"Kiva kuulua johonkin - se on minulle se juttu joukkueurheilussa" Nuoruuden joukkueeseen kuulumisen vaikutukset myöhempään elämään

(1)

”Kiva kuulua johonkin – se on minulle se juttu joukkueurheilussa”

Nuoruuden joukkueeseen kuulumisen vaikutukset myöhempään elämään

Hanna Hujanen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto kevät 2019

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalipsykologia

HUJANEN, HANNA: ”Kiva kuulua johonkin – se on minulle se juttu joukkueurheilussa” Nuoruuden joukkueeseen kuulumisen vaikutukset myöhempään elämään

Pro gradu –tutkielma, 67 sivua, 1 liite (1 sivu) OHJAAJA: Professori Vilma Hänninen Toukokuu 2019

Avainsanat: joukkue, joukkueurheilu, nuoruus, kuuluminen, avoin haastattelu

Tässä tutkimuksessa tutkittiin, kuinka joukkueeseen kuuluminen nuoruudessa vaikuttaa ihmisen myöhempään elämään. Millaisia asioita joukkueeseen kuuluminen ja joukkueurheilu ovat tuoneet ihmisten elämään nyt kun he ovat aikuisia. Tarkoituksena oli tuoda esiin ihmisten omia kokemuksia ja näkemyksiä joukkueeseen kuulumisesta ja sen merkityksistä heidän omaan elämäänsä. Tutkimuksen tarkoituksena oli pyrkiä tuomaan esiin joukkueurheilun ja erityisesti joukkueeseen kuulumisen vaikutuksia mahdollisimman monipuolisesti jättäen huomioimatta pelkästään urheiluun tai urheilulajiin liittyviä tekijöitä. Tutkimuksen keskiössä oli siis erityisesti joukkueen jäsenyys ja kuuluminen joukkueeseen.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat joukkueeseen ja joukkueurheiluun liittyvät asiat, kuten joukkueen toiminta ja joukkueen jäsenet, joista esimerkkinä valmentajan rooli. Ryhmään liit- tyvät ilmiöt, kuten roolit, normit ja kommunikointi toimivat myös teoreettisina viitekehyksinä. Tut- kimuksen keskeisiä käsitteitä olivat myös nuoruus, nuorten valinnat ja motivaatio, sillä tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita erilaisista tekijöistä nuorten joukkueurheilun taustalla.

Tutkimusaineistoon kuului seitsemän joukkueurheilijan haastattelua. Tutkimukseen osallistujat olivat sekä naisia että miehiä, jotka olivat harrastaneet esimerkiksi jalkapalloa, lentopalloa, jääkiekkoa ja TeamGymiä. Aineiston hankinta tapahtui avointa haastattelua käyttäen, sillä tutkimuksen tarkoituksena oli tuoda esiin tutkittavien omia kokemuksia. Teemoja, jotka nousivat esiin haastatteluissa, olivat muun muassa ystävyyssuhteet, ihmisenä kasvaminen, ryhmässä toimiminen ja erilaiset elämän valinnat. Tutkittavat kokivat joukkueeseen kuulumisen merkittävänä ja tärkeänä osana heidän elä- määnsä.

Tutkimuksen tuloksista voidaan havaita se, kuinka erilaiset sosiaaliset suhteet ja sosiaalisuus ovat läsnä ihmisten elämässä. Kaikissa tutkimuksen tuloksissa muiden ihmisten merkitys ja vaikutus on olennainen. Nuoruuden aikainen joukkueeseen kuuluminen voi tuoda mukanaan ystäviä, onnistumisen kokemuksia ja yhteisöllisyyden tunnetta, jotka voivat toimia keinoina ehkäistä syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences

Social Psychology

HUJANEN, HANNA: ”Kiva kuulua johonkin – se on minulle se juttu joukkueurheilussa” Nuoruuden joukkueeseen kuulumisen vaikutukset myöhempään elämään

Master’s thesis, 67 pages, 1 appendix (1 page) ADVISOR: Professor Vilma Hänninen

May 2019

Keywords: team, team sport, adolescence, membership, open interview

In this study it was researched how the membership of the team in the adolescence will affect the later life of the human being. What kind of matters have the membership of the team and team sport brought to the people’s life now when they are adults. The purpose was to find out people’s own experiences and views on the membership of the team and its significances to their own life. The aim of the study was to try to bring out the effects of team sport and the membership of the team as variedly as possible ignoring the factors which are related to sports or to the sport. The focus of the study was to study especially the membership of the team and including the team.

The theoretical frameworks of this study were the factors which are related to team and team sport, as action of the team and members of the team from which as example the coach’s role. The pheno- mena, such as roles, norms and communication which are related to the group also serve as theoretical frameworks of this study. The central concepts of the study also were adolescence, the choices of the adolescents and the motivation because in the study there had it interest in the different factors in the background of the team sport of the adolescents.

The data of this study included seven team athletes’ interviews. The participants in the study were both women and men who had taken an interest in football, volleyball, ice hockey and TeamGym.

The acquisition of data occured to using an open interview because the purpose of the study was to bring out the own experiences of the ones to be researched. The themes which were appeared in the interviews were friendships, personal growth as a human being, action in the group and different choices of the life. The participants in this study experienced the membership of the team as a signi- ficant and important part of their life.

The results shows that how different social relations and sociability are present in the people’s life.

In all the result of the study the significance and effect of other people are essential. The membership of the team during the adolescence can to bring friends, experiences of success and the sense of com- munity which can serve as a the means to prevent social exclusion and loneliness.

(4)

Sisältö

1. JOHDANTO………...1

1.1 Tutkimuksen tausta………...1

1.2 Tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimuskysymykset………...2

2. TEORIATAUSTA………...5

2.1 Joukkue ja joukkueurheilu………...5

2.2 Ryhmädynamiikka ja ryhmään liittyvät ilmiöt………...10

2.3 Nuoruus ja ryhmät………..14

2.4 Nuoruuden valinnat ja identiteetti………..17

2.5 Motivaatio………..19

3. TUTKIMUSMENETELMÄ JA AINEISTON ANALYYSI……….24

3.1 Laadullinen tutkimusmenetelmä………24

3.2 Avoin haastattelu………....26

3.3 Haastattelun suunnittelu ja osallistujat………...27

3.4 Haastattelujen toteutus ja arviointi……….29

3.5 Aineiston analyysi………..31

3.6 Eettisyys……….34

4 TUTKIMUSTULOKSET………...37

4.1 Ystävyyssuhteet……….37

4.2 Ihmisenä kasvaminen ja ryhmässä toimiminen……….39

4.3 Valmentajana toimiminen……….44

4.4 Elämän valinnat……….47

5 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET……….53

5.1 Yhteenveto tutkimukseni tuloksista………..53

5.2 Luotettavuus ja yleistettävyys………...55

5.3 Pohdinta………59

LÄHTEET………62

LIITTEET……….68

Liite 1………..68

(5)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta

”Joukkuearki on kuin elämä pienoiskoossa. Huolineen ja murheineen. Voittojen ja tappioiden het- kellä koettu yhteenkuuluvuus ja tuki on toisaalta sitä, mitä moni tarvitsisi myös normiarjen myrskyjen keskellä. Joukkuekavereiden huomioonottaminen, vastuu toisesta ihmisestä ja mukautuminen eri ti- lanteisiin on kullanarvoista pääomaa. Näistä ei jaeta opintoviikkoja tai kuukausipalkkaa, vaan paljon suurempia eväitä elämälle. Eikä niitä tunteita voi ostaa mistään.”

Näin toteaa kolumnissaan Lapuan Virkiän superpesisjoukkueen valmentaja Timo Kankaanpää. Hän kokee, että juuri urheilujoukkueeseen kuuluminen ja joukkueiden kanssa eletty arkinen taival tuhan- sine harjoitustunteineen, pelireissuineen ja saunailtoineen ovat niitä, josta poimia aineksia elämän eri tilanteisiin. (Kankaanpää 2014.) Samankaltaisia kertomuksia ovat kertoneet eri joukkuelajien entiset urheilijat haastatteluissaan. Joukkueurheilun yhteydessä nousee aina esille joukkue, vaikka olisikin kyse yhdestä urheilijasta. Kuten Kankaanpään lainauksesta voi havaita, joukkueeseen kuulumiseen liittyy monia asioita, jotka antavat eväitä elämään.

Joukkueetta voi tarkastella ryhmänä, joka koostuu tietystä määrästä jäseniä, joilla kaikilla on käsitys siitä, että he ovat osa kyseistä joukkuetta. Jokainen meistä kuuluu elämänsä aikana erilaisiin ryhmiin, oli ne sitten työryhmiä, harrastusryhmiä tai vapaa-ajan kaveriporukoita. Ryhmäjäsenyydellä on ha- vaittu olevan erilaisia hyötyjä yksilölle. Näitä ovat esimerkiksi ahdistuksen vähentäminen, kuuluminen johonkin tai positiivisen itsetunnon ja sosiaalisen identiteetin kehittäminen. (Stangor 2016, 55.) Ryhmään tai ryhmiin kuulumisella on siis erilaisia positiivisia hyötyjä, jotka nousevat siinä hetkessä kun ryhmässä ollaan, mutta niillä voi olla myös kauaskantoisia vaikutuksia yksilön myöhempään elämään, jotka havaitaan vasta, kun kuulumisen tunne ryhmää kohtaa vähenee tai loppuu.

Käsillä oleva pro gradu -tutkielma koostuu seitsemän 23–29-vuotiaan nuoruudessa joukkueurheilun parissa olleen haastatteluista. Mukana on sekä naisia että miehiä, jotka ovat harrastaneet joukkueurheilua noin 5-15 vuotta. Tutkielmani tarkastelee nuoruudessa aloitettua joukkueurheilua ja sen mer- kitystä haastateltavien tämän hetkiseen elämään. Keskiössä on tarkastella juuri joukkueeseen eli ryh- mään kuulumisen merkityksiä ja vaikutuksia. Millaisiin asioita ja muistoja joukkueeseen kuuluminen

(6)

on jättänyt heihin ja heidän elämään? Ovatko kokemukset positiivisia vai negatiivisia? Onko joukku- eurheilulla tai joukkueeseen kuulumisella ollut ylipäätään merkitystä heidän elämäänsä?

Pro gradu -tutkielmani taustalla on vahva kiinnostus joukkueurheilua ja ryhmätutkimuksia kohtaan.

Olen itse harrastanut muodostelmaluistelua noin 15 vuotta, joten minulla on taustalla vahva oma kokemus joukkueeseen kuulumisesta. Omat kokemukseni sijoittuvat myös nuoruuden aikaan, sillä aloi- tin muodostelmaluistelun noin viisi vuotiaana ja lopetin 20 ikävuoden aikoihin. Tutkielmani aiheen taustalla on halu selvittää suhteellisen monipuolisesti millaisia kokemuksia joukkueeseen kuulumisesta ihmisille on jäänyt. Tästä syystä hankin aineiston avointa haastattelua käyttäen. Haastatteluun osallistujilla oli tällöin mahdollisuus avoimesti ja vapaasti kertoa omia kokemuksiaan ja näkemyksi- ään ilman rajattuja teemoja tai kysymyksiä.

