T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 67 Kirjassa käydään läpi psykiat-
risen diagnostiikan eli taudinmää- rityksen kehitys 1800-luvun niin sanotusta yleishulluudesta eriyty- neempään taudinmääritykseen, kun keskushermostoon edennyt kuppainfektio kyettiin tunnista- maan ja myöhemmin hoitamaan sekä kun muita mielisairauksia alettiin luokitella myös niiden ku- lun perusteella 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. 1900-luvulla psykiat- rian käsitteistö laajeni neuroosei- hin ja psykopatioihin sekä vähi- tellen nykyään käytössä olevaan kuvailevaan ICD-10-diagnostiik- kaan. Vaikka aivojen toiminnan ja perinnöllisyyden tunteminen on edistynyt valtavasti siitä, kun kes- kushermostosyfiliksen aiheutta- mat aivomuutokset tunnistettiin yhdeksi mielisairauden syyksi, on monen mielenterveyden häiriön syy silti perimmiltään arvoitus.
Sodan jälkeen Suomessa psy- kiatrian, kuten muunkin lääke- tieteen, viitealue vaihtui saksasta anglosaksiseen. Psykiatrian kenttä laajeni, kun lastenpsykiatria oma- na erikoisalanaan alkoi kehittyä 1950-luvulla ja neurologia irtautui 1960-luvulla psykiatriasta omaksi erikoisalakseen. Myöhemmin psy- kiatria sai lisää erikoisaloja, joita ovat tällä hetkellä nuorisopsykiat- ria ja oikeuspsykiatria.
Kirja antaa välähdyksiä men- neistä hoito- ja tutkimusmuodois- ta nykyisiin. Kirja sisältää niin ker- tomuksia kylpy-, sokki- ja malaria- hoidoista, kuin siitä, miten psykiat- riset sairaalaosastot rauhoittuivat psykoosilääkkeiden tultua käyt- töön 1950-luvulla, psykoterapiois- ta sekä nykyisestä aivojen kuvan- tamiseen ja genetiikkaan perustu- vasta psykiatrisesta tutkimuksesta.
Kirja ei kaihda vaikeitakaan aihei-
ta. Viime vuosisadan alussa psy- kiatrisissa sairaaloissa vallitsi vahva luokkajako, jossa lääkärit edustivat yläluokkaa ja kouluttamaton hoito- henkilökunta rahvasta. Myös hoi- tajien elinolosuhteet olivat huonot:
työaika oli pitkä, palkka olematon, eikä heillä alkuun ollut esimerkik- si eläke-etuja. Sairaalat sijaitsivat myös muun asutuksen ulkopuo- lella, joten myös hoitohenkilökun- nan asuinolosuhteet olivat huonot.
Kirjassa pureudutaan myös psy- kiatrienkin keskuudessa viime vuosisadan alkupuolella kannatet- tuihin rotuhygieniaan ja rodun de- generaatio-oppiin perustuviin aja- tuksiin. Kirja ei sivuuta sodan ajan vaikeuksia, kuten korkeaa kuol- leisuutta aliravittujen psykiatris- ten potilaiden keskuudessa, soti- laiden psyykkistä sairastavuutta tai huumausaineiden laaja-alaista käyttöä sodan aikana tai Suomen psykiatriyhdistyksen pidättyväis- tä suhtautumista Neuvostoliitossa tapahtuneisiin psykiatrian väärin- käytöksiin.
Parpola tarttuu myös psykiat- rialle kriittisiin ilmiöihin, kuten Hitlerin Saksan tuhoamisleireis- tä ja sokkihoidoista lähteneeseen antipsykiatriseen liikkeeseen, jo- ka johti kansainväliseen psykiat- rin työtä koskevaan eettiseen oh- jeistukseen, niin sanottuun Havai- jin julistukseen vuonna 1977. Siinä luotiin ensi kerran kansainvälisesti yhteneväisiä eettisiä normeja psy- kiatreille.
Kirjan luvut ovat lyhyitä, help- polukuisia ja selkeitä, jotka keskit- tyvät yhteen kokonaisuuteen. Ku- vitus ja pienet tietolaatikot, hen- kilösitaatit ja potilastapaukset elä- vöittävät kerrontaa. Tämän hintana voi olla se, että kirjan kokonaisuus jää hivenen pirstaleiseksi. Kirjassa
ei ole asiasanahakemistoa eikä kir- jan lukuja ole nimetty asiasisällön mukaan, minkä vuoksi vastauksen hakeminen tiettyyn kysymykseen on vaikeaa, mutta ratkaisu lienee tarkoituksellinen.
