NUORTEN AIKUISTEN KERRONNALLISEN IDENTITEETIN RAKENTUMINEN PSYKIATRIAN TOIMINTAYMPÄRISTÖSSÄ
Elina Mattila
Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Syyskuu 2018
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Mattila, Elina Työn nimi
Nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentuminen psykiatrian toimintaympäristössä Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni ja professori Riitta Vornanen Aika
Syyskuu 2018 Sivumäärä
72 Tiivistelmä
Tarkastelin sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani Nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentuminen psykiatrian toimintaympäristössä identiteetin muodostumisprosessia narratiivisen
tutkimuksen näkökulmasta. Tavoitteenani oli selvittää, millaiset elämäntapahtumat ja kokemukset ovat vaikuttaneet identiteetin rakentumiseen ja millainen ajallinen tarina identiteettiä koskevista
kertomuksista rakentuu.
Aineistoni muodostui Tampereen yliopiston tutkijoiden vuonna 2010–2011 keräämistä haastatteluista.
Heidän tutkimuksessaan tutkimuskohteena oli avohoidollinen kuntoutusjakso, joka oli suunnattu vakavaa mielensairautta sairastaville nuorille aikuisille. Valitsin aineistooni kaikki haastattelut ikäryhmistä ”20-vuotiaat tai alle” ja ”21–25-vuotiaat”, ja niitä oli yhteensä yhdeksän kappaletta.
Valitsin tutkimuskohteeksi nuoret aikuiset, koska nuorilla aikuisilla identiteetti on vielä liikkeessä oleva ja muokkautuva. Analysoin aineiston käyttäen narratiivista juonianalyysiä, joka perustuu Vilma
Hännisen väitöskirjassaan Sisäinen tarina, elämä ja muutos (2002) käyttämään juonityypittelyyn. Se pohjautuu kirjallisuudentutkija Northrop Fryen (1973) tekemään juonijaotteluun. Sijoitin haastattelut tragedian, sankaritarinan, komedian ja ironian tai satiirin juonityyppeihin. Tutkimukseni teoreettisen taustan muodosti filosofi Paul Ricoeurin kerronnallista identiteettiä koskeva ajattelu ja hänen teoksensa Oneself as Another (1992). Tieteenfilosofisena taustasuuntauksena oli sosiaalinen konstruktionismi.
Tutkimustulokset osoittivat, että sairastuminen on nuorten aikuisten elämässä käänteentekevä hetki, joka vaatii tulkitsemaan omaa elämää ja identiteettiä uudesta näkökulmasta. Uusien kertomusten myötä käsitystä omasta itsestä voi uudistaa, ja vuorovaikutuksellinen tarinoiden yhdessä tulkinta edesauttaa sairaudesta toipumista. Parhaimmillaan sairaus hyväksytään selviytymistarinassa osaksi identiteettiä ja tulevaisuuteen suhtaudutaan toiveikkaasti. Eri juonityypit voivat kuitenkin elämän varrella muuntua ja limittyä toisiinsa, sillä identiteetin rakentamistyö jatkuu usein pitkälle aikuisuuteen saakka.
Asiasanat: Kerronnallinen identiteetti, Paul Ricoeur, narratiivinen tutkimus, juonianalyysi, nuoret aikuiset, psykiatria, sosiaalinen konstruktionismi
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences
Author Mattila, Elina Title
Nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentuminen psykiatrian toimintaympäristössä Academic subject
Social work
Type of thesis Master´s Thesis Advisors
Senior lecturer Riitta-Liisa Kinni and Professor Riitta Vornanen Date
September 2018
Pages 72 Abstract
In my Master´s Thesis Nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentuminen psykiatrian toimintaympäristössä (Construction of narrative identity of young adults in psychiatric context) I examined construction of identity formation process from narrative research´s perspective. My aim was to explain what kind of events of life and experiences have influenced the construction of identity and what kind of temporal story is made up of the narratives concerning identity.
My research material consisted of interviews that were collected by researches of University of Tampere in 2010 and 2011. Their research was founded on community-based mental health
rehabilitation of young adults. I chose all interviews from age groups “20 years or younger” and “21–
25” for my research which made nine interviews altogether. I chose the young adults because their identity is not yet fully formed. I used narrative analysis and I analyzed type of plots with method which was based on dissertation of Vilma Hänninen called Sisäinen tarina, elämä ja muutos (2002). It is founded on types of plots developed by Northrop Frye (1973). I categorized the interviews into four groups: tragedy, survival story, comedy and irony or satire. Theoretical background of my research was based on philosopher Paul Ricoeur´s views on narrative identity – the most important work was Oneself as Another (1992) – and on social constructionism.
My research results showed that getting mentally ill is a turning point in a young adult’s life. It requires a re-interpretation of life and identity from a new perspective. With help of new narratives it is possible to rebuild self-concept and interactive interpretation of narratives can help in recovering from illness. In an ideal situation, illness is accepted as part of the identity in a survival story and it is possible to feel hopeful about the future. Types of plots can change during life and overlap with one another.
Keywords: Narrative identity, Paul Ricoeur, narrative research, analysis of types of plot, young adults, psychiatry, social constructionism
Archive location University of Eastern Finland Library Additional information
Sisällys
1 JOHDANTO ... 4
2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TARKENNETUT TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 8
3 IDENTITEETIN JA MINUUDEN YHTEENPUNOUTUMAT ... 10
3.1 Identiteetti persoonallisuuden kokoavan rakenteena ... 10
3.2 Minuus ja yksilöllisyyden vaatimus ... 13
4 NARRATIIVINEN IDENTITEETTI PAUL RICOEURIN AJATTELUSSA ... 16
4.1 Teoria narratiiveista ... 16
4.2 Identiteetti samuutena ja itseytenä ... 16
4.3 Kertomukset narratiivisen identiteetin rakentajina ... 19
4.4 Kolmivaiheinen mimesis ... 20
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 24
5.1 Sosiaalinen konstruktionismi ... 24
5.2 Narratiivinen lähestymistapa ... 27
5.3 Aineisto... 29
5.4 Juonianalyysi ... 31
5.5 Eettiset kysymykset ... 36
6 TULOKSET ... 38
6.1 Tragedia: Raskas tie kohti itseyttä ... 38
6.2 Sankaritarina: Itsen eheys uudelleentulkinnan kautta ... 41
6.3 Ironia ja satiiri: Monitasoinen minuus voimavarana ... 47
6.4 Komedia: Yksilön luovat voimavarat ja oma tie ... 50
6.5 Kohti itsenäistä identiteettiä ... 56
7 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 60
8 POHDINTA... 65
LÄHTEET ... 69
JOHDANTO
”Olet aina enemmän kuin mikään käsitys itsestäsi” (Saarinen & Lonka 2000)
Tarkastelen sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentumista psykiatrian toimintaympäristössä. Keskiössä ovat nuoret aikuiset itse ja heidän kokemuksensa. Olen kiinnostunut erityisesti käänteentekevistä hetkistä ja elämän solmukohdista, jotka ovat vaikuttaneet identiteetin rakentumiseen. Niiden kautta tarkastelen, millainen ajallinen tarina identiteettiä koskevista kertomuksista rakentuu.
Aineistoni Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut1 muodostuu haastatteluista, jotka on toteutettu osana ”Asiakaslähtöisyys nuorten aikuisten avohoidollisessa mielenterveyskuntoutuksessa” -tutkimusprojektia. Projektissa tehtiin laadullinen tapaustutkimus. Aineiston kerääjinä ovat olleet Tampereen yliopistosta Kirsi Juhila, Riina Kaartamo, Suvi Raitakari, Kirsi Günther ja Sirpa Saario. (Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut [aineisto-opas], 2.)2 Sain aineiston käyttööni hakemalla lupaa sen tutkimuskäyttöön Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston palveluportaali Ailasta.
Nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin tarkasteleminen on aiheena ajankohtainen tämän päivän yhteiskunnassa, jossa nuorten mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Kliinisessä työssä erotellaan usein varhaisnuoruus, keski- ja myöhäisnuoruus (Marttunen & Kaltiala-Heino 2013, 563).
1 Juhila, Kirsi (Tampereen yliopisto) & Günther, Kirsi (Tampereen yliopisto) & Kaartamo, Riina (Tampereen yliopisto) &
Kulmala, Anna (Tampereen yliopisto) & Raitakari, Suvi (Tampereen yliopisto) & Saario, Sirpa (Tampereen yliopisto):
Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.1 (2017-10-04). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T- FSD2713. Jatkossa viittaan aineistoon käyttämällä viitettä ”Juhila ym. 2010-2012”.
2Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut [aineisto-opas].
Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [tuottaja ja jakaja], 2017. Saatavissa:
https://services.fsd.uta.fi/catalogue/FSD2713/PIP/dgF2713.pdf [Viitattu 18.1.2018]. Aineisto-opas on osa aineistoa Juhila, Kirsi (Tampereen yliopisto) & Günther, Kirsi (Tampereen yliopisto) & Kaartamo, Riina (Tampereen yliopisto) &
Kulmala, Anna (Tampereen yliopisto) & Raitakari, Suvi (Tampereen yliopisto) & Saario, Sirpa (Tampereen yliopisto):
Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.1 (2017-10-04). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T- FSD2713. Jatkossa viittaan aineisto-oppaaseen lyhenteellä ”Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012: asiakkaiden haastattelut [aineisto-opas], sivunumero”.
Myöhäisnuoruuden voidaan katsoa sijoittuvan ikävuosiin 18–22 vuotta (Marttunen & Karlsson 2013, 8). Joskus myöhäisnuoruuden voidaan ajatella ulottuvan vielä pidemmällekin, 25 ikävuoteen asti (Vilkko-Riihelä 2003, 253). Tutkielmassani nuoret aikuiset asettuvat tähän myöhäisnuoruuden ikäkategoriaan ja kuuluvat ikäryhmiin ”20-vuotiaat tai alle” ja ”21–25-vuotiaat”.
Mielenterveysongelmat ilmenevät usein juuri nuoruudessa, ja niistä kärsii noin 15-25 prosenttia nuorista. Yleistä on, että ongelmat ovat etenkin mieliala-, ahdistuneisuus-, käytös- ja päihdehäiriöitä.
