Tapiola 2000-luvulla — puutarhakaupungin uhka vai pelastus?

(1)

Tapiola 2000-luvulla —

puutarhakaupungin uhka vai pelastus?

Kandidaatintyö 8.12.2021 Jan Mustonen

AALTO-YLIOPISTO | Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu | Arkkitehtuurin koulutusohjelma

(2)

Sisällys

Käsitteet ... 2

1 Johdanto ...3

2 Puutarhakaupunkiaate ja Tapiolan perustaminen ...5

2.1 Puutarhakaupunki ...5

2.2 Alkuperäinen Tapiola ...6

3 Tapiola 2000-luvulla ...12

3.1 Tapiolan kehitysprojekti ...12

3.2 Tapiolan täydennysrakentaminen kiihtyy ...14

3.3 Markkinavetoinen kaavoitus ...19

3.4 Korkean rakentamisen vaikutukset ...21

4 Haastattelut ... 23

4.1 Haastattelumenetelmä ...23

4.2 Näkemyksiä puutarhakaupungista ja alkuperäisestä Tapiolasta ...24

4.3 Kehitys kohti tiivistä täydennysrakentamista ja markkinaliberalismia ...26

4.4 Seuraukset Tapiolalle ...29

5 Johtopäätökset ... 31

Lähteet ...33

Kirjalliset lähteet ...33

Haastattelut ...37

Kuvalähteet ...37 Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO

www.aalto.fi Tekniikan kandidaatin opinnäytteentiivistelmä

Tekijä Jan Mustonen

Työn nimi Tapiola 2000-luvulla – puutarhakaupungin uhka vai pelastus?

Laitos Arkkitehtuurin laitos Koulutusohjelma arkkitehtuuri Vastuuopettaja Anne Tervo Ohjaaja Hossam Hewidy

Vuosi ²⁰²¹ Sivumäärä ³⁸ Kieli ^suomi

Tiivistelmä

Toisen maailmansodan jälkeen kansalaisjärjestö Asuntosäätiö johdossaan taitava markkinoija Heikki von Hertzen alkoi ratkaista suurta asuntopulaa. Syntyi Espoon Tapiola, brittiläisen puutarhakaupunkiaatteen suomalainen malliesimerkki. Pääosin 1950–60-luvuilla rakennettu alkuperäi- nen Tapiola koostui väljästi maastoon sijoitetuista eri typologiaa edustavista rakennuksista ja laa- joista puistoista asuintalojen välissä. Alueella oli suuri merkitys sekä suomalaiselle kaupunki- ja yh- dyskuntasuunnittelulle että maisema-arkkitehtuurille, minkä lisäksi alue sai kansainvälistä tunnus- tusta.

Vuosikymmenten aikana Tapiolan alkuperäiset istutukset sekä rakennukset rapistuivat, ja väestö ikääntyi. Vuosituhannen alussa alkoi kehitysprojekti, jossa alettiin suunnitella tulevaisuutta kes- kukselle, joka uhkasi jäädä muiden kasvavien kaupunkikeskusten varjoon. Alun perin hyvin maltil- liset kehityssuunnitelmat vaihtuivat 2010-luvulla suuriin kauppakeskus- ja tornihankkeisiin, joita osa kritisoi sopimattomina valtakunnallisesti merkittävään kulttuuriympäristöön. Yksi merkittävä tekijä muutoksessa oli länsimetron rakentaminen.

Tämä kandidaatintyö selvittää, miten Tapiolan kaupunkirakenne on kehittynyt 2000-luvulla, mitä syitä muutokselle on ja mitä vaikutuksia kehityksellä on alueelle. Tutkimusmenetelminä käytettiin kirjallisuus- ja haastattelututkimusta. Haastattelut koostuvat kolmen kokeneen kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelun asiantuntijan näkemyksistä, joita peilataan kirjallisuuteen.

Tutkimus osoittaa, että Tapiolan täydennysrakentaminen on ennennäkemättömän mittavaa hyvin lyhyellä aikavälillä. Vuoden 1961 jälkeen seuraava yli kahdeksankerroksinen rakennus toteutettiin Tapiolaan vasta 2014, mutta uusimmissa suunnitelmissa alkuperäinen tornien lukumäärä on jopa nelinkertaistumassa. Korkean rakentamisen suosimiseen on monia syitä. Yritysmyönteisyyttä ja yk- sityistä pääomaa rakennushankkeisiin halutaan lisätä, rakennusliikkeitä osallistetaan aiempaa enemmän kaavoitukseen, korkeaa rakentamista pidetään ekologisena ja kalliit infrastruktuurihank- keet halutaan saada rahoitettua. Markkinoinnilla ja mielikuvilla yhdistetään toisiinsa historiallinen puutarhakaupunki ja alkuperäisen aatteen vastaiset suuret rakennushankkeet.

Korkea rakentaminen voi aiheuttaa haasteita kuten tuulisuutta, epämiellyttävän mikroilmaston, arkkitehtonista hajanaisuutta ja monotonisuutta, rikosten ja sosiaalisten ongelmien lisääntymistä ja tilan hahmottamisen heikkenemistä. Lisäksi on erilaisia näkemyksiä siitä, tukeeko korkea rakentaminen kestävää kehitystä, sillä monimutkaisen ilmiön arviointi on haastavaa. Lyhyen aikavälin mittava täydennysrakentaminen parantaa Tapiolan palveluverkostoa, mutta voi samalla uhata historiallisen puutarhakaupungin identiteettiä.

Avainsanat Tapiola, puutarhakaupunki, kompaktikaupunki, täydennysrakentaminen

Kansikuva. Tapiolaa on aina markkinoitu mielikuvilla. 1960-luvun postikortti kuvaa suomalaista modernia puutarhakaupunkia. 2010-luvun kauppakeskus Ainoan lehdistökuva viestii sen sijaan kompaktikaupungista.

Ylempi kuva: Asuntosäätiö, 1960-luku. Alempi kuva: Ainoa, 2017.

(3)

2 3

Käsitteet

Tapiola

Tässä työssä Tapiolalla tarkoitetaan ensisijaisesti Asuntosäätiön 1950–70-luvuilla rakennuttamia alueita, joihin kuuluvat Tapiolan keskus, itäinen ja läntinen lähiö, Etelä-Tapiola (Länsiranta, Hakalehto ja Suvikumpu) ja Pohjois-Tapiola. Nykyisinä kaupunginosina alueeseen kuuluvat Tapiola ja Pohjois- Tapiola. Tilastoalueena puhutaan Kanta-Tapiolasta, johon kuuluvat Tapiolan ja Pohjois-Tapiolan kaupunginosien lisäksi Niittykumpu. Suur-Tapiolan hallintoalueeseen kuuluvat edellisten lisäksi Otaniemen, Laajalahden, Westendin ja Haukilahden kaupunginosat.

Puutarhakaupunki

Kaupungin liikekeskusta, kulttuurikeskusta, teollisuusalueet ja asutuksesta koostuvat asumalähiöt on hajautettu toisistaan omiksi alueikseen, joita ympäröivät vihervyöhykkeet. Jokaisella asumalähiöllä on oma pieni keskuksensa, joka tarjoaa peruspalvelut alueen asukkaille. (Meurman, 1947.)

Metsäkaupunki

Puutarhakaupungin suomalainen sovellutus, jossa pitkälle hoidettujen puutarhojen ja puistojen sijaan suositaan luonnontilaisia pihoja ja puistoja. Rakennukset on sijoitettu väljästi maastonmuodot, suotuisat ilmansuunnat ja maisema huomioiden. (Hautamäki ja Donner, 2019.)

Kompaktikaupunki

Asutus ja palvelut muodostavat tiiviin yhdyskunnan, jossa alueenkäyttö on tehokasta eli rakennukset sijaitsevat lähellä toisiaan ja ovat usein keskimäärin korkeampia kuin puutarha- ja metsäkaupungissa.

Aatteellisena tavoitteena ovat ihmisten väliset kohtaamiset, kun ihmiset asuvat lähellä toisiaan.

(Hautamäki ja Donner, 2019.) (Asuma)lähiö

Pääosin asutuksesta koostuva alue, joka sijaitsee erillään kaupungin tai kunnan liikekeskuksesta.

Asumalähiö tarjoaa paikallisen myymäläkeskuksen, koulun ja muita peruspalveluita. Asumalähiö (engl. neighbourhood unit) koostuu alun perin vielä erillisistä pienistä asumasoluista (engl. residental unit). (Meurman, 1947.) Esikaupunki vastaa muuten lähiötä, mutta se ei välttämättä tarjoa palveluita ja liikekeskusta. Englannin kielen suburb-sana voi kääntyä suomeksi sekä lähiöksi että esikaupungiksi riippuen asiayhteydestä. (Hurtta, 2008.)

Sosiaalinen asuntotuotanto

Asuntoja tarjotaan alle markkinahinnan, jolla helpotetaan vähävaraisten kotitalouksien asunnon- saantia (Sutela ym., 2020). Tärkeimmät sosiaalisen asuntotuotannon järjestelmät Helsingin seudulla ovat Arava (nyk. Ara) ja Hitas, jotka rajoittavat säädöksillä asuntosijoittamista. Hitas-järjestelmästä ollaan luopumassa vuoteen 2023 mennessä, koska useat hitasasunnot ovat rajoitteista huolimatta päätyneet asuntosijoittajille. (Malminen, 2020.)

1 Johdanto

”Koti vaiko kasarmi lapsillemme?” julisti Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen sotien jälkeen vuonna 1946, kun asuntopula vaivasi maata kaupungistumisen, evakkojen asuttamisen ja suurten ikäluokkien syntymisen takia. Von Hertzen esitti, että lapsiperheet tarvitsevat terveel- lisen ja luonnonläheisen asuinympäristön, ja hän sovelsi englantilaisen kaupunkisuunnittelijan Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiaatetta suomalaiseen ympäristöön. (von Hertzen, 1946.) 1950–60-luvuilla rakentunut alkuperäinen Tapiolan kaupunginosa Espoossa edustaa pisimmälle vietyä suomalaista puutarhakaupunkia, jossa väljästi sijoitettua rakennuskantaa ympäröivät laajat puistoja virkistysalueet (Tuomi, 2003a).

Tapiolan väestörakenne oli 2000-luvun alussa selvästi ikääntynyt, kun monien lapsiperheiden vanhemmat olivat jääneet asumaan sijoilleen lasten muutettua muualle. Silloisen väestöennusteen mukaan asukasluku kääntyisi lievään laskuun ja Tapiolan palveluverkkoa jouduttaisiin karsimaan tulevaisuudessa, jos alueelle ei saataisi uutta rakentamista. (Laakso ja Munter, 2003.) Samaan aikaan käytiin keskustelua Espoon ja Helsingin välisen ruuhkaisen liikenteen kehittämisestä, ja eri vaihtoeh- doista päädyttiin jatkamaan Helsingin metroa Espoon Matinkylään (Matilainen, 2017). Tapiola oli yksi suunnitelluista asemapaikoista, mikä lisäsi rakentamispainetta liikenteelliseen solmukohtaan. 2010- luvulla Tapiola on elänyt voimakasta täydennysrakennusvaihetta, ja metroasema tuli käyttöön 2017.

