Espoon liikuntakulttuuri 1986–2006

Vuosi 1990 oli liikuntalautakunnalle pysähtyneisyyden aikaa, esimerkiksi uusia hankkeita ei ollut juuri suunnitteilla. Liikuntalautakunnan tavoitteena oli vuoteen 1991 mennessä saada sekä Leppävaaraan että Espoon Keskukseen liikuntahalli, jonka suunnittelusta puhuttiin ensimmäisen kerran jo vuoden 1986 pöytäkirjoissa.²¹⁵ Liikuntapaikkasuunnittelun ollessa jokseenkin hidasta, on varsin ymmärrettävää, että liikuntalautakunta on keskittynyt saamaan keskeneräiset projektit maaliin ennen seuraavien projektien aloittamista. Isommassa kontekstissa on muistettava, että liikuntapaikkarakentamisen suurimmat vuodet olivat jo takanapäin, eikä Espookaan kasvanut enää hallitsemattomalla tahdilla. Näin ollen kunnan rooli liikuntapaikkarakentamisessa alkoi vakiintua vanhan infrastruktuurin kunnostajaksi.

Suurin vireillä ollut liikuntapaikkahanke Espoossa oli 1990-luvun alkupuolella Espoohalli. Se olisi kansainvälisen tason monitoimihalli, joka palvelisi ennen kaikkea kansallisen tason jääkiekon tarpeita. Hallihanke oli herätetty useista vastoinkäymisistä huolimatta henkiin. Monitoimihallia ei sijoitettaisi Tapiolan urheilupuiston kupeeseen, vaan halli sijaitsisi Vermossa raviradan vieressä.

Sijaintia perusteltiin sillä, että Vermossa hallin aiheuttamat liikennehaitat olisivat vähäisempiä kuin Tapiolassa. Liikuntalautakunnan mukaan Espoohalli olisi valmis vuoteen 1994 mennessä.²¹⁶ Jääkiekkohallille oli tulossa tarvetta, sillä Kiekko-Espoo hätyytteli SM-liigaa 1990-luvun alkupuolella, eikä sen vanha kotihalli Matinkylässä täyttänyt SM-liigan mukaan liigakiekkoilun kriteerejä. Vuonna 1992 Kiekko-Espoo nousi SM-liigaan pelaten ratkaisevat karsintaottelunsa Helsingin jäähallissa. Espoon kaupunginjohdolle tämä päätös oli siinä määrin niin nöyryyttävä, että silloinen kaupunginjohtaja Pekka Löyttyniemi lupaili vuonna 1992, että Kiekko-Espoon liiganoususta seuraisi uusi jäähalli Espooseen. Lopulta Löyttyniemi itse hautasi jääkiekkoväen haaveet jäähallista vuonna 1993, kun Espoon kaupunginjohto, hän mukaan lukien, päätti, että Espooseen ei nouse Espoohallia. SM-liiga joutui näin ollen peruuttelemaan aikaisempia sanomisiaan, ja Matinkylän jäähalli kelpasi Kiekko-Espoon väliaikaiseksi kodiksi.²¹⁷ Kaupunginjohdon takinkääntäminen hallin suhteen on sinänsä ymmärrettävissä, sillä Suomeen iskeneen laman seurauksena 1990-luvulla ei ollut ylimääräistä rahaa käytettäväksi liikuntakulttuurin pariin.

215 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 18.1.1990, 10§.

216 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan toiminta- ja taloussuunnitelma 1991–1995, Liite 6.

217 Hannula & Merra 2010, 81–82, 85, 98.

Suomalaisessa liikuntakulttuurissa lamavuodet ja valtion löysentynyt linja järjestäytyneen liikunnan kontrollista vaikuttivat eniten 1990-luvun alkupuolen kehitykseen. Nämä yleissuomalaiset liikuntakulttuurin linjat näkyivät vahvasti myös Espoossa. Liikuntalautakunta oli muuttunut vuonna 1993 vapaa-aikalautakunnaksi, ja sen toimintaan oli liitetty sekä nuoriso- että asukastoiminta.

