Tutkimus suomen kielen toistokonstruktioista
Matti Räsänen� Päivä päivältä enemmän ja enemmän. Suomen toistokonstruktioita.
Helsinki� Yliopistopaino 2010. 237 s.
isbn 978�952�92�7992�0 (nid.), isbn 978�952�10�6561�3 (pdf).
Matti Räsäsen väitöskirja Päivä päivältä enemmän ja enemmän: Suomen toisto- konstruktioita on ilmestynyt yliopiston julkaisusarjassa, kuten viime aikoina yhä useammat väitöskirjat. Nykyisinhän mo- net yliopistot suosittelevat väitöskirjojen julkaisemista jopa yliopiston omissa säh- köisissä sarjoissa. Kansainvälinen käytäntö onkin väitellä painamattomalla työllä ja tarjota vasta muokattua käsikirjoitusta kustantajalle. Niinpä viime aikoina mo- nilla humanistisilla aloilla väitöskirjojen julkaisukäytännöt ovat muuttuneet niin, että yhä harvempia on ilmestynyt perin- teisen kustantajan Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seuran sarjoissa. Keväällä 2011 otettiin seuraava askel, kun SKS päätti muuttaa kustannustoimintansa kansain- välisten tieteellisten käytäntöjen mukai- seksi siten, että vuoden 2012 alusta läh- tien se ei enää julkaise väitöskirjoja vaan vasta väitöskirjoista muokattuja tieteellisiä teoksia. Tämä uusi käytäntö on entistä pa- rempi tekijän kannalta sikäli, että hänellä on vielä väitöksen jälkeen mahdollisuus ottaa huomioon saamaansa palautetta ja muokata tekstiään. Käytäntö on myös kus- tantajan kannalta parempi sikäli, että väi- töskirjat eivät juuri ole olleet kirjatyyppinä kaikkein myyvimpiä, joten kirjan onnistu- nut muokkaaminen suuremman yleisön luettavaksi voisi kannattaa.
Matti Räsäsen väitöskirjan aihe on sellainen, että se voisi kiinnostaa laajem-
paa yleisöä kuin pelkästään kielentut- kijoita. Räsäsen aiheena ovat nimittäin sellaiset suomen kielen toistokonstruk- tiot kuin tunti tunnilta, kylki kyljessä, po- tut pottuina, ei tipan tippaa, tuttuakin tu- tumpi, puhuu ja puhuu, kasvaa kasvamis- taan jne. Tällaisissa rakenteissa toistuu tietty leksikaalinen aines niin, että toiston osapuolia kytkee yhteen tietty morfee- miaines, tyypillisesti taivutusmorfeemi tai sidesana. Aihetta on aiemmin käsi- telty suomen kielen näkökulmasta vain ly hyes ti ja hajanaisesti. Muiden kielten toistoa on tutkittu laajemminkin, ja eri- tyisesti englannin ja ruotsin kielen tois- toa käsittelevät tutkimukset ovat tarjon- neet Räsäselle teoriataustaa.
Tutkijan elämää ja toimintaa hallit- sevat erilaiset ”kalmanrajat” (deadline).
Usein tiukkojenkin aikataulujen hallit- semassa tiede-elämässä Matti Räsäsen kaltaiset yksilöt ovat poikkeuksia. Räsä- nen kertoo väitöskirjansa alkusanoissa, kuinka aloitti 1994 tutkijakoulussa ”Kie- lellinen merkitys ja sen prosessointi”, sai 1999 apurahan väitöskirjan viimeiste- lyyn ja siitä kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 2009, toisen apurahan tutkimuk- sensa loppuunsaattamiseen. Väitöskirjan valmistumista on siis edeltänyt pitkä kyp- syttely.
Räsäsen tutkimus on hioutunut val- mistumisprosessin kuluessa selkeäraken- teiseksi. Räsänen määrittelee tavoitteensa tiiviisti heti alussa: ensiksikin lyhyiden toistorakenteiden materiaalinen kuvaus, toiseksi toiston tehtävien eli funktioiden kuvaus ja kolmanneksi toistokonstruk- tioiden produktiivisuuden ja fraasiutu- misen kuvaus. Tarkemmin hän selvittää
mainittuja tavoitteitaan II luvun alussa.