Pro gradu -tutkielmani aiheen taustalla on myös aikaisempien tutkimuksien vähäisyys juuri saman- laisista asetelmista. Joukkueurheilua on tutkittu monilla eri tieteenaloilla, esimerkiksi liikuntatie- teissä, yhteiskuntatieteissä ja kasvatustieteissä. Sosiaalipsykologiassa ryhmätutkimus on pohjautunut pitkälti pienryhmien tutkimiseen, mutta silti ryhmätutkimus on ollut suositumpaa esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologiassa. Ryhmätutkimuksella nähdään kuitenkin olevan tärkeä merkitys tämän päivän yhteiskunnassa, sillä esimerkiksi työelämän tiimimuotoisten ryhmien asiantuntemukselle on tarvetta. Toisaalta ryhmiä voidaan hyödyntää sosiaalisen muutoksen tietoisena välineenä, josta esi- merkkinä toimivat oma-apuryhmät, eli vertaisapu auttamistyössä. (Saastamoinen 2007, 67–68.) Eri- laisiin ryhmiin kuuluminen on osa ihmisten elämää, joten niiden tutkiminen on mielenkiintoista ja tärkeää. Joukkueurheilu on hyvä esimerkki ryhmätutkimuksesta, sillä siinä toteutuvat monet ryhmäil- miöihin liittyvät asiat.

1.2 Tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimuskysymykset

Tutkimuksen lähtökohtana toimi oma kiinnostukseni ja kokemukseni joukkueurheilusta. Joukkueur- heilua on tutkittu suhteellisen paljon erilaisista lähtökohdista ja monelta eri kantilta, mutta suurin osa tutkimuksista käsittelee joukkuetta ja siihen liittyviä ilmiötä silloin kun joukkue on ikään kuin toiminnassa. Toisaalta joukkueurheilun merkityksiä on tutkittu lasten ja nuorten osalta. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen käynnistämä tutkimus Icehearts-toiminnasta, jossa erilaista tukea tarvitsevat lapset ja nuoret osallistuvat joukkueurheiluun. Kyseinen tutkimus on

(7)

pitkittäistutkimus, jossa toimintaan kuuluvia lapsia on tutkittu useampia vuosia. Vuonna 2017 THL julkaisi ensimmäisiä tuloksia, joiden mukaan toiminta lisää lasten liikkuvuutta, mutta myös lisää ja parantaa heidän kaverisuhteita, parantaa itsetuntoa ja sosiaalisia taitoja. (Appelqvist-Schmidlechner, Kokkonen, Wessman & Sarparanta 2017.) Joukkuetoimintaan osallistumisella nähdään siis pitkälti positiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten omiin taitoihin ja ominaisuuksiin, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa.

Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta (2015) ovat tutkineet huippu-urheilijoiden elämänpol- kuja urheilun aloittamisesta ja uran lopettamiseen. Tutkimuksessa oli mukana myös joukkuelajien urheilijoita, joiden haastatteluissa nousi esiin joukkuelajin valintaan liittyviä teemoja, mutta myös merkityksiä, joita joukkueeseen kuuluminen heille antoi, esimerkkinä sosiaalistuminen joukkuepelien välityksellä urheilun sosiaaliseen maailmaan loi heille psykologisesti voimakkaan siteen, joka tuotti vahvan urheilupääoman. (Salasuo, Piispa & Huhta 2015.) Tähän tutkimukseen osallistuneet olivat huippu-urheilijoita, joten myös tutkimuksen aihe keskittyi pitkälti urheilun merkityksiin, eikä suora- naisesti joukkueeseen kuulumiseen.

Jaana Kari (2011) on tutkinut kilpaurheilijamiehien liikuntakokemuksia heidän luokanopettajaopin- tojen alussa. Tutkimuksessa oli mukana myös joukkueurheilijataustaisia miehiä, jotka erityisesti nos- tivat omissa omaelämänkertateksteissään esille joukkueen kiinnipitävänä yhteisönä, jossa voi olla oma itsensä ja saada tukea joukkuekavereilta. Miehet kertoivat tarinoissaan myös siitä, miten paljon urheilu on antanut sisältöä heidän elämäänsä, kuten ystäviä, kokemuksia, itsetuntemusta- ja luotta- musta. Miesten omat liikuntakulttuuriin liittyvät kokemukset ja niiden läpikäynti vaikuttavat heidän käsitykseen liikunnanopettamisesta ja rakentaa osaltaan heidän opettajuuttaan. (Kari 2011, 51–53.) Tutkimus osoittaa sen, että nuoruuden liikuntakokemukset antavat sisältöä myöhempää elämää var- ten, kuten ystäviä tai itsetuntemusta.

Susanna Takalo (2016) tutki väitöskirjassaan nuorten ja nuoren aikuisten liikuntatottumuksia ja liikunta-aktiivisuuden muuttumista elämänkulun aikana. Liikunta-aktiivisuuteen myönteisesti vaikutti- vat tämän tutkimuksen mukaan esimerkiksi urheiluun panostaminen, elämän vakiintuminen, perhe ja ystävät ja urheiluseuratoimintaan osallistuminen. Liikunnan väheneminen nuorilla ja nuorilla aikui- silla johtui taas esimerkiksi opiskeluun panostaminen, lapsuuden kodista muutto, joukkueen hajoa- minen tai kiusatuksi tuleminen. (Takalo 2016.) Tämä tutkimus osoittaa sen, että liikunnalliseen aktiivisuuteen vaikuttaa monet eri tekijät ihmisen elämän varrella. Omassa tutkimuksessani liikunnallinen

(8)

aktiivisuus on vähemmällä huomiolla, mutta kuitenkin joukkueeseen kuulumiseen kuuluu vahvasti liikunta ja urheilu, joten ne osaltaan ovat varmasti vaikuttaneet oman tutkimukseni osallistujiin.

Urheilua ja joukkueen merkitystä ihmisten elämään on tutkittu siis erilaisista näkökulmista. Kaikki löytämäni tutkimukset ovat kuitenkin tiukasti keskittyneet tutkimaan urheilun ja joukkueen merki- tyksiä tai vaikutuksia jostakin tietystä näkökulmasta, kuten edellä olevissa muutamassa tutkimuksessa. Tästä syystä halusi itse lähestyä aihetta avoimemmin ja antaa tutkimukseeni osallistuneille va- pauden kertoa omia kokemuksia ja näkemyksiään joukkueeseen kuulumisen vaikutuksista. Kuitenkin taustalla vaikuttavat omat kokemukseni, aiemmat tutkimukset ja käsitteet. Näiden pohjalta muodostin tutkimuskysymykset, joihin erityisesti halusin saada vastaukset.

1. Millä tavalla nuoruuden aikainen joukkueeseen kuuluminen on vaikuttanut elämään?

2. Millaisia asioita joukkueeseen kuulumisesta on jäänyt elämään?

Pro gradu -tutkielmani etenee seuraavaksi teoriataustaa esittelevään lukuun, joka käsittelee ensin joukkuetta ja joukkueurheilua yleisellä tasolla. Millaisia asioita joukkue ja joukkueurheilu pitävät sisällään. Tämän jälkeen käsittelen ryhmädynamiikkaa ja ryhmään liittyviä ilmiöitä, kuten rooleja, kiinteyttä ja normeja. Luvussa nuoruus ja ryhmät määrittelen lyhyesti nuoruuden käsitteen ja esittelen muutaman tutkimuksen nuorten joukkueurheilusta. Seuraava kappale käsittelee nuoren elämään liit- tyviä valintoja ja identiteetin kehitystä siitä näkökulmasta, kuinka muut ihmiset niihin vaikuttavat.

Viimeisessä teoriakappaleessa määrittelen motivaatiota ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimusme- netelmä ja aineiston analyysi luvussa esittelen aineiston hankintaan, tekoon, analyysiin ja eettisyyteen liittyviä asioita. Esittelen esimerkiksi laadulliseen tutkimukseen ja avoimeen haastatteluun liittyviä asioita. Neljäs kappale käsittelee aineistoni pohjalta muodostamiani tutkimustuloksia, jotka olen ja- kanut neljään erilliseen lukuun. Viimeinen viides kappale alkaa tutkimukseni tulosten yhteenveto luvulla, jonka jälkeen esittelen tutkimukseni luotettavuuteen ja yleistettävyyteen liittyviä huomioita.

Viimeiseksi pohdin tutkimukseni aihetta, tuloksia ja mahdollisia jatkotutkimusideoita.

(9)

2 TEORIATAUSTA

2.1. Joukkue ja joukkueurheilu

Joukkue on ryhmä, jonka koko vaihtelee paljon riippuen lajista. Esimerkiksi jääkiekko sekä jalkapallo ovat usein suurryhmiä, kun taas koripallo- tai lentopallojoukkue on suurryhmän rajalla. Suurryhmässä on usein enemmän kuin 8-10 jäsentä, kun taas pienryhmässä on enintään 8-10 jäsentä. Ryhmien koolla on paljon vaikutusta ryhmän jäsenten välisiin suhteisiin ja itse ryhmän toimintaan. Pienryh- mässä jokaisella jäsenellä on mahdollista olla vuorovaikutuksessa kaikkien muiden jäsenten kanssa, kun taas suurryhmässä se on huomattavasti hankalampaa. Pienryhmän ominaisuuksia ovat esimerkiksi vahva sitoutuminen, yksimielisyys, kiinteys, tyytyväisyys ja motivaatio. Suurryhmissä taas voi ilmetä kilpailua, ristiriitoja ja tyytymättömyyttä. Suurryhmässä myös esimerkiksi motivaatio ja osal- listumisaktiivisuus voivat olla heikompia, ja ryhmä on alttiimpi liittoutumille ja jakautumiselle pie- nempiin porukoihin. (Saaranen-Kauppinen & Rovio 2009, 32–34.) Nämä ovat ominaisuuksia, joita joukkue joutuu käsittelemään ja ratkomaan toiminnassaan.