Liikuntaan liittyvät asiat oli liitetty osaksi isompaa kokonaisuutta, kuten yleisesti ottaen koko Suomessa. Lautakunnan nimenmuutoksesta huolimatta pääpaino vapaa-aikalautakunnan toiminnassa pysyi liikunnan parissa. Koko Suomen vuoden 1991 liikuntatoimijohtajaksi valitulla Teuvo Hatakalla on ollut suurin päätösvalta lautakunnan käsittelemissä asioissa²¹⁸, hänen laatiessa vieläkin lautakunnan kokousten esityslistat. Edes Hatakka ei kuitenkaan voinut vaikuttaa lamavuosien aiheuttamaan taloudelliseen tilanteeseen. Vuoden 1993 toimintakertomuksesta ilmenee, että vapaa-aikalautakunta joutui karsimaan menoistaan 8,8 % edellisen vuoden menoihin verrattuna, mikä vastaa noin viittä miljoonaa markkaa. Sen seurauksena vapaa-aikalautakunnan perustoiminnot alkoivat takkuamaan: infrastruktuurin kunnossapito ontui ja seura-avustuksista jouduttiin leikkaamaan yli neljäsosa, mikä vastasi yli miljoonan markan osuutta.²¹⁹

Espoolaisia koeteltiin muutoinkin: vuoden 1994 loppupuolella Espoon kaupunki oli päättänyt, että seurat joutuisivat jatkossa maksamaan kunnallisten tilojen käytöstä. Vaikka Dan Lindholm teoksessaan ilmaisee, että urheiluseurat olisivat olleet asian suhteen ymmärtäväisiä²²⁰, kapinamieltä päätöksen suhteen on ilmaistu. Nimeämättömät espoolaiset urheiluseurat olivat lähettäneet vetoomuksen vapaa-aikalautakunnalle, jotta päätös peruttaisiin. Lautakunta ei kirjeeseen reagoinut, joten vapaaehtoisuuteen perustunut seuratoiminta kokisi kovan kolauksen maksullisista tiloista.

Tilanne oli niin uhkaava, että seurat kokivat Espoon kaupungin vievän ”päätöksellään harrasteurheilun pois”.²²¹ Todennäköisesti urheiluseuroissa on ollut enemmänkin negatiivisia ajatuksia kaupungin päätöksen suhteen, mutta yleinen taloustilanne on varmasti estänyt kaikkein pahimpien ajatusten julkituomisen. Lama kuitenkin kosketti kaikkia, ja urheiluseurat eivät olleet poikkeus. Uskon, että näiden seikkojen takia urheiluseurat eivät ole tuoneet seurojen nimiä julki kirjeessään.

Liikuntapaikkasuunnittelua oli taloudellisesti haastavina aikoinakin vietävä eteenpäin. Suurimmat hankkeet lykkääntyivät. Esimerkiksi Espoon Keskuksen urheiluhallin rakennustyöt oli suunniteltu alkavaksi vasta vuonna 1998. Joistain liikuntapaikoista jopa luovuttiin, kuten esimerkiksi Olarin

218 Sampo Suihkon muistokirjoitus Teuvo Hatakasta: <https://www.hs.fi/muistot/art-2000007669612.html>, tarkistettu 15.12.2020

219 Espoon kaupungin vapaa-aikalautakunnan toimintakertomus 1993, Liite 17.

220 Lindholm 1998, 62.

221 Espoon vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja 27.10.1994, nimeämätön liite.

uimahallista. Liikuntapaikkojen keskittäminen oli kuitenkin yleissuomalainen trendi, ja Otahalli mukaan lukien Espoossa oli vielä Olarin uimahallin jälkeenkin neljä uimahallia. Muutos ei siten ollut järin dramaattinen. Vuonna 1994 jäähallihanke nousi jälleen ajankohtaiseksi, sillä kauden 1996–1997 alkuun mennessä Espoossa pitäisi olla jäähalli, joka vetää vähintään 5 000 katsojaa. Muuten Kiekko-Espoo menettäisi liigapaikkansa. Lautakunta piti yksimielisesti jäähallihanketta tarpeellisena.²²² Lamavuosista huolimatta vuonna 1994 Espoon kaupunki vapaa-aikalautakunnan johdolla sai aikaan liikuntapaikkasuunnittelussa myös konkreettisia tuloksia. Vapaa-aikalautakunta ehdotti jäähallitilanteeseen väliaikaista ratkaisua: laajennetaan Matinkylän jäähallin katsomokapasiteettia.

