”Kysymys liikuntaan panostamisessa on poliittisista valinnoista”
Espoon liikuntakulttuurin kehitys toisesta maailmansodasta 2000-luvulle
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu -tutkielma Tammikuu 2021 Pauli Puistosalo Ohjaaja: Arto Nevala
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE Tekijä: Pauli Puistosalo
Opiskelijanumero: 275270
Tutkielman nimi: Kysymys liikuntaan panostamisessa on poliittisista valinnoista – Espoon liikuntakulttuurin kehitys toisesta maailmansodasta 2000-luvulle
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 74
Aika ja paikka: Tammikuu 2021, Joensuu Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa selvitetään Espoon liikuntalautakunnan pöytäkirjoja aikaväliltä 1946–2006 hyödyntäen, miten Espoon liikuntakulttuuri kehittyi toisesta maailmansodasta 2000-luvulle.
Tutkimuksesta käy ilmi, miten Espoon kehitys vaikutti liikuntakulttuurin kehitykseen paikkakunnalla, miten se peilautuu Suomen liikuntakulttuurin yleisiin kehityslinjoihin sekä miten Espoon liikuntatoimenjohtajat vaikuttivat Espoon liikuntakulttuurin kehitykseen. Pienenä paikkakuntana toisen maailmansodan jälkeen Espoo oli väkilukuunsa suhteutettuna yksi liikuntakulttuurin edelläkävijöistä, mutta mitä enemmän Espoon väkiluku kasvoi, sitä enemmän Espoo jäi jälkeen Suomen yleisestä kehityksestä liikuntakulttuurissa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että perusliikuntapaikoista jouduttiin taistelemaan vielä 1970-luvun aikana, kun Espoosta oli jo tullut kaupunki. Suuret liikuntapaikkainvestoinnit eivät olleet kaupungin johtoportaan suosiossa, mikä heijastui negatiivisena julkisuuskuvana paikallisille urheiluseuroille. Muihin kaupunkeihin verrattuna Espoo panosti taloudellisesti erittäin vähän liikuntakulttuuriin. Espoon kaupungin poikkeuksellisella kehityksellä oli osansa liikuntakulttuurin kehityksessä. Kun kaupunkia ei rakennettu suunnitelmallisesti, uudet asuinalueet saivat odottaa yleensä peruspalveluita pitkään.
Hallitsemattomasta väestönkasvusta seurasi hallitsematon ongelma liikuntapaikkojen vähäisyyden kanssa. Liikuntatoimenjohtajat Jukka Vesa sekä Teuvo Hatakka tekivät paljon sen eteen, että perusliikuntapaikat Espoossa järjestyisivät jokaiselle asuinalueelle. Liikuntatoimenjohtajat eivät pelänneet ottaa kantaa siihen, kuinka puutteellisia liikuntapaikat Espoossa olivat. Jukka Vesan aikakautta leimaa kuitenkin urheilulautakunnan toimimattomuus, mikä vähensi hänen vaikutusmahdollisuuksiaan. Teuvo Hatakan usean vuosikymmenen työ liikuntatoimenjohtajana tuotti tulosta: hänen aikakaudellaan perusliikuntapalvelut saatiin kuntoon. Hatakan aikakaudella Espoon pahimmat kasvuvuodet olivat jo takanapäin, mikä teki Hatakan työstä helpompaa. Tutkimuksessa käytetään pääasiallisena metodina sisällönanalyysiä. Sisällönanalyysi näkyy tutkimuksessani siten, että olen analysoinut aineistoani käsittelylukujen sisällä, ja kategorisoinut aineiston tutkimuksen kannalta mielekkäiksi alaluokiksi.
1. Johdanto ... 4
1.1 Espoo ennen toista maailmansotaa ... 4
1.2 Suomen liikuntakulttuuri ennen toista maailmansotaa ... 6
1.3 Espoon liikuntakulttuuri ennen toista maailmansotaa ... 9
1.4 Tutkimustehtävä ja metodi ...11
1.5 Aineiston esittely ...13
1.6 Tutkimusperinne ja -kirjallisuus ...15
2. Urheilulautakunnan alkuvaiheet ...17
2.1 Espoon kehitys 1945–1956 ...17
2.2 Suomen liikuntakulttuuri 1940–1950-luvuilla ...19
2.3 Helsingin olympialaisten vaikutus Espoon liikuntakulttuuriin ...22
2.4 Espoon liikuntakulttuuri 1945–1956 ...23
3. Espoon liikuntakulttuuri urheiluohjaajan aikana 1956–1970 ...26
3.1 Espoon kehitys 1956–1970 ...26
3.2 Suomen liikuntakulttuuri 1960-luvulla...28
3.3 Espoon liikuntakulttuurin kehitys 1956–1970 ...31
4. Espoon liikuntakulttuuri Teuvo Hatakan alaisuudessa 1970–1986 ...36
4.1 Espoon kehitys 1970–1986 ...36
4.2 Suomen liikuntakulttuuri 1970–1980-luvuilla ...38
4.3 Espoon liikuntakulttuuri 1970–1986 ...42
5. Teuvo Hatakasta liikuntakulttuurin strategioihin 1986–2006 ...50
5.1 Espoon kehitys 1986–2002 ...50
5.2 Suomen liikuntakulttuuri 1990–2000-luvuilla ...52
5.3 Espoon liikuntakulttuuri 1986–2006 ...56
6. Johtopäätökset ...65
Lähteet ja kirjallisuus ...69
1. Johdanto
1.1 Espoo ennen toista maailmansotaa
Espoo on kaupunki Etelä-Suomessa ja se on perustettu 1400-luvulla. Vanhin kirjallinen merkintä Espoosta ajoittuu vuoteen 1431.1 Espoo oli ennen toista maailmansotaa maalaispitäjä, jonka väkiluku oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen noin 9 000 asukasta.2 Suurin osa maalaispitäjän asukkaista oli toiseen maailmansotaan saakka ruotsinkielisiä.3 Ensimmäinen suuri väestönlisäys Espoon maalaispitäjään saatiin 1920–1930-lukujen aikana, sillä 1930-luvulle tultaessa Espoon maalaispitäjässä asui jo noin 11 400 asukasta. Ottaen huomioon, että vuonna 1920 väkimäärältään noin 1 500 asukkaan Grankullan taajama erosi Espoosta omaksi itsenäiseksi kauppalaksi, väestön kasvu on ollut maalaispitäjän asukaslukuun nähden huomattavaa. Suurin selittävä tekijä Espoon väestönkasvulle oli Helsingin kasvu nopeaan tahtiin itsenäistyneessä Suomessa. Samalla aikavälillä Helsinki sai muuttovoittoa 50 000 asukasta. Helsingin kasvua selittää maaseudulta tullut valtava väestöpaine, joka ei enää itsenäistymisen jälkeen kohdistunut valtameren takaiseen siirtolaisuuteen tai muuttoliikkeenä Pietariin. Tämän seurauksena Helsingissä vallitsi akuutti asuntopula 1920-luvun alun aikana, mistä hyötyivät Helsingin rajanaapurit, joihin Espoo kuuluu. Asuntopula helpottui Helsingissä 1920-luvun loppupuolella, minkä seurauksena muuttoliike rajakuntiin tyrehtyi 1920- luvun lopulla.4
Maaltamuutto Helsinkiin pysähtyi 1930-luvun alussa. Suomi oli saanut osansa globaalista pulakaudesta, minkä seurauksena Helsingissä oli massatyöttömyyttä. Töitä ei ollut tarjolla edes kaikille kaupungissa asuville, saati uusille tulijoille. Tämän seurauksena helsinkiläisiä muutti takaisin maaseudulle elannon toivossa. Helsingin vaikeudet työllisyyden kanssa heijastuivat myös Espoon väestön kehitykseen. 1930-luvun alussa Espoo kärsi jopa muuttotappioista useamman vuoden ajan.
Syyt olivat samat kuin Helsingissä; töitä ei ollut, minkä seurauksena Espooseen muuttanut maaseudun väestö palasi kotiseudulle paremman toimeentulon perässä. 1930-luvun puolivälin jälkeen taloudellisen hyvinvoinnin aikana muuttoliike pääkaupunkiseudulle kuitenkin korjaantui nopeasti 1920-luvun tasolle ja vielä sen ylikin. Kasvavan autoliikenteen ja parantuneen rataverkoston
