UEF//eRepository
DSpace https://erepo.uef.fi
Rinnakkaistallenteet Filosofinen tiedekunta
2020
Muistojen Karjala - kolmen
ilomantsilaisen muistikuvia karjalan kielestä
Riionheimo, Helka
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Suomalaisen Kirjallisuuden Seura All rights reserved
https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/aania-idasta/2746141
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/26762
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
Muistojen karjala: kolmen ilomantsilaisen muistikuvia karjalan kielestä Helka Riionheimo
https://orcid.org/0000-0002-9294-6201 Marjatta Palander
https://orcid.org/0000-0002-4370-8493
1 Johdanto
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi luovutti Neuvostoliitolle itäisiä osia maa-alueistaan, ja alueiden asukkaat sijoitettiin asumaan eri puolille nykyistä Suomea. Näihin alueisiin kuului myös Raja-Karjala, jonka asukkaista suuri osa oli karjalankielisiä. Karjalankielistä siirtoväkeä oli noin 35 000, ja suuri osa heistä asutettiin Itä-Suomen alueelle. Asuminen Itä-Suomessa suomenkielisten keskuudessa merkitsi monille, varsinkin nuoremman sukupolven
edustajille, äidinkielenä opitun karjalan kielen vaihtamista alueella puhuttuihin suomen savolaismurteisiin. Sodanjälkeisessä ilmapiirissä tämä kielenvaihto oli monelle jopa traumaattinen kokemus, ja se on vaikuttanut vuosikymmenten ajan karjalan kieleen kohdistuviin asenteisiin. Karjalan kielen säilymisessä on ollut suuria yksilöllisiä eroja. Osa siirtolaisista on jättänyt karjalan kielen taakseen tietoisesti, mutta osalla kieli on eriasteisesti säilynyt nykypäivään asti. Vielä useammalla on eläviä muistikuvia vanhempien sukulaisten puhumasta karjalasta.
Haastattelimme vuosina 2012–2013 rajakarjalaistaustaisia pohjoiskarjalaisia saadaksemme selville, missä määrin karjalaa vielä muistetaan tai puhutaan. Tässä artikkelissa1
tarkastelemme kolmea ilomantsilaista, jotka olivat säilyttäneet vahvoja muistikuvia
elämänsä eri vaiheissa kuulemastaan karjalan kielestä. He muistivat haastattelutilanteessa karjalankielisten lähisukulaistensa tai tuttaviensa kielenkäyttöä hyvinkin tarkasti ja pystyivät
1 Artikkeli on julkaistu Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Karjala Tverissä ja Suomessa” (SA 314848).
imitoimaan heitä pitkin sitaatein. Kuvaamme heidän muistojensa karjalaa ja
hahmottelemme niitä strategioita, joiden avulla nämä kolme henkilöä ovat pitäneet kiinni karjalan kielestä. Ilomantsia voidaan pitää rajakarjalaismurteiden suhteen
erikoistapauksena, sillä sotiin asti pitäjän länsiosa oli pääosin suomenkielinen ja itäosa pääosin karjalankielinen. Neuvostoliitolle luovutettiin vain pitäjän itäosat, ja karjalankielinen siirtoväki asettui pitäjän länsiosiin, joten rajakarjalaiset eivät joutuneet kauas kotoaan eivätkä kovin vieraaseen kielelliseen ympäristöön. Tämä lienee yksi syy siihen, että karjalan kieli ja muistot karjalan kielestä ovat säilyneet Ilomantsissa elävinä.
Artikkeli etenee seuraavasti: Aluksi taustoitamme luvussa 2 karjalan kielen ja suomen savolaismurteiden sukulaisuutta ja kielten yhteiseloa Raja-Karjalassa ja Ilomantsissa. Luku 3 esittelee kansanlingvistisen tutkimussuuntauksen, teemahaastattelun ja siihen sisältyvän imitaatiotestin tutkimusmenetelmänä sekä aiemmin julkaistut koko aineistoa koskevat yleiset tutkimustulokset. Luvuissa 4, 5 ja 6 nostamme näkyviin kolme ilomantsilaista, jotka tuottivat haastattelun aikana pitkiä karjalankielisiä puhejaksoja. Kuvaamme tarkemmin heidän imitointejaan ja pohdimme niitä henkilöhistoriaan liittyviä tekijöitä, joiden ansiosta muistikuvat karjalan kielestä voivat säilyä elävinä. Lopuksi luku 7 kokoaa yhteen artikkelin keskeisiä linjoja.
2 Karjalan kieli, Raja-Karjala ja Ilomantsi
Karjalan kieli on suomen läheisin sukukieli. Se ja suomen itämurteet polveutuvat
myöhäiskantasuomen puhuma-alueen itäosissa muotoutuneesta muinaiskarjalasta, jota on puhuttu Laatokan ympäristössä 700-luvulta lähtien (Lehtinen 2007: 275). Karjalan kieli ja suomen itämurteet alkoivat eriytyä Pähkinäsaaren rauhan rajanvedon jälkeen, jolloin muinaiskarjalan alueen itäosat jäivät Novgorodille ja länsiosat Ruotsille. Rajan itäpuolisten alueiden kieli alkoi saada yhä enemmän vaikutteita venäjästä ja osittain myös vepsästä, ja näin kehittyivät karjalan kielen murteet: pohjoisempi varsinaiskarjala ja eteläisempi
livvinkarjala. Rajan länsipuolella taas sai alkunsa kantasavo viimeistään 1300-luvulla.
(Leskinen 1998; Itkonen 1983.)
Valtionraja ei kuitenkaan tulevina vuosisatoina kokonaan eristänyt suomen itämurteita ja karjalan kieltä toisistaan. Varsinkin Raja-Karjalaksi nimitetyllä karjalankielisellä alueella (ks.
karttaa 1) Laatokan pohjoispuolella suomen ja karjalan kielillä on ollut pitkä yhteinen historia. Raja-Karjala kuului ajoittain samaan valtioon Suomen kanssa: ensin osana Ruotsia 1617–1721, ja vuodesta 1812 alkaen osana Suomen suuriruhtinaskuntaa Venäjän
keisarikunnassa. Vuodesta 1917 alkaen Raja-Karjala oli osa itsenäistä Suomea, kunnes se jatkosodan jälkeen vuonna 1944 liitettiin Neuvostoliittoon ja sen asukkaat asutettiin eri puolille Suomea. Lisäksi pitää huomata, että Suomen Pohjois-Karjalan asutus oli pääosin karjalankielistä 1600-luvulle saakka, jolloin alue siirtyi Venäjältä Ruotsin hallintaan ja jolloin Ruotsin harjoittama uskonnollinen ja muu sorto sai aikaan karjalankielisten muuttoliikkeen kohti itää. Tilalle muutti lännestä pääasiassa savolaismurteita puhuvia asukkaita, minkä vuoksi suomesta tuli nopeasti Pohjois-Karjalan hallitseva kieli. (Raja-Karjalan historiasta ks.
esim. Uusitupa, Koivisto & Palander 2017: 68–73; Uusitupa 2017: 69–71. Pohjois-Karjalan savolaistumisesta ks. esim. Leskinen 1998: 357–359; Lehtinen 2007: 285–287.)
[Riionheimo_Palander_kartta_1 tähän]
Kartta 1. Raja-Karjalan karjalankielinen alue. Vaaleammalla harmaan sävyllä on merkitty eteläkarjalan, tummemmalla livvinkarjalan alue. (On huomattava, että eteläkarjalan
puhuma-alue jatkuu pohjoiseen Raja-Karjalan pohjoispuolelle ja livvinkarjalan puhuma-alue itäpuolelle.)
Raja-Karjalassa puhuttiin enimmäkseen varsinaiskarjalan etelämurteita, mutta osissa Suojärveä, Suistamoa ja Impilahtea sekä varsinkin Salmissa livvinkarjalaa. Raja-Karjalan länsipuolella maa oli kuitenkin lähes täysin suomenkielinen, sillä länsinaapurissa Pohjois- Karjalassa puhuttiin suomen itäistä savolaismurretta. 1800-luvun loppua kohti mentäessä suomesta luotiin suuriruhtinaskunnassa ruotsin rinnalle sivistys- ja hallintokieli, ja 1900- luvun alussa suomella oli selvä prestiisiasema itsenäisen valtion kansalliskielenä. Raja- Karjalan alueellakin asui karjalankielisten lisäksi suomenkielisiä, ja erityisesti 1800-luvulla Raja-Karjalan teollistuttua alueelle muutti runsaasti väkeä muualta Suomesta. 1900-luvun
alkupuolella Raja-Karjalaan perustettiin suomalaisia kansakouluja. Raja-Karjalan alueelle muodostui vuosisatojen kuluessa itämurteiden ja karjalan murteiden välinen rajamurteisto (termistä rajamurre ks. Uusitupa ym. 2017). Suomen vaikutus on ollut vahvinta alueen länsiosissa, kun taas itäisemmät säilyivät karjalaisempina. (Raja-Karjalan kielitilanteesta ks.
tarkemmin Uusitupa ym. 2017; Uusitupa & Koivisto tässä teoksessa.)
Vaikka Raja-Karjala kuului viime sotiin saakka itsenäiseen Suomeen, ei karjalan kielellä ollut Suomen valtiossa virallista asemaa. Pitkälti poliittisista syistä karjalan esitettiin olevan suomen kielen murre, mikä tarjosi kielellisiä perusteita ajatukselle Itä-Karjalan kuulumista Suomeen. Karjalalla ei ollut Suomessa kirjakieltä2, eikä karjalankielisiä kouluja perustettu, joten käytännössä erityisesti koululaitos joudutti karjalankielisten suomalaistamista. Toisen maailmansodan päättyessä karjalan kielen tilanne heikkeni ratkaisevasti, kun Suomi joutui luovuttamaan mm. Raja-Karjalan ja Karjalankannaksen Neuvostoliitolle. Tällöin Raja-Karjalan jo kertaalleen sodan aikana muualle Suomeen evakuoitu karjalankielinen väestö siirrettiin lopullisesti uusille asuinseuduille suomenkielisten joukkoon. Sopeutuminen uusiin oloihin ei aina ollut helppoa: karjalankieliset lapset joutuivat paikoin kokemaan koulukiusaamista, ja karjalan kieli jäi vain perheen keskinäiseksi kotikieleksi (ks. esim. Raninen-Siiskonen 1999:
174‒175; Jeskanen 2005: 251‒254; Kananen 2010: 89‒90, 188‒189). Uusien naapureiden kanssa puhuttiin suomea, ja kun karjalankielinen avioitui suomenkielisen kanssa, perheen yhteiseksi kieleksi tuli yleensä suomi. Kaikki karjalankieliset eivät jääneet ensimmäisille asutuspaikoilleen vaan muuttivat työnsaannin takia eri puolille maata, mm. Etelä-Suomeen, jolloin karjalaisyhteisöt hajaantuivat ja myös mahdollisuudet käyttää karjalan kieltä
vähenivät. Tästä seurasi parin sukupolven kuluessa, että karjala vaihtui suomeen ja karjalasta tuli uhanalainen kieli. Parhaiten karjalan kieli on säilynyt sellaisilla alueilla, joille asutettiin kokonaisia karjalankielisiä kyläyhteisöjä, kuten Pohjois-Karjalassa Valtimon
Rasimäen kylässä (Härkin 2016). (Karjalan kielen historiasta ja tilanteesta Suomessa ks. esim.