Tämä kuitenkin vaati noin 5 miljoonan markan lainantakausta Espoo-halli OY:lle, joka oli varta vasten perustettu jäähallihanketta varten. Rahan ollessa tiukassa, lautakunta perusteli ehdotustaan seuraavanlaisesti: ”Kiekko-Espoon merkitys Espoon kaupungin kannalta on huomattava. Liigatasolla menestyvä joukkue luo osaltaan myönteistä kaupunkikuvaa...²²³”. Kansallisen tason menestys Suomen suosituimmassa lajissa katsottiin luovan Espoon kaupungille positiivisia mielikuvia.

Lautakunta onnistui ilmeisemmin vetämään oikeista naruista, sillä Espoon kaupunginvaltuusto hyväksyi tämän lainan, ja näin Matinkylän jäähalli saatiin laajennettua SM-liigan kriteerit täyttäväksi jäähalliksi.²²⁴ Matinkylän jäähallin lisäksi Leppävaaran sekä Otaniemen urheilukentät saivat lisärahoituksen kenttien perusteelliseen kunnostamiseen yleisurheilun EM-kisoja varten.²²⁵ Varsinkin Otaniemen urheilukentän kunnostustöiden historia on ollut sidoksissa Helsingissä järjestettyjen arvokisojen kanssa. Huomioitavaa on, että vuonna 1994 Espoolla ei ollut vielä minkäänlaista omistusta kyseisestä kentästä. Kenttä oli vuoteen 1997 Otaniemen urheilusäätiön hallinnassa, kunnes taloudelliset vaikeudet pakottivat säätiön luovuttamaan urheilukentän, urheiluhallin ja uimahallin vastaperustetulle Otahalli OY:lle, jota Espoon kaupunki oli perustamassa muiden tahojen kanssa.²²⁶ Vuodeksi 1998 vapaa-aikalautakunnan nimi oli muuttunut jälleen. Tällä kertaa se palveli nimeä liikunta- ja nuorisolautakunta, mikä itsessään ei muuttanut sitä, että liikunta-asiat olivat edelleen kytkettynä osaksi jotain toista kokonaisuutta. Vuoden 1997 liikunta- ja nuorisolautakunnan toimintakertomuksesta ilmenee, että vuosikymmeniä jatkunut taistelu jäähallista oli päättynyt.

Espoohallin²²⁷ rakennustyöt Tapiolan urheilupuistossa olivat alkaneet vuonna 1997. Jäähalli valmistui vuonna 1999, mutta jo saman vuoden aikana Espoon kaupunki myi osuutensa siitä Jussi ja

222 Espoon vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja 08.06.1994, Liite 5.

223 Espoon vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja 09.05.1994, 4§.

224 Espoon vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja 15.06.1994, 4§.

225 Espoon vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja 15.06.1994, 3§.

226 Espoo mukaan Otahalli-yhtiöön: <https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000003611115.html>, luettu 15.12.2020

227 Nykyinen Espoo Metro Areena

Pekka Salonojalle²²⁸. Jääkiekko oli liikuntapaikkarakentamisen suuri voittaja vuonna 1997, sillä Espoohallin rakennustöiden alkamisen lisäksi Espoonlahteen oli valmistunut Forum niminen jäähalli, sekä Laaksolahden tekojäärata oli katettu. Tekojääradan kattaminen oli tosin tapahtunut urheiluseurojen toimesta.²²⁹

Terveysliikunnan suosiminen oli 1990-luvulla Suomessa vallinnut linja liikuntapolitiikassa. Espoossa noudatettiin selvästi vallitsevaa linjaa, sillä vuoden 1998 liikuntapaikkarakentamisen budjetoinnista ilmenee, että uusia liikuntapaikkoja ei juurikaan rakennettu. Määrärahat kohdistettiin pääasiallisesti olemassa olevan infrastruktuurin kunnostamiseen, sekä ulkoilun edistämiseen.²³⁰ Ulkoilun edistäminen kuuluu selvästi terveysliikunnan piiriin. Suurin yksittäinen hanke vuosivälille 1998–