Joukkue eli ryhmä muodostuu silloin, kun sen jäsenillä on jokin yhteinen tavoite, keskinäistä vuorovaikutusta ja käsitys siitä, keitä ryhmään kuuluu. Ryhmän tunnusmerkkeinä pidetään yleisesti esimerkiksi sen kokoa, tarkoitusta, sääntöjä, rooleja ja vuorovaikutusta. (Kopakkala 2008, 36.) Ryh- mässä jäsenillä on usein hyvin tarkasti määritellyt suhteet keskenään, ja nämä suhteet tuovat mukanaan valta ja status eroja ryhmän sisälle. Ryhmät voivat sisältää paljon erilaisia sosiaalisia kategori- oita, kuten etnisiä ryhmiä, sosiaalisia luokkia ja kansalaisuuksia. (Brown 1988, 2.) Tyypillisistä ryh- mistä joukkue kuuluu harrastusryhmään, mutta muita ryhmiä ovat esimerkiksi työryhmät ja vertais- ryhmät. Ryhmissä voidaan esimerkiksi jutella, suunnitella ja saada niin sanottua vertaistukea. (Cartw- right & Zander 1968, 3; Kopakkala 2008, 36–37.) Joukkuetta voidaan pitää myös viiteryhmänä, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä ryhmistä, joihin ihminen elämänsä aikana kuuluu. Viiteryhmät ovatkin ryhmiä, joita ihaillaan ja halutaan kuulua. Tällaisista ryhmistä haetaan malleja, jotka muokkaavat asenteita, uskomuksia ja käytöstä. (Stangor 2016, 5.)

Joukkue rakentuu pitkälti samalla tavalla kuin mikä tahansa ryhmä, mutta usein sen taustalla on jä- senten kiinnostus ja halu harrastaa kyseistä joukkuelajia. Joukkueurheilussa kuitenkin myös tavoit- teellisuus on asia, joka vaikuttaa ryhmän muodostamiseen ja toimintaan. Joukkuelajeissa on tärkeää,

(10)

että esimerkiksi muut pelisuorituksen kannalta keskeiset kanssapelaajat tietävät toistensa tavoitteet ja voivat tukea näiden saavuttamisessa. Usein pelaajat onkin niin sanotusti roolitettu tietyille pelipai- koille, jotka palvelevat joukkueen tavoitteitta ja tarpeita. Ryhmän tavoitteiden suorittaminen edellyt- tää siis sovittuja työnjakoja ja tehtäviä. (Saaranen-Kauppinen & Rovio 2009, 38–39; Rovio 2012, 310.)

Joukkueen toimintaa arvioidessa kiinnitettään usein huomio esimerkiksi joukkueen menestymiseen ja tuloksiin sarjataulukossa, mutta toimintaa voi tarkastella myös kaksoistavoitteen näkökulmasta.

Joukkueen kaksoistavoite jaetaan toiminnan tarkoitukseen liittyvään tehtävä- eli asiatavoitteeseen, jolla tarkoitetaan ryhmän perustehtävää eli sitä, minkälaisten asioiden kanssa ryhmä toimii, esimerkiksi jääkiekkojoukkueessa jääkiekon pelaaminen on joukkueen perustehtävä. Toinen tavoite on tun- netavoite eli kiinteys, jolla tarkoitetaan ryhmän yhtenäisyyttä ja vetovoimaisuutta tehtävää kohtaan ja jäsenten välisiä tunnesiteitä. Tehtävän suorittamisen tehokkuus riippuu joukkueen koossa pysymi- sestä ja kiinteydestä. (Rovio 2009, 140; Rovio 2012, 322–323.) Vaikka joukkueen muodostuminen ja toiminta perustuvat pitkälti tehtävien suorittamiseen, on kuitenkin hyvä huomioida ryhmän koos- sapysymiseen ja yhtenäisyyteen vaikuttavia asioita.

Joukkueurheilussa joukkueen jäsenten tehtävät on usein ositettuja ja jaettuja. Esimerkiksi jalkapallossa tehtävät on ositettu niin, että joukkueeseen kuuluvat maalivahti, puolustajat ja hyökkääjät. Teh- tävien osittamisesta huolimatta koko joukkue niin sanotusti puhaltaa yhteen hiileen. Ryhmän tulosta ei voi siis suoraan johtaa ryhmän yksilöiden panoksista, kuten esimerkiksi joukkuemäkihypyssä, jossa joukkueen tulos on selkeämmin ositettu. Jokainen joukkueen jäsen suorittaa osuutensa ja ryh- män suoritus on yksilöiden suoritusten summa. Jalkapallossa yhden tai useamman yksilön suoritus voi olla heikko, mutta joukkue voi silti voittaa ottelun. Eri lajeissa vaihtelee myös tehtävän määrän ja laadun painottaminen. Useimmissa lajeissa ratkaisee määrä, esimerkiksi kuinka monta maalia tai pistettä joukkue saa. Muodostelmaluistelu on taas laji, jossa jokaisen joukkueen jäsenen tulee tehdä tietty määrä tiettyjä suorituksia ja tämän jälkeen arvioinnin kohteena on suorituksen laatu. (Saaranen- Kauppinen & Rovio 2009, 39–40.) Joukkueen toimintaa ohjaa vahvasti se, mitä tehtäviä sen tulee suorittaa ja kuka tekee mitäkin. Joukkueurheilulaji vaikuttaa merkittävästi siihen, miten tehtävät joukkueessa muodostuvat. Joskus siihen vaikuttavat osaaminen, esimerkiksi maalivahdin kyky torjua palloa tai hyökkääjän taidokas pallonkäsittely. Joukkueen sisällä valitut ja jaetut tehtävät voivat vaikuttaa joukkueen rakenteeseen ja rooleihin, josta kerron myöhemmissä luvuissa.

(11)

Joukkue koostuu useista erilaisista persoonista, jotka vaikuttavat jäsenten keskinäisiin suhteisiin ja yhteenkuuluvuuteen. Joukkueurheilussa kuten urheilussa ylipäätään ei nykypäivänä pysty selviämään yksin, vaan mukana on aina joukkueen jäsenten lisäksi valmentajia, huoltajia ja muita toimihenki- löitä. Joukkueen jäsenistä muodostuu usein tiivis porukka, ja ystävyyssuhteita muodostuu. Kun joukkueen jäsenten välillä on vetovoimaa, he viihtyvät toistensa seurassa ja kokevat toiset miellyttävinä ja mukavina. Tällöin voidaan puhua tunnesuhteista, joilla on paljon merkitystä ryhmän yhteistoimin- nalle ja ilmapiirille. Tunnesuhteet muodostuvat verkkomaiseksi silloin, kun joukkueen jäsenistä mahdollisimman monet hyväksyvät mahdollisimman monta muuta jäsentä ja haluavat olla tekemisissään toistensa kanssa. Joukkueen jäsen viihtymiseen ja haluun antaa panoksensa yhteistyöhön vaaditaan, että hän kokee ymmärrystä ja hyväksyntää. (Rovio 2012, 315.) Tunnesuhteiden muodostaminen on erityisen tärkeää silloin, kun rakennettaan uutta joukkuetta tai joukkueeseen tulee uusia jäseniä. Kun uusi jäsen kokee hyväksyntää ja ikään kuin kiintyy ryhmään, hän myös haluaa olla osa sitä ja suorittaa joukkueen tehtäviä.

Tiiviit sosiaaliset suhteet, joissa tunteet ja kiintymys ovat läsnä voivat aiheuttaa myös ristiriitoja.

Haasteet tulevat esille erityisesti kilpailu-ja stressitilanteissa, epäonnistumisia kohdatessa yksilöta- solla tai kun joukkue on tappiolla. Hyvin toimivassa joukkueessa jokaisella jäsenellä on kuitenkin tällaisissa tilanteissa luottamus siihen, että joukkueen muut jäsenet kestävät tunnelataukset, jotka johtavat ristiriitatilanteisiin. (Honkanen 2012, 110.) Joukkueen jäsenten erilaiset tavat ilmaista tunteitaan tai ajatuksiaan haastavissa tilanteissa vaikuttavat joukkueen toimintaan ja voivat aiheuttaa haasteita jäsenten välille. Joukkueurheilussa menestymisen tavoitteet koskevat kaikkia, joten myös paineet ja stressi koskettavat kaikkia, mutta jokainen reagoi niihin eri tavalla.

Valmentajan rooli joukkueurheilussa on keskeinen monella tapaa, sillä valmentaja on vastuussa sekä sosiaalisten suhteiden toimivuudesta että menestyksen saavuttamisesta joukkueelle asetettujen tavoitteiden mukaisesti (Honkanen 2012, 111). Valmentajalta vaaditaan siis kykyä huomioida joukkueen jäsenten välisiä suhteita ja samaan aikaan saada joukkue toimimaan yhteistyössä tavoitteiden saavuttamiseksi. Valmentajan työ on siis itse valmentamisen lisäksi pitkälti ihmissuhdetyötä, joka edellyttää hyvää vuorovaikutusta. Onnistuminen vuorovaikutuksessa ja kohtaamisessa edellyttää valmentajalta kykyä kuunnella urheilijaa, kykyä ottaa puheeksi ja kykyä erottaa sisäinen maailma ulkoisesta. Tär- keää on myös tiedostaa jokaisen valmennettavan erilainen persoonallisuus ja luonne, sillä ne vaikuttavat valmentajan valmennustyyleihin. (Kaski & Kuusela 2012, 117.) Joukkueesta huolimatta usein jokainen jäsen muodostaa omanlaisensa suhteen valmentajaan, johon vaikuttavat pitkälti jäsenten erilaiset luonteet, mutta myös jäsenen asema joukkueessa.

(12)

Kirsi Hämäläinen (2008) on tutkinut väitöskirjassaan urheilijan ja valmentajan suhdetta. Tutkimuk- seen osallistui liikunnanohjaajaopiskelijoita, joista suurin osa harrasti tai oli harrastanut kilpaurheilua.

Tutkimus toteutettiin pääsykokeiden yhteydessä. Osallistujille annettiin erilaisia aiheita, joista heidän tuli valita yksi ja kirjoittaa sen pohjalta omia kokemuksia ja näkemyksiä. Aiheina olivat esimerkiksi kokemukset valmentajasta. Lopulta kirjoitelmia syntyi 264 kappaletta, joista miesten kirjoittamia oli 138 ja naisten 126. He edustivat yhteensä 38 eri urheilulajia, kuten palloilulajeja, kamppailu- ja voi- malajeja tai taitoja teholajeja. Iältään kirjoittajat olivat 18–26-vuotiaita. (Hämäläinen 2008, 29–31, 48–51.)

