311 pi, monipuolisempi, runsain esimerkein ha- vainnollistettu, vastaansanomattomasti ja huolellisesti perusteltu, laajasta näkökulmas- ta kirjoitettu. Nettlen ja Romainen kirjan heikkoutena ovat kuitenkin epäselvät lähde- viitteet ja puutteelliset lähdetiedot, mikä heikentää kirjan tieteellistä luotettavuutta.
Ilmeisesti kirja on tarkoitettu enemmänkin kaiken kansan luettavaksi ja keskustelun herättäjäksi kuin tieteelliseksi lähteeksi.
Lukijalle jää pohdittavaksi, missä määrin Nettlen ja Romainen kirja on sosiolingvis- tiikan alaa soveltavaa tarinankerrontaa ja missä määrin luotettavaa asiatietoa.
Kumpikin kirja nostaa mieleen huolen maailman kielten tilasta. On surullista, että sadan vuoden kuluttua maailmassa on kie- liä enää murto-osa nykyisestä määrästä ja että ihmiskunnan kulttuuriperintö pääsee näin rapistumaan. Toisaalta juuri nyt meil- lä on vielä jäljellä noin kuusituhatta kieltä.
Kielitieteen tehtävänä on tutkia sitä, mitä tuo aarre käytännössä sisältää. Kielitieteen tulisi myös pyrkiä entistä enemmän jaka- maan oivaltamisen iloa osoittamalla jokai- selle kiinnostuneelle, miksi on hienoa, että maailmassa puhutaan tuhansia erilaisia kie- liä.
ANNA IDSTRÖM
Sähköposti: anna_i@welho.com LÄHTEET
LAPPÉ, FRANCES MOORE – COLLINS, JOSEPH – ROSSET, PETER – ESPARZA, LUIS 1998:
12 myyttiä maailman nälästä. Helsin- ki: Like, Rauhanpuolustajat.
SAINATH, PALAGUMMI 2001: Kaikkihan ra- kastavat kunnon kuivuutta. Tarinoita todellisesta Intiasta. Helsinki: Like, Rauhanpuolustajat.
oin pitää niinku aarteena sitä että minä olen saamelainen, …niin paljon antaa mulle siellä etelässä.» Näin kiteyttää oman minuutensa Anna-Riitta Lindgrenin haastattelema city-saamelainen. Lindgrenin pääkaupunkisaamelaisia ja heidän äidinkie- len käyttöään koskeva tutkimus tehtiin osa- na Suomen Akatemian projektia, jossa saa- men kielen asemaa kartoitettiin laajemmin kuin pelkästään saamelaisten kotiseutu- alueella.
Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisin alkuperäiskansa. Alkuperäiskansana pide- tään kansaa, jonka esivanhemmat asuttivat aluettaan sen valloituksen tai myöhemmän uudisasutuksen aikana tai ennen nykyisten valtakunnanrajojen syntyä. Alkuperäis- kansalla on omintakeisia historiasta periy- tyviä instituutioita esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskuntaelämän alueella. Suomessa ja Pohjoismaissa saamelaisuus määritel- lään kielen perusteella. Siten saamelaisek-
V
Anna-Riitta Lindgren Helsingin saamelaiset ja oma kieli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran toimituksia 801. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. 276 s. ISBN 951-746- 205-0.
TUTKIMUS LÖYSI KAUPUNKISAAMELAISET
virittäjä 2/2004
312 si katsotaan henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja joka itse tai jonka vanhem- mista tai isovanhemmista vähintään toinen on äidinkielenään oppinut saamen. Kie- leen perustuvan laskutavan mukaan Nor- jassa asuu yli 40 000 saamelaista, Ruotsis- sa yli 20 000, Suomessa 6 500 ja Venäjäl- lä 2 000.
