Sankaritarina on juonityypeistä siinä mielessä ihanteellisin, että siinä on taustalla vahva selviytymisen ajatus, tunne siitä, että sankari selviytyy. Selviytyminen ei kuitenkaan tapahdu helposti, vaan matkan varrella on voinut sattua raskaitakin asioita ja juonenkulkuja. Sankari on voinut joutua selviytymään monesta uhkaavasta asiasta (Hänninen 2015, 176–177). Nämä vaikeudet ovat kasvattaneet sankaria ja saaneet hänet tulkitsemaan omaa identiteettiä uusista näkökulmista.
Kallen tarinan voi sijoittaa sankaritarinan juonityyppiin. Hän ei näe omaa menneisyyttään sairastumisen suhteen yhtä traagisena kuin jotkut toiset haastateltavat. Kalle kuuluu ikäkategoriaan 21–25-vuotiaat ja on tullut kuntoutukseen mielenterveystoimiston kautta, jossa hän on ollut avohoidossa. Siihen, että sairastuminen ei kuvaudu hänen haastattelussaan niin traagisena voi vaikuttaa se, että hänellä ei ole ollut edeltävästi sairaalajaksoja vaan hän on asunut kotona isänsä kanssa. Hänellä ei myöskään ole todettu skitsofreniaa, eikä hän itsekään usko sairastavansa sitä. Hän on ollut hoidossa erityisesti paniikkihäiriön vuoksi. Traagisena ja käänteentekevänä tapahtumana hänen elämässään on kuitenkin ollut äidin kuolema.
Sankaritarinan piirteitä näkyy siinä, että Kalle on vaikeasta ja kuormittavasta elämäntilanteestaan huolimatta jaksanut jatkaa opintojaan ja tehdä opinnäytetyön loppuun, vaikka onkin kohdannut monia haasteita, kuten uniongelmia, sitä tehdessään. Sairastuminen ei silti katkaissut työn tekemistä, ja erityisesti opettajan neuvojen avulla hän sai työn tehtyä, vaikka työn tekeminen verottikin yöunia ja sai vuorokausirytmin sekaisin. Tämä kertoo siitä, kuten haastattelijakin toteaa, että Kallella on runsaasti voimavaroja sairastumisestaan huolimatta. Äitinsä kuoleman jälkeen Kalle on myös lähentynyt isänsä kanssa, mikä on auttanut jaksamaan. Kalle kuitenkin kokee, että äidin kuoleman jälkeen hän oli väsynyt ja jumittui ikään kuin paikoilleen. Haastatteluhetkellä hänestä kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että hän on omalla tavallaan päässyt äitinsä kuolemasta yli.
Kallen puheista saa sen käsityksen, että hän löytää monia myönteisiä asioita kuntoutuskurssista, kuten esimerkiksi oireiden hallintaryhmän ja toiminnallisen ryhmän. Kalle on onnistunut kaikesta kokemastaan huolimatta säilyttämään myönteisen asenteen elämään:
”Nii, no, kyllä kai tää nyt on varmaan ollu sillai, et kyllä mä oon silleen yrittäny suhtautua kaikkiin, että mitä tääl on tehty sillai avoimesti ja sillai että, yrittäny sillai et kaikkeen lähtee sillai mukaan ja, ollaki, ja pitää tietysti ollaki mukana jossain (-) jutuissa.” (Juhila ym.2010-2012.)
Kalle näkee myös omassa tulevaisuudessaan mahdollisia myönteisiä asioita ja mainitsee kuntoutumistavoitteisiinsa kuuluvan itsenäisen asumisen ja vuorokausirytmin pysymisen parempana.
Kurssi onkin auttanut vuorokausirytmin parantumisessa ja ilman kurssille osallistumista Kalle uskoo, että hän olisi saattanut vain jäädä kotiin sängyn pohjalle. Hän myös uskoo, että voisi jatkossa päästä työelämään kiinni esimerkiksi työkokeilun kautta tai sitten opiskella vielä lisää. Ulkomailla käyminen ja uusiin ihmisiin tutustuminenkin kiinnostavat. Kuten monen muun haastateltavan, myös Kallen haaveet kuulostavat ihan tavallisilta nuoren ihmisen haaveilta, eikä hänen haastattelunsa perusteella synny mitään epäilyä siitä, etteikö hän voisi näitä tavoitteita saavuttaa. Kalle tiedostaa hyvin omat voimavaransa ja tahtoo selvästi toipua ja kasvattaa itsetuntemusta, mikä heijastuu tulevaisuuden toiveisiin:
”No, niin, no ehkä semmost jotain terveyttä ja semmosta niin kun että, mulla ois enemmän sellasia, mä tietäsin kaikki voimavarani sillain ja ehkä, tota, sillain oman sen jaksamisen ja kaikki sillai, että ehkä itteni tuntisin paremmin vielä.”(Juhila ym. 2010-2012.)