Jeskanen 2005; Hämynen 2013; Sarhimaa 2017: 86–129.)
Ilomantsin pitäjä muodostaa Raja-Karjalan kontekstissa oman erityistapauksensa. Ilomantsi ei hallinnollisesti kuulunut varsinaiseen Raja-Karjalaan, mutta Ilomantsin (nykyisin Venäjään
2 Neuvostoliitossa kehitettiin 1930-luvulla karjalan yhteinen kirjakieli ja tverinkarjalan kirjakieli, jotka jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi. Nykyiset karjalan kirjakielet (livvinkarjala ja vienankarjala sekä vähemmän käytetty tverinkarjala) on luotu Venäjällä Karjalan tasavallassa 1980-luvun lopulta alkaen, ja varsinaiskarjalan etelämurteen kirjakieltä kehitetään parhaillaan Suomessa. (Ks. esim. Anttikoski (toim.) 2003.)
kuuluva) itäosa oli kulttuurisesti ja kielellisesti karjalaista aluetta, ja alue liittyi siten
kielellisesti Raja-Karjalaan. Ilomantsin pogosta (’pitäjä’) syntyi 1400-luvulla, kun se irrotettiin tuolloin Novgorodin hallitsemasta emäpitäjästä Sortavalasta itsenäiseksi pitäjäksi. 1600- luvulla Ilomantsi tuli liitetyksi Ruotsiin ja eroon Venäjästä, ja sen itäraja oli samalla Ruotsin ja Venäjän raja. Ortodoksiseen karjalaisväestöön kohdistui Ruotsin valtakunnassa monenlaista sortoa, mikä johti monien karjalaisten pakoon Venäjälle. Tilalle muutti luterilaista väestöä, ja Ilomantsi alkoi nopeasti savolaistua. Toisaalta Ilomantsin itäosiin tuli jonkin verran asutusta idästä rajan takaa. 1900-luvulle tultaessa Ilomantsin länsiosa oli vankasti suomenkielinen ja uskonnoltaan luterilainen, mutta itäosien kylät olivat edelleen karjalankielisiä ja
ortodoksisia. Pitäjässä toimi sekä luterilainen että ortodoksinen seurakunta, ja niiden jäsenten välien kerrotaan olleen 1800-luvulta lähtien hyvät. (Ilomantsin historiasta tarkemmin Björn 1991, 2012.)
1900-luvun alkupuolella Ilomantsissa puhuttiin siis kahta toisilleen läheistä sukua olevaa kielimuotoa: varsinaiskarjalan etelämurteita ja suomen itäisiä savolaismurteita. Raja kielten välillä oli selvä mutta ei niin jyrkkä, että se olisi olennaisesti vaikeuttanut ymmärtämistä.
Eteläkarjala eroaa suomen savolaismurteista monessa suhteessa, joista mainittakoon tässä muutamia: klusiilit ja sibilantit ovat soinnillistuneet soinnillisessa äänneympäristössä (poiga, lindu, käzi), kielessä esiintyy runsaasti suhu-s:ää (luokše, takaši) ja suomen ts-yhtymää vastaavaa dentaaliaffrikaattaa č (kačo ’katso’), jälkitavujen alkuaan vokaalienvälinen h on säilynyt tai jäänyt loppuheiton takia sananloppuiseksi (kindahat, nälgähine, padah ’pataan’, käytih ’käytiin’) ja monikon 3. persoonassa käytetään passiivimuotoista verbiä (tytöt tullah
’tytöt tulevat’). Toisaalta eteläkarjalalla ja savolaismurteilla on myös joukko yhteisiä piirteitä, jotka juontavat juurensa kielimuotojen yhteiseen alkuperään. Esimerkiksi ensitavun aa:n ja ää:n diftongiutuminen on yhteinen piirre, joka on karjalassa edustunut vaihtelevasti (moa ∼ mua, peä ∼ piä) mutta on Ilomantsin savolaismurteissa vakiintunut asuun ua, iä. Toinen yhteinen piirre on dentaalikonsonanttien liudennus (eli j-mäinen lisäväri), joka tosin on karjalassa huomattavasti laaja-alaisempaa kuin itäisissä savolaismurteissa (esim. ńimi, t´ietäjä). (Karjalan kielen piirteistä ks. esim. Leskinen 1998: 378–381; erityisesti Raja-Karjalan murteista ks. Koivisto 2018: 69–74.)
Itäisissä savolaismurteissa on puolestaan sellaisia piirteitä, jotka erottavat sen karjalasta.
Näitä ovat esimerkiksi yleisgeminaatio (talloon), itämurteiden erikoisgeminaatio (tulttiin,
jäläkkeen), diftonginreduktio (làeva, pòeka) sekä svaavokaali (talavi, kylymä), jotka
puuttuvat karjalan kielestä. Itäisten savolaismurteiden keski- ja itäosille ominainen piirre on ollut tauon ja vokaalialkuisen sanan edellä säilynyt sananloppuinen k (minä en ook,
tuonnek). Nykyisin savolaismurteissa on loppu-k:n tilalla yleensä rajakahdennuspiirre, mutta myös k:ta voi vieläkin kuulla Ilomantsissa. Karjalan kielestä sananloppuinen k on kadonnut niin täysin, ettei siitä ole jäänyt jälkeä edes rajakahdennuksen muodossa. (Itäisten
savolaismurteiden piirteistä ks. esim. Turunen 1956; Leskinen 1998: 371–373.) Toisaalta vanhoissa itäisissä savolaismurteissa on säilynyt jonkin verran karjalaisuuksia, jotka ovat todennäköisesti jälkiä Pohjois-Karjalan alkuperäisestä karjalankielisestä asutuksesta.
Karjalaisuuksia on eniten sanastossa, mutta myös morfofonologiassa (ŋk-yhtymän astevaihteluttomuus esimerkiksi muodoissa heŋket ’henget’ ja laŋkat ’langat’ sekä v:n esiintyminen t:n ja k:n heikon asteen vastineena esimerkiksi muodoissa kovassa ’kodassa’ ja mavussa ’maussa’) sekä morfologiassa (adessiivin ja allatiivin synkretismi, esim. poijalla
’pojalla’ tai ’pojalle’). (Turunen 1959: 306–308; Leskinen 1998: 373–375.)
Luvun lopuksi on vielä todettava, että Ilomantsin karjalan kieli on savolaistunut vahvasti 1900-luvun kuluessa. Esimerkiksi luovutetulle alueelle jääneen Melaselän kylän murretta tarkastellut Karvinen (1983) on havainnut kielenoppaittensa puheessa monen
karjalaispiirteen vaihtuneen tai olleen vaihtumassa savolaiseen. Aineisto oli koottu
haastattelemalla 1970-luvun lopulla eri-ikäisiä henkilöitä, jotka olivat syntyneet Melaselässä vuosina 1889–1924; haastattelun aikana osa heistä asui nykyisessä Ilomantsissa, mutta osa oli muuttanut kauemmaksi. Tulokset osoittavat, että esimerkiksi h-loppuiset illatiivi- ja passiivimuodot (esim. saunah, keitet´t´ih) sekä 3. persoonan omistusliitteet (esim.
voimissah, erikseh) ovat nuoremmilla puhujilla valtaosin korvautuneet savolaisilla vastineillaan, ja vielä heikommin on säilynyt passiivimuotoinen predikaatti monikon 3.
persoonan yhteydessä (esim. ne oltih). Yksilölliset erot ovat huomattavat, mutta
nuorimmilla karjalaisuuksien määrä on selvästi pienin. Samansuuntaisia havaintoja esittää myös Hirvonen (1972: 194) Mutalahden kylän karjalaismurteesta. Massisen (2012) tutkimus puolestaan viittaa siihen, että yleis- ja erikoisgeminaatio ovat kuuluneet 1900-luvulla
Melaselän murteeseen mutta olleet huomattavasti heikompia tai harvinaisempia Ilomantsin itäisemmissä kylissä syntyneillä kielenoppailla. Massisen aineistona on ollut seitsemän 1960–1970-luvulla tehtyä haastattelua, joiden puhujat ovat syntyneet Ilomantsin
luovutetulla alueella ja asuneet haastatteluhetkellä eri puolilla Pohjois-Karjalaa. Nämä havainnot ovat yhdenmukaisia sen kokonaiskuvan kanssa, mikä Raja-Karjalan murteiden suomalaistumisesta on saatu: savolaismurteiden vaikutus on alkanut jo 1600-luvulla, mutta suomen kielen (savolaismurteiden ohella myös suomen yleiskielen) vaikutus voimistui 1900- luvun alussa, ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen hajaannus suomenkielisten keskuuteen on merkinnyt karjalankielisten piirteiden harvinaistumista (ks. esim. Koivisto 2018).
3 Kansanlingvistinen karjala
Kansanlingvistiikka on melko tuore sosiolingvistinen tutkimussuuntaus, joka tutkii tavallisten kielenpuhujien eli ei-kielitieteilijöiden kieltä koskevia käsityksiä sekä sitä, miten he puhuvat kielestä (ks. esim. Niedzielski & Preston 2000: 1–32; Palander 2001; Mielikäinen & Palander 2002; Vaattovaara 2005). Kansanlingvistinen tutkimus on laajentunut nopeasti parin viime vuosikymmenen aikana, ja se on tuottanut arvokasta tietoa siitä, miten tietoisia tavalliset kielenkäyttäjät ovat puhekielen alueellisista ja etnisistä varieteeteista ja miten eri
kielimuotoihin suhtaudutaan (esim. Preston 1999; Niedzielski & Preston 2000; Long &
Preston 2002; Anders, Hundt & Lasch 2010). Suomessa on tutkittu muun muassa murrematkimuksia (Mielikäinen 2005, 2006) ja kansanomaista murteiden kuvauksiin liittyvää metakieltä (Mielikäinen & Palander 2014; Saviniemi, Kunnas, Mantila, Rajala &
Paukkunen 2019). Aluemurteista on tarkasteltu tornionlaaksolaisten tietoisuutta peräpohjalaismurteiden h:sta (Vaattovaara 2009), pohjoissavolaisten käsityksiä
savolaismurteista (Nupponen 2011) sekä itä- ja eteläsuomalaisten käsityksiä ylipäätään suomen murteista (Palander 2007, 2011). Kaupunkipuhekieliin liittyy tutkimus, jossa on selvitetty terävän s-äänteen yhdistämistä pääkaupunkiseudun kieleen (Vaattovaara 2012;
Vaattovaara & Halonen 2015; Halonen & Vaattovaara 2017).