2002 oli Espoon Keskukseen suunnitteilla ollut uimahalli, mistä oli ollut puhetta jo 1970-luvun aikana. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli sopiva aika herättää henkiin Keski-Espoon asukkaiden toiveet uimahallin suhteen. Uimahallilla oli ilmeisemmin kysyntää, sillä vuonna 1985 Keski-Espoon asukkaat olivat allekirjoittaneet adressin uimahallin puolesta. Adressi keräsi tuolloin noin 8 000 nimeä.²³¹ Näistä huolimatta vuoden 1998 valtuuston investointistrategiassa Espoon Keskuksen uimahallille ei herunut määrärahoja²³². Liikunta- ja nuorisolautakunnan ehdotusta uimahallista ei noteerattu. Uimahallit ovat kalliita hankkeita, mutta Espoon strategia kaupunkikehityksessä on ollut pitkään viiden eri asutuskeskuksen kehittäminen, joihin Espoon Keskus lukeutuu. Siksi pidän varsin outona, että uimahallien kuuluessa 1990-luvulla perusliikuntapalveluihin, kaupungin valtuusto jarrutteli hanketta.

Espoon kaupungin valtuuston investointistrategia vuosille 1998–2002 huolestutti urheilupiirejä jopa niin paljon, että kaupungin urheiluseurat yhteistyössä kaupungin eri toimijoiden kanssa olivat teetättäneet itse oman vaihtoehtoisen investointistrategiansa. Tämä monitahoinen seurantaryhmä piti Espoon Keskuksen uimahallihanketta pitkän tähtäimen investoinnissa tärkeimpänä hankkeena.

Seurantaryhmä oli teetättänyt tutkimuksen Suomen suurimpien kaupunkien liikuntaan sijoitetuista markoista per asukas. Tulos ei ollut Espoon kannalta mairitteleva, sillä kaupungin käyttäessä noin 260 markkaa per asukas liikuntaan, se jäi tutkimuksessa viimeiselle sijalle. Suurimpien kaupunkien keskiarvon ollessa noin 430 markkaa per asukas, Espoo oli pahasti muita Suomen suuria kaupunkeja jäljessä. Espoon tilannetta pahensi entisestään se, että jopa naapurikaupunki Vantaa sijoitti 50 markkaa enemmän per asukas liikuntaan. Seurantaryhmä ehdotti tutkimuksen valossa, että Espoo

228 Hannula & Merra 2010, 159.

229 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan toimintakertomus 1997.

230 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan pöytäkirja 10.6.1998, Liite 5.

231 Sillanpää 2017, 151.

232 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan pöytäkirja 1.10.1998, Liite 3.2.

nostaisi investointimääränsä noin keskiarvon tasolle, sillä: ”Kysymys liikuntaan panostamisessa on poliittisista valinnoista²³³”. Seurantaryhmä tunnistaa huippu-urheilun tuoman imagoarvon kaupungille, sillä se ehdotti kaupungin panostavan jatkossa ennen kaikkea niihin palloilulajeihin, joissa espoolaisilla urheiluseuroilla olisi parhaat mahdollisuudet saada kansallista menestystä. Näihin kuuluivat muun muassa jääkiekko, salibandy sekä koripallo. Seurantaryhmä oli keksinyt, miten panostuksen tulisi käydä ilmi: lisäämällä investointeja liikuntaan sekä helpottamalla urheiluseurojen mahdollisuuksia saada kaupungin omistamat tilat käyttöönsä.²³⁴

Urheiluseurojen ja kaupungin eri toimijoiden muodostaman seurantaryhmän strategia antaa kylmän kuvan Espoon kaupungin linjasta liikuntakulttuurin panostuksissa. Seurantaryhmän teettämä tutkimus ei antanut armoa kaupungin taloudellisille panostuksille liikunnan suhteen.

Huomionarvoista on, että seurantaryhmän jäseniin kuului kaupungin palveluksissa toimineita henkilöitä, esimerkiksi liikuntatoimijohtaja Teuvo Hatakka, joten seurantaryhmän puheet eivät olleet pelkkää urheiluseurojen propagandaa. Hatakka ei ollut ärähtänyt kaupungin suuntaan näin vakavalla äänensävyllä sitten 1970-luvun. Kun Hatakan tärkeimpänä agendana oli ollut perusliikuntapalveluiden saaminen ympäri Espoota, on Hatakkaa varmasti ärsyttänyt kaupungin valtuuston toimimattomuus Espoon Keskuksen uimahalliasiassa. Seurantaryhmän kautta on varmasti ollut helpompaa ilmaista oma rehellinen mielipiteensä kaupungin toimista kuin kuukausittain kokoustavassa liikunta- ja nuorisolautakunnassa.