Kuva 1. Tapiolan moderni puutarhakaupunki loi tulevaisuudenuskoa raskaan sodan jälkeen. Taustalla vasem- malla Taskumattitalo ja oikealla Keskustorni. Kuva: Matilainen/Asuntosäätiö/Espoon kaupunginmuseo, 1966-69.

(4)

Tapiolaa on käsitelty kirjallisuudessa paljon suomalaisen puutarhakaupunkiaatteen edustajana (Hautamäki ja Donner, 2019; Ruokonen, 2008; Maisala, 2008). Kuitenkin tällä hetkellä rakennuskantaa kehitetään huomattavasti entistä tiiviimmäksi ja korkeammaksi, mikä poikkeaa alkuperäisestä väljän ja suhteellisen matalan rakennuskannan periaatteesta. Keskustelu puolesta ja vastaan on ollut runsasta (Jutila ja Lindfors, 2021; Aromaa, 2021; Bäckgren, 2021), mutta eri osapuolia kriittisesti analysoivaa tutkimusta Tapiolan nykykehityksestä on vähän. Osa pelkää kansainvälisesti tunnustetun puutarhakaupungin olevan vaarassa menettää identiteettinsä. Osa sen sijaan uskoo vanhan Tapiolan näivettyvän verrattuna muihin pääkaupunkiseudun keskuksiin, jos aluetta ei kehitetä täydennysraken- tamisella. Lisäksi kaupunkirakenteen kehitykseen vaikuttavat muun muassa poliittinen tilanne, taloudelliset syyt ja kestävä kehitys.

Tämän kandidaatintyön tavoitteena on selvittää, miten Tapiolan kaupunkirakenne on kehittynyt 1950-luvulta 2020-luvulle, sekä miten kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelun tavoitteet ja ihanteet ovat muuttuneet samana aikana. Työ rakentuu kirjallisuustutkielmasta ja asiantuntijahaastatteluista.

Tutkielma keskittyy alkuperäiseen 1950–60-lukujen Tapiolaan ja 2000-luvulla tapahtuneeseen kehitykseen. Tutkimuskysymyksinä ovat:

Miten Tapiolan kaupunkirakenne on kehittynyt 2000-luvulla verrattuna alkuperäiseen, ja mitä syitä muutokselle on?

Millaisia vaikutuksia nykyisellä kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelulla on Tapiolalle?

Asiantuntijahaastatteluissa haastatellaan kolmea arkkitehtia, joilla on molemmilla käytännön kokemusta kaavoittamisesta pääkaupunkiseudulla noin 50 vuoden ajalta. Heidän käytännön kokemuksiaan peilataan sekä tieteelliseen kirjallisuuteen että muihin kirjallisiin lähteisiin, kuten selvityksiin ja asian- tuntijapuheenvuoroihin. Tavoitteena on luoda mahdollisimman kattava ja kriittinen kuva nykypäivän kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelusta Tapiolassa.

Aluksi työssä käsitellään kirjallisuuden avulla puutarhakaupunkiaatetta ja Asuntosäätiön rakennut- tamaa Tapiolaa 1950–60-luvuilla. Sen jälkeen kolmannessa luvussa siirrytään 2000-luvun Tapiolan kehitykseen sekä käydään kirjallisuuden perusteella läpi muutoksen syitä. Seuraavaksi neljäs luku keskittyy asiantuntijahaastatteluihin, joista tehdään yhteenveto kirjallisuuteen. Lopuksi keskei- simmät johtopäätökset esitellään viidennessä luvussa. Johtopäätösten perusteella markkinavetoinen kaavoitus, tiiviin ja korkean rakentamisen tavoittelu, kestävä kehitys ja länsimetron rakentaminen ovat olleet keskeisiä syitä Tapiolan kehitykselle viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

2 Puutarhakaupunkiaate ja Tapiolan perustaminen

Luvussa 2.1 käsitellään kirjallisuuden avulla ensin puutarhakaupunkiaatetta ja sen syntyä. Lisäksi aatteen merkitystä, kritiikkiä ja sovellutuksia esitellään lyhyesti. Sen jälkeen luvussa 2.2 käydään alku- peräisen 1950–70-luvuilla toteutetun Tapiolan rakennus- ja aatehistoriaa. Tapiolan merkitystä pohdi- taan suomalaisen puutarhakaupunkiaatteen sovellutuksena.

2.1 Puutarhakaupunki

Englantilainen kaupunkisuunnittelija Ebenezer Howard esitteli puutarhakaupungin käsitteen vuonna 1898. Voimakas teollistuminen Iso-Britanniassa ja sen myötä nopea kaupungistuminen olivat luoneet monille työläisille huonokuntoiset ja ahtaat asuinolosuhteet. Howardin ajatuksena oli kaupunkisuunnittelun avulla luoda asuinympäristö, jossa yhdistyvät sekä kaupungin että maaseudun edut.

Kaupunkimaisen yhdyskuntarakenteen etuina hän piti esimerkiksi monipuolista liiketoimintaa, viihde- mahdollisuuksia ja korkeita palkkoja. Maaseudun etuihin kuuluivat muun muassa luonnonläheisyys, raikas ilma ja matalat vuokrat. (Howard, 1902.)

Howardin (1902) alkuperäiseen puutarhakaupunkiaatteeseen kuuluu, että keskustan ympärillä on siitä riippuvaisten esikaupunkialueiden sijaan asumalähiöitä, eräänlaisia pienoiskaupunkeja, jotka tarjoavat asukkaille tärkeimmät palvelut. Asumalähiöt on erotettu toisistaan viheralueilla ja yhdistetty teillä, rautateillä ja kanaaleilla. Tiet ovat suurimmillaan jopa 128 metriä leveitä. Howardin mukaan 32 000 asukasta on enimmäismäärä yhden puutarhakaupungin väkiluvuksi, ja määrän täyttyessä perus- tetaan uusi asumalähiö. Rakennetun ympäristön välissä ei ole vain puistoja ja puutarhoja, vaan myös maataloutta, joka luo mahdollisuuden lähiöiden omavaraisuudelle. (Howard, 1902.)

Puutarhakaupunkiaatteeseen on liittynyt aina voimakkaasti pyrkimys sosiaaliseen oikeudenmukai- suuteen (Howard, 1902). Tästä viestii myös Howardin alkuperäisen teoksen nimi ”To-morrow: A Peaceful Path to Real Reform” (suom. Huominen: Rauhanomainen tie todelliseen uudistukseen).

Nimi muutettiin uudessa painoksessa muotoon ”Garden Cities of To-morrow” (suom. Huomisen puutarhakaupungit).

Puutarhakaupungin kannattajat kampanjoivat aktiivisesti aatteen puolesta, ja toisen maailmansodan jälkeen säädetty New Towns -laki (suom. uudet kaupungit) määritti valtion rakentamaan uusia kaupunkeja puutarhakaupunkiaatteen mukaisesti (Hardy, 2003, s.273). Deverux (2015) arvioi, että puutarhakaupunkiaate on vaikuttanut lähes kaikkiin englantilaisiin lähiöalueisiin.

Puutarhakaupunkiaate on levinnyt kaikille mantereille, ja sitä on sovellettu runsaasti 1900-luvulla (Devereux, 2015; Gatarić, 2019).

Puutarhakaupunkiaatteeseen on kohdistunut myös kritiikkiä. Jo 1900-luvun alussa kaupunkisuunnittelija ja arkkitehtuurikriitikko Arthur Trystan Edwards (1913) arvostelee liikettä siitä, että se näkee itse kaupungin syynä huonoille elinoloille, eikä saasteita ja ahtautta. Edwardsin mukaan tiivis kaupunki on toimiva, kunhan asunnot ovat tilavia ja niissä on luonnonvaloa sekä eristystä saasteilta.

Laajamittainen haja-asutus rikkoo koskemattoman luonnon, kun taas tiiviin kaupungin asukkaat voivat nauttia säilyneestä luonnosta kollektiivisesti sen sijaan, että jokaisella on oma pieni piha

(5)

6 7 omakotitalonsa ympärillä. Edwards myös esittää, että keskustassa sijaitseva huonokuntoinenkin

asunto menee kaupaksi, mutta maaseudulla sellainen jätettäisiin vain tyhjilleen. (Edwards, 1913.) Kompaktikaupungin puolustajat esittävät myös, että väljässä puutarhakaupungissa ei tapahdu kohtaa- misia (Hautamäki ja Donner, 2019) ja palveluverkko on heikko (Maisala, 2008).

Lewis (2015) tarkastelee syitä, miten ensimmäinen puutarhakaupunki Letchworth on pystynyt säily- mään alkuperäisten ideaalien mukaisena. Laadukas rakentaminen ja rakennuskannan jatkuva kunnos- sapito ovat tehokkaita tapoja säilyttää kaupunki vetovoimaisena. Säilymisen kannalta rakennuskan- nalle on hyvä olla jo etukäteen ylläpitosuunnitelma pitkälle aikavälille. Alueen hallinnolla pitäisi olla selkeä, ei-poliittinen, pitkän aikavälin tavoite huolehtia kaupunkirakenteen säilymisestä. (Lewis, 2015.) Narh ym. (2020) käsittelevät alkujaan Länsi-Afrikan puutarhakaupungiksi kutsutun Kumasin puisto- alueiden vähentymisen syitä. Kahdestatoista vielä olemassa olevasta puistosta vain kolmea enää yllä- pidetään. Muut yhdeksän puistoa oli päästetty rapistumaan epäviihtyisiksi, niiden saavutettavuus ja käytettävyys oli huono, ja ne koettiin turvattomiksi. Syiksi listataan voimakas väestönkasvu, poliittinen vaikuttaminen, riittämätön logistiikka ja henkilökunta sekä taloudelliset rajoitteet. Puistojen kaupallinen uudelleenkäyttö ja hävittäminen johtuvat kirjoittajien mukaan puutteellisesta valvonnasta, maan arvonnoususta ja vähäisestä kiinnostuksesta puistoja kohtaan ylipäätään. (Narh ym., 2020.)

2.2 Alkuperäinen Tapiola

Suomalainen puutarhakaupunki sai vaikutteita Howardin ajatusten lisäksi New towns -liikkeestä, saksalaisista Siedlung-alueista, Clarence Perryn lähiöteoriasta, Lewis Mumfordin suurkaupunkikritii- kistä ja Le Corbusierin kaupunkivisioista. Suomessa puutarhakaupungin yksi tärkeimpiä vaikuttajia oli Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. (Hautamäki ja Donner, 2019.) Meurman (1947) ajoi funktionaalista kaupunkisuunnittelua, joka perustui hajasijoitettuihin liikekes- kustaan, kulttuuripalveluihin, teollisuusalueisiin ja asumalähiöihin.