Sodankylän kunnan Vuotsossa on Suo- men saamelaisalueen eteläraja, jonka ulko- puolella arvioidaan asuvan pari tuhatta saa- melaista. Helsingin seudulla saamelaisia lasketaan olevan viisisataa, ja Lindgrenin kielisosiologinen tutkimus käsittelee hei- dän kielenkäyttöään ja identiteettistrate- giaansa monikielisessä elämänympäristös- sä. Lindgren on haastatellut 26:ta pääkau- pungin saamelaista, jotka ovat iältään 23–
65-vuotiaita. Valtaosa heistä on muuttajia, mutta joukossa on myös muutama toisen polven helsinkiläinen.
KIELI LUJITTAA IDENTITEETTIÄ Saamen kielen aseman vahvistamiseksi tuli vuonna 1992 voimaan saamen kieli- laki. Sen mukaan saamelaisten kotiseutu- alueella saamen kieltä on oikeus käyttää viranomaisissa asioitaessa, mikä tarkoittaa käytännössä vain tulkkaus- ja käännös- palveluja. Mainittakoon myös, että saame- laisten perusoikeuksista säädettiin ensim- mäisen kerran vasta vuonna 1995 voimaan tulleella hallitusmuodon muutoksella:
»Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä ro- maneilla ja muilla ryhmillä on oikeus yl- läpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuu- riaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisissa säädetään lailla.» Käytännössä lakien ja asetusten suomien toimenpiteiden todeksi saattami- nen on ollut minimaalista ja hampaatonta.
Luulisi nykyaikaisen tekniikan mahdollis- tavan saamenkielisen radion kuulumisen ja televisiouutisten näkymisen Norjan ja
Ruotsin tapaan maanlaajuisesti. Siihen luulisi riittävän sen, että löytyisi todellis- ta tahtoa parantaa saamenkielisten palve- luiden saatavuutta.
Oman kielen käytön tärkeyttä korostaa myös Lindgren, jonka mukaan urbaani- saamelaisten identiteettistrategia on selväs- ti yhteydessä saamen kielen käyttöön arki- päiväisissä asioissa, esimerkiksi omakielis- ten uutisten seuraamisessa. Lindgren to- teaa, että saamelaisten kielellisten ihmisoi- keuksien puuttuminen näkyy siinä, että vain aktivistit lukevat ja kirjoittavat saamen kie- lellä. Kansalaistensa korkeasta luku- ja kir- joitustaidosta ylpeilevälle maalle tuo ky- seenalaista kunniaa se, että suurin osa sen alkuperäisväestön aikuisista ei osaa lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään. Saman asian nostaa esille myös Lindgren todetessaan, että oman äidinkielen luku- ja kirjoitustai- to on vain kaikkien aktiivisimpien kau- punkisaamelaisten ylellisyyttä.
Lindgren luokittelee pääkaupunki- seudun saamelaiset aktivisteihin, osallistu- viin, positiivisesti suhtautuviin ja sulautu- viin sen mukaan, miten tärkeäksi tai vähä- pätöiseksi he kokevat oman saamelaisuu- tensa ylläpitämisen ja kulttuurinsa kehittä- misen henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä tasolla. Lindgren painottaa kuitenkin, että aineiston suppeuden vuoksi tulokset kerto- vat lähinnä yksilöllisen osallistumisen ja oman kulttuurin arvostamisen vaihtelusta pääkaupunkiseudun saamelaisten keskuu- dessa. Yksilötasolla omaa kulttuuria ja identiteettiä vahvistavat esimerkiksi päivit- täinen saamen kielen suullinen sekä kirjal- linen käyttö ja osallistuminen erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Lindgren määrittelee vastaaviksi toiminnoiksi yhteisötasolla esi- merkiksi kulttuuri- ja yhteiskunnallisten ta- pahtumien järjestämisen sekä sen, missä määrin haastateltavat osallistuvat saa- melaistietouden lisäämiseen pääkaupunki- seudun saamelaisten ja muun väestön kes-
313 kuudessa. Jos tutkittava ei ollut ottanut osaa mihinkään saamelaistapahtumiin eikä myöskään arvostanut saamelaisuuttaan, Lindgren luokittelee hänet sulautujiin. Su- lautujista monet perustelivat osallistumat- tomuuttaan sillä, etteivät he osaa saamen kieltä. Lindgrenin tutkimuksen keskeisin ja tärkein tulos on se, että puutteellinen äidin- kielen taito voi vieraannuttaa yksilöä omas- ta minuudestaan ja siten edistää sosiaalista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä. Lind- grenin mukaan pääkaupunkiseudun saame- laisten tulevaisuus riippuukin siitä, mitä tapahtuu saamen kielelle ja saamelaisille.