Haastattelusta saa sen käsityksen, että Kalle on hyväksynyt sairauden osaksi elämäänsä, eikä anna sen rajoittaa tulevaisuutta ja oman identiteettinsä rakentumista. Elämässä käänteentekeviä hetkiä ovat olleet äidin kuolema ja oma sairastuminen. Kalle on kuitenkin löytänyt itsestään ja ympäristöstään voimavaratekijöitä ja saanut isältään tukea jatkaakseen elämässään eteenpäin ja rakentaakseen identiteettiään ajallisena tarinana eteenpäin. Hänninen (2002, 144) puhuu tarinallisesta kuntoutumisesta, viitaten sillä kokemukseen, jossa tunne elämäntarinan jatkuvuudesta ja merkityksellisyydestä palautuu. Tällöin sairastuminen tulee osaksi yksilön elämäntarinaa ja halu asettaa uusia tavoitteita kasvaa. Mahdollista on, että yksilö löytää uusia tarinoita ja merkityksiä elämälleen. (Hänninen 2002, 144.) Tässä tullaan lähelle myös Ricoeurin (2002, 188, 192) ajatusta siitä, että kertomusten avulla itseymmärrys voi kasvaa. Näin omasta itsestä voi tehdä uusia tulkintoja.
Eräiden muidenkin haastateltavien kertomuksista piirtyy esiin hyvin positiivinen suhtautuminen nykyiseen kuntoutukseen ja muihin kurssilaisiin ja toive siitä, että toipuminen työkuntoon on mahdollista. Esimerkiksi Pekka, joka kuuluu ikäkategoriaan 21–25-vuotiaat, ja on tullut kurssille
lääkärin suosituksesta, tuo esiin myönteistä suhtautumistaan, vaikka sairastaakin skitsofreniaa. Hän oli ehtinyt aloittaa opiskelut ja asua hetken omassa asunnossa ennen sairastumistaan ja sairaalaan joutumistaan, joka on ollut käänteentekevä hetki hänen elämässään. Sen jälkeen hän oli asunut vanhempiensa luona ja asumispalveluyksikössä. Tällä hetkellä hän asuu yksin kerrostaloyksiössä.
Pekalla toipumista varmasti edistää se, että hän tuo esiin olevansa erittäin kiinnostunut opiskelemastaan alasta, jonka parissa toivoo tulevaisuudessa työskentelevänsä. Pekan identiteettiin näyttäisi näin ollen kuuluvan kyseisen alan opiskeleminen, ja hän on onnistunut hyväksymään sairauden osaksi identiteettiään menettämättä uskoaan omiin mahdollisuuksiinsa:
”No kyllä mä olen sillai jo pidemmän aikaa että, mä olen pikkuhiljaa kuntoutunu aina vaan paremmaks, tähän asti ainakin, että kyllä mul on tavotteena se että ihan voisin vaikka työelämään päästä vielä mukaan, joo, että sen verran kuntoutuu.”(Juhila ym. 2010-2012.)
Pekka kuitenkin tiedostaa sen, että sairaus on laittanut elämässä asioita uusiksi ja pohtii omia mahdollisuuksiaan päästä työelämään mukaan. Hän kuitenkin suhtautuu toiveikkaasti esimerkiksi työkokeiluun keinona päästä kiinni työelämään. Identiteettikin rakentuu ajallisesti koko ajan vahvemmaksi ja vahvemmaksi, ja Pekka osoittaa pohtineensa jo paljon tulevaisuutta ja identiteettinsä rakentumista:
”No kyllä mä ajattelin että mä asuisin edelleen ihan nykyisessä asunnossa, ja osallistuisin toimintaan, ja ehkä sitten on niin että lääkitykset on edelleen samat vielä siinä vaiheessa, mutta oon sitten jo paljon pirteempi ja sosiaaliset taidot on paljon vahvemmat, ja osaan, tunnistan enemmän itse paremmin tätä omaa sairautta ja tälleen. Että on menty sitten monta askelta jo eteenpäin.” (Juhila ym. 2010-2012.)