1 Espoon historia <https://www.espoo.fi/fi-FI/Espoon_kaupunki/Tietoa_Espoosta/Historia>. Luettu 1.12.2020
2 Lahti 1975, 182.
3 Luoto 2004, 21
4 Lahti 1975, 182–184.
ansiosta Helsingissä työssäkäyvien ei tarvinnut enää asua Helsingissä. Tieverkoston kasvun takia yhä useampi töidensä perässä pääkaupunkiseudulle muuttanut valitsi asuinpaikkakunnakseen Espoon.5 Ennen toista maailmansotaa Espoon väkiluku oli kuitenkin kasvanut 1930-luvun lähtötasosta noin 11 400 asukkaasta vain reiluun 13 400 asukkaaseen. Kasvun vähäisyyttä selittää Espoosta kohdistunut muuttoliike Helsinkiin. Jo 1930-luvulla Espoo nähtiin Helsingin esikaupunkialueena parantuneen infrastruktuurin ansiosta, minkä seurauksena helsinkiläiset eivät halunneet muuttaa toiseen esikaupunkialueeseen. Sen sijaan espoolaisia kiinnosti muuttaa kaupunkiin tai sen välittömään läheisyyteen. Vaikka väestö Espoossa kasvoi 1930–1940-lukujen välillä noin 2 000 asukkaalla, väestön vaihdos on ollut huomattavasti suurempaa. Kuvaavaa onkin, että vuonna 1940 vain noin 25 % espoolaisista oli syntynyt Espoossa.6
Elinkeinoelämän näkökulmasta Espoossa asui kahden kerroksen väkeä. Samaan aikaan kun Espooseen muutti asukkaita maaseudulta Helsingin töiden perässä, Espoossa maanviljely jatkui lähes entiseen tapaansa 1920–1930-lukujen aikana. 1920-luvun alussa Espoossa oli noin 6 800 hehtaaria viljeltyä pinta-alaa. 1940-luvun alussa vastaava luku oli noin 6 300 hehtaaria. Kahden vuosikymmenen aikana Espoossa viljelyspinta-ala väheni noin 500 hehtaarilla. Uutta väestöä varten peltoja ei siis uhrattu asuinalueiksi, vaan uudet kaupunginosat rakennettiin vanhojen metsien paikoille. Kahden vuosikymmenen aikana Espoon kasvatetusta metsäpinta-alasta kolmasosa oli nimittäin kadonnut. Kuten koko Suomessa, myös Espoossa maanviljely koneellistui nopeasti maailmansotien välisenä aikana. Tämä taas tarkoitti sitä, että sotien jälkeen löytyikin paljon väestöä, jotka olivat menettäneet työnsä maanviljelyn puolella.7
Sisällissodan jäljiltä espoolainen teollisuus oli olemattomissa kantimissa. Vuonna 1920 tilastojen mukaan Espoossa oli ainoastaan yksi tiilitehdas, kun autonomian aikana niitä oli neljä. Vuoteen 1940 mennessä Espoossa kuitenkin toimi jo 28 teollisuuden piirissä toimivaa yritystä. Syitä kasvulle on useampia. Tärkein syy kuitenkin oli Helsingin läheisyys. Suurin osa espoolaisista yrityksistä palveli helsinkiläistä rakennustoimintaa. Tyypillistä olikin, että teollisuuteen keskittyvät yritykset sijaitsivat junaradan varrella. Toinen merkittävä syy teollisuuden kasvuun oli orastava modernisoituminen Espoossa ja sen lähialueilla. Tämän seurauksena esimerkiksi Espoossa oli peräti kaksi sähkönjakeluun keskittynyttä yritystä sekä Keski-Espoon puhelinkeskus. Kuitenkin 1940-luvulle tultaessa Espoon läntisissä osissa oli alueita, joissa sähköverkkoa ei vielä ollut. 8
5 Lahti 1975, 182–185.
6 Lahti 1975, 185–187.
7 Lahti 1975, 194.
8 Lahti 1975, 200–202.
Palvelualojen tarjoamat työpaikat Espoossa olivat 1920–1940-lukujen aikana harvassa. Sisällissodan jälkeen Espoossa oli kaiken kaikkiaan 35 erilaista kauppaliikettä. Vuonna 1940 vastaava luku oli 45.
Kaikki paitsi kaksi näistä liikkeistä olivat keskittyneet juna-asemien läheisyyteen Espoon kaupunkimaisen asutuksen tarpeisiin. Toisen maailmansodan aattona Espoon itäosat junaradan varrella olivat jo kaupunkimaisia, tiiviisti asuttuja lähiöitä kauppoineen, kahviloineen ja ravintoloineen, mutta vastaavasti Espoon läntiset osat olivat vielä auttamattoman agraarisia.9
1.2 Suomen liikuntakulttuuri ennen toista maailmansotaa
Suomen liikuntakulttuurin historian aloitus ajankohtaa on vaikea määritellä, mutta kilpaurheilun näkökulmasta ajankohta on vuosi 1865. Tuolloin järjestettiin ensimmäiset valtion tukemat ravikilpailut Hämeenlinnassa Vikmanintiellä. Tästä katsotaan suomalaisen kilpaurheilun saaneen alkunsa.10
Urheilu oli 1800–1900-luvun taitteessa vielä melko mitätön yhteiskunnallinen ilmiö.
Suorituspaikkoja ei urheilua varten juurikaan ollut, eikä julkinen sektori niitä myöskään rahoittanut.
Rakentamisen vastuu oli urheiluseuroilla, jotka yleensä hakivat rahoitusta hankkeisiinsa varakkailta yksityishenkilöiltä.11
Kaupungit ja kunnat alkoivat vähitellen rahoittaa urheilua 1900-luvun alkupuoliskolla. Tukirahat löydettiin Ruotsin mallin tapaan alkoholianniskelusta, sillä kaupungeilla oli yksinoikeus alkoholin polttamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut massiivista rahallista tukea urheilulle, sillä alkoholituotoista saadut rahat menivät ”yleishyödylliseen” kohteeseen, kuten vähävaraisiin lapsiin tai työläismiesten hyvinvointiin. Vaikka tuen määrä oli siis pientä, aloitti tämä malli kaupunkien ja urheilun välisen vuoropuhelun, josta ei ollut paluuta vanhaan. Tässä asiassa hyvänä esimerkkinä toimi Helsinki, joka perusti Suomen ensimmäisen urheilulautakunnan vuonna 1919. Kieltolain astuessa voimaan samana vuonna kaupungit ja kunnat keräsivät rahat urheilun pariin muita reittejä pitkin.
Rahoitus ei suinkaan pysähtynyt alkoholituottojen nollaantuessa.12
9 Lahti 1975, 203–205.
10 Urheilumuseon päänäyttely
11 Ilmanen 2015, 23–24.
12 Ilmanen 2015, 23–25. Kokkonen 2015, 58.
Urheilun merkitys kunnissa ja kaupungeissa kasvoi tasaiseen tahtiin 1930–1940-lukujen aikana.
Suurin tekijä urheilun kasvavalle merkitykselle oli Suomen oiva menestys olympialaisissa ennen maailmansotia. Menestys urheilun kilpakentillä nähtiin hyvänä markkinointina pienelle Suomelle.
Vuoteen 1930 mennessä yli puolissa kaupungeista ja kauppaloista löytyikin urheilulautakunta, mikä todistaa urheilun kasvavan merkityksen kaupunkialueilla. Sen sijaan maalaiskunnissa urheilulautakuntia oli 1930-luvun alkupuoliskolla vain muutamassa prosentissa. Luvun takaa paljastuu taloudelliset realiteetit. Maalaiskunnissa ei yksinkertaisesti ollut varaa laittaa rahaa urheiluun, toisin kuin kaupungeissa. Kaupungeilla oli varaa, mutta myös tarvetta urheilulle, sillä teollistuneiden kaupunkien asukkailla oli entistä enemmän vapaa-aikaa käytössään. Sekä kaupungin päättäjien ja tehtaitten omistajien intresseissä oli pitää asukkaat ja työntekijät hyvässä kunnossa että myös tyytyväisinä omiin oloihinsa. Oma roolinsa oli myös suojeluskunnilla urheilun kehityksessä maailmansotien välisessä Suomessa, sillä hyvä kunto nähtiin maanpuolustusvalttina.13
Suomi oli ennen maailmansotia vielä vahvasti yksilöurheilumaa. Niinpä yleisin urheiluun liittyvä hankinta kunnissa ennen maailmansotia oli urheilukenttä, joka sisältäisi juoksuradan. Näitä hankkeita myös pienemmät maalaiskunnat alkoivat toteuttaa. Kentät olivat tosin vaatimattomia, pääosin talkootöinä tehtyjä. Ennen maailmansotaa Suomessa oli jo lähes tuhat sisäliikuntapaikkaa, mutta näistä vain neljäsosa oli kunnallisessa omistuksessa. Tämä tarkoitti sitä, että läheskään kaikkialla Suomessa sisäliikuntatilat eivät olleet kaikkien käytössä. Samaan aikaan kun pienemmillä paikkakunnilla kärvisteltiin vaatimattomien urheilukenttien kanssa, Helsingin kaupungissa nähtiin jo ennen toista maailmansotaa Suomen ensimmäinen uimahalli. Isoilla kaupungeilla oli varaa rakennuttaa puhtaasti kilpaurheilun tarpeisiin suorituspaikkoja, sekä 1930-luvun lopulla jäädyttää tekojääratoja. Suurimmat kilpaurheilua varten rakennetut suorituspaikat ilmestyivät Helsinkiin vuoden 1940 olympialaisia varten. Turku oli vuonna 1938 ensimmäinen kaupunki Suomessa, joka perusti nykyistä liikuntatoimenjohtajaa vastaavan viran.14
Laji nimeltä jalkapallo rantautui Suomeen 1800-luvun lopulla maahanmuuttajien mukana.15 Jalkapallo sai nopeasti jalansijaa ennen kaikkea Etelä-Suomesta ja rannikkoseudulta. Suosion kasvaessa jalkapallon lajiliitto Palloliitto perustettiin jo vuonna 1907. Jalkapallo ei kuitenkaan onnistunut saamaan valtalajin asemaa koko Suomessa, sillä ennen kaikkea maaseudulla suojeluskunnat pitivät huolen siitä, että hallitsevana palloilulajina ennen toista maailmansotaa toimi maanpuolustuksen tarpeita paremmin palveleva pesäpallo. Jalkapallon asiaa ei auttanut myöskään se,
13 Ilmanen 2015, 25–27.
14 Ilmanen 2015, 28–30.
15 Kanerva & Tikander 2012, 120.
että maailmansotien välisenä aikana suuri urheiluvaikuttaja ja pesäpallon keksijä Lauri Pihkala suorastaan halveksui jalkapalloa. Pihkalan mukaan jalkapallolla ei ollut suurempaa tarkoitusta pelaamisessa kuin itse pelaaminen.16
”Pelatkaa pojat, huudahtaa tamperelainen nahkatehtailija ja Suomen Luistinliiton puheenjohtaja Yrjö Salminen tapaninpäivänä v. 1926 ja heittää Pyhäjärven jäälle kasan mailoja ja kiekon.
