Vastine Arne Nevanlinnalle – Te lyötte minut ällikällä

(1)

2/98

niin&näin

• 3

N I I N V A I N Ä I N

Kirjeitä lukijoilta

KOMMENTTI ARNE NEVANLINNALLE

A

rne Nevanlinnan kolumni J’accuse (niin & näin 1/ 1998) on ikävä esimerkki EU-EMU-keskusteluamme vaivan- neesta epäsuhdasta. Poliittisen eliittimme nykylinjan kannattaminen katsotaan nor- maaliksi asiaksi, jonka perusteeksi riittävät puhujan itsensä esittämät syyt. Kriittiset puheenvuorot sensijaan selitetään niiden esittäjän poikkeavasta taustasta johtuviksi.

Henkilö on ruotsinkielinen, vasemmistolai- nen/ oikeistolainen, omaa epäilyttävän menneisyyden, on saanut ulkomaisia vai- kutteita (!), luulee jotakin olevansa jne. jne.

jne….

Nevanlinna käsittelee, muiden asioiden ohella, tutkijoiden vetoomusta EMU-kan- sanäänestyksen puolesta. Hänkin antautuu tällaiseen ikävään vihjailuun. Yhtenä vetoomuksen allekirjoittajana voin tietenkin mennä takuuseen vain omasta vilpittömyy- destäni. Toisaalta itse vetoomukseen kuu- luvassa, pitkähkössä tekstissä esitetyt argumentit ovat mielestäni jo sinällään riittä- vän painavia selittämään kannanottomme.

Nevanlinna esittää myös epäilyttävän teesin, jonka mukaan yhteiskunnallista kannanottoa ‘on pakko kutsua moralisti- seksi’, ellei sen esittäminen aiheuta puol- tajalleen konkreettista riskiä. Silloinhan lä- hes kaikki sananvapauden oloissa käyty poliittinen keskustelu olisi luonteeltaan moralistista.

Huomauttaisin vielä, että minkä tahansa kannanoton seuraukset esittäjälleen ovat osin ennakoimattomat. Zola ei kirjoittaes- saan voinut aavistaa itselleen koituvia seu- rauksia. Tuskin myöskään J.-P. Roos, Tho- mas Wallgren tai muut vetoomuksen alul- lepanijat ennakoivat osalleen lankeavaa ryöpytystä.

Olli Lagerspetz

Vastine Arne Nevanlinnalle TE LYÖTTE MINUT ÄLLIKÄLLÄ

E

räs akateeminen vaikuttaja, joka varmaan pitää itseään intellektuellina, kri- tisoi artikkelissaan J’accuse kahta suoma- laista julkilausumaa. Toinen niistä oli ve- toomus EMU-kansanäänestyksen puolesta.

Artikkelin kirjoittajan, Arne Nevanlinnan, mukaan sen allekirjoitti “joukko akateemi- sia vaikuttajia, jotka varmaan pitävät itse- ään intellektuelleina”. Toinen oli Ritarikun-

tien kanslialle osoitettu kirje, joka julkisti kahden taiteilijan Pro Finlandia-mitalien palauttamisen. Koska allekirjoittanut on laatinut jälkimmäisen kirjelmän, katson tar- peelliseksi vastata Nevanlinnan kritiikkiin.

Siihen ei ole mahdollista vastata aivan lyhyesti, koska Nevanlinnan artikkeli oli paitsi matalamielinen myös sekava ja huo- nosti argumentoitu.

Nevanlinna kertoo lukeneensa le Nou- vel Observateurin numeroa, joka oli omis- tettu Zolan avoimen kirjeen muistolle.

Kymmenen “kansainvälisesti tunnettua kir- jailijaa” oli kirjoittanut vastaavanlaiset kir- jelmät itse valitsemistaan ajankohtaisista aiheista. Heidän tilatuissa puheenvuorois- saan Nevanlinna näkee “painavuutta, yleis- pätevyyttä ja moraalista kantavuutta”. Mut- ta kuinka onkaan suomalaisten kiistakir- joitusten laita?

Nevanlinna on kokenut erikoisen hallu- sinaation mitalienpalautuskirjettä lukies- saan: vasemmalla poskellaan “ brezhne- viläisyyden kylmän henkäyksen”. Hän kir- joittaa: “Jotta kannanottoa voisi kutsua mo- raaliseksi, sen pitäisi mielestäni olla aidosti vilpitön ja johonkin mittaan saakka tie- dostettu, vailla minkään karvaisia ketun- häntiä kainalossa. Tätä vaatimusta suomalaiset puheenvuorot eivät täytä.”