Suomessa ensimmäisenä merkittävänä puutarhakaupungin sovellutuksena voi pitää klassismia edus- tavaa Puu-Käpylän kaupunginosaa Helsingissä 1920-luvulla. Yksi alueen suunnittelijoista oli Meurman.

Vuosina 1938–40 Helsinkiin rakennettiin myös Olympiakylä, jossa melko tehokkaasti rakennettuja kerrostalolamelleja sijoitettiin metsämäiseen ympäristöön. (Tuomi, 2003a.) Joka tapauksessa 1950- luvulla perustettu Espoon Tapiola on suomalaisen puutarhakaupunkiaatteen merkittävin edustaja (Maisala, 2008, s.49). Devereuxin (2015) mukaan se on jopa kansainvälisesti yksi onnistuneimmista puutarhakaupungin tulkinnoista, joka toimii kaupunkina, eikä pelkkänä asuinalueena kuten suurin osa muista puutarhakaupungeista.

Toisen maailmansodan jälkeen suurten ikäluokkien syntyminen, kaupungistuminen ja evakkojen asuttaminen aiheuttivat Suomeen asuntopulan. Valtion lisäksi monet kansalaisjärjestöt alkoivat puuttua ongelmaan. Kenties merkittävimmäksi nousi Asuntosäätiö, jonka perustivat Väestöliitto, Mannerheimliitto, Suomen ammattijärjestöjen keskusliitto, Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto, Virkamiesliitto ja Vuokralaisten keskusliitto. Väestöliiton toiminnanjohtaja, ja sittemmin

Asuntosäätiön puheenjohtaja, Heikki von Hertzen kirjoitti 1946 poleemisen ”Koti vaiko kasarmi

lapsillemme” -pamfletin. Siinä hän arvosteli kovasanaisesti tiivistä rakentamistapaa ja umpikortte- leita. Von Hertzen ehdotti ratkaisuksi Howardin puutarhakaupunkia. Asuntosäätiö osti 1951 nykyisen Espoon alueelta Hagalundin kartanon maat, johon Otto-Iivari Meurman oli jo 1947 suunnitellut ensimmäisen version puutarhakaupungista. (Tuomi, 2003a.)

Von Hertzenin ajatukseen Tapiolasta kuuluivat monipuolinen asuntotyyppien vaihtelu, kaikkien yhteis- kuntaluokkien asuttaminen ja työpaikkaomavaraisuus. Tapiolan alkuaikojen piirustuksia olivat tarkas- tamassa kotitalousasiantuntijat, jotka arvioivat suunnitelmien toimivuutta tavallisen arjen tarpeisiin.

Lisäksi pyrittiin siihen, että rakennukset sijaitsevat vapaasti maastossa ja kadut noudattavat maastonmuotoja sekä sijaitsevat asuinalueen ulkoreunoilla. Kaupunkisuunnittelun tärkeimpänä ytimenä olivat viihtyisät asuintalot ja koulut. Asumalähiöperiaatteen mukaisesti jokaisessa lähiössä oli oma pieni myymäläkeskus. (Tuomi, 2003a.) Alkuperäisen Tapiolan sosiaalista asuntotuotantoa pidetään usein merkittävänä, mutta alun perin aravarahoitteisen asuntotuotannon tavoitteena oli tarjota nimenomaan omistusasumista kohtuuhintaan, eikä arava-asuntojen saannissa ollut vielä tuolloin tulorajaa (Maisala, 2008, s. 41–49).

Devereux (2015) esittää, että Tapiolan suunnittelussa ensisijainen merkitys oli luonnolla, jota arkkitehtuuri tuki. Ruokonen (2003) painottaa Tapiolan merkitystä suomalaiselle maisema-arkkitehtuurille, sillä se oli aikansa mittavin maisemarakennuskohde Suomessa. Aiemmin maisema- ja puutarha- suunnittelijat olivat suunnitelleet pääasiassa pieniä puistoja ja puutarhoja, mutta Tapiola liitti maisema-arkkitehtuurin yhdyskunta- ja kaupunkisuunnitteluun. (Ruokonen, 2003.)

Kuva 2. Aarne Ervin alkujaan suunnittelemaa Tapiolan keskusta. Vasemmalta Garden-hotelli (Ervi, 1974), Keskustorni (Ervi, 1960) ja Kulttuurikeskus (Arto Sipinen, 1989). Kuva: Mustonen, 2021.

(6)

Sekä von Hertzen että Meurman halusivat, että Hagalundin kartanon alueita tulkitaan niiden erityis- piirteiden mukaan: esimerkiksi peltoaukeat jätettiin avoimiksi puistoiksi ja kalliorinteet sekä metsät luonnonvaraisiksi. Tavoitteena oli luoda katkeamaton puistovyöhyke rakennetun ympäristön väliin.

Tapiolaa suunnittelivat monet maisema-arkkitehdit, joista tunnetuimmat olivat Nils Orénto ja Jussi Jännes. (Ruokonen, 2003.)

Tapiola rakentui Meurmanin suosiman asumalähiöperiaatteen mukaisesti. Rakennuksia suunnittelivat etenkin neljä nuorta arkkitehtia Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell ja Markus Tavio (Tuomi, 2003a). 1950-luvulla rakentuivat itäinen ja läntinen lähiö, joiden omakoti-, rivi- ja kerrostalot oli sijoiteltu ympäristöön väljästi maastonmuotoja noudattaen. 1950-luvun lopussa alettiin rakentaa Tapiolan keskusta, jonka arkkitehtuurikilpailun Ervi voitti. Ervin suunnitteleman keskuksen oivallus on sorakuopan paikalle rakennettu Keskusallas, jota Keskustornin lisäksi kehystävät uimahalli, hotelli ja Kulttuurikeskus (valmistui tosin vasta vuonna 1989). 1960-luvulla valmistuivat Etelä- ja Pohjois- Tapiola. Pohjois-Tapiolan kaava noudatti väljää rakennustapaa, mutta rakennusten vapaa sijoittu- minen maastoon oli vaihtunut ruutukaavaan, mitä suosittiin yleisesti yhdyskuntasuunnittelussa.

(Arkkitehtuurimuseo, n.d.)

Kuva 3. Alkuperäisen Tapiolan ajatukseen kuuluivat suuret puistot, joihin asuintalojen pihat avautuivat, sekä kukkaistutukset. Kuvat: Mustonen, 2021.

Tapiolan maisemasuunnittelu oli kokonaisvaltaista ja yksityiskohtaista. Katujen kivilaatat jatkuivat harmonisesti sisätiloissa, kaupunginosalla oli omat katuvalaisimensa ja puistonpenkkinsä, eksoottisia värikkäitä kasveja yhdisteltiin suomalaisen havupuuston kanssa ja asuinalueiden puutarhat ja pihat sulautuivat hienovaraisesti puistoiksi ilman muureja ja aitoja. Merkittävimmät puistot ovat Leimuniitty ja Silkkiniitty. Leimuniitty oli alun perin von Hertzenille tärkeä markkinointityökalu, jota käytettiin puutarhakaupungin mainoksena. Sitä oli tarkoitus ihailla saavuttaessa autolla Tapiolaan, ei niinkään hyödyntää oleskeluun ja jalan liikkumiseen. Silkkiniitty sen sijaan oli nimenomaan suunniteltu moni- puoliseksi käyttöpuistoksi. (Ruokonen, 2003.)

Tapiola rakennettiin jo alkujaan 50-luvulla tiiviimmäksi kuin Meurman oli alueen suunnitellut.

Asuntopulan takia rakennettavien alueiden tehokkuutta täytyi nostaa. Meurmanin aatteet kaupunki- suunnittelijana ja yhdyskuntasuunnittelun professorina pohjasivat 1900-luvun alkuun ja Puu-Käpylän kaltaiseen matalaan rakennuskantaan. Nuoret arkkitehdit sen sijaan ihannoivat Le Corbusieria ja 1930-luvun modernismia, johon kuuluivat tiivis rakennustapa ja tornitalojen vaikuttavat siluetit. Tämä johti esimerkiksi Ervin Keskustornin ja Revellin Taskumattitalojen rakentamiseen 1960-luvulla. (Tuomi, 2003a.)

Asuntosäätiö mahdollisti arkkitehtuurin korkean laadun, sillä sen tarkoituksena ei säätiönä ollut tuottaa voittoa. Toisaalta se takasi Erville mahdollisuuden suunnitella kokonaisvaltaisesti paitsi asemakaavan ja liikennejärjestelyt myös yksittäisten rakennusten yksityiskohdat. Espoo oli pitkälti vielä maaseutua 1950-luvulla, ja Tapiolassa oli tuolloin aikeita itsenäistyä omaksi kunnakseen tai yhdistyä Helsinkiin. Hallinnollisesti Tapiola läheni Espoota, josta oli tullut kauppala 1963. (Lahti, 2008.) Espoo sai myös kaavoitusmonopolin 1963 kuntamuodon muututtua, mutta vasta vuosikymmenen lopussa kaavoitusosasto oli tosiasiallisesti järjestäytynyt hoitamaan kauppalan kaavoitusta (Maisala, 2008, s.

63).

Kuva 4. Heikki von Hertzen markkinoi Tapiolaa suomalaisittain ennennäkemättömän laajasti. Vasemmalla von Hertzen esittelee Tapiolaa Keskustornissa YK:n pääsihteerille U Thantille. Oikealla von Hertzen myy Heikintorin kauppakeskuksen avajaisissa hänen mukaansa nimettyjä Heikki-nukkeja. Kuvat: Saarinen/Asuntosäätiö/Espoon kaupunginmuseo, 1962 (vas.); Matilainen/Espoon kaupunginmuseo, 1968 (oik.).

(7)

10 11 Ilman von Hertzeniä Tapiola tuskin olisi kehittynyt puutarhakaupunkina yhtä pitkälle. Hän hyödynsi

Suomessa ennennäkemättömällä mittakaavalla markkinointia, jota varten hän perusti Asuntosäätiöön oman tiedotusyksikön. Säätiö julkaisi sekä Suomessa että ulkomailla runsaasti lehdistötiedotteita, omia lehtiä, postikortteja ja lyhytelokuvia. Nimikilpailun avulla Hagalundille saatiin kalevalainen nimi Tapiola, joka yhdistää suomalaisen modernismin kansanperinteeseen. Helsingistä järjestettiin linja-au- tokyytejä Tapiolan asuntonäyttelyihin. (Tuomi, 2003b.) 1960-luvulla uusi suunnittelijapolvi alkoi kriti- soida Tapiolan amerikkalaishenkisestä markkinointia ja lähes kritiikitöntä ylistämistä (Maisala, 2008, s. 56). Kervanto Nevanlinna (2000) sanoo, että von Hertzenin voimakas markkinointi on muodos- tanut kuvan utopistisesta Tapiolan puutarhakaupungista, joka todellisuudessa oli paljon mainettaan vaatimattomampi.