Kerätystä aineistoista löytyi erilaisia tarinoita valmentajasuhteista, sillä sekä valmentajan että urheilijan roolit näyttäytyivät monenlaisina. Aineiston keskeisenä sisältönä nousi esiin erityisesti valmentajan rooli kasvattajana, mutta esimerkiksi pettymystarinoissa valmentaja nähdään sellaisena, jonka kaltaiseksi ei haluta tulla. Aineiston kirjoittajat kuvaavat valmentajasuhdetta kuitenkin usealla eri tavalla, josta ensimmäinen on kurin ja rajojen luojana. Valmentajan rooli on olla auktoriteetti ja aikuinen, joka päättää harjoitusten tavoitteet ja sisällön. Ylin päätäntävalta on siis valmentajalla. Sopivan kurin nähdään luovan turvallisuuden tunnetta, ja päättäväinen valmentaja vaikuttaa luotettavalta ja asiantuntevalta. Toinen tapa kuvata valmentajaa on ankaruus. Tällaiselle valmentajalle tärkeintä ovat tulokset, voitot ja ennätykset. Kurin ja kovan harjoitustahdin lisäksi huuto ja raivo leimaavat harjoi- tuksia. Valmentajan tavoitteena on ehdoton oikeudenmukaisuus valmennettavien kesken, sillä kaikkia ryhmän jäseniä kohdellaan samalla tavalla. Valmennussuhdetta kuitenkin leimaa pelko, koska huutava ja karjuva valmentaja vaikuttaa vihaiselta. Kolmannessa valmennussuhteessa valmentajaa pidetään ihailun kohteena. Urheilija saattaa palvoa valmentajaansa hänen asiantuntijuutensa tai ur- heilusaavutustensa vuoksi. Valmentaja ei kuitenkaan itse välttämättä tiedosta olevansa ihailun kohde, joten hän saattaa ajatella suhteen olevan tasa-arvoinen. Harjoittelu on tällaisen valmentajan seurassa innostunutta ja mukavaa. (Hämäläinen 2008, 107–111.)

Valmentaja voidaan Hämäläisen tutkimuksen mukaan nähdä myös varavanhempana, jolloin valmen- tajuus on kokonaisvaltaista kasvattajuutta. Valmennussuhdetta leimaa lämpö ja läheisyys, ja erityisesti keskustelut ovat tärkeitä. Valmentajan kanssa voidaan esimerkiksi keskustella asioista, joista urheilija ei halua vanhempien kanssa keskustella. Ystävyys on myös yksi tapa kuvata valmentajan ja urheilijan välistä suhdetta. Ystävyys korostaa sekä tasa-arvoisuutta että valmentajan ja urheilijan vä- listä kumppanuutta. Joukkueessa ystävyys voi kuitenkin olla erityistä silloin, kun kaikki ryhmän jä-

(13)

senet eivät ole samalla tavalla ystäviä valmentajan kanssa. Tämän erityisen ystävyyssuhteen voi saavuttaa esimerkiksi joukkueen kapteenin kanssa. Tällainen suhde voi kuitenkin tuntua muista joukkueen jäsenistä epäoikeudenmukaisena. (Hämäläinen 2008, 112–114.) Jos nämä valmentajaa kohtaan esitetyt roolit ja odotukset, kuten olla helposti lähestyttävä, auktoriteetti tai vanhempi, eivät urheilijan mielestä toteudu, on valmentajan uskottavuus koetuksella (Kaski 2012, 279), ja urheilijan ja valmentaja yhteistyö ei välttämättä toimi halutulla tavalla.

Valmentajan työ ei ole helppoa, vaan siihen kuuluu paljon sisäisiä haasteita. Samalla kun urheilija tai joukkue valmistautuu kilpailuihin, myös valmentaja valmistautuu niihin. Valmentajan oma epävar- muus tai jännittyneisyys tarttuu helposti urheilijoihin, joten myös häneltä vaaditaan kykyä sietää pai- neita ja jännitystä. Yksi keskeinen valmentajan sisäinen haaste on myös motivaation ylläpitäminen hyvällä tasolla. Valmentajalla tulee olla intoa ja halua valmentaa ja saada urheilijat onnistumaan.

Innon ja halun lisäksi on tärkeää, että valmentaja kokee työnsä merkitykselliseksi ja hän haluaa ke- hittää myös omaa osaamistaan valmentajana. Valmentajan oman jaksamisen, innostumisen ja kehittymisen takia on tärkeää, että hän tunnistaisi ja hyväksyisi omat motiivinsa valmentamiseen. Kun urheilu muuttuu vakavammiksi ja puhutaan jo huippu-urheilusta, valmentajan asiantuntemuksella ja osaamisella alkaa olla enemmän merkitystä, sillä ne edesauttavat urheilijan motivaatiota ja halua päästä huipulle. (Kaski 2012, 276–278.)

Valmentajan työ vaatii monenlaista osaamista, sillä hänen tulee toimia taitojen, tekniikan ja taktiikan opettajana, mutta myös hänen tulee luoda olosuhteet harjoittelulle, kehittymiselle ja onnistumisille.

Valmentajalla on oltava hyvät vuorovaikutustaidot eli kykyä ilmaista itseään, kuuntelemisen taito ja läsnäolotaito. (Kaski 2012, 279.) Valmennustilanteen tavoitteet määrittävät sen, millaiset asiat vuorovaikutuksessa korostuvat. Esimerkiksi joukkueen motivoimisessa peliin korostuvat tsemppaaminen ja vaikuttaminen, kun taas joskus vuorovaikutuksessa on keskeistä pyrkiä ymmärtämään, jolloin pai- nottuu kuuntelemisen merkitys. (Kaski & Kuusela 2012, 117.) Valmentajalta vaaditaan siis kykyä hallita useita tilanteita, joissa välillä tarvitsee olla kuuntelijana ja välillä kannustajana. Valmentajalla on myös iso merkitys urheilijan ja joukkueen motivoimisessa ja motivaatioilmaston luomisessa, josta kerron enemmän motivaatio kappaleessa.

Valmentajalla on siis useita rooleja ja tehtäviä, joiden täyttäminen vaatii osaamista ja halua toimia valmentajana. Valmentajan tehtävänä ei ole vain opettaa urheilullisia ja lajinomaisia taitoja, vaan hänen tehtävinään ovat usein myös kurinpito, yhteishengen luominen, ryhmän mukana eläminen ja joukkueen asioiden hoitaminen. Valmentajan arvostus ja kunnioitus ansaitaan kovalla työnteolla ja

(14)

positiivisella esimerkillä. Erityisesti nuoret urheilijat toivovat kannustavaa, positiivista, tasapuolista, vastuuntuntoista ja mukavaa valmentajaa. (Honkanen 2012, 107.) Valmentajalla on tärkeä rooli siinä, että joukkueen tai ryhmän jäsenet saadaan pysymään mukana toiminnassa, sillä usein ristiriidat valmentajan ja urheilijan välillä johtavat helposti lajin lopettamiseen. Valmentaja voi myös toimia esi- merkkinä nuorille, jotka itse haaveilevat valmentajan töistä tulevaisuudesta.

2.2 Ryhmädynamiikka ja ryhmään liittyvät ilmiöt

Joukkue on siis ryhmä, joten on hyvä ymmärtää ryhmään liittyviä ilmiöitä. Ymmärtääkseen ihmisten käyttäytymistä tulee ymmärtää ryhmien rooli ihmisten elämässä, sillä useimmat meistä kuuluvat elä- mänsä aikana muodollisiin tai epämuodollisiin ryhmiin, kuten perheisiin, työryhmiin tai harrastusryhmiin. Ryhmät eroavat usealla eri ulottuvuudella kuten koko, tavoitteet, normit tai kilpailu. (Levine 2013, 1-2.) Sosiaalipsykologiassa ryhmätutkimuksella on pitkät juuret, ja kiinnostus on kohdistunut erityisesti viite- ja työryhmiin. Uraauurtavaa ryhmätutkimusta tehtiin erityisesti 1950–1960-luvulla, jolloin keskityttiin esimerkiksi ryhmän syntymiseen, ryhmän sisäisiin rooleihin ja työnjakoon. Kiin- nostus koski siis erityisesti ryhmäilmiöitä ryhmän sisällä, joita esittelen enemmän tässä luvussa.

(Saastamoinen 2007, 70.)

Ryhmädynamiikan kehittäjänä pidetään Kurt Lewinia, jonka mukaan ihmistä ei voi ymmärtää ilman ryhmää tai ryhmää ilman ihmistä. Ryhmädynamiikka perustuu ideaan, jonka mukaan ryhmän käytös on vastavuoroisen vuorovaikutuksen systeemi ryhmän ja yksilöiden välillä. Tämä suhde on dynaaminen, koska muutokset ryhmässä vaikuttavat yksilöön ja yksilön muutos ryhmään. (Stangor 2016, 11–

12.) Ryhmädynamiikka tarkastelee siis erityisesti ryhmän dynamiikkaa ja ryhmän sisällä tapahtuvia muutoksia. Ryhmässä tapahtuu paljon asioita, kun esimerkiksi jäsenet muuttuvat tai roolit sekoittuvat.

Näin vuorovaikutus ja ryhmän dynamiikka elävät ryhmän käytöksen ja muutosten mukana.

Ryhmän rakennetta tarkastellessa kiinnitetään huomiota moniin erilaisiin asioihin. Ryhmän rakennetta ohjaavat säännöt, jotka määrittävät ryhmän normit, roolit ja asemat. Sosiaalisilla normeilla tarkoitetaan tapaa ajatella, tuntea tai käyttäytyä. Ryhmän jäsenet pitävät näitä normeja sopivina, ja ne usein sisältävät perinteitä ja sääntöjä. (Stangor 2016, 18.) Jokainen ryhmä sopii ja muodostaa normit, joiden mukaan ryhmässä käyttäydytään ja toimitaan. Usein ryhmässä jokaisella jäsenellä on myös

(15)

jokin tietty asema tai status, jonka hän on saanut. Status pitää sisällään siis auktoriteetin ja arvovallan (emt, 19). Roolit ovat tärkeä osa ryhmää, joista kerron seuraavissa kappaleissa.

Tehtäväroolit ryhmän sisällä ovat tärkeitä, esimerkiksi jääkiekossa ja jalkapallossa on hyökkääjiä, puolustajia ja maalivahteja, joilla jokaisella on oma roolinsa pelin keskellä. (Saaranen-Kauppinen &

Rovio 2009, 40). Tehtäväroolit viittaavat käyttäytymismalleihin, jotka sisältävät työskentelyn ja tavoitteiden saavuttamisen. Tällaiset roolit myös kontrolloivat tekemistä, mutta samalla on mahdollista kritisoida muiden tekemisiä. (Stangor 2016, 144–145.) Tällaisissa joukkueissa jokaisella jäsenellä on joku tehtävä, jonka mukaan hän käyttäytyy ja työskentelee. Toisaalta on olemassa joukkuelajeja, joissa tällaisia selviä rooleja tai tehtäviä ei yksittäisellä jäsenellä ole. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi muodostelmaluistelu tai joukkuevoimistelu, joissa jokainen joukkueen jäsen suorittaa täsmälleen samaa tehtävää muiden joukkueen jäsenten kanssa. Joukkueessa ei ole ”tähtiä” vastaavalla tavalla kuin monissa muissa joukkuelajeissa. (Saaranen-Kauppinen & Rovio 2009, 40.) Muodostelmaluistelussa tarkoitus on, että joukkue ja sen tekeminen on yhdenmukaista eikä kukaan erotu selkeästi muista.