Viittaus “ brezhneviläisyyteen” on mitä epämääräisin. Väittääkö Nevanlinna epä- suorasti, että kirjelmä muistuttaa taistolais- ten kannanottoja (mitä niistä?) tai että kirjoittaja olisi aikoinaan kuulunut heidän ri- veihinsä? Haluaako hän ehkä sanoa, että mikään entisen uusstalinistin puheenvuoro ei voi olla moraalinen eikä “ aidosti vilpi- tön”? Vihjailu on huono tyylikeino; parem- pi olisi sanoa suoraan se mitä tarkoittaa ja tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Nevanlinna arvelee myös, että EMU- kannanoton allekirjoittajista suuri osa oli

“(entisiä?) stalinisteja”. Vaikka niin olisikin asian laita, se ei vähennä kenenkään kannanoton painoarvoa. Ihmisten kannanotto- jen ignoroiminen heidän poliittisella men- neisyydellään on typerä joskin yleinen ta- pa.

Satun myös tuntemaan Nevanlinnaa pa- remmin mitalikirjeen kirjoittajan menneisyyden. Se oli epäpoliittisuudessaan erit- täin kaukana siitä, mitä Nevanlinna kutsuu stalinismiksi.

Kertokaapa, Arne Nevanlinna, millä mit- tatikulla olette mitannut suomalaisten tie- dostavuuden matalan tason ja meidän vil- pittömyytemme epäaitouden ihailemiinne ranskalaisiin intellektuelleihin verrattuna?

Näihin, joista aniharva korotti äänensä maansa ydinpommikokeita vastaan, näihin jotka painavasti ja yleispätevästi vaikenivat kauniilla äidinkielellään silloin kun Ranskan

hallitus räjäytti Rainbow Warriorin?

Nevanlinna kummastelee myös sitä, et- tä mitalit palautettiin niin kaukaisen maail- mankolkan kuin Indonesian vuoksi kun lähempänäkin tapahtuu ihmisoikeusrik- komuksia. Edes niin tiedostamattomat ja vilpilliset henkilöt kuin miksi Nevanlinna kokee suomalaiset taiteilijat, eivät ole voi- neet jäädä tietämättömiksi tästä tosiasiasta.

Mutta kas kun juuri Suharton hallituksen ministerille ja indonesialaisen April-yhtiön pääjohtajalle myönnettiin saman ritarikun- nan kunniamerkit kuin meille suomalaisille taiteilijoille! Kas kun meillä oli vasta nyt en- simmäinen otollinen tilaisuutemme reagoi- da näkyvästi, vahvasti ja täsmällisesti suo- malaisen ulkopolitiikan käytäntöön, joka on vuosikymmeniä inhottanut meitä! Indo- nesia on toki vain eräs esimerkki Suomen vaihtuvien hallituksien pelkurimaisesta ta- vasta harjoittaa ulkopolitiikkaa. Suomi on tyytynyt rakentamaan ystävällismielisiä suhteita Indonesian korruptoituneeseen hallitukseen, mutta välttänyt kosketusta sen demokraattiseen oppositioon.

Nevanlinna murehtii sitä, että suomalaiset vastalauseiden kirjoittajat eivät maksaneet hintaa mielipiteensä julkistamisesta toisin kuin Zola. (Hänet tuomittiin vapaus- rangaistukseen, jota hän tosin ei koskaan joutunut kärsimään.) He eivät Nevanlinnan mukaan ottaneet mitään riskejä, ja “yksin tällä perusteella heidän toimenpiteitään on pakko kutsua moralistisiksi”.

Tämä on peräti mielenkiintoinen argu- mentti. On totta, että Suomessa voi protes- toida ilman vapausrangaistuksen, kuole- mantuomion tai edes sakkojen uhkaa. On- ko siis niin, että koska täällä voi harjoittaa

(2)

4 •

niin&näin

^2/98

N I I N V A I N Ä I N

sananvapautta ilman suuria riskejä, täällä ei pitäisi harjoittaa sananvapautta ollenkaan?

