Identiteettiä tarkastellaan psykologian piirissä usein persoonallisuuden kokoavana rakenteena.
Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff käsittelee useissa kirjoituksissaan identiteettiä ja sen muodostumisen vaiheita. Väitöskirjansa Identity Formation in Adulthood (2007) hän on kirjoittanut aikuisten identiteetin muodostumisesta. Identiteetin rakennustyöhön kuuluu käsityksen muodostaminen omasta yksilöllisyydestä, sekä omista arvoista ja päämääristä. Kyse on vuorovaikutusprosessista yksilön ja yhteiskunnan välillä. Yksilö joutuu identiteettiä rakentaessaan pohtimaan, kuka hän on, ja mikä on oma paikka yhteisössä. Identiteetin kehityksen taustalla vaikuttavat biologiset ja psykologiset ominaisuudet, mutta myös synnynnäinen temperamentti.
(Fadjukoff 2010, 179–180.)
Tutkielmani tieteenfilosofien taustasuuntaus on sosiaalinen konstruktionismi, jossa ajatellaan, että todellisuus rakentuu vuorovaikutusprosessien myötä (Burr 2015, 2–6). Vaikka identiteetin muodostumiseen vaikuttavatkin osittain synnynnäiset ja biologiset tekijät, ei yksilön persoonallisuus voi syntyä tyhjiössä, vaan se vaatii – aivan kuten identiteettikin – vuorovaikutusta muiden kanssa.
Näin ollen sekä omilla mielenkiinnon kohteilla, että myös sosiokulttuurisella ympäristöllä, on suuri vaikutus identiteetin muodostumisessa. Keskeistä oman identiteetin löytymisessä on erityisesti se, että henkilö ei enää heijastele ihailemiensa ihmisten ominaisuuksia, tai pyri muokkaamaan itseään muiden toiveiden mukaan, vaan löytää oman sisimmän minuutensa. Tärkeää on tunne minän jatkuvuudesta suhteessa aikaan ja omiin ominaisuuksiin. Yksilö tuntee omat voimavaransa ja heikkoutensa, sekä ymmärtää oman ainutlaatuisuutensa ja sen, mikä yhdistää suhteessa muihin ihmisin. (Fadjukoff 2010, 179–180.)
Kliinisessä tarkastelussa myöhäisnuoruus yleensä ajoittuu ikävuosiin 18–22 vuotta (Marttunen &
Karlsson 2013, 8). Joskus myöhäisnuoruuden voidaan ajatella ulottuvan vielä pidemmällekin, 25 ikävuoteen asti (Vilkko-Riihelä 2003, 253). Koko aineistossani, joista olen poiminut omaan tutkimukseeni valikoidut haastattelut, nuoriksi aikuisiksi on määritelty ikäryhmät ”20 tai alle” aina ikäryhmään ”31 tai yli vuotta” saakka. Olen valinnut omaan tutkimukseeni tarkasteltaviksi haastattelut, joissa haastateltava sijoittuu ”20 tai alle vuotta” ja ”21–25 vuotta” ikäryhmiin, jotka tulevat kaikkein lähimmiksi myöhäisnuoruuden käsitettä.
Kehityspsykologian uranuurtaja ja uuspsykoanalyytikko Erik H. Erikson (1902–1994) kuvailee nuoreksi aikuisiäksi niiden kehitystehtävien vaihetta, jotka edeltävät aikuisuutta. Psykososiaalisen kehityksen kriisit kuvaavat sitä, kuinka yksilön on selviydyttävä kustakin kehitystehtävästä ja niihin kuuluvista kehityshaasteista. Selvittämättömät kriisit voivat heijastua negatiivisesti seuraaviin kehitysvaiheisiin. (Vilkko-Riihelä 2003, 254.) Eriksonin (1982, 239–248) mukaan kehitysvaiheita on kahdeksan ja niihin kuuluvat lapsuudessa luottamuksen ja epäluottamuksen kriisi, itsenäisyyden ja häpeän sekä erillisyyden kriisi, aloitteellisuuden ja syyllisyydentunteen kriisi sekä ahkeruuden ja alemmuudentunteen kriisi. Nuoruudessa ja nuoressa aikuisiässä mukaan astuvat identiteetin ja roolien hajaantumisen kriisi, sekä läheisyyden ja eristyneisyyden kriisi. Myöhemmin keskeisiä ovat generatiivisuuden ja lamautumisen kriisi, sekä minän integraation ja eheyden sekä epätoivon kriisi.
(Erikson 1982, 249 – 257.)
Nuoruuteen kuuluu Eriksonin (1992, 249) mukaan minäidentiteetin eheyden alkaminen, joka on enemmän kuin pelkkää lapsuuden samaistumista. Kokemuksen kautta minä oppii integroimaan samaistumiset, kehittyneet kykynsä sekä sosiaalisten roolien tarjoamat mahdollisuudet.
Minäidentiteettitunne muodostuu, kun yksilön luottamus sisäiseen samuuteen ja jatkuvuuteen lisääntyy. Vaarana tässä kehitysvaiheessa on se, että roolit kuitenkin hajaantuvat. Toisinaan yksilö saattaa myös liiaksi samaistua johonkin tiettyyn roolimalliin ja kadottaa oman identiteettinsä.
Identiteettikriisien kautta nuori aikuinen voi hallita kuudetta kehitysvaihetta, läheisyyttä, jolloin yksilö säilyttää minänsä vaihtuvissa tilanteissa ja ihmissuhteissa, sen sijaan, että eristäytyisi. (Erikson 1982, 249–251.)