(Marttunen & Kaltiala-Heino 2013, 567.) Usein elämänhallinnan puutteiden taustalla ovat juuri mielensisäiset ongelmat, jotka saattavat johtaa esimerkiksi pitkittyneeseen työttömyyteen ja tunteeseen, että joutuu yhteiskunnan reunoille. Jos asiakkaan henkinen hyvinvointi on heikko, on pohja interventioiden onnistumiselle olennaisesti haastavampaa. Identiteetin rakentuminen kuuluu erityisesti nuoruusikään ja on yhteydessä nuorten aikuisten henkiseen hyvinvointiin.
Tutkimusasetelmani on kvalitatiivinen, ja teen narratiivisen tutkimuksen, jossa analysoin aineiston juonianalyysin avulla. Lähestymistapani on aineistolähtöinen, jolloin päähuomio on aineistossa.
Aineiston analyysi ei perustu teoriaan, mutta teoriaan on kuitenkin olemassa havaittava kytkös, koska etsin aineistosta esiin nouseville havainnoille jossakin määrin teoriasta selityksiä tai vahvistuksia tulkinnan tueksi. Aineisto on näin ollen dialogissa teorian kanssa. (Saaranen-Kauppinen &
Puusniekka 2006.) Teoriatausta rakentuu ranskalaisen filosofi Paul Ricoeurin (1913–2005) ajattelun ympärille, ja erityisen merkittävä tutkielmani kannalta on hänen käsityksensä narratiivisesta identiteetistä. Tutkimukseni tieteenfilosofinen taustasuuntaus on sosiaalinen konstruktionismi, sillä narratiivisen tutkimuksen ideanmukaista on lähteä siitä ajatuksesta, että todellisuus konstruoidaan kertomusten kautta.
Koska olen kiinnostunut kerronnallisesta identiteetistä ja ajallisista tarinoista, tutkielmani on narratiivinen tutkimus ja analysoin aineiston käyttäen narratiivista juonianalyysiä. Uskon, että narratiivinen tutkimus ja tarinoiden tarkastelu voivat tuoda esiin identiteetin rakentumisen kannalta olennaisia asioita, koska varsinkin nuorilla aikuisilla identiteetti on vielä liikkeessä oleva ja muotoutuva. Narratiivisen analyysin avulla on mahdollista etsiä aineistosta tarinallisia merkitysrakenteita. Tehtävänäni on siis lukea tarinoita aineistoni haastatteluista, jotka eivät välttämättä aina suoraan jäsenny tarinan muotoon. (Hänninen 2015, 171, 173.)
Psykiatrian kenttää on usein sosiaalityön tutkimuksissa lähestytty työntekijöiden näkökulmasta, jolloin on tarkasteltu esimerkiksi sitä, millainen on sosiaalityön rooli nuorisopsykiatrian moniammatillisessa työympäristössä. Esimerkiksi Kaisa-Elina Hotari ja Anna Metteri (2010) ovat tutkineet sosiaalityöntekijöiden ja organisaatioiden välistä yhteistyötä nuorten palveluissa liittyen
hankkeeseen, johon kuului sosiaalityöntekijöitä, koulukuraattoreita ja nuorisopsykiatrian sosiaalityöntekijöitä. Asiakkaan näkökulmaa ovat väitöskirjoissaan tuoneet esiin esimerkiksi Mervi Issakainen (2016), joka tutki nuorten masennuskokemuksia, ja Marjo Romakkaniemi (2011), joka tutki masennuksesta kuntoutumista. Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut nimenomaan asiakkaiden näkökulmasta. Katseen kiinnittäminen asiakkaan kokemuksiin edistää parhaimmillaan asiakkaan osallisuuden toteutumista.
Esittelen seuraavassa, tutkielmani toisessa luvussa, tutkimustehtäväni ja tarkennetut tutkimuskysymykset, jotka liittyvät kerronnallisen identiteetin rakentumiseen vaikuttaneisiin kokemuksiin ja ajallisen tarinan muodostumiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen erityisesti psykologisessa kirjallisuudessa yleisiä identiteetin määritelmiä, jolloin esiin nousevat käsitykset identiteetistä persoonallisuuden kokoavana rakenteena, sekä identiteetin ja minuuden väliset suhteet.
Nostan esiin jälkimodernissa yhteiskunnassa tyypillisen yksilöllistymisen vaatimuksen ja identiteetin pirstoutumisen kokemuksen, sekä niihin liittyvät käsitteet etnopsykologia, etnometodologia ja psykokulttuuri. Kyseinen luku toimii laajempana taustana ja pohjustuksena seuraavaan, neljänteen lukuun, jossa pureudun tarkastelemaan filosofi Paul Ricoeurin käsitystä kerronnallisesta identiteetistä. Keskeisenä nousee esiin ero identiteetin samuutena (idem) ja identiteetin itseytenä (ipse) välillä, jolloin kerronnallinen identiteetti toimii välittäjänä näiden kahden itsen ääripään välillä.
Tässä osiossa tärkeimpiä lähteinäni ovat Ricoeurin teos Oneself as Another (1992) ja artikkeli
”Narrative Identity” (2002). Ricoeurin keskeisen käsitteen mimesiksen, eli esiymmärryksen, juonellistamisen ja uudelleenhahmottumisen kannalta, keskeinen on hänen tekstinsä ”Mimesis, viittaus ja uudelleenhahmottuminen” (2005).
Viidennessä, tutkimukseni toteutusta käsittelevässä luvussa, esittelen tutkielmani tieteenfilosofisen taustasuuntauksen eli sosiaalisen konstruktionismin, joka sopii narratiivisen tutkimuksen taustaorientaatioksi. Keskeisin lähteeni sen tarkastelussa on Vivien Burrin teos Social Constructionism (2015). Käsittelen myös narratiivista teoriaa ja käyn läpi tutkimukseni kannalta keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Esittelen käyttämäni tutkimusaineiston, eli avohoidolliseen mielenterveyskuntoutukseen osallistuneiden nuorten aikuisten haastattelut ja niiden syntykontekstin, ja perustelen, millä kriteereillä olen valinnut tutkielmaani valikoituneet haastattelut. Esittelen myös aineistoni analyysitavan, narratiivisen analyysin ja juonianalyysin, johon kuuluvat neljä erilaista juonityyppiä, jotka ovat tragedia, selviytymistarina, komedia ja ironia tai satiiri. Juonityyppien erottelu perustuu erityisesti Vilma Hännisen väitöskirjassaan Sisäinen tarina, elämä ja muutos (2002)
käyttämään juonityypittelyyn, joka pohjautuu kirjallisuudentutkija Northrop Fryen (1973) tekemään juonijaotteluun.
Teen kuudennessa luvussa, eli tulosluvussa, aineiston analyysin haastatteluaineistoon pohjautuen käyttäen apuna narratiivista juonianalyysiä. Analyysi perustuu yhdeksän nuoren aikuisen haastatteluihin, jotka sijoitan eri juonityyppeihin. Tarkastelen erityisesti sitä, millaiset elämässä tapahtuneet merkittävät kokemukset ovat vaikuttaneet identiteetin muodostumiseen ja millainen ajallinen tarina identiteettiä koskevista kertomuksista muodostuu. Seitsemännessä luvussa tuon esiin johtopäätöksiä ja yhteenvetoa, jolloin esittelen tutkimukseni tuloksia suhteessa tutkimustehtävään ja -kysymyksiin, sekä suhteutan niitä teoriaan ja teen tuloksista yhteenvetoa. Kahdeksannessa luvussa, eli pohdinnassa, arvioin muun muassa tutkimusmenetelmän toimivuutta ja tutkimuksen tekemisen onnistumista. Pohdin myös, millaisia käytännön kehittämisideoita tutkimukseni on nostanut esiin, ja mitkä olisivat mahdollisia jatkotutkimuksen aiheita.
2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TARKENNETUT TUTKIMUSKYSYMYKSET
Tutkin nuorten aikuisten kerronnallisen identiteetin rakentumista psykiatrian toimintaympäristössä.
Identiteetin rakentuminen pitää usein sisällään monia erilaisia käännekohtia ja tapahtumia ja kokoaa yhteen ihmisen elämästä tärkeitä hetkiä, jotka valottavat esimerkiksi persoonallisuuden eri puolia.
(Fadjukoff 2010, 189.) Näistä kokemuksista ja tarinoista voi muodostua juonellinen kokonaisuus, joka sitoo tapahtumia yhteen ja antaa niille merkityksiä ja tulkintoja. Identiteetti nähdään usein melko pysyvänä rakenteena. Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff (2010) nimittääkin identiteettiä persoonallisuuden kokoavaksi rakenteeksi, jolloin korostuu identiteetin yhteys minuuteen ja persoonallisuuden rakentumiseen.
Minua kiinnostaa juuri nuorten aikuisten identiteetin rakentuminen, koska he ovat herkässä iässä, johon liittyy monia erilaisia kehitystehtäviä, ja identiteetin rakentuminen on yksi tärkeä kehitysvaihe.
Identiteetin rakentuminen on prosessinomaista, enkä oleta, että identiteetti olisi välttämättä koskaan piirtynyt esiin kokonaan. Onkin yleistä, että identiteetin rakentuminen voi kestää vielä aikuisikään saakka ja läpi elämän. Jonkinlainen pysyvyys identiteetissä toimii kuitenkin voimavaratekijänä myöhemmässä elämässä. (Fadjukoff 2010, 180, 187, 191.)
Etsin haastatteluaineiston avulla vastauksia seuraaviin tarkennettuihin tutkimuskysymyksiin:
1. Millaiset elämäntapahtumat ja kokemukset ovat vaikuttaneet identiteetin rakentumiseen?
2. Millainen ajallinen tarina identiteettiä koskevista kertomuksista rakentuu?
Vaikka olen asettanut ennakkoon tietyt tutkimuskysymykset, joihin etsin vastauksia, narratiivinen tutkimus ja aineistolähtöisyys kuitenkin edellyttävät sitä, että pysyn herkkänä aineistolle, enkä määrittele tutkimusteemoja liian tarkasti etukäteen. Pyrin kuitenkin löytämään aineistosta kertomuksia ja juonityyppejä, koska mielenkiintoni kohdistuu ajallisiin tapahtumiin ja kokemuksiin, jotka ovat olleet merkittäviä identiteetin rakentumisessa.