Hän osallistuu mielellään erilaisin ryhmiin, kuten oireidenhallintatyhmään, joissa käydään skitsofreniaa sairautena läpi. Tämä osoittaa, että Pekka on hyväksynyt sairastumisen osaksi elämäänsä ja identiteettiään ja on valmis käsittelemään sitä, mikä varmasti auttaa toipumisessa. Aivan kuten monella muullakin haastateltavalla, voimavaratekijöiksi Pekallakin omassa kuntoutumisessaan ovat muodostuneet hänen omat luonteenpiirteensä, kuten sopeutuvaisuus. Haastattelija kuvailee Pekan sosiaalisia taitoja erinomaisiksi, ja hän itsekin ajattelee niiden kehittyneen:
”Juu, kyllä ne on paljon vahvistunu nyt taas siitä, että jossain vaihees mä olin hyvin hiljanen aluks, sillon ku mä sairastuin, mutta on jo parantunu paljon.” (Juhila ym. 2010-2012.)
Myönteisen minäkuvan muodostuminen onkin keskeistä oman identiteetin rakentumisessa ja parhaimmillaan oma identiteettityö näyttäytyy matkana, jossa omien aiempien persoonallisuuden
piirteiden väliin rakentuu uusia piirteitä, jolloin käsitystä omasta itsestä on mahdollista aina uudistaa.
Tässä tullaan lähelle Kaunismaan ja Laitisen (1998, 181–183, 188–193) Ricoeurin ajattelusta tekemää tulkintaa, jonka mukaan kertomusten avulla muodostetaan itsestä tulkintaa ja erilaisia käänteitäkin sisältäneet kohtaukset elämässä rakentuvat identiteetissä koherentiksi kokonaisuudeksi.
Näin ollen sairastuminen näyttäytyy käänteentekevänä episodina, jota voidaan tarinallisen ajattelun kautta tulkita koko elämänhistorian valossa. Tässä tullaan jälleen lähelle Ricoeurin ajatusta identiteetistä itseytenä ja samuutena (2002, 189): luonteenpiirteet voivat muuttua ja muokkautua elämän kulussa, mutta yksilön persoonan ajatellaan säilyvän silti jonakin, mikä ei sinänsä muutu, vaikka identiteetti rakentuukin tulkinnan kautta jatkuvasti uudelleen.
Myös Matin haastattelusta muodostuvan kertomuksen voi sijoittaa sankaritarinan juonityyppiin.
Hänen kohdallaan traagiseksi on tosin muodostunut se, ettei oikeaa diagnoosia ole välttämättä vielä löytynyt tai se ei ole täsmentynyt. Hän kuuluu ikäkategoriaan 21–25-vuotiaat ja on tullut kuntoutukseen kunnan mielenterveyspalveluiden kautta. Nuorempana hän on ollut sairaalahoidossakin. Hänellä on tutkimusten mukaan monimuotoisia kehityshäiriöitä, mutta hän kaipaisi täsmennystä siihen, mitä ne ovat, mikä auttaisi häntä rakentamaan käsitystä omasta itsestä ja identiteetistä:
”Vois nyt jonkinlaisen diagnoosin, että mitä nyt on. Muukin kun kehä, monimuotoset kehityshäiriöt.”
(Juhila ym. 2010-2012.)
Vaikka diagnoosi ei kaikkea kerrokaan, antaisi se jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin suuntaan jatkossa hoidon suhteen kannattaa edetä, että asiat eivät junnaisi paikoillaan ja saisi oikeanlaisen lääkityksen.
Haasteena Matilla on ollut omatoiminen kulkeminen ulkona, esimerkiksi bussilla, ettei tulisi vain oltua kaiket päivät sisällä tietokoneen äärellä. Kotona ollessaan hän oli viettänyt aikaa paljon sisällä.
Myös toisten ihmisten kohtaamiseen ja sosiaalisiin tilanteisiin hän tarvitsisi rohkeutta. Tuntuu, että Matin oman elämän ja itsenäistymisen kannalta olisi tärkeää, että hän rohkaistuisi lähtemään kotoa jonnekin, jotta hän voisi saada uusia myönteisiäkin kokemuksia ja innostua asioista.