Tästä syystä joukkueessa ei ole samanlaisia selviä tehtävä rooleja, kuten esimerkiksi jääkiekossa.

Joukkueen sisällä on kuitenkin usein rooleja, jotka eivät suoraan liity joukkueen tehtävään tai toimintaan.

Roolien avulla kuitenkin tunnistetaan erilaiset ryhmän kokonaistehtävän vaatimat toiminnat ja osa- tehtävät sekä näiden riippuvuudet ja päällekkäisyydet toisistaan. Joukkueen erikoistuneet roolit, kuten lentopallossa hakkuri, passari, libero, keskitorjuja ja yleispelaaja, usein tehostavat toimintaa ja autta- vat suoriutumaan tehtävistä paremmin. Selkeät roolit jäsentävät ryhmän toimintaa ja niiden avulla ryhmän jäsenet tietävät heidän toimintaansa kohdistuvat odotukset. Joukkueessa olevia rooleja voidaan jaotella siis monella tavalla. Tehtäväroolien lisäksi roolit voivat näkyä muissa suhdejärjestel- missä: kommunikaatio (hiljainen, puhelias), valta-asema (toimeenpanija, alainen), tunnesuhteet (in- nostaja, sovittelija, häirikkö) ja normirakenne (kontrolloija). Roolit voivat liittyä myös sosiaaliseen, ihmissuhteisiin liittyvään asemaan ryhmässä. Se millaisen aseman jäsen ryhmässä saa, riippuu hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, sijoittumisestaan ja toiminnastaan muissa suhdejärjestelmissä.

Tavallisesti jäsenet tavoittelevat sitä samaa turvallista paikkaa, johon he ovat tottuneet muissa ryh- missä. Asema ryhmässä on itse hankittu ja toisten odotuksien muovaama. Asema siis sekä saavutetaan että annetaan. (Rovio 2012, 317.) Ryhmä kaipaa usein myös sosioemotionaalisia rooleja, jotka tukevat ryhmän jäseniä ja yrittävät pitää ryhmän vuorovaikutuksen harmonisena (Stangor 2016, 144–

145.)

(16)

Lähes jokaisessa ryhmässä ryhmän toimintaa ohjaa johtaja, jota voidaan pitää yhtenä ryhmän roolina.

Johtajuus on tehtävä, joihin usealla ryhmän jäsenellä on mahdollisuus, mutta usein johtajuus on jol- lain tavalla ihmisen persoonallisuuden ominaisuus. Johtajan avaintehtäviä on olla vuorovaikutuksessa muiden ryhmän jäsenten kanssa ja ottaa vastuuta, jos ryhmä on toiminut huonosti tai sen tarvitsee sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Johtaja voi käyttää valtaansa ryhmässä ohjaamalla muita ja pakot- tamalla muut hyväksymään hänen mielipiteensä. Usein tällainen johtajuus ei kuitenkaan toimi ja ryh- män muut jäsenet voivat asettua johtajaa vastaan. Ryhmän jäsenet odottavat johtajan olevan sellainen, joka luo ryhmään luotettavat normit eli kuinka esimerkiksi ryhmässä tulee käyttäytyä. Johtajan odo- tetaan olevan yksi ryhmän jäsenistä, joka ansaitsee ryhmän luottamuksen ja toimii tehokkaana uudis- tajana. (Hogg 2013, 241–242.) Usein joukkueurheilussa joukkueeseen valitaan kapteeni tai kap- teeneja, joita voidaan pitää ikään kuin johtajina. Usein kapteeni on jäsen johon luotetaan ja joka kykenee pitämään joukkueen koossa muun muassa kannustamalla ja motivoimalla muita.

Roolien epäselvyys syntyy, kun ryhmän tavoitteet ja roolien tavoitteet eivät ole yksilöille selviä tai on epävarmaa kuinka yksilö hallitsee tavoitteet. Roolikonflikti taas tarkoittaa sitä, että yksilöltä odo- tetaan täyttävän enemmän kuin yksi rooli ryhmässä tai kun roolin vaatimuksista kilpaillaan. (Stangor 2016, 145–146.) Ryhmän tai joukkueen roolit eivät aina siis ole selviä ja yksiselitteisiä. Jollakin jä- senellä saattaa olla useampi rooli tai joku voi kokea saavansa vääränlaisen roolin ja sen myötä vaati- mukset, joita ei pysty hallitsemaan. Rooleista syntyy siis herkästi kilpailua, epäselvyyksiä ja konflik- teja.

Roolien lisäksi ryhmän toimintaan liittyy yhteisiä sääntöjä ja odotuksia, joista voidaan puhua nor- meina. Yhteisesti sovittujen normien avulla ryhmä saadaan toimimaan yhdenmukaisesti, sillä niiden avulla voidaan osoittaa jäsenille, millainen käyttäytyminen on hyväksyttävää ja sallittua. Toisaalta ne myös ohjaavat jäsenten ajattelua tiettyyn suuntaan. Normit voidaan jakaa virallisiin ja epävirallisiin sääntöihin, joista ensimmäisen esimerkkinä toimivat harjoitusten kesto tai työskentelytavat. Epävi- ralliset tai kirjoittamattomat säännöt voivat liittyä esimerkiksi ryhmän puhetapoihin, puheenaiheisiin tai pukeutumiseen. Yleisesti säännöt koordinoivat ja ohjaavat ryhmän toimintaa kohti tiettyä yhteistä päämäärää, vähentävät epävarmuutta ja luovat turvaa jäsenille. Uuden jäsenen tultua ryhmää on tär- keää, että hän saa tietoa ryhmän toimintasäännöistä, eli tietoa kuinka ryhmässä tai erilaisissa tilanteissa tulee toimia. (Rovio 2012, 316.) Ryhmän tai joukkueen toimintasäännöt voivat olla hyvin tarkasti määriteltyjä, jotka ohjaavat esimerkiksi sitä, kuinka harjoituksissa tai kilpailuissa toimintaan.

Toisaalta jokaisella ryhmällä on myös sääntöjä, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolisille. Nämä voivat esimerkiksi liittyä siihen, kuinka harjoituksissa pukeudutaan tai miten ryhmässä puhutaan. Normit

(17)

kuitenkin usein lisäävät ryhmän kiinteyden tunnetta ja niin sanotusti me-henkeä, koska ne ovat ryh- män itsensä määrittelemiä ja käsittelevät vain heidän jäseniään.

Ryhmän kiinteys eli koheesio on ryhmäominaisuus, joka ilmenee lähes jokaisessa ryhmässä. Kohee- sio tarkoittaa sitä, että ryhmän jäsenet jakavat samanlaisen käsityksen siitä, millainen heidän ryh- mänsä on. Ihmiset ovat yhteistyössä toistensa kanssa tai tukevat toisiaan, sillä näin toimimalla he tukevat sekä omaa etuaan että ryhmän etua. (Abrams 2013, 276.) Koheesio viittaa positiiviseen tun- teelliseen sitoutumiseen, joita ryhmän jäsenillä on keskenään. Kun jäsenet kokevat ryhmässä vallit- sevan hyvä koheesio, he myös investoivat ja panostavat ryhmään enemmän. Koheesion avulla voi- daankin ikään kuin mitata ryhmän merkitystä tai tärkeyttä ryhmän jäsenille. (Stangor 2016, 23–24.) Ryhmän hyvä kiinteys auttaa ryhmää toimimaan ja suoriutumaan tehtävistä onnistuneesti, sillä jäse- net kokevat ryhmän merkitykselliseksi ja yhteistyö muiden kanssa toimii.

Kommunikaatio ja neuvottelu ryhmissä ovat keskeisiä tekijöitä, jotta ryhmä voi saavuttaa tavoitteitaan. Neuvotteluprosessi sisältää osallistujien käyttäytymisen, kognitiot, emootiot ja tunteet. Sosiaa- lipsykologisesti neuvottelu voi koskea esimerkiksi suhteen laatua, suhteen luottamuksen astetta, neu- vottelun osapuolien tyytyväisyyttä ja jokaisen osallistujan halukkuutta neuvotteluun tulevaisuudes- sakin. (Thompson, Wang & Gunia 2013, 55–56.) Joukkueessa tai missä tahansa ryhmässä kommunikaatio ja neuvottelu ovat läsnä lähes koko ajan, sillä ryhmän toimintaa koordinoidaan vuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutusta kuvataan erilaisina kommunikaatio- ja viestintäverkostoina, jonka mukaan saadaan selville kuka viestii kenellekin, millä tavalla tai kuka viestin ottaa vastaan. Kommuni- kaatioverkostot perustuvat usein ryhmän tunnesuhteisiin, sillä toisistaan pitävät jäsenet ovat vuorovaikutuksessa keskenään enemmän. Hyvin toimivassa ryhmässä kommunikointi on avointa, viestintä selkeää ja jäsenet uskaltava kertoa mielipiteensä. (Rovio 2012, 314.) Kommunikointi ja vuorovaikutus ovat tärkeitä myös silloin, kun ryhmässä neuvotellaan ja sovitaan rooleista tai yhteisistä toiminta- säännöistä.

Ryhmän kommunikointi muuttuu kuitenkin sen mukaan, paljonko ryhmässä on jäseniä. Mitä enem- män jäseniä on, sitä enemmän muodostuu myös vuorovaikutussuhteita. Toisaalta myös ryhmän erilaiset ja eriytyneet roolit vaikuttavat siihen, ketkä ovat enemmän vuorovaikutuksessa keskenään. Esi- merkiksi jalkapallossa puolustaja ja maalivahti kommunikoivat usein enemmän kuin maalivahti ja hyökkääjä. Kun ryhmässä tai joukkueessa on erilaisia persoonia ja ihmisiä, kommunikaatio- ja vuorovaikutustaidot nousevat arvokkaaseen asemaan. Ryhmän jäseniltä vaaditaankin usein suurta roh-

(18)

keutta nostaa mahdollisia ongelmia ja epäkohtia esille etenkin tilanteissa, jossa ne kohdistuvat esimerkiksi ryhmän vallankäyttäjiin tai taitaviin pelaajiin. (Rovio 2012, 314–315.) Avoin kommunikointi vaikuttaa positiivisesti myös joukkueen ilmapiiriin ja saa jäsenet pysymään ryhmässä. Isoissa ryhmissä tai joukkueissa vaarana ovat juuri useat erilaiset vuorovaikutussuhteet, joista voi helposti muodostua ikään kuin kuppikuntia, jolloin osa jäsenistä jää herkästi ulkopuoliseksi.

