T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 39
Viisautta viidakosta
Pauliina Raento
tieteen koHtaaMisia
Minkä muotoinen on maapallo, jos se ei ole täy- sin pyöreä? 1600-luvun tärkeässä tieteellisessä kiistassa Isaac Newton väitti, että paksuin koh- ta oli päiväntasaajalla, mutta hänen kollegansa Giovanni Cassinin mielestä pallo venyi navoil- taan. 1730-luvulla, kiistakumppanien jo kuol- tua, Ranskan tiedeakatemia halusi asiaan ratkai- sun. Valtion – siis Ludvig XV:n – suostumuksella matkaan lähetettiin kaksi astemittausretkikun- taa. Yksi suuntasi Lappiin ja toinen nykyiseen Ecuadoriin.
Tiedeakatemian päätös ja valtion armollinen rahoitus tavoittelivat navigaatiota helpottavia tuloksia, sillä niistä oli luvassa ilmeistä taloudel- lista hyötyä. Lisäksi tieteen edistäminen kiillotti valtion imagoa viriävän valistuksen ilmapiiris- sä. Valtion kassakirstun raottamiseen motivoi- vat myös kansallinen arvovalta ja kunnia, koska tieteellinen vastakkainasettelu henkilöityi eng- lantilaisen Newtonin kannattajiin ja italialais- syntyisen, mutta Ranskaa palvelevan Cassinin tukijoihin. Asteiden mittaamista ohjasivat myös suurvaltapolitiikka ja vallan tasapaino Euroo- passa, jotka yleisesti vaikuttivat tutkimusmat- koja koskeviin päätöksiin. Täsmällisten astelu- kujen lisäksi Ranska halusi pääsyn vauraaseen Etelä-Amerikkaan, jonka Espanja ja Portugali olivat jakaneet keskenään etupiireihin Tordesil- lasin sopimuksella vuonna 1494. Kruununperi- myksestä riitelevässä Espanjassa haluttiin pitää naapurimaa Ranska tyytyväisenä. Tiede oli riit- tävän neutraali peruste joustaa etupiirijaon tiu- kasta tulkinnasta, olihan merenkulun sujuvuus kaikkien suurvaltojen etu. Myönnytykset Euroo- passa olivat suhdepoliittinen investointi tulevai- suuteen globalisoituvan kilpailun tilanteessa.
Ecuadorin-matkan tieteellinen johto uskot- tiin aristokraatti Charles Marie de La Conda-
minelle, tiedeakatemian jäsenelle, jolla oli laajat tiedot matematiikasta, tähtitieteestä, kartogra- fiasta ja historiasta. Hänet tunnettiin myös an sioituneena sotilaana ja seikkailijana. Espan- jan armeija katsoikin parhaaksi liittää retkikun- taan kaksi päällystakkia, joiden tehtävänä oli pitää uteliaan La Condaminen huomio sovi- tussa asiassa. Toisin kuin jotkut matkakumppa- ninsa, La Condamine suhtautui nuoriin tark- kailijoihinsa ystävällisesti – ja sai heidätkin innostumaan luonnontieteistä. Pian espanjalais- sotilaista tuli retkikunnan tasaveroisia jäseniä.
Pedro Vicente Maldonado y Floresin, Esme- raldasin provinssin kuvernöörin, oli niin ikään määrä vahtia La Condaminea. Tämä sopi Mal- donadolle, joka oli intohimoinen tiedemies, tut- kimusmatkailija ja vuorikiipeilijä. Hän pu hui espanjaa, ranskaa ja ketsuaa sekä tunsi pai- kalliset olot erinomaisesti. Kekseliäänä ja ver- kottuneena miehenä hän osasi käsitellä kau- kaisen emämaan keskushallintoa ja tulkita saatuja ohjeita kulloisenkin tarpeen mukaan.
Eipä aikaakaan, kun La Condamine ja Maldon- ado jakoivat yhteisen tavoitteen, eri toimeksi- annoistaan huolimatta.
Kaksikko kohtasi kaikki mahdolliset vastoin- käymiset. Retkikunnan jäsenistä yksi kuoli kuu- meeseen ja toinen tapettiin. Kaksi lähti omille teilleen. Kahden mielenterveys järkkyi, mihin vaikutti kerätyn aineiston tuhoutuminen. Pai- kalliset kullankaivajat ja muut onnenonkijat epäilivät, että maanmittarit pyrkivät heidän apa- jilleen tai valmistelivat maaomistusten siirtoa.
Paikallishallinnon edustajat halusivat rahastaa retkikuntaa kuka milläkin verukkeella, ja byro- kratian voittamiseen tärväytyi aikaa, rahaa ja hermoja. Amazonasin kartoituksen historiasta kirjoittaneen Anthony Smithin mielestä ”vain
40 T i e T e e s s ä Ta pa h T u 3 / 2 0 1 1
La Condaminen ja Maldonadon innostus piti onnettoman ryhmän tehtävässään”.
