Minä-Sinä vai Minä-Se? Johtajan ja työntekijän kohtaamisia sosiaali- ja terveydenhuollossa

Minä–Sinä vai Minä–Se?

Johtajan ja työntekijän kohtaamisia sosiaali- ja terveydenhuollossa

Sari Vatanen

Pro gradu -tutkielma

Sosiaali- ja terveyshallintotiede Itä-Suomen yliopisto

Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos Toukokuu 2019

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, sosiaali- ja terveyshallintotiede

VATANEN, SARI: Minä–Sinä vai Minä–Se? Johtajan ja työntekijän kohtaamisia sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Pro gradu -tutkielma, 105 sivua, 4 liitettä (4 sivua) Tutkielman ohjaajat: FT Anneli Hujala

YTT Sanna Laulainen

Toukokuu 2019 . Avainsanat: kohtaaminen, Martin Buber, johtaminen, transformationaalinen johtaminen, narratiivien analyysi

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä kohtaaminen tarkoittaa Martin Buberin ajatteluun pohjautuen ja millaisena ilmiönä kohtaaminen esitetään johtamisen teorioissa. Teorioista valikoituivat tarkasteluun ne teoriat, jotka joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti pitävät sisällään kohtaamisen oletuksen johtajan ja työntekijän välillä.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostui kertomuksista johtajan ja työntekijän välisistä kohtaamisista sosiaali- ja terveydenhuollon työyhteisöissä.

Kohtaamista tarkasteltiin teorioissa Buberin aitoa kohtaamista ja yhteyttä kuvaavan Minä–Sinä -sanaparin mukaisesti sekä kategorisoivan ja esineellistävän Minä–Se - sanaparin mukaan. Kohtaaminen työntekijän ja johtajan välillä nousi esille monissa johtamisen teorioissa ja esimerkiksi transformationaalisen johtamisen teoriassa yksilöllinen kohtaaminen on yksi neljästä johtamisen periaatteesta. LMX-teoriassa kohtaaminen sisältyy johtajan ja työntekijän vuorovaikutussuhteen rakentumiseen.

Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että työntekijät odottivat johtajan kohtaavan heidät ja tekevän aloitteen tämän kohtaamisen syntymiseksi. Analyysissä löytyi tekijöitä, jotka mahdollistavat kohtaamisen työntekijän ja johtajan välillä. Aito kohtaaminen ja yhteys syntyvät läsnäolosta, jossa tasavertaisina, ihmisenä ihmiselle kohtaavat, toisiaan arvostavat ja kuuntelevat sekä toisistaan kiinnostuneet osapuolet. Kohtaamisen estäviä tekijöitä olivat epäasiallinen, toista kunnioittamaton käytös, fyysisen läsnäolon puute tai henkinen etäisyys. Valta-aseman väärinkäyttö ja epäluottamus estivät myös aidon kohtaamisen. Arvostuksen puute tai toisen vähättely sekä ymmärtämättömyys aiheuttivat hämmennystä ja epätietoisuutta työntekijöissä, eikä kohtaamista koettu hyvänä tai se kuvattiin kohtaamattomuutena. Aineistosta nousi esille kohtaamisen ja kohtaamattomuuden vaikutuksia, jotka liittyivät työssä jaksamiseen ja oman itsensä arvokkaana kokemiseen.

Aineiston mukaan onnistunut kohtaaminen johtaja ja työntekijän välillä voidaan tiivistää seuraaviin periaatteisiin. Johtajan tulee asettua samalle tasolle sekä arvostaa työntekijää niin ihmisenä kuin ammattilaisena. Kohtaaminen rakentuu kiireettömyydestä, kuuntelusta ja aidosta läsnäolosta. Lisäksi tarvitaan molemminpuolista luottamusta ja johtajuutta, jossa tehdään ratkaisuja ja päätöksiä. Jatkotutkimuksen kannalta olisi tärkeää syventää johtajan näkökulmaa. Miten kohtaaminen työntekijöiden kanssa vaikuttaa johtajaan? Millaisena hän kokee kohtaamiset ja millaisen merkityksen hän niille antaa?

Nämä näkökulmat jäävät avoimeksi sekä johtamisen teorioissa että empiirisessä aineistossa.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies. Department of Health and Social Management, Social and Health Management Sciences

VATANEN, SARI: I–Thou or I–It? Leader-Followed Encounters in Social and Health Care

Master's thesis, 105 pages, 4 appendices (4 pages) Thesis Supervisors: PhD Anneli Hujala

PhD Sanna Laulainen

May 2019 . Keywords: encounter, Martin Buber, leadership, transformational leadership, analysis of narratives

The purpose of this research was to examine what encountering means according to Martin Buber’s philosophical thinking and how encounters are presented in leadership theories. The theories that were chosen to this study either explicitly or implicitly include a precondition for leader-follower encounters. The empirical research data contained narratives of encounters between a leader and an employee in the work communities in social and health care.

The analysis of the theories focused on encounters using the word pair of I-Thou, which represents authentic encounters and real connection, as well as the categorizing and objectifying word pair of I-it. Leader-follower encounters were presented in many leadership theories. For example, in the Transformational Leadership Theory a personal encounter is one of the four leadership principles. In the LMX Theory, encounters are included in the development of an interaction relationship between the leader and the employee.

The main research result was that employees expected the leader to encounter them and initiate these encounters. The analysis was able to reveal factors that enable leader- follower encounters. Genuine encounters and real connection are born out of presence, where two equal parties meet person-to-person, respecting, listening to and being interested in each other. The factors that hampered encounters were inappropriate and disrespectful behavior, lack of physical presence or mental or emotional distance.

Moreover, misuse of power and distrust prevented real encounters. Lack of respect or belittlement caused bafflement and uncertainty among the employees and the encounters were not considered successful or they were described as nonencounters. Some consequences of encounters and nonencounters also appeared in the data and they were associated with coping at work and valuing oneself.