Tai jos erehtyy sen tekemään, saa aina kuulla saman laulun: “Tuo on moralismia”

tai jopa “ kaksinaismoralismia” tai vähin- täänkin tekopyhyyttä. Nämä argumentit kuulin jo kymmenkunta vuotta sitten pro- testoidessani niitä toimittajia vastaan, jotka ylistivät kissantappovideota. Samasta yh- teydestä muistan entisen filosofian opetta- jani S. Albert Kivisen sanat: “Tässä tapauk- sessa täytyykin olla moralisti.” Totta, olen mieluummin moralisti kuin mykkä, penseä ja reagoimaton.

Nevanlinna arvelee, että avoimien kir- jeiden takana “ piilee motiiveja, tarkoituk- sia, tavoitteita, ajatuspinttymiä ja menneisyyden peikkoja, joista tekstissä ei näy jäl- keäkään”.

Ensimmäiseksi: kirjoittaminen on pois- tamista. Jokaisen tekstin taustalla piilevät suunnattomat tietoiset ja tiedostamattomat ajatusvarastot, joita kirjoittaja ei voi edes itse väittää perusteellisesti tuntevansa.

Mutta teksti, johon ne kaikki yritettäisiin tunkea, muistuttaisi enemmän romaani- sarjaa kuin lehtijuttua eikä mikään media sellaista julkaisisi.

Toiseksi: Entäpä jos yksinkertaisin seli- tys olisi tälläkin kertaa paras? Ehkäpä EMU- protestin allekirjoittajat todella halusivat kansanäänestystä eivätkä vain nostaa pro- fiiliaan tai matkia lahdentakaisia mielipitei- tä, kuten Arne Nevanlinna päätteli. (Mitkä näin alkeellisen päättelyn takaiset motiivit, ajatuspinttymät ja menneisyyden peikot ovat, sitä sopii vain arvailla. Eivätpä ne ole näkyvissä Nevanlinnankaan tekstissä.) Eh- käpä mitalin palauttaneet taiteilijat halusivat todella ilmaista kyllästyksensä Suomen ulkopolitiikkaan eivätkä kohentaa teosten- sa myyntiä.

Mutta jonkinlaisen nimellisen hinnan suomalaisetkin älymystön edustajat ovat maksaneet. Sen että kuka tahansa pahan- suopa henkilö voi mustata julkisuudessa heidän motiivinsa, tavoitteensa ja mennei- syytensä.

P.S. Ehkäpä nyt, kun Suharton hallitus lä- hestyy pikaisesti väkivaltaista loppuaan, täälläkään ei jakseta enää ihmetellä, miksi mitalit palautettiin niin kaukaisen maail- mankolkan kuin Indonesian vuoksi. Toisin kuin presidentti Ahtisaari ja Arne Nevanlin- na kuvittelevat, tässä ajassa mikään maa- ilmankolkka ei ole enää kaukainen.

Helsingissä 14.5.1998 Leena Krohn

ONKO FILOSOFIA KANTIN MUKAAN TIETOA?

J

ussi Kotkavirta oli kirjoittanut viime niin

& näin numeroon (1/ 98) varsin positiivi- sen ja asiantuntevan kritiikin Kantin Pro- legomena-suomennoksestani. Se oli sitä- kin ilahduttavampaa, kun Prolegomenan il- mestymistä ei — kuten jostain syystä nyky- ään ei klassikkokäännöksiä yleensäkään — noteerattu päivälehdissä paria poikkeusta lukuunottamatta.

Kotkavirran arvio oli hyvä myös siinä mielessä että se inspiroi jatkokeskusteluun eräistä ongelmista. En tarkoita niitä varauk- sia, joita hän esitti eräiden tarjoamieni uu- sien käännösratkaisujen suhteen (kuten

“havainnointi” Anschauungin suomenkieli- senä vastikkeena). Itse asiassahan riippuu kotimaisesta filosofisesta ja filosofiasta kiinnostuneesta maallikkoyhteisöstä, ote- taanko ne käyttöön vai ei, ja kun olen rat- kaisujani mielestäni jo riittävän hyvin pe- rustellut käännöksen selitysosastossa, jään vielä toistaiseksi odottavalle kannalle.