Onko Suomessa tulevaisuudessa enemmän osallistuvia vai sulautuvia saamelaisia?
Voittaako assimilaatio vai elvytys? Lind- gren korostaa oikeutetusti, että saamelaisia suuremman vastuun tästä kantaa valtaapitä- vä enemmistö.
ONKO
KAUPUNKISAAMELAINEN AITO?
Ihminen on kokonaisuus, jonka osia ei voi määritellä erillisinä, eikä tähän tunnu löy- tyvän sanojakaan. Usein urbaanisaamelai- nen myös kyseenalaistaa omaa saamelais- identiteettiään, koska hän poikkeaa vallal- la olevasta saamelaisuuden määritelmäs- tä. On tavallista, että vähemmistöt joutu- vat muita useammin tilanteisiin, joissa hei- dät pakotetaan perustelemaan oikeuttaan olemassaoloonsa ja omaan kulttuuriinsa.
Näin tapahtuu varsinkin silloin, kun he ei- vät ulkoisten tunnusmerkkiensä perusteel- la erotu valtaväestöstä. Kaupunkisaame- laiset eivät ole tarpeeksi erilaisia ja ek- soottisia. Lindgrenin mukaan urbaanisaa- melaisuus onkin ristiriidassa kaikkien nii- den kuvien kanssa, joita saamelaisuuteen yleensä on totuttu yhdistämään. Tosiasia kuitenkin on, että elämänmuodon muut- tuessakin kieli sekä kulttuurinen ja yhtei- söllinen arvomaailma pysyvät ja kulkevat
mukana läpi elämän. Arvot ja muu kult- tuurinen perintö näyttävät siirtyvän suku- polvelta toiselle asuinpaikasta riippumat- ta. Identiteetti syntyy jatkuvuudesta eli menneisyyden saattamisesta yhteen odo- tetun tulevaisuuden kanssa. Anthony Gid- densin (1995) mukaan juuri traditio tar- joaa ankkuripaikan identiteetin jatkuvuu- den kannalta keskeiselle perusluottamuk- selle.
Urbaanisaamelaisuutta on tutkittu var- sin vähän, vaikka saamelaisten määrä kau- pungeissa kasvaa. Esimerkiksi suurimmas- sa »saamelaiskylässä» Oslossa asuu peräti 5 000 saamelaista. Tutkimuksellaan Lind- gren laajentaa saamelaisen elämänmuodon perinteisistä luontaiselinkeinoista kaupunki- ympäristöön ja eri ammatteihin. Tarkaste- lemalla eri-ikäisiä saamelaisia kaupunki- yhteisön jäseninä hän antaa uuden ja ajan- kohtaisen näkökulman nykyajan saamelai- suuteen.
Matkailun ja turismin luoma eksotiik- ka on rakentanut tarkoitushakuisen käsityk- sen, jonka mukaan saamelaiset kulkevat vain porojen perässä tai esittäytyvät satu- olentoina kaupungin näyteikkunoissa ja postikorteissa. Lindgren murtaa myytin nostamalla saamelaisuudesta näkyviin sen puolen, joka muistuttaa valtaväestön elä- mänmuotoa. Näin hän tulee antaneeksi mo- dernille saamelaiselle kulttuurille kasvot ja rikkoneeksi perinteisen stereotyyppisen kuvan saamelaisista.
Vaikka suomalaisten tiedot saamelaisis- ta ovat vielä hatarat, suhtautuminen ja asen- teet ovat kehittyneet myönteisempään suuntaan. Tätä mieltä olivat myös Lind- grenin haastateltavat. Olisikin suotavaa, että pääkaupunki toimisi tässä suhteessa tiennäyttäjänä myös pohjoisimmalle Suo- melle.