According to the data, a successful leader-follower encounter can be summarized in the following principles. The leader must be on the same level with the employee and respect her as a person as well as a professional. A real encounter is made of attentive listening and unhurried and genuine presence. Additionally, it requires mutual trust and leadership that creates solutions and makes decisions. In future research, it would be important to have a closer look at the leader’s perspective. How does the encounter with an employee affect the leader? How does they experience these encounters and what meanings does they assign to them? These questions remain open both in the leadership theories and in the empirical data.

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 4

1.1TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT ... 4

1.2TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 6

2 TYÖNTEKIJÄN JA JOHTAJAN KOHTAAMINEN TUTKIMUSKOHTEENA ... 9

2.1DIALOGINEN KOHTAAMINEN MARTIN BUBERIN MUKAAN ... 9

2.2KOHTAAMISEN DIALOGISFILOSOFINEN TEORIATAUSTA ... 16

3 JOHTAJAN JA TYÖNTEKIJÄN VÄLINEN KOHTAAMINEN JOHTAMISTEORIOISSA ... 24

3.1INHIMILLISEN ORGANISAATIOTUTKIMUKSEN TAUSTAA ... 24

3.2TRANSFORMATIONAALINEN JOHTAMINEN ... 28

3.3AUTENTTINEN JA PALVELEVA JOHTAMINEN ... 32

3.4ARVOSTAVA JOHTAMINEN ... 34

3.5LEADER-MEMBER EXCHANGE (LMX) ... 36

3.6ORGANISAATIOKANSALAISUUS ... 37

3.7DIALOGINEN VUOROVAIKUTUS: JOHTAJAN JA TYÖNTEKIJÄN KOHTAAMISEN YDIN ... 41

4 MENETELMÄT JA AINEISTO ... 48

4.1TIETEENFILOSOFISET LÄHTÖKOHDAT ... 48

4.2AINEISTON HANKINTA ... 50

4.3NARRATIIVIT TUTKIMUKSEN EMPIIRISENÄ AINEISTONA ... 53

4.4AINEISTON ANALYYSI ... 56

5 JOHTAJAN JA TYÖNTEKIJÄN KOHTAAMINEN KERTOMUKSISSA ... 60

5.1AINEISTON KUVAUS... 60

5.2ERILAISET KOHTAAMISET ... 62

5.3JOHTAJA KOHTAA TYÖNTEKIJÄN ... 68

5.4KOHTAAMATTOMUUDEN HAASTE ... 77

5.5KOHTAAMINEN HIERARKKISESSA ORGANISAATIOSSA ... 81

5.6ONNISTUNEEN KOHTAAMISEN EDELLYTYKSIÄ ... 84

6 POHDINTA ... 87

6.1TUTKIMUKSEN EETTISET KYSYMYKSET JA TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS ... 87

6.2KOHTAAMINEN SOSIAALI- JA TERVEYSHALLINTOTIETEEN KONTEKSTISSA ... 90

LÄHTEET ... 100

KUVIOT

KUVIO1.TIEDEYHTEISÖISSÄ ENITEN SITEERATUT DIALOGIFILOSOFIT 1800-LUVUN LOPULTA 2010-LUVUN ALKUUN. ... 20

KUVIO2.NÄKÖKULMIA JOHTAMISEEN ... 26

KUVIO3.KERTOMUSTEN KIRJOITTAJIEN JAKAUTUMINEN SUKUPUOLEN JA TOIMIALAN MUKAAN... 60

KUVIO4.KIRJOITTAJIEN JAKAUTUMINEN ASEMAN MUKAAN ... 61

KUVIO5.KOHTAAMISEN JA KOHTAAMATTOMUUDEN ILMAUKSIA ... 65

KUVIO6.AITOON KOHTAAMISEEN VAIKUTTAVIA SEIKKOJA ... 71

KUVIO7.KOHTAAMISEN ESTÄVIÄ TEKIJÖITÄ ... 81

TAULUKOT

TAULUKKO2.ORGANISAATIOKANSALAINEN SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLOSSA. ... 40

TAULUKKO3.JOHTAMISEN TEORIAT BUBERILAISITTAIN JAOTELTUINA. ... 46

LIITTEET

LIITE2.ESITTELYTEKSTI ... 109

LIITE3.TAUSTAKYSYMYKSET ... 110

LIITE4.KIRJOITUSPYYNTÖ ... 111

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen lähtökohdat

”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

”Saint-Exupéry”

Ketun sanat Pikku Prinssille ovat Antoine De Saint-Exupéryn klassikkoteoksen lainatuin ja tunnetuin sitaatti (Saint-Exupéry 1944/1999). Yhä edelleen se haastaa meitä pohtimaan inhimillisen kohtaamisen merkitystä. Ei riitä, että ihminen nähdään vain ulkoisin silmin, vaan hänet pitää kohdata sydämen tasolla. Kohdatakseen toisen, pitää olla itsekin valmis tulemaan kohdatuksi. Kyse on Pikku prinssi -teoksen mukaan kesyttämisestä, jossa kaksi henkilöä tulevat toisiansa vastaan ja antavat mahdollisuuden tulla kohdatuiksi. Tämä vastavuoroinen ja aito kohtaaminen ei synny itsestään. Kohtaaminen on hetki ja yhteys, joka tapahtuu kahden yksilön välillä. Kohtaaminen on läsnäoloa, jossa oleellinen eletään.

(Buber 1993.) Aito kohtaaminen jättää jäljen, se paljastaa ihmisyyden, heikkouden ja epävarmuuden, jota yritämme piilottaa, samalla kuitenkin vahvistaen aitoa ihmisyyttä luoden yhteyden yksilöiden välille.

Pohtiessamme elämämme merkityksellisiä kohtaamisen hetkiä huomaamme niissä yhtenäisiä piirteitä. Ihmisten aito ja levollinen läsnäolo muodostaa parhaimmillaan tilan, jossa on mahdollisuus kuunnella ja tulla myös itse kuulluksi, kohdata ja tulla kohdatuksi.