Elämän solmukohtien ja käänteentekevien hetkien tarkastelun kautta on mahdollista hahmottaa sitä, millainen tarina identiteetin rakentumisesta muodostuu, millaisia kokemuksia nuori aikuinen on matkan varrella saanut identiteettinsä rakennusaineiksi, ja mitä hän ajattelee menneisyydestä, tästä
päivästä ja tulevasta. Aina tapahtumien ei tarvitse olla kaukana menneisyydessä vaan lyhyenkin aikavälin tapahtumat muodostavat tarinaa. Joskus menneisyyden kokemukset voivat olla kipeitäkin.
Yhtä lailla kaikki kertomukset ovat kuitenkin arvokkaita ja jo se, että haasteltava nostaa juuri tietyn tapahtuman elämässään esiin, on sinänsä merkityksellinen asia. Parhaimmillaan identiteetin pohdinnan kautta voi syntyä uusia, itsetuntemusta tukevia myönteisiä kokemuksia.
Käyttämäni aineisto Nuorten aikuisten avohoidollinen mielenterveyskuntoutus 2010-2012:
asiakkaiden haastattelut (Juhila ym. 2010-2012) perustuu nuorten aikuisten haastatteluihin, ja ne toteutettiin osana ”Asiakaslähtöisyys nuorten aikuisten avohoidollisessa mielenterveyskuntoutuksessa” -tutkimusprojektia. Vaikka alkuperäisen tutkimuksen kiintopisteenä olikin asiakaslähtöisyyden toteutumisen tarkastelu, mikä suuntasi haastattelukysymysten valintaa, aineistosta on kuitenkin löydettävissä runsaasti nuorten aikuisten identiteetin rakentumisen kannalta keskeisiä teemoja. Haastateltavien elämästä piirtyy esiin ajallinen jatkumo, jossa usein edetään varhaisemmista vaiheista nykyhetkeen. Psykiatrian toimintaympäristö, eli avohoidollinen mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu kuntoutuskurssi, näyttäytyy tutkimuksessa kontekstina, jota vasten kokemukset peilautuvat. Haastateltavat joutuvat pohtimaan erityisesti omaa suhtaututumistaan sairastumiseen ja yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin ja ihanteisiin suuntautuessaan tulevaisuuteen ja rakentaessaan identiteettiä.
3 IDENTITEETIN JA MINUUDEN YHTEENPUNOUTUMAT
3.1 Identiteetti persoonallisuuden kokoavan rakenteena
Identiteettiä tarkastellaan psykologian piirissä usein persoonallisuuden kokoavana rakenteena.
Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff käsittelee useissa kirjoituksissaan identiteettiä ja sen muodostumisen vaiheita. Väitöskirjansa Identity Formation in Adulthood (2007) hän on kirjoittanut aikuisten identiteetin muodostumisesta. Identiteetin rakennustyöhön kuuluu käsityksen muodostaminen omasta yksilöllisyydestä, sekä omista arvoista ja päämääristä. Kyse on vuorovaikutusprosessista yksilön ja yhteiskunnan välillä. Yksilö joutuu identiteettiä rakentaessaan pohtimaan, kuka hän on, ja mikä on oma paikka yhteisössä. Identiteetin kehityksen taustalla vaikuttavat biologiset ja psykologiset ominaisuudet, mutta myös synnynnäinen temperamentti.
(Fadjukoff 2010, 179–180.)
Tutkielmani tieteenfilosofien taustasuuntaus on sosiaalinen konstruktionismi, jossa ajatellaan, että todellisuus rakentuu vuorovaikutusprosessien myötä (Burr 2015, 2–6). Vaikka identiteetin muodostumiseen vaikuttavatkin osittain synnynnäiset ja biologiset tekijät, ei yksilön persoonallisuus voi syntyä tyhjiössä, vaan se vaatii – aivan kuten identiteettikin – vuorovaikutusta muiden kanssa.
Näin ollen sekä omilla mielenkiinnon kohteilla, että myös sosiokulttuurisella ympäristöllä, on suuri vaikutus identiteetin muodostumisessa. Keskeistä oman identiteetin löytymisessä on erityisesti se, että henkilö ei enää heijastele ihailemiensa ihmisten ominaisuuksia, tai pyri muokkaamaan itseään muiden toiveiden mukaan, vaan löytää oman sisimmän minuutensa. Tärkeää on tunne minän jatkuvuudesta suhteessa aikaan ja omiin ominaisuuksiin. Yksilö tuntee omat voimavaransa ja heikkoutensa, sekä ymmärtää oman ainutlaatuisuutensa ja sen, mikä yhdistää suhteessa muihin ihmisin. (Fadjukoff 2010, 179–180.)
Kliinisessä tarkastelussa myöhäisnuoruus yleensä ajoittuu ikävuosiin 18–22 vuotta (Marttunen &
Karlsson 2013, 8). Joskus myöhäisnuoruuden voidaan ajatella ulottuvan vielä pidemmällekin, 25 ikävuoteen asti (Vilkko-Riihelä 2003, 253). Koko aineistossani, joista olen poiminut omaan tutkimukseeni valikoidut haastattelut, nuoriksi aikuisiksi on määritelty ikäryhmät ”20 tai alle” aina ikäryhmään ”31 tai yli vuotta” saakka. Olen valinnut omaan tutkimukseeni tarkasteltaviksi haastattelut, joissa haastateltava sijoittuu ”20 tai alle vuotta” ja ”21–25 vuotta” ikäryhmiin, jotka tulevat kaikkein lähimmiksi myöhäisnuoruuden käsitettä.
Kehityspsykologian uranuurtaja ja uuspsykoanalyytikko Erik H. Erikson (1902–1994) kuvailee nuoreksi aikuisiäksi niiden kehitystehtävien vaihetta, jotka edeltävät aikuisuutta. Psykososiaalisen kehityksen kriisit kuvaavat sitä, kuinka yksilön on selviydyttävä kustakin kehitystehtävästä ja niihin kuuluvista kehityshaasteista. Selvittämättömät kriisit voivat heijastua negatiivisesti seuraaviin kehitysvaiheisiin. (Vilkko-Riihelä 2003, 254.) Eriksonin (1982, 239–248) mukaan kehitysvaiheita on kahdeksan ja niihin kuuluvat lapsuudessa luottamuksen ja epäluottamuksen kriisi, itsenäisyyden ja häpeän sekä erillisyyden kriisi, aloitteellisuuden ja syyllisyydentunteen kriisi sekä ahkeruuden ja alemmuudentunteen kriisi. Nuoruudessa ja nuoressa aikuisiässä mukaan astuvat identiteetin ja roolien hajaantumisen kriisi, sekä läheisyyden ja eristyneisyyden kriisi. Myöhemmin keskeisiä ovat generatiivisuuden ja lamautumisen kriisi, sekä minän integraation ja eheyden sekä epätoivon kriisi.
(Erikson 1982, 249 – 257.)
Nuoruuteen kuuluu Eriksonin (1992, 249) mukaan minäidentiteetin eheyden alkaminen, joka on enemmän kuin pelkkää lapsuuden samaistumista. Kokemuksen kautta minä oppii integroimaan samaistumiset, kehittyneet kykynsä sekä sosiaalisten roolien tarjoamat mahdollisuudet.
Minäidentiteettitunne muodostuu, kun yksilön luottamus sisäiseen samuuteen ja jatkuvuuteen lisääntyy. Vaarana tässä kehitysvaiheessa on se, että roolit kuitenkin hajaantuvat. Toisinaan yksilö saattaa myös liiaksi samaistua johonkin tiettyyn roolimalliin ja kadottaa oman identiteettinsä.
Identiteettikriisien kautta nuori aikuinen voi hallita kuudetta kehitysvaihetta, läheisyyttä, jolloin yksilö säilyttää minänsä vaihtuvissa tilanteissa ja ihmissuhteissa, sen sijaan, että eristäytyisi. (Erikson 1982, 249–251.)
Erityisesti nuoruuteen on katsottu kuuluvan oman äänen ja identiteetin etsintä keskeisenä kehitystehtävänä. Identiteetti selvenee yleensä merkittävästi varhaisnuoruudesta myöhempään nuoruusikään, mutta hioutuu silti usein läpi koko aikuisiän. Identiteetti ei siis ole valmis rakennelma, ja sen etsiminen voi olla matka, joka jatkuu läpi elämän. Jonkunlainen jatkuvuuden tunne identiteetissä luo kuitenkin turvaa ja kehittää itsetuntemusta, jolloin identiteetti toimii yksilön hyvinvoinnin voimavarana, joka tukee muun muassa elämänhallintaa ja merkityksen tunnetta. Se edesauttaa myös konkreettisten asioiden, kuten esimerkiksi työuran ja läheisten ihmissuhteiden rakentumista. Identiteettiä onkin hyvä kuvailla prosessina, joka on keskeinen oman äänen löytymisen kannalta, ja jossa on tärkeää erilaisten näkemysten kriittinen pohdinta. (Fadjukoff 2010, 181–187.) Tärkeää on, että mitä tahansa ulkoa tulevia käsityksiä ja odotuksia ei kritiikittömästi omaksuta osaksi omaa itseä vaan niitä pohditaan.
Identiteetin muodostumisen prosessinäkökulma korostuu myös esimerkiksi Vilma Hännisen (2002, 20) väitöskirjassa hänen puhuessaan sisäisestä tarinasta, jolloin ihminen tulkitsee omaa elämäänsä tarinallisten merkitysten avulla mielen sisäisessä prosessissa. Identiteetti näyttäytyy usein elämäntarinana, jonka avulla ihminen rakentaa näkemyksensä menneestä ja tulevasta pyrkien näin muodostamaan ehjän ja merkityksellisen kokonaisuuden, johon kuuluvat identiteetin eri osa-alueet.
Nivoessaan elämänhistoriaa osaksi identiteettiä, yksilö rakentaa sisäistä kokemusta minän jatkuvuudesta. (Fadjukoff 2010, 184–185, 189.)