Kyse on muusta, ja vieläpä hyvin mie- lenkiintoisesta Kantin filosofiaan itseensä liittyvästä ongelmasta. Olin käännökseni esipuheessa kirjoittanut, että “Kantin kriit- tisen filosofian mukaan apriorisen synteet- tisen tiedon lähteenä voi olla vain aistimellisuus. Sen sijaan wolffilaiset puolus- tivat vanhempaa rationalistista kantaa, jonka mukaan myös (puhdas) järki kykenee antamaan meille […] kokemuksesta riippu- matonta mutta silti ‘sisällökästä’ tietoa”.

Kotkavirran mielestä olen ilmaissut Kan- tin position epämääräisellä tavalla. Hän ky- syy, miten aistimellisuus (Sinnlichkeit, jonka hän itse sanoo mieluummin kääntävän- sä “ aistillisuudeksi” ) ylipäätään voi olla apriorisen lähde:

MENIVÄTKÖ TAVOITTEET JA KEINOT SEKAISIN?

A

rvostan ranskalaisten intellektuellien kykyä argumentoida. Silti en ihaile heitä suuresti. Observateurin pyytämät kir- joitukset edustivat laajaa kansainvälistä mielipidekirjoa. Yksittäiset tekstit olivat mi- tä olivat, mutta kokonaisuutta pidin va- kuuttavampana kuin arvostelemiani suo- malaisia puheenvuoroja. Tämä oli kolum- nin (ei artikkelin) aihe.

Minä vastustin Ranskan ydinkokeita ja närkästyin Rainbow Warriorin upottami- sesta. Minäkin tuomitsen ihmisoikeuksien rikkomisen, niin Indonesiassa kuin muual- la. Minunkaan mielestäni EU ja EMU eivät ole kiistattomasti kannatettavia hankkeita.

Varmaan olen yhtä mieltä monista muista- kin julkilausumien allekirjoittajien tavoit- teista. Mutta keinoista olen eri mieltä.

Julkilausumat kuuluvat ajanjaksoon, jota kutsutaan taistolaiseksi tai (uus)stalinis- tiseksi tai brezhneviläiseksi. Ominaista oli yksiarvoisuus, oikeassaolemisen paatos, halveksunnansekainen närkästys siitä et- teivät muut ymmärrä liittyä joukkoon, ky- vyttömyys dialogiin. Ne olivat tyhjiä eleitä, joiden päämerkitykseksi jäi tekstin laati- joiden moralistinen ylemmyydentunne ja keskinäinen uskonvahvistus.

Asiaa pikemminkin pahensi kuin auttoi se, että monet allekirjoittajat olivat vilpittö- miä — idealismiin liittyy usein tietämättö- myyttä, liioiteltua emotionaalisuutta, tosik- komaisuutta, kyvyttömyyttä ymmärtää iro- niaa.

Tällaisista historiallisista painolasteista kyseisten julkilausumien allekirjoittajat ei- vät näytä välittävän. Vai olisiko niin, että asenteiden tasolla stalinismi voi edelleen hyvin, vaikka se poliittisena ilmiönä onkin kuollut?

Nykyisessä maailmantilanteessa moni- puolinen tiedonhankinta ja vaihtoehtoisten keinojen kiihkoton pohdinta eivät ole vain mahdollisuuksia, ne ovat moraalisia velvol- lisuuksia.

Onko taiteilijakaksikko tietoinen siitä, että köyhissä maissa puheet demokratias- ta ja ihmisoikeuksista tulkitaan merkiksi länsimaisesta arroganssista ja samastumi- sesta Yhdysvaltain harjoittamaan politiikkaan, jossa nämä ylevät tavoitteet on alis- tettu itsekkäiden valtapyrkimysten väli- neiksi? Tai siitä, että Indonesian demo- kraattinen oppositio todennäköisesti unohtaa sekä demokratian että ihmisoikeu- det heti jos se pääsee valtaan?

Jos tarkoituksena oli vaikuttaa EMU-asi- aan, miksei kansanäänestystä vaadittu silloin kun se vielä oli poliittisesti realistinen vaihtoehto?

Jos tarkoituksena oli vaikuttaa metsä- yhtiöiden ja Suomen hallituksen harjoittamaan Indonesia-politiikkaan, miksei lausu- maa julkaistu silloin kun asia vielä oli alku- vaiheessa?

En voi hyväksyä sitä, että protesti sido- taan tilaisuuteen palauttaa kunniamerkke- jä. Jos motiivit ovat moraalisia, ratkaisevaa on sisältö eikä demonstraatio.

Arne Nevanlinna