Parisen kymmentä nuorta miestä, puolet Tampereen Palloilijoiden jääpalloilijoita ja puolet Tampereen Pyrinnön pesäpalloilijoita, ottaa neuvosta vaarin. Suomalainen jääkiekko on saanut
alkunsa.”17
Vuonna 1927 Suomen Luistinliitto otti jääkiekon mukaan vakituiseen ohjelmistoonsa. Jääkiekko sai vuonna 1929 oman lajiliittonsa, kun Suomen jääkiekkoliitto perustettiin. Lajin suosio oli kuitenkin vielä ennen maailmansotia vähäistä, sillä toinen jäällä pelattava pallopeli jääpallo piti vielä tässä vaiheessa asemansa.18
Suomessa oli pelattu koripallon tapaisia palloilulajeja jo 1920-luvulta lähtien, mutta ilman virallisia sääntöjä tai statusta. Suomalaisen koripallon läpimurtona voidaan pitää Berliinin olympialaisia vuodelta 1936, jolloin koripallo oli ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa mukana. Lajin kiinnostus kasvoi ja vuonna 1938 Suomen koripallon suurlähettiläs Nils Fabricus palasi Saksan opintomatkaltaan lajin viralliset säännöt mukanaan. Tämän seurauksena samana vuonna Helsingissä pystytettiin Suomen ensimmäiset viralliset koripallotelineet. Yliopisto-opiskelijat ottivat uuden lajin heti omakseen.19 Suomen Koripalloliitto perustettiin vuonna 1939 Pesäpalloliiton vastustuksesta huolimatta. Pesäpalloliitto olisi halunnut pitää uuden pallopelin omassa lajivalikoimassaan, ja veikin oman lajiliittonsa pelaajat vuoden 1939 koripallon EM-kisoihin. Kisat olivat kuitenkin sen luokan katastrofi, että kisareissun jälkeen Pesäpalloliitto pudotti lajin valikoimastaan vähin äänin.20 Ensimmäinen Suomen mestari koripallossa ratkaistiin vuonna 193921.
16 Itkonen & Nevala 2007, 13–14. Vasara 2007, 98.
17 Urheilumuseon päänäyttely
18 Kanerva & Tikander 2012, 139.
19 Vasara 1990, 25–26.
20 Simon 2003, 42. Vasara 1990, 31, 37.
21 Kanerva & Tikander 2012, 166.
1.3 Espoon liikuntakulttuuri ennen toista maailmansotaa
Espoolainen urheiluelämä sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäisiä lajeja, joissa espoolaiset kilpailivat keskenään, olivat ammunta ja purjehdus. Tämä kilpailutoiminta oli varsin luonnollista jatkumoa sille, että Espoon sijaitessa rannikolla kalastus oli varsin yleinen ammatti alueen sisällä. Rannikko-Espoossa kalastajat harjoittivat kalastuksen ohella myös metsästystä, joten ammuntakilpailut tukivat hyvin ammatinharjoittamista.22
Liikuntakulttuuri Espoossa sai 1900-luvun alkupuolella uusia vivahteita. Tuolloin järjestettiin ensimmäiset pitäjien väliset kilpailut Kirkkonummea vastaan. Pitäjien väliset kisat ja suomalaisten menestys vuoden 1912 olympialaisissa saivat espoolaiset nuoret innostumaan urheilusta.23 Tämän seurauksena Espoon ensimmäinen urheiluseura Köklaksin Työväenyhdistys Rannikon voimistelu- ja urheiluseura Pyrintö, nykynimeltään Kauklahden Pyrintö perustettiin vuonna 1914. Sisällissota ja siitä seurannut Rannikon työväenyhdistyksen, jonka alaosasto Pyrintö tuolloin oli, lakkauttaminen vuonna 1918 tosin katkaisi seuran toiminnan vuoteen 1924 saakka.24 Vuonna 1916 perustettiin Espoon pitkäaikaisin yhtäjaksoisesti toiminut urheiluseura Esbo Idrottsförening, jonka toimialueena toimi nykyinen Espoon Keskuksen kaupunginosa. Vuonna 1923 perustettiin Albergan Sisu, nykynimeltään Leppävaaran Sisu, täydentämään urheilutoimintaa Leppävaaran alueelle.25 Alkuvaiheissaan nämä kolme seuraa keskittyivät toiminnassaan yleisurheiluun, hiihtoon, jalkapalloon sekä pesäpalloon. Seurat olivat keskittyneet Espoon kaupunkimaisen asutuksen alueille, jotka sijaitsivat Helsinkiin päin menevän junaradan varrella. Tämän takia seurat eivät liikuttaneet koko Espoota, sillä välimatkat esimerkiksi Espoon läntiseltä puolelta itäiselle puolelle olivat mahdottoman pitkiä ilman toimivaa tieverkostoa ja autokantaa. Alkuvaiheissaan esimerkiksi Kauklahden Pyrinnöllä ei ollut minkäänlaisia intressejä liikuttaa koko Espoota, sillä sen toiminta oli suunnattu ennen 1920-lukua ainoastaan järjestäytyneelle työväelle26. Seurojen toiminnalle haittaa aiheutti myös sisällissodan jäljiltä perustetut paikalliset suojeluskunnat, jotka Espoossa keräsivät alkuaikoinaan paljon jäseniä. Esimerkiksi vuonna 1920 Espoon suojeluskunnissa oli yli 600 jäsentä
22 Lahti 1975, 152–153.
23 Lindholm 1998, 6–7.
24 Lahtinen 2016, 20.
25 Lindholm 1998, 8.
26 Lahtinen 2016, 20.
liikuttamassa espoolaista massaa, kun taas Esbo Idrottsföreningillä (EIF) oli jäseniä vain 50. Tämän takia EIF:n lakkauttamista harkittiin jo 1920-luvun alkupuolella.27
Tultaessa 1930-luvulle suojeluskuntien merkitys espoolaisten liikuttajana oli pienentynyt huomattavasti. Jäseniä suojeluskunnissa oli enää noin sata, joten merkittävästä toiminnasta suojeluskuntien yhteydessä ei voi enää puhua. Seuratoiminta Espoossa alkoi aktivoitua samoihin aikoihin. Muun muassa Työväen urheiluliiton (TUL) alainen Kauklahden Pyrintö pääsi 1920–1930- luvun taitteessa järjestämään TUL:n Helsingin piirin mestaruuskilpailuja, ja organisoi 1920-luvun lopulla Elokuun malja nimiset yleisurheilukilpailut yhdessä Leppävaaran Sisun ja Pitäjänmäen Tarmon kanssa. Kilpailut loppuivat muutaman vuoden jälkeen Leppävaaran Sisun ollessa liian ylivoimainen vastustaja. EIF aktivoitui 1920-luvun lopulla erityisesti jalkapallon puolella, mikä aiheutti yleisurheilupuolen taantumuksen. 1930-luvun lopulla EIF alkoi saada jo kansallisen tason tuloksia yleisurheilussa, mutta sotavuodet 1939–1945 katkaisivat lupaavan kehityksen.28
Olosuhteet Espoon maalaispitäjässä urheilun harjoittamiseen olivat 1930-luvun alkupuolella vaatimattomat. Siinä missä rajanaapuri Helsingissä kaupunki rakensi suorituspaikkoja olympialaisia varten sekä uimahallia, Espoossa ei vielä tuohon aikaan ollut edes kunnollista urheilukenttää.
Espoolainen urheilutoiminta sai tyytyä 1930-luvulla peltoihin, niittyihin ja asuintalojen pihoihin.
Aktiiviset seurat, kuten Leppävaaran Sisu, lähtivät itse talkoovoimin rakennuttamaan urheilukenttiä Leppävaaraan, mutta nämä eivät olleet pitkäaikaisia ratkaisuja. Väliaikaisen kentän tilalle päätettiin kasvattaa pelto.29 Espoon maalaispitäjässä oltiin tietoisia kasvavasta ongelmasta urheilusuorituspaikkojen suhteen, jonka seurauksena 28.3.1938 Espoon kunnanvaltuutetut päättivät perustaa urheilulautakunnan kartoittamaan sopivia paikkoja urheilukentille. Alustavasti urheilulautakunta oli päättänyt rakennuttaa kunnallisen puolen rahalla urheilukentät sekä Leppävaaraan että Kauklahteen, mutta talvisodan syttyessä vuoden 1939 lopulla kenttähankkeet jäädytettiin taloudellisten seikkojen ja työvoimapulan takia.30
Kunnallisen tason urheilutoiminta oli ennen sotia pientä, mutta yksityiset tahot olivat rakennuttaneet 1930-luvulla Espooseen urheilupaikkoja. Esimerkiksi nykyiseen Tapiolan kaupunginosaan valmistui vuonna 1935 Westendin tennishalli. Rakennuksen omisti lääketieteen lisensiaatti Arne Grahn.
27 Lahti 1975, 272, 275.
28 Lahti 1975, 272. Lahtinen 2016, 56.
29 Lindholm 1998, 8, 11.
30 Lindholm 1998, 10–12.
Hallissa oli kaksi sisäkenttää, sekä kahdeksan massakenttää hallin ulkopuolella tenniksen pelaamista varten.31
1.4 Tutkimustehtävä ja metodi
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten Espoon liikuntakulttuuri on kehittynyt toisesta maailmansodasta 2000-luvulle. Tutkin Espoon liikuntakulttuuria, sillä aiheesta ei ole aiemmin tehty laajempaa tutkimusta, ja koen liikuntakulttuurin aiheelle mielekkääksi tutkia sitä, miten nykyään Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa on liikuntakulttuuria kehitetty. Liikuntakulttuurin käsite on laaja, jolla yleisesti ottaen tarkoitetaan kaikkea liikunnan ja urheilun kattamaa ilmiökenttää32. Tässä tutkimuksessa liikuntakulttuurin käsitettä on rajattu. Tutkimukseni keskittyy liikuntakulttuurin osa-alueista kunnan ja yksityisen puolen osuuteen liikuntakulttuurin rakentamisessa, jolla tarkoitan urheilun toimijoiden, esimerkiksi urheiluseurojen, ja kunnan välistä vuoropuhelua, kunnan sisäistä vuoropuhelua liikuntaan liittyvissä asioissa, kunnan ja yksityisen puolen liikuntapaikkarakennuttamista, liikunnan rahoitusta sekä rajatusti kansallisen tason urheilua.
Kansallisen tason urheilu on rajattu neljään eri palloilulajiin, jotka ovat jalkapallo, jääkiekko, koripallo sekä salibandy.