Loppuosasta löytyy ainakin am- mattihenkilöä kiinnostavia tilasto- ja potilasmääristä, diagnooseista sekä psykiatriseen hoidoon käyte- tyistä rahamääristä sekä Suomen Psykiatriyhdistyksen puheenjoh- tajien kuvagalleria. Kerrontaa täy- dentää myös kattava viiteluettelo.
Suoranaista uutta psykiatrian historiaan hyvin perehtyneelle ei kirja tuo. Se tarjoaa kuitenkin ai- hetta tuntevalle lukijalle tiiviin pa- ketin mielenkiintoisia yksityiskoh- tia ja täysin psykiatriaa tuntematto- malle taas ikkunoita ja näkökulmia psykiatriaan sekä sen historiaan Suomessa.
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkä- ri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan sairaanhoitopiirissä.
Taloutta filosofian näkökulmasta
Jermu Laine
Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko ja Jaakko Kuorikoski: Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013.
Historian jälkeinen yhteiskunta on postmoderni umpikuja, jossa mo- dernismille tyypillisesti kuuluneita sosialistisia tai liberaaleja projek- teja ei voida toteuttaa. Max Webe- rin ja F. A. Hayekin kuristushäkeis- tä (iron cage) vapautumisen ideo- logiat kukoistavat, mutta lisäävät onnea odottavien pelkoa ja neu- vottomuutta.
68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4
Filosofit, joilta odotetaan pu- hetta, kangistuvat kaavoihin. Ta- louden hallitsemattomuus ei saa osakseen talousfilosofisia iskuja.
Harrastusta riittää, mutta missä viipyy vallankumouksellinen luo- vuus? Reaalimaailman kokemuk- sen ja syvähenkisen ajattelun yh- distelmä on harvinaistumassa.
Francis Fukuyaman historian päättymisen manifestissa (1989) yhteiskunnat julistettiin siirtyneik- si tai olevan selkeästi matkalla tyy- tyväisyyteen, seesteiseen ristirii- dattomuuteen, vaurauteen ja eroon sotaisista välienselvittelyistä. Ym- päröivä todellisuus ei ole vakuut- tanut läheskään kaikkia. Elämme keskellä levotonta, epävakaata ja pirstoutuvaa kulttuuria. Yksityinen sektori hallitsee marssijärjestystä, julkinen kiirehtii hitaasti perässä.
Kapina modernismia vastaan jat- kuu, mutta postmodernismi ei ole tuonut mielenrauhaa eikä globaa- lista turvallisuutta – oikeudenmu- kaisuudesta puhumattakaan.
Aikamme todellisuus on etääm- pänä kuin kivenheiton päässä kan- sojen ja sukupuolten ideaalista ta- sa-arvosta. Maapallolla on vielä miljardeja, jotka eivät koe saavansa tunnustusta yhdenvertaisina ihmi- sinä. Mahdollisuudet kehittää yk- silöllisiä kykyjä ja toimia luovas- ti ihmiskuntakehityksen hyväksi avautuvat niukasti ja verkkaisesti.
Köyhyys yhden yhteiskunnan puit- teissa ja yhteiskuntien keskinäisissä suhteissa osoittaa ajoittaista lienty- mistä. Läpimurrosta köyhyyden poistamiseksi ei voi puhua.
Kehityksestä on seurannut uu- sia ongelmia, erityisesti ympäristön ja maapallon voimavarojen kestä- vyyden suhteen. Nämä haastavat maapallon poliittiset järjestelmät kollektiiviseen toimintaan, jonka
tähtäin olisi globaali talouspolitiik- ka sekä alueellisen ja kansainväli- sen yhteistyön uusiminen.
Yhteiskuntafilosofiseen näl- käänsä ravintoa etsivät saattavat pettyä Gaudeamuksen tänä syksy- nä julkaisemaan artikkelikokoel- maan Talous ja filosofia. Ne, jotka olivat kuuntelemassa toista vuotta sitten pidetyn talouskollokvion esi- telmiä, joista teos on tehty, kuiten- kin tiesivät, mitä odottaa. Itse pe- tyin, koska kirjan otsikko on lu- paava, mutta sisältöä rasittaa liial- linen filosofointi matematiikalla sekä vanhoilla totuuksilla ja tutuil- la teorioilla.