Olen tässä alaluvussa käsitellyt ryhmädynamiikkaa ja yleisesti ryhmässä ilmeneviä asioita rooleista, normeista, kiinteydestä ja kommunikaatiosta. Jotta ryhmä tai joukkue saadaan toimimaan yhdessä, on tärkeää kiinnittää huomiota näihin asioihin, sillä usein ongelmatilanteet johtuvat roolien tai normien epäselvyyksistä tai vuorovaikutuksen puutteesta. Ryhmiä ja niihin liittyviä ilmiöitä voikin tutkia hyvin monella tapaa. Koin tärkeäksi tuoda esille näitä erilaisia ryhmään liittyviä ilmiöitä, sillä ne usein vaikuttavat siihen, miksi ryhmiin halutaan liittyä tai miten erilaisissa ryhmissä syntyneet roolit tai normit vaikuttavat myöhempiin elämänaikaisiin ryhmäjäsenyyksiin.

2.3 Nuoruus ja joukkueeseen kuuluminen

Nuoruus on aikaa, jolloin ihminen siirtyy vähitellen lapsuudesta aikuisuuteen. Nuoruuden kehitys- kulkua vievät eteenpäin monet muutokset esimerkiksi fyysinen kasvu, ajattelun kehittyminen ja sosiaalisten suhteiden muuttuminen. Nuoruutta on kuvattu erityisesti psykologisessa kirjallisuudessa krii- sien ja myllerrysten ajaksi, sillä esimerkiksi murrosiän tuomat muutokset sekä nuoren harrastukset, koulutyö ja koulutusvalinnat antavat suuntaa hänen elämälleen. Nuoruutta kuvataan myös haavoittu- vana aikana, koska nuoruusiässä ajaudutaan helpommin ongelmakäyttäytymisen pariin. Nuoruuden alkamisen ja päättymisen ajankohta on usein vaikea määrittää, sillä sen ajankohta riippuu paljon yk- silöstä ja hänen kehittymisestään. (Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Pulkkinen & Ruoppila 2009, 124–125.) Nuoret kehittyvät hyvin eri tahtiin, joten ei ole helppo määritellä tarkkaa aikarajaa, milloin se alkaa. Nuoruus on kuitenkin aika, jolloin elämässä tapahtuu paljon erilaisia asioita, ja nuori tekee päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa hänen myöhempään elämään. Tästä esimerkkinä ovat sosiaaliset suhteet ja ryhmäjäsenyydet.

Nuoruudessa sosiaaliset suhteet muuttuvat, sillä erityisesti vertaissuhteista tulee merkittäviä. Nuoret alkavat viettää enemmän aikaa ikätovereiden seurassa. Toisaalta sosiaalisista suhteita tulee monimut- kaisia, sillä nuorella saattaa olla parisuhde tyttö- tai poikakaverin kanssa, mutta samaan aikaan hän

(19)

voi kuulua isompaan kaveriporukkaan. Nuoruuden ikätoverisuhteet perustuvat pitkälti samanlaisuuk- siin, sillä nuori valitsee kaverinsa tai kaveriporukan pitkälti sen mukaan, millainen hän itse on tai millaisia asenteita ja arvoja hänellä on. Kavereiden välisillä statuksilla ja arvovallalla on myös tärkeä rooli nuorten kesken kaveriporukassa. (Brown & Larson 2009, 75–76.) Nuorten kaveriporukat ovat usein hyvin samankaltaisia, esimerkiksi pukeutuminen voi olla hyvin samanlaista kaikilla nuorilla.

Kaveriporukan sisällä on kuitenkin usein tiukat statukset ja roolit, ja usein jollakin on enemmän valtaa kuin toisilla.

Valtaosa nuorista kuuluu siis johonkin ryhmään. Nuorten ikätoverisuhteiden yksi muoto on klikki, jota yhdistää jokin yhteinen tekijä, kuten koulu tai harrastus. Toinen ikätoveriryhmä on joukkio, joka on yleensä laajempi ja ei niin kiinteä kuin esimerkiksi klikki. Joukkioissa ei ole selkeitä läheisiä suhteita, eivätkä kaikki välttämättä tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Kahden nuoren muodostamaa suhdetta kutsutaan dyadiksi, joista esimerkkinä ovat ystävyyssuhteet ja seurustelusuhteet. Nämä ovat usein jatkuvia, läheisiä ja vastavuoroisia. Nuorten toveriryhmät eroavat sukupuolen mukaan. Tyttöjen ryhmät ovat usein kiinteämpiä kuin poikien ryhmät. Toisaalta ryhmät eroavat myös sen mukaan, kuinka paljon niiden toimintaa ohjaavat esimerkiksi aikuiset. (Nurmi ym. 2009, 149.) Yksi ryhmä, johon moni nuori nuoruudessaan kuuluu, on joukkue, joiden toimintaa usein ohjaa aikuinen valmentaja.

Tyypillisesti nuoret itse hakeutuvat tai valikoituvat tietynlaisiin ryhmiin kuten harrastusryhmiin.

Nuorten ryhmät kuitenkin muuttuvat ajan kanssa, sillä nuoren kasvaessa esimerkiksi ryhmää ylläpi- tävät tekijät vaihtuvat yhteisestä toiminnasta jaettuihin salaisuuksiin tai huolenaiheisiin. (Nurmi ym.

2009, 149–150.) Nuoret kuuluvat usein moniin erilaisiin ryhmiin, sillä hän voi olla osa koulukaveri- ryhmää, vapaa-ajan ryhmää tai harrastusryhmää. Moni nuori aloittaa tai on jo lapsuudessa aloittanut harrastuksen, jonka myötä hänelle on muodostunut kokemus ryhmään kuulumisesta. Esittelen seuraavaksi tutkimuksia, jotka käsittelevät oman tutkimukseni takia erityisesti nuorten joukkueurheilua ja syitä sen harrastamiseen. Useissa näissä tutkimuksissa nousi esiin sosiaaliset suhteet ja kaverit, joten ne kertovat myös siitä, miten tärkeitä kaverit ja ryhmään kuuluminen nuoruudessa ovat.

Christoph Rottensteiner (2015) on tutkinut väitöskirjassaan nuorten osallistumista joukkueurheiluun vapaa-ajallaan. Tutkimukseen osallistui vuonna 1995 syntyneitä suomalaisia nuoria sekä tyttöjä ja poikia, jotka harrastivat jääkiekkoa, jalkapalloa tai koripalloa. Heidän täytyi olla ollut vähintään vuoden ikään kuin lisenssipelaajia eli kuulua johonkin tiettyyn seuraan. Tutkimus koostui yhteensä nel-

(20)

jästä osasta, joiden otos yhteismäärät vaihtelivat 535–2235 osallistujan välillä. Kyselylomakkeen ky- symykset käsittelivät esimerkiksi harjoitusten määrää viikossa, valmentajan suhdetta urheilijoihin, nuorten henkilökohtaisia syitä joukkueurheilua kohtaan, motivaatioon vaikuttavia asioita tai arvioita omasta pätevyydestä. Tulosten perusteella erityisesti nuorten henkilökohtaisissa syissä harrastaa joukkueurheilua nousi esiin sosiaalisia asioita, kuten tiimityöskentely ja joukkuehenki. Toisaalta syinä olivat myös halu parantaa omaa fyysistä kuntoa, matkustaminen ja palkinnot. Valmentajan, joukkuekavereiden ja muiden kavereiden vaikutus joukkueurheiluun osallistumisessa olivat kuitenkin tärkeämpiä kuin esimerkiksi vanhempien tai opettajien mielipiteet. (Rottensteiner 2015, 18, 33–

38, 44–47.) Tutkimuksen perusteella voidaan siis päätellä, että nuoruusiässä joukkueeseen kuulumiseen vaikuttavat erityisesti sosiaaliset suhteet joukkuekavereiden ja valmentajan kanssa.

Päivi Berg (2015) on tutkinut lasten ja nuorten vertaissuhteiden merkitystä lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen aloittamisessa ja lopettamisessa. Laadullisesti toteutettuun tutkimukseen osallistui 7-13- vuotiaita organisoitua liikuntaa harrastavia. Haastattelujen ja etnografisten kentällä tehtyjen havain- tojen perustella nähtiin ainakin, että vertaisryhmillä on liikuntaharrastuksen kannalta useita merki- tyksiä. Kaverit voivat sekä houkutella mukaan harrastukseen että pitää mukana harrastuksessa. Toi- saalta harrastuksen ulkopuolella olevat kaverit voivat vetää pois harrastuksesta ja myötävaikuttaa lopettamiseen. Berg toteaa, että lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen yhteydessä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota vertaissuhteiden merkitykseen varsinkin, kun pohditaan syitä lasten ja nuorten liikkumattomuuteen. (Berg 2015, 88–99.) Tämä tutkimus vahvistaa hyvin sen, miten tärkeä merkitys kavereilla ja vertaissuhteilla on nuorille.

Australiassa on tehty tutkimus, jossa on tutkittu ja tarkasteltu 9-12-vuotiaiden lasten syitä jalkapallo- joukkueeseen liittymiseen ja siinä pysymiseen. Aineistoa kerättiin kyselylomakkeiden ja haastattelujen avulla. Kyselylomakkeen kysymyksillä pyrittiin selvittämään lasten syitä joukkueeseen liittymiseen ja kokemuksia joukkueessa olemisesta. Haastatteluiden avulla haettiin tarkennusta kyselyiden vastauksille. Tuloksissa käydään ensin läpi, miksi lapset ovat halunneet liittyä joukkueeseen. Syiksi on tuotu esille vanhempien ja sisarusten vaikutus. He ovat esimerkiksi itse pelanneet jalkapalloa omassa nuoruudessa. Toiseksi syyksi saatiin halu laajentaa kokemuksia osallistumisesta ja kilpailla ja kolmanneksi syyksi vertaisten vaikutus. Lasten haluksi pysyä osana joukkuetta tutkimuksessa nousi esiin joukkueen kautta saatavat ystävyyssuhteet ja tunne kuuluvuudesta osana jotakin ryhmää.

(Light & Curry 2016, 16–24.) Tämä tutkimus antaa tietoa juuri siitä, mitä vaikutuksia ryhmällä tai joukkueella on silloin, kun lapsi tai nuori on parhaillaan osana sitä.

(21)

Toisessa Australiassa tehdyssä tutkimuksessa on tutkittu kuuden 14–15-vuotiaiden tyttöjen kokemuksia siitä, mikä tekee koripallojoukkueessa olemisesta tärkeää ja nautittavaa, eli toisin sanoen, miksi tytöt viihtyvät joukkueessa. Tämäkin tutkimus tehtiin myös kyselylomaketta käyttäen. Tulosten mukaan esimerkiksi joukkueen kautta saatu sosiaalinen merkitys on tärkeää. Joukkueen tytöillä on kes- kenään vahva side, ja nämä läheiset suhteet tekevät koripallosta nautittavaa ja merkityksellistä heille.