RAILA PIRINEN
Sähköposti: raila.pirinen@helsinki.fi
314 LÄHTEET
GIDDENS, ANTHONY 1995: Elämää jälki- traditionaalisessa yhteiskunnassa.
ooman yliopiston yleisen kielitieteen lehtori Angela Marcantonio on jo pit- kään harrastanut uralistiikkaa, ja viime vuo- sina on saatu kuulla hänen uralilaista kieli- kuntaa koskevia kriittisiä puheenvuorojaan eri yhteyksissä, muun muassa Tarton fen- nougristikongressissa vuonna 2000. Nyt Marcantonio on koonnut teesinsä kirjaksi, jossa hän pyrkii tilastollisin menetelmin osoittamaan, että ajatus uralilaisesta kanta- kielestä on myytti ja että sen motivaatio on kyseenalainen. Hän hakee perusteluja eri- tyisesti uralilaisen »noodin» (sukupuun en- simmäisen yhtenäisen rungon) oletukselle eikä mielestään löydä niitä tarpeeksi. Hän syyttää uralisteja siitä, että tutkittaessa kieli- kunnan historiallista kehitystä suositaan kehäpäätelmiä, toisin sanoen tutkitaan kieli- kuntaa ennakkokäsitysten valossa (joista tärkeimpänä on ennakkokäsitys siitä, että tutkittavat kielet todella kuuluvat historial- lisesti yhteen), ja että esitetään kielihisto- riallisia päätelmiä, jotka eivät ole tilastol- lisesti merkitseviä.
Marcantonion tärkeimpiä teesejä ovat seuraavat:
1. Historiallis-vertaileva metodi ei ole riit- tävä kielisukulaisuuden todistamiseksi.
2. Kaikille tärkeimmille uralilaisia kieliä yhdistäville piirteille voidaan löytää
yhtymäkohtia myös altailaisista kielis- tä; uralilaiset ja altailaiset kielet yhdes- sä muodostavat kielijatkumon, jossa kieliä yhdistävät toisiaan leikkaavat isoglossit.
3. Unkari ei ole uralilainen vaan »sisä- aasialainen» kieli, jolla on enemmän yhteistä turkkilaiskielten ja mongolin kuin obinugrilaisten, muiden suomalais- ugrilaisten tai samojedikielten kanssa.
Tekijä esittää todisteita useilta kielen ta- soilta ja pyrkii vakuuttamaan lukijansa näil- lä keinoin siitä, että todisteet uralilaisen noo- din olettamiselle ovat liian heikot. Hänen näkökulmansa »uralilaisen paradigman»
syntyyn on mielenkiintoinen. Marcantonio väittää, että ilman sen erikoisempia todis- tusaineistoja hypoteesi uralilais-altailaisesta kielikunnasta hylättiin 1900-luvun alussa ja siirryttiin uralilaiseen paradigmaan. Perus- syy paradigman vaihdokseen on tietenkin se, että 1900-luvun alussa suomalais-ugri- laisten ja samojedilaisten kielten yhtäläi- syyksiä alettiin kartoittaa systemaattisesti.
Näitä tutkimuksia tekivät kilpaa Heikki Paa- sonen ja E. N. Setälä, ja niiden tuloksena syntyi laajoja artikkeleja (esim. Setälä 1912–1914) ja monografioita (esim. Paaso- nen 1917), jotka ilmeisesti ovat Marc- antoniolle tuntemattomia. Nämä tutkimuk- Angela Marcantonio The Uralic language family; facts, myths and statistics. Publications of the philological society 35. Oxford: Blackwell 2002. 335 s. ISBN 0631-23170-6.
MYYTTEJÄ URALISTIIKASTA
R
virittäjä 2/2004
– Ulrich Beck, Anthony Giddens &
Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Reflek- siivinen modernisaatio s. 83–152.
Tampere: Vastapaino.