Erityisesti nuoruuteen on katsottu kuuluvan oman äänen ja identiteetin etsintä keskeisenä kehitystehtävänä. Identiteetti selvenee yleensä merkittävästi varhaisnuoruudesta myöhempään nuoruusikään, mutta hioutuu silti usein läpi koko aikuisiän. Identiteetti ei siis ole valmis rakennelma, ja sen etsiminen voi olla matka, joka jatkuu läpi elämän. Jonkunlainen jatkuvuuden tunne identiteetissä luo kuitenkin turvaa ja kehittää itsetuntemusta, jolloin identiteetti toimii yksilön hyvinvoinnin voimavarana, joka tukee muun muassa elämänhallintaa ja merkityksen tunnetta. Se edesauttaa myös konkreettisten asioiden, kuten esimerkiksi työuran ja läheisten ihmissuhteiden rakentumista. Identiteettiä onkin hyvä kuvailla prosessina, joka on keskeinen oman äänen löytymisen kannalta, ja jossa on tärkeää erilaisten näkemysten kriittinen pohdinta. (Fadjukoff 2010, 181–187.) Tärkeää on, että mitä tahansa ulkoa tulevia käsityksiä ja odotuksia ei kritiikittömästi omaksuta osaksi omaa itseä vaan niitä pohditaan.
Identiteetin muodostumisen prosessinäkökulma korostuu myös esimerkiksi Vilma Hännisen (2002, 20) väitöskirjassa hänen puhuessaan sisäisestä tarinasta, jolloin ihminen tulkitsee omaa elämäänsä tarinallisten merkitysten avulla mielen sisäisessä prosessissa. Identiteetti näyttäytyy usein elämäntarinana, jonka avulla ihminen rakentaa näkemyksensä menneestä ja tulevasta pyrkien näin muodostamaan ehjän ja merkityksellisen kokonaisuuden, johon kuuluvat identiteetin eri osa-alueet.
Nivoessaan elämänhistoriaa osaksi identiteettiä, yksilö rakentaa sisäistä kokemusta minän jatkuvuudesta. (Fadjukoff 2010, 184–185, 189.)
Myös James A. Holstein ja Jaber F. Gubrium (2000, 103–104) tuovat esiin näkemyksen, jonka mukaan käsitystä omasta itsestä ja identiteetistä konstruoidaan tarinankerronnan ja tarinoiden tulkinnan kautta. Identiteetin määrittely on aina sidoksissa kulloiseenkin kontekstiin ja olosuhteisiin, jotka vaikuttavat siihen, millaista minätarinaa yksilö itsestään kertoo. Tyypillistä on toisaalta pyrkiä koherenssiin tarinoiden kerronnassa, ja toisaalta hyväksyä kerronnan moninaisuus. (Holstein &
Gubrium 2000, 106–107.)
Nuorten ja nuorten aikuisten identiteetin kehityksestä löytyy paljon eri alojen tutkimuksia.
Esimerkiksi Eija Huovila (2013) tarkastelee lisensiaatintutkimuksessaan, joka liittyy marginalisaatiokysymysten sosiaalityön erikoisalaan, alle 25-vuotiaiden helsinkiläisten sosiaalipalvelujen piirissä olleiden nuorten kokemuksia perussosiaalityöstä. Haastateltavien joukossa on mielenterveyspalveluiden piirissä olevia nuoria, kuten mielenterveyskuntoutujia. Teoreettisena viitekehyksenä on psykososiaalisen kehitysteorian mukainen käsitys identiteetin rakentumisesta.
Tutkimus on narratiivinen tutkimus ja siinä kiinnitetään huomiota perussosiaalityön kontekstiin identiteetin rakentumisessa. Haastatteluissa käytettiin menetelmänä niin sanottuja kertomusta hakevia kysymyksiä interaktiivisella tutkimusotteella, mikä tarkoittaa sitä, että tutkija on haastateltavien keskustelukumppani. Kokonaisuudessaan tämä interaktiivinen prosessi kesti yli kaksi vuotta, ja aineisto analysoitiin narratiivisella analyysillä keskittyen viiteen tarinaryppääseen, joihin sisältyi juonellisia tarinoita. Tuloksista ilmeni, että identiteetin rakentuminen muodostuu erilaisista prosesseista. Sosiaalityöntekijän tapaamisissa nuori pystyi työstämään omia aiempia kokemuksiaan, jolloin häntä saatiin tuettua kohti aikuisuutta, ja esillä olivat nuoren psykososiaaliset kehitystehtävät.
(Huovila 2013.) Oma tutkimukseni on samansuuntainen narratiivisen tutkimustradition osalta ja itseänikin kiinnostaa juonellisten tarinoiden tarkastelu. Tutkimukseni ei kuitenkaan varsinaisesti liity sosiaalityön asiakkuuteen, vaikka aineistossani haastateltavana olleet nuoret aikuiset mainitsevatkin menneisyydessä tapahtuneen sosiaalityöntekijän tapaamisen välillä ohimennen. Teoreettisena tausta-ajatuksena omassa tutkimuksessanikin on se, että identiteetin muodostuminen on prosessinomaista,
ja myös Huovila (2013) on tutkimuksessaan lähtenyt liikkeelle prosessiajatuksesta ulottaessaan tutkimushaastattelut tietylle aikavälille.