Markkinoinnin lisäksi itse Tapiolan kaupunkisuunnittelu sai kritiikkiä jo 1960-luvulla. Tuomen mukaan (2003a) esimerkiksi työpaikkaomavaraisuus ei alkujaan toteutunut, sillä tavallisesti asunnot syntyvät työpaikkojen yhteyteen, mutta malli ei toiminut toisin päin Tapiolassa. Vielä 1970-luvulla Espoon työpaikkaomavaraisuus oli Suomen kauppaloista ja kaupungeista Kauniaisten jälkeen pienin (Oksanen, 2021). Ajan edetessä Tapiolasta tuli selvästi ylemmän keskiluokan asuinaluetta (Tuomi, 2003a). Hyväosaisten korostuminen Tapiolan väestössä, itsenäistymisaikeet ja Asuntosäätiön itse- näinen asema kunnan kaavoituksessa alkoivat 1960-luvulla herättää kritiikkiä etenkin vasemmistossa (Maisala, 2008). Lisäksi kompaktikaupunki alkoi syrjäyttää puutarhakaupunkia ja metsälähiötä hallit- sevana suunnitteluperiaatteena, koska pienissä lähiöissä palvelut olivat usein heikot ja pitkät etäi- syydet lähiöiden välillä lisäsivät yksityisautoilua (Maisala, 2008, s. 56).

Museovirasto on määritellyt Tapiolan valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi (RKY) (Museovirasto, 2009). RKY-alueilla edellytetään, että ”valtakunnallisesti arvokkaiden kulttuuriympä- ristöjen ja luonnonperinnön arvot, kohteiden alueellinen monimuotoisuus ja ajallinen kerroksisuus turvataan maakuntien suunnittelussa ja kuntien kaavoituksessa sekä valtion viranomaisten toimin- nassa” (Museovirasto, n.d.). Alkuperäisen Tapiolan asumalähiöt erottuvat edelleen kaupunkiraken- teesta (kts. kuva 5).

POHJOIS-TAPIOLA

LÄNSIRANTA HAKALEHTO

SUVIKUMPU

TAPIOLAN KESKUS LÄNTINEN

LÄHIÖ

ITÄINEN LÄHIÖ

OTANIEMI LAAJALAHTI

MANKKAA

KEILANIEMI

NIITTYKUMPU

HAUKILAHTI WESTEND

–1949 1950–1959 1960–1969 1970–1979 1980–1989 1990–1999 2000–2009 2010–2019

2020–

TORNI (1960-LUVULLA TAI AIEMMIN)

TORNI (2000-LUVULLA) TORNI (SUUNNITTEILLA / RAKENTEILLA)

1000 m

Kuva 5. Tapiolan kaupunkirakenteen kehitys ja korkea rakentaminen 1:20 000 (Espoon karttapalvelu, 2021;

Espoo 2018, 2019, 2021abc). Kuvassa tornitaloksi lasketaan 9-kerroksinen tai korkeampi rakennus. Karttaan on merkitty alkuperäiset Asuntosäätiön rakennuttamat alueet. Kuva: Mustonen, 2021.

”Mutta mikä itse asiassa hävitettiin? Missä oli Alkuperäisen Tapiolan roman- tiikka? Onko Alkuperäinen Tapiola edes ollut olemassa? Totta kai Alkuperäinen Tapiola on joskus ollut olemassa. Mutta ei rakennettuna asuinalueena, ei paikkana, jossa voi kävellä tai asua tai käydä töissä. Käsitys Alkuperäisestä Tapiolasta ja sen pilaamisesta on myytti, jonka ytimenä on Hertzenin visio.”

Arkkitehti ja filosofian tohtori Anja Kervanto Nevanlinna (2000)

(8)

3 Tapiola 2000-luvulla

Tässä luvussa käydään läpi Tapiolan rakennuskannan muutosta 2000-luvulla ja siihen johtaneita syitä. Luku 3.1 taustoittaa 2000-luvun alkua, kun Tapiolan täydennysrakentamista alettiin suunnitella.

Seuraavaksi luvussa 3.2 esitellään pääosin 2010-luvulla tapahtunutta Tapiolan täydennysrakentamis- vaihetta. Kaavoituksen markkinavetoistumista käsitellään luvussa 3.3 ja korkean rakentamisen vaikutuksia luvussa 3.4.

3.1 Tapiolan kehitysprojekti

Vuosituhannen alussa Tapiola oli osin rapistunut (Aaltonen ym., 2017), sillä esimerkiksi kukkaistu- tuksia ei ollut hoidettu, laatoitukset olivat hajonneita ja vesialueita ei ollut puhdistettu (Tuppurainen, 2008). Vuonna 2008 viheraluepäällikkö Leena Ihalainen totesi kaupungin resurssien olevan aiempaa pienemmät, minkä lisäksi puutarhanhoito on kallistunut, Tapiolan kasvillisuus on ikääntynyt ja roskaa- minen yleisesti on lisääntynyt (Tuppurainen, 2008). Huoli vetovoiman hiipumisesta aloitti Tapiolan kehitysprojektin (Aaltonen ym., 2017).

Espoon kaupunki teetti selvityksen vuonna 2003 eri skenaarioista, miten Tapiolan väestökanta kehittyy 2030-luvulle (Laakso ja Munter, 2003). Selvityksessä on kolme eri vaihtoehtoa: (1) ei ollen- kaan uutta rakentamista, (2) vähäistä rakentamista olemassa olevan asemakaavan sallimissa rajoissa ja (3) merkittävää lisärakentamista, jossa asuntomäärä puolitoistakertaistetaan. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa ennustavat väestömäärän laskua ja palveluverkoston heikentymistä. Kaupalliset palvelut heikkenisivät rakentuvien kauppakeskusten aiheuttaman kiristyvän kilpailun takia. Jo alun perin korkea ikääntyneiden suhteellinen osuus kasvaisi: Kanta-Tapiolassa yli 65-vuotiaita vuonna 2002 oli 17,6 prosenttia, kun taas koko Espoon keskiarvo oli 8,5 prosenttia. Kolmannessa vaihtoehdossa väestö ja lasten osuus kasvaisi merkittävästi, minkä lisäksi kaupallinen ja julkinen palveluverkosto paranisi.

(Laakso ja Munter, 2003.) Selvityksen väestöennusteet näkyvät kuvassa 6.

Uusia liikennevaihtoehtoja pohdittiin helpottamaan Espoon ja Helsingin välisiä ruuhkia 2000-luvun alussa. Vaihtoehtoina metrolinjan lisäksi olivat pikaraitiotie ja linja-autoliikenteen kehittäminen.

Vuonna 2008 Helsingin ja Espoon valtuustot hyväksyivät metrolinjan jatkamisen Ruoholahdesta Matinkylään. (Matilainen, 2017) Yksi uusista asemista tuli Tapiolan keskukseen.

Aaltonen ym. (2017) tutkivat Tapiolan kehitysprojektin etenemistä 2000-luvulla. Heidän mukaansa lähes koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen sidosryhmien, myös rahoittajien, ajatuksena oli tehdä vain pieniä muutoksia Tapiolaan kuten kiveysten ja valojen uusimista, pysäköinnin uudistamista ja lasitettuja katoksia. Käännekohta tapahtui, kun vuonna 2008 Espoo hyväksyi metron rakentamisen Tapiolaan. Kuitenkin vielä silloin ajateltiin, että maanalainen rakentaminen olisi alueen historiallisen merkityksen takia oikeastaan ainoa vaihtoehto. Kalliiden kustannusten takia projektin toteuttamis- kelpoisuus kuitenkin vaati runsaasti lisää asuntorakentamista, mikä tarkoitti korkeaa rakentamista ja vanhan purkamista. Vuosien 2010 ja 2011 välillä ajatusmaailma muuttui täysin, kun kahdeksankerrok- siset rakennukset vaihtuivat suunnitelmissa 18-kerroksisiin torneihin. (Aaltonen ym., 2017.)

Espoon kaupungin Tapiolan kehittämisprojektin projektipäällikkö Antti Mäkinen sanoi 2011, että

”Tapiolan keskuksesta halutaan tehdä kestävän kehityksen mallikaupunki”. Mäkisen mukaan Tapiola taantuisi nukkumalähiöksi ilman uutta keskusta. (Mäkinen, 2011.) Aaltonen ym. (2017) toteavat, että nimenomaan projektipäällikkö Mäkinen oli tärkeä mielipidevaikuttaja, joka kannatti Tapiolaan korkeaa rakentamista pienten muutosten sijaan.

Tapiolan tiivistäminen ei ole uusi ajatus. 1960-luvulla arkkitehtitoimisto JKMP teki suunnitelman, jossa Tapiolan keskus olisi jatkunut yhtenäisenä nauhana etelään aina Westendin rantaan asti.

Ratkaisussa ajoväylät ja pysäköinti olisivat kulkeneet alimmalla tasolla, jonka päällä olisivat olleet jalkakäytävät. Vaikka poliitikot olisivat halunneet korkeita toimistorakennuksia, liike- ja toimistoraken- nukset oli mitoitettu 3–4-kerroksiksi, jotta ne eivät haastaisi Keskustornia maisemassa. Von Hertzen piti kuitenkin tällaistakin ratkaisua puutarhakaupungin pilaamisena, ja maanomistajat Asuntosäätiö ja Haka ilmaisivat pettymyksensä suunnitelmaan. Erimielisyyksistä huolimatta suunnitelman työstöä jatkettiin 70-luvulla, mutta yhtenäistä keskustavyöhykettä Westendiin ei koskaan syntynyt. Asukkaat vastustivat voimakkaasti tehokasta rakentamista ja järjestäytyivät Tapiolan killaksi. (Maisala, 2008.) Nykyään Tapiolan kilta on edelleen aktiivinen ja ajaa alkuperäisen Tapiolan rakennusten ja puistojen kunnostamista ja uusien hankkeiden tehokkuustavoitteiden laskemista (Tapiolan kilta, n.d.).

Kuva 6. Tapiolan väestökehitys ja -ennusteet vuoteen 2030. Ennusteissa näkyy sekä Laakson ja Munterin (2003) selvityksen kolme eri skenaariota että vuoden 2021 ennuste. Kanta-Tapiolan väestö perustuu vuosilta 1961–97 arvioon, ja laskentamenetelmä on esitelty liitteessä 1. Kuva: Mustonen, 2021.