Matin tarinassa toivoa luo se, että useimpien muiden haastateltavien tavoin hänkin haaveilee omillaan asumisesta ja itsenäistymisestä. Hän toivoo myös saavansa opiskelupaikan, joka voisi liittyä tietokonealaan. Hän näkee näiden tavoitteiden toteutumisen realistisena;
”Jos sitä olis, oma kämppä missä asua ja sitten ois loppumassa juuri se, koulutus. Sehän, se ois ihan hyvä niin. Jos kaikki nyt menee kohdalleen, niin sen voi ajatellakin niin.” (Juhila ym. 2010-2012.)
Oman identiteetin rakentumisen kannalta nämä olisivat tärkeitä tavoitteita saavuttaa, jotta identiteetin ajallinen rakentuminen voisi alkaa. Toivoa antavat erityisesti nuori ikä ja hyvien palveluiden piirissä, kuten kuntoutuskurssilla, oleminen.
Myös Tuomon tarina sijoittuu sankaritarinan juonityyppiin. Tuomo kuuluu ikäryhmään 20-vuotiaat tai alle, ja hän on ennen kuntoutuskurssia ollut kotona äidin ja sisarustensa kanssa ja takana on myös sairaalajakso. Heti haastattelun alussa Tuomo tuo esiin, että ilman kurssia hän olisi jäänyt vain kotiin, mikä kertoo myönteisestä suhtautumisesta kurssiin:
”Mä olin sinne jääny kiinni sinne kotiin, omaan huoneeseen. Ei mul ollu, mul ei oo mitään tapaamisia, lääkärit oli vaihtunu, ei ollu mitään teretauppia, sellasta toimintatere-, mikä se on, semmonen toiminta- kuitenkin.”(Juhila ym. 2010-2012.)
Hän kuvailee olleensa nuoruudessa hyvin eristäytynyt, jolloin kuvaukseen tulee traagisiakin piirteitä:
”Semmosta eristäytynyttä ja yksinäistä ja masentunutta ja surkeata elämää.”(Juhila ym.2010-2012.) Tähän on ollut syynä muun muassa koulukiusaaminen, mikä on tuonut mukanaan masennusta ja aggressiivisia ajatuksia. Hänen kertomastaan tulee myös se vaikutelma, että hänellä on ollut jonkin asteista sosiaalisten tilanteiden pelkoa:
”…kyllä mua sillon pelotti oikeestaan, jännitti ja ahdisti mennä kaikkialle ja.. Niin kyllä se varmaan pelottikin sitten.” (Juhila ym. 2010-2012.)
Pelko ja kiusaaminen ovat rajoittanut elämää niin paljon, että Tuomo oli keskeyttänyt opiskelut keskiasteen oppilaitoksessa ja vain jättänyt menemättä opiskelupaikkaansa. Tämän jälkeen Tuomo oli tavannut sosiaalityöntekijää, päässyt kuntoutukseen ja erilaisiin, muun muassa ammattiin ohjaaviin ryhmiin, tavannut toimintaterapeuttia ja saanut lääkityksen. Hänellä diagnosoitiin, kuten hän itse asian ilmaisee, eristäytymiseen liittyvä persoonallinen ongelma, joka on aiheuttanut masennusta. Koulukiusaamisella on usein yhteyksiä masennuksen kehittymiseen ja laaja-alaisia seurauksia itsetunnon kehittymisen kannalta, mikä voi heijastua opiskeluihin ja työelämässä pärjäämiseen (Issakainen & Hänninen 2016, 241). Kuulo- ja näköharhoista Tuomo ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että hänellä niitä varsinaisesti olisi, vaikka tuokin myöhemmin esiin, että hänellä on ollut psykooseja ja erilaisia raivokohtauksia.
Sankaritarinan piirteet tulevat esiin siinä, kuinka Tuomo suhtautuu toiveikkaasti tulevaisuuteen ja on tehnyt kurssilla tulevaisuudensuunnitemaa, mikä osoittaa, että hän on selkeästi valmis menemään elämässä eteenpäin ja hänellä on voimavaroja raskaista kokemuksista huolimatta. Koulukiusaaminen ja sairastuminen näyttäytyvät elämän solmukohtina, joiden myötä hänen on ollut pakko jäsentää
elämäänsä uudestaan ja pohtia, kuka hän on ja mitä hän tulevaisuudelta haluaa. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu hakea omaan asuntoon, käydä erilaisissa ryhmissä ja hakea erääseen koulutukseen. Kuntoutuskurssi on selvästi antanut hänelle itseluottamusta arjessa pärjäämiseen ja esimerkiksi kykyyn selviytyä omassa asunnossa. Kuntoutuskurssi on siis ollut tärkeä etappi identiteetin ajallisessa rakentumisessa:
”No ennen se tais olla ihan mahdotonta mutta nyt se on, tän kurssin aikana tuli semmonen mahdollisuus että kyllä se vois olla mahdollistakin.” (Juhila ym.2010-2012.)
