T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 1 1 61 reuduta, vaan moni kirjoittaja jät-
tää kysymyksen tyystin käsittele- mättä. Parhaiten problematiikkaa avaa Michael Barnett esimerkillään Iranin presidentistä Mahmoud Ah- madinejadista. Nähdäänkö Ahma- dinejad uskonnollisena ja irratio- naalisena toimijana, jonka politiik- kaan ei voida vaikuttaa, vai pitäi- sikö hänet tulkita realistien tapaan rationaaliseksi toimijaksi, joka vain käyttää islamia ulkopolitiikkansa legitimointiin. Hyvältä vaihtoeh- dolta näyttäisi Monica Duffy Tof- tin tässä teoksessa ehdottama tapa, jossa myös Ahmadinejadin kaltai- set toimijat ovat tulkittavissa ja se- litettävissä. Toisaalta, kuten Daniel H. Nexon esittää, uskonto tulisi ra- tionalismin alalajin sijasta nähdä diskursiivisena kontekstina, jossa uskonto toimii yllättävien ja eri- laisten poliittisten tekojen mah- dollistajana ja rationaalisen valin- nan kahleista vapauttavana voima- na. Tästä perspektiivistä tarkas- teltuna uskonnollisen retoriikan käyttö vapauttaa Ahmadineja- din toimimaan tavalla, joka ei oli- si mahdollista ahtaassa realismis- sa. Tämän oivalluksen sijasta esi- merkiksi konfliktinratkaisussa on normiksi muodostunut konflik- tien ja käsitteistön rakentaminen mieluummin vaikkapa nationalis- tisen vastakkainasettelun pohjalta, esimerkiksi Lähi-idässä, sillä kon- fliktin määrittelyä uskonnolliseksi halutaan välttää uskontoon liitetyn irrationaalin pelon vuoksi.
Historiallista materiaalia kirjas- sa on paljon. Augsburg ja Westfalen käydään läpi lähes joka kirjoittajan toimesta, samoin kolonialismi ja Augustinuksen tekemä jako maal- liseen ja hengelliseen yhteiskun- taan. Harvemmin esiin tuotua tie- toakin tulee. Michael Barnett kuvaa
kiinnostavasti, miten Yhdysvaltain tahto vaikutusvaltansa globaaliin kasvattamiseen kumpuaa muun muassa amiraali Arthur Thayer Mahanin kirjoituksista, joissa Yh- dysvaltain tehtävänä nähdään toi- mia kristinuskon universaalina le- vittäjänä. Historian toistamisen li- säksi usea kirjoittaja käy läpi sen, miten materialistiset teoriat, kuten realismi ja marxismi, näkevät us- konnon epäkiinnostavana yhteis- kunnan pintarakenteena.
Teoksen perspektiivi on länsi- mainen ja yhdysvaltalainen, mutta kirjan viimeinen artikkeli Itä-Aasi- an uskontojen ja politiikan suhtees- ta on mielenkiintoinen, vaikka sen anti onkin etupäässä informatiivi- nen, ei niinkään teorianmuodos- tusta haastava. Kaiken kaikkiaan teos tarjoaa mainion kokoelman, jossa lukijalle tarjotaan kattava nä- kemys kansainvälisen politiikan teoriahistoriasta ja annetaan mie- tittävää uskonnon roolista paitsi kansainvälisessä politiikassa niin myös yhteiskunnassa yleisemmin- kin.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja vieraileva tutkija Columbian yliopistossa New Yorkissa.
Luovuus syntyy kitkasta
Pekka Wahlstedt Alf Rehn: Vaaralliset ideat.Talentum 2010.
Nykyään yksi yritys pystyy tuotta- maan päivässä enemmän ja erilai- sempia tuotteita kuin tuhat yritystä pystyi muinoin vuodessa. Luovuus ja innovatiivisuus ovatkin taikasa- noja, joita toistellaan mitä erilai- simmissa yhteyksissä mainoksis- ta konferensseihin ja tieteellisiin tutkimuksiin. Luovuutta käsittele- viä kirjoja on ehtinyt jo tällä vuosi- tuhannella ilmestyä pienen kirjas- ton verran.