Tätä tilaa ei voi luoda aseman ja vallan välityksellä, vaan se syntyy kahden inhimillisen ihmisen välille. Hyvään kohtaamiseen liittyykin olennaisesti aitous. Aitous nousee ihmisyyden ymmärtämisestä ja sen hyväksymisestä. Kohtaaminen on läsnäoloa, jossa elämän mielekkyys voi avautua uudella tavalla (Buber 1993). Ihmisinä me tarvitsemme tilaa tulla kohdatuiksi ja tarvitsemme toisten kohtaamista pystyäksemme tulemaan siksi, joiksi meidän on määrä tulla tai pystyäksemme tekemään sen mikä meidän tulee tehdä (Wihersaari 2011, 115).

Sosiaali- ja terveysala on jatkuvassa muutoksessa ja vaikkei sote-uudistus vieläkään tullut valmiiksi, eletään alalla monien muutosten paineessa. Yhteiskunnan näkökulmasta on täysin selvää, että laajempi uudistus on välttämätöntä, kuitenkaan lähtökohtaisesti merkityksellinen työ ihmisten parissa ei voi muuttua pakkotahtiseksi. Tekninen ja

esineellistävä toiminta ihmisten parissa työskennellessä, kuluttaa tekijäänsä, eikä tarjoa merkityksellisyyttä toisin kuin aito kohtaaminen, joka saa toisen yhteydessä olemisen kautta tuntemaan itsensä merkitykselliseksi. Merkityksellisyyden kokemus kantaa sote- alan ammattilaisia myös jatkuvassa muutoksessa.

Tutkimuksessani tarkastelen kohtaamista johtajan ja työntekijän välisenä. Kohtaaminen määritellään sosiaalifilosofian professori Martin Buberin (1878-1965) ajatteluun pohjautuen ja tämän kohtaamisen kaksijakoisuuden (Minä–Sinä tai Minä–Se) mukaan tarkastellaan valittuja johtamisen teorioita, jotka joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti sisältävät oletuksen kohtaamisesta johtajan ja työntekijän välillä. Lopuksi kokonaisuutta täydennetään aidoilla ja ajankohtaisilla kokemuksilla empiirisessä aineistossa sosiaali- ja terveydenhuollon työyhteisöistä johtajan ja työntekijän välillä. Kohtaaminen nähdään tässä tutkimuksessa ontologisena eli ihmisen olemiseen liittyvänä lähestymistapana ennemmin kuin menetelmällisenä tai puheeseen liittyvänä näkökohtana. Kohtaamisen ymmärtäminen olemassa oloon liittyvänä kysymyksenä työyhteisöissä, nostaa esille niin johtajan kuin työntekijän tarpeen kohdata ja tulla kohdatuksi, ei vain vuorovaikutusta suorittavina työyhteisön ammattilaisina, vaan ihmisenä ihmiselle. Tarkastelussa on johtamisen inhimillinen puoli. Johtajan ja työntekijän välistä suhdetta on tutkittu laajasti ja monipuolisesti. Johtamisen teorioissa kohtaaminen sijoittuu osaksi johtajalta odotettujen asenteiden ja arvojen ohjaamaa käyttäytymistä.

Suuret filosofit Sokrateesta lähtien ovat pohtineet ihmisten välistä kohtaamista dialogina useista erilaisista näkökulmista. Organisaatioyhteydessä ja nimenomaan johtajan ja työntekijän välisenä kohtaamista tutkimuksia löytyy vain vähän (Reitz 2012, 18; Roman 2005,17-18). Jani Roman (2005) toteaa väitöskirjassaan löytäneensä vain muutamia tutkimuksia dialogista organisaatiokontekstissa, huolimatta siitä, että dialogi kyllä mainitaan usein tiedolla johtamisen ja organisatorisen oppimisen teorioissa (Roman 2005, 17-18). Megan Reitz (2012) puolestaan on tarkastellut väitöksessään juuri johtajan ja työntekijän välistä dialogista kohtaamista ja kertoo löytäneensä vain yhden vertaisarvioidun artikkelin aiheesta (Reitz 2012, 18). Suomalaisessa johtajuuden kontekstissa työntekijän kohtaamista puheena ja vuorovaikutuksena on tutkittu esimerkiksi dialogisen johtajuuden tutkimuksissa (Syvänen, Kasvio, Loppela, Lundell, Tappura & Tikkamäki 2013), johtamisen moniäänisyyden tutkimuksessa (Hujala 2008) ja johtajan vuorovaikutusosaamista ja sen kehittymistä tarkastelevassa tutkimuksessa

(Rouhiainen-Neunhäuserer 2009). Aiheena johtajan ja työntekijän välisen vuorovaikutussuhteen tutkimus ei ole harvinaista, sen tarkastelukulma läsnäolevan kohtaamisen näkökulmasta on. Haluankin nostaa keskusteluun johtajan ja työntekijän aidon kohtaamisen merkityksellisyyden, yhä suurempaa tehokkuutta peräänkuuluttavassa yhteiskunnassamme.

1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset

Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, millaisissa johtamisen teorioissa työntekijän ja johtajan kohtaamista esiintyy ja millaisena ilmiönä kohtaaminen niissä esitetään ja empiirisen aineiston kautta tarkastella kohtaamista kokemuksena johtajan ja työntekijän välillä sosiaali- ja terveydenhuollon työyhteisöissä. Lähestyn kohtaamista dialogisen filosofian kautta ja perustan tutkimukseni Martin Buberin ajatteluun, joka tarkastelee aitoa kohtaamista ennemmin eksistentiaalisena kysymyksenä kuin menetelmänä.

Tutkimukseni aihetta pohtiessani erään korkeassa asemassa toimivan sosiaali- ja terveysjohtajan kanssa, hän esitti kysymyksen: ”Mitä kohtaamisessa on tutkittavaa?