Tämä artikkeli on osa laajempaa tutkimusta, jonka teemana on ”kansanlingvistinen karjala”
eli rajakarjalaistaustaisten pohjoiskarjalaisten omat näkemykset, havainnot ja muistikuvat
karjalan kielestä. Tähän mennessä on tutkittu rajakarjalaisten ja muiden suomalaisten käsityksiä karjalasta (Palander 2015; ks. myös Palander & Nupponen 2005),
rajakarjalaistaustaisten imitoimaa karjalaa (Palander & Riionheimo 2018a), nuorten
suomalaisten opiskelijoiden havaintoja rajakarjalaismurteista (Riionheimo & Palander 2017) sekä rajakarjalaistaustaisten pohjoiskarjalaisten havaintoja rajakarjalaismurteiden
kielennäytteestä (Palander & Riionheimo 2018b). Lisäksi on selvitetty, miten
vienankarjalaiset hahmottavat oman kielimuotonsa puhuma-alueen ja miten he tunnistavat kuulemiaan livvinkarjalan, Tverin karjalan ja lyydin kielennäytteitä (Kunnas 2018; ks. myös Kunnas 2019).
Tutkimuksemme aineisto on peräisin teemahaastatteluista, joita teimme Ilomantsissa kesällä 2012. Tapasimme ilomantsilaisia, joiden juuret olivat Neuvostoliitolle luovutetussa Ilomantsin itäosassa, ja keskustelimme heidän kanssaan karjalan kielen liittyvistä aiheista.
Ennen haastattelua kerroimme jokaiselle haastateltavalle tutkimuksesta ja sen
tarkoituksesta, ja kaikki allekirjoittivat tietoisen suostumuksen toimia tutkimuskohteena.
Haastatteluun sisältyi kysymyksiä heidän sukujuuristaan, evakkomatkoista, karjalan kielen ja Ilomantsissa puhuttavan savolaismurteen välisistä eroista, karjalan kielen säilymisestä heidän suvussaan ja lopuksi myös kielen tulevaisuudesta. Lisäksi haastateltavia pyydettiin muistelemaan, miten heidän vanhempansa, isovanhempansa tai muut karjalaiset olivat puhuneet, ja jäljittelemään näiden karjalaa. Soitimme myös katkelman vuonna 1975 äänitetystä tallenteesta, jossa vuonna 1900 syntynyt nainen puhuu varsinaiskarjalan etelämurretta. Näytteen kuuntelun jälkeen pyysimme haastateltavia osoittamaan näytteestä karjalan kielen piirteitä ja kertomaan, olivatko heidän sukulaisensa puhuneet samalla tavoin.
Kiinnostuksemme kohteena ovat tässä artikkelissa erityisesti karjalan kieltä jäljittelevät eli imitoivat haastattelun osat. Imitoinnilla tarkoitetaan kansanlingvistiikassa sellaisen
varieteetin tietoista käyttöä, joka ei ole puhujan tavanomaista puhekieltä (Evans 2010: 379);
imitaatioita on enimmäkseen tallennettu testiluonteisissa tilanteissa. Imitointimenetelmällä on pyritty selvittämään, miten yksityiskohtaisesti puhuja pystyy tuottamaan itselleen
vierasta varieteettia ja kuinka tietoinen hän on toisen kielimuodon ominaispiirteistä.
Tutkimuskohteena ovat olleet esimerkiksi etnisten ryhmien mielikuvat toistensa
puhekielestä (Preston 1992), havainnot syntyperäisten ja ei-syntyperäisten kielenpuhujien
ääntämyksestä (Brunner 2010) sekä ei-kielitieteilijöiden tietoisuus aluemurteiden tyypillisistä piirteistä (Evans 2002, 2010: 383–387; Purschke 2010). Eräissä menetelmän sovelluksissa on tutkittu ns. performanssipuhetta (performance speech). Sillä tarkoitetaan esimerkiksi tietoista vanhakantaisen paikallismurteen puhumista vieraspaikkakuntalaisille turisteille (Schilling-Estes 1998) tai murrepuhetta, jota näyttelijät ovat tuottaneet yleisölle suunnatuissa esityksissä (Farrús, Eriksson, Sullivan & Hernando 2007). Usein
imitaatiotutkimuksiin on liittynyt kuuntelutesti, jonka avulla on testattu, kuinka aitona imitoitua murretta pidetään. Eräissä tutkimuksissa imitoitua puhetta on verrattu imitoinnin kohteena olevaan varieteettiin tarkastelemalla yksityiskohtaisemmin sen tunnusomaisia kielenpiirteitä. Suomessa imitaatiomenetelmää on käytetty tutkittaessa pohjoissavolaisten ja pohjoiskarjalaisten käsityksiä toistensa murteesta (Kokkonen 2010) ja tutkimuksessa, jonka kohteena ovat homomiesten puhekieleen liitetyt kielelliset stereotypiat (Surkka 2016).
Meidän tutkimusasetelmamme poikkeaa edellä kuvatuista imitaatiotutkimuksista siinä, että jäljittelyn kohteena oleva karjalan kieli ei ole haastateltaville vieras kielimuoto. Erityisesti tässä artikkelissa esittelemillemme kolmelle haastateltavalle karjala on ollut läheinen kieli:
yhdelle karjala on ollut lapsuudenkodissa vanhempien puhuma kielimuoto, toinen on kuullut karjalaa isovanhemmiltaan ja muilta iäkkäämmiltä sukulaisiltaan, ja kolmas on tarkkaillut karjalan kieltä lapsuutensa ja nuoruutensa ympäristössä. Heillä on karjalan kieleen läheinen ja lämmin suhde, koska kieli liittyy myös suvun menetettyyn kotiseutuun (ks. myös esim.
Jeskanen 2005: 258–260; Palander 2015). Myös karjalan kielen heikko asema Suomessa ja karjalanpuhujien nopea väheneminen ovat voineet vaikuttaa siihen, miten karjalankielisistä suvuista polveutuvat suhtautuvat karjalaan.
Olemme aikaisemmin tarkastelleet karjalan kielen imitointeja koko aineistossamme, johon kuuluu yhteensä 32 rajakarjalaistaustaista informanttia (Palander & Riionheimo 2018a).
Karjalan jäljittelemisessä ilmenee suurta vaihtelua, ja haastateltavat voidaan jakaa viiteen imitoijatyyppiin. Neljä haastateltavaa ei tuottanut lainkaan jäljittelyä, mutta hekin kuvailivat karjalan kieltä tavalla, joka osoittaa kielimuodon olevan heille tuttu. Kuusi haastateltavaa jäljitteli karjalaa muistelemalla yksittäisiä karjalankielisiä sanoja, jotka poikkeavat Pohjois- Karjalan murteesta. Suurimman ryhmän muodostivat ne kolmetoista haastateltavaa, jotka imitoivat fraaseja ja lyhyitä lauseita (tervehdyksiä, voivotteluita, moitteita, diskurssifraaseja jne.). Kahdeksan haastateltavaa tuotti testitilanteessa pitkiä, useiden lauseiden mittaisia
karjalankielisiä jaksoja, eli he käytännössä vaihtoivat kielen suomesta karjalaan joko eläytyessään karjalankielisen sukulaisen tai tuttavan rooliin tai muussa yhteydessä
haastattelun aikana. Nämä jäljittelyt noudattivat useimmiten varsin tarkasti karjalan kielen foneettis-fonologisia, morfologisia ja syntaktisia ominaispiirteitä. Lisäksi yksi haastateltava puhui koko haastattelun ajan karjalaa; hänen tapauksessaan kyse ei ollut jäljittelystä vaan aidosta aktiivisesta kielitaidosta.
Tämän artikkelin kuvaamat haastateltavat kuuluvat niihin, jotka pystyivät
haastattelutilanteessa spontaanisti jäljittelemään karjalaa pitkin jaksoin ja monipuolisesti, vaikka eivät itse ole varsinaisia karjalan kielen puhujia. Imitoinnin on todettu olevan testitilanteissa usein vaikeaa, ja kielellisten esimerkkien tuottaminen jopa omasta aluemurteesta voi olla ylivoimaista (Bolfek Radovani 2000: 62; Palander 2011: 167–168).
Tätä taustaa vasten ilomantsilaisten elävät muistikuvat ja monivivahteiset jäljittelyt ovat ainutlaatuista tutkimusmateriaalia. Kaikki kolme kuuluvat samaan laajaan karjalaissukuun, jonka juuret ovat Ilomantsin luovutetun alueen Liusvaaran kylässä (ks. karttaa 1 luvussa 2).
He ovat tunteneet toisensa mutta eivät ole keskenään lähisukulaisia.
Olemme aikaisemmassa tutkimuksessa käsitelleet aineistoa anonyymisti, mutta tämä artikkeli muodostaa poikkeuksen. Koska haluamme kuvata haastateltavien tuottamia jäljittelyjä tarkasti ja käsitellä niitä seikkoja, joiden ansiosta kielelliset muistot säilyvät vuosikymmentenkin yli, täytyy aineiston käsittelyssä viitata henkilöhistoriaan. Koska
elämänvaiheisiin liittyvät yksityiskohdat tekevät henkilöistä tunnistettavia, olemme erikseen pyytäneet ja saaneet haastateltavilta tai heidän lähiomaisiltaan luvan käyttää tutkimuksessa heidän oikeita nimiään ja valokuviaan. He ovat myös lukeneet artikkelin käsikirjoituksen ja antaneet sille hyväksyntänsä. Kirjoitamme tämän artikkelin kunnioittaaksemme ja
kiittääksemme näitä ilomantsilaisia, jotka antoivat aikaansa tutkimuksellemme ja jakoivat muistonsa kanssamme.
4 ”Kun muistelen äitiä, muistan ne lauseet”
Rajakarjalaisten ensimmäisellä evakkomatkalla talvisodan alla vuonna 1939 on Helena Tahvanaiselle erityinen merkitys: hän syntyi evakkomatkan aikana, ja hänen syntymästään tuli yksi niistä tarinoista, joita perheen piirissä on toistettu ja joiden myötä muisto karjalan kielestäkin on säilynyt. Tarina on tullut tutuksi myös tutkijoille, sillä Helenan äitiä Akuliina Martiskaista on 1960- ja 70-luvuilla haastateltu useaan kertaan kielentutkimusta varten.