Mutta eikö kaikki, mitä luovuu- desta voidaan ylipäänsä sanoa, ole sanottu jo moneen kertaan? Eikö luovuus ole kuihtunut ajat sitten kliseeksi ja näin kääntynyt itseään vastaan? Luuleeko Åbo Akademin professori Alf Rehn tosissaan saa- vansa tästä vastakohdakseen ja ir- vikuvakseen kääntyneestä aiheesta irti uutta vielä yhden teoksen ver- ran?
Rehn on tietoinen tästä kai- kesta, Vaaralliset ideat edustaakin eräänlaista antiluovuutta verrattu- na tavanomaisiin luovuuskirjoihin.
Yleensä luovuus esitetään viihdyt- tävänä ja mukavana asiana, jonka voi helposti omaksua menemällä luovuuskonsultin luennoille tai lu- kemalla pari luovuuskirjaa. Rehn sitä vastoin korostaa, että luovuus on äärimmäisen vaikea ja vaaralli- nen asia, joka syntyy pikemminkin ristiriidoista, kitkasta ja kapinasta kuin miellyttävästä ja tasapainoi- sesta mielentilasta.
Rehn arvosteleekin luovuuskir- joja kaavamaisuudesta ja saman- kaltaisuudesta. Tämä kärjistyy sii-
62 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 1 1
nä, että ne kaikki toistavat eri muo- doissa Graham Wallasin vuonna 1926 laatimaa mallia ja määritel- mää luovuudesta sekä sen neljäs- tä vaiheesta. Ongelman ydin ei ole niinkään se, että vanhoja malleja toistellaan, vaan se, että luovuutta yritetään yleensäkin määritellä en- nalta ja vangita valmiiksi valettui- hin malleihin. Luovuushan tarkoit- taa valmiiden mallien ja kaavojen murtamista sekä jonkin täysin uu- den ja yllättävän syntymistä. Juuri tämän takia luovat ideat ovat niin vaarallisia, ja siksi niiden esittäjät ovat kautta aikojen päätyneet ris- tipuuhun tai polttoroviolle.
Luovuutta onkin vaikea tai mahdotonta määritellä ja rajata sa- noilla, käsitteillä ja teorioilla. He- ti kun luovuus on vangittu valmiin teorian raameihin, se jähmettyy paikalleen ja kuihtuu pois. Luovuus on kuin Rehnin kirjan kanteen ku- vattu tulenlieska – se on vailla kiin- teitä rajoja ja muuttaa alati muo- toaan. Jos liekin yrittää pyydystää, se sammuu ja jäljelle jää vain savua ja tuhkaa.
Luovuus muistuttaa tulta myös siinä, että se muuttaa hahmoaan ti- lanteiden mukaan. Rehn korostaa, että joskus jopa luovuuden vastus- taminen ja tavanomaisuuden kaa- puun verhoutuminen voi olla luo- vaa. Oletetaan, että kaikki ylistä- vät kilpaa erilaisuutta ja luovuutta ja pukeutuvat mitä ihmeellisimpiin ja erikoisimpiin asusteisiin ja käyt- täytyvät mitä omituisimmilla ja epäsovinnaisimmilla tavoilla. Täl- laisessa seurassa harmaaseen vir- kamiesunivormuun pukeutunut ja sovinnaisesti käyttäytyvä ihminen edustaa luovuutta ja erilaisuutta.
Luovuus syntyy aina vastakoh- taisuuksien törmäämisestä ja kit- kasta. Tämän takia mielikuva yksi-
näisistä neroista on pelkkä myytti.