Sehän on itsestään selvää ja koko johtamisen perusta.” Kohtaamista voidaankin pitää näennäisesti itsestään selvänä myös johtamisen kontekstissa, mutta asia ei ole näin yksinkertainen, kuten tutkimuksen aineisto tuo hyvin esille. Aihepiiri on lisäksi laaja, moni-ilmeinen ja monelta kantilta tutkittu. Kuitenkin juuri terveys- ja sosiaalihallinnon näkökulmasta johtajan ja työntekijän välisenä aitona dialogisena kohtaamisena aihetta ei ole aiemmin tutkittu. Kohtaaminen käsitteenä luo oman haasteensa tutkimuksen teolle.

Kohtaaminen käsitteenä esiintyy monissa erilaisissa yhteyksissä ja saa erilaisia merkityksissä, mikä kertoo käsitteen monipuolisuudesta ja lavea käyttötapa sen määrittelyn vaikeudesta (Wihersaari 2011, 51). Tämä kohtaamisen käsitteen problemaattinen luonne osaltaan haastaa siihen liittyvän tutkimuksen rajausta. Dialogin tutkimuksia löytyy paljon (ks. Erkkilä 2012), kuitenkin Buberin aito dialogi on enemmän kuin puhetta, se on kokonaisvaltainen läsnäolo kahden yksilön välillä, jossa aito kohtaaminen tapahtuu.

Tutkimuksen tutkimuskysymykset muodostuvat kohtaamisen ydintä etsiessä seuraavasti:

1. Mitä yksilöiden välinen buberilaisiin lähtökohtiin perustuva aito kohtaaminen tarkoittaa?

2. Millaisena ilmiönä kohtaaminen on johtajan ja työntekijän välillä esitetty johtamisen teorioissa?

3. Miten sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset kuvaavat kohtaamista kertomuksissaan?

Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Tutkimuksen teoreettinen tausta vastaa kahteen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen. Tutkimuksen ensimmäisen osa on luonteeltaan teoreettinen, jolle keskeisen lähtökohdan asettaa Buberin dialogisen kohtaamisen näkökulma. Dialoginen kohtaaminen toimii viitekehyksenä, ohjaavana teemana ja näkökulmana johtajuuden teorioiden tarkasteluun. Erilaisia teorioita johtajuudesta ja johtamisesta on kymmeniä, joten aineistoa on rajattu valitsemalla tarkasteluun erityisesti sellaisia teorioita, joissa esiintyy yksilöllisen kohtaamisen oletus, joko selkeästi ilmaistuna tai implisiittisenä oletuksena. Rajauksen apuna on käytetty 2000-luvulla julkaistuja johtajuutta Buberin kohtaamisen näkökulmasta tarkastelevia artikkeleita. Näin ollen haussa yhdistyi johtaminen ja buberilainen kohtaaminen. Tutkimuksen teoriassa tutustutaan poikkitieteellisesti tutkimuksiin, joissa kohtaaminen on määritelty Buberin dialogisen filosofian mukaisesti.

Kasvatustieteen tutkimuksessa on tehty useampi väitöstutkimus buberilaisesta kohtaamisesta, joissa metodina oli teoreettinen katsaus. Jari Wihersaaren (2011) väitös käsittelee opettajan ja oppilaan välistä kohtaamista. Hän kuvaa menetelmäänsä filosofisena metodina, kysymyksenasettelun vuoksi fenomenologisena. (Wihersaari 2011, 26.) Veli-Matti Värri (1997) puolestaan tutkii omassa väitöskirjassaan kasvatusta Buberin dialogisen kohtaamisen kautta ja kuvaa menetelmäänsä pyrkimyksenä mahdollisimman itsenäiseen, asian itsensä määräämään kasvatusfilosofiseen tarkasteluun, jolloin kyseessä on enemmänkin tutkimuksen filosofinen lähtökohta eikä menetelmää varsinaisesti erikseen määritellä (Värri 1997, 12-13). Tässä tutkimuksessa on pyritty osaltaan soveltamaan näiden tutkijoiden teoreettisia metodeja Buberin ajattelun soveltamisessa. Sosiaali- ja terveysalalla puolestaan kohtaamista on tarkasteltu asiakkaan kohtaamisen näkökulmasta (ks. esim. Eräsaari 1995; Vatjus 2014.) Ritva Vatjuksen (2014) väitöksen aineisto koostui puolistrukturoiduista haastatteluista ja reflektiopäiväkirjoista, Eräsaari kuvaa väitöksessään monimuotoisesti erilaisia kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä etnografisen tutkimuksensa keinoin. Tämän tutkimuksen empiirinen osa koostuu narratiiveista, joita sosiaali- ja terveydenhuollon

organisaatioissa työskentelevät vastaajat ovat vapaamuotoisesti kirjoittaneet vastauksena kirjoituspyyntöön.

Seuraavassa luvussa vastaan ensimmäiseen tutkimuskysymykseen: ”Mitä yksilöiden välinen buberilaisiin lähtökohtiin perustuva aito kohtaaminen tarkoittaa?” Esittelen dialogisen kohtaamisen näkökulman sosiaalifilosofian professori Martin Buberin mukaan. Kuvaan myös niitä syitä ja taustoja, jotka vaikuttivat Buberin ajatteluun kohtaamisesta eri lähteiden perusteella. Buber on laajasti tutkittu ja kommentoitu kirjoittaja monilla eri tieteenaloilla ja hänen ajatuksiinsa pohjautuvia teorioita kohtaamisesta löytyy poliittisista yhteiskuntatason näkökulmista lähtien aina yksilötasolle saakka. Kolmannessa luvussa asemoin tutkimukseni hallintotieteen tutkimuskentällä ja yhdistän kohtaamisen johtamisen teorioihin. Tarkastelun keskiössä on tällöin kohtaamisen ilmiön esiintyminen johtamisen teorioissa. Neljäs luku sisältää tutkimuksen metodologiset valinnat ja viidennessä luvussa esittelen empiirisen aineiston tuloksia kohtaamisen kokemuksina sosiaali- ja terveydenhuollon kontekstissa. Lopuksi pohdin buberilaisen kohtaamisen mahdollisuuksia ja vaikutuksia johtajan ja työntekijän välisessä vuorovaikutuksessa.