Vaikka kuntoutuskurssi on ollut Tuomolle iso askel ja antanut toivoa tulevaisuuden suhteen, hän ei kuitenkaan usko, että olisi täysin silti jämähtänyt kotiin, vaikka kurssia ei olisi ollutkaan:
”Mä oisin varmaan kotona ja pikkuhiljaa varmaan alottanu ne ryhmät siellä ja sitten pikkuhiljaa menny tutustuun johonkin. Ei se ois jääny siihen että mä oisin omassa huoneessa. Kyllä äiti ois patistanu jonnekin menoon, joku kurssi tai joku semmonen mutta ei ois ollu niin paljon vaikutusta kun mä tulin tänne niin se on ihan eri asia. Mä sanoisin et tää menis huonompaan päin jos oisin siellä kotona.” (Juhila ym. 2010-2012.)
Hänen kertomastaan piirtyy esiin hyvät välit äitiin. Läheisillä onkin iso merkitys sen kannalta, kuinka sairastunut kuntoutuu ja pääsee takaisin elämään kiinni. Toisaalta Tuomon kuvaus siitä, kuinka äiti olisi patistanut hänet kotoa johonkin menoon, kertoo siitä, että Tuomo on vielä melko sidoksissa lapsuuden kotiinsa, eikä ole vielä täysin itsenäistynyt. Ehkä identiteetinkin osalta hän vielä hakee itseään ja omaa paikkaansa. Tämä on ymmärrettävää Tuomon nuori ikä huomioiden. Kurssi kuitenkin on selvästi antanut Tuomolle tienviittoja oman itsenäisen elämän rakentamiseen, koska hän suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti ja uskoo, että voisi tulevaisuudessa pärjätä omassa asunnossa.
Identiteetin rakentumisen kannalta on merkittävää, että Tuomo on hyväksynyt sairauden osaksi elämäänsä ja uskoo voivansa kuntoutua ja päästä eteenpäin, eikä anna sairauden kahlita häntä. Hän osaa asettaa itselleen realistisia tavoitteita:
”Ne oli ne tärkeimmät kaks asiaa mitä täällä oli, se bussilla meno ja oma asunto.”(Juhila ym. 2010-2012.)
Tuomo on pikkuhiljaa rohkaistunut matkustamaan yksin bussilla koko matkan ja opetellut omassa huoneessa asumisen kautta sitä, millaista olisi asua itsenäisesti omassa asunnossa. Hänellä on myös selkeitä tavoitteita päästä parempaan kuntoon ja pudottaa painoa. Hän vaikuttaa tavoitteidensa suhteen hyvin määrätietoiselta ja uskoo olevansa paremmassa kunnossa jo nopeasti:
”No aika toiveikas ja semmonen, mulla on suunnitelmat niin mä aion ne pistää todeksi. Oma asunto ja noi, koulutus. Ja ton liikuntaharrastuksen.” (Juhila ym.2010-2012.)
Aiempaan koulututukseen Tuomo kertoo vain ajautuneensa, mutta nyt hän tahtoisi tietoisesti miettiä, mikä ala kiinnostaa, mikä kertoo siitä, että hän ei enää vain tee asioita niin kuin hän olettaisi, että hänen täytyy tehdä, vaan on jo alkanut rakentaa itsenäistä identiteettiä ja elämänpolkua.
Kaukaisemmasta tulevaisuudesta Tuomo ajattelee, jos hänellä olisi kaikki mahdollisuudet käytettävissä, hän tahtoisi matkustella ja nauttia elämästä, mikä kertoo siitä, että hän uskaltaa haaveilla tulevaisuudesta. Näissä pohdinnoissa tullaan lähelle Ricoeurin ajatusta siitä, että oman itsen kannalta tärkeät asiat nostetaan kerronnallisen identiteetin rakentumisessa esiin. Kyse on hermeneuttisesta itsensä ymmärtämisestä. (Kaunismaa & Laitinen 1998, 169–170.) Itseymmärrys on luonteeltaan tulkitsevaa (Ricoeur 2002, 188, 192) ja sitä Tuomokin tekee pohtiessaan, mitä hän tahtoisi tulevaisuudessa tehdä ja minkälaista hänen elämänä on ennen sairastumista ollut.