Työelämässä paljon puhutut tiimit voivat toimia luovuuden etujouk- koina ja airueina, kun vain tajutaan koota tiimeihin mahdollisimman erilaisia ja erimielisiä ihmisiä. Tä- mä vaatii työntekijöiltä ja etenkin johdolta kykyä päästää irti hallin- nan ja kontrollin halusta sekä roh- keutta seurata ja katsoa mihin luo- va kaaos johtaa.
Luovuuden luonteeseen kuu- luu, että luovuuden salama iskee silloin, kun sitä vähiten osaa odot- taa. Rehnin radikaali väite on, et- tä ihmisen aivot pyrkivät pitämään asiat ennallaan ja selviytymään kaikesta mahdollisimman vähäi- sin ponnisteluin. Juuri aivot yrittä- vät lahjoa mieltä erittämällä mie- lihyvää tuovaa dopamiinia, joka on luovalle ihmiselle vaarallisem- pi huume kuin heroiini ja kokaii- ni yhteensä.
Aivot yrittävät myös pelotel- la uusia kokemuksia etsivää kuvo- tuksen ja ällötyksen tunteilla. Rehn ottaa esimerkiksi vaikkapa eta- napuuron tai nenän eritteiden syö- misen. Näiden nauttiminen on te- hokas tapa kapinoida aivojen kon- servatiivisuutta vastaan. Rehn ve- toaakin luovuuden pioneereihin ja mestareihin, lapsiin, jotka rakasta- vat kaikkea, mitä vanhemmat kam- moavat.
Rehn toteaakin, että luovat ih- miset ovat usein lasten tavoin han- kalia ja kurittomia ihmisiä. Tai voisiko todeta, että he kieltäyty- vät uhmakkaasti aikuistumasta pystyäk seen säilyttämään luovan anarkisminsa ja kapinallisuuten- sa? Mikään ei ole tästä kauempa- na kuin hienossa konferenssisa- lissa asiallisen näköisinä siisteis- sä puvuissa istuvat luovuusluentoa kuuntelevat ihmiset. Rehn pitääkin
luovuuden arkkityyppinä punk- musiikkia ja ihailee sen vihattua ja pelättyä etujoukkoa, Sex Pistols -yhtyettä.
Tähän liittyy hankala ongelma.
Rehn itse on Åbo Akademin pro- fessori ja näin mahdollisimman kaukana rähjäisistä ja rottien ta- voin kellareissa viihtyvistä punkka- reista. Eikö tässä ole jyrkkä ristiriita luovuudesta teoretisoimisen ja var- sinaisen luomisprosessin välillä?
Vaikka Rehn haluaa antimää- ritellä luovuuden tulen kaltaiseksi alati liikkeessä olevaksi ja muotoa muuttavaksi asiaksi, hän kuitenkin rakentaa sille rajat ja raamit. Ainoa keino tavoittaa autenttinen luovuus – kaikkea teoretisoimista vihaa vien punkkareiden tavoin – olisi vaieta tyystin ja antaa vain kitaroiden ja vahvistimien julistaa sanatonta ja voimallista sanomaansa luovuu- den puolesta.
Rehn onkin tästä tietoinen ja yllyttää lukijoitaan kyseenalaista- maan kaiken sanomansa ja pohti- maan, onko Vaaralliset ideat sitten- kin vain yksi luovuuskirja muiden joukossa. Luovuudessa luovinta on luovuuden kyky kyseenalaistaa omat lähtökohtansa ja periaatteen- sa. Tämän takia Vaaralliset ideat on paras ja toivottavasti myös viimei- nen luovuuskirja. Lukija, joka ottaa kirjan opit omakseen ja alkaa sovel- taa niitä sellaisinaan, on ymmärtä- nyt kirjan väärin, mutta lukija, jo- ka nousee jyrkästi niitä vastaan ja heittää kirjan samaan romukop- paan muiden aihetta käsittele vien kirjojen kanssa, on ymmärtänyt sanoman oikein eli lukenut kirjan vaarallisen luovasti.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja krii- tikko.