Artikkelikokoelman parasta an- tia on Turun yliopiston professori Eerik Lagerspetzin kirjoitus ”Marx ja Hayek. Kaksi näkökulmaa mark- kinakapitalismiin”. Kuvaavaa, että kaksi jo ajasta poissiirtynyttä – toi- nen 150 vuotta toista aikaisemmin – on nostettu pöydälle post mortem.
Ruumiinavaus on hämmästyttävän kiintoisa, voisi sanoa jopa puoleen- sa vetävä, molempien osalta, ei suin- kaan historiallisina jäänteinä, vaan ajattelun kaavoja rikkovana.
”Jos Marx oli markkinatalou- den historiallisesti tärkein kriitik- ko, Hayek oli sen johtava puoles- tapuhuja”, kirjoittaa Lagerspetz.
Hän osoittaa, että näillä kahdel- la on jyrkistä vastakkaisista näke- myksistä huolimatta paljon yhteis- tä. ”Molemmat pyrkivät rakenta- maan maailmankatsomuksestaan yhtenäisen näkemyksen, joka yh- distäisi taloustieteen yleisempään filosofisesti perusteltuun käsityk- seen yhteiskunnasta, historiasta ja ihmisluonnosta.”
Marx ja Hayek näkivät ihmi- sen keskeisenä ongelmana vapau- den puutteen. Marxin mukaan ih- minen on vapaa, kun hänen toi-
mintansa ilmentää häntä itseään, hänen kykyään ja persoonallisuut- taan. Tietoisuuden kasvu auttaa ih- mistä ymmärtämään ja voittamaan ulkoiset rajoitteet, kuten niuk- kuudesta, tiedollisten valmiuksi- en puuttumisesta ja ajattelun har- jaantumattomuudesta aiheutuvat pakot.
Myös Hayek katsoo, että vapaus puuttuu pakon vuoksi. Pakkoa hä- nestä on se, että on toimittava jon- kin ulkopuolisen ohjauksessa, ku- ten säädösviidakon, enemmistö- demokratian tai hyvinvointilevi- tyksen manipuloimana. Hayekille olosuhteet ja rakenteet eivät ole va- pauden rajoituksia, eivät liioin köy- hyys, tiedon puute eikä vaje henki- sissä voimavaroissa.
Lagerspetz käsittelee Marxin vieraantumisoppia tiiviisti ja sel- keästi, mitä harvoin tapaa. Samoin Lagerspetz analysoi Hayekin kes- keisiä ajatuksia viisaasti ja kiihkot- tomasti. Hayekiin nojautuen hän määrittele markkinat tavalla, joka riisuu vastaväittäjän aggressioilta:
ne ovat instituutio, jonka puitteis- sa vapaat, mutta tiedoiltaan rajal- liset ihmiset voivat pyrkiä sovitta- maan yhteen keskenään ristiriitai- set suunnitelmansa. Yksinkertai- nen on kaunista.
Marxin ja Hayekin suhtautumi- sessa moraaliin voi nähdä saman- kaltaisuutta. He eivät nähneet pe- ruslähtökohtiaan niinkään moraa- lisina tai poliittisina sitoumuksina kuin välttämättömien periaattei- den tarkasteluna ja tunnetuksi te- kemisenä. He katsoivat historian aikanaan osoittavan heidän väit- teidensä oikeutuksen. Tulevaisuu- teen ei ollut syytä tähdätä moraa- lisena tai poliittisena tavoitteena.
Kristiina Rolin, Helsingin yli- opiston tutkija, esittää vastatta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 69 vakseen kysymyksen, onko voiton
maksimointi moraalisesti oikeutet- tua. Hän vastaa suruttomasti, että liiketoiminnan keskeinen periaate on voiton maksimointi – tietyin fi- losofisperäisin reunaehdoin. Voi- ton maksimointi on yritysjohtajan erityinen moraalinen velvollisuus, tosin alisteisena yleisille moraali- sille velvollisuuksille. Kantilaises- ti ajattelevan pitäisi ymmärtää, et- tä näitä ovat muun ohella yhteisen hyvän (hyvinvointivaltion?) edis- täminen.
Rolinin mielestä voiton maksi- mointi itsestäänselvyytenä ei vaa- di perusteluja. Sen moraalinen oi- keutus saa perustelunsa Rolinin kiehtovasti kertomilla teorioilla sopimuksesta yrityksen johdon ja omistajien kesken. Hän tukeutuu myös Milton Friedmaniin, jonka mukaan voiton maksimointi on yritysjohtajan moraalinen velvol- lisuus.
Yritystoimintaan likeisessä kos- ketuksessa elänyttä hämmentää, että tiedemaailman urheita uusia tutkijasukupolvia edelleen kiin- nostaa voiton maksimoinnin esit- tely ja teoreettisten perustelun ha- keminen.