Myös James A. Holstein ja Jaber F. Gubrium (2000, 103–104) tuovat esiin näkemyksen, jonka mukaan käsitystä omasta itsestä ja identiteetistä konstruoidaan tarinankerronnan ja tarinoiden tulkinnan kautta. Identiteetin määrittely on aina sidoksissa kulloiseenkin kontekstiin ja olosuhteisiin, jotka vaikuttavat siihen, millaista minätarinaa yksilö itsestään kertoo. Tyypillistä on toisaalta pyrkiä koherenssiin tarinoiden kerronnassa, ja toisaalta hyväksyä kerronnan moninaisuus. (Holstein &
Gubrium 2000, 106–107.)
Nuorten ja nuorten aikuisten identiteetin kehityksestä löytyy paljon eri alojen tutkimuksia.
Esimerkiksi Eija Huovila (2013) tarkastelee lisensiaatintutkimuksessaan, joka liittyy marginalisaatiokysymysten sosiaalityön erikoisalaan, alle 25-vuotiaiden helsinkiläisten sosiaalipalvelujen piirissä olleiden nuorten kokemuksia perussosiaalityöstä. Haastateltavien joukossa on mielenterveyspalveluiden piirissä olevia nuoria, kuten mielenterveyskuntoutujia. Teoreettisena viitekehyksenä on psykososiaalisen kehitysteorian mukainen käsitys identiteetin rakentumisesta.
Tutkimus on narratiivinen tutkimus ja siinä kiinnitetään huomiota perussosiaalityön kontekstiin identiteetin rakentumisessa. Haastatteluissa käytettiin menetelmänä niin sanottuja kertomusta hakevia kysymyksiä interaktiivisella tutkimusotteella, mikä tarkoittaa sitä, että tutkija on haastateltavien keskustelukumppani. Kokonaisuudessaan tämä interaktiivinen prosessi kesti yli kaksi vuotta, ja aineisto analysoitiin narratiivisella analyysillä keskittyen viiteen tarinaryppääseen, joihin sisältyi juonellisia tarinoita. Tuloksista ilmeni, että identiteetin rakentuminen muodostuu erilaisista prosesseista. Sosiaalityöntekijän tapaamisissa nuori pystyi työstämään omia aiempia kokemuksiaan, jolloin häntä saatiin tuettua kohti aikuisuutta, ja esillä olivat nuoren psykososiaaliset kehitystehtävät.
(Huovila 2013.) Oma tutkimukseni on samansuuntainen narratiivisen tutkimustradition osalta ja itseänikin kiinnostaa juonellisten tarinoiden tarkastelu. Tutkimukseni ei kuitenkaan varsinaisesti liity sosiaalityön asiakkuuteen, vaikka aineistossani haastateltavana olleet nuoret aikuiset mainitsevatkin menneisyydessä tapahtuneen sosiaalityöntekijän tapaamisen välillä ohimennen. Teoreettisena tausta- ajatuksena omassa tutkimuksessanikin on se, että identiteetin muodostuminen on prosessinomaista,
ja myös Huovila (2013) on tutkimuksessaan lähtenyt liikkeelle prosessiajatuksesta ulottaessaan tutkimushaastattelut tietylle aikavälille.
3.2 Minuus ja yksilöllisyyden vaatimus
Minuus kytkeytyy läheisesti identiteetin käsitteeseen, ja se voidaan määritellä yksilön refleksiiviseksi tietoisuudeksi itsestään. Identiteetti taas näyttäytyy usein itsen ja muiden tekeminä määrittelyinä siitä, kuka yksilö on. Identiteettiä työstetään ennalta annetun mallin sijasta identiteettityön keinoin, jolloin korostuvat omat valinnat. Minuus muuttuu tällöin tavallaan kohteeksi, jota määritetään ja arvotetaan, ja johon liittyy persoonallisia ja sosiaalisia puolia. (Saastamoinen 2006b, 170, 172.)
Minäpsykologiaan kannalta keskeinen ajattelija on William James (1842–1910) Hän korosti samuuden kokemusta persoonallisen identiteetin kokemuksen selkärankana ja erotti empiirisen minän osatekijöinä materiaalisen, tilannekohtaisen sosiaalisen sekä ajattelevan, henkisen minän.
Persoonallisen identiteetin kokemus rakentuu puhtaan minän prosessissa, joka kokoaa kaikki osat yhdeksi kokonaisuudeksi. (Rautio 2006, 12–17.) Paul Ricoeurin (1992, 114–115) ajattelussa tällainen kokoava rakenne löytyy kerronnallisesta identiteetistä.
Jamesin minäteoriaa kehitti eteenpäin erityisesti G.H. Mead (1863–1931). Hänen mukaansa minuus voi olla vain suhteessa muihin minuuksiin ja on vuorovaikutuksen tulosta sosiaalisen maailman kontekstissa. Sigmund Freud (1856–1939) on kuuluisa psykoanalyyttisen ja minää koskevan teorian kehittelijä. Minuus näyttäytyy psyykkisten prosessien organisaationa ja tietoisuus siihen kiinnittyneenä. Minässä on niin tietoisia, kuin tiedostamattomiakin puolia. (Rautio 2006, 17–19.) Erving Goffman (1922–1982) taas puhui sosiaalisesti rakentuneesta itseydestä, jossa korostuu sosiaalinen vuorovaikutus ja symbolisen interaktionismin perinne. Minä esittää itsensä muille performanssien kautta. Erilaisiin rooleihin ja tilanteisiin liittyy erilaisia käsikirjoituksia. (Holstein &
Gubrium 2000, 35–36.)
James E. Côté ja Charles Levine (2016, 16–17) määrittelevät identiteetin ja minuuden käsitteitä pohjautuen Erik H. Eriksonin persoonallisuusteoriaan, johon kuuluu erilaisia kehitystehtäviä.
Identiteettiin liittyy erityisesti tunne jatkuvuudessa ja samana pysymisestä. Minän kannalta tärkeää on itsetietoisuuden kehittyminen. Sosiaaliset roolit ja yhteisesti jaetut arvot liittyvät identiteettiin ja persoonallisen identiteetin muodostumiseen, mihin kytkeytyy minäkäsitys itsestä erilaisten ryhmien jäsenenä. (Côté & Levine 2016, 16–17.)
Itseyttä voidaan tarkastella aktiivisen narratiivisen prosessin kautta rakentuneena, jolloin tarinankerronta rakentaa itseyttä. Myös sosiaalisilla suhteilla ja ympäristöllä on merkitystä tässä prosessissa. Omat tarinat asettuvat vuorovaikutukseen toisten tarinoiden kanssa, jolloin itseys muodostuu osin diskursiivisten käytäntöjen kautta. Itseyden määrittelyt ovat riippuvaisia niistä narratiivisista resursseista, joita yksilöllä on käytettävissä itseytensä konstruointiin. Tähän liittyy se, millaisia juonia, teemoja ja ominaisuuksia yksilö itseensä liittää, ja kuinka hän näitä resursseja käyttää kertoessaan itsestään tarinaa. Myös kulttuurisilla tekijöillä, joiden keskellä yksilö elää, on merkitystä, sillä ne vaikuttavat siihen, mitä yksiöltä odotetaan, ja millaisia merkityksiä hän asioille antaa.
(Holstein & Gubrium 2000, 124, 161.)
Identiteetin ja minuuden käsitteeseen liittyy refleksiivisyyden käsite, joka kytkeytyy elämänkaaren tarkasteluun ja siihen, kuinka menneisyyden kokemukset ovat vaikuttaneet nykyhetkeen. Myös tulevaisuuden arviointi liittyy tähän prosessiin. Kyseessä on tiedostava suhde sekä omaan itseen, että elämänkulkuun. Länsimaisen etnopsykologisen ajattelutavan mukaan yksilöllä on reflektoinnin kyvyn ja omien valintojen myötä myös vastuu omasta itsestään. Etnopsykologialla viitataan kulttuurin käsitettä lähtökohtanaan pitävään psykologian ja sosiaalipsykologian suuntaukseen, jossa tarkastelun kohteena ovat ne uskomukset, joita kullakin kulttuurilla on ihmisestä. Näkökulmassa korostuu näin ollen kulttuuri- ja historiasidonnaisuus. Taustalla voidaan hahmottaa usein normatiivinen käsitys siitä, millainen ihmisen täytyisi olla. Nykypäivänä minuus ja identiteetin määrittely näyttäytyvätkin usein projekteina, joissa korostuvat nimenomaan yksilöllisyys ja vaatimus reflektoida, sekä tulla tietoiseksi omista valinnoista, ja olla niistä vastuussa. Valinnat ovat olennainen osa minuuden ja identiteetin muodostumista. Tähän voidaan nähdä syyksi se, että modernissa länsimaisessa kulttuurissa ei ole enää sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita ja perinteitä, jotka voisivat tarjota suoria keinoja tähän projektiin, oman itsen ja identiteetin rakentumiseen. Taustalla on modernin aikakauden ajautuminen kriisiin, sekä minuuden ja identiteetin pirstoutumisen kokemukset, jotka tuottavat epävarmuuden tunnetta. (Saastamoinen 2006a, 138–142.)
Yksilöllistymisen kulttuurista voidaan käyttää myös nimitystä psykokulttuuri. Riskinä tässä ajattelutavassa piilee medikalisaatio, jossa yksilön tarkastelussa lähdetään siitä käsityksestä, että ihminen on lähtökohtaisesti ongelmainen. Tämä johtaa helposti siihen, että yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat aletaan nähdä yksilön ongelmina. Tärkeää olisi täydellisen psykokulttuuriin keskittymisen sijaan pyrkiä vuorovaikutukseen yksilön ja yhteiskunnan välillä. (Saastamoinen 2006a, 138–142.)
Näkemys muokkautuvasta ja kontekstuaalisesta minuudesta, sekä identiteetin pirstoutumisesta, linkittyvät sosiaaliseen konstruktionismiin, joka pohjautuu osittain postmoderniin filosofiaan.