Katkelma 1 kuvaa nuorimman tyttären syntymää evakossa ollessa Akuliinan itsensä kertomana:
(1) Akuliina Martiskainen (s. 1900), tallennettu 1960 (Suomen kielen nauhoitearkiston tallenne SKNA 503:1, litteroitu teksti Raja-Karjalan korpuksesta, ks. Palander, Riionheimo & Koivisto 2017)
Kakśi viikkuu mie ol´in nuapuŕkylässä ńi sitte miulla tul´i nuorin lapši se tyttö. Sillä tavalla siitä, ei se ollut oikeem mukavoa myöh, ol´imma šiitä hyvim pikkusessa
mökissä. Niin ol´i, kolomet ol´ siirtolašie ja nel´l´ännet ol´i nel´l´äheŋkine pereh ol´i. – – Ni siitä myö ašuimma da šittä min-, mie tul´in, yhten‿yönä lapseŋkipieksi ja siitä mi-, yk- sieltä päin ol´i nuapurin emändä, läksi ja lämmitti saunan, nel´l´än, seutun
uamusilla, ta mie mäńin saunah ja puolen tunnin sisäh minulla lapsi tyttö tul´i šielä saunassa. Ja siitä myö, se, sielä puapuvoitih [’hoidettiin’] ja pestih ja oltih ja, minä sih pikkušeh mökkih šiitä tul´in. Lapsivuoteh laitettih pet´i minul eikä siit‿ollut mökiš šäŋkyy ńi, ne lau(at laitettii kahem peŋkim piällä ńin ne, väriśi ja vapiśi eikähän tullut siitä minulla levošta mitää eikä nukunnista eikä. Ja myö ol´ttii siitä kuusi viikkuo, ensimäsessä nuapuŕkylässä sittä meit otettih, tänne, ku piti läht´ie kaikkien sieltä ku šota šytty ja. Tul´i sota ja läkśimä myö kaikki matkoa jatkamah vaim minull‿ol´
kuusviikkoń tyttö. Myö mäntih šo- tuonne , Iisalmeh meitä meärättih. Lähtemääj ja sittä hyveä huoltahan ne piet´t´ii ihmiset kun ne, minulla pikkuvauva ol´i ńiin ne kun lotat noštel vain niitä meijän ne, toišet [Akuliinan v. 1937 ja 1938 syntyneet lapset] ol´i kaikki pienie ja.
[Riionheimo_Palander_kuva_1 tähän]
Kuva 1. Helena Tahvanainen 14.6.2012 (kuva: Helka Riionheimo).
Helenan muistot karjalan kielestä ovat peräisin jo lapsuudesta, ja hän muistaa hyvin esimerkiksi toisen ja lopullisen evakkoon lähdön vanhempiensa kotipaikasta Liusvaarasta vuonna 1944, jolloin hän oli 5-vuotias. Kaikki itkivät ja naapuri (toisen haastateltavamme
Teuvo Martiskaisen isoäiti) otti heitä kaikkia kaulasta kiinni sanoen ”elkeä vet muistelko miuta pahalla jos emmä tämän jälkie niä”.3 Lähtö on ollut käänteentekevä tapahtuma, ja siihen liittyvä voimakas tunnelataus on epäilemättä vaikuttanut siihen, että muistikuvat kantavat mukanaan myös karjalan kieltä. Helena kertoo lisäksi pitäneensä lapsena ja nuorenakin kovasti karjalan kielestä. Haastattelun aikana hän puhuu vanhemmistaan hyvin lämpimään sävyyn, ja rakkaisiin muistoihin yhdistyy olennaisesti myös karjalan kieli. Kun hän muistelee nykyisinkin äitiään, mieleen tulvii samalla muistikuvia äidin puhetavasta. Äiti oli kotoisin Porajärveltä Venäjän puolelta ja tullut Ilomantsin Liusvaaraan 17-vuotiaana
mentyään naimisiin Ontrei Martiskaisen kanssa; vuodesta 1944 alkaen perhe asui Ilomantsin Suomelle jääneessä länsiosassa. Erityisesti äidin ”karjalan murre” oli Helenan mukaan
vahvaa, eikä äiti halunnut tai yrittänyt unohtaa omaa kieltään vaan puhui sitä koko
elämänsä ajan. Akuliina Martiskainen (o.s. Vlasoff) oli Ilomantsissa tunnettu karjalan kielen taitaja, joka esiintyi julkisesti värttinällä kehräten ja ”suakkunoita” (’tarinoita’) kertoen.
Ontrei Martiskainen oli kotoisin Liusvaarasta, ja hänen murteensa oli Helenan mukaan lähempänä läntisen Ilomantsin puhekieltä. Karjalaisuuksiakin oli, sillä Helena muistaa isän usein sanoneen vieraille ”no tulkoapa nyt stolan kokkaa” (’käykää pöytään’). Myös isän puheella oli ollut kuuntelijoita, sillä perheen asetuttua sotien jälkeen Ilomantsin
Lammassaareen heillä kävi lähes joka vuosi yöpymässä matkailijoita – saari oli nimittäin suosittu retkeilykohde. Helena muistaa, että kaupunkilaisvieraat istuivat iltaisin
kuuntelemassa Ontrein ja Akuliinan tarinoita ja pyysivät kertomaan lisää. Perheessä oli siis totuttu siihen, että karjalan kieli on tarkkailun ja huomion kohteena.
Helena ei usko itse puhuvansa karjalaisvärisesti, ja haastattelun aikana hänen puheessaan yhdistyykin lähinnä Pohjois-Karjalan murteen ja suomen yleiskielen piirteitä. Hänestä olisi kuitenkin voinut tulla karjalan puhuja, jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Martiskaisen perhe oli – kierreltyään jonkin aikaa erilaisissa tilapäisissä majapaikoissa – asettunut
asumaan Koitereen keskellä sijaitsevaan Lammassaareen. Saaresta kulkeminen kouluun Ilomantsin kirkonkylälle oli työlästä, ja kelirikkoaikaan koti oli täysin eristyksissä. Kun Helena aloitti kolmannen luokan, hän siirtyi asumaan kirkonkylän asuntolaan; 10 vuotta täyttänyt tyttö pääsi ensimmäisen kerran käymään kotona vasta joululomalla. Vaikka Helena
3 Kansanlingvististen haastatteluiden imitaatiolitteroinnit ovat tämän artikkelin kirjoittajien tekemiä.
Osoitamme lainausmerkeillä, mitkä kohdat tekstissä ovat tallenteelta poimittua haastateltavien omaa ääntä.
Karjalankieliset sanat tai kohdat on lisäksi osoitettu kursivoinnilla.
suhtautui karjalan kieleen hyvin myönteisesti ja oli siitä kiinnostuneempi kuin vanhemmat sisaruksensa, ei karjalan kieli enää tarttunut hänen omaan puheeseensa, kun kotona pystyi viettämään pitemmän ajanjakson vain kesälomien aikana. Helenan kokemukset osoittavat omalta osaltaan, miten suuri merkitys vähemmistökielen säilymisen kannalta on
nuoruusiällä ja kouluajalla: edes myönteinen asenne karjalan kieltä kohtaan ei riittänyt pitämään yllä äidiltä opittua kieltä. Asuntolakoulussa ei vallinnut yhtä jyrkkä
pakkosuomalaistamisen henki kuin Saamenmaalla (ks. esim. Olthuis 2003: 568), mutta erossaolo vanhemmista ja suomenkielinen kouluympäristö tekivät tehtävänsä. Karjalan kielen ymmärtämisen taito kuitenkin säilyi, ja Helena kertoo ymmärtävänsä erityisesti puhuttua karjalaa. Hän myös lukee kaiken karjalankielisen kirjallisuuden mitä saa käsiinsä, mutta kirjoitettu karjala tuntuu vieraammalta.
Muistikuvat äidin puheesta ovat Helenalla hyvin elävät ja yksityiskohtaiset. Kun kysymme, miten äidin ja isän puhetavat erosivat toisistaan, hän käyttää nimitystä ”rytmi”: äidillä oli puheessaan tietty rytmi. Äidin puhe oli ”ihan musiikkia”, ”kuin kevätpuro männäp
pulputtaa”. Helenan muistikuvissa äiti myös puhui hyvin nopeasti, ja hänellä on rikas sanavarasto. Haastattelun aikana Helena jäljittelee äitiään lukuisia kertoja, ja usein sitaatit liittyvät pieniin tarinoihin. Äidin jäljitteleminen on hänen mielestään helppoa, koska äiti itse kertoi varsinkin vanhemmalla iällä elämänsä aikana sattuneista tapahtumista. Helena kuuli tarinat moneen kertaan, ja myöhemmin Akuliinan sanomiset ovat eläneet Helenan oman perheen piirissä toistuvina sutkauksina. Kun Helena perusti itse myöhemmin
marjanjalostusyrityksen, sen nimeksi tuli Mantsin makie. Nimen taustalla on usein kuultu Akuliina-äidin kutsu tulla syömään: ”tulkoa syömää tulkoo syömää vet ylem makieta makeeta oon tehnyt”.
Haastattelutilanteessa soitettiin myös Akuliinan vanhasta haastattelusta otettu näyte (katkelma 4 luvussa 5), ja sen kuunteleminen kirvoitti entistä enemmän kielellisiä muistoja.
Osa muistoista on peräisin kaukaa vuosikymmenten takaa. Helena muistelee esimerkiksi tilannetta, jossa oltiin vierailemassa isän veljen, Riiko-sedän luona. Sedän vaimo Outi tuli pihamaalle vastaan, ja he halasivat Akuliinan kanssa toisiaan. Perheen elämässä oli sitä ennen tapahtunut suuria muutoksia, sillä isä oli kuollut kesällä ja perhe oli muuttanut pois Lammassaaresta. Outi-täti kysyi Akuliinalta: ”A mitäpä kuuluu?” Äidin vastaus painui 15- vuotiaan Helenan mieleen: ”Ei vet mitää ’ihmeitä kuulu, jo tässä iham mietin ni että ei vai lie
Jumala miuta hylät kun ei oo mitää vastoinkäymistä antanut.”4 Monet tarinoista kertovat taloudellisesti tiukasta elämästä sekä Raja-Karjalan vuosina että evakkoon lähdön jälkeisenä aikana, mutta samalla muistiin on jäänyt myös kohtaamisia hyvien ihmisten kanssa. Kun Akuliina oli asunut vielä lapsuudenkodissaan nuorena tyttönä, hänen veljensä olivat joutuneet Venäjän ja Saksan väliseen sotaan, ja Akuliina oli jäänyt kaksin äitinsä kanssa.
Toimeentulo oli heikkoa, mutta joku järjesti Akuliinalle töitä: hän ajoi hevosella rahtia Lieksasta ja yöpyi Lieksassa kauppiasperheen luona. Kauppiaan nuoret tyttäret pyytelivät kylmissään olevaa Akuliinaa kanssaan saunomaan, mutta tämä ei olisi kehdannut
huonokuntoisten vaatteittensa vuoksi lähteä: ”mie en ilkie lähtie vet teijän kansa saunah kun miula on nii huonoset nämä ripuset vuattehet”. Sen jälkeen tyttäret olivat antaneet Akuliinalle omia vaatteitaan, mitä hän kiitollisena muisti vielä kauan jälkeenpäin. Toinen kertomus on ajalta, jolloin Helena oli pieni lapsi, noin 6-vuotias. Evakkoperheessä ruoka oli tiukassa, ja äiti keitti viimeiset jauhot puuroksi ja jätti puuron syötäväksi kouluun meneville lapsilleen. Nuorimmat lapset jäivät nukkumaan. Akuliina käveli naapuriin ja sai sieltä
kahdelta emännältä ruoka-apua: ”kun kumpanennii miule reppuun niim paljo antovat jauhoo kum mie jaksoin kantua”.
