratkaisuja erilaisten koulua koskevien kehittämishankkeiden raportteja referoiden. Ratkaisuilla tavoitellaan siirtymää tehtaan ja vankilan kaltaisista laitoskouluista kohti virtaavaa tilaa ja läpinäky- vyyden kulttuuria, jossa oletetaan luovuuden, leikin ja innovaatioi- den kukoistavan. Tällaisista tu- levaisuuden koulun visiokuvista tehtaillaan Suomelle uudenlaista vientituotetta, joka näyttävyydes- sään voisi kiinnostaa ostajia kou- lutuksen markkinoilla. Perusidea- na on siirtyä eristämisen tiloista liikkeen ja kommunikaation en-
nalta arvaamattomiin ja satunnai- set kohtaamiset mahdollistaviin toiminnan ja liikkeen tiloihin ja
”opiskelupesiin”.
Tämän tyyppisillä koulun uu- silla järjestysehdotuksilla pohjus- tetaan uuden työn ja talouden ak- tiivisen, luovan ja oma-aloitteisen oppijasubjektin kehkeyttämistä.
Samalla murretaan koulutusjär- jestelemän erillisyyttä yhdistä- mällä mukaan työn ja elinikäisen oppimisen tiloja samoihin op- pimiskeskuksiin. Työelämästä jo tutut avokonttorit kahviauto- maatin ympärille muodostuvine kohtaamistiloineen tulevat pa- kostakin mieleen artikkelia luki- essa. Työelämän työntekijöiden arkea rasittavat kehittämismuodit näyttävät siis rantautuvan aina- kin ideatasolla myös koulumaail- maan. Kuvio kertoo hyvin konk- reettisesti siitä, miten koulutuksen autonomista ja rauhoitettua tilaa pyritään murtamaan myös uusilla tilaratkaisuilla.
KAKKOSLUVUN VIIMEISESSÄ ar- tikkelissa Heidi Elmgren nostaa kiinnostavalla tavalla esiin ”heik- kousalueilla” opettelun tärkeyden ihmisen kasvulle ja kehitykselle.
Hän käyttää hyväkseen erityises- ti Giorgio Agamben filosofista ajattelua. Elmgren leikittelee ja avaa käsitteitä, joita viime vuosi- en koulu-ja oppimiskeskusteluis- sa on kyllästykseen asti toisteltu.
Hän purkaa vallitsevaa retoriik- kaa oppimaan oppimisesta ja vahvuusalueilla työskentelystä, ja nostaa esiin Agambea hyödyn- täen Aristoteleen ajatuksen hyö- dyntämättömien potentiaalien
NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN
soidu, ja säilyttää täten potentiaa- lisuutensa.
Aktiivinen kyky ei-tekemiseen ja ei-olemiseen tarkoittaa sitä, että impotentiaalisuuden aikana voi esimerkiksi levätä, lukea ja rikastaa henkisesti itseään. Opis- kellessa on luvallista olla kesken- eräinen, kun taas oppimaan op- piminen pitää sisällään jatkuvan aktualisoimisen ja tuottamisen vaatimuksen.
Kirjan kolmannessa luvussa siirrytään kriittisen teorian ja kriit- tisen pedagogiikan taustoittamaan keskusteluun toisin oppimisen pyrkimyksistä ja kehittämishank- keista. Lauri Lahikainen rakentaa inhimillisen pääoman teorian läh- tökohdista kriittistä näkemystä, joka pyrkii ottamaan huomioon myös työelämän alistavissa käy- tännössä tapahtuneita muutoksia, jotka kirjoittajan mukaan tekevät Giroux’n ja McLarenin 20 vuotta vanhat analyysit jo kovin vanhan- aikaisen oloisiksi.
Lahikainen tarkastelee yli- opistoja ja koulua tuotannolli- sena yrityksenä, eikä pelkästään
”ideologisena valtakoneistona”.