Yksilölajit olen rajannut pois tutkimuksestani, sillä joukkuelajit sopivat parhaiten sosiologien mukaan ilmentämään kulttuurimuotoja modernissa yhteiskunnassa33, ja joukkuelajit ovat olleet viimeistään 1990-luvulta lähtien merkittävämpiä liikuntakulttuurin vaikuttajia kuin yksilölajit34. Pesäpallon olen rajannut pois tutkimuksestani, sillä Espoolla ei ole koskaan pelannut seuraa miesten pesäpallon korkeimmalla sarja tasolla. Laji ei onnistunut 1960-luvulla juurtumaan Helsingin alueen lähiöihin35. Näistä lajeista keskityn oman tutkimukseni aikarajauksen mukaisesti erityisesti niihin seuroihin, jotka ovat pelanneet aikavälillä 1945–2006 pääsarjatasolla omassa lajissaan. Nämä seurat ovat Kiekko- Espoo/Espoo Blues, FC Honka, Tapiolan Honka ja Esport Oilers. Rajaan tutkimukseni joukkuelajeista kattamaan vain miesten joukkueet, koska miesten joukkueurheilu on kansallisella tasolla seuratumpaa, ja miesten joukkueurheilussa taloudelliset resurssit ovat yleisesti ottaen
31 Urheilumuseon päänäyttely
32 Kokkonen 2015, 191.
33 Ilmanen, Itkonen, Matilainen 2007, 45.
34 Kokkonen 2015, 342–343.
35 Kokkonen 2015, 235.
korkeammat kuin naisilla. Etenkin 1970–1980-luvuilla naisten urheilun näkyvyyden ollessa pieni36, tutkimuksen laajentaminen naisurheiluun olisi lähes tulkoon mahdotonta. Apukysymyksinä tutkimuksessani toimivat seuraavat tutkimuskysymykset: Miten Espoon kaupungin kehitys on vaikuttanut liikuntakulttuurin kehitykseen Espoossa, miten Espoon liikuntakulttuurin kehitys on linjassa Suomen liikuntakulttuurin kehitykseen ja miten liikuntatoimenjohtajat ovat vaikuttaneet liikuntakulttuurin kehitykseen Espoossa.
Pääasiallisena metodinani toimii sisällönanalyysi. Sisällönanalyysia hyödyntämällä jäsentämätöntä aineistoa voidaan tutkia objektiivisesti ja systemaattisesti. Objektiivisuus sisällönanalyysissä on erittäin tärkeää, sillä sisällönanalyysin tavoitteena on tutkia aineistoa tapahtumista ulkopuolisena yksilönä. Sisällönanalyysin suurin kompastuskivi on perinteisesti ollut se, että tutkija vain jäsentelee aineistonsa lopulliseksi tulokseksi, vailla mielekkäitä ja loogisia analyyseja.37 Metodin ongelmat tiedostaen olen pyrkinyt tarkasti analysoimaan tutkimustani ulkopuolisen silmistä. Olen pyrkinyt tutkimuksessani siihen, että oma taustani entisenä espoolaisena ei vaikuta tutkimuksen lopputulokseen. Jotta sisällönanalyysini ei jäisi keskeneräiseksi luetteloksi, olen yrittänyt mahdollisimman tarkasti analysoida aineistoani jo käsittelylukujen sisällä.
Tarkemmin eriteltynä käytän teorialähtöistä sisällönanalyysia, joka eroaa aineistolähtöisestä sisällönanalyysista siten, että loppuvaiheen käsitteellistämisen sijaan tutkimuksessa hyödynnetään jo olemassa olevia teorioita, malleja tai käsitteitä, eikä omia näin ollen tarvitse keksiä.38 Kun tutkimukseni käsittelee liikuntakulttuurin historiaa, olen hyödyntänyt jo olemassa olevaa liikuntakulttuurin kattokäsitettä. Analysoitavat alaluokat olen luonut joustavasti itse aineistolleni parhaiten sopiviksi, jotka tulivat käsittelyluvun alussa ilmi.
Sisällönanalyysin lisäksi hyödynnän tutkimuksessani kvantitatiivisia menetelmiä. Kvantitatiivisuus ilmenee siten, että olen laskenut Espoon talousarvioista liikuntaan käytettävien menojen määrän suhteessa Espoon kokonaisbudjettiin. Liikuntamenoja ovat olleet määrärahat, joita on myönnetty liikunta-asioista vastaavalle lautakunnalle, sekä talonrakennuspuolelta urheilun rakenteille tai urheilurakentamiselle myönnetyt rahat. Käytän tutkimuksessa kvantitatiivisia menetelmiä myös selvittääkseni, kuinka liikunnan ja kulttuurin rahoitus Espoossa on muuttunut, suhteuttamalla
36 Kokkonen 2015, 227.
37 Sarajärvi & Tuomi 2018, 87.
38 Sarajärvi & Tuomi 2018, 98.
kulttuurin prosentuaalisen osuusmäärän kaupungin arvioiduista budjeteista liikunnan prosentuaaliseen osuuteen.
1.5 Aineiston esittely
Pääasiallisena aineistonani toimii Espoon kaupungin liikuntalautakuntien pöytäkirjat vuosilta 1946–
2002. Näiden lisäksi käytän vuonna 2006 ilmestynyttä Espoon kaupungin liikuntastrategiaa. Aloitan vuodesta 1946, sillä se on ensimmäinen kokonainen vuosi 1940-luvulla Suomen historiassa ilman minkäänlaisia sotatoimia. Lopetan tarkastelun vuoteen 2002, pois lukien liikuntastrategia, koska tarkastellessani liikuntalautakunnan pöytäkirjoja vuosilta 2006 ja 2010 nämä vuodet eivät tarjonneet tutkimukselleni enää oikeastaan mitään mielekästä lisäinformaatiota. Tämän lisäksi vuoden 2002 alussa Teuvo Hatakan pitkäaikainen ura Espoon liikuntajohtajana päättyi39. Espoon liikuntastrategia vuodelta 2006 on tosin poikkeus, sillä siinä mainitaan esimerkiksi, mitä Espoon kaupunki ajatteli espoolaisista kansallisen pääsarjatason urheiluseuroista, ja miten Espoon kaupunki halusi tehdä yhteistyötä seurojen kanssa.
Pöytäkirjat tarjoavat hyvän aineiston liikuntakulttuurin kehitykseen Espoon kaupungin näkökulmasta. Varsinaisen pöytäkirjamateriaalin lisäksi lähdemateriaalinani toimivat kokouspöytäkirjojen erilaiset liitetiedostot, jotka antavat kattavamman kuvan esimerkiksi Espoon kaupungin sisäisestä vuoropuhelusta liikuntakulttuurissa sekä yksityisten toimijoiden ja Espoon välisten vuoropuhelujen yhteydessä. Olen rajannut aineistoani työergonomisista syistä siten, että olen ottanut joka neljännen vuoden pöytäkirjamateriaalin tarkasteluun. Tämä antaa riittävän kuvan pro gradututkielmaan Espoon seitsemän vuosikymmenen pituisesta kehityksestä liikuntakulttuurin saralla. Vuosilta 1954–1958 välillä olen ottanut joka toisen vuoden pöytäkirjat tarkasteluun. Tämä johtuu siitä, että tutkimukseni kannalta olennainen vuosi 1956, jolloin Espoon ensimmäinen urheiluohjaaja palkattiin, jäisi muussa tapauksessa pois tarkastelusta. Olen tarkastellut tutkimusta tehdessä myös tiettyjä yksittäisiä pöytäkirjoja rajaukseni ulkopuolelta, mikäli niistä on ollut maininta rajaukseni alaisissa pöytäkirjoissa, ja nämä ulkopuoliset pöytäkirjat ovat tuottaneet uutta informaatiota tutkimukseen. Tutkimukseni alkuvuosilta 1946 ja 1950 urheilulautakunnan arkistot olivat puutteellisia. Esimerkiksi vuodelta 1950 on säilynyt vain yhden urheilulautakunnan kokouksen pöytäkirja, ja vuoden 1946 pöytäkirjoista puuttuu useita pöytäkirjamerkintöjä.
39 Espoon liikuntajohtaja lähtee eläkkeelle urkuja soittamaan: <https://www.hs.fi/kaupunki/art- 2000004023899.html>, luettu 16.12.2020
Aineistoni nimet tulevat vaihtelemaan tutkimuksessani, sillä nykyinen Espoon liikuntalautakunta on tunnettu usealla eri nimellä vuosien aikana. Espoon urheilulautakunta vaikutti vuosina 1938–1969.
Vuoden 1969 alussa urheilulautakunta sulautui osaksi nuorisolautakuntaa, ja lautakunta tunnettiin nimellä Espoon vapaa-aikalautakunta vuodet 1969–1975. Vuoden 1975 lopulla Espoon vapaa- aikalautakunta muuttui Espoon urheilu- ja ulkoilulautakunnaksi. Urheilu- ja ulkoilulautakunnan aikakausi kesti vuoteen 1981 saakka, tuolloin lautakunnan nimeksi tuli liikuntalautakunta.
Liikuntalautakunnan aika kesti vuoteen 1992 saakka, kunnes 1990-luvun aikana lautakunnan nimenä toimivat sekä vapaa-aikalautakunta (1993–1996) että liikunta- ja nuorisolautakunta (1997–2000).
2000-luvun ajan lautakunnan nimenä toimi liikuntalautakunta.40
Liikuntakulttuurin rahoituksen tutkimista varten käytän hyväkseni Espoon vuosittain julkaistuja talousarvioita. Ajan saatossa talousarvioiden merkintätavat ovat muuttuneet paljon, joten paljon syvällisempään tarkasteluun kuin koko Espoon budjetoituihin menoihin ja liikunnan sekä kulttuurin määrärahojen selvittämiseen talousarviot eivät anna mahdollisuuksia. Talousarvioissa on myös puutteita, sillä vuosilta 1946 ja 1950 niitä ei Espoon kaupungin arkistosta löytynyt.
Espoon kehitystä toisesta maailmansodasta 2000-luvulle tutkin ennen kaikkea väestönkasvun ja elinkeinorakenteen muutoksen avulla. Espoon kaupungin arkistojen ollessa vajavaiset tutkimukseni rajauksen alkuvuosista, paikkaan tämän aukon tutkimuskirjallisuuden avulla. 1970-luvulta eteenpäin hyödynnän tutkimuksessani Tilastokeskuksen PxWeb-tietokantaa väkiluvun kehityksen seuraamisessa. Tutkin elinkeinorakenteen muutosta Espoon taskutilastojen kautta, joita on julkaistu säännöllisesti 1970-luvulta alkaen. Saadakseni Espoon elinkeinorakenteen muutosta vertailtua koko Suomen elinkeinorakenteeseen, käytän Suomen elinkeinorakenteen muutoksen selvittämiseen Suomen tilastollisia vuosikirjoja vuosilta 1980 ja 2000. Suomen yleistä liikuntakulttuurin muutosta tutkin pääasiassa kirjallisuuskatsauksen avulla.