40000 50000 60000 70000

asukkaita

0 5000 10000 15000 20000 25000 30000 35000 40000 45000 50000 55000 60000 65000

asukkaita

Kanta-Tapiola Kanta-Tapiola (ennuste, 2021) Kanta-Tapiola (ennuste 1, 2003) Kanta-Tapiola (ennuste 2, 2003) Kanta-Tapiola (ennuste 3, 2003) Suur-Tapiola Suur-Tapiola (ennuste, 2021)

(9)

14 15 Johansson (2012) sanoo, että paikan brändäämisellä ja mielikuvilla luodaan tarkoituksellista oman

edun mukaista tulevaisuutta. Tapiolaa on haluttu 2000-luvulla kehittää markkinavetoisesti, ja muutosta on luonnehdittu puutarhakaupungin mielikuvan uudelleenmuotoiluksi. Tapiolan ydinteki- jöiksi on määritelty arkkitehtuuri, kulttuuritarjonta ja kaupallinen kehitys, jotka Johanssonin mukaan kaikki ajavat taloudellista etua. Olemassa olevalla arkkitehtuurilla luodaan mielikuvia historialliseen Tapiolaan, mikä erottaa sen muista kaupunginosista. Pienen yhteisön puutarhakaupunki, joka edistää sosiaalista tasa-arvoa, on hankala yhdistää markkinavetoiseen kasvun ja kilpailun tavoitteeseen.

Jännite syntyy, kun uudet kauppakeskuskeskittymät vastaavat nykykuluttajien toiveisiin paremmin kuin vanhanaikainen puutarhakaupunki, mutta toisaalta Tapiolan ainutlaatuisuus puutarhakaupunkina on sen myyntivaltti. Kun luonnollista sidettä vanhan säilyttämisen ja uuden voimakkaan rakentamisen välillä ei synny, mielikuva luodaan kerronnallisesti. (Johansson, 2012.)

3.2 Tapiolan täydennysrakentaminen kiihtyy

Tapiolan rakentuminen näkyy hyvin alueen väestökehityksessä (kts. kuva 6). Lisäksi kaaviossa näkyvät väestöennusteet vuosilta 2003 (Laakso ja Munter) ja 2021 (HSA, 2021a). Vuoden 2003 selvityksestä näytetään kaikki kolme eri vaihtoehtoa, joita käsiteltiin luvussa 3.1. Merkittävää on, että vuonna 2003 arvioitiin, että rakentamalla mahdollisimman paljon lisää asukasluku nousee 24 400 henkeen vuonna 2030, kun nykyennusteen mukaan asukkaita on silloin hieman yli 30 000. 24 400 asukkaan raja saavu- tettiin jo vuonna 2019.

Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden (2017) mukaan ”merkittävät uudet asuin-, työpaikka- ja palvelutoimintojen alueet sijoitetaan siten, että ne ovat joukkoliikenteen, kävelyn ja pyöräilyn kannalta hyvin saavutettavissa”. Toisaalta Tapiolassa tavoitteena on huolehtiminen valtakunnallisesti arvokkaiden kulttuuriympäristöjen ja luonnonperinnön arvojen turvaamisesta. (Ympäristöministeriö, 2017.) Helsingin seudun maankäytön, asumisen ja liikenteen suunnitelma 2019 (MAL) ohjaa yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen ja täydentymiseen etenkin raideliikenneyhteyksien äärellä. Tavoitteena on saada asukkaat entistä enemmän käyttämään joukkoliikennettä ja kävelemään lyhyitä matkoja, jotta liikenteen päästöjä saadaan vähennettyä. MAL 2019 pyrkii kehittämään joukkoliikenteen runko- verkkoa, johon kuuluvat lähijuna- ja metroliikenne sekä tiheästi liikennöidyt linja-autojen runkoreitit.

(MAL, 2019.) Tapiolan keskuksen asemakaavamuutokset viittaavat Espoon kaupungin tavoitteisiin, valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin ja MAL-suunnitelmaan. Niillä perustellaan täydennysra- kentamista Tapiolaan, koska tämä sijaitsee raideliikenteen varrella. (Espoo, 2019.)

Espoon kaavoitussuunnitelma 2018–2020 toteaa, että ”Matinkylään ulottuvan metron ja tulevan metron jatkeen vaikutuspiirissä kaavoitustyö on vilkasta ja maankäyttöä tehostetaan kaavoitta- malla metroasemien läheisyyteen lisää asuntoja, palveluita ja työpaikkoja. Metroasemien ympä- ristö muotoutuu nykyistä kaupunkimaisemmaksi.” Kaavoitussuunnitelma viittaa myös 2015 tehtyyn asukaskyselyyn. Kyselystä nostetaan tulevaisuuden Espoon tärkeimmiksi teemoiksi yhteisöllisyyden vahvistuminen, asuinalueiden personointi muun muassa harrastusten ja elämäntavan mukaan ja vihe- ralueiden merkitys. Lisäksi kyselystä todetaan: ”Kerrostalovaltaista täydennysrakentamista vastaajat suuntaisivat mieluiten kaupunkikeskusten liepeille, junaradan molemmin puolin ja Länsiväylän varrelle.” (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus, 2018.)

Alkuperäisestä asukaskyselystä huomataan, että kaavoitussuunnitelma jättää muutamia merkittäviä huomioita kertomatta. Kekin (2015) kyselyn yhteenvedossa mainitaan: ”Vaikka kaupunkimaisten alueiden houkuttelevuus asuinpaikkana saattaa olla jonkin verran kasvanut, haaveilee valtaosa kyselyyn vastanneista luonnonläheisestä ja rauhallisesta pientaloasumisesta.” Lisäksi todetaan, että

”valtaosa toivoi väljää rakennuskantaa, jossa viheralueita jätetään runsaasti talojen väliin” sekä ”yli 12-kerroksisten kerrostalojen rakentamista vastusti kolmannes vastaajista, ja suunnilleen yhtä moni vierasti tornitaloja sisältävää kaupunkirakennetta.” (Kekki, 2015.)

Kjisik ym. teettivät 2012 Espoon kaupungille korkean rakentamisen periaatteet. Heidän ehdotukses- saan korkeaa rakentamista kannattaa suunnata valikoituihin metrolinjan ja junaradan keskuksiin (kts.

kuva 7). Selvitys ei kannata tornirakentamista Tapiolaan, mutta kuvasta on nähtävissä, että selkeästi eniten suunnitteilla ja vireillä olevia tornirakennuksia on juuri Tapiolassa. Selvityksessä todetaan, että useimmiten korkeaa rakentamista perustellaan ekologisuudella, energiatehokkuudella ja tiiviillä kaupunkirakenteella, mutta nämä lähtökohdat voidaan saavuttaa myös matalalla kaupunkirakenteella.

Kuva 7. Kjisikin ym. (2012) teettämä selvitys Espoon kaupungille ei suosittele korkeaa rakentamista Tapiolaan.

Kuitenkin Tapiolassa on jo vuonna 2012 ollut suunnitteilla tai tekeillä selvästi eniten tornihankkeita verrattuna muihin Espoon alueisiin. Ei mittakaavassa. Kuva: Mustonen, 2021, perustuu: Kjisik ym., 2012.

TAPIOLA

AALTO-YLIOPISTO

KEILANIEMI

KOIVUSAARI URHEILUPUISTO

NIITTYKUMPU

MATINKYLÄ FINNOO

IIVISNIEMI

SOUKKA ESPOONLAHTI KIVENLAHTI

ESPOON KESKUS

TUOMARILA

KOIVUHOVI

KAUNIAINEN

KERA

KILO

LEPPÄVAARA MÄKKYLÄ

PITÄJÄNMÄKI

RAIDELINJA OLEMASSA

OLEVA TORNI OLEMASSA OLEVA

RAKENNE (ESIM.

VESITORNI)

SUUNNITTEILLA / RAKENTEILLA OLEVA TORNI

300 M MATKA RAIDELIIKENTEEN ASEMALLE

KORKEAN RAKENTAMISEN (YLI 40 M) TAVOITEALUE

HYVIN KORKEAN RAKENTAMISEN (YLI 80 M) TAVOITEALUE

(10)

Suotuisa pienilmasto, luonnonvalo ja varjostus on helpompi huomioida 6-8-kerroksisessa kortteli- rakenteessa kuin tornirakentamisessa. Matala korttelirakenne on myös rakennusteknisesti yksinker- taisempi. Toisaalta selvityksen alustuksessa Espoon kaupunkisuunnitelukeskuksen Anniina Stadius toteaa, että ”korkeat rakennukset ja tornit ovat tervetulleita Espoon kaupunkiin”. (Kjisik ym., 2012.) Kommentti osoittaa, että jopa samassa selvityksessä poliittinen tahtotila ja itse tutkimuksen lopputulos ovat hieman ristiriidasssa keskenään.

Tornirakentamisen kiihtyminen näkyy myös kuvassa 5. Siinä torneiksi on luokiteltu kaikki 9-kerroksiset ja korkeammat rakennukset. Tätä määritelmää käytetään Espoon kaupunkisuunnitteluviraston selvityksessä (Hattunen ja Stadius, 2013), minkä lisäksi perinteisesti matalassa Tapiolassa esimerkiksi 9-kerroksiset Taskumattitalot ovat maamerkkimäisiä rakennuksia, jotka nousevat yli puurajan.

Huomionarvoista on, että vuoden 1961 jälkeen Tapiolaan on rakennettu seuraava yli kahdeksankerroksinen tornirakennus vasta vuonna 2014, mutta sen jälkeen rakennustahti on kiihtynyt merkit- tävästi. Vajaassa kymmenessä vuodessa tornien määrä Tapiolassa on kaksinkertaistunut (Espoon karttapalvelu, 2021), ja suunnitteilla olevissa asemakaavoissa alkuperäinen määrä on jopa nelinkertaistumassa (Espoo, 2018, 2019, 2021abc). Suunnitelmien suureellisuutta kuvastaa, että Tapiolan urheilupuistoon ehdotettiin 20-kerroksista hotellia (Espoo, 2019) ja Tapiolan keskukseen 18-kerrok- sisia asuintaloja (Palovaara, 2012). Molempia suunnitelmia madallettiin suunnittelun edetessä (Espoo, 2021c; Palovaara, 2012).

Pääkaupunkiseudun kunnista Espoo on suhtautunut korkeaan rakentamiseen myönteisimmin, mikä johtuu kaupungin pyrkimyksestä yrittäjäystävällisyyteen. Rakennuttajat esittävät hankkeita kaavoitta- jille, jotka lähinnä hyväksyvät ne. Tällöin kokonaiskaupunkikuva voi jäädä hajanaiseksi. Rakennuttajat ovat olleet jo ennen länsimetroa halukkaita edistämään Espoossa korkeaa rakentamista, ja metron valmistuttua myös kaupunki on jakanut tämän intressin rahoittaakseen kallista investointia ja paran- taakseen metron kannattavuutta. (Kjisik ym., 2018.)