2 TYÖNTEKIJÄN JA JOHTAJAN KOHTAAMINEN TUTKIMUSKOHTEENA 2.1 Dialoginen kohtaaminen Martin Buberin mukaan

Buber on osaltaan vaikuttanut ihmissuhdetyöhön kuvaamalla dialogista kohtaamista ihmisten välisenä suhteena perussanaparien Minä–Sinä (Ich–Du) tai Minä–Se (Ich–Es) suhteena. Hän toimi tuolloin juutalaisen teologian ja etiikan professorina Frankfurtin yliopistossa. Hitlerin tullessa valtaan hän omistautui vahvistamaan juutalaisväestön henkisiä voimavaroja ja lujana henkisen vastarinnan edustajana hän toimi aikuiskasvatuksen ja juutalaisten opettajien uudelleen koulutuksen pääorganisaattorina Saksassa siihen saakka, kunnes natsien salainen poliisi kielsi Buberilta opetustoiminnan.

Toisen maailmansodan kynnyksellä Buber muutti Palestiinaan ja hänet kutsuttiin sosiaalifilosofian professoriksi Jerusalemin yliopistoon. (Pietilä 1993, 10-11).

Martin Buberin ajattelussa kohtaaminen ilmenee hänen runollisessa teoksessa – Minä ja Sinä. Buber jakaa keskeiset ajatuksensa kahteen ihmisyyttä kuvaavaan elementtiin, ihmisluontoon kuuluvaan esineellistämiseen ja aitoon dialogiin. Kohtaamista tarkastellaan ihmisen suhteena toisiin, niin ihmisiin kuin luontoon. Tämä perustavanlaatuinen suhde hahmottuu kahden perussanaparin kautta. Minää ei käsitellä individualistisesti vain omana itsenään vaan, se on olemassa vain sanaparin toisen osan kanssa, suhteessa toiseen.

”Ei ole olemassa mitään Minää sinänsä, vaan ainoastaan perussanan Minä–Sinä Minä ja perussanan Minä–Se Minä.” (Buber 1993, 26).

Minä–Sinä -sanapari kuvastaa läsnäolevaa yhteyttä. Toinen nähdään aitona, toisena minänä, ihmisenä ihmiselle. Sanaparia kuvastaa tasa-arvoisuus, vilpittömyys ja kokonaisuus. Toinen perussanapari on Minä–Se. Se, on tarkastelun kohteena, objektina, määriteltynä ja esineellisenä. Näiden perussanojen kautta Buber kuvaa runollisesti ihmisen kaksitahoista kommunikointia, jossa ensimmäisessä tapahtuu kohtaaminen, toisessa kokeminen.

”Perussana Minä–Sinä voi tulla sanotuksi vain koko olemuksella.

Perussanaa Minä–Se ei koskaan voida sanoa koko olemuksella” (Buber 1993, 25).

Kohtaaminen on kahden yksilön välinen yhteys, joka syntyy dialogissa, ei suorittamisen kautta vaan avautumisena. Kohtaaminen on aitoa silloin kun kohtaamisen osapuolet riisuvat ennakko-oletukset toisistaan ja oman läsnäolonsa kautta avautuvat ihmisenä ihmiselle. (Buber 1993.) Vuorovaikutteisen kohtaamisen peruslähtökohtiin kuuluu sosiaalisen suhteen ja dialogin lisäksi ajatus toisesta. Filosofisesti toinen voidaan määritellä välittömässä läheisyydessä olevaksi toiseksi olemassa olevaksi persoonaksi, joka on toinen Minä. Aidossa kohtaamisen tilanteessa tämä toinen Minä ei voi olla objektina, esineellistettynä ja etukäteen määritettynä, vaan ymmärretyksi tuleminen tapahtuu aitona itsenä. Näiden ei-objektivoitujen asioiden, kuten läheisyyden, ystävyyden ja rakkauden katsotaan sisältyvän dialogiseen kohtaamiseen. (Wihersaari 2011, 115).

Dialogi terminä tulee kreikan sanoista dia (kautta, läpi) ja logos (sanan sisältö, merkitys).

Dialogi tarkoittaa kaksinpuhelua tai keskustelua, jolloin voidaan ajatella dialogia merkitysten virtaamiseksi. Dialogin tavoitteena ei tällöin ole oman ajatuksen tai päätöksen läpimeno vastaanottajassa, vaan keskustelukumppaneiden välinen yhteinen ymmärrys, jossa on mahdollista löytää jotain uutta, jota kumpikaan osallinen ei voi yksin löytää. (Isaacs & Tillman 2001.) Buberin kuvaama dialoginen kohtaaminen on hetki, jossa perinteisen dialogin kielellisrationaalisen ymmärryksen ja tietoisuuden prosessit jäävät taka-alalle. Aito dialogi ei rajoitu puheeseen, vaan se on läsnäolo, jossa tulee kohdatuksi. Se on hetki, jossa yhteyden toiseen voi kokea ilman rationaalisen ajattelun tuottamaa taakkaa oletuksista ja tulkinnoista. Itse kohtaaminen (begegnung) ei ole Minä eikä se ole Sinä, vaan kohtaaminen on näiden kahden yksilön välinen tila (Zwischen) (Timonen 2011).

”Läsnäolo ei ole jotain häipyvää ja ohimenevää, vaan jotakin meitä kohtaavaa, odottavaa ja kestävää.” (Buber 1993. 35).