Voitto on kiistatta menestymi- sen mittari. Uuden yrityksen pe- rustaja ei pohdi voiton maksimoin- tia. Tai ajatellaan vaikkapa paljon kokeneita kotimaisia pörssiyhtiöi- tämme. Tavoite on aina ollut ja on menestyminen kilpailussa – sijoit- tajien panosten hyvittäminen. Me- nestystä on ajoittain paljon, usein sinnittelyä hengissä pysymiseksi.
Voitto kertoo menestymisestä epävarmuuksien ja yllätysten maa- ilmassa. Osakkeenomistajien odo- tusten on sopeuduttava reaalimaa- ilmaan. Yrityksen on selviydyttävä globaalissa kilpailussa muuttuvien
voimakenttien ja maailmallisten järkytysten riepottelussa. Voittoi- sa tulosvuosi on iloinen asia, mut- ta välillä on siedettävä vähäistä tai ei lainkaan voittoa tuottavia vuosia.
Tuottojen pitkäaikainen niukkuus on kova paikka miljoonille säästä- jille. Perussijoittajien tyytyväisyys on tärkeää niin sijoittajille kuin yri- tykselle. Huijareista ja kasinopelu- reista ihmiskunta ei pääse eroon.
Rolinin teoreettiset perustelut voiton maksimoinnille tuntuvat olevan myös toisesta maailmasta.
Ei yrityksen ja sijoittajien kesken solmita sopimuksia voiton mak- simoimisesta – kuten ei ahneu- destakaan. Yritystoiminnassa me- nestyminen ei ole yrityksen johdol- le moraalinen kysymys – enempää kuin yleensä kansalaiselle elämäs- tä selviytyminen. Taitamattomuut- ta ja tyhmyyttäkin on, mutta his- toria korjaa tällaiset seikat. Ahneet kuolevat ja uusia tulee tilalle.
Kirjan jälkisanoissa Ilkka Nii- niluoto kysyy, saako rahalla onnea.
Hän sanoo, että elämme globaalissa markkinataloudessa, jossa raha pu- huu ja pyörittää maailmaa. Meta- foran taakse kätkeytyy raadollinen totuus, maailman talous on inno- voivien ja aggressiivisten ihmisten käsissä.
Siitä, mitä ovat onni, onnel- lisuus, hyvinvointi ja hyvä elä- mä tulee tutkimuksia liukuhih- nalta. Niiniluodonkin ”Epilo- gi” painottuu näitä asioita kuvaa- vien tutkimusten kuvailemiseen.
Hänen oma mielipiteensä vilah- taa silloin tällöin: ”On järkevää, et- tä elinkeinoelämä yhdessä valtion ja kansalaisten kanssa pyrkii koh- tuullisella tavalla turvaamaan ta- loudellista kasvua samalla kun yl- läpidetään yhteiskunnallista ta- sa-arvoa.” Näinhän puhuvat myös
modernit poliitikot. Niistä ainek- sista leivotaan ”onnellisuuspolitii- kan” pyhäpitkot. Politiikassa hy- vät aikeet odottavat vielä toteutus- ta. Niiniluodon mukaan ”maltilli- sen arvorationaalisuuden tulisikin aristoteelisessä hengessä etsiä kes- kitietä fundamentalismin ja nihi- listisen opportunismin välillä”.
Keskustelu hyvästä elämästä jat- kuu väittelynä uusista indikaatto- reista, kuten Niiniluoto toteaa. Hän toivoo enemmän keskustelua itse asiasta. Sitä minäkin. Juuttuminen indikaattoreihin ja loputtomiin ar- vojen puntarointeihin vapauttaa yhteiskunnan filosofien piikeistä, joilla työnnetään välttämättömiin, pikaisiin ja kipeisiin ratkaisuihin.
Kirjoittaja on varatuomari.
Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla
Teemu S. Huotari Holmes Rolston III: A New Environmental Ethics: The Next Millennium for Life on Earth.
Routledge 2012.
Holmes Rolston III (s. 1932) on Co- loradon osavaltion yliopiston filo- sofian professori, joka on ennen fi- losofiuraansa työskennellyt pres- byteerisen kirkon pappina. Hän aloittaa teoksensa toteamuksella, että elämme nyt sellaisella vuosisa- dalla, jolloin olemme ensimmäistä kertaa 3,5 miljardin vuoden aika- na tilanteessa, jossa yksi laji uhkaa