Tutkimuksessa havaittiin myös, että koripallo harrastuksena sitoo tyttöjä pysymään joukkueessa mukana. Koripalloa ei voi pelata ilman, että kaikki käyvät harjoituksissa ja peleissä. Harjoitukset ja pelit tuovat myös tunteen siitä, että on saavuttanut jotakin. (Light 2016, 28–40.) Tässä tutkimuksessa tuodaan enemmän esille joukkueharrastuksen vaikutuksia nuoriin tyttöihin. Otin tämän tutkimusesimer- kin esille kuitenkin sen takia, että tässä tutkimuksessa tuodaan erityisesti esille joukkueen vaikutuksia siihen, miksi tytöt haluavat olla osa joukkueetta. Tämän tutkimuksen tytöt olivat harrastaneet koripalloa useita vuosia vaikkakin eri joukkueissa.

2.4 Nuoruuden valinnat ja identiteetti

Joukkueurheilun pariin ja joukkueisiin liitytään tyypillisesti lapsena tai nuorena, kuten myös omaan tutkimukseeni osallistuneet olivat tehneet. Nuoruus on varsinkin aikaa, jolloin tehdään paljon valintoja liittyen esimerkiksi koulutukseen, työhön tai kaveripiireihin. Valintojen taustalla on jokaisen nuoren yksilöllinen motivaatiosuuntautuminen, joka perustuu sekä aikaisempiin elämänkokemuksiin, kuten harrastustoimintaan, että yksilöllisiin eroihin esimerkiksi temperamentissa ja persoonallisuu- dessa. Toisaalta valintojen taustalla on nuorten omat tavoitteet, jotka voivat koulutuksen ja ammatin lisäksi liittyä oman itsen kehittämiseen, harrastuksiin liittyviin tavoitteisiin ja toiveisiin sekä oman minän ja identiteetin pohtimiseen. (Nurmi ym. 2009, 136–137.) Harrastuksiin kuten joukkuelajin pariin päätyminen ja siihen liittyvät tavoitteet voivat olla nuorelle hyvin tärkeitä. Joskus harrastuksen kautta saadut positiiviset kokemukset ja tavoitteiden saavuttaminen voivat motivoida nuorta myös muissa elämän valinnoissa.

Nuoret saavat esimerkiksi juuri harrastuksessaan paljon palautetta omista kyvyistään, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Nämä luovat osaltaan pohjaa heidän minäkuvalleen ja identiteetilleen. Minäkuvaa nuoruudessa määrittävät juuri muiden ihmisten palaute esimerkiksi ulkonäöstä, ikätovereiden hyväk- syntä sekä menestyminen koulussa ja harrastuksissa. (Nurmi ym. 2009, 142–143.) Identiteetti taas voidaan määritellä usealla eri tavalla. Se voi tarkoittaa minän rakennetta, sisäistä minän rakennetta,

(22)

dynaamista asemien järjestystä, kykyjä, uskomuksia ja yksilöllistä historiaa. Identiteetti tarkoittaa myös sitä, että yksilö on tietoinen omasta ainutlaatuisuudestaan, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan.

Identiteetti on dynaaminen, eli se muuttuu ajan kanssa. Nuoruus on aikaa, jolloin identiteetissä tapahtuu isoimpia muutoksia, joten tätä aikaa pidetään ratkaisevana myös identiteetin kehityksen kannalta.

Nuoruuden aikana tapahtuvat muutokset esimerkiksi moraalisten kysymysten kasvaminen ja ajattelun muuttuminen formaaliksi ajatteluksi vaikuttavat nuoreen ja hänen identiteettiinsä. (Marcia 1980, 159–160.)

Ellen MacPherson, Gretchen Kerr ja Ashley Stirling (2016) ovat tutkineet kuinka vertaisryhmät jär- jestetyssä urheilutoiminnassa vaikuttavat nuorten naisten identiteetin kehitykseen. Tutkimukseen osallistuneet kahdeksan nuorta naista olivat 13–17-vuotiaita sekä yksilö- että joukkueurheilijoita.

Haastattelututkimuksella saadut aineistot analysoitiin narratiivisella menetelmällä, sillä haastatteluissa syntyi tarinoita, joiden mukaan nuoret muodostivat kolme näkökulmaa minästä; psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen minä. Vertaiset esimerkiksi joukkueessa vaikuttavat käsitykseen omasta mie- lestä ja minäkuvasta. Sosiaalisen minän tarinoissa korostui joukkuekavereiden tuki, kannustus ja esi- merkit, jotka vaikuttavat positiivisesti omiin persoonallisiin ominaisuuksiin. Fyysisen minän kohdalla nousi erityisesti kehonkuvaan liittyvät käsitykset, joihin joukkuekavereiden positiiviset kommentit esimerkiksi vahvuudesta tai ulkonäöstä vaikuttavat. (MacPherson, Kerr & Stirling 2016, 73–78.) Joukkuekavereilla ja heidän käyttäytymisellään ja toiminnallaan on merkittävä vaikutus erityisesti nuorille urheilijoille, joiden oma identiteetti ja käsitys itsestä ovat muodostumassa. Positiivinen palaute, tuki ja kannustus niin joukkuekavereilta kuin valmentajilta on tärkeää ja luo hyvän pohjan iden- titeetille, joka auttaa tulevaisuudessa.

Airi Hirvonen (2003) on väitöskirjassaan tutkinut pianonsoitonopiskelijoita, jotka olivat tutkimuksen teon aikaan 19–22-vuotiaita. Tutkimuksessa tarkastellaan esimerkiksi musiikinopiskelijoiden identiteetin rakentumista ja merkittävien ihmisten merkitystä opintojen etenemiselle narratiivis-elämänker- rallista tutkimusotetta käyttäen. Merkittävinä ihmisinä nousivat esiin opiskelukaverit, joiden merkitys nähtiin kahdella tavalla. Toiset opiskelukaverit nähtiin hyvinä ystävinä, mutta toisaalta opiskeluka- vereiden kesken esiintyi kilpailua, kun opiskelijat vertasivat itseään ja suorituksiaan toisiin. Identi- teetti muodostuu usein juuri suhteessa toisiin ihmisiin, joten juuri vertailu toisiin ja heidän suorituk- siinsa vaikuttavat myös oman identiteetin kehitykseen. Tämän tutkimuksen identiteettiä tarkasteltiin sosiaalisena ja persoonallisena identiteettiprojektina, joista ensimmäisen sosiaalisen musiikki-identiteetin ydinkohtia olivat toisaalta ajatus musiikista ammattina ja toisaalta ammattimaisiin soitonopin-

(23)

toihin sitoutuminen. Persoonallinen musiikki-identiteetti nähtiin rakentuvan sosiaalisen identiteetti- projektin rinnalla, kun persoonallisten itseilmaisujen kautta erotetaan itse erilaiseksi kuin muut. Opis- kelijat näkivät kuitenkin itsensä ensisijaisesti soittajina tai muusikkoina erittelemättä täsmällisemmin millaisena he oman persoonallisen musiikki-identiteettinsä ymmärtävät. (Hirvonen 2003.) Tässä tutkimuksessa yhdistyvät valintoihin ja identiteetin kehitykseen liittyvät asiat. Identiteettiä rakentavat osaltaan muut ihmiset, mutta myös valinnat siitä, miten musiikinopintojen ajatelleen vaikuttavan am- mattiin ja ammatti-identiteettiin.

Englannissa ja Italiassa on tehty pitkittäistutkimus joukkueurheilijoille siitä, millä tavalla joukkueurheilu vaikuttaa heidän henkilökohtaisen, sosiaalisen ja kollektiivisen identiteetin motiiveihin. Tutki- muksessa oli mukana siis nuoria aikuisia erilaisista joukkueista, jotka olivat olleet kyseisen joukkueen jäsenenä yhdestä kolmeen vuoteen. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeiden avulla, joita kerät- tiin kuuden kuukauden ajan. Tutkimuksessa henkilökohtaisen identiteetin motiiveihin kuuluivat esimerkiksi itsetunto, erottuvuus, merkitys ja tehokkuus. Sosiaalisen identiteetin motiiveihin kuuluivat taas esimerkiksi kuuluminen, merkitys ja jatkuvuus. Näiden motiivien saavuttaminen joukkueessa ennusti siihen, että joukkueen jäsenet samaistuivat ryhmään ja kokivat itsensä osaksi joukkuetta.

(Thomas, Brown, Easterbrook, Vignoles. Manzi, D’Angelo & Holt 2016, 508–519.)

Ihmisen identiteetin näkökulmasta sosiaalinen ryhmäjäsenyys on olennainen osa kuinka ihminen it- sensä määrittelee ja arvottaa. Identiteetin ja ryhmäjäsenyyden vahva yhteys selittää osaltaan myös ryhmien välisiä ristiriitoja, joita on enemmän tutkittu erityisesti rasistisessa käyttäytymisessä. Tämä Tajfelilainen ryhmätutkimus onkin keskittynyt enemmän ryhmien välisiin suhteisiin ja ihmisten ta- paan kategorisoida sosiaalista ympäristöä. (Saastamoinen 2007, 73, 90.) Sosiaalipsykologiassa sosiaalisen identiteetin kohdalla nostetaan esille juuri ryhmien välisten suhteiden vaikutus identiteettiin, mutta identiteetti, kuten edellä mainituissa tutkimuksissa, kehittyy erityisesti nuorilla ryhmän sisällä muiden ihmisten vaikutuksen myötä. Ryhmäjäsenyys on siis osaltaan vaikuttamassa identiteetin kehitykseen.

2.5 Motivaatio

Motivaatiolla on iso rooli siinä, miksi urheillaan tai miksi halutaan olla osa joukkuetta. Motivaatio käsittelee energiaa, toiminnan suuntaa ja sitkeyttä eli kaikkia aktivoinnin ja aikomuksen osia (Ryan

(24)

& Deci 2000b, 69). Motivaatio ohjaa ihmisten käyttäytymistä kahdella tavalla, sillä se toimii sekä energian lähteenä saaden ihmiset toimimaan tietyllä tavalla että suuntaa ja ohjaa käyttäytymistä esimerkiksi silloin, kun ihminen pyrkii saavuttamaan jonkin tavoitteen. Motivaatio on monimutkainen prosessi, jossa mukana on sekä ihmisen persoonallisuus että sosiaalinen ympäristö. Nämä tekijät yh- dessä vaikuttavat siihen, millaiseksi ihmisen motivaatio muodostuu. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 48.) Urheilussa ja ylipäätään liikunnassa motivaatiolla on iso merkitys, sillä ilman motivaatiota harva lähtee harjoituksiin. Motivaation syyt ovat kuitenkin erilaisia, sillä ihmiset voivat olla motivoituneita, koska he arvostavat aktiivisuutta tai koska toiminnalla on jokin ulkoinen pakko (Ryan & Deci 2000b, 69).