Todellisuutta rakennetaan jatkuvasti ihmisten välisessä kommunikatiivisessa toiminnassa, joka tapahtuu hyödyntämällä kulttuurisia resursseja. Maailma näyttäytyy tällöin tekstuaalisena ja merkityksistä syntyneenä. Näitä merkityksiä voidaan tulkita ja pyrkiä sitä kautta ymmärtämään maailmaa. (Saastamoinen 2006b, 175.) Esimerkiksi sosiaalityön tutkimuksessa konstruktionismin avulla sosiaalityötä tarkastellaan toimintana, joka luo todellisuutta. Tässä tullaan lähelle etnometodologiaa. Etnometodologiassa ollaan kiinnostuneita tarkastelemaan, kuinka ihmiset arkielämässä kuvaavat ja selittävät toisilleen asiantiloja ja näin pitävät tavallaan kiinni niistä käsityksistä, joita on yhdessä muodostettu. (Juhila & Pösö 2001, 176.) Kyse on siitä, kuinka sosiaalinen todellisuus rakentuu arkielämässä (Kinni 2014, 38). Keskeistä on vuorovaikutus ja osallisuus sosiaalisissa käytännöissä. Yksilö määrittelee itsensä sosiaalisissa rakenteissa, jolloin minä rakentuu vuorovaikutuksen myötä. Eräs keskeinen ajattelija etnometodologian kentällä on muun muassa Harold Garfinkel (1917–2011), joka kehitti mallin, jossa sosiaalinen järjestys rakentuu yhteisön jäsenten tulkinnallisen työn kautta. (Holstein & Gubrium 2000, 87.)
Postmodernina aikana minä on määriteltävä uudelleen ja tähän prosessiin voidaan suhtautua joko myöntyvästi tai skeptisemmin. Optimistisemmassa näkemyksessä pidetään mahdollisena, että itseydestä voi muodostua myös vapauttava kokemus pluralistisessa postmodernissa maailmassa.
Skeptisempi käsitys kyseenalaistaa autenttisen minuuden ja itseyden, jolloin korostuu paikallisuus ja itseyden tuottaminen jokapäiväisissä arkisissa käytännöissä ja diskursseissa, jotka muodostuvat tulkinnan kautta yhteisöissä. Näin ajateltuna ei ole mitään kaiken kattavaa minuuden narratiivia, vaan monia eri narratiiveja jatkuvan tulkinnan mielessä. (Holstein & Gubrium 2000, 56–58, 63, 70–71, 80.) Lähden tutkielmassani siitä ajatuksesta, että identiteettiä ja minuutta rakennetaan tarinoiden avulla narratiivisessa prosessissa, jolloin todellisuus muodostuu sosiaaliselle konstruktionismille tyypilliseen tapaan yhteisen vuorovaikutusprosessin ja asioille annettujen merkitysten kautta.
Identiteetissä on tästä huolimatta – kuten Ricoeur (2002, 189) asian näkee – sekä samuuteen viittaavia puolia, että myös pysyvämpiä itseyttä muodostavia puolia, jotka ovat enemmän kuin vain tietyt itseen liitetyt ominaisuudet ja luonteenpiirteet. Näiden kahden, samuuden ja itseyden, välinen dialogi mahdollistuu kerronnallisen identiteetin kautta.
4 NARRATIIVINEN IDENTITEETTI PAUL RICOEURIN AJATTELUSSA
4.1 Teoria narratiiveista
Kerronnallisen identiteetin kannalta tärkeä ajattelija tutkimuksessani on ranskalainen filosofi Paul Ricoeur (1913–2005), joka tunnetaan erityisesti hermeneutiikan perinteen kehittäjänä. Keskeinen lähde on erityisesti Ricoeurin teos Oneself as Another, jossa Ricoeur (1992, 114) rekonstruoi uuden teorian narratiiveista, jossa ne eivät enää näyttäydy ajallisuuden muodostumisen näkökulmasta, kuten hänen aiemmassa teoksessaan Time and Narrative. Uudessa muotoilussa Ricoeur (1992, 114) lähtee rakentamaan ajatusta persoonallisesta identiteetistä siten, että hän hyväksyy eron samuuden ja itseyden välillä. Hän myös muotoilee käsityksensä narratiivisesta identiteetistä ja kertomuksista toiminnan ja oman itsen konstituoijina (Ricoeur 1992, 114–115).
Ricoeurin ajattelussa tarina näyttäytyy laajassa mielessä ajattelun ja elämän tarinallisuutena, jolloin ei rajoituta pelkästään tarinalliseen diskurssiin vaan tarkastellaan elämän kokonaisuutta. Narratiivisen filosofian piirissä on pureuduttu tutkimaan muun muassa inhimillisen toiminnan ymmärtämisen kysymyksiä, joihin ankkuroituu myös Ricoeurin ajattelu. Olennaista on korostaa ihmiselämän sidonnaisuutta sekä historiaan, että kulttuuriin. Ricoeurin kytkös hermeneuttiseen perinteeseen näkyy muun muassa siinä, että hän ajattelee ihmisen tulkitsevan elämäänsä käyttäen apunaan tarinoita, tekstejä ja symboleja. Elämän kokonaisuus on se, mistä käsin tarinan osat saavat merkityksensä.
(Hänninen 2002, 17, 25.) Tarinoiden kerronta omasta itsestä tapahtuu kulttuurien välittämien narratiivien kautta. Narratiivisuudella on keskeinen rooli inhimillisessä toiminnassa, kun kokemuksista jäsennellään ajallista jatkumoa. (Meretoja 2003, 70, 72.)
4.2 Identiteetti samuutena ja itseytenä
Ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan narratiivista identiteettiä, käsittelen identiteettiä samuutena ja itseytenä, sillä ne luovat perustan narratiivisen identiteetin ymmärtämiselle. Mitäs samuus ja itseys sitten identiteetin aspekteina tarkoittavat? Ovatko ne kokonaan toisistaan erillisiä, vai pitäisikö ne ymmärtää toisiinsa kietoutuneina identiteetin osa-alueina? Ricoeur (2002, 189) erottelee toisistaan identiteetin samuutena, josta hän käyttää latinankielistä termiä ”idem”, ja identiteetin itseytenä, johon viittaa termi ”ipse”. Kun ajatellaan kysymystä ajallisesta pysyvyydestä, kiinnitetään katse identiteettiin samuutena. Identiteetti samuutena merkitsee muun muassa numeerista identiteettiä, eli
identiteettiä ykseytenä, ja laadullista identiteettiä. Keskeistä näissä määrittelyissä on ajatus jatkuvuudesta. (Ricoeur 1992, 116–117, 123.)
Samuuden hahmottamissa on avuksi miettiä, mitä samanlaisuus oikeastaan tarkoittaa. Samanlaisuus, muun muassa laadullisen identiteetin mielessä, liittyy kysymykseen ”mikä” tai minkälainen”, jolloin voidaan esimerkiksi luetella erilaisia luonteenpiirteitä ja henkilön taustaan liittyviä tekijöitä. Kyse voi myös olla identifioimisesta, eli siitä, että joku tunnistetaan samaksi numeerisen identiteetin mielessä.
Tämä viittaa siihen, että jos havaitsemme esimerkiksi esineen kaksi kertaa, emme ajattele havaitsevamme kaksi esinettä, vaan identifioimme esineen yhdeksi ja samaksi esineeksi. Näin ollen numeerinen identiteetti on ykseyttä, jolloin tapahtuu identifioiminen eli samaksi tunnistaminen.
Keskeistä on rakenteen pysyvyys riippumatta ajallisista muutoksista. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 168–169, 171–172.)
Identiteetti samanlaisuutena, eli laadullisena identiteettinä, merkitsee sitä, että on oltava jokin ennalta määritelty näkökulma, jonka perusteella tiedetään, mikä on riittävä tai keskeinen samanlaisuus.
Esimerkiksi jos kaksi pesukonetta ovat muuten samanlaisia, mutta niissä on vain eri valmistusnumero, ne ovat samanlaisia ja saattaisivat vaihtua ilman, että kukaan huomaisi mitään. Jos niihin sen sijaan tulisi jokin vika, olisi valmistusnumero keskeinen erottava tekijä takuuta haettaessa.
Numeerinen ja laadullinen identiteetti kietoutuvat toisiinsa, sillä jokin asia tunnistetaan numeerisesti samaksi samanlaisuuden ja ominaisuuksien avulla. Kuitenkin on mahdollista, että yhdellä ja samalla asialla voi ajan myötä olla erilaisia ominaisuuksia, koska tapahtuu laadullisia muutoksia. Miten tämä suhteutuu samuuteen? Samuuden kriteeri, joka huomioi nämä ajalliset muutokset, on keskeytymätön jatkuvuus yksilön kehityksessä. Tätä voi havainnollistaa ajattelemalla esimerkiksi eliölajin sopeutumista ajan kuluessa muuttuvaan ympäristöön, jolloin myös sen ominaisuudet muuttuvat vähitellen. Voidaan kuitenkin vielä pohtia, mikä eliölajissa sitten pysyy ajan myötä kaikesta huolimatta samana, jolloin tullaan sellaiseen identiteetin aspektiin kuin pysyvyys ajassa. Esimerkiksi jos työkalun kaikki osat vaihdetaan, se säilyy silti samana edustaen ajallista pysyvyyttä muutoksista huolimatta. Keskeytymätön jatkuvuus ei silloin enää riitä vaan on kyse rakenteen pysyvyydestä ajallisista muutoksista huolimatta. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 168–169, 171–172.)
Samuus ja jatkuvuus ovat yleisiä identiteettiin liitettyjä piirteitä, joita ilman on vaikea saavuttaa eheää käsitystä omasta itsestä. Niiden keskeisyys minäidentiteetin rakentumisen kannalta näkyy esimerkiksi Eriksonin (1982, 249) ajattelussa. Samuus ei kuitenkaan Ricoeurin (1992, 118–119) ajattelussa ole riittävä identiteetin määre, kun ajatellaan narratiivista identiteettiä ja persoonallista identiteettiä, vaan tarvitaan erityinen yhteys, missä samuus ja itseys ovat yhdessä, mutta jossa itseys
kuitenkin vapauttaa itsensä samuudesta. Tällöin siirrytään omaan itseen liittyvän pelkän, esimerkiksi luonteenpiirteiden ja ominaisuuksien, kuvauksen tasolta itsen kannalta merkityksellisten seikkojen huomiointiin, jolloin keskiöön nousee oma kokemus merkityksellisyydestä. Kyseessä on hermeneuttinen itsenä ymmärtäminen, sen sijaan, että lähdettäisiin metsästämään ehdottoman tosia asioita omaan itseen liittyen. Persoonallista identiteettiä etsiessä vastataan kysymykseen ”kuka?” tai
”kuka minä olen?”, jolloin kysymys ei ole enää ”mikä?” kuten tarkasteltaessa identiteettiä samuutena.