Jotkut kertomukset taas osoittavat Akuliinan olleen sanavalmis ja kuten Helena kuvaa,
”tilanteen hallitsija”. Kerran isää syytettiin oikeudessa ammattikalastuksesta luvattomalla alueella, ja todisteena esitettiin takavarikoidut verkot. Koska Ontrei itse ei päässyt savotan takia käräjille, Akuliina meni hänen sijastaan. Ontrei oli käsistään kätevä ja huolellisen työn tekijä, joka piti omat verkkonsa erinomaisessa kunnossa. Todistuskappaleena näytetyt verkot sen sijaan olivat huonossa kunnossa. Akuliina ei jäänyt sanattomaksi, ja hän on jälkeenpäin kertonut monta kertaa tapauksesta: ”Mie kun nostelin tuomarin eteh niitä tuota verkkoja ja sanoin että onko nämä ammatti-, kalastajan verkkoloita? Nämä on tuon
laiskiaisen tuon X:n [ammattinimike poistettu] ja meijän kunnol´l´iset verkot vet ottikkii.”
Tuomiota ei tullut. Liusvaaran aikoihin sattui myös tapaus, jossa nuori poliisi tuli
leimaamaan kalaverkkoja ja löysikin vahingossa hirventaljan. Hirviä oli tuolloin paljon, ja kun ruoasta oli jatkuvasti pulaa, isä ampui joka vuosi (hieman luvattomasti) yhden hirven, ja tällä kertaa talja oli ollut vintillä kuivumassa. Akuliina ohjasi poliisin vinttiin: ”nouse vai tuonev
4 Luettuaan artikkelin käsikirjoituksena Helena lähetti meille postitse korjauksen tähän muistiin. Kirjeessä hän kertoo Akuliinan sanoneen ”hyviä vet kuuluu, jo oonni arvellut liekkö jumala miut hyllännyt kun ei ole antanna vastoinkäymäsiie”.
vinnii että pappa eij‿ook kotona vain tuota, sieltä vet löyvät ne verkot.” Poliisi nousi ulkoa tikkaita pitkin vinttiin ja huusi: ”Täällähän on hirven talja, onkos tässä jo leima?” Lapsilleen Akuliina on muistellut: ”Mie kun tikapuita ravahutin ja sanoin että verkkoja vet mänit katsomaa etkä hirvental´jua. Sua äkkiä sielä pois mie kun nämä tikapuut, tähän ravahutam muahan ni sieläi pysyt.” Poliisi oli tullut nopeasti alas, ja asia oli jäänyt silleen.
Haastattelussa kysyimme Helenalta myös karjalan kielen piirteistä, jotka eroavat Ilomantsin savolaismurteesta. Yksittäisten piirteiden esiin nostaminen on ollut koko aineistossamme haastateltaville vaikeaa, sillä kielenpuhujat eivät useinkaan kiinnitä huomiota puheen tarkkoihin yksityiskohtiin (esim. Palander 2011: 167–168). Myös Helenan on hankalaa tarttua mihinkään yksityiskohtaan, ja hän kuvaili esimerkiksi äitinsä puhetta enemmänkin puherytmin ja elävyyden kuin kielenpiirteiden näkökulmasta. Kun pyysimme häntä pohtimaan, miten karjalaksi sanottaisiin suomen yleiskielen sana itse, hän alkoi maistella sanaa: ”Miten se äiti sannoo, mie ite? Ei kyllä se on mie iče, mie iče”. Sanaa metsä hän pohtii seuraavasti: karjalainen sanoisi ”mänkeä vai meččäh”. Helenan karjalankieliset muistot osoittavat, että muistikuvat karjalasta voivat olla hyvinkin tarkkoja ja autenttisia, vaikka yksittäisten karjalankielisten piirteiden tietoinen pohdinta ei ole helppoa. Karjalankieliset jäljittelyt vastaavat hyvin sitä, millaisena Akuliinan puhetta on tallennettu 1960–70-luvun haastatteluissa, joskin liudennus on huomaamattomampaa ja klusiilit pääasiassa
soinnittomia. Jäljittelyistä puuttuu useimmiten rajakahdennus (jota karjalan kielessä ei olekaan), vaikka rajakahdennus ja jopa loppu-k ovat tavallisia Helenan omassa
suomenkielisessä puheessa.
Kun Helenalta kysytään karjalan kielen elvyttämisestä ja elpymisestä, hän pitää näitä mahdollisina. Hän on kuullut, että päiväkodissa opetetaan karjalaa, ja sieltä elvyttämisen pitäisi hänen mielestään lähteä. Helena itse muistaa tarkasti lapsena kuulemiaan
karjalankielisiä tarinoita ja keskusteluita, joten jos kieli tuodaan lasten arkeen, sillä on mahdollisuuksia elpyä. Hänen tapauksessaan muistikuvien mieleen painumista ja säilymistä ovat edistäneet monet asiat: läheinen tunneside, muistikuviin liittyvät kertomukset,
tarinoiden toistuminen (ensin Akuliina-äidin omassa puheessa ja myöhemmin Helenan kertoessa samoja tarinoita omalle perheelleen) ja varmasti myös se huomio, jota äidin ja isän karjalankielinen puhe sai ulkopuolisilta Helenan lapsuudessa.
5 ”Karjalaisten puhe on kuin musiikkia korville”
Kuten edellä esitellyn Helena Tahvanaisen, myös Ilomantsin Huhuksessa syntyneen Teuvo Martiskaisen (s. 1953) sukujuuret johtavat Ilomantsin Liusvaaraan. Teuvon isovanhemmat Jevdogia (Outi) ja Grigori (Riiko) Martiskainen asuivat Akuliina ja Ontrei Martiskaisen naapureina; Grigori ja Ontrei olivat veljeksiä. Teuvon elämän käännekohta oli vuonna 1977, kun hän kymmenen vuotta ”maailmalla oltuaan” päätti tulla paluumuuttajana Ilomantsiin yhdessä niin ikään ilomantsilaistaustaisen puolisonsa kanssa. Teuvolla on muistikuvia karjalan kielestä omilta sukulaisiltaan jo lapsuudesta asti, mutta nuoruudessaan hän ei ollut kiinnittänyt kieleen erityistä huomiota. Sen sijaan Ilomantsiin paluun jälkeen hänestä tuli karjala-entusiasti, joka on aktiivisesti tutkinut juuriaan, harrastanut sukututkimusta, käynyt kuuntelemassa Suomen kielen nauhoitearkistossa sukulaisistaan tehtyjä tallenteita, tehnyt itsekin haastatteluja ja litteroinut niitä sekä koonnut useita omakustannekirjoja. Hän kertoo olevansa poikkeuksellisen kiinnostunut juuristaan ja on sen kautta myös opetellut karjan kieltä ja karjalaista ”puhumistyyliä”. Hän ei pidä itseään varsinaisena karjalanpuhujana mutta tuntee omaksuneensa perinteen keruun ja haastattelukasettien kuuntelun myötä sukulaisiltaan ”heidän henkensä”. Haastattelun aikana käy selväksi, että Teuvolla on
tarkkoja ja yksityiskohtaisia muistikuvia karjalan kielestä nimenomaan tallenteiden ansiosta.
Teuvo kuvaa tavallista omaa puhettaan kirjakieleksi, johon sekoittuu paikallista savolais- ilomantsilaista murretta, ja tämä kuvaus vastaa hyvin haastattelutallennetta.
[Riionheimo_Palander_kuva_2 tähän]
Kuva 2. Teuvo Martiskainen 14.6.2012 (kuva: Helka Riionheimo).
Teuvon oma kielellinen elämäkerta poikkeaa tavallisista ilomantsilaisista. Kun hän oli 16- vuotias, hänet valittiin vaihto-oppilaaksi Leningradiin ammattikouluun, missä hän opiskeli kahden ja puolen vuoden ajan metallisorvaajaksi ja oppi samalla venäjän kielen. Saamme
vaikutelman siitä, että hänellä on hyvä kielenomaksumiskyky, ja Teuvo kertoo, että hänen venäjän ääntämyksensä on sanottu kuulostavan syntyperäiseltä. Haastattelun aikana kuullut karjalan kielen imitaatiot vahvistavat käsitystä, että hänellä on kyky oppia kieltä
foneettisesti tarkalla tavalla. Palattuaan Leningradista Suomeen Teuvo työskenteli muutamia vuosia teknikkona mutta teki myös tulkin töitä, mikä sekin osoittaa hänen venäjän taitonsa vahvuuden. Venäjästä on ollut hänen mukaansa paljon hyötyä myös siinä vaiheessa, kun hän kiinnostui karjalan kielestä. Venäjän kautta Teuvo oppi ”nopean
höpötystyylin”, jonka hän pystyi sitten siirtämään karjalaan: ”ei tarvinnut kuin opetella karjalankieliset sanat”. Karjalan puhumiseen pitää hänen mukaansa asennoitua niin kuin puhuisi venäläisen kanssa, eli on ”pantava paljon nopeampi tahti”. Lisäksi venäjän kieli auttaa ymmärtämään karjalan kielen venäläislähtöisiä ”vivahdesanoja”.
Edellisessä luvussa esillä ollut Akuliina Martiskainen oli Teuvon isoisän veljen vaimo, ja Teuvo muistaa hänenkin puhetapansa hyvin. Vähäisiä muistikuvia on lapsuudesta, mutta paremmin Teuvo tuli tuntemaan Akuliinan palattuaan Ilomantsiin ja alettuaan käydä ortodoksisessa kirkossa. Teuvo työskenteli myös kirkon ponomarina (’suntiona’) ja oli paljonkin tekemisissä Akuliinan kanssa, joka oli harras kirkossa kävijä. Akuliinan, oman isoäitinsä Outin ja muiden vanhempien naisten puheen Teuvo muistaa olleen
karjalaisempaa kuin miesten, jotka olivat liikkuneet suomalaistaustaisten rajavartijoiden tai metsänvartijoiden kanssa ja oppineet sillä tavoin suomea. Akuliina on Teuvon muistikuvissa karjalaisempi kuin Outi, joka oli viettänyt enemmän aikaa luterilaisten (eli suomenkielisten) kanssa. Teuvo on kiinnittänyt huomiota myös Outin puheessa esiintyneeseen vaihteluun:
kun Teuvo haastatteli isoäitiään ja käytti itse savolaismurretta, myös vastaukset olivat savolaisempia. Mutta kun Outi kertoi vauhdikkaammin muistoistaan, lauserakenne ja tyyli muuttuivat. Haastattelun loppupuolella kuuntelimme Teuvon omaa haastattelutallennetta, ja siinä Outin puheessa todellakin on enemmän savolaisuuksia kuin Akuliinalla.