Nämä kolme tavoitetta ovat tarkoituksen- mukaisia, mutta ne saavutetaan vaihtele- vassa määrin: riittävän laajan aineiston ansiosta ensimmäinen tavoite saavute- taan kiitettävästi, kun taas toinen tavoite saavutetaan vain valikoiduilta osin ja kol- mannesta tavoitteesta jää paljon saavutta- matta, vaikka Räsänen onnistuukin esit- tämään siihen liittyviä hyviä näkökoh- tia. Silti kaikki kolme kysymystä kannat- taa esittää, koska myöhempi tutkimus voi täydentää vastauksia niiltä osin kuin ne jäävät avoimiksi.
Räsänen ottaa aiemman tutkimuksen huomioon etenkin nojautumalla ruotsin ja englannin toistoa koskeviin tutkimuk- siin. Suomen kielen tarkastelu niiden tuel la on mielekästä jatkoa aiempaan tie- teelliseen keskusteluun. Räsäsen lähde- luettelo on laaja ja monipuolinen, mutta monien lähteiden hyödyntäminen on yl- lättävänkin vähäistä. Fennistiikan osalta tähän lienee syynä se, että suomen kielen toistoa on aiemmin käsitelty varsin frag- mentaarisesti. Harmillista tosin on, että monia lähdejulkaisuista ei ole onnistuttu kunnolla integroimaan omaan tutkimuk- seen siten, että niiden anti olisi sulateltu ja hyödynnetty tarkoituksenmukaisesti.
Esimerkiksi aspektia käsitteleviä tutki- muksia on mukana runsaasti, mutta as- pektitermit ja verbien aspek tuaa liset luo- kat ovat osittain sekaisin. Tekijä peruste- lee termienkäyttöään seuraavasti (s. 9):
”Tämän työn kannalta ei ole olennaista aspektisysteemin luokittelu ja vedenpitä- vyys sinänsä vaan paremminkin se, millä jaotteluilla toiston tehtäviä voidaan ha- vainnollistaa yksinkertaisella tavalla il- man kohtuutonta spekulaatiota käsite- sisällöillä ja uppoutumista käsitehisto- riaan.” Tällainen asennoituminen termis- töön on lukijalle pettymys, sillä väitöskir-
jalta odottaisi mahdollisimman selkeää termien käyttöä.
Kirjassa on mukana sikäli käytän- nössä tarpeettomia lähteitä, että niihin viitataan vain esitettäessä aivan yleisesti tunnettuja asioita (esim. Inkelas-Zoll s.
27) tai niissä siteerataan tarpeettomasti aivan yleisesti tunnettujen termien mää- ritelmiä (esim. Frawley s. 56). Varmuu- den vuoksi voi toki tunnettujakin ter- mejä määritellä, mutta kun niiden käyttö on kielentutkimuksessa täysin johdon- mukaista, yleisesti tunnetun termin mää- ritelmän tueksi ei odottaisi lähteitä väi- töskirjatason opinnäytteissä. Muutamia lähteistään Räsänen tyytyy vain mainit- semaan viitteenomaisesti, kuten sivulla 30: ”Taideproosalle ominaisia retori- sia keinoja ja tyylikuvioita ovat selvitel- leet muun muassa Attridge (1994), Gid- dey (1994) ja Heusser (1994) sekä jo tä- män jakson luvussa 1.1 mainittu Vickers.”
Näistä Giddey ja Heusser mainitaan vain tämän yhden ainoan kerran, Attridge ja Vickers kumpikin lisäksi toisen kerran.
Räsänen siis pelkästään mainitsee osan lähteistään avaamatta lukijalle tarkem- min sitä, mistä niissä tarkkaan ottaen on kysymys. Myönteisesti ajatellen täl- laista ratkaisua voi puolustaa sillä, että näin muodostuu aiheeseen liittyvän kir- jallisuuden bibliografia, mutta nykyisenä sähköisten hakujen aikana tällainen bib- liografia vanhenee nopeasti ja jää väistä- mättä puutteelliseksi.