Espoon kaupungin taloudelliset intressit liikuntakulttuuria kohtaan olivat vähenemään päin 1990-luvun aikana. 1970-1990-luvun huippuvuosiin verrattuna liikuntamenojen prosentuaalisessa osuudessa kaupungin menoihin ei enää ylletty. Vuonna 1998 liikuntaan suunnatut menot olivat noin 1,4 % koko Espoon kaupungin budjetista. Prosentuaalinen osuus oli siis laskenut vuoteen 1986 verrattuna yli neljänneksen. Liikunnan osuus Espoon menoista oli näin ollen jämähtänyt lamavuosien aikaiselle tasolle: tuolloin liikunnan budjetoidut menot olivat myös noin 1,4 % koko kaupungin menoista.²³⁵ Samaan aikaan Espoon kaupunki rahoitti kulttuurilautakunnan toimintaa yhä enemmän: lamavuoteen 1994 verrattuna kulttuurilautakunnalle varatut markat yli kaksinkertaistuivat vuoteen 1998 mennessä.

Vuonna 1998 kulttuurin osuus Espoon menoista oli kasvanut noin 2,3 %:iin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kulttuurille varatut rahat ylittivät liikunnalle varattujen rahojen summan.²³⁶ Kuten seurantaryhmä totesi, liikuntaan panostaminen on poliittinen valinta. Kulttuurin ja liikunnan ollessa

233 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan pöytäkirja 1.10.1998, Liite 3.1.

234 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan pöytäkirja 1.10.1998, Liite 3.1.

235 Espoon kaupungin talousarvio 1994. Espoon kaupungin talousarvio 1998.

236 Espoon kaupungin talousarvio 1994. Espoon kaupungin talousarvio 1998.

suurin piirtein saman arvoisia palveluita, Espoon kaupunki päätti 1990-luvulta eteenpäin käyttää rahat mieluummin kulttuuriin kuin liikuntaan.

Espoolaisten urheiluseurojen määrä jatkoi kasvuaan 1990-lopulle. Vuoden 1997 liikunta- ja nuorisolautakunnan toimintakertomuksen mukaan Espoossa oli 300 urheiluseuraa.²³⁷ Määrä on liki kolminkertaistunut vuoden 1985 tasosta. Seurojen määrän kasvu 1990-luvulla oli yleissuomalainen trendi liikuntakulttuurissa, joten määrän kasvussa ei ole mitään yllättävää.

2000-luvun taiteessa liikunta- ja nuorisolautakunta oli jälleen kerran kokenut muutoksia nimessään.

Nimi oli nyt vaihtunut pelkäksi liikuntalautakunnaksi, mikä on poikkeuksellista Suomen yleisen liikuntakulttuurin linjan kanssa. Näin ollen Espoo oli yksi näistä noin parista kymmenestä kunnasta, joka tuota nimeä käytti. Toinen suuri muutos nähtiin lautakunnan sisällä, sillä Teuvo Hatakka jäi vuoden 2002 tammikuussa eläkkeelle²³⁸. Hänen tilalleen liikuntajohtajaksi nousi Alexander Holthoer²³⁹.

Holthoerin vuoden aikana Espoon liikuntalautakunta jatkoi tuttua linjaansa: liikuntapolitiikassa pääpainopiste toiminnalle oli vanhan infrastruktuurin kunnostaminen sekä ulkoilun edistäminen.

Terveysliikunnasta oli tullut tärkein osa liikuntalautakunnan toimintaa. Esimerkiksi Espoon kaupunki ei enää vuoden 2002 aikana jakanut seura-avustuksia huippu-urheilullisista syistä, vaan toiminnan tuli joko edistää nuoriso- tai terveysliikuntaa.²⁴⁰ Vuonna 2002 Espoon Keskuksen uimahallin rakennustyöt olivat alkaneet, ja uimahalli valmistui lukion yhteyteen vuodeksi 2003. Uimahalli lukioineen oli Suomen ensimmäinen yksityisrahoituksella valmistunut julkinen rakennus, joten Espoon kaupungin kukkaro ei tätä hanketta varten ollut avautunut.²⁴¹

Hieman yllättäen Holthoerin vuotta leimaa liikuntalautakunnan muuttunut tehtävänkuva. Vaikka nimeksi oli valikoitunut jälleen liikuntalautakunta, Holthoerin johdolla lautakunta otti enemmän kantaa esimerkiksi opetukseen ja perhepoliittisiin asioihin kuin esimerkiksi Teuvo Hatakan aikana, vaikka Hatakan johtaman lautakunnan tehtäviin välillä suorastaan kuului nuoriso- ja asukastoiminta.