Imitaatiotestissä Teuvoa pyydetään jäljittelemään sekä Akuliinaa että Outia. Akuliinaan hän tarttuu kirjan avulla; hän on kirjoittanut omaan kirjaansa äänitallenteen tekstiksi ja sanoo kuunnelleensa tarkkaan, miten Akuliina on tallenteella puhunut (katkelma 2). Ääneen lukiessaan hän tavoittaa karjalan kielelle ominaiset foneettis-fonologiset piirteet kuten liudennuksen ja soinnilliset klusiilit, vaikka niitä ei ole tekstiin merkitty; tämä viittaa siihen, että Teuvolla on elävä muistikuva tallenteesta kaikkine vivahteineen.
(2) Akuliina Martiskainen; haastatellut ja tekstiksi purkanut Teuvo Martiskainen (Martiskainen 2003: 86.)
Se ol semmosta, kun ol sota syksy. Kolmekymmentä yheksän vuosiluku. Ol viikkokaus aikua, no ol semmosta kuhinua. Se alko vain. Se uamulla rupesi tapahtumaa. Sota tulee ja liikekannalle pano tuli. Kaikki nyt otettiih, nyt pitäy kaikkien joutuu ikähän luvun mukaah. Minä olin, meillä oli miehet savotassa, jo tuo oli vanhempi poika. Minä oli tuohon nuorimpah lapseh Helenah ihan viimeselläh. Ei ies meitä ottais ennen.
Miehet tultiih lauantaina pihah. Emmä kerinnyt saunio kylpie. Mie paissoin, oli meillä lauantaina semmonen tyyli, myö kun miehet oltiih savotoiss sielä koko viikot, niin pitihän meillä aina pyhäks tehä. Kaikenmoista tevosta teimmä, piirakkua tahi kukkosta ja sultsinua. Miehet kun tultiih, niin sotaherrat tultiih lauantaina. Kaks sotaherrua kansakoululle.
Itselleen tutumpaa ja läheisempää Outia Teuvo imitoi ulkomuistista tuottaen pitkähkön karjalankielisen katkelman (esimerkki 3), jossa muistellaan nälkävuosia 1900-luvun alussa;
katkelma on ilmeisesti peräisin Teuvon tekemästä haastattelusta, sillä se sisältää myös yhden haastattelijan kysymykseltä vaikuttavan kohdan.
(3) Teuvo Martiskainen imitoi isoäitiään Outia (Jevdokia Martiskainen, o.s. Vlasoff, s.
1900)
– Ho-ho-hospot´i ollet kuka tulou. A minne mänöyt? A mie ol´in, pal´joko mie ol´in ńi, ka seiččemenitoist mie ol´in ni, sillo gu tuldih ne ńälgävuojet, ńälgävuojet tuldih jo. Em mie viel naimisis ollu, vai ol´inko mie? En libo viel ollu. En ollu naimišiš.
– No eikö tullum mitä?
– No ei ńimidäh tulluh ei ńi perunuo ei viljoa ei midäh. Toista vuotta myö söimmäi, pettul´eibie ei ńimidäh ollu kalarruodoloi pilikkoloičimma da, niitä pańimma šekah maguloiks.
Imitoinnit ovat foneettisesti eläviä ja sisältävät karjalan kielelle ominaisia äänteitä hyvin autenttisina. Ne osoittavat Teuvon pystyvän sekä painamaan mieleensä puheen foneettisia ja prosodisia yksityiskohtia että tuottamaan niitä itse omassa imitaatiossaan.
Teuvo kuunteli saman näytteen Akuliinan puheesta kuin Helena ja muut haastateltavat (esimerkki 4), ja pyysimme häntä kertomaan, millä tavoin näyte eroaa Ilomantsin savolaismurteesta.
(4) Akuliina Martiskainen (s. 1900), tallennettu 1975 (SKNA 12072:1a, litteraatio Raja- Karjalan korpuksesta, ks. Palander ym. 2017)
Kumba minä ńiitä en lapšuuvesta muissa. Ne ol´ pitkäm matkam piässä mit ol´i ne kuulu. Niitä piti lähtie nää- kärrilöil‿ajettii hevosila monet monet, kyläv välit. Kun käytih. Ja tuošša on yksi, Kivilahessa yks Kärkkäine ol´i. Mikäs sillä ńimi, ol´is ku Kärkkäiseksi vaan sanottih minä nyt em muišša mikä sillä ńimi on ei se on vasta äskettäin kuollut. Ni se ol´i semmońi kuulema t´ietäjä, jos varasti, toine minkä, ja järkieh mäńi sanomah, häneltä hävisi ja se voi varaštoa, pitäis olla semmońi semmońi hänem mielem mukah ńin, kuuleh se teki sen ei käynyt missäi ja se toi sen iče. Käynyt ei minnee paikam piältä mikäv, hänellä lie ollut semmońi. Šitähän Kivilahessa ho- hoaššettih ihan julki jälki. Ta käypi moń on käynyt sen luokše. Oisko rahakukkaron tahi mi humalas varastat kuka ńi se pidi tuuva takaši. Ta anteeksi pyyvellä. Šit‿ei tullut mitäi. Jos ois tahtot se, isändä sen, keltä varasti minkä nin, se ois tehnyt niin kun vähä mitä hyvää, pahempoa. Va s‿ei kuka se sitä va eihän kukai, šemmoišta. Kässe tehä.
Teuvo toteaa, että karjalaiset puhuvat paljon, ja Akuliinakin kertoo näytteessä yhtä lyhyttä asiaa monin eri sanoin. Savolainen sanoisi lyhyemmin (”sillä tul´ huono omatunto ja sem piti makssoor rahasa”), mutta Akuliina ”laulaa laulaa lallallaa, niin kun lintu puussa visertää”.
Kerrontatyyli on rikas, täytyy nähdä kaikki ”sateenkaarivivahteet joka puolelta ja saadak kerrottua ne kaikki joka puolelta”. Tällainen tekee karjalankielisen puheen kuuntelun mielenkiintoiseksi; puheessa nähdään suurta mystisyyttä, kun samaa asiaa voi lähestyä
”lukemattomin eri mielikuvituksellisin kanavin ja keinoin”. Teuvo kuvailee karjalaa hyvin tunnepitoisesti: Karjalaisten puhetta voisi kuunnella yötä päivää väsymättä, se on kuin musiikkia korville. Se on sielukasta kerrontaa, sielukasta itsestään antamista; se on terapeuttista samalla tavoin kuin musiikki on terapeuttista.
Yleisten luonnehdintojen lisäksi Teuvo esittää haastattelussa myös havaintoja karjalan kielelle ominaisista piirteistä. Hän toteaa, että Outin ja Akuliinan ”lauseitten ja virkkeitten muodostus on niin kun väärää suomea, vääränlaista suomea” ja pohtii, olisiko tässä taustalla venäjän kieli. Esimerkkinä Teuvo kertoo muistikuvan ajoilta, jolloin Outi-mummo oli ollut vahtimassa Teuvon lapsia ja vastannut usein myös puhelimeen. Kun vaimo soitti ja pyysi,
että Teuvon pitäisi tulla hakemaan häntä töistä, Outi oli välittänyt Teuvolle viestin, että hänen pitää lähteä ”äid´iedäh hakemah”. Teuvo kuvailee tämä fraasin karjalaisuutta niin, että t:t olivat d-äänteitä ja hakemaan-sanassa oli h-loppu. Lisäksi hän toteaa teonsanan olleen viimeisenä ja pohtii, päättääkö Akuliinakin lauseensa verbiin. Mieleen tulee muita karjalankielisiä verbilausekkeita: ”Mändiih tuldii da oldiih. Käydih, kaččomas käydih.”
Huomio on siis selvästi kiinnittynyt karjalan kielen suomesta poikkeavaan sanajärjestykseen.
Kun Teuvo ajattelee Martiskaisen laajan suvun eri sukupolvia, näyttää selvältä, että karjalan kieli on kadonnut yhden sukupolven eli Teuvon vanhempien sukupolven aikana. Tämä on todettu myös eurooppalaisia vähemmistökieliä koskevassa ELDIA-tutkimushankkeessa (Sarhimaa 2017: 149–156). Taustalla Teuvo näkee muun muassa paikkakunnalla vallinneen suoranaisen ”ryssävihan”. Kouluaikana evakkotaustaisia lapsia kiusattiin vielä Teuvonkin lapsuudessa, väijyttiin metsässä, kivitettiin ja huudettiin ”ryssä ryssä”. Karjalaisista, joiden oli pitänyt jättää oma kotinsa venäläisten puolelle, tuntui käsittämättömältä, että heitä nimiteltiin venäläisiksi. Lapset tunsivat häpeää siitä, että olivat toisia huonompia.
Karjalaistaustaisten lasten piti myös olla koulussa tavallista parempia, kiltimpiä ja hyvätapaisempia, jotta he ansaitsivat asemansa kyläyhteisössä. Kokonaisen sukupolven täytyi olla puhumatta karjalaa, mutta nykyisin tilanne on onneksi jo vapaampi. Karjalan kielen tulevaisuuteen Teuvo suhtautuu varsin myönteisesti ja ajattelee, että karjalan kieltä ei tapa mikään, koska karjalaisuus on niin ”syvällä”. Ortodoksisuus-karjalaisuus on hänen mielestään arvokkainta mitä on olemassa. Kouluun hän ehdottaa Ilomantsissa ja koko Pohjois-Karjalassa ”pakkoruotsin” tilalle ”pakkokarjalaa”.
Teuvo kertoo haastattelussa useissa yhteyksissä hyvästä muististaan ja siitä, että jos hän alkaa muistella, hän pystyy palauttamaan mieleensä elämänsä ajalta kaiken mitä haluaa.
Imitoitujen katkelmien perusteella näyttää myös siltä, että hänen auditiivinen,
kuulonvarainen muistinsa on erityisen hyvä. Nämä ominaisuudet yhdessä innostuneen asenteen kanssa ovat johtaneet hänet sekä tallentamaan karjalaa että kuuntelemaan sitä tarkalla korvalla ja opettelemaan vanhojen sukulaisten jäljittelemistä. Karjalaksi puhuminen vaatii Teuvon mukaan tiettyä asennoitumista. Kun hän itse alkaa puhua Akuliinan tai Outin tyyliin, hänen pitää unohtaa itsensä ja heittäytyä Liusvaaraan 1800-luvulle. Hänen täytyy ensin kuunnella tallennetta kasetilta, ennen kuin oppii ymmärtämään puhujan mielen ja sielun – jäljittelyssä ei riitä tekninen taito vaan tarvitaan myös karjalainen sielu, jotta puhe
soi ja laulaa. Teuvolta tallentamamme karjalankieliset katkelmat ovatkin taitavia imitaatioita, joissa hän eläytyy voimakkaasti vanhojen sukulaistensa rooliin.
6 ”Olin semmonen, kuuntelin ja tarkkailin kun meillä kauppa oli”
Kolmantena karjalan säilyttäjänä esittelemme Irina Laulajaisen (o.s. Martiskainen, 1917–
2015). Irinan äiti Maria Martiskainen (o.s. Vlasoff) oli Teuvon Outi-mummon vanhempi sisar.