Dialogin ja dialogisuuden erona voidaan ajatella olevan aika. Siinä missä dialogi keskittyy hetkeen, jossa kommunikoidaan ja keskustellaan kuvastaa dialogisuus laajempaa asennoitumista, olemisen muotoa, valmiutta elinikäiseen oppimiseen.

(Marková 1990.) Buber tarkoitti dialogisella kohtaamisella juuri merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Kohtaaminen ei tällöin voi olla monologista, yksipuoleista, vaan yhteys kahden yksilön läsnäolossa. Buber tarkastelee dialogista kohtaamista eksistentiaalisena, eli elämää ja olemista koskevana kysymyksenä.

Dialogisen kohtaamisen keskeinen ajatus nousee toisen toiseuden tunnustamisesta.

Kahden yksilön välisessä kohtaamisessa vallitsee tasa-arvoisuus, ihmisyys, johon ei kuulu asema ja kategorisointi, jossa toinen asetetaan aseman mukaan eriarvoiseksi.

Toiseuden tunnustamisessa kyse on sen tunnustamisesta, että toinen on toinen Minä, siis samanarvoinen, ihminen, yksilö niin kuin minäkin. Kohtaamisen aitous piilee ihmisyyden tunnustamisessa ja sen hyväksymisessä asemasta riippumatta.

Buberin oma kiinnostus kohtaamisen tärkeydestä syntyi hänen oman kokemuksensa seurauksena. Buberin elämää puolen vuosisadan ajan tutkinut Maurice Friedman (1991) kuvaa Buberin oivallusta kohtaamisen merkityksestä Buberin elämää kuvaavassa kirjassaan. Kesällä 1914 Buberia tuli tapaamaan entuudestaan tuntematon nuori mies ja vaikka Buber oli kohteliaan ystävällinen nuorelle miehelle, hän ei ollut henkisesti läsnä, vaan pohdiskeli vielä keskeytyneitä omia syvällisiä ajatuksiaan. Ystävällinen keskustelu sisäisesti poissaolevana ja rutiininomaisena vaikkakin kohteliaana, ei auttanut kohtaamaan nuoren miehen kamppailua elämän ja kuoleman kysymyksissä, joita tämä ei esittänyt ääneen. Myöhemmin ystävä kertoi Buberille tuon vierailun merkityksen nuorelle miehelle. Tapaamisen jättämä tyhjyys oli osaltaan vaikuttanut nuorenmiehen päätökseen päättää päivänsä. Keskustelusta oli puuttunut yhteys, joka olisi mahdollistanut keskustelun merkityksellisyyden ymmärtämisen Buberille itselleen. Buberin voidaan ajatella kohdanneen eksistentiaalisen kriisin, joka vaivaa erilaisissa yhteyksissä monia myös nykyisin. Kyseessä ei Buberin mukaan kuitenkaan ollut teoreettinen ongelma, nuoren miehen ääneen lausumaton kysymys oli elämän ytimessä. Hän kysyi itseltään myöhemmin:

”What do we expect when we are in despair and yet go to a man?”

”A precence by means of which we are told that nevertheless there is meaning.” (Friedman 1991, 80-81).

Toisen ihmisen aito, ainutkertainen kohtaaminen tarkoittaa Buberin mukaan koko olemuksellista läsnäoloa, jossa yhteys kohdattavaan voi syntyä. Minä–Sinä -sanapari kuvaa yhteyden maailmaa, jossa Minän yhteys Sinään on välitön, ilman pyrkimyksiä, pyydettä tai ennakointia. Siinä ihminen on osallinen maailmasta tuon toisen ja itsensä välisen olemisen kautta. Minä–Se puolestaan kuvaa etäisempää kategorisoivaa suhdetta, jossa toiseen suhtaudutaan omasta näkökulmasta käsin kohteena, erottautuen muista.

Minä kyllä elää, aistii, näkee ja kuulee, mutta ollessaan itse subjektina yhteys ja osallisuus puuttuvat ja maailma näyttäytyy objektina. (Buber 1993, 25–27.) On tärkeää kiinnittää huomiota alkuperäiseen saksan sanaan Du, saksassa sanan merkitys on hieman erilainen kuin suomennoksella Sinä tai vanhan englannin Thou. (Alkuperäisteos on vuodelta 1923) Saksalainen käyttää Du- sanaa merkitsemään henkilökohtaista suhdetta esimerkiksi ystäville tai perheelle. Päinvastoin kuin Sie, jota käytetään ihmisistä, joita kyllä kunnioitetaan, mutta joita ei tunneta. (Morgan & Guilherme 2012, 994.)

Teoksessaan Minä ja sinä Buber kuvaa yhteyden ja läsnäolon muodostumista Minä–Sinä -suhteena, jossa aitoon kohtaamiseen pyrkivä ihminen tunnistaa ja tunnustaa toisen ainutkertaisen toiseuden ja tulee itse Minäksi tuon toisen Sinän yhteydessä (Buber 1993, 34-38, 127). Läsnä olevaan kohtaamiseen pyrkivää dialogista suhdetta Buber tarkastelee esineellistävien suhteiden vastakohtana, jossa aito kohtaaminen katoaa toisesta tehtyjen luokitusten myötä. Hän kuvaa yhteyttä ja esineellistämistä seuraavasti:

”Kuten melodia ei koostu äänistä, säe sanoista, eikä patsas viivoista, vaan näitä täytyy vetää ja repiä, kunnes ykseys on valmistettu moninaisuudeksi, näin on myös se ihminen, jolle sanon sinä. Minä voin eristää hänestä hänen tukkansa värin, tai hänen laatunsa värin, ja niin minun täytyykin tehdä;

mutta silloin hän ei ole enää Sinä” (Buber 1993, 31).