On selvää, että liikuntatoimijohtajalla on ollut suuri vastuu siitä, mitä liikuntalautakunta on kokenut mielekkääksi käsitellä kokouksissaan. Holthoerin aikakaudella liikuntalautakunnasta muodostui enemmän osa sosiaalipoliittista kokonaisuutta, kuin itsenäinen toimija. Holthoer ei ollut Teuvo Hatakan kaltainen tekijämies, sillä hänen aikakautensa jäi lyhyeksi: jo vuonna 2006 liikuntajohtajan

237 Espoon kaupungin liikunta- ja nuorisolautakunnan toimintakertomus 1997.

238 Espoon liikuntajohtaja lähtee eläkkeelle urkuja soittamaan: <https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000004023899.html>, luettu 15.12.2020

239 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 31.01.2002.

240 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 21.11.2002, Liite 4.

241 Sillanpää 2017, 151.

titteli oli Mauri Johanssonilla²⁴². Holthoerin aikakautta leimasi myös hänen epäammatillinen käytöksensä: hän oli ehtinyt toimia virassaan noin kaksi kuukautta, kun hän oli saanut varoituksen työpaikalle ilmestymisestä humalatilassa²⁴³.

Espoolainen jääkiekkoilu pääsi parrasvaloihin kaudelle 1992–1993, kun Kiekko-Espoo oli noussut SM-liigaan. Joukkue vakiinnutti paikkansa nopeasti SM-liigassa, ja kaudella 1994–1995 se pääsi ensimmäistä kertaa pudotuspeleihin. Kaudella 1997–1998 Kiekko-Espoo pelasi ensimmäistä kertaa mitaleista, mutta jäi lopulta neljänneksi. Kyseinen kausi jäi myös sillä erää Kiekko-Espoon viimeiseksi. Espoohallin oli määrä valmistua vuoden 1999 alussa, ja uuden alun mukaisesti seurakin haluttiin nimetä uudestaan. Vastustuksesta huolimatta nimeksi valikoitui Espoo Blues. Seura siirtyi Jussi ja Pekka Salonojalle vuonna 1999, samassa yhteydessä kuin Espoohallikin.²⁴⁴ 2000-luvulla Espoo Blues nähtiin Espoon kaupungin liikuntastrategiassa espoolaisen urheilun selkeänä johtotähtenä, jonka mukaan espoolaisten olisi helppoa lähteä tulevaisuudessa²⁴⁵. Espoolaiset eivät kuitenkaan lähteneet helposti Espoo Bluesiin mukaan, sillä jo 1970-luvulla alkanut helsinkiläisseurojen seutuistuminen espoolaisia kohtaan oli luonut vahvan pohjan helsinkiläisseuroille HIFK:lle ja Jokereille Espooseen²⁴⁶. Espoo Blues saavutti kohtalaista menestystä, voittaessaan kaksi SM-liigan hopeamitalia. Kaupungin liikuntastrategiasta huolimatta vuonna 2016 jatkuvien talousvaikeuksien takia Espoo Blues asetettiin konkurssiin.²⁴⁷ Nykyään espoolaista jääkiekkoa edustaa Kiekko-Espoo, joka pelaa Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla²⁴⁸.

Espoolainen jalkapallo ei ollut saanut tuulta purjeisiin 1990-luvun alkupuolella. Tuolloin FC Honka oli pahimmillaan vajonnut 4.korkeimmalle sarjatasolle. Niinpä Hongan ei katsottu voivan nostaa espoolaista jalkapalloa korkeimmalle sarjatasolle. Sitä varten perustettiin FC Espoo, jonka tehtävänä oli Kiekko-Espoon tapaan jääkiekossa yhdistää espoolaiset lähiöseurat yhdeksi seuraksi.

Jalkapallossa kuvio ei toiminut, sillä jo vuonna 1992 espoolaiset lähiöseurat eivät enää suostuneet luovuttamaan parhaita pelaajiaan FC Espoolle.²⁴⁹ Yhteistyö seurojen välillä hajanaisessa Espoossa oli vaikeaa. 1990-luvun puolivälin jälkeen FC Honka pelasi tasaisesti toiseksi korkeimmalla sarjatasolla, jota yhteistyö Helsingin Jalkapalloklubin (HJK) kanssa oli auttanut. Jouko Harjunpään

242 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 29.2.2006.