Aineiston niukkuudesta ja paikallisuudesta johtuen tutkimus on mikrohistoriaa. Mikrohistorialle on tyypillistä tutkia jotain aihealuetta historiassa, jonka perinteinen historiantutkimus on unohtanut.
Espoon liikuntakulttuuri menee tähän kategoriaan. Selkeän maantieteellisen rajauksen takia tutkimus kuuluu paikallishistoriaan. Tutkimus on myös liikuntakulttuurin historiaa.
40 Kristiina Gustafssonin sähköpostikirje tekijälle 5.3.2019. Tekijän hallussa.
1.6 Tutkimusperinne ja -kirjallisuus
Espoon liikuntakulttuurista on tehty tähän päivään mennessä vähän tutkimusta. Dan Lindholmin teos Liikkuva Espoo – 60 vuotta kunnallista urheilua (1998) kertoo Espoon liikuntakulttuurin vaiheista 1930-luvulta 1990-luvun lopulle saakka. Teos nojautuu vahvasti samoihin arkistolähteisiin kuin oma tutkimukseni. Se ei kuitenkaan analysoi Espoon liikuntakulttuurin kehitystä tai vertaa sitä Suomen liikuntakulttuurin yleiseen kehitykseen.
Martti Merran ja Matti Hannulan kirjoittama teos Pihalta päätyyn – Espoolaisen jääkiekon tarina (2010) kertoo espoolaisen jääkiekon vaiheet aina 1960-luvun alusta 2000-luvun lopun SM-liigan finaaleihin saakka. Teos ei ole analyyttinen, vaan enemmänkin kertova.
Suomen liikuntakulttuuria on tutkittu enemmän kuin Espoon liikuntakulttuuria. Uusinta liikuntakulttuuritutkimusta edustaa Jouko Kokkosen vuonna 2015 julkaistu Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Teos käsittelee Suomen liikuntakulttuurin vaiheet ruohonjuuritasolta aina valtion edustamiin linjoihin 1900-luvun alusta nykypäivään asti.
Jouko Kokkonen on kirjoittanut teoksen nimeltään Liikuntaa hyvinvointivaltiossa - Suomalaisen liikuntakulttuurin lähihistoria (2013), joka yleisteoksena sivuaa paljon samoja teemoja kuin Kokkosen vuonna 2015 ilmestynyt julkaisu. Hannu Itkosen ja Antti Laineen toimittama Liikunta yhteiskunnallisena ilmiönä (2015) käsittelee samoja teemoja kuin Kokkosen kirja, kuitenkin liikuntaa nimensä mukaisesti enemmän yhteiskunnallisena ilmiönä. Kirja antaa vastauksia siihen, miten liikunta on ollut osana suomalaista yhteiskuntaa, miten esimerkiksi liikuntapalveluja on tuotettu ja kuinka seurat järjestöinä ovat olleet osana suomalaista yhteiskuntaa.
Juha Kanervan ja Vesa Tikanderin kirjoittama teos Urheilulajien synty (2012) selostaa monen eri urheilulajin syntymän ja sen, miten lajit ovat löytäneet paikkansa urheilevan maailman kartalta.
Tutkimukselleni tärkeintä kuitenkin on, että Kanervan ja Tikanderin kirja antaa vastaukset siihen, milloin teoksessa esiintyvät monet lajit ovat levinneet Suomeen.
Tutkimukseeni valikoiduista joukkuelajeista eritoten jalkapallosta löytyy paljon tutkittua tietoa.
Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelien kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä (2007) kertoo jalkapallon vaiheista niin Suomessa kuin myös maailmalla. Kirja tuo hyvin esiin jalkapallon osana paikallista ilmiöitä esimerkiksi Varkauden kaupungissa ja osaltaan selittää, miksi jalkapallo on suosittua Suomessa rannikkoalueilla.
Erkki Vasaran teos Koritalkoot – puoli vuosisataa järjestäytynyttä koripallourheilua Suomessa 1939–
1989 (1990) selostaa kattavasti koripallon vaiheista Suomen pelikentillä koripallon leviämisestä aina
1980-luvun loppuun saakka. Koripallon historiaa on selvitetty Suomessa sen verran vähän, että näinkin vanha teos antaa parhaimman kuvan suomalaisen koripallon vaiheista.
Espoon historiasta tutkimukseni aikarajauksella löytyy pari yleisteosta. Vuonna 2004 julkaistu Reima T.A. Luodon Espoo – Kasvun näkijät ja tekijät antaa hyvän kuvan Espoon silloisen maalaispitäjän kokonaisvaltaisesta kehityksestä toisen maailmansodan lopulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Espoo oli jo Suomen toiseksi suurin kaupunki. Luodon teos esimerkiksi antaa lukijalleen vastauksia kunnallishallinnon näkökulmasta Espoon kaupunkikuvan historiaan ja avaa, miksi Espoo on kaupunki ilman varsinaista keskustaa. Huomionarvoista on, että Reima T.A. Luoto itse työskenteli Espoon kaupungin palveluksessa yli kolmekymmentä vuotta ja teos on Espoon kaupunginmuseon kustantama. Teos itsessään ei ole akateeminen, mutta Espoon historiaa on tutkittu sen verran vähän, että tämä teos täydentää parhaiten Espoon kaupungin vaiheet 1970-luvun alusta 2000-luvun alkuun.
Matti J. Lahden vuonna 1975 julkaistu teos Espoo maalaispitäjästä suurkauppalaksi kertoo Espoon maalaispitäjän vaiheet yksityiskohtaisesti 1800-luvun puolivälistä aina 1970-luvun alkupuoliskolle saakka. Teos ei edusta uusinta tutkimusta, mutta yksityiskohtaisuudellaan ja tarkalla akateemisella tutkimuksella Lahden teos edustaa parhaimmistoa Espoosta tehdyistä tutkimuksista.
Espoolaisista urheiluseuroista on tehty useita historiikkeja ja näistä teoksista osa tarjoaa hyvän kuvan Espoon kaupunkikehityksestäkin. Esa Lahtisen omakustanteinen Sata lasissa – Kauklahden Pyrinnön historia 1914–2015 (2016) kuvaa niin Kauklahden Pyrinnön, kuin myös Kauklahden kaupunginosan historiaa sadan vuoden ajalta. Lahtisella on erittäin läheinen yhteys Kauklahteen hänen asuessaan siellä vuodesta 1947 eteenpäin, kuin myös Kauklahden Pyrintöön ollessaan sen jäsen 1950-luvulla.
Teosta tuleekin arvioida kriittisesti.
Markku Koistisen ja Markku Marttisen Tapiola urheilee (1987) on yleisteos tapiolalaisten urheiluseurojen kehityksestä Tapiolan syntyhetkestä 1980-luvun puoliväliin saakka. Teos ei edusta uusinta kirjallisuutta esimerkiksi Hongan historiasta, mutta uusimpien teosten ollessa pahasti vajavaisia 1960–1980-luvuilta, tämä teos antaa hyvän kuvan esimerkiksi espoolaisesta koripalloilusta 1980-luvulle saakka.
Perinteisen tutkimuskirjallisuuden lisäksi olen käyttänyt Espooseen liittyvää uutisointia hyväkseni asiakokonaisuuksissa, jotka eivät aineistosta ja tutkimuskirjallisuudesta selviä. Eniten uutisointia on ilmennyt Helsingin Sanomista, joten Helsingin Sanomat kuuluvat tutkimusperinteeni piiriin.
Helsingin Sanomat (HS) perustettiin vuonna 1904 vanhan Päivälehden tilalle ja se on levikiltään
Suomen suurin sanomalehti. Lehden julkaisijana ja kustantajana toimii Sanoma Media Finland konserni.41
2. Urheilulautakunnan alkuvaiheet
2.1 Espoon kehitys 1945–1956
Ennen sotavuosien loppua Espoossa koettiin ennätyksellinen väestönkasvu vuoden sisällä. Vuoden 1944 aikana Espoon väkiluku kasvoi reilusta 14 000 yli 18 000 asukkaaseen. Kasvu oli maalaispitäjälle hurja yhdelle vuodelle. Kasvun taustalla oli Porkkalan alueen luovuttaminen naapurikunta Kirkkonummesta Neuvostoliitolle osana Moskovan välirauhaa, sekä Karjalan evakkojen asuttaminen Espooseen. Suurin osa evakoista, noin 3 000, tuli Kirkkonummelta. Nämä siirtolaiset pääsääntöisesti jäivät myös asumaan pysyvästi Espooseen, sillä vielä vuonna 1960 suoritetussa väestönlaskennassa Espoossa asui 4 000 ihmistä, jotka luokiteltiin sodanaikaisiksi siirtolaisiksi.42
Sotavuosista seurannut siirtolaisuus ei ollut käänteentekevä Espoon väestönkasvulle. Vuonna 1945 Espoon asukasluku nimittäin putosi muutamalla tuhannella asukkaalla. Vuodesta 1946 lähtien Espoon väkiluku kasvoi räjähdysmäisellä tahdilla. Vuoteen 1956 mennessä Espoon väkiluku oli kasvanut jo vajaaseen 50 000 asukkaaseen. Väestön kasvu ei ollut Espoon omaa ansiota, sillä jo ennen toista maailmansotaa alkanut orastava kaupungistuminen alkoi nyt toden teolla. Maaseutuväestön hakeutuessa töihin Helsinkiin ja Helsingin ollessa vailla mahdollisuuksia asuttaa jokaista halukasta, Espoo sai taas oman osansa väestönlisäyksestä.43 Väestön kasvu keskittyi ennen kaikkea taajama- alueille. Vuonna 1960 Espoossa oli 13 taajamaa, jotka ylittivät 1 000 asukkaan rajan. Vastaavasti ennen talvisodan alkua Espoossa oli ollut vain kaksi tämänkaltaista taajama-aluetta. Väestörikkaat taajamat sijaitsivat samoilla alueilla, jonne kaupunkimainen asutus oli asettautunut ennen sotia, eli Helsingin läheisyydessä hyvien kulkuyhteyksien varrella.44
41 Tutkimusprojekti Päivälehti-Helsingin Sanomat 1889-2019: <https://blogs.helsinki.fi/hs-historia/tutkimus/>, Luettu 19.12.2020
42 Lahti 1975, 295.
43 Lahti 1975, 295–296.
44 Lahti 1975, 298.
Taajama-asutuksen kasvuun Helsinkiin vievien teiden varteen vaikutti pitkälti se, että vuoteen 1963 saakka Espoon maalaispitäjällä ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa oman maa-alansa kaavoitukseen.