Kun Irina oli noin 5-vuotias pieni tyttö ja asui kauppaa pitävien vanhempiensa kanssa Ilomantsin Liusvaarassa, hän kiipesi usein uunin päälle kuuntelemaan talossa käyvien ihmisten puheita. Hän oli pikkuvanha lapsi ja kiinnostunut aikuisten puheesta ja kielestä, ja talossa liikkuikin monenlaista väkeä: kaupan asiakkaita, yläkerrassa asuvia vuokralaisia (työnjohtajia, rakennusmestareita), sotilaita ja savotasta tulleita työmiehiä. Vaikuttaa siltä, että Irina on synnynnäinen kielentarkkailija, sillä hänellä on lapsuudesta asti tarkkoja muistoja eri ihmisten puheista, ja haastattelun aikana hän jäljittelee onnistuneesti sekä karjalan kieltä että Ilomantsin savolaismurretta. Hän itse puhuu melko yleiskielisesti;
karjalan kielestä muistuttavat vain se, että hän ei yleensä äännä rajakahdennusta, sekä paikoin se, että adessiivi on allatiivin funktiossa (esim. yhellä autoilijalla ’autoilijalle’ vieraaks tuli). Ilmeisesti myös Irinan perhe on ollut vähemmän karjalankielinen kuin muut Liusvaaran asukkaat. Irina arvelee, että koska hänen vanhempansa olivat niin paljon tekemisissä
muiden kuin paikallisten karjalankielisten kanssa, se jätti jälkensä heidän omaan kieleensä.
Lisäksi Irinan äiti oli asunut pikkutyttönä Pietarissa ja oppinut siellä venäjää (käynyt vähän venäjänkielistä kouluakin) ja oli sitten Ilomantsissa joutunut opettelemaan suomen
uudestaan. Äiti oli myös 15-vuotiaana ollut töissä pappilassa. Omasta sukupolvestaan Irina kertoo, että ”nuorempi polvi ei me murrettu”, mutta hän itse on tarkkailemalla painanut karjalan kieltä mieleensä: ”osoan kyllä matkien niitä”.
[Riionheimo_Palander_kuva_3 tähän]
Kuva 3. Irina Laulajainen 17.8.2012 (kuva: Marjatta Palander).
Irina oli valmistautunut haastatteluun kirjoittamalla vihkoon muistamiaan karjalankielisiä sanoja ja fraaseja, joita on kertynyt monta sivua. Hän kertoo, että nykyilomantsilaiset tai edes hänen omat lapsensa eivät tunnista näitä sanoja. Olemme koonneet osan näistä sanoista asetelmaan 1, jossa ensimmäisessä sarakkeessa on Irinan kirjoittama teksti (ks.
myös kuvaa 4), toisessa litteroituna se, miten hän on nämä sanat ääntänyt haastattelussa, ja kolmannessa kyseisen sanan merkitys Karjalan kielen sanakirjan (KKS) mukaan. Osan
sanoista Irina on kirjoittanut isolla ja osan pienellä alkukirjaimella. Monesti Irina on kirjoittanut vain sanan perusmuodon ja tuottaa muutaman siihen liittyvän fraasin
ulkomuistista. Useaan kertaan sanoja luetellessaan Irina toteaa: ”ei meillä käytetty”; hänen perheessään nämä sanat eivät olleet käytössä, vaan hän on poiminut ne muualta. Osa sanoista on peräisin Suojärveltä, ja Suojärven murteesta Irina toteaa, että siellä oli
”vaikeampia” murresanoja, millä hän ilmeisesti viittaa siihen, että osa suojärveläisten (mahdollisesti livvinkarjalaisesta) sanastosta ei ollut tuttua ilomantsilaisille. (Erikseen on vielä mainittava, että Karjalan kielen sanakirjassa affrikaattaa merkitään
konsonanttiyhtymillä tš ja ttš, kun taas itse litteroimissamme katkelmissa käytämme yksinäisaffrikaatasta ja geminaatta-affrikaatasta merkkejä č ja čč.)
Asetelma 1. Irinan muistiin kirjoittamia karjalankielisiä sanoja. Karjalankieliset sanat ja fraasit on merkitty kursiivilla.
Irinan kirjoittama
teksti Haastattelusta litteroitua Sanakirjamerkitys (hakusana KKS:n mukaisessa asussa) Ajivoissa ativoissa; adivoissa ativoija v. ’vierailla (tav.
sukulaisissa)’
Besodat; hauskat
pesodat besoDat; pessoDat peśśota s. harv. mon.
’illanistujaiset, illatsut, iltamat’
Blahoi ylen Blahoi ylem blahoi plahoi a. ’kiltti’
Bri[e]gut briegut, hauskat pesodat prieku s. ’huvi, ilonpito, vallattomuus; mon. kestit, pidot’
Buiska buiskaks sanottii vinttiä vuiška s. ’ullakko, vintti’
Gornizza gorńičča; tulgoa gorniččaa;
mänGeä gorniččah kornittša s. ’vierashuone, kamari’
Hotji anna hot isompi
pala anna hot´i isompi pala hot adv. ja konj. ’vaikka, vaikkapa, jos’
Igöi Jengua saitta igöi d´enGoa saitta? tuliko
d´enGoa t´enka s. ’raha’
Jieto, Jiji d´ieto oli ukki; d´idiks me
sanomme tieto(i) s. ’isoisä’; titi s.
lastenkielessä ’isoisä’
Jiäjö; Jiäjinä d´iäd´ö teätö s. ’setä t. eno’; teätinä s. ’sedän t. enon vaimo’
Pertti perti; tulgoa perttii; istukkoa
pertim penkil pertti s. ’tupa, pirtti, asuinhuone t. -rakennus’
riähkä elgeä riähkeä tehkeä reähkä s. ’synti’
Rotinat rot´inat, tii(ättekö rod´inat? rotina s. mon.
’vastasyntynyttä lasta katsomaan saapuneiden tuomiset’
räzzinä räččinä; rä-činä [ensimmäisen
tavun jälkeen tauko] rättšinä s. ’naisen (pitkä) paita’
Sinzzo sinččo sentšoi s. ’eteinen, porstua’
Spuassu spuassunpyhänä spoassa s. ’Herran
kirkastumisen muistopäivä’
Stasouna časouna tšasouna s. ’rukoushuone’
Sturata; läkkä Sturuamah isoh mägeh
čura, čuruomah; läkkä čuruomah tšurata v. ’luistaa, liukua, livetä; ajella; laskea mäkeä’
Truba truba trupa s. ’savutorvi, -piippu’
Irinan mainitsemat sanat löytyvät Karjalan kielen sanakirjasta (toisinaan hiukan erilaisessa fonologisessa muodossa), joten hänellä on todellakin monipuolisesti hallussaan vanhaa karjalan kielen sanastoa, jonka äänneasun ja merkityksen hän muistaa hyvin. Sanakirjassa hakusanana on karjalan kielen vienalaismurteiden mukainen sana, joten vaikka hakusana ei vastaa täysin Irinan esittämää muotoa, se ei tarkoita, että Irina muistaisi väärin. Ilomantsissa puhutussa varsinaiskarjalan etelämurteessa on esimerkiksi esiintynyt klusiilien
soinnillistumista soinnillisessa äänneympäristössä, ja Irinakin ääntää klusiilit monesti
soinnillisina tai puolisoinnillisina. Lisäksi ensi tavun diftongiutunut ää on Irinalla
säännöllisesti iä (esim. riähkä, jiäjö), ja Karjalan kielen sanakirjan Ilomantsin esimerkeissä on niin ikään iä-diftongi. Haastattelutilanteessa Irina ääntää sanat karjalaisittain ja tavoittaa klusiilien ja s:nkin soinnillisuuden (esim. izot ryndähät), liudennuksen, suhu-s:n ja affrikaatat, joten hänen muistikuvansa ovat foneettisesti hyvin tarkkoja.
[Riionheimo_Palander_kuva_4 tähän]
Kuva 4. Irinan muistiin merkitsemiä sanoja (kuva: Helka Riionheimo).
Irina ei tunne nykykarjalan ortografiaa tai karjalan kielen kielitieteellisiä
merkitsemiskonventioita, joten hän on pyrkinyt kirjaamaan mielessään olevan, usein foneettisesti hyvin tarkan muistikuvan suomen kielen kirjaimiston avulla. Hänen
käytänteensä tuovat esiin joitain kiinnostavia karjalan kielen äänteisiin liittyviä seikkoja.
Ensinnäkään hän ei juurikaan merkitse liudennusta, vaikka hänen ääneen lukiessaan
liudennus on paikoin selvä. Poikkeuksena on ainoastaan sana hot´, jonka Irina on kirjoittanut muodossa hotji. Kuitenkin hän näyttää säännöllisesti merkitsevän liudentuneen d:n suomen j-kirjaimella: jieto, jiji, jiäjö, jiäjinä, jengua. Irina ääntää näissä tapauksissa selvästi
liudentuneen d:n, ja ilmeisesti se assosioituu hyvin lähelle suomen j-äännettä. Toiseksi Irinalla on haastattelun perusteella selvästi jonkinlainen käsitys karjalan kielen
affrikaattaäänteestä č. Hän ääntää sen monessa sanassa, mutta hän ei ole varma, miten äänne pitäisi kirjoittaa. Vihkoon hän on johdonmukaisesti merkinnyt sanan sisällä
geminaatta-affrikaatan käyttäen kahta z-merkkiä (gornizza, räzzinä, sinzzo); mukana ei ole sanoja, joissa olisi sanan sisällä yksinäisaffrikaatta. Sanan alussa hän käyttää
kirjainyhdistelmää st (stasouna, sturata). Haastattelun aikana hän kiinnittää huomiota erityisesti sanaan räččinä: hän toteaa, ettei tiedä, miten se pitäisi kirjoittaa, ja ääntää sitten sanan pitäen pienen tauon rä-tavun jälkeen: rä-činä. Selvästikin hänellä on intuitiivinen taju siitä, että karjalan affrikaatta on eri äänne kuin suomen ts-konsonanttiyhtymä.
Muistikuvien kielellinen tarkkuus on ilmeinen myös pitemmässä spontaanissa
imitointijaksossa, jonka Irina tuottaa kuunneltuaan saman Akuliina Martiskaisen näytteen kuin muutkin haastateltavat (ks. katkelmaa 2 luvussa 5). Akuliina on ollut Irinalle tuttu
varsinkin ortodoksisen kirkon kautta, ja näytteen kuuntelun jälkeen mieleen tulee tapaus, jolloin seurakuntatalolla oli ollut jokin tilaisuus ja Akuliina oli lähtenyt sieltä pois
väsymykseen vedoten (esimerkki 5). Imitaatio on kielellisesti ja foneettisesti tarkka ja todellakin muistuttaa Akuliinan puhetta. Katkelmassa on lainausmerkeillä erotettu ne osat, jotka ovat Akuliinan jäljittelyä eli karjalankielisiä; suomenkieliset täytesanat ja
huomautukset ovat kursivoimattomia.