243 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 12.4.2002, 3§.

244 Hannula & Merra 2010, 111, 131, 134, 159.

245 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 16.11.2006, Liite 3.

246 Hannula & Merra 2010, 42.

247 Auvinen & Kuuluvainen 2017, 138.

248 Kiekko-Espoo nousee kabinettipäätöksellä Mestikseen: <https://yle.fi/urheilu/3-11330403>, luettu 15.12.2020

249 Erävuori & Pakkanen 2006, 17.

ja Jouko Pakarisen ottaessa seuran haltuun vuonna 2005, kaudeksi 2006 FC Honka nousi Veikkausliigaan.²⁵⁰ Espoon kaupungin liikuntastrategiassa FC Honka nähtiin kesälajien valonpilkkuna, joka tarvitsisi nopeasti paremmat olosuhteet Veikkausliigan tasolle²⁵¹. Kaupunki rakennutti ensihätään Tapiolan jalkapallostadionille siirrettävät katsomot kaudeksi 2006. Kaupungin virallisesta linjasta huolimatta FC Honka ei koskaan saanut lupailtua jalkapallostadionia, vaan Espoon kaupunki itse kaatoi oman stadionehdotuksensa. Harjunpään ja Pakarisen mukaan stadionia ei saatu aikaan, koska Espoon kaupungin päättäjät pelkäsivät urheilun vievän rahoitusta kulttuurilta.²⁵² FC Hongan tapaus jalkapallostadioninsa kanssa on hyvin linjassa siihen, että Espoon kaupungille tuotti suuria vaikeuksia luoda kansallisen tason olosuhteita niin koripallolle kuin jääkiekolle. Joukkue sai ensimmäisellä Veikkausliiga aikakaudellaan kolme hopeamitalia, kunnes jatkuvien talousvaikeuksien takia FC Hongan emoyhtiö Pallohonka OY asetettiin konkurssiin ja FC Hongan toimintaa jatkanut Esport Honka pudotettiin 3. korkeimmalle sarjatasolle vuonna 2014²⁵³. Esport Honka nousi takaisin Veikkausliigaan vuonna 2017, ja saavutti pronssimitalin kaudella 2019.²⁵⁴

Tapiolan Hongan menestys koripalloliigassa oli kohtalaista kauteen 1995–1996 saakka, kunnes seura aloitti neljä kautta kestäneen mitaliputken, joka huipentui hopeaan kaudella 1998–1999. Organisaatio vaihtoi nimensä kaudeksi 1999–2000 Espoon Hongaksi. Kausien 1999–2000 ja 2007–2008 välillä Espoon Honka voitti yhteensä seitsemän mitalia, joista peräti viisi oli kultaisia. Espoon Honka on mitaleissa mitattuna menestynein espoolainen urheiluseura.²⁵⁵ Menestyksestä huolimatta Espoon kaupungin liikuntastrategia ei Espoon Honkaa juuri huomioinut: sen nimi on ensinnäkin virheellisesti kirjattu Tapiolan Hongaksi, ja toisekseen liikuntastrategia pitää Espoon Honkaa vain toistaiseksi ylivoimaisena seurana Suomessa²⁵⁶. Koripalloilulla ei selvästi ollut yhtä vahvaa painoarvoa espoolaisten sydämissä kuin jalkapallolla tai jääkiekolla, vaikka historiansa valossa koripallo oli ollut pitkään espoolaisille seuroille menestyksekkäin laji. Näistä seikoista ja taloudellisista vaikeuksista

250 Erävuori & Pakkanen 2006, 17.

251 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 16.11.2006, Liite 3.