Politiikalla on vaikutusta kaupunkisuunnitteluun. Vuonna 1968 järjestetyissä kunnallisvaaleissa valtuustopaikat jakautuivat seuraavasti: SDP 30 %, kokoomus 23 %, SKDL 13 %, RKP 13 %, LKP 13

%, TPSL 4 % ja SMP 4 %. Vuonna 2021 paikat jakautuivat: kokoomus 37 %, vihreät 19 %, SDP 13 %, perussuomalaiset 11 %, RKP 8 %, kristillisdemokraatit 4 %, vasemmistoliitto 3 %, keskusta 3 % ja Liike Nyt 3 % (Tilastokeskus, 2021). Vaikka tässä käsitellään vain kahta eri vertailuvuotta, valtuustopaik- kojen suhteet ovat muuttuneet tasaisesti, eikä niissä ole huomattavissa merkittäviä äkkinäisiä valta- suhteiden muutoksia. Siinä missä oikeisto-vasemmisto-suhde on vuonna 1968 ollut hyvin tasainen (oikeistolla 49 % ja vasemmistolla 47 % paikoista), vuonna 2021 Espoo on selkeästi oikeistolaisempi (oikeistolla 63 % ja vasemmistolla 35 % paikoista). Espoon entinen kaupunginjohtaja, kokoomus- lainen Marketta Kokkonen, on vuonna 2007 todennut, että Espoossa ongelma on maansaannin sijaan kaavoituksen hitaus. Kokkonen on myös sanonut, että tärkeintä kaavoituksessa on työvoiman saata- vuus ja kilpailukyky. (Oksanen, 2007.)

Vaalien 2021 puolueiden kuntavaaliohjelmista huomataan, ettei suurimmilla puolueilla ole merkit- tävää eroa nykyisissä rakentamistavoitteissa, vaikkakin painotukset ovat erilaiset. Espoon kokoomus haluaa kaupungista Suomen yritysmyönteisimmän kunnan, mutta sen halutaan säilyvän pienta- lovaltaisena ”valtion asettamien kasvutavoitteiden keskellä” (Espoon kokoomus, 2021). Espoon

kokoomuksen paikallisyhdistys Rantaraitin Porvarit kannattaa ”vahvasti Espoon kasvua ja tiivistä rakentamista”, minkä lisäksi heidän mukaansa ”Suurpeltoon on rakennettu liikaa alkuvaiheessa ARA-vuokra-asuntojen [sic], minkä vuoksi yksityisten investointien ja palveluiden saaminen alueelle on kiusallisen vaikeaa” (Vuornos, 2021). Vihreät ovat kirjanneet tavoitteekseen rakentaa ”kestä- västi ja viihtyisästi tiivistä kaupunkia, jossa kaupat ja palvelut sijoitetaan sinne minne ihmisetkin”.

Eron kokoomukseen tekee kirjaus kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen lisäämisestä. (Espoon Vihreät, 2021.) Jälkimmäistä kannattaa myös SDP, joka toivoo myös, että ”asuntorakentaminen keskitetään hyvien liikenneyhteyksien varsille” (Espoon SDP, 2021). Perussuomalaisilla sen sijaan tavoitteena on, että ”ylitiivistämisestä ja kaiken täyteen rakentamisesta on luovuttava”, mutta puolue haluaa tehdä Espoon ”houkuttelevaksi paikaksi yritystoiminnalle, joka luo työpaikkoja ja verotuloja” (Espoon perussuomalaiset, 2021).

Yhdistävää on, että jokaisella suurella puolueella on mahdollisuus kannattaa suuria rakennushank- keita. Esimerkiksi Tapiolan keskuksen Satakielenrinteen asemakaavan muutos, jossa Satakielentalon paikalle rakennetaan neljä 10-kerroksista tornitaloa, hyväksyttiin valtuustossa äänin 67–6 (Espoon valtuusto, 2021). Yksi vastaan äänestäneistä oli Espoon kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ja arkkitehti Jouni J. Säkkijärvi, joka valitti itsensä johtaman lautakunnan valmistele- masta asemakaavasta hallinto-oikeuteen. Perusteluksi hän sanoo, että suunnitelma on vastoin RKY-suojelumääräyksiä. (Moilanen, 2021.) Museovirasto vastusti samasta syystä jo vuonna 2011 Merituulentien korkeita asuinkerrostaloja (Mattila, 2011), ja kannanotto ELY-keskuksen (Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen) kriittisen arvion kanssa saivat kaupungin madaltamaan rakennuksia 18 kerroksesta 12:een (Palovaara, 2012).

Tapiolan keskuksen lounaiskulmaan valtuusto hyväksyi yksimielisesti ehdotuksen rakentaa kaksi 12-kerroksista ja yhden 9-kerroksisen asuinrakennuksen (Espoon valtuusto, 2020). Asemakaavan muutosehdotuksen yleisperusteluiden mukaan rakennusryhmä on ”Tapiolaan sopeutuva” ja

”vähäeleinen” (Espoon valtuusto, 2020), mitä voi kerroskorkeuksien takia pitää hieman kyseenalai- sena. Kiinnostava yksityiskohta on, että ELY-keskuksen mukaan ”suunnitelma jatkaa osaltaan Tapiolan keskuksen uutta korkean rakentamisen perinnettä” (Espoon valtuusto, 2020). Ottaen huomioon, että vuonna 1961 rakennetun Keskustornin jälkeen seuraava torni Tapiolan keskukseen on rakennettu 2017 (Espoon karttapalvelu, 2021), perinne-sana luo ennemmin mielikuvan historiallisesta jatku- mosta kuin todellisesta pitkän ajan kehityksestä. Toisaalta kannanotossa näkyy myös ELY-keskuksen asennemuutos viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun vielä 2011 se vastusti korkeaa rakentamista Tapiolan keskukseen (Palovaara, 2012).

”Tapiolan viihtyvyys asuinalueena perustuu aivan erilaisiin arvoihin kuin mitä lisärakentaminen ja tiivistäminen toisivat. Samalla täytyy arvioida, missä kohda- taan raja kiinteistöpoliittisen kannattavuuden ja Tapiolan alkuperäisen ja yhä vahvan vetovoiman välillä.”

Arkkitehti ja filosofian tohtori Timo Tuomi (2003a)

(11)

18 19

3.3 Markkinavetoinen kaavoitus

Kaavoituksessa 1990-luvun lama johti julkishallinnon leikkauksiin ja yksityisten toimijoiden aiempaan suurempaan osallistamiseen (Mäenpää ym., 2000; Maisala, 2008). Tosin Maisala (2008) toteaa, että markkinavetoisuus kaavoituksessa alkoi kasvaa jo 70-luvun öljykriisin jälkeen, kun teollisuuskau- pungit menettivät paljon verotuloja. Kiinteistöyritykset toivat kaupunkisuunnitteluun tuotekonseptit ja brändit (Maisala, 2008), ja tutkitun tiedon tilalle ovat nousseet mielikuvat (Mäenpää ym., 2000).

Kaavoittajien työ muuttui kiireiseksi hallinnon keventämisen takia, eikä sosiaalisten ongelmien ratkaisu saanut enää yhtä suurta painoarvoa kuin ennen (Mäenpää ym., 2000). 90-luvun asemakaa- voituksessa peruskaavoituksen rinnalle nousi hanke- ja projektikaavoitus. Siinä yksityinen sektori teki alustavan suunnittelun ja julkisen puolen tehtäväksi jäi lähinnä kaavan puhtaaksi piirtäminen ja hallinnolliset toimenpiteet. (Maisala, 2008.) Helsingin asuntojen hinta- ja laatusääntelyjärjestelmästä (Hitas) luopuminen on osaltaan antanut rakennuttajille lisää valtaa, koska näiden tuottoja ei rajoiteta (Mäenpää ym., 2000).

Mäenpään ym. (2000) mukaan kyse on myös vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelusta. 1960–70- lukujen kaupunkisuunnittelua perustellaan hyvinvointivaltion luomisella ja sosiaalisen oikeuden- mukaisuuden tavoitteella, kun taas laman jälkeen 1990-luvulla tällainen nähtiin liian sosialistisena ja säätelevänä mallina, joka rajoittaa liiaksi vapaata kauppaa. Artikkeli on saanut osakseen myös kritiikkiä silloiselta apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpiselta loppuun liitetyssä vastalauseessa, joka kyseenalaistaa tutkimuksen tieteellisen laadun ja haastateltavien puolueettoman valinnan. (Mäenpää ym., 2000.)

Kritiikki yksityisten toimijoiden puuttumisesta kaupunkisuunnitteluun on jatkunut 2000-luvulla.

Hautajärvi ym. (2021) julkaisivat pamfletin ”Kenen Kaupunki – Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kult- tuuriympäristö törmäyskurssilla”, jossa he tiukkasanaisesti arvostelevat suurimittakaavaisia täyden- nysrakennushankkeita, joissa osallisena ovat kiinteistösijoitus- ja rakennusyhtiöt. Nimi viittaa toiseen pamflettiin ”Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970” (Helander ja Sundman, 1970), jossa arvostellaan 70-luvun laajaa purkuvaihetta ja autoilua suosivaa liikennesuunnittelua. Huomioitavaa on, että jo 70-luvulla arvosteltiin elinkeinoelämän puuttumista kaupunkisuunnitteluun (Helander ja Sundman, 1970).

Hautajärven ym. (2021) pamfletissa todetaan, että yksityisten toimijoiden aiempaa suuremman vallan lisäksi kaupunkisuunnittelun läpinäkyvyys on heikentynyt, minkä lisäksi tärkeitä puistoja, virkistys- alueita, katuja, aukioita ja suojeltuja kulttuuriympäristöjä täydennysrakennetaan vastuuttomasti.

Korkeaa ja tiivistä rakentamista perustellaan ilmastosyillä, joita kirjoittajat pitävät virheellisinä viitaten tutkimuksiin suurten rakennusten korkeasta energiakulutuksesta ja lämpösaarekeilmiöstä. (Hautajärvi ym., 2021.)

Helsingin kaupunkiympäristön toimialajohtaja Aho kommentoi pamflettia kuvaten sen väitteitä

”ohuiksi ja väsyneiksi” sekä virheellisiksi. Ahon mukaan kaupungilla on edelleen kaavoitusmono- poli, eivätkä sijoittajat määrää, mitä kaupunkiin rakennetaan. ”Ei sillä ole väliä, omistaako raken- nuksen kaupunki, valtio, sijoittaja tai miljonääri. Jonkun kaupunkiin tulevat uudet rakennukset pitää kustantaa”, Aho kommentoi. (Bäckgren, 2021.)

Kuva 8. Satakielenrinteen havainnekuva uusista torneista. Lintuperspektiivi, viherkatot ja näkymä merelle ja metsään luovat mielikuvan puutarhakaupungin säilymisestä. Kuva: Verstas Arkkitehdit Oy, 2017.

Kuva 9. Näkymä Leimuniityltä kohti Tapiolan keskusta syksyllä 2021 (oma kuva, 2021). Kauppakeskus Ainoa ja neljä asuintornia muodostavat yhden suuren massan, joka on kontrasti siroon Keskustorniin (oikealla). Keskus laajenee vielä kymmenellä 9–13-kerroksisella tornilla jo hyväksytyissä asemakaavoissa. Kuva: Mustonen, 2021.