Kohtaamisella Buber tarkoittaa hetkeä, jolloin kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ihmisenä ihmiselle, suostuen ilman rooleja Minäksi ja lähestyen toinen toistaan Sinänä. Sinä ei katso ihmisen asemaan, ei varallisuuteen tai valtaan, Sinänä ihminen on aitona itsenään, ihmisenä kohdattavissa. Yksilö voi olla monenlaisessa suhteessa isäänsä, äitiinsä, puolisoonsa, ystäviin, lapsiin, potilaisiin, asiakkaisiin jne. Heihin voidaan olla monenlaisessa kontaktissa, mutta jokainen heistä voi olla Se, jota ei ehkä koskaan kohdata Sinänä. Kohtaamisen hetki itsessään ei ole vuorovaikutussuhde, eikä edes ystävyyssuhde.

Se on ennemminkin tapahtuma piilotettuna olemassa olevan suhteen sisälle.

Kohtaamisesta voi muodostua suhde toisensa kohdanneiden yksilöiden välille, mutta harvassa suhteessa kohtaamisen on jatkuva olotila. Buberin mukaan kohtaamisessa ei voi elää. Kohtaamisen on mentävä ohi ja muututtava muistoksi.

”Sinä -hetket näyttäytyvät tässä vakaassa ja ehyessä kronikassa ihmeellisinä, lyyrisdramaattisina episodeina, jostakin viettelevästä lumousvoimasta koostuneina kylläkin, mutta vaarallisina äärimmilleen

ulottuneina, väljentäen koetellut rakenteet, enemmän jättäen jälkeensä kysymyksiä kuin tyytyväisyyttä, varmuutta järkyttäen – niin salaperäistä, niin tarpeellista” (Buber 1993, 57).

Aito kohtaaminen tarkoittaa sekä erilaisuuden hyväksymistä että toisen toiseuden tunnistamista ja tunnustamista. Tähän tunnistamiseen liittyy vapaus valintaan, kun on tietoinen mahdollisuuksistaan. Voimme siis valita, suhtautuako toiseen toisena subjektina vai kohteena, objektina. Kuitenkaan:

”Pelkässä läsnäolossa ei voi elää; se kuluttaisi ihmisen, ellei pidettäisi huolta siitä, että se nopeasti ja perusteellisesti ohitettaisiin” (Buber 1993, 57-58).

Buberin dialogisuusfilosofiassa kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Aivan niin kuin dialogisuus on elämän asenne, tapa elää (Marková 1990) on myös kohtaaminen Buberin sanaparin Minä–Sinä mukaisesti syvempää kuin hetkellinen keskustelu. Suhtautuminen toiseen osapuoleen ratkaisee kohtaamisen tason. Keskeistä ei tällöin ole siinä, kuka vastapuoli on, vaan huomio keskittyy Minän suhteeseen tuohon toiseen. Minä–Sinä - sanapari kuvastaa suhdetta, yhteyttä kahden ihmisen välillä, jolle on ominaista molemminpuolisuus, suoruus, läsnäolo ja intensiteetti. Minä–Se -sanapari kuvastaa subjektiivisuutta, sitä mitä tuo toinen edustaa minulle. Sanaparista Se, samoin kuin Sinä, voi olla toinen ihminen, eläin, esine tai jumala. Erona edelliseen on, että ihminen suhtautuu luonnostaan toisiin objekteina, Minä–Se, jolloin toinen ihminen on minulle vain persoona. Toisesta voi tulla Sinä vasta kun astun suhteeseen hänen kanssaan. (Buber 1993.)

Buberin mukaan olennaista onkin tunnistaa itsessään taipumus esineellistää vastapuoli.

Esineellistäminen (Minä–Se) on helpompaa ja antaa Minälle hallinnan tunteen, kontrollin, toisin kuin yhteys toiseen (Minä–Sinä), jossa kohtaamisen tapahtumaan vaikuttavat vahvasti molemmat osapuolet. Vaikka Buber käytti kohtaamisesta kahtalaisia sanapareja, ei perussana Minä–Se kuitenkaan kuvasta pahaa tai moitittava tapaa, se kuuluu läheisesti ihmisenä olemiseen.

”Perussana Minä–Sinä ei ole pahasta – niin kuin ei materiakaan ole pahasta lähtöisin. Se on pahasta – jos se, niin kuin materia, pyrkii edustamaan sitä, mikä on. Jos ihminen antaa sen hallita, lakkaamatta

kasvava Se–maailma kasvaa hänen ylleen kuin rikkaruoho, hänen oma Minänsä menettää aktuaalisuutensa…” (Buber 1993, 71).

Kuitenkin Buber näkee, että perussanan Minä–Se Minällä- ei ole kuin menneisyys, ei läsnäoloa. Minä–Sinä -sanaparin mukainen yhteys on kuvattu katoavana hetkenä, suorina, jotka kohtaavat avaruudessa, läsnäolona, joka ei kuitenkaan ole häipyvää ja ohimenevää vaan kohtaavaa, odottavaa ja kestävää. Olennainen eletään läsnäolossa, esineellinen menneisyydessä. (Buber 1993, 35.) Buberin runollisessa ajattelussa on eksistentialismille tyypillinen valinnan mahdollisuus. Tunnistamisen kautta tuo valinta mahdollistuu, tyytyäkö subjektina tarkastelemaan elämää ja maailmaa objektina vai antautuako yhteyteen. Yhteyden kautta on mahdollista pyrkiä kohtaamaan toinen Minä, johon pinnallinen Minä–Se suhtautuminen pääsee näkemään vain ulkokuoren, kun puolestaan Minä–Sinä näkee kauneuden, potentiaalin. Buberin sanoin:

”Se on kotelo, Sinä perhonen” (Buber 1993, 40).

Buberin ajattelun lähteet ovat hasidismissa. Hasidismi on juutalainen herätysliike, joka suhtautui kriittisesti vanhaan ortodoksiseen jäykkään lakikeskeisyyteen (Scholem 1961, 307). Myöhemmin Buber sai vaikutteita myös 1800-luvun filosofeilta, kuten Friedrich Nietzscheltä ja Søren Kierkegaardilta. Siinä missä Nietzschen näkökulma oli, että tieteen ja teknologian nopea nousu antoi meille mahdollisuuden epäillä Jumalaa, hengellisyyttä ja sitä, että Jumala on kuollut luo meille olemassa olemisen kuilun ihmisinä.