Euroopasta kantautui tieto, että Newton oli ollut oikeassa. Tarvittavat mittaustulokset oli saatu Lapista, ja rahoittajien kiinnostus hävit- tyyn kilpaan väljähtyi. Tieto kulki kaukaisen emämaan ja retkikunnan välillä yhä huonom- min, ja rahoituksesta tuli arvaamattomampaa ja epäsäännöllisempää. Kipeästi kaivatun sosiaali- sen luottamuksen sijasta saatiin aikaan epäluot- tamusta, mikä hankaloitti käytännön asioiden hoitamista ja tutkimustyötä. La Condamine koki joutuneensa vääriin tehtäviin. Seikkailija-tutki- jasta oli mahdotonta leipoa hallintomiestä, eikä hän sulattanut uusiin ohjeisiinsa sisältynyttä roo- liaan suurvaltojen poliittisena pelinappulana.
La Condamine ja Maldonado karkasivat vii- dakkoon. Amazonjoen valtaisan valuma-alueen uumenissa ystävykset havainnoivat, kartoittivat, mittasivat ja testasivat sydämensä kyllyydestä.
Rahat olivat lopussa, mutta uteliaisuus kannusti ja tieto palkitsi, kunnes oli pakko palata ihmis- ten ilmoille. Seikkailun tuloksena opittiin muun muassa kautsusta, Amazonjoen sivu-uomista ja kiniinin parantavasta vaikutuksesta. Uuden tie- don tuottaminen edellytti uskallusta: rohkeutta astua tuntemattomaan ja kyseenalaistaa vallitse- vat olosuhteet.
Charles Marie de La Condamine palasi Parii- siin kymmenen vuotta lähtönsä jälkeen. Totutel- tuaan taas elämään eurooppalaisessa kaupun- gissa hän tarttui tutkijan kolmanteen tehtävään.
Hänen yleistajuiset kirjansa ja esitelmänsä naut- tivat suurta suosiota, joka toi tieteellisen työn entistä laajemman yleisön tietoisuuteen. Jälki- käteen arvioituna La Condaminen ilmiömäinen sopeutumis- ja ongelmanratkaisukyky muuttu- vassa toimintaympäristössä ja ristikkäisten int- ressien paineessa innostivat valistuksen ajan tutkimusmatkailijoita. Tuntematon ja uusi näyt- täytyivät mahdollisuutena – ja tilaisuutena löy- tää, oppia ja kokeilla. Tieteellä oli muutakin kuin taloudellista arvoa.
Sankaritieteellä maustettuja seikkailukerto- muksia lukevassa nykytutkijassa La Condami- nen ja Maldonadon kokemukset herättävät aina- kin kolme ajankohtaista huomiota.
Ensimmäinen huomio on se, että kovin vähän tuntuu muuttuneen tiedepolitiikassa ja tieteen yhteiskunnallisissa kohtaamisissa sitten 1700-luvun. Kussakin ajassa on uuvuttavat vas- toinkäymisensä, uudet yhteistyötilaisuutensa ja riemastuttavat löytönsä. Tiedepolitiikka on riip- puvainen kulloisistakin yhteiskunnallisista suh- danteista, ja kansallinen etu, kansainvälinen kil- pailu, tieteellisestä tiedosta saatava taloudellinen hyöty ja imagokysymykset ohjaavat strategia- ja rahoituspäätöksiä edelleen. Yksityisten rahoit- tajien osallistumisessa tieteen rahoittamiseen on siinäkin aika vähän uutta. Katsaus historiaan voisikin syventää nykyistä keskustelua tieteen rahoituksen ihanteista ja käytännöistä.
Toinen huomio on se, että luovuus, määrä- tietoisuus ja innokkuus selättävät lopulta anka- rimmankin byrokratian. Hallinnollis-poliittisista suunnanmuutoksista on selvitty ennenkin ilman aivojen surkastumista. Lahjakkuus löytää vaih- toehtoisia kanavia ja rohkeus palkitaan, kun se tuottaa uutta tietoa. Tutkimus ja hallinto voivat yhdistää voimansa, kun erikoisosaamisen alueet tunnistetaan, työnjakoa kunnioitetaan, sosiaalis- ta luottamusta vaalitaan ja tiedonkulku taataan.
Ilmeisen paljosta selvitään ennakkoluulottomuu- della sekä strategisella ja taktisella kyvykkyydellä.
Näiden taitojen vaalimisessa on turha säästellä.
Kolmas huomio on se, että kirjatiedon tuu- lettanut kenttäkokemus, viestintäosaaminen ja innostus ovat pistämätön yhdistelmä, kun tie- teellistä tietoa välitetään suurelle yleisölle. Tari- na voi olla hyvä ja kiinnostava, vaikkeivät tulok- set olisikaan sitä, mitä odotettiin. Mikä parasta, odottamattomista mielleyhtymistä syntyy uusia kertomuksia – vaikkapa siitä, kuinka ranskalai- sen astemittausretkikunnan Lapin-reissua juhlis- tettiin postimerkillä kansainvälistä avautumista opettelevassa Suomessa vuonna 1986. Kiinnos- tuksen ja innostuksen tartuttaminen uusiin ylei- söihin vahvistaa tieteellisen työn yleistä hyväk- syntää. Sen ansiosta tutkijan ei tarvitse tuottaa vain täydellisiä, odotettuja tai tilattuja tuloksia.
Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen professori Hel- singin yliopistossa ja tutkimusjohtaja Pelitoimin- nan tutkimussäätiössä.