Siitä päätti lääninhallitus.45 Esimerkiksi Espoolla ei ollut minkäänlaista sanansijaa vuonna 1950, kun Hagalundin kartanon alueet laitettiin myyntiin nykyisillä Tapiolan ja Otaniemen alueilla. Vuonna 1951 Heikki von Hertzenin johtama Asuntosäätiö osti kyseiset maa-alueet siten, että suurin osa niistä siunaantui Tapiolan puutarhakaupunkia varten ja pienempi osa maa-alasta jätettiin Otaniemen teekkarikylälle.46 Tapiolan puutarhakaupunki rakennettiin osissa ja ensimmäiset asukkaat pääsivät muuttamaan Tapiolaan jo 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1960 Tapiolan taajamassa asui vajaa 9 000 asukasta, tehden siitä Espoon isoimman asutustaajaman.47
Espoon elinkeinorakenne oli väestönkasvun takia 1950-luvulla poikkeuksellinen kunnaksi. Vuonna 1950 vain 15 % maalaispitäjän asukkaista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Työssäkäyvistä asukkaista peräti 41 % sai elantonsa teollisuuden, käsityön ja rakennusteollisuuden piiristä.48 Luvut ovat poikkeuksellisia 1950-luvun alkuun, sillä koko maassa maa- ja metsäteollisuuden parissa työskenteli 46 % työssäkäyvästä väestöstä ja teollisuuden alalla 28 % väestöstä.49 Maalaispitäjälle poikkeuksellista elinkeinorakennetta selittää rajanaapuri Helsinki. Espoossa asuvista huomattava osa työskenteli Helsingin puolella. Vuonna 1960 Espoon asukkaista 67 % sai elantonsa työpaikalta, joka sijaitsi Helsingissä.50
Asutuksen ja elinkeinojen ollessa riippuvaisia Helsingin läheisyydestä Espoon maa-alueisiin ehdotettiin useampaan kertaan muutoksia 1950-luvun aikana. Valtion toimesta selvitysmies Otto Larman ehdotti 1950-luvun alkupuolella, että Espoosta yhteensä 7 700 ihmisen asuttamat taajama- alueet Helsingin läheisyydestä liitettäisiin Helsinkiin, sillä Espoolla ei ollut omia valmiuksia kehittää kasvavia taajamia. Näihin alueisiin kuuluivat muun muassa Leppävaaran ja Tapiolan taajamat.
Espoon aluekehitystä 1950-luvulla haittasi jakautunut kunnanvaltuusto. Se oli jakautunut niin poliittisesti kuin kielellisesti. Hanke Espoon taajama-alueiden liittämisestä Helsinkiin kaatui kuitenkin Helsingin jyrkkään vastustukseen.51
45 Luoto 2004, 43.
46 Luoto 2004, 65–66.
47 Luoto 2004, 65–66. Lahti 1975, 298, 300.
48 Luoto 2004, 15
49 Suomen tilastollinen vuosikirja 1980, 46.
50 Lahti 1975, 297. Luoto 2004, 17.
51 Luoto 2004, 21, 36–37.
Seuraavaksi Espoon maa-alueisiin vaativat muutosta Espoon asukkaat. Leppävaaran taajaväkisen yhdyskunnan52 valtuusto esitti vuonna 1955, että Leppävaaran alueesta tulisi oma itsenäinen kauppalansa. Espoon kunnanvaltuusto ei tähän suostunut, jonka seurauksena taajaväkinen yhdyskunta lakkautettiin. Vuonna 1956 oli Tapiolan taajaman vuoro kapinoida. Tapiolalaiset esittivät sisäasiainministeriölle, että Tapiolan ja Leppävaaran taajamat perustaisivat omat itsenäiset kauppalansa ja irtaantuisivat Espoosta. Espoon kunnanvaltuusto päätyi ehdottamaan, että Tapiolasta ja Leppävaarasta muodostuisi oma kauppalansa ja Espoo jäisi muuten maalaiskunnaksi. Suomen valtio ei kuitenkaan suostunut Espoon jakoon, vaan vaati asiasta lisäselvityksen. Vuonna 1960 selvityksen valmistuessa espoolaisten mielipide oli muuttunut. Nyt Espoosta haluttiin yhtenäinen kauppala.53
2.2 Suomen liikuntakulttuuri 1940–1950-luvuilla
Sodan jälkeiset vuodet koettelivat niin Suomen kansaa kuin liikuntakulttuuria. Niukkuus tarkoitti liikuntakulttuurin kannalta sitä, että valtiolla tai sen kummemmin kunnilla ei ollut juuri rahaa jaettavaksi urheiluun ennen 1940-luvun loppua. Tuolloin Suomen bruttokansantuote ylsi ensimmäistä kertaa sotaa edeltävälle tasolleen. Vuonna 1952 talouskasvua päästiin hyödyntämään kokonaisvaltaisesti Suomen hyväksi, kun viimeisetkin sotakorvaukset Neuvostoliitolle oli maksettu.
Tästä hyötyi myös urheilu. Valtio aloitti taloudellisen panostamisen urheiluun ennen näkemättömällä tavalla. Valtion urheilulautakunta, joka oli vastuussa rahan jakamisesta urheilulle, vaihtoi rahanjako menetelmiään 1950-luvun aikana. Urheilu sai rahaa sen kansanterveydellisen, siveellisen ja henkisen merkityksensä takia. Ennen 1950-lukua rahanjaon perustana oli Suomen kansainväliseen maineen luominen, joten ero perusteiden välillä oli suuri. Käytännössä muutos astui voimaan vasta 1960-luvun puolella, sillä valtion urheilulautakunnan urheilijajäsenet varmistivat, että raha menee kilpaurheilulle.54
Vuoteen 1953 saakka urheilulla oli ollut monopoliasema Veikkauksen tuottojen jakamisessa. Tähän saatiin muutos vuonna 1953, jolloin myös tiede- ja kulttuurialat pääsivät mukaan rahanjakoon.
52 Taajaväkinen yhdyskunta oli valtioneuvoston päätöksellä, rajoiltaan määritelty taajama. Taajama saattoi sijaita yhden tai useamman maalaiskunnan sisällä. Sillä oli oikeus valita omat viranhaltijansa ja omat päättävät elimensä hoitamaan taajaman asioita.
53 Luoto 2004, 37–39.
54 Kokkonen 2015, 118, 120.
Urheilun osuus pysyi isoimpana, noin 60 % Veikkauksen tuotoista. Tuottojen jaon seurauksena urheiluun määrätyt rakentamisrahat putosivat, mutta järjestöavustukset lähtivät kasvuun.55
Valtion myönteinen linjaus liikuntakulttuuria kohtaan tarkoitti sitä, että kuntien oli myös kasvatettava rooliaan liikuntakulttuurin parissa. Kuntien merkitys liikuntakulttuurin mahdollistajana kasvoi 1950- luvun aikana. Liikuntakulttuurin kasvavasta merkityksestä kunnissa kertoo se, että käytännössä jokaisessa Suomen kunnassa oli urheilulautakuntaa vastaava elin kunnallishallinnossa. Ennen sotia urheilulautakunnat olivat keskittyneet kaupunkeihin ja kauppaloihin. Urheilulautakuntia tarvittiin 1950-luvun aikaisessa Suomessa, sillä valtion urheilulautakunta oli linjannut, että jokaisessa Suomen kunnassa tulisi olla 1950-luvun lopulla vähintään yksi kunnollinen urheilukenttä. Tämä ja yleisen mielipiteen muuttuminen urheilusta johti kuntien osuuden kasvuun liikunnan rahoituksessa 1950- luvun aikana siten, että kunnat rahoittivat jo 40 % kaikesta liikuntakulttuurista.56 Urheilulautakuntien harteille tuli myös nuorison liikuntaharrastusten kehittäminen. Koululiikunta alkoi Suomessa 1950- luvulla, minkä seurauksena liikuntakulttuuria täytyi kehittää nuorison tarpeisiin. Kunnat järjestivät kouluikäisille nuorille erilaisia kesäleirejä 1940-luvulta alkaen57. Eri väestöryhmät otettiin entistä paremmin huomioon liikuntakulttuurin suunnittelussa ja liikuntapaikkarakentamisessa 1950-luvun aikana.58 Nopeasti kaupungistuvilla alueilla ihmisille jäi enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan aikaisemmin. Keskiluokkaistuvan väestön työn fyysisyys väheni merkittävästi entisen agraariyhteiskunnan töihin verrattuna, minkä takia liikuntakulttuurin kehittämiselle oli suuri tarve.59 Jälleenrakennusvuosien aikana kuntien toteutuneet urheiluinfrastruktuurin hankkeet olivat pääosin vaatimattomia talkoovoimin toteutettuja urheilukenttiä, mutta 1950-luvun aikana kaupungit rakennuttivat jo uimahalleja. Vaikka pienimmätkin kunnat pyrkivät toteuttamaan kuntalaisilleen sisäliikuntapaikkoja koulusalien yhteyteen, jäivät sisäliikuntapaikat muutoin maaseudulla 1950- luvulla tarpeettomiksi kaupungistumisen vuoksi. Kaupungistuminen vaikutti liikuntakulttuuriin sekä liikuntapaikkasuunnittelussa että järjestötoiminnassa. 1940-luvulta alkaen liikuntapaikkojen sijoittamiseen käytettiin entistä enemmän suunnitelmallisuutta. Tarkoituksena oli, että liikuntapaikat eivät sijaitsisi hajanaisesti sijoitettuina missä sattuu, vaan keskitettyinä kokonaisuuksina. Näin nykyisen kaltaisia urheilupuistoja alettiin toteuttamaan. 1960-luvun alkupuolella liikuntapaikkojen suunnittelussa otettiin käyttöön maastonmuokkaus, joka helpotti suunnittelua huomattavasti.60
55 Kokkonen 2015, 121.
56 Kokkonen 2015, 122.
57 Kokkonen 2015, 159.
58 Ilmanen 2015, 30–31. Kokkonen 2015, 125–126.
59 Kokkonen 2013, 23.
60 Kokkonen 2015, 126–127.
Lähiöt kasvoivat 1950-lukujen aikana niin Espoossa kuin kaupungistuvassa Suomessa. Kasvavat lähiöt tarkoittivat isoa keskitettyä ihmisväestöä, joka tarvitsisi liikunnan tarpeisiin omat toimijansa.