252 Auvinen & Kuuluvainen 2006, 91–92.

253 Auvinen & Kuuluvainen 2006, 101.

254 Honka palaa Veikkausliigaan! <https://yle.fi/urheilu/3-9916933>, luettu 15.12.2020. FC Hongan miehille pronssia:

<https://www.lansivayla.fi/urheilu/1272238>, luettu 15.12.2020

255 Sarjan historia: <https://www.basket.fi/korisliiga/historia/#mbt:2-550$t&0=5>, tarkistettu 15.12.2020.

256 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 16.11.2006, Liite 3.

johtuen Espoon Honka joutui luopumaan pääsarjapaikastaan kaudeksi 2011–2012.²⁵⁷ Nykyään joukkue on jälleen nimeltään Tapiolan Honka. Miesten joukkue pelaa Miesten I divisioona A:ssa.²⁵⁸ Espoolainen salibandy sai alkunsa vuonna 1990, kun Solvalla Oilers niminen salibandyseura perustettiin. Vuodeksi 1995 joukkueen nimi oli muuttunut Espoon Oilersiksi, ja samana vuonna seura nousi Salibandyliigaan. Salibandyn ollessa vahvasti pääkaupunkiseudun laji 1990–2000-luvun ajan, Espoon Oilers sai oman osansa menestyksestä. Kausien 1996–1997 ja 2005–2006 välillä Espoon Oilers oli yhdeksän kertaa kymmenestä kaudesta mitaleilla, joista neljä oli kultaa.²⁵⁹ Espoolaisen salibandyn ollessa vahvassa myötätuulessa Espoon kaupungin liikuntastrategia totesi viileästi Oilersin olevan lajissaan ylivoimainen, vielä²⁶⁰. Menestysvuodet olivatkin liikuntastrategian jälkeen takanapäin. Oilersin taloudelliset vaikeudet tekivät voittavan joukkueen kokoamisesta mahdotonta.

Talousvaikeudet johtuivat pääosin vuonna 2012 selvinneestä tapauksesta, jossa Oilersin työntekijä oli neljän vuoden ajan kavaltanut seuralta varoja yli 200 000 euron edestä. Talousvaikeuksien seurauksena suurin yksittäinen velkoja, Esport, teki yhteistyösopimuksen Oilersin kanssa, minkä seurauksena joukkueen nimeksi tuli vuodesta 2013 eteenpäin Esport Oilers. Seura on saavuttanut kohtuullista menestystä, voittaen yhden hopeamitalin, ja on jäsenmäärältään Suomen toiseksi suurin salibandyseura. Joukkue on pelannut alkuajoistaan lähtien ottelunsa Tapiolan urheiluhallissa.²⁶¹ Halusin tuoda edellisten tapausten yhteydessä esiin vuonna 2006 julkaistun Espoon liikuntastrategian, koska sen mukaan huippu-urheiluseurat Espoossa pärjäävät hyvin ilman kaupungin rahallista tukea. Kaupungin tavoitteena oli olla seurojen yhdistäjä ja henkinen tukija, vailla taloudellisia intressejä.²⁶² Kuten esimerkit osoittavat, huippu-urheilu Espoossa on ollut vastatuulessa 2000–2010-luvuilla useaan otteeseen. Vaikka seurojen taloudelliset vaikeudet eivät ole itsessään Espoon kaupungin vika, on se esimerkiksi FC Hongan kohdalla luonut negatiivisen ilmapiirin seuran ympärille omalla päättämättömyydellään. Samoin kävi Jäähongalle 1980-luvulla, kun kaupunki ei suostunut luomaan huippu-urheilulle otollisia olosuhteita. Kuntien rooli urheilun mahdollistajana muuttui 1990-luvullla, kun liikuntapolitiikan intressit kohdistuivat kohti terveysliikuntaa. Mutta Espoon laiminlyödessä huippu-urheilun olosuhteita jo ennen 1990-lukua, olisi sen tehtävänä ollut

257 Espoon Honka suljettu Korisliigasta: <https://www.basket.fi/basket/uutiset/espoon-honka-suljettu-korisliigasta/>, luettu 15.12.2020.

258 Miesten I divisioona A:n joukkueet:

<https://www.basket.fi/basket/sarjat/joukkueet/?league_id=2&season_id=119397>, tarkistettu 15.12.2020

259 Arponen & Hilska 2015, 106–108, 110–115. Auvinen & Kuuluvainen 2017, 141.

260 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 16.11.2006, Liite 3.

261 Auvinen & Kuuluvainen 2017, 146, 150–152.

262 Espoon kaupungin liikuntalautakunnan pöytäkirja 16.11.2006, Liite 3.

luoda paikallisille urheiluseuroille niiden ansaitsemat olosuhteet viimeistään silloin, kun se oli ajankohtaista.

In document "Kysymys liikuntaan panostamisessa on poliittisista valinnoista" - Espoon liikuntakulttuurin kehitys toisesta maailmansodasta 2000-luvulle (sivua 56-65)