Motivaation voi jakaa sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon juuri sen perusteella, miksi ihminen toimintaan osallistuu. Sisäisessä motivaatiossa kyse on siitä, että toimintaan osallistutaan sen itsensä vuoksi, jolloin motiiveina toimivat esimerkiksi ilo ja myönteiset tunnekokemukset. (Liukkonen &

Jaakkola 2012, 50.) Sisäistä motivaatiota voi tarkastella psykologisten tarpeiden kautta, joita ovat pätevyys, autonomisuus ja yhteenkuuluvuus. Pätevyys tarkoittaa ihmisen kykyjä ja taitoja, joita esimerkiksi urheilija on saanut menestyessään lajissaan, ja urheilu on muodostunut erittäin tärkeäksi osaksi omaa elämää. Autonomia tarkoittaa sitä, että urheilijalla on mahdollisuus vaikuttaa häntä kos- keviin päätöksentekoihin ja ratkaisuihin. Yhteenkuuluvuus on tärkeä ominaisuus erityisesti joukkueurheilussa, sillä se toimii monelle motivaation lähteenä. Positiivinen yhteenkuuluvuus on sitä, että joukkue on toiminut yhdessä tavoitteiden saavuttamiseksi ja joukkueen ilmapiiri on kannustava ja kaikki haluavat olla osa joukkuetta. (Ryan & Deci 2000a, 56–60 ; Liukkonen & Jaakkola 2012, 50–

54.)

Ulkoinen motivaatio tarkoittaa sitä, että toimintaa ohjaa jokin instrumentaalinen arvo esimerkiksi op- pilas tekee kotitehtävänsä siitä syystä, että pelkää vanhempiensa sanktioita. Tällöin toimintaa ohjaa ulkoinen pelko. (Ryan & Deci 2000a, 60.) Pelon tai pakotteiden lisäksi toimintaa voivat ohjata myös palkkiot, joita ovat esimerkiksi maine ja kunnia, arvostuksen lisääminen muiden silmissä tai tuleva rikastuminen. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 51). Ulkoisen motivaation yhteydessä herääkin kysymys siitä, kuinka motivoida ihminen ilman ulkoisia pakotteita toiminaan itsenäisesti. Ulkoisesti motivoitu käyttäytyminen ei siis ole itsenäistä, vaan pikemmin ulkoisesti säänneltyä juuri palkkioiden tai vaa- timusten kautta. Toinen tyyppi ulkoisesta motivaatiosta on sisäistää sääntely eli toiminta on säännelty, mutta ihminen ei täysin hyväksy sitä itselleen. Enemmän itsenäisempi ulkoinen motivaatio on säätely samaistumisen kautta, joka viittaa tietoisuuteen arvioida oman käyttäytymisen tavoitteita. Viimeinen ja kaikista itsenäisin ulkoisen motivaation muoto on sisäistetty sääntely, jossa sääntely on täydellisesti

(25)

sisäistetty itseen. (Ryan & Deci 2000b, 72–73.) Ulkoisesti motivoitunutta käyttäytymistä ja toimintaa ohjaavat siis erilaiset sääntelyt, mutta ihminen kykenee ne myös sisäistämään omaan toimintaansa, jolloin siitä tulee itsenäisempää.

Motivaatiota voi tarkastella myös kahden tavoiteperspektiivin näkökulmasta, jotka ovat tehtävä- ja minäsuuntautuneisuus. Tehtäväsuuntautuminen tarkoittaa, että ihmisen koettu kyvykkyyden tunne syntyy oman kehittymisen tai yrittämisen seurauksena. Koettu kyvykkyyden tai pätevyyden tunne syntyy joko tietyn tehtävän suorittamisen tai henkilökohtaisen suorituksen paranemisen kautta. Teh- täväsuuntautunut urheilija keskittyykin enemmän yrittämiseen, oppimisprosessiin ja kehittymiseen, ja hän on tyytyväinen, jos suoritus oli aiempaa parempi, vaikka sijoitus ei välttämättä olisi hyvä.

Tehtäväsuuntautunut tavoiteperspektiivi on yhteydessä lisääntyneeseen sisäiseen osallistumismoti- vaatioon. Minäsuuntautuneen kyvykkyyden ja pätevyyden tunne syntyvät peilaamalla itseä suhteessa muihin, ja tunne on yhteydessä suorituksen tai sen vaatiman ponnistelun sosiaaliseen vertailuun. Näin suuntautunut urheilija on tyytyväinen suoritukseensa, jos hän kokee pärjäävänsä muita paremmin.

Riskinä on, että ihminen kokee itsensä epätäydelliseksi, jos hän ei menesty paremmin kuin muut.

Tällöin hän herkemmin lopettaa toiminnan. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 54–55.)

Motivaation ja urheilussa viihtymisen kannalta paras tulos saavutetaan, jos urheilija on tehtäväsuun- tautunut ja toimintaympäristö on myös tehtäväorientoitunut. Tehtäväsuuntautuneiden urheilijoiden pätevyyden kokeminen ei ole riippuvainen toisten esimerkiksi muiden joukkueen jäsenten suorituk- sista, vaan oma kehittyminen ja yrittäminen riittävät onnistumiseen ja tyytyväisyyden kriteeriksi. Mi- näsuuntautuneet urheilijat taas kokevat pätevyyttä silloin, kun he pystyvät voittamaan toiset, sillä pätevyyden kriteerit ovat kilpailullisia eivätkä ne ole välttämättä omassa kontrollissa. Nämä kaksi suuntautumista eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia, sillä jokaisessa urheilijassa on näitä mo- lempia. Valmentajalla onkin usein iso rooli havaita esimerkiksi joukkueen urheilijoiden erilaiset mo- tivaatiot ja tavoiteperspektiivit. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 56.)

Toin luvussa 2.1 esille valmentajan roolia urheilijoiden ja urheilujoukkueiden kipparina. Motivaa- tioilmaston luominen on yksi valmentajan tärkeistä tehtävistä, jotta hän saa urheilijat pysymään mukana toiminnassa ja auttamaan heitä saavuttamaan tavoitteitaan. Motivaatioilmasto ohjaa siis toiminnan tavoitteita, jossa voivat korostua edellä mainitut tehtävä- ja minäsuuntautuneisuus. Valmentajalla on käytössään erilaisia työkaluja ja pedagogisia ja dialektisia ratkaisuja, jotka vaikuttavat siihen millaisen motivaatioilmaston hän saa urheilijoille luotua. Pedagogisina ratkaisuina voidaan pitää esimer-

(26)

kiksi tapoja, joiden mukaan toiminnan tehtävät tehdään, valmentajan auktoriteettia, tavat, joilla valmentaja antaa palautetta toiminnasta tai ajankäyttö. Valmentajan tehtävänä on siis muodostaa moni- puolisia ja vaihtelevia tehtäviä, jotta urheilijalle syntyy onnistumisen kokemuksia. Toisaalta hänen tulee kannustaa urheilijoita päätöksentekoprosesseihin, antaa palautetta sekä yksilöllisesti että koko joukkueelle ja mahdollistaa, että jokainen saa tarpeeksi aikaa suoriutua tehtävistään. Urheilijan motivaatioon vaikuttaminen on haasteellista, sillä esimerkiksi pelkät saarnat tai palopuheet eivät riitä, sillä varsinkin sisäisen motivaation syntymiseen vaikuttavat jokapäiväisissä valmennustilanteissa esiintyvät asiat. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 57–61.) Valmentajan tehtävä ei ole siis motivoida urheilijaa pakon tai palkkioiden kautta, vaan saada urheilijan sisäinen motivaatio syntymään, jolloin hän ei harrasta tai kilpaile valmentajan takia, vaan siksi että hän itse sitä haluaa ja nauttii tekemisis- tään.

Joukkueurheilussa urheilijan motivaatioon vaikuttaa vahvasti joukkueen muut jäsenet ja joukkueen ilmapiiri. Joukkueenjäseniä voidaan kutsua vertaisiksi, sillä he kaikki ovat samalla tavalla osa joukkuetta ja jakavat samanlaiset kokemukset joukkueesta. Vertaissuhteiden vaikutusta urheilijoiden saavuttamaan motivaatioon on tutkimusten perusteella löydetty erilaisia tekijöitä, jotka motivoivat urheilijoita jatkamaan urheilun parissa. Vertaisten on nähty rohkaisevan ja antavan palautetta jouk- kuekavereille, jotta he voivat parantaa taitojaan. Toisaalta joukkueen jäsenet voivat auttaa toisiaan, ja yhdessä oppimalla oppia uusia taitoja. Joukkueen sisällä on usein sisäistä kilpailua esimerkiksi pelipaikoista, ja tämä kilpailullinen tilanne voi motivoida urheilijoita yrittämään kovemmin. Joukku- eurheilussa joukkueen jäsenten välillä on usein vahva yhtenäisyyden tunne, joka edistää ja helpottaa urheilijan tuntemaan itsensä osaksi joukkuetta, johon hän haluaa myös sitoutua. (Ntoumanls, Vazou

& Duda 2007, 145–149.)

Usein tärkein motivaation lähde on viihtyminen ja urheilusta nauttiminen. Nämä ovat myös tekijöitä, jotka vaikuttavat sisäisen motivaation syntymiseen, mutta samaan aikaan niillä on merkittävä vaikutus urheilusta luopumisen eli drop-outin ehkäisyssä. Drop-out on vahvinta nuoruusiässä, jolloin elä- mässä tapahtuu muutoinkin paljon erilaisia muutoksia ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Nuorten näkökulmasta drop-out merkitsee usein sitä, että urheiluun sisältyy kielteisiä ilmiöitä, jotka heiken- tävät heidän motivaatiotaan jatkaa lajin harrastamista. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 49–50.) Nuorten ja myöhemmin myös vanhempien urheilijoiden motivaatioon vaikuttaa monet erilaiset tekijät, joten esimerkiksi vanhemmilta, valmentajilta ja muilta tukijoukoilta vaaditaan taitoja saada motivaatio py- symään korkealla ja urheilija nauttimaan lajista ja sen mahdollistamista onnistumista.

(27)

Oman tutkimukseni kannalta motivaation tarkastelu on keskeistä, sillä tutkimukseeni osallistuneilta vaadittiin useamman vuoden kokemusta lajin harrastamisesta ja joukkueeseen kuulumisesta. Voidaan siis ajatella, että motivaatiolla on ollut paljon merkitystä siihen, miksi osallistujat ovat pysyneet joukkueessa useita vuosia. Motivaatio on asia, joka nousee esille elämän eri vaiheissa esimerkiksi opis- kelussa tai työelämässä. Urheilun harrastaminen on siis voinut vaikuttaa positiivisesti käsitykseen omasta motivaatiosta ja siihen vaikuttavasti tekijöistä, joista on hyötyä myöhemmissä tilanteissa, joissa motivaatiota tarvitaan.