Räsäsen teksti on sisällöllisesti enim- mäkseen selkeää, mutta sitä rasittavat monet teknisluonteiset oikeinkirjoitus- virheet (”deminutiivivuutta”, ”kategrioin- nissa” jne.) ja erityyppiset tekniset lap- sukset. Kirjan luettavuuden kannalta on harmillista esimerkiksi se, että kun si- vuilla 6 ja 7 esitellään kirjan myöhempiä lukuja, niin luvulle IV tarjotaan esittelyn
eri kohdissa toisistaan poikkeavat sisäl- löt – lukija voi joutua ymmälleen, kun- nes ehkä tulee ajatelleeksi, että ilmeisesti lukujen numerointi on jossain vaiheessa editointityötä muuttunut, sillä myöhem- pienkään lukujen sisältö ei vastaa joh- dannossa esitettyä. On vahinko, että huo- mattavaa työpanosta edellyttäneen, laa- jaan aineistoon perustuvan tutkimuksen luettavuutta vähentävät tällaiset huoli- mattomuusvirheet. Tärkeämpää on kui- tenkin, että sisällöllisesti teksti on pää- osin selkeää, vaikka jonkin verran käsit- teellistä variaatiota esiintyy – mahdolli- sesti siksi, ettei samoja termejä joutuisi toistelemaan, tai mahdollisesti lähteiden erilaisen käsitteiden käytön takia. Ter- mien ja käsitteiden kirjava käyttö voi hy- vinkin olla yhteydessä siihen, että Räsä- sen tutkimusote on avoimesti eklektinen (s. 14).
Tutkimuksen tavoitteet huomioon ot- taen on erinomaista, että aineisto on riit- tävän perusteellinen, siis laadullisesti re- levantti ja määrällisesti riittävä. Se kä- sittää ennen muuta Helsingin yliopiston tietokonekorpuspalvelimelta (UHLCS) saadun viiden miljoonan sanaesiinty- män aineiston, jota Räsänen kutsuu pe- rusaineistoksi. Tämä aineisto antaa hyvät mahdollisuudet kvantitatiiviseen tutki- mukseen, sillä sen varassa on tarkoituk- senmukaista tehdä laskelmia ja vertailuja eri toistokonstruktiotyyppien taajuussuh- teista. Osoittautuu esimerkiksi, että pel- kästään kolmen yleisimmän tyypin (päi- västä päivään, päivä päivältä sekä X ja X) yhteensä 446 esiintymää edustavat yli puolta kyseisen perusaineiston kaikista toistorakenne-esiintymistä, joita kaik- kiaan on noin 800.
Räsänen on täydentänyt perusaineis- toaan internetistä, sanoma- ja aikakaus- lehdistä sekä kirjoista kokoamallaan ai-
neistolla. Tämän täydennyskeruun poh- jana olleen kielimateriaalin laajuus ei ole täsmällisesti selvillä, mikä on käytän- nön syistä ymmärrettävää, koska aineis- toa on koottu hyvin pitkän ajan kuluessa vaihtelevilla tavoilla. Täydennysaineisto vaikuttaa kyllä laajalta, sillä toistoraken- teita siinä on peräti n. 1 200, joista erilai- sia nelisensataa. Kaikkiaan tällainen atk- korpusta täydentävä aineisto on hyvä lisä tutkimukseen, koska sen avulla saadaan kattavampi käsitys varsinkin harvinai- sista toistorakenteista.
Räsäsen tutkimusmenetelmä on em- piirinen kartoitus toistorakenteiden esiintymisestä ja käyttöyhteyksistä sekä rakenteiden intuitiopohjainen analyysi.
Räsänen käsittelee metodejaan laajim- min II luvun 2. jaksossa, jossa hän esitte- lee myös teoreettisia vaikutteitaan ja ku- vausformalismiaan. Käytetyt menetelmät sopivat aiheeseen luontevasti.