(Kaunismaa & Laitinen 1998, 168–170.) Heikki Kujansivun (2000, 14) tulkinnan mukaan tällainen itseyttä muodostava kerronnallinen identiteetti määrittelee ihmisen identiteettiä enemmän kuin samuuden vaatimus. Samuus ja itseys kuitenkin yhdistyvät toisiinsa, eivätkä ole täysin erillisiä identiteetin aspekteja. Esimerkiksi ajateltaessa ihmisen luonnetta, joka koostuu samaistumisen myötä omaksutuista itsen kannalta merkityksellisistä piirteistä, yhdistyvät itseys ja samuus, jolloin keskeistä on samaksi tunnistaminen ja pysyvyys ajassa (Kaunismaa & Laitinen 1998, 176). Tähän liittyvät esimerkiksi henkilön persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat kuitenkin uudistua ajan kuluessa.
Identiteetti on siis jotakin olennaisesti enemmän kuin pelkkä luonteenpiirteiden tai ominaisuuksien luettelo, jotka viittaavat identiteettiin numeerisena samuutena. Esimerkiksi henkilötunnus tai jokin fyysinen tuntomerkki riittävät ehkä ihmisen tunnistamiseen, mutta eivät välttämättä ole ollenkaan merkityksellisiä identiteetin ja itseymmärryksen kannalta. Henkilötunnus pysyy samana, muuttuupa ihminen millaiseksi persoonaksi tahansa elämänsä aikana. Tietenkin se, että tunnistamme itsemme jonkinlaisiksi laadullisen identiteetin mielessä on keskeistä, mutta ei tyhjentävä kuvaus identiteetistä, eikä persoonallisen identiteetin riittävä perusta, sillä persoonallinen identiteetti vaatii rakentuakseen tulkintaa ja itseymmärrystä. Henkilöllä voi näet olla esimerkiksi erilaisia ominaisuuksia, luonteenpiirteitä, kykyjä, taipumuksia ja ajatuksia. Niitä tarvitaan, jotta yksiö voi vastata siihen, kuka hän on. Nämä ominaisuudet voivat kaikki kuitenkin elämän eri käännekohdissa myös muuttua, mutta silti ajattelemme, että henkilö pysyy samana. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 172–175.)
Kerronnallinen identiteetti mahdollistaa uudet merkityksenannot ja tulkinnat itsestä. Tällöin mukaan valikoituvat oman identiteetin kannalta merkitykselliset asiat. Identiteetti itseytenä ei kuitenkaan ole selkeästi ja mustavalkoisesti vain itseyttä vaan siihen liittyy myös piirteitä samuudesta. Identiteetti ei silti voi typistyä olemaan pelkkää samuutta, kuvausta omasta itsestä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 169). Ihmisen persoonallinen identiteetti on aina paljon enemmän kuin esimerkiksi pelkät itseen liitetyt ominaisuudet ja luonteenpiirteet, se on itse kerrottu tarina omasta itsestä. Narratiivinen identiteetti välittyy oivallisesti kerronnallisessa prosessissa, esimerkiksi tekstien ja kuvien kautta (Kaunismaa & Laitinen 1998, 169).
4.3 Kertomukset narratiivisen identiteetin rakentajina
Toiminta ja itse konstituoituvat Ricoeurin (1992, 114–115) ajattelussa kertomisen ja narratiivien kautta. Kertomukset ovat keskeinen tie itseymmärryksen kasvattamiseen, joka on olennaisilta osin tulkintaa. Narratiivinen identiteetti on persoonallisen identiteetin lähde. (Ricoeur 2002, 188, 192.) Kertomukset ovat siten aivan erityisessä roolissa muodostettaessa persoonaa koskevaa identiteettiä, joka koskee kysymystä ”kuka minä olen”. Tämä identiteetti on jotakin olennaisesti erilaista kuin pelkkä samuuteen liittyvä yleinen identiteetti, koska siinä on kyse itseyden piirissä olevien olentojen aivan erityisestä olemisen tavasta. Ero identiteetin itseytenä ja samuutena välillä näkyy muun muassa siinä, että on olemassa ristiriita ihmisen kulttuurisen, niin sanotuin ”toisen luonnon”, ja vapaan tahdon välillä. Ratkaisu tähän löytyy siitä, että identiteetti voi välittyä kertomusten kautta. (Kaunismaa &
Laitinen 1998, 168–169.) Tähän liittyy se, että vaikka itseys samuutena ja samanlaisuutena ilmentää esimerkiksi luonteen pysyvyyttä, ihminen pysyisi silti itsenään, vaikka ominaisuudet muuttuisivatkin.
Toisaalta on kuitenkin mahdotonta pohtia sitä, kuka olen, viittamaatta omiin ominaisuuksiini, jolloin voidaan ajatella, että ne ovat kerrostuneet osaksi itseäni, kulttuurisesti ja psyykkisesti, niin sanotuksi
”toiseksi luonnoksi”. Kun toimintatavat muuttuvat tottumukseksi, ne eivät enää ole niin sanottuja innovaatioita vaan niiden sisällöt jähmettyvät ”toiseksi luonnoksi”, eli sellaisiksi taipumuksiksi, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen luonnollisten tosiasioiden tapaan. Näin toimintamalleista tulee osa identiteettiä. Määrittelyissä omasta itsestä nojaudutaan samuuteen ja itseyteen molempiin viittaaviin määreisiin. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 174–176.) Narratiivisen identiteetin mukaan tulo ei siis tarkoita sitä, että olisi kokonaan luovuttava samuuden ja itseyden käsitteistä, vaan niiden välille voi muodostua dialoginen yhteys, mitä täsmennän seuraavaksi.
Luonteella Ricoeur (1992, 121–122) viittaa sellaisiin pysyviin taipumuksiin ja ominaisuuksiin, joista henkilön tunnistaa, ja jotka liittyvät pysyvyyteen ja samuuteen. Itse ymmärretään jonkunlaisena tottumusten kautta, jolloin samuus ja itseys yhdistyvät. Tottumus jähmettää taipumukset niin sanotuksi ”toiseksi luonnoksi”, vaikka toimintamallit eivät sinänsä olekaan identiteetin osia sellaisenaan. Ne muodostavat kuitenkin jonkinlaisen ajallisesti pysyvän vastauksen pohdittaessa sitä, kuka olen. Kertomukset taas laajentavat tätä käsitystä omasta itsestä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 176, 178).
Identiteetin narratiivisuus liittyy Ricoeurin tuotannossa kertomusteoriaan, joka on erityistapaus yleisemmästä hermeneuttisesta tekstiteoriasta. Siinä huomio kiinnittyy välittymiseen, välittämiseen
ja mediaation käsitteeseen. Välittäminen liittyy muun muassa siihen, että narratiivinen aika on välittäjänä subjektiivisen kokemuksellisen ajan ja objektiivisen tapahtumisen ajan välillä. Samoin esimerkiksi kertomuksellinen teksti ja sen maailma ovat toiminnan maailman ja lukijan maailman välissä ymmärryksen mahdollistajana. Tekstin kohdalla etäisyys antaa mahdollisuuden tarkastella toisesta perspektiivistä tapahtumia ja kokemuksia, jolloin tulee mahdolliseksi sanoa jotain uutta.
(Kaunismaa & Laitinen 1998, 179–180.) Myös suullisesti kerrottujen tarinoiden kohdalla voi soveltaa tätä samaa ajatusta siitä, että kertomusten avulla mahdollistuu uusi ymmärrys kerrotun maailman ja toiminnan maailman välillä, kun asioita voi tarkastella etäisyyden päästä uusista perspektiiveistä.
4.4 Kolmivaiheinen mimesis
Ricoeur (2005, 166) puhuu mimesis-prosessista, jossa mimesis viittaa esiymmärrykseen ja toisessa merkityksessä myös kertomuksen itserakentumiseen sisäisen kerronnallisuuden koodien mukaisesti.
Tässä prosessissa juoni ja sen rakentaminen yhdistyvät, jolloin todellisuus hahmottuu lopulta uudenlaisena. (Ricoeur 2005, 166.) Voidaan ajatella, että tarina ja kertomus jäsentävät elämää merkitykselliseksi kokonaisuudeksi, jolloin ne myös muodostuvat kuulijalle tai lukijalle apuvälineeksi hahmottaa omaa elämäänsä. Inhimillinen toiminta ja ajallisuus ovat ne perustekijät, joista tarina lähtee liikkeelle. (Hänninen 2002, 25.)
Narratiivisista teksteistä puhuessaan Ricoeur viittaa kertomusten ajalliseen rakenteeseen, jolloin kertomuksesta löytyvät alku, keskikohta ja loppu. Juonellistaminen, eli ”mythos”, tapahtuu silloin, kun toiminnan maailma, eli tapahtumien maailma, muodostuu ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Termillä ”mimesis” Ricoeur viittaa esiymmärryksen ohella toiminnan maailman jäljittelyyn, vaikka kyseessä ei olekaan toiminnan maailman sellaisenaan toistaminen. Esiymmärrykseen kuuluvat toiminnan rakenne, symboliset käytännöt ja ajallisuus, jotka ovat kertomisen edellytyksiä, sillä on aina olemassa jotkin tietyt toiminnan sisäiset rakenteet ja symbolit, joihin kertomus viittaa.
Toiminnalla on myös aina ajallinen luonne ja se ymmärretään ajallisuuteen ladattujen merkitysten avulla. Juonellistaminen ja jäljittäminen kietoutuvat yhteen kertomuksessa. Mimesis ei kuitenkaan ole pelkästään tekstin tuottamista, vaan kolmivaiheisen mimesiksen hengessä myös uudelleenymmärtäminen, jossa teksti tarjoaa lukijalle uuden ymmärryksen tapahtumisen maailmasta, on keskeinen. Toiminnan maailmassa on merkityksiä, minkä vuoksi siitä voidaan kertoa merkityksellisiä kertomuksia. Keskeistä on ymmärrys menneestä, nykyisestä ja tulevasta.