(5) Irina Laulajainen imitoi Akuliina Martiskaista (o.s. Vlasoff, s. 1900)
”Nyt miula väsyttäy. Mie lähem muate. Mie (d´o) illala, varussin, kuolins-”, tuota ”- vuattehet jotta jos satun yön aigah kuolemah”, sano ”ga uamula herää, ga kačon ga, sukkazet unohtut‿on”. Sano ”sentähenGö lienen jiänyt eloh”. Sano ”nyt mie lähem muate. Br- hyvästi kaikki” ei brošti-, -sanaa enää käyttäny. ”Hyvästi jiäkeä. Mie lähen, miuta rupes ńukuttamah.” – – ”Kaikki varussin yön, kuol´immekon, ka sukkazet (olin) unohtant ja, sänGy piäh”.
Irinan tarkka kielikorva tulee havainnollisesti esille myös silloin, kun häntä pyydetään vertaamaan karjalan kieltä ja Ilomantsin savolaismurretta toisiinsa. Vaikka hän ei itse ole myöskään Ilomantsin murteen puhuja, hän kykenee jäljittelemään sitä yhtä
tarkkakorvaisesti kuin karjalan kieltäkin. Esimerkiksi syömään kutsuttaisiin Ilomantsin kirkonkylällä seuraavasti: ”Tulukkee syömmään ja vällee. Niiku oisitta jo.” Liusvaaran
emännät taas kutsuivat näin: ”Tulkoa lapset syömäh. Tulgoa enämbieze, jottei ruuvat jiähy.”
Lisäksi hän on havainnut, että Ilomantsissa käytetään vielä nykyisinkin jonkin verran loppu- k:ta, esimerkiksi ”tulukkeek”. Hän kertoo myös kaskun eräästä rajavartioston sotilaasta, jonka kutsumanimi oli ”kik-Tahvanainen”. Varsinkin Karjalankannakselta kotoisin olleet sotilaat, joiden kotimurteelle rajakahdennus ja loppu-k ovat täysin vieraita, sanoivat hänestä: ”Kik tuli.” Kuten jo aiemmin mainitsimme, Irinalla itsellään ei yleensä ole rajakahdennusta, ja tämän piirteen puuttuminen onkin melko tavallinen piirre
suomalaistuneissa karjalaissuvuissa (Hirvonen 1972, 75–92; Palander 2015). Irina esittää myös muutamia muita ilmauksia, jotka ovat erilaisia savolaismurteissa ja karjalassa:
”elekkee” – ”elgeä”, ”olokkoo sitte ’immeisiks” – ”olgoa ihmisiks lapset”.
Karjalan kielen tulevaisuudesta kysyttäessä Irina sanoo, että kielen säilyminen olisi ihanaa, mutta hän pitää kielen oppimista vaikeana. Haastattelun aikana hän monta kertaa hieman
haikeasti toteaa, että hänen oma lapsuudenperheensäkään ei puhunut karjalaa eikä hän ole päässyt rakkaana ja kauniina pitämäänsä kielimuotoa aktiivisesti käyttämään. Hänen
muistamansa sanat ja lauseet osoittavat, että vaikka hän ei ole varsinaisesti kasvanut karjalan kielen puhujaksi, hänellä on kielestä kuitenkin erittäin tarkkoja muistikuvia.
Lapsuudenaikaiset muistikuvat ovat eläneet haastattelutilanteeseen saakka.
7 Lopuksi
Tässä artikkelissa olemme esitelleet tapaustutkimuksen omaisesti, millaisia muistikuvia kolmella ilomantsilaisella on lapsuudessa ja myöhemminkin elämän varrella kuullusta karjalan kielestä. Tarkoituksena on ollut täydentää aikaisempaa, laajempaan aineistoon perustuvaa yleiskuvaa rajakarjalaistaustaisten suomalaisten imitoimasta karjalan kielestä (Palander & Riionheimo 2018a). Olemme halunneet ottaa lähemmin tarkasteltavaksi kolme yksilöä, jotka haastattelutilanteessa ennakolta valmistautumatta tuottivat pitkiä ja
monipuolisia karjalankielisiä jaksoja. Ei ehkä ole sattumaa, että tällaisia haastateltavia kohtasimme nimenomaan Ilomantsissa. Ilomantsissa ovat suomen ja karjalan kielet eläneet vuosisatoja rinnakkain ja vaikuttaneet toinen toisiinsa, ja kun itäosa luovutettiin
Neuvostoliitolle, saivat sen asukkaat asettua pitäjän länsiosiin, lähelle alkuperäistä kotiseutuaan. Ilomantsissa ollaan nykyisin myös ylpeitä karjalaisuudesta ja karjalaisista juurista, mikä näkyy esimerkiksi eräiden yritysten toiminnassa ja tuotenimissä.
Artikkeli osoittaa, että kolmella haastateltavallamme on hyvin eläviä ja elämänmyönteisiä karjalankielisiä muistikuvia. Näitä muistikuvia he ovat pystyneet haastattelutilanteessa palauttamaan mieleensä ja jäljittelemään tavalla, jota kansanlingvistiikassa voidaan kuvata termeillä tarkka (accurate), yksityiskohtainen (detailed) ja hallittu (controlled; ks. Preston 1996). Heidän tuottamansa imitaatiojaksot ovat pitkiä ja sisältävät paljon yksityiskohtia eli karjalan kielelle tyypillisiä äänteellisiä, muoto-opillisia, lauseopillisia ja sanastopiirteitä.
Nämä piirteet he pystyvät tuottamaan hyvinkin tarkasti, joten heidän imitaationsa osoittavat hyvää karjalan kielen hallintaa. Imitaatiot ovat hyvin autenttisia, jos niitä
verrataan niihin tallenteisiin, joita imitoiduilta henkilöiltä on olemassa. Jokaisella haastateltavalla on yksilöllisiä syitä ja taustatekijöitä, joiden ansioista tarkat kielelliset muistikuvat ovat mahdollisia. Joitain yhteisiäkin tekijöitä voidaan tallenteista poimia:
luontainen kiinnostus kieltä kohtaan, halu tarkkailla sisällön lisäksi sitä, millä tavalla sisältö on ilmaistu, läheiset ja lämpimät tunnesiteet karjalan kielen puhujiin, karjalan kieltä kohtaan tunnettu kiintymys ja arvostus sekä kuultujen karjalankielisten katkelmien toistuvuus (joko niiden toistaminen arkisessa vuorovaikutuksessa tai tallenteen mahdollistama uudelleen kuuntelu).
Kukaan kolmesta haastateltavastamme ei oman kuvauksensa mukaan ole karjalan kielen puhuja, vaan he itsekin puhuvat matkimisesta tai jäljittelystä. Heidän muistikuvansa ja se, miten vaivattomasti he haastattelussa tuottivat karjalankielisiä katkelmia, antaa kuitenkin syyn arvioida tarkemmin karjalan kielen puhujuutta. Kun on kyse karjalan kaltaisesta ei- alueellisesta, uhanalaisesta kielestä, kieliyhteisö on sumearajainen (Sallabank 2013: 11–14), ja siihen kuuluu monenlaisia puhujia. Karjalaa aktiivisesti taitavien ja käyttävien puhujien ohella karjalankielisiin voidaan laskea myös sellaiset (karjalaistaustaiset) ihmiset, jotka ymmärtävät karjalaa vaikka eivät itse käytä kieltä (Sarhimaa 2017: 114). Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu suuri määrä rajakarjalaistaustaisia suomalaisia, jotka ovat lapsuudessaan kuulleet karjalaa vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan mutta jotka eivät ole varsinaisesti koskaan oppineet puhumaan karjalaa. Myös tässä haastattelemistamme karjalaisista voitaisiin käyttää nimitystä ”muistelijat” (rememberers, ks. esim. Craig 1997: 259; Grinevald
& Bert 2011: 51; Sallabank 2013: 14; Thomason 2015: 56–57): he muistavat ja voivat tarvittaessa tuottaa yksittäisiä sanoja, usein toistuvia fraaseja ja myös pitempiä katkelmia.
Koska heillä on myös hyvä karjalan kielen ymmärtämisen taito, heitä voisi nimittää myös
”piileviksi” puhujiksi (latent speakers, ks. Basham & Fathman 2008: 578; Sallabank 2013: 14–
15). Tällaisten karjalankielisten huomioon ottaminen on tärkeää, koska lapsuudessa ja nuoruudessa kuultu kieli säilyy muistijälkinä ihmisen aivoissa ja helpottaa myöhemmällä iällä kielen oppimista tai uudelleen oppimista (ks. esim. Schmid 2002: 18; Clyne 2003: 208).
Lapsena karjalaa kuulleet ovat siten potentiaalisia karjalan kielen puhujia, ja heillä on halutessaan mahdollisuudet elvyttää sukunsa kieli.
Karjalaa on pyritty elvyttämään Suomessa 1990-luvun alusta lähtien (ks. esim. Pyöli 2007;
Pasanen 2010; Munne 2013; Palander, Zaikov & Uusitupa 2013; Härkin 2016; Sarhimaa
2017). Tärkeimpänä päämääränä elvytyksessä on kielen puhumisen lisääminen ja uusien puhujien tai puhujasukupolvien kasvattaminen, joten on pyritty virittämään esimerkiksi lasten kielipesätoimintaa, ja aikuisille järjestetään kielikursseja. Sarhimaa (2017: 147, 185–
186) korostaa ELDIA-hankkeen tutkimustulosten pohjalta, että Suomessa karjalan kielen voimaannuttamisessa tärkein sukupolvi on tutkimuksen v. 1946–1960 syntynyt ikäryhmä.
Tällä ikäryhmällä on ELDIA-hankkeen tulosten perusteella sekä karjalan kielen taitoa että myönteiseen itsetuntoon perustuvaa positiivista asennetta karjalan kieltä kohtaan. Vaikka kaikki tässä artikkelissa esitellyt ilomantsilaiset eivät sovi tähän ikäryhmään, heidän karjalankielisten muistikuviensa tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voidaan tulkita ELDIAn tulosten tavoin positiivisesti: ne osoittavat, ettei karjalan kieli ole kokonaan kadonnut ihmisten elämästä, vaikka he eivät kieltä aktiivisesti käyttäisikään.
Artikkelissa käytetyt litterointimerkit ja erikoiskirjaimet
š suhu-s
ž soinnillinen suhu-s
č dentaaliaffrikaatta, joka usein vastaa suomen ts-yhtymää
´ liudennus eli j-mäinen lisäväri konsonanttia äännettäessä, esim. ol’i
’ puristussupistuma
D, G puolisoinnillinen d ja g
‿ legatokaari, jolla merkitään sanan loppukonsonantin ja seuraavan sanan alkukonsonantin ääntymistä samaan tavuun, esim. meill‿oli
( tavunraja, esim. lau(at
Lähteet
ANDERS,ADA CHRISTINA –HUNDT,MARKUS –LASCH,ALEXANDER (toim.) 2010: Perceptual Dialectology. Neue Wege der Dialektologie. Berlin: De Gruyter.