Räsäsen tutkimuksen päätulokset ovat selkeän konkreettiset. Asettamiensa ta- voitteiden mukaisesti hän on kartoitta- nut monipuolisesti suomen kielen tois- tokonstruktioita. Tutkimuskohteen osit- taisen produktiivisuuden takia tyhjen- tävä kartoitus ei onnistuisikaan, sillä uu- sia konstruktioita syntyy jatkuvasti. Tut- kimuksen tärkein tulos onkin juuri tois- tokonstruktioiden luokitus ja keskeisten toistokonstruktioiden kartoitus. Tämän- tyyppisissä tutkimuksissa onnistunut luokitus sinänsä on saavutus, koska siitä ilmenee suoraan, millaisiin pää- ja ala- tyyppeihin tutkittavat kielenilmiöt jakau- tuvat. Ansiokasta on edelleen, että Räsä- nen tarkastelee erottamiensa konstruk- tio tyyppien koostumusta asiallisen in- formatiivisesti ja saavuttaa näin kiistatto- masti ensimmäisen ja tärkeimmän tutki- mustavoitteensa, toistorakenteiden mate- riaalisen kuvauksen.
Itse konstruktioiden materiaalisen kuvauksen lisäksi Räsänen on analysoi- nut vakuuttavasti monien konstruktioi- den funktioitakin, mutta järkevää kyllä hän ei ole pyrkinyt tässä tyhjentävyy- teen, mikä johtaisi helposti ylitulkintoi- hin. Affektisen funktion käsittelyn yh- teyteen olisi sopinut enemmänkin poh- dintaa voimasanatyypistä, josta Räsänen tarjoaa vain yhden esimerkin sivulla 60 (hemmetin hemmetti), sillä tämä toisto- konstruktio kuuluu suomen kielen mitä affektiivisimpaan toistoon ja olisi ansain- nut tilaa paremmin kuin runsaat eksoot- tisia kieliä käsittelevät tekstirönsyt, joita esitetään mm. toiston funktioita käsitel- täessä. Mahdollisesti jokin tabu oli estä- nyt väittelijää käsittelemästä tätä voima- sanatyyppiä pelkkää lyhyttä mainintaa enemmän.
Konstruktioiden kartoituksen ja nii- den funktioiden pohtimisen lisäksi Rä- säsen tavoitteena on käsitellä produktii- visuutta ja fraasiutumista. On paikallaan pohtia tätäkin teemaa, mutta kovin pit- källe Räsänen ei pääse etenemään sen kä- sittelyssä – ilmeisesti siksi, ettei metodisia välineitä asian pitemmälle menevään sel- vittämiseen ole löytynyt. Kyseessä on silti kiinnostava avaus mahdollisia jatkotutki- muksia varten, joskin eräitä tämän tutki- musteeman lähtökohtia voi olla tarpeen arvioida uudelleen – esimerkiksi poh- tia tarkemmin sitä, miten lentäviksi lau- seiksi kehittyneet käännöslainat osaltaan vaikuttavat tiettyjen toistokonstruktioi- den produktiivistumiseen.
Tulosten esittelyssä ja johtopäätös- ten teossa Räsäsellä on terve linja: hän ei liioit tele saavutuksiaan, mutta ei myös- kään vähättele niitä, vaan osoittaa ym- märtävänsä realistisesti sen merkityk- sen, mikä hänen työllään on. Rakenteel- taan Räsäsen käsikirjoitus on johdonmu-
kainen. Kieliasu on sisällön osalta enim- mäkseen selkeä, vaikka tiettyä terminolo- gista variaatiota esiintyykin.
Räsänen suhtautuu terveen kriittisesti sekä aiempaan tutkimukseen että teorioi- hin, joista on valinnut itselleen sopivan kokoonpanon. Hän osoittaa ymmärtä- vänsä, millaisia rajoituksia aineistossa on, ja hänellä on realistinen käsitys työnsä tieteellisestä merkityksestä. Omaperäi- syyttä ja itsenäisyyttä osoittaa erilaisten teoreettisten vaikutteiden muokkaami- nen käytännölliseksi aineistoa prosessoi- vaksi lähestymistavaksi. Toisaalta eklekti- syys teorian ja tutkimusotteen osalta sekä vahva aineistosuuntautuneisuus liittyvät siihen, että käsiteltävän tutkimuksen ta- voitteet eivät ole teoreettisesti kunnianhi- moisia. Räsäsen tutkimuksen suurin an- sio on laajaan aineistoon perustuva yksi- tyiskohtainen kartoitus: toistokonstruk- tioi den luokituksen kehittäminen on vaa- tinut aineiston perusteellista analysointia, ja aineiston prosessoinnissa Räsänen on ollut tieteellisen systemaattinen. Vaikka Räsänen itse pitää tutkimustaan ennen muuta kvalitatiivisena, hän onnistuu myös valottamaan eri toistokonstruktioi- den yleisyyssuhteita etenkin perusaineis- tonsa osalta.