Uusia urheiluseuroja perustettiin 1950-luvun aikana paljon. Nämä seurat olivat pääsääntöisesti yleisseuroja, jotka palvelivat oman lähiönsä asukkaiden liikuntatarpeita.61
Jalkapallon SM-sarjan rinnalle tuli vuonna 1955 cup-muotoinen kilpailu nimeltään Suomen Cup.
Lajin suosio kasvoi 1940–1960-lukujen välisenä aikana voimakkaasti. Vuonna 1946 Palloliiton jäsenmäärä oli noin 54 000, kun vuonna 1965 jäsenmäärä oli jo ylittänyt 175 000 jäsenen rajan.
Vaikka jalkapallon suosio oli kasvussa, laji ei vaikuttanut vielä koko Suomessa. Suosio oli keskittynyt ennen kaikkea länsirannikolle sekä Etelä-Suomeen.62
Ennen toista maailmansotaa jääkiekko oli harvojen ja valittujen laji, mutta 1950-luvun loppupuolella laji oli levinnyt jo Suomen kaikkiin merkittäviin teollisuuskaupunkeihin. Jääkiekko oli pitkään taistellut elintilasta jääpallon kanssa, mutta jääkiekko voitti taiston. Syy voittoon oli kaupungistumisessa: laji tarvitsi vähemmän sekä pinta-alaa, keinovalaistusta että pelaajia kuin isommalla kentällä pelattava jääpallo. 1950-luvun lopulla jääkiekon kannalta edulliset tekojääradat otettiin käyttöön suurimmissa kaupungeissa, Helsingissä ensimmäisenä vuonna 1958. Jääkiekon asemaa 1950-luvun Suomessa edesauttoi myös koulujen kasvava rooli liikuntakulttuurissa.
Oppikouluissa aloitettiin jääkiekon pelaaminen 1950–1960-lukujen välisenä aikana.63
Koripallo kasvatti suosiotaan ennen kaikkea 1950-luvun aikana, erityisesti Helsingin olympialaisilla vuonna 1952 oli suuri merkitys koripallon kasvavaan suosioon. Olympialaiset toivat ulkomaalaiset lajin edelläkävijät Suomeen, jotka Suomen koripallon kannalta jakoivat osaamistaan suomalaisille lajin harjoittajille. Yllättävän hyvä kisamenestys, tarkoittaen tiukkoja tappioita oikeille koripallomaille, loi pohjaa koripallon pelaamiselle Suomessa.64 Vuonna 1947 Suomen Koripalloliitolla oli jäseniä noin 6 400, vuoteen 1960 mennessä jäsenmäärä oli kasvanut noin 40 200 jäseneen. Jäsenmäärän kasvua selittää koulurakentaminen, jonka ansiosta koripallon pelaamiseen edullisten sisäliikuntapaikkojen määrä kasvoi. 1950-luvulla tilojen saaminen iltakäyttöön oli kuitenkin vaikeaa.65 Koripallo oli silti leimallisesti pääkaupungin laji 1950-luvun aikana.
Ensimmäinen Helsingin ulkopuolinen Suomen mestari koripallossa saatiin vasta vuonna 1958.66
61 Kokkonen 2015, 141.
62 Kanerva & Tikander 2012, 120. Kokkonen 2015, 143.
63 Kanerva & Tikander 2012, 140. Kokkonen 2015, 144–145.
64 Simon 2003, 44.
65 Kokkonen 2015, 144. Vasara 1990, 74.
66 Kanerva & Tikander 2012, 167.
2.3 Helsingin olympialaisten vaikutus Espoon liikuntakulttuuriin
Helsingille myönnettiin kisaisännyys olympialaisia varten vuonna 1947 järjestetyssä Kansainvälisen Olympiakomitean täysistunnossa. Kisat olivat aikansa suurimmat, kisojen kokonaisbudjetin ollessa 1,58 miljardia markkaa. Kisojen ajankohdaksi valikoitui 19.7. – 3.8.1952.67
Olympialaiset naapurikaupungissa kehittivät Espoon liikuntakulttuuria. Suurin merkitys Espoon liikuntakulttuurin kannalta oli sosialististen maiden kilpailijoiden majoittaminen Otaniemen uuteen Teekkarikylään. Otaniemi sijaitsee samoilla Hagalundin kartanon mailla, jotka laitettiin myytäväksi 1950-luvun taitteessa. Virallinen kauppasopimus nykyisen Otaniemen alueiden luovuttamisesta Teekkarikylän tarpeisiin solmittiin vuonna 1949, itse presidentti Paasikiven suojellessa hanketta.
Suomen valtio osti kyseiset maat Kansallis-Osake-Pankilta.68 Jo ennen vuotta 1949 teekkarit olivat valmiita luovuttamaan oman kylänsä Helsingin olympialaisia varten kilpailijoiden majoituspaikaksi.
Alun perin Otaniemen oli tarkoitus olla naisurheilijoiden kisakylä olympialaisissa, mutta sosialistiset maat Neuvostoliiton johdolla vaativat erillistä kisakylää oman maan urheilijoille. Sen seurauksena vuonna 1949 Teekkarikylästä tehtiin majoitussopimus, jossa itäblokin maan edustajat majoittuisivat vuoden 1952 olympialaisia varten.69 Otaniemen lisäksi Espoon kunnalta tiedusteltiin kunnan innokkuutta majoittaa muitakin olympialaisten kilpailijoita, mutta kunta ei ottanut tarjousta vastaan70. Olympiavalmistelujen seurauksena Otaniemen urheilusäätiö perustettiin vuonna 1950. Siihen kuuluivat alkuperäisessä kokoonpanossa Tekniikan korkeakoulu, Valtion teknillinen tutkimuslaitos, Tekniikan edistämissäätiö ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta. Espoo jäi kokoonpanosta tylysti sivuun. Urheilusäätiö aloitti ensi töikseen korkeatasoisen urheilukentän rakennuttamisen Otaniemeen ja vuonna 1951 samainen säätiö aloitti Otahallin rakennuttamisen, tähtäimenä valmistuminen vuoden 1952 Olympialaisia varten. Olympialaisten aikaan Otahalli oli valmistunut vain osittain. Otaniemen urheilusäätiö velkaantui olympialaisprosessin aikana pahasti, ja tämän seurauksena olympialaisten jälkeen urheilusäätiön kokoonpanosta luovutettiin puolet paikoista valtakunnallisille urheilusäätiöille.71
Vaikka Espoolla ei ollut mitään osuutta Otaniemen rakennuttamisessa, Espoon liikuntakulttuuri hyötyi prosessista. Esimerkiksi koko Suomen ensimmäinen maapohjahalli nimeltään Otahalli
67 Siukkonen 2012, 83.
68 Harki 1977, 28.
69 Harki 1977, 31.
70 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 10.7.1950, nimeämätön kirje Olympia Helsinki 1952 ry:ltä.
71 Harki 1977, 47–48.
valmistui Otaniemeen itäblokin maiden harjoitushalliksi vuonna 1952.72 Urheilukenttä, jonka Otaniemen urheilusäätiö rakennutti, oli oman aikansa korkeatasoisimpia urheilukenttiä koko Suomessa. Urheilukenttä palveli 1950-luvulta lähtien myös tavallisia espoolaisia, kun Espoo varasi kentältä omat aikansa kuntalaisten käyttöön.73
Espoolla ei ollut virallisen kisaisäntäkaupungin statusta olympialaisissa, mutta silti sen maaperällä taisteltiin olympiamitaleista. Kaikki miekkailulajien kisat järjestettiin 1930-luvulla valmistuneessa Westendin tennishallissa. Kisojen jälkeen Westendin tennishallista tehtiin toimistorakennus.
Rakennus paloi tulipalon seurauksena maan tasalle vuonna 1967.74
2.4 Espoon liikuntakulttuuri 1945–1956
Toinen maailmansota jäädytti Espoon urheilulautakunnan toiminnan pitkälti kokonaan. Sotien aikana otettiin silti ensimmäisiä edistysaskelia kunnallisella puolella liikuntakulttuurin edistämiseksi, sillä jatkosodan aikana Espoon kunnanvaltuusto myönsi urheilulautakunnalle ensimmäisen 10 000 markan määrärahan, jolla tuettiin espoolaisten urheiluseurojen toimintaa.75 Sotien jälkeen kunnallishallinto palasi normaaliin päiväjärjestykseen, mutta jälleenrakennusvuosien niukkuus tarkoitti Espoossakin sitä, että urheilulautakunnan toiminta oli haastavaa. Urheilulautakunnan alkuperäinen tehtävä eli urheilukentän järjestäminen Espooseen oli monen mutkan päässä. Vuonna 1946 lautakunta teki suunnittelutyötä kenttiä varten, mutta kunnan varat eivät kerta kaikkiaan riittäneet noin 690 000 markan investointiin. Lautakunta lähti selvittämään, voisiko urheilukentät saada Leppävaaraan ja Kauklahteen noin 250 000 markan kokonaiskustannuksin.76 Sodan jälkeinen niukkuus paistoi urheilulautakunnan toiminnassa, sillä lautakunta ei pystynyt myöntämään EIF:lle ja Esbo Bollklubbenille 15 000 markan avustusta talkootöinä tehdyn urheilukentän parannustöihin77. Lopulta urheilulautakunta onnistui urheilukenttätavoitteessaan vasta vuonna 1949. Tuolloin kunnanvaltuusto myönsi 690 000 markkaa Leppävaaraan ja 510 000 markkaa Kauklahteen, jotta talkootöinä jo rakennetut urheilukentät kunnostettaisiin aikansa standardit täyttäviksi kentiksi. 1950-
72 Kokkonen 2015, 161.
73 Luoto 2004, 52.
74 Siukkonen 2012, 83. Urheilumuseon päänäyttely.
75 Lindholm 1998, 13.
76 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 27.5.1946, 8§.