(12)

Maisalan (2014) mukaan kiinteistösijoittajat ja rakennusliikkeet ovat ajaneet 1990-luvulta lähtien mallia yhdyskunta- ja kaupunkisuunnitteluun Iso-Britanniasta. Suomessa on perinteisesti totuttu keskieurooppalaiseen kaavoitusjärjestelmään, jossa maankäyttöä ja rakentamista ohjataan keskus- johtoisesti ja suunnitelmallisesti. (Maisala, 2014.) Suunnitelmallisuuden uskotaan luovan kaupunkia kokonaisvaltaisesti ja kestävän kehityksen mukaisesti (Maisala, 2015). Iso-Britanniassa kaupunkike- hitys on pitkälti hankekohtaista eri sidosryhmien välillä, ja julkishallinto säätelee sitä Suomeen verrattuna hyvin vähän (Maisala, 2014). Hankekohtainen kaavoitus on joustava järjestelmä, mutta voi johtaa kaupunkikuvallisesti hajanaiseen kaupunkirakenteeseen (Maisala, 2015).

Kaikki Tapiolan tornihankkeet yhtä urheilupuiston hotellia lukuun ottamatta ovat asuntotuotantoa (Espoon karttapalvelu, 2021; Espoo, 2018, 2019, 2021abc). Vuonna 2019 asuntosijoittamisen kokonaistuotto nousi koko 2000-luvun ylimmälle tasolleen 14,3 prosenttiin (KTI, 2020). Kuvasta 10 nähdään, että 2010-luvulla asuntojen kokonaistuotto on ollut tasaisen korkeaa, ja seitsemänä vuotena kaikkein tuottavinta verrattuna muihin kiinteistötyyppeihin. Suuri asuntojen kokonaistuoton nousu vuonna 2019 selittyy osittain sillä, että suuret asuntokiinteistösijoittajat vaihtoivat kauppa-ar- vomenetelmän tuottoarvomenetelmään (KTI, 2020). Kauppa-arvomenetelmässä kiinteistön arvoa verrataan vastaavanlaisiin myynnissä oleviin kiinteistöihin (Maanmittauslaitos, 2021a), kun taas tuottoarvomenetelmässä arvioidaan kiinteistön tulevaisuuden oletettuja rahavirtoja diskontattuna eli muutettuna nykyarvoon (Maanmittauslaitos, 2021b). Tuottoarvomenetelmästä todetaan, että se on ”erityisen tärkeä kiinteistöille, joita hankitaan ja myydään niiden tuottopotentiaaliin perus- tuen” (Maanmittauslaitos, 2021b). Huolimatta laskusta asuntosijoittamisen kokonaistuotoissa (7,1 prosenttia) vuonna 2020, ”asuntokiinteistösijoitusten tuotto pysyi korkeana ja niiden rooli kiinteistösi- joitusmarkkinoilla vahvistuu” (KTI, 2021).

Maa-alueen arvon maksimointi on Suomessa johtanut usein mahdollisimman tehokkaaseen rakentamiseen, mikä on tarkoittanut syvärunkoisten rakennusten sekä keskikäytävätalojen yleistymistä. Ilmiö heikentää luonnonvalon saantia ja asuntojen muuntojoustavuutta, kun monet asunnot ovat syviä ja ikkunoita on vain yhdellä lyhyellä sivulla. Valonsaantia ja muunneltavuutta sekä niiden myötä kestävää rakentamista saa parannettua jakamalla rakennusmassaa tontilla ja lisäämällä sisäänsyöttöjä yksit- täisen keskikäytäväportaikon sijaan. (Saarimaa ja Pelsmakers, 2020.)

Lisäksi suhteellisesti yksiöiden määrä on kasvukeskuksissa lisääntynyt (Karikallio ym., 2019), ja asuntojen keskikoot ovat Helsingin seudulla pienentyneet 86,6 neliöstä 60,2 neliöön vuosien 2007 ja 2017 välillä (Tervo ja Hirvonen, 2020). Syiksi nostetaan kaupungistuminen, entistä pienemmät asuntokunnat, yksinasuvien määrän kasvu, kohonneet asumiskustannukset kaupungeissa sekä asun- tosijoittajien kasvanut kysyntä nousseiden tuotto-odotuksien takia (Karikallio ym., 2019). Tervon ja Hirvosen (2020) tutkimus osoittaa, että etenkin alle 30-neliöisissä yksiöissä asuvat kokevat tilanpuu- tetta. Karikallio ym. (2019) toteavat, että tutkimuskirjallisuus ei tarjoa yksiselitteistä vastausta, miten pienten asuntojen osuuden lisääntyminen vaikuttaa asuinalueiden viihtyisyyteen ja eriytymiseen.

3.4 Korkean rakentamisen vaikutukset

Tiivistä ja korkeaa kaupunkia perustellaan usein ekologisuudella (Kjisik ym., 2012).

Pääkaupunkiseudulla uutta tehokasta rakentamista halutaan ympäristösyistä raideliikenteen asemien yhteyteen (MAL, 2019; Ympäristöministeriö, 2017). Keskustelu kestävän kehityksen mukaisesta kaupunkisuunnittelusta on kuitenkin kiivasta, sillä korkeassa rakentamisessa on nähty myös ongelmia (Toiviainen, 2015).

Newmanin ja Kenworthyn tutkimus (1989) on kenties tunnetuin tiiviin kaupungin puolestapuhuja.

Siinä vertaillaan 32 suurkaupunkia ja niiden liikennepolttoaineen kulutusta, ja todetaan, että polttoaineen kulutus asukasta kohden on kääntäen verrannollinen väestöntiheyteen. (Newman ja Kenworthy, 1989.) Brehenyn (1995) empiirisen tutkimuksen mukaan tiiviin kaupungin liikennepäästöt verrattuna hajautettuun kaupunkiin ovat vain vähän alhaisemmat, ja kestävän kehityksen kannalta ero on mitätön verrattuna muhin toimenpiteisiin kuten polttoaineen hinnankorotuksiin ja liikennevälineiden tekniseen kehitykseen. Neuman (2005) kuvaa ilmiötä tiiviin kaupungin harhaksi (engl. compact city fallacy) todeten, että niin kauan kuin kaupungit eivät pysty omavaraisuuteen, ne eivät ole ekologisia, sillä työvoimaa, elintarvikkeita ja materiaaleja tuodaan aina pitkän matkan päästä.

Toiviainen (2015) osoittaa, että Newmanin ja Kenworthyn tutkimus vaikuttaa 2000-luvun helsin- kiläiseen kaupunkisuunnitteluun. Helsingin kaupungin tuottamassa raportissa (2013), todetaan, että tiiviys vaikuttaa suoraan ja merkittävästi yhdyskunnan energiankulutukseen. Väitteen lähteeksi esitellään vuodelta 2008 VTT:n raportti, joka käyttää Newmanin ja Kenworthyn tutkimusta lähtee- nään. Toiviaisen mukaan muita perusteluja on otettu valikoidusti. (Toiviainen, 2015.) Vaikka kyse on Helsingin kaupunkisuunnittelusta, tiivistämistavoitetta ajetaan yleisesti koko Helsingin seudulla.

Kestävän kehityksen lisäksi korkealla rakentamisella on sosiaalisia vaikutuksia. Newman (1996, s. 13) on tutkinut 1970-luvun Yhdysvalloissa, että kolmikerroksisessa asuinrakennuksessa tapahtuu suhteellisesti selvästi vähemmän rikoksia kuin tätä korkeammissa: 27 prosenttia vähemmän verrattuna 6–7-kerroksisiin ja 66 prosenttia vähemmän verrattuna 13–30-kerroksisiin asuinrakennuksiin. Kun asuntoja on vähän, asukkaat pystyvät tarkkailemaan ympäristöä ja muita asukkaita (mts. 24). Lisäksi rikoksia vähentävä vaikutus on sekä eri toimintojen, kuten asumisen, liiketoiminnan ja julkisten palveluiden, sekoittamisella että eri tuloluokista tulevien asuttaminen samalle alueelle (Cozens ja Love, 2015).

Kuva 10. Kokonaistuotot kiinteistö- tyypeittäin 2000–2019 (KTI, 2020).

Kuvaajasta nähdään, että 2010- luvulla asuntojen kokonaistuotto on ollut tasaisen korkeaa, ja seitse- mänä vuotena kaikkein tuottavinta verrattuna muihin kiinteistötyyp- peihin. Kuva: KTI, 2020.

(13)

22 23 Rikosten ennaltaehkäisy ympäristösuunnittelun keinoin -teoria (engl. crime prevention through envi-

ronmental design, CPTED) on saanut merkittäviä vaikutteita Newmanin tutkimuksesta (Cozens ja Love, 2015). Sitä on kuitenkin kritisoitu vihamielisen arkkitehtuurin (engl. hostile architecture) suun- tauksesta, joka suunnitteluratkaisuilla pyrkii siirtämään sosiaaliset ongelmat pois näkyvistä näiden ratkaisemisen sijasta (Rosenberger, 2020).

Korkea rakentaminen vaikuttaa maisemakuvaan. Weckman (2006) selvitti tuulivoimalarakentamisen vaikutusta maisemaan ja toteaa, että ne voidaan rinnastaa muihin suurimittakaavaisiin elementteihin.

On toki huomioitava, että tuulivoimaloiden napakorkeus on usein yli 70 metriä (Weckman, 2006), kun taas 12-kerroksinen asuintalo on korkeudeltaan noin 40 metriä. Asuinrakennus on kuitenkin huomattavasti leveämpi kuin tuulivoimalan torni. Weckman (2006) esittää, että maisemallisesti, kult- tuurihistoriallisesti tai luonnoltaan arvokkaalle alueelle korkea rakentaminen voi olla mahdotonta tai sitä on harkittava erityisen tarkkaan. Tornin korkeus kerrottuna kymmenellä on etäisyys, jonka sisällä rakennus on hallitseva elementti maisemassa (Vindkraftsutredningen, 1998). Toisin sanoen Tapiolan keskuksen 12-kerroksisten tornitalojen hallitseva vaikutus ulottuu noin 400 metrin päähän keskuksesta.

4 Haastattelut

Tässä luvussa käsitellään työn haastattelututkimusta. Luvussa 4.1 esitellään tutkimuksessa käytetty haastattelumenetelmä sekä haastateltavien valinta. Sen jälkeiset luvut esittelevät teemojen mukaan haastateltavien näkemyksiä ja niiden yhteyttä kirjallisuuteen.