Lahikainen on kiinnostunut avaamaan inhimillisen pääoman teorian kokemuksellista ulottu- vuutta, joka kilpailuasetelmista johtuen vaikeuttaa kollektiivista toimintaa ja voi johtaa minuuden tavaramuotoistumiseen. Myös Antti Paakkarin artikkelissa elää eräänlainen kriittisen pedagogii- kan päivittämisen pyrkimys kont- rolliyhteiskunnan aikaan, jossa valta- ja alistussuhteet piiloutuvat
Paakkarin tavoitteena on osoittaa, että kriittisellä pedago- giikalla ja Paulo Freiren valtaista- misen pedagogiikalla on edelleen annettavaa myös yhteiskunnas- sa, jossa itsensä toteuttamisesta on tullut jo suorastaan pakko ja kaikkinainen aktiivisuus ohjataan sisäisen yrittäjyyden kaapuun ja taloudellisten arvojen tuottami- seen. Kirjoittaja hakee uusia ajat- telun eväitä uusmaterialismista, joka diskurssien sijasta kohdistaa päähuomionsa aineelliseen maail- maan ja toimijuuden ehtoihin sen sisällä. Näkökulma aineelliseen maailmaan virittyy teknologian uudenlaisesta suhteesta luokka- huoneessa. Tietotekniikka avaa Paakkarin mukaan kamppailun mutta myös toivon ja mahdollis- ten toisin olemisen ja tekemisen tiloja kontrolliyhteiskunnankin olosuhteissa.
Myös Juha Suoranta uskoo tietotekniikkaan ja rakentaa muodolliselle koulutusjärjestel- mälle vaihtoehtoisia yhdessä te- kemisen ja yhdessä oppimisen tiloja, joissa mahdollistuisi ”va- pautuminen itsekseen”. Suoranta kehottaa keskittymään miten- ky- symyksiin, joiden avulla voitaisiin kehittää kriittisen pedagogiikan innoittamana toisenlaisia oppi- misprosesseja, jotka perustuvat vertaisoppimiselle. Näin raken- netaan itseymmärrystä ja yhteis- vastuuta, joka kehittää vaihtoeh- toisia ja yhteistoiminnallisia opis- kelukäytäntöjä lamaannuttavan ja passivoivan nykykoulutusjär- jestelmän tilalle.
sävyin, kun hän toivoo yliopisto- opiskelijoiden oppivan kritisoi- maan ”yliopistojen ällöttävän itseriittoista mahtipontisuutta ja järkälemäistä omahyväistä pysäh- tyneisyyttä”. Wikipedioiden ja wikiopistojen avulla rakennetaan uudenlaisia toisintoimimisen käytäntöjä ja toimitaan solidaa- risemman ja yhdenvertaisuutta ruokkivan yhteiskunnan puolesta ja samalla kyseenalaistetaan koko koulutusjärjestelmän oikeutusta.
Myös Tiina Nikkolan ja Esko Harnin artikkelissa kyseenalais- tetaan perinteistä opettajakou- lutusta ja rakennetaan uutta ver- taisoppimisen idean varaan. He esittelevät opettajakoulutuksen integraatiokokeilua, jonka aikana tuleville opettajille rakennettiin
”henkisesti avointa ja tyhjää tilaa”.
Näin kehiteltiin vaihtoehtoista opettajakoulutusta perinteisen fordistisen rationaliteetin mukai- sesti toimiville tehdaskouluille.
KIRJA OLISI suuresti hyötynyt siitä, että artikkeleissa käytettyjä hallinnan tutkimuksen ja kriitti- sen pedagogiikan teoriasuuntaus- ten keskeisisiä teoreettisia eroja ja ristiriitoja olisi avoimesti käsitelty, tunnistettu ja analysoitu heti kir- jan epilogiartikkeleista liikkeelle lähtien. Nyt kirja jäi eräänlaiseksi hajanaiseksi synteesin yritykseksi, joka ei kuitenkaan taustoittanut erilaisten teoriakehysten ja lähes- tymistapojen välisiä ristiriitoja, eri- laisia suhteita ja sidoksia valtaan ja alistukseen sekä käytäntöjen ke- hittämiseen ja tutkimukseen.