Juonellistamisen kautta eri aikoina tapahtuneet kohtaukset näyttäytyvät merkityksellisissä suhteissa toisiinsa, jolloin toiminnan ajasta tulee yksi narratiivinen ajallisuus. Juoni myös organisoi olosuhteet,
syyt ja seuraukset, sekä toimijat, yhdeksi kertomukselliseksi kokonaisuudeksi. Toiminnan maailmasta syntyy uusi ymmärrys ja sen ajallinen käsitys rakentuu uudestaan. Menneet tapahtumat, sekä nykyisyys ja tulevaisuus, ymmärretään uudella tavalla, jolloin myös toiminta muuttuu.
Huomionarvoista on, että tapahtumista otetaan kertomuksessa huomioon olennaisimmat. (Kaunismaa
& Laitinen 1998, 168, 172–173, 181–186.) Kyseessä on todellisuuden luova uudelleenjäsentäminen, mistä syystä mimesis-prosessia ei tule tulkita ennalta annetun todellisuuden jäljittelyksi (Meretoja, 2003, 73).
Kuten olen aiemmin tuonut esiin, myös suullisesti kerrotut kertomukset voivat ajallisuudessaan tuoda uutta ymmärrystä ja saattaa tapahtumat uuteen valoon ja merkityssuhteisiin. Kerrotut kertomukset voivat aina uudestaan ja uudestaan palata elämään, jolloin ne muokkaavat elämää ja esiymmärrystä (Kaunismaa & Laitinen 1998, 188). Kertomusten avulla, jotka ovat syntyneet kulttuuristen narratiivien pohjalta, tehdään itsetulkintaa, joka auttaa rakentamaan identiteettiä. Ihminen voi tässä prosessissa niin sanotusti oppia oman elämänsä kertojaksi, joka tulkitsee ja jäsentelee elämäntapahtumia ja -kokemuksia. Tällöin elämää ei oteta annettuna vaan sitä tulkitaan jatkuvasti kulttuurien välittämien tarinoiden kautta, mikä on edellytys omaehtoiselle ja reflektoidulle elämälle.
Tarve kertoa tarinoita on lähtöisin yksilön pyrkimyksestä rakentaa persoonallista identiteettiä ja lisätä ymmärrystä siitä, kuka hän on. (Meretoja 2003, 73– 75.)
Narratiivinen ajallisuus näyttäytyy sellaisena itseyden ajallisena muotona, joka toimii välittäjänä luonteen ominaisuuksien pysyvyyden ja tahdonalaisen ajallisen pysyvyyden välissä. Ricoeurin käsitys mimesiksestä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sitä kautta on aina mahdollista uudistaa itseä koskevia käsityksiä uudelleenhahmottumisen kautta. Vaikka onkin olemassa ajallisesti kestäviä piirteitä ajateltaessa identiteettiä, voimme aina kertoa identiteettiä uudestaan. Jos ajatellaan luonnetta, identiteetti on kiinnittynyt joihinkin ominaisuuksiin ”toisena luontona”. Kertomukset kuitenkin voivat ravistella näitä urautuneita käsityksiä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 168, 172–173, 188–189.) Narratiivinen identiteetti liikkuu kahden vaiheilla: kertomuksellistamalla luonteen, se palauttaa sille liikkeen (Ricoeur 1992, 166–167). Tämä viittaa siihen, että pysyviksikin luullut piirteet voivat muokkautua ja muuntua elämän kulussa identiteetin ollessa prosessinomainen.
Persoonallisuuspiirteet eivät näin ollen muodosta identiteettiä sellaisenaan, vaan piirteistä huomionarvoisia ovat sellaiset merkitykselliset piirteet, jotka ovat ajallisesti kestäviä. Vaikka pysyvyys esiintyykin Ricoeurin ajattelussa identiteetin eräänä merkittävimmistä aspekteista, se ei tarkoita kuitenkaan lukkoon lyötyä persoonallisuuden muuttumatonta ydintä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 168, 172–173, 189.) Kertominen kuitenkin luo tietynlaista koherenssin tunnetta, ja pysyvyyden
ja samuuden välillä voi näin ollen olla yhteys (Ricoeur 2002, 195). Minän jatkuvuuden ja eheyden kannalta on keskeistä, että identiteetti on ainakin jollakin tapaa yhtenäinen.
Kertomusten valitsemisen voi nähdä eräänlaisena itseyden valitsemisena. Vaikka itseys rakentuukin aiempien itsestämme muodostettujen käsitysten varaan, jolloin omaksutut kertomukset siten rajoittavat itseyden valinnan mahdollisuuksia, mitään ei kuitenkaan ehdottomasti rajaudu pois.
Kertomuksessa ymmärryksen mallina oleva ajallinen moninaisuus syntetisoidaan yhteen, jolloin esimerkiksi erilaisten piirteiden välillä voidaan havaita yhteys. Tässä auttaa juonellistaminen, jonka kautta voidaan ymmärtää erilaisia toimintatapoja ja ajassa tapahtuneita muutoksia. Mimesis-teorian mukaisesti erilaiset kokemukselliset rakenteet yhdistyvät. Tällöin juoni organisoi yhteen toiminnan ja toimijat, sekä syyt ja seuraukset, jolloin muodostuu kertomuksellinen käsitys siitä, miten esimerkiksi toiminta ja luonteenpiirteet liittyvät toisiinsa. Juoni muodostaa näin ollen tapahtumista kokonaisuuden ja tekee synteesin ajallisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vain identiteettiä samuuden mielessä ja siihen liittyvää pysyvyyttä ajassa. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 181–183, 188–
193.) Kyseessä onkin myös narratiivinen ajallisuus, jolloin esimerkiksi pysyvinä ajateltujen piirteiden ja uusien itsestä muodostettujen käsitysten välille voi syntyä yhteys. Juonellistamisen kautta rakentuva ajallisuus onkin tyypillistä narratiiveille, eikä se palaudu idem-, eli samuus- tyyppiseen ajalliseen pysyvyyteen, eikä esimerkiksi samuuteen luonteen pysyvyyden mielessä.
Juonellistettu identiteetti pystyy yhdistämään näitä erilaisia pysyvyyksiä yhteen ja muodostamaan itseydestä kokonaisuuden, joka sisältää erilaisia elementtejä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 193.) Vaikka identiteetti on jatkuvassa muutoksessa, on siinä myös jatkuvuutta, mikä ilmenee siinä, että elämänkokemuksia tulkitaan ja kerrotaan koko ajan uudestaan kulttuuristen narratiivien kautta.
Identiteetti näyttäytyy näin ollen dynaamisena ajallisena prosessina. (Meretoja 2003, 70–71.) Ricoeurin (2005, 164) mukaan kerronnallinen uudelleenhahmottuminen viittaa nimenomaan siihen, että kertomuksella on kyky järjestää ajallista kokemusta uudelleen, jolloin se voi paljastaa ajallisen kokemuksen syvyyden ja myös muuttaa sen suuntautumista. Kerronnallinen kielenkäyttö ja ajallinen kokemus limittyvät toisiinsa. (Ricoeur 2005, 164.) Juonellistettu identiteetti voikin tällöin yhdistää esimerkiksi luonteenpiirteiden samuutta ja pysyvyyttä, jolloin itseys muodostuu erilaisia elementtejä sisältäväksi kokonaisuudeksi. Kertomusten avulla voimme ymmärtää myös toisten henkilöiden toiminnassa tapahtuneita muutoksia, ja ylipäänsä toimintatapoja, sillä kertomus yhdistää erilaisia merkityksellisiä rakenteita. Esimerkiksi luonteenpiirteet toimivat tässä kokonaisuudessa toimintaa selittävinä tekijöinä, jotka tulee tulkita kokonaisuutta vasten. Narratiivinen identiteetti näyttäytyykin Ricoeurin ajattelussa ennen kaikkea konstruktiivisena ja prosessin tuloksena, jolloin kerrottujen
kertomusten välityksellä muodostetaan itsestä tulkintaa. Narratiivisen identiteetin keskiössä ovat siten kertomukset. Pienetkin kertomukset, esimerkiksi kirjeet, ovat siinä mielessä itseymmärryksen välineitä, että niiden avulla rakennetaan käsitystä itsestä ja asioiden tärkeydestä. Elämän kokonaisuudesta tehtävät, erilaisia ajallisia jaksoja sisältävät kertomukset, syntetisoidaan mielekkääksi kokonaisuudeksi, ja niitä on mahdollista tehdä useita erilaisia. Tällaiset tarinat voivat uudistaa käsitystä itsestä, ja kerrotun avulla itsestä voi oivaltaa uusia asioita. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 181–183, 188–193.) Samalla ne toimivat identiteetin rakennusaineina.
Ricoeurin ajatuksessa kerronnallisesta identiteetistä näkyy yhtäläisyys esimerkiksi Fadjukoffin (2010) ajatuksiin siinä, että molemmilla identiteetti näyttäytyy kokoavana rakenteena, joka yhdistää erilaisia merkityksellisiä tasoja, johon muun muassa persoonallisuuden piirteet liittyvät. Samuus, itseys, identiteetti ja minuus kietoutuvat näin ollen yhteen kerronnallisen identiteetin käsitteessä, jolloin identiteettiin voi liittyä sekä samuutta että pysyvyyttä, esimerkiksi tiettyjen luonteenpiirteiden muodossa. Minäidentiteetin kautta ihminen tiedostaa nämä piirteet itsessään. Kerronnallinen identiteetti ja itseys voivat kuitenkin aina saada uusia tulkintoja.
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
5.1 Sosiaalinen konstruktionismi
Tutkielmani tieteenfilosofinen taustasuuntaus on sosiaalinen konstruktionismi. Vuorovaikutuksen tutkimuksen niin sanottu toinen sukupolvi astui esiin 1950–1960 -luvuilla ja sen suuntauksiin lukeutuu sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaalisella konstruktionismilla on yhteyksiä Mihail Bakhtiniin ja Ludwig Wittgensteinin kielifilosofiaan, jos ajatellaan vuorovaikutuksen tutkimuksen niin sanottua ensimmäistä sukupolvea 1900-luvun alkupuoliskolla. (Juhila 2004, 160, 157.) Sosiaalinen konstruktionismi on ollut tärkeä suuntaus erityisesti sosiaalipsykologian metateoreettisissa keskusteluissa 1960-luvulta lähtien (Hänninen 2002, 26).