77 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 27.5.1946, 5§.
luvun alkupuolella Leppävaaran ja Kauklahden urheilukentät olivatkin kunnostustöiden jälkeen niin hyvässä kunnossa, että niissä pystyttiin järjestämään erilaisia yleisurheilukisoja.78
Urheilulautakunnan alkuperäisen tehtävän täyttyessä lautakunnan toiminta kaipasi selkeyttä. Vuonna 1952 urheilulautakunta sai ensimmäisen johtosääntönsä. Sen mukaan urheilulautakunnan tuli:
”Hoitaa annetun budjetin mukaisesti kunnan urheilurakennusten, urheilu- ja leikkikenttien, luistinratojen, hiihtomäkien, uimaloiden ja yleisten voimistelusalien ja muuta
urheilutoimintaa varten rakennettujen laitosten ylläpito.
Toimia valmistelevana elimenä ja aloitteentekijänä toimialaansa kuuluvien asioiden edistämiseksi kunnassa.
Ottaa vastaan urheilutoimintaan tarkoitettuja varoja ja määrärahoja ja jakaa ne toimintaan tarkoitettuihin kohteisiin.
Valvoa, että urheiluseuroille jaetut varat käytetään myönnettyjen ehtojen mukaisesti.
Palkata tarpeellinen henkilökunta toimialueeseen kuuluvien laitosten ylläpitoon.
Antaa kunnanvaltuustolle ja -hallitukselle toimialaansa liittyviä lausuntoja, selvityksiä ja tietoja.”79
Johtosääntö vaikutti siltä, että urheilulautakunnan tehtävät olisivat selkeät kunnallishallinnon rakenteessa. 1950-luvun aikana ilmeni kuitenkin ongelmia. Esimerkiksi johtosäännön toinen ja kolmas kohta, joissa mainitaan urheilulautakunnan rooli valmistelevana elimenä ja määrärahojen jakajana vaikeutuu selvästi, jos urheilulautakunnan aloitteet eivät mene kunnanvaltuustossa läpi.
Vuodelta 1955 tästä löytyy selkeä esimerkki:
”Koska urheilulautakunnan tekemien ehdotusten puitteissakaan ei kunnanhallitus ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin urheilukenttien saamiseksi Espoon kuntaan, ei urheilulautakunta voi
muuta kuin todeta, että veikkausvoittovaroja ei mainittuihin kohteisiin voida tänäkään vuonna anoa…”80
Kirjoitusasusta voidaan päätellä, että vuoden 1955 tammikuu ei ole ensimmäinen kerta, kun urheilulautakunta ei voi anoa veikkausvoittovaroja urheilukenttiä varten. Kunnanhallituksen saamattomuus ei yllätä. Espoossa 1950-luku oli kaoottista kunnallishallinnon puolella riitaisan kunnanvaltuuston takia. Liikuntakulttuurin edistäminen kunnallisella puolella takkusi siinä missä muidenkin palveluiden kehittäminen nopeasti kasvavassa Espoossa. Esimerkiksi vuonna 1955 urheilulautakunta ehdotti kunnanvaltuustolle jo kolmannen kerran, että Espoo perustaisi viran liikuntatoimenjohtajalle. Aloite oli kaatunut aikaisemmin valtuustossa molemmilla kerroilla.81
78 Lindholm 1998, 13, 16–17.
79 Lindholm 1998, 20.
80 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 21.1.1955, 3§.
81 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 17.11.1955, 3§.
Urheilulautakunnan aktiivisuus aloitteentekijänä ei ollut ennen liikuntatoimenjohtajan palkkaamista korkealla. Tämän aikakauden liikuntakulttuurin edistämisen näkökulmasta merkittävin aloite voidaan ajoittaa vuoteen 1954, jolloin urheilulautakunta ehdotti kunnanvaltuustolle, että espoolaiset urheiluseurat saisivat koulujen sisäliikuntatilat käyttöönsä vähäistä siivousmaksua vastaan seurojen heikkojen taloudellisten edellytysten takia.82 1950-luvun Suomessa yksityisillä toimijoilla oli suuria vaikeuksia saada vuoroja sisäliikuntatiloista, joten Espoon urheilulautakunnan aloite myöntää vuoroja siivousmaksua vastaan on merkittävä.
Kunnallishallinnon ollessa haastavassa tilanteessa, espoolaiset seurat nousivat sotien jälkeen liikuntakulttuurin edistäjänä aktiiviseen asemaan. Ennen vuotta 1949 seurat olivat itse talkoovoimin rakennuttaneet vaatimattomat urheilukentät Leppävaaraan ja Tapiolaan. Tämä oli yleisessä liikuntakulttuurin kontekstissa ajan kuva, sillä taloudellisia resursseja liikuntapaikkarakentamiseen 1940-luvun lopun Suomessa ei juurikaan ollut.83 Rahaa ei seuroillakaan ollut, mutta aloitteellisuutta asioiden parantamiseen seuroilla oli. Esimerkiksi Leppävaaran Sisun oma-aloitteellisuuden ansiosta urheilulautakunta teki ehdotelmia kunnanvaltuustolle Leppävaaran urheilukenttien parantamisesta ja jääradan rakennuttamisesta. Seura itse tarjoutui pitämään kyseisen jääradan kunnossa.84 Joskus seurojen oma-aloitteellisuus meni urheilulautakunnan näkökulmasta jopa yli odotusten, sillä Leppävaaran Sisu hankki Leppävaaran urheilukentälle työntökärryt jalkapallon pelaamisen helpottamiseksi ja koki, että kentän ollessa kunnan ylläpitämä urheilulautakunnan tulisi korvata työntökärryjen hinta seuralle. Urheilulautakunta myönsi korvaukset Leppävaaran Sisulle ja tarkensi tämän jälkeen, että seurat eivät saisi tehdä itse hankintoja kunnan omistamille urheilupaikoille.85 Leppävaaran Sisun ohella EIF oli toinen selkeästi oma-aloitteellinen seura 1950-luvun alkupuoliskon Espoossa. Esimerkiksi EIF ehdotti rakennutettavaksi jääkenttää, jonka ylläpidosta seura itse vastaisi.86
Seurojen aktiivisuutta 1950-luvun alussa selittää toimimattoman kunnallishallinnon ohella urheiluseurojen määrän nopea kasvu. Ennen talvisotaa Espoossa oli puolisen tusinaa urheiluseuraa, mutta 1950-luvun alussa niitä oli jo 20, ja ennen Tapiolan kaupunginosan ensimmäisen vaiheen valmistumista urheiluseuroja oli jo 30. Kasvun suurin selittävä tekijä on Espoon väkiluvun nopea kasvaminen, jonka myötä Espooseen nousi uusia taajamia ja lähiöitä. Suurin osa uusista seuroista
82 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 5.5.1954, 6§
83 Luoto 2004, 30.
84 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirjat 13.5.1954, 5§. 25.11.1954, 4§.
85 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 1.7.1954, 6§.
86 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 25.11.1954, 4§.
perustettiin oman lähiön tai taajaman tarpeisiin.87 Näin ollen Espoossa ei ollut vielä tarvetta tutkimuskysymyksessäni rajaamille kansallisen tason urheiluun tähtääville seuroille. Urheiluseurojen määrän kasvusta 1950-luvun puoliväliin kertoo myös se, että jatkosodan aikaisessa Espoossa urheilulautakunta myönsi seuratoimintaan 10 000 markkaa. Vuonna 1955 urheilulautakunta jakoi 500 000 markan edestä seura-avustuksia espoolaisille urheiluseuroille. Määrärahat olivat kasvaneet reilussa kymmenessä vuodessa viisikymmenkertaisiksi.88
Liikuntatoimen rooli Espoossa oli 1950-luvun taitteessa varsin pientä koko kunnan kannalta. Vuonna 1954 Espoo oli budjetoinut liikuntaa varten määrärahoja yhteensä 830 000 markkaa. Tästä summasta 500 000 markkaa meni seura-avustuksiin. Talonrakennuspuoli, joka oli vastuussa urheilurakentamisesta, sai määrärahoja urheilurakentamiseen 5,5 miljoonaa markkaa. Koko Espoon arvioitu budjetti vuodelle oli 345 miljoonaa markkaa. Näin ollen Espoon liikunnan ja urheilurakentamisen yhteismenot olivat noin 2 % Espoon menoista.89 Lukua ei voi pitää järin suurena.
3. Espoon liikuntakulttuuri urheiluohjaajan aikana 1956–1970
3.1 Espoon kehitys 1956–1970
Espoon väestön kehitys jatkui samankaltaisena 1950-luvun puolivälistä 1970-luvulle kuin mitä se oli ollut 1940-luvun lopulta 1950-luvun alkuun. 1960-luvun alkupuolella Espoon väkiluku oli rikkonut 50 000 asukkaan rajan ja 1970-luvulle tultaessa Espoon väkiluku oli kasvanut noin 93 000 asukkaaseen. Väkiluvun kasvulla on yksi selittävä tekijä ja se on Helsingin läheisyys. 1960-luvulla Suomen kaupungistuminen otti suurimmat askeleet lyhyen historiansa aikana, ja seurauksena oli koko pääkaupunkiseudun väkiluvun vahva nousu. Espoon väkiluvun kasvu ei siis ollut poikkeuksellista.
Esimerkiksi vuosivälillä 1945–1963 Helsingin väkiluku kasvoi noin 276 000 asukkaasta noin 477 000 asukkaaseen. Helsingillä ei ollut kapasiteettia asuttaa kaikkia halukkaita. Ne, jotka jäivät vailla asuntoa Helsingissä, joutuivat valitsemaan Espoon tai silloisen Helsingin maalaiskunnan väliltä. Useampi valitsi näiden kahden väliltä Espoon, sillä Espoosta oli lyhyempi matka matkustaa
87 Lindholm 1998, 20. Luoto 2004, 30.
88 Espoon urheilulautakunnan pöytäkirja 1.9.1955, 3§.
89 Espoon kunnan talousarvio vuodeksi 1954.