Alussa esittämistäni syistä kehitys on johtamassa siihen, että väitöskirjoja il- mestyy laitossarjoissa tai jopa sähköisessä muodossa, mutta virallisen tarkastuksen jälkeen tekijän on mahdollista viimeis- tellä tutkimustaan julkaistavaksi. Mieles- täni Matti Räsäsen kannattaisi viimeis- tellä väitöskirjaansa niin, että se voitaisiin julkaista laajemmallekin yleisölle suun- nattuna versiona. Tässä yhteydessä kan- nattaisi ehkä vielä harkita muutamia tek- nisiä ratkaisuja, kuten toistorakenteiden jäsenten esittämistapaa. Nykyversiossa nimittäin toistokonstruktioihin kuulu-
vat ainekset on esitetty sikäli epäjohdon- mukaisesti, että leksikaaliset muuttujat (esim. päivä, saviastia) ja kieliopilliset vakiot (mm. sijapäätteet lta, n) on mer- kitty kapiteelein, sen sijaan leksikaaliset vakiot (kuten joukossa ja vieressä) pienin kirjaimin. Näin siis se ainoa elementti- ryhmä näistä kolmesta, jolla on yhteisiä piirteitä – siis leksikaalinen (vs. kieliopil- linen) ja vakio (vs. muuttuja) – jomman- kumman muun kanssa, esitetäänkin ty- pografisesti eri tavalla kuin kaksi muuta, mutta nämä kaksi muuta kummassakin suhteessa toisistaan eroavaa elementti- ryhmää keskenään samalla tavalla. Si- ten konstruktiot esitetään seuraavaan ta- paan: päivästä päivään, käsi kädessä, taide taiteen vuoksi, pelle mikä pelle, tehty mikä tehty. Ratkaisu on epäjohdonmukainen, ja tekijälle onkin sattunut sellaisia – mahdollisesti juuri tästä epäjohdonmukaisuudesta kum- puavia – lipsahduksia kuin peräti otsik- kona (V.16) esiintyvä korostaa koros- tamasta päästyään, jossa leksikaalinen vakio päästyään onkin merkitty isoin
kirjaimin. Mielestäni kannattaisi harkita, olisiko järkevämpää merkitä molemmat leksikaaliset ainekset tai vaihtoehtoisesti molemmat vakioainekset yhdenmukai- sella tavalla.
Vaikka Räsänen ei jatkaisikaan aiheen parissa, jo tähänastinen työ on tuottanut hyvän tuloksen, sillä hänen väitöskirjansa on omaan itsenäiseen tutkimukseen pe- rustuva ja uutta tieteellistä tietoa sisäl- tävä yhtenäinen esitys. Aineisto on laaja, ja sitä on analysoitu tarkoituksenmukai- sesti: jaettu hyvin harkittuihin ryhmiin ja luonnehdittu näitä ryhmiä intuition- varaisesti. Tämäntyyppistä tutkimusta on eri aikoina ja eri suuntauksissa arvostettu vaihtelevasti, mutta Räsäsen työ voi yleis- tajuisen aiheen perusteellisena kartoituk- sena kiinnostaa muitakin kuin vain kie- lentutkijoita. Vaikka tekstissä on tekni- seltä kannalta huomautettavaakin, enim- mäkseen se on selkeää ja paikoin suoras- taan nautittavan ilmaisuvoimaista.
Klaus �aalo etunimi.sukunimi@uta.fi