Sosiaalisen konstruktionismin kirjo on laaja, mutta yksi tärkeistä käännekohdista oli Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin teos The Social Construction of Reality, joka julkaistiin vuonna 1966, sekä Kenneth Gergenin artikkeli ”Social Psychology as History” vuodelta 1973. Bergerin ja Luckmannin myötä vakiintui sosiaalisen konstruktionismin käsite. Keskiössä ovat ontologiset eli todellisuuden perimmäiseen luonteeseen liittyvät kysymykset, ja konstruktionistinen teoria kuvaa sitä, kuinka maailmasta tulee ihmiselle tosi. Keskeisiin käsitteisiin kuuluu eksternalisaatio, jolla kuvataan ihmisen aktiivista toimintaa, kuten vaikka jonkun idean esittämistä. Objektivoitumisella taas viitataan prosessiin, jossa ideaa tarpeeksi monta kertaa toistettaessa se muuttuu luonnolliseksi asiaksi, jolloin yhteys sen sosiaaliseen alkuperään ja idean esittämiseen häviää. Voidaan ajatella, että tietyn kulttuurin raameissa elävät ihmiset omaksuvat idean ja sisäistävät sen internalisaation kautta osaksi tietoisuuttaan, jolloin sisäisillä kokemuksilla on merkitystä. Varmasti tämä prosessi on hyvin pitkälti tiedostamaton ja näyttäytyy täysin luonnollisena sosiaalisena toimintana. Gergenin ajattelussa on kyse ihmisten kokemuksista siinä mielessä, että hänen mukaansa vain siitä voidaan saada tietoa, millaisena maailma näyttäytyy tässä ja nyt, jolloin muutokset ja paikallisuudet nousevat keskiöön.
Tällöin ei ole järkevää yrittää pusertaa tutkimustuloksia väkisin todellisuuden objektiivisiksi kuvauksiksi. Tästä seuraten tutkijan rooli ja näkemys ovat tärkeitä ja osa rakentuvaa tietoa, jolloin tutkijan tulkinta kietoutuu aina jollakin tapaa tutkimustuloksiin. (Juhila 2004, 160, 164–166.)
Kun peilaan tätä ajatusta omaan tutkimukseeni, voin sanoa, että pyrin tutkimuksellani saamaan tietoa yksittäisten henkilöiden identiteetin rakentumisesta tässä ja nyt, vaikka identiteetti näyttäytyykin ajallisena tarinana. Tutkimustulokset kiinnittyvät yksilön kokemuksiin objektiivisen todellisuuden kuvauksen sijaan, vaikka käynkin dialogia erilaisten teorioiden kanssa, joissa piirtyy esiin laajempi
käsitys identiteetistä. Tutkijana en voi heittäytyä täysin prosessin ulkopuolelle ja teen väistämättä tulkintaa niistä kokemuksista, joista identiteetti muodostuu.
Sosiaalisen konstruktionismin kannalta eräs keskeinen ajattelija on Vivien Burr. Burrin (2015, 2) mukaan sosiaalinen konstruktionismi on saanut paljon vaikutteita filosofiasta, psykologiasta ja kielitieteistä. Yhtä kattavaa määritelmää siitä, mihin sosiaalinen konstruktionismi viittaa, on mahdotonta esittää, mutta Burr (2015) esittää joitakin tärkeitä määritelmiä. Yksi niistä nojautuu siihen, että ei voida olettaa, että on mitään valmiiksi annettua ja oletettua totta olevaa tietoa. Näin ollen havaintomme eivät välttämättä paljasta maailmaa sellaisena kuin se on. Tunnusomaista on myös se, että tavat, joilla ymmärrämme maailmaa, ovat historiallisesti ja kulttuurisesti erityisiä ja vaihtelevat eri aikoina. Näin ollen ei voida sanoa, että mikään tavoista olisi ensisijaisempi suhteessa toiseen siinä mielessä, että se olisi totuudenmukaisempi. Tieto rakentuu jatkuvan sosiaalisen prosessin myötä, jolloin ihmiset konstruoivat sitä yhdessä, ja katse kiinnittyy vuorovaikutukseen ja kielen käyttöön. Tieto ja sosiaalinen toiminta linkittyvät yhteen. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee siten antiessentialistisesta painotuksesta, jonka mukaan ei ole mitään ennalta määrättyä muuttumatonta maailmaa tai ihmisen olemusta, vaan ne ovat sosiaalisen prosessin tuotosta.
Sosiaalinen konstruktionismi asettaa myös realismin kyseenalaiseksi, koska tietomme ei ole suoraa havaintoa todellisuudesta. Tällöin tullaan lähelle relativismia, jolloin kyseenalaistetaan objektiivisen totuuden ajatus ja ajatellaan, että kaikki tieto on riippuvaista siitä, mistä perspektiivistä asioita katsoo.
(Burr 2015, 2–6.)
Nojaudun tutkimuksessani sosiaaliseen konstruktionismiin, jolloin olen kiinnostunut siitä, kuinka maailma konstruoidaan kertomusten ja annettujen merkitysten avulla. Lähden siitä ajatuksesta, että ihmisestä riippumatonta todellisuutta voidaan kuvata ensisijaisesti käyttämällä symboleihin perustuvaa kommunikaatiota (Saastamoinen 2006b, 175). Tutkimukseni keskittyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen tuotteena syntyneiden kertomusten tutkimiseen.
Sosiaalinen konstruktionismi voidaan jakaa niin sanottuun heikkoon ja vahvaan versioon. Vahvempi versio perustuu Michel Foucaultin (1926–1984) ajatuksiin ja länsimaiseen ihmiskäsitykseen, joissa korostuvat minuuden konstruoiminen. Minuusteknologialla viitataan siihen, kuinka nykypäivänä yksilöön kohdistuu vaatimus tarkkailla itseään. Tietyistä tavoista ymmärtää oma itse on tullut normi, jolloin taustalla on vallankäyttöä. Niin sanotussa heikommassa versiossa sosiaalisesta konstruktionismista korostuvat vallan ja minuuden tuottamisen sijaan etnometodologiassa kiinnostuksen kohteena olevat arjen tavanomaiset keskustelut ja kohtaamiset. Identiteetti ja minuus ovat jotakin tilanteista ja tulkittavaa. (Saastamoinen 2008b, 175–177.) Tarina omasta itsestä ja muista
tekee maailmasta ymmärrettävämmän. Nojaudun tässä tutkielmassani enemmän tähän niin sanottuun heikompaan versioon sosiaalisesta konstruktionismista, koska kiinnitän huomiota kertomuksiin sosiaalisen kanssakäymisen ja identiteetin hahmottumisen muotona.
Juhilan (2004, 166) mukaan sosiaalinen konstruktionismi ei tarjoa mitään konkreettisia analyysimenetelmiä tutkimukselle, vaan enemminkin avaa uusia näkökulmia hahmottaa käytäntöjä ja tutkimusta historiallisesti ja paikallisesti rakentuneina. Käytännön työssä kohtaamiset ovat paikkoja, joista käsin konstruoidaan työntekijän ja asiakkaan roolit, sekä kulloinkin käsiteltävät asiat.
(Juhlia 2004, 166.) Lähdenkin tutkimuksessani siitä, että haastattelutilanteet ovat ainutlaatuisia, ja niissä rakentuu kullekin hetkelle ominainen tapa hahmottaa identiteettiä, joka riippuu ajasta ja tilasta.
Narratiiviseen tutkimusmenetelmään liittyy olennaisesti ajatus siitä, että todellisuus rakentuu yhteisten merkitystenantoprosessien myötä, eikä maailmaa oteta valmiina ja muuttumattomana.
Kertomukset muodostavat erityisen ajallisen tietämisen muodon, jolloin merkitykset luonnollisesti muokkautuvat kertojan mukaan. Omaa identiteettiä ja tietoa maailmasta rakennetaan jatkuvasti uudestaan kertomusten muodossa, kulloisenkin kontekstin sisällä ja uusien kokemusten myötä.
(Heikkinen 2015, 156–158.)
Identiteetti näyttäytyykin sosiaalisen konstruktionismin mukaisessa ajattelutavassa sopeutuvana, muokkautuvana ja kontekstuaalisena. Todellisuus rakentuu ihmisten välisen kommunikatiivisen toiminnan seurauksena, johon vaikuttavat kulttuuriset resurssit. Todellisuudesta saa tietoa vain tutkimalla sitä, kuinka ihmiset sen tuottavat vuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutuksen tuotteina syntyy diskursseja ja kertomuksia, jotka ovat usein tutkimuksen kohteina, jolloin keskiöön nousee tutkittavien ihmisten todellisuus. Minuus ja identiteetti näyttäytyvät nekin kielellisinä rakenteina, jotka ovat heijastumia kulttuurin laajemmista kielellisistä rakenteista, koska todellisuus näyttäytyy pitkälti kielellisenä konstruktiona. Merkitysten syntyä voi jäljittää tutkimalla ihmisten välistä vuorovaikutusta. (Saastamoinen 2006b, 175, 178.) Tämä on luonnollista, koska tarkastelun kohteena on sosiaalisessa konstruktionismissa se, kuinka sosiaalinen todellisuus rakentuu kielellisten käytäntöjen myötä (Hänninen 2002, 27).
Mikko Saastamoinen (2006b, 178) pohtii kriittisesti, onko kaikki kuitenkaan palautettavissa kieleen, ja menetetäänkö silloin jotain ilmiöiden luonteesta. Mikä ihmisen osuus toimijana kulttuurissa lopulta on? Erityisesti kriittinen realismi on kritisoinut sosiaalista konstruktionismia. Se korostaa ihmisen psyykkisen ja kokemuksellisen minän osittaista riippumattomuutta sosiaalisista ja kielellisistä rakenteista, jotka kuitenkin vaikuttavat siihen. (Saastamoinen 2006b, 178–179.) On tärkeää pyrkiä moniulotteiseen ja -tieteiseen lähestymistapaan, jossa eri näkökulmat ovat dialogissa. Sosiaalisen