Kriittisen teorian ja kriittisen pedagogiikan edustajat tekevät kärjistetysti ilmaisten eräänlaista vallankumousta koulutusjärjes- telmän sisäisten auktoriteetti- ja valtasuhteiden murtamiseksi. He uskovat oppilaiden ja opiskelijoi- den vertaisvalmennuksen kannat- televan nykyistä koulutus-ja sivis- tysjärjestelmää parempaan lop- putulokseen kuin mitä opettaja-ja tietokeskeisellä nykyjärjestelmäl- lä. Kriittisen pedagogiikan edus- tajat kamppailevat hankkeissaan hyvin toiminnallisella tavalla ja konkreettisten miten-kysymysten virittäminä paremman huomisen puolesta. Ehkä heidän kannattaisi viimeistään nyt paneutua myös miksi-kysymyksiin uudestaan.
Hallintateoreettisen teoreti- soinnin edustajat toimivat ensisi- jaisesti tutkijoina, jotka pyrkivät omalla työllään ymmärtämään uudenlaisia hallinnoinnin ja syve- nevän alistuksen käytäntöjä. Hal- lintateoreettisen koulukunnan edustajat ovat enemmän kiinnos- tuneita teoreettisessa mielessä ja aikalaisanalyyttisesti koulutuksen ja koulun muuttuvista tehtävistä ja rooleista. Kirjassa yhteen saate- tuilla eri koulukuntien edustajilla näyttää olevan hyvin erilaisia pe- ruslähtökohtia tietoon, tutkimuk- seen ja teoria-käytäntö-suhteisiin.
Molemmat teoriasuuntaukset ovat herättäneet kasvatustieteis- sä voimakasta kiinnostusta, joten tutkimuksellisesti olisi ollut tärke- ää ja tarpeellista pohtia ja jäsen- tää lähestymistapojen keskinäistä suhdetta hieman tarkemmin.
Teoreettisten erojen tunnis- tamisen ja analyysin sijasta kirja
käynnistyy kuitenkin samanlai- suuksista. Yhdistäväksi perustak- si kirjan kokonaisuudelle riittää toteamus, jonka mukaan kaikki kirjoittajat ovat kiinnostuneita koulun ja koulutuksen yhteis- kunnallisesta luonteesta. Samoin he ovat ainakin jossain määrin kriittisessä suhteessa vallitsevaa koulutusjärjestelmää ja koulua kohtaan. Suhteellisen yksimieli- siä ollaan myös koulutuksen ja koulun muutostarpeista ja niiden syistä. Muutostarpeita kirjassa haetaan yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ongelmista ja uuden työn ja talouden tarpeista, joiden ratkaisemiseen ja hallintaan tarvi- taan ehkä myös uudenlaista kou- lua. Kirja siis argumentoi vahvasti koulutuksen ja koulutusjärjestel- män muutoksen puolesta.
Kirjan toimittaja kertoo joh- dannossa kirjalla olevan kaksi- osainen luonne. Toiset artikkelit avaavat koulutukseen liittyviä hallinnallisuuteen ja valtaan liit- tyviä kysymyksiä. Toiset kertovat koulutusjärjestelmän muutos- kokeiluista. Hallinnanteoreetti- set artikkelit muodostavat ikään kuin kirjan teoreettisen kehyksen ja ytimen, ja kriittisen teorian ja pedagogiikan edustajat keskitty- vät enemmänkin uuden koulu- ja oppimiskokeiluihin ja miten-ky- symyksiin.