4.1 Haastattelumenetelmä

Haastateltavana oli kolme arkkitehtia, joilla on monelta vuosikymmeneltä käytännön kokemusta kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelusta pääkaupunkiseudulla. Matti Visanti on toiminut kaavoitta- jana Helsingissä 1970-luvulta 2010-luvulle. Trevor Harris on toiminut Teknillisessä korkeakoulussa kaupunkisuunnittelun professorina, minkä lisäksi hän on osallistunut toimistossaan lukuisiin kaupun- kisuunnittelukilpailuihin- ja hankkeisiin. Pertti Maisala on toiminut sekä erilaisissa kaavoitustehtävissä Espoossa 1960-luvulta 2000-luvulle että opetustehtävissä Teknillisessä korkeakoulussa.

Haastateltavilla on pitkän aikavälin asiantuntijuutta pääkaupunkiseudun kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelusta, minkä takia heidät on valittu tutkimukseen. Heille on kertynyt omakohtaista kokemusta kaavoituksen ja suunnittelun konkreettisesta toteuttamisesta. Kyse on hiljaisesta tiedosta (eng.

tacit knowledge), joka tarkoittaa omaksumalla opittuja toimintamalleja ja tietotaitoa, joita ei voi sanallistaa (Howells, 1996, s.91). Tämän lisäksi haastateltavat ovat nähneet tutkimuksen pääkohteen Tapiolan rakentumisen lähiöstä metrokeskukseksi ja voivat tulkita muutoksen syitä oman suunnittelu- taustansa avulla.

Haastattelumenetelmänä on laadullinen teemahaastattelu, joka ei etene yksityiskohtaisten kysy- mysten, vaan ennalta suunniteltujen teemojen mukaan, jolloin haastateltavat pystyvät puhumaan mahdollisimman vapaasti (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006). Haastattelujen kesto vaihteli noin tunnista kahteen tuntiin, ja kaikki haastattelut äänitettiin. Haastattelut tehtiin marraskuun 2021 aikana. Visannin sekä Harrisin haastattelut toteutettiin paikan päällä, ja Maisalan haastattelu puhe- limen välityksellä. Lisäksi Maisala vastasi sähköpostitse lisäten huomioitaan tiettyihin aiheisiin.

”Ongelmahan on se, kun mä oon nähnyt sen [Tapiolan] syntymisen. -- Silloin kun se rakentaminen alkoi, niin me käytiin siellä uimassa siinä, missä on nyt Keskusallas, niin oli tielaitoksen hiekkakuoppa. Se oli sellainen syvä hiekka- kuoppa ja lampi pohjalla, eli siinä on pohjavesi suhteellisen lähellä. Ja mähän vielä muistan, kun siellä oli sellaisia hirmuisoja sukeltajakuoriaisia. Sellainen keltainen reunus ja muuten mustia, ja niitä pyydystettiin ja kerättiin. Se oli hieno paikka, ja kun sitä alettiin rakentaa, niin siinä oli hirveän hieno puutar- hasuunnitelma. Se keskeinen sisääntulo, oli tehty erittäin korkealuokkainen puistosuunnitelma, siinä oli liikenneympyrä, jossa oli erivärisiä kukkia, ja niityt oikealla puolella, missä nyt vain on nurmea, siinä oli riveittäin erivärisiä kukkia ja kasveja. Se näytti puutarhakaupungilta. Se oli hirmunättiä.”

Arkkitehti Matti Visanti (2021)

Kuva 11. Korkeat ja suuret rakennusmassat estävät näkyvyyden ympäristöön ja luonnonvaraiseen luontoon, mikä ei ole ollut Tapiolassa tyypillistä. Kuvassa uusi metrosisäänkäynti ja tornitalo Tapiolan keskuksessa. Kuva:

Mustonen, 2021.

(14)

4.2 Näkemyksiä puutarhakaupungista ja alkuperäisestä Tapiolasta

”Tapiolahan on aina ollut sellainen suomalaisten kruununjalokivi, jos näin voi sanoa, ikään kuin lyyri- sesti ja runollisesti” (Harris, 2021).

”Sitä [puutarhakaupunkiaatetta] sovellettiin sitten metsään, ja Tapiola oli se kruunu” (Visanti, 2021).

”50-luku oli sodasta toipumisen aikaa, silloin alettiin luoda parempaa maailmaa. Kulttuuriset tavoit- teet oli korkealla, ehkä juuri sen vuoksi, että vallitsi aineellinen niukkuus. Tämä henki koski myös Tapiolan tekijöitä.” (Maisala, 2021b.)

”[Tapiola] edusti silloin normaalia taviksen, arjen elämää. Sellaista arjen elämän juhlistusta. Ei ollut mitään liikekikkailua, kaikki oli luonnonmukaista.” (Harris, 2021.)

”Mä koen sen jopa vastenmielisenä tällaisen amerikkalaistyylisen mainostamisen, jossa käytetään ylisanoja ja kehutaan, miten ei tehdä lähiötä vaan monipuolista kaupunkia vaiheessa, jossa ei ole kuin vasta asuntokortteleita ja ihan varsin minimaalisia lähipalveluita” (Maisala, 2021a).

Alkuperäinen Tapiola oli Harrisin mielestä taitava esimerkki maaston ja luonnon huomioimisesta suunnittelussa. Rakennukset oli sijoiteltu järkevästi ja väljästi maastoon, minkä lisäksi metsäalueet olivat runsaat ja yhtenäiset. Ekosysteemien huomioiminen mahdollistaa eläimien oleskelun alueella, minkä lisäksi ympäristö on viihtyisää ihmiselle luonnon ja miellyttävän mikroilmaston vuoksi. Sodan jälkeinen pula rahasta ja raaka-aineista edellytti suunnittelemaan käytännöllisesti ja kestävästi.

(Harris, 2021.)

Visannin (2021) mukaan puutarhakaupungin luonnollinen ilmentymä Suomessa on funktionalismi, jossa valkoiset rakennukset sijaitsevat metsän keskellä. Koska Suomen ilmasto-olosuhteissa puutarhoja ei voi toteuttaa samoin kuin Keski- ja Länsi-Euroopassa, muodostui metsälähiöistä tärkeä puutarhakaupungin sovellutus Suomeen. Runsaiden puutarhojen sijaan Suomessa on suosittu ikivihreää havupuustoa lähiöiden pihamailla. Toisaalta suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa puutarhakaupunki on näkynyt myös pienipiirteisemmin, kun kaupungissa rakennusten väliin jätetään katujen lisäksi laajat viherkaistat, joissa kasvaa puita. (Visanti, 2021.)

Puutarhakaupunkiaate oli keskeinen periaate suomalaisille lähiöille, jotka muodostivat omia saarek- keitaan metsäiseen ympäristöön. Näillä satelliiteilla oli omat keskuksensa, jotka tuottivat peruspalvelut lähiön asukkaille. Tapiola oli sotien jälkeen pisimmälle viety puutarhakaupungin mukainen lähiö, mutta sen lisäksi oli monia muitakin aatteen mukaisia alueita, kuten Helsingissä Roihuvuori, Puotila, Maunula ja Etelä-Haaga sekä kuntia kuten Pori ja Viitasaari. (Harris, 2021.)

Harrisin (2021) mielestä sotien jälkeen Suomessa luotiin monia arkielämän kannalta toimivia ratkai- suja. Yksi hyvin toimiva konsepti hänen mukaansa on suomalainen lähiö. Kerrostaloissa on yhdistet- tynä sekä omistus- että vuokra-asumista. Omistusasujat haluavat huolehtia omasta asuinympäristös- tään, sillä samanlaista halukkuutta ei välttämättä ole määräaikaisella vuokralaisella. Lisäksi Suomessa on asunto-osakeyhtiöitä, jotka ovat melko ainutlaatuisia maailmassa. Niissä asukkaat itse hoitavat asuinrakennusta ja pihapiiriä, mikä pitää ympäristön hyvässä kunnossa. (Harris, 2021.)

Maisala suhtautuu Visantia ja Harrista varauksellisemmin alkuperäiseen Tapiolaan. Hän toteaa, ettei tämä rakennettuna ympäristönä ollut itsessään erityisen ainutlaatuinen, mutta sen markkinointi ja maisemasuunnittelu oli rakennusvolyymiin verrattuna merkittävää. Von Hertzenillä oli tapana mark- kinoida hankkeitaan ”amerikkalaistyylisesti”, liioitellen. Kontrasti puheiden ja rakennetun 60-luvun Tapiolan välillä oli huomattava, sillä alueella oli vain joitakin asuinkortteleita ja muutamia peruspalveluita. Von Hertzen oli voimakastahtoinen ihminen, joka tiukkasanaisesti arvosteli seutusuunnitteli- joita, jos Asuntosäätiön suunnitelmat eivät menneet läpi. (Maisala, 2021a.)

Maisala kuitenkin tarkentaa, että Tapiolalla oli myös kulttuurisia tavoitteita luoda ”parempaa maailmaa” sodan jälkeen. Hän arvioi aatteellisuuden kummunneen resurssien niukkuudesta.

(Maisala, 2021b.) Myös Harris (2021) toteaa, että niukkuus ja tulevaisuudenuskon luominen sodan runtelemalle kansalle saivat suunnittelijat käyttämään resurssit tavallisen asukkaan kannalta järke- västi. Lopputulos toi Tapiolalle arvostusta, ei pelkästään Asuntosäätiön harjoittama kiivas markkinointi (Maisala, 2021b).

Tapiola liitti maisema-arkkitehtuurin suomalaiseen kaupunki- ja yhdyskuntasuunnitteluun (Ruokonen, 2003). Tapiolan maisemasuunnittelua korostavat kaikki haastateltavat. Tapiola rakennettiin säätiö- pohjaisesti (Lahti, 2008), mitä myös Harris korostaa, jolloin rakentamisessa keskityttiin arkkitehtuurin laatuun ja tavallisen ihmisen arkielämään. Sosiaalinen asuntotuotanto on kaikkien haastateltavien mukaan sotien jälkeisen rakentamisen yksi tärkeimmistä saavutuksista, ja lisäksi Harris painottaa onnistuneena suomalaisen lähiön ja asunto-osakeyhtiöiden luomaa tasa-arvoa eri väestöryhmien välille.

Toisaalta Tapiolan mielikuvat ja brändi elävät voimakkaina, ja on melko vähän kriittistä arviointia von Hertzenin ja Asuntosäätiön motiiveista Tapiolan rakennuttamisessa (Maisala, 2008; Kervanto Nevanlinna, 2000). Toisaalta samanlaista mielikuvamarkkinointia harjoitetaan nykyään, kun tiivis tornikaupunki yhdistetään toisiinsa kerronnallisesti ja mielikuvilla (Johansson, 2012). Toisin sanoen Tapiolan identiteetti rakentuu puutarhakaupungin mielikuvalle, jota on kierrätetty 60-luvun maaseu- tumaisesta lähiöstä 2000-luvun tornikeskittymään. On kuitenkin tulkinnanvaraista, miten paljon mielikuvat ja todellinen Tapiola vastaavat toisiaan eri aikoina.