OLISI OLLUT KIINNOSTAVAA
keskustella siitä, missä määrin kontrolliyhteiskunnan syvenevän hallinnan käytännöt hyödyntävät kouluissa ehkä hyvinkin tietoi- sesti myös kriittisen pedagogii- kan toiminnallisten hankkeiden
tuottamia valtaistavan vapauden illuusioita. Olisi ollut tärkeää ja myös kiinnostavaa kuulla, mil- laiset vastarinnan muodot ovat kriittisen teorian edustajien mie- lestä kontrollikoulun syvenevän hallinnollisuuden olosuhteissa mahdollisia.
Aiemmissa omissa tutkimuk- sissani (ks. esim. Filander 2003;
2007) olen kiinnittänyt huomi- ota siihen, miten myös liiketoi- mintajohtamisen ja yrittäjyyden empowerment-puheissa hyödyn- netään hyvin saman tyyppisiä pe- rusteluja ja jopa samaa retoriikkaa kuin kriittisen teorian ja kriittisen pedagogiikan ja vaihtoehtope- dagogiikan lähestymistavoissa.
Kaikki tavoittelevat itsensä altis- tamista ja itsensä ylittämistä, mikä samalla johtaa suurempaan tuot- tavuuteen. Tavoitteena on innos- taa kaikkia työntekijöitä ja kehit- täjien koko persoonallisuudellaan yrittäjyyden ja kehittäjyyden ilo- sanomaan, jonka avulla saadaan toimijat antamaan työlleen ihan kaikkensa ja työpaikan tuottavuus jatkuvaan nousuun. (ks. esim.
Filander 2003, 41–45; Filander 2007; 160‒161).
Jäin kovasti kaipaamaan kriitti- sen pedagogiikan edustajilta suu- rempaa itsereflektiivisyyttä hanke- kuvauksissaan, joiden voi väittää myös edustavan kontrolliyhteis- kunnan syvenevän hallinnan ja alistamisen käytäntöjä. Lähimmäs tämän tyyppistä reflektiivisyyt- tä yltää Lahikainen, joka toteaa artikkelissaan, että ”erilaisiin op- pimismenetelmiin ei välttämättä ole mitään sisäänrakennettua me- kanismia, joka estäisi niiden tava-
NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN
Kirjan alussa esitetään joukko hyviä kysymyksiä, kuten miksi ta- louspolitiikka ja esimerkiksi kilpai- lukyvyn diskurssi on iskostunut niin vahvasti puheeseen koulusta ja koulutuksesta? Onko koululla muuta tehtävää kuin vastata sille ulkoapäin asetettuihin vaatimuk- siin? Erityisesti jälkimmäiseen ky- symykseen kirja ei tuota kunnon vastauksia.
Kirjassa on hieman artikkeli- kokoelmille tyypillistä epätasai- suutta ja sen toimittamisprosessi olisi hyötynyt vielä ainakin yh- destä tarkastuskierroksesta. Ko-
muissa yhteyksissä moneen ker- taan kerrottua. Toisaalta kirjasta löytyy kuitenkin myös tuoreita helmiä, jotka avaavat lukijassa uudenlaista ajattelua ja tarjoavat palkitsevia kokemuksia. Myös lukijat, jotka varsinaisesti eivät ole kiinnostuneita koulukeskus- teluista, voivat hyötyä artikkeli- koosteesta. Synteesiä kirjan ko- konaisuudesta on vaikeaa raken- taa, mutta kärsivällinen lukija saa kyllä palkintonsa.
Karin Filander FT, dosentti Tampereen yliopisto
kontrolliyhteiskuntiin. Kääntänyt:
Jussi Vähämäki. ks. http://megafoni.
kulma.net/index.php?art=184.
Filander, K. (2003). Vocabularies of Change – Analysing Talk on Change and Agency in Developmental Work. Roskilde: Roskilde University Press.
Filander, K. (2007). Aikuisuus, sosiaalipedagogiikka ja uusi mo- raalijärjestys. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, 10-vuotisjuhlajulkaisu.
Kuopio: Suomen sosiaalipedagogi- nen seura ry. 151 – 165.