Eksistentiaalisesti ajateltuna elämä muuttuu merkityksettömäksi. (Morgan & Guilherme 2012, 984.) Tämän merkityksellisyyden näkökulmasta otan esille Buberin teologisen näkökulman, jotta lukija voisi ymmärtää kohtaamisen lähtökohtia ja sen syvempää merkitystä, joka Buberin oman ajattelun pohjalla vaikutti. Buber oli monta vuotta myöhemmin samaa mieltä Nietzschen kanssa siitä, että teknologian nopea nousu ja tieteet laajensivat kuilua ihmisten ja Jumalan välillä. Buber ei uskonut, että "Jumala on kuollut"

kuten Nietzsche. Pikemminkin Buber ajatteli, että viestintä Jumalan kanssa on haasteellista. Jumala on hiljaa, koska me olemme hiljaa, mutta Buberille Jumala ei ole kuollut. Tämä keskinäinen hiljaisuus saa meidät tuntemaan, että olemme eksistentiaalisesti merkityksettömiä. (Morgan & Guilherme 2012, 984.)

Buberin ajatus aidosta kohtaamisesta sisältää yksilöiden välisen kohtaamisen lisäksi ajatuksen yhteydestä johonkin mystiseen. Hän tarkastelee tätä kohtaamisen

mahdollisuutta osana eksistentiaalista eli olemassa oloon liittyvänä merkityksenä. Tässä tutkimuksessa en tarkastele kohtaamista yliluonnollisena tai teologisena kysymyksenä, vaan nostan tämän ajatuksen esille vain, jotta tunnistamme buberilaisen kohtaamisen pohjavireen kumpuavan osittain yliluonnollisesta, käsityskyvyn ylittävästä mysteeristä.

Lähtökohtaisesti Buberin Minä-Sinä yhteys on saanut alkunsa Minä–ikuinen Sinä - yhteydestä, joka on luonteeltaan hengellinen, mutta palautuu inhimilliselle tasolle Minä–

Sinä -yhteyden kautta. Siten se voidaan tarvittaessa riisua uskonnollisesta retoriikasta menettämättä olennaisinta ydintään.

Kohtaaminen liittyy ihmisenä olemisen problematiikkaan, jossa kohtaamisen aktuaalisuudessa elämäntilanne ja elämänmuoto luovat kohtaamiselle oman kontekstinsa.

Kohtaamisen voi määritellä olevan vuorovaikutusta, hetki ja tilanne, jossa on mahdollista kohdata toinen subjekti (Wihersaari 2011, 161). Tällöin johtajan ja työntekijän välistä kohtaamista voidaan tarkastella ihmisten välisenä yhteytenä.

Ihmiskuva vaikuttaa ihmiselle luonteenomaiseen tapaan nähdä toinen ihminen. Henna Heinilä (2012) viittaa Buberin perussanapareihin tarkastellessaan dialogisuuden idean jakautumista Minä–Sinä ja Minä–Se erotteluun, joilla hän viittaa ihmisen kahdenlaisen mahdollisuuteen kohdata toinen ihminen. Minä–Sinä -sanaparin edustamassa dialogisessa kohtaamisessa toinen on toinen Minä ja näin ollen ihmisenä tasavertainen.

Minä–Se suhteessa toinen nähdään kohteena, johon liitetään ennalta erilaisia rooleja ja määreitä. Tällöin kohtaaminen on lähtökohtaisesti eriarvoisuutta lisäävää ja korostavaa.

(Heinilä 2012, 15).

Jari Sarasvuo (2017) sanallistaa Buberin ajatuksen mielestäni ytimekkäästi omassa yhteiskunnallisessa retoriikassaan. Sarasvuo pohtii ihmiskuvan vaikutusta kohtaamiseen.

Hänen mukaansa helpompi ja arkipäiväisempi tapa hahmottaa toinen on Buberin Minä–

Se -sanaparin avulla. Tällöin ihminen määrittelee, arvottaa ja leimaa vuorovaikutussuhteessa toisen sukupuolen, aseman, olemuksen tai jonkin muun määrittävän ominaisuuden mukaan. Tämä tapahtuu yleensä tarkemmin ajattelematta, implisiittisesti ja johtaa ihmiskuvan esineellistymiseen. Esineellistävä suhde toisiin johtaa tarpeeseen kohdella määriteltyä objektia tämän statuksen mukaisesti, jolloin huomaamattaan tulkitsija itsekin muuttuu objektiksi, rooliin, jossa toimitaan roolin edellyttämin tavoin. Objektiksi taannuttuaan tulkitsija vieraantuu omasta ihmisyydestään,

mahdollisuuksistaan siinä missä haavoittuvuudestaankin ja pyrkii selviytymään oletettujen normien mukaisesti roolistaan. (Sarasvuo 2017.)

Jos vuorovaikutussuhde perustuu Minä–Sinä -malliin, jossa ihminen ei enää pyri luokittelemaan ja löytämään omaa asemaansa vaan pyrkii yhteyteen ihmisenä ihmiselle, ei toinen olekaan esineellistämisen myötä typistetty objekti, hyödyn tai haitan lähde vaan yhteyden mahdollistava toinen Minä. Minä–Sinä -vuorovaikutussuhde antaakin suojan ja palauttaa elinvoiman ihmisten välille syntyneen yhteyden kautta. Tällöin ei ole tärkeintä asema tai varallisuus vaan Sinä, joka on arvokas ja tärkeä ollessaan itsensä.

Paradoksaalisesti Minä–Se -”kohtaamisen” epätoivoinen pyrkimys on siihen, mihin yhteys Minä–Sinä -suhteessa pääsee pyytämättä. (Sarasvuo 2017.)

2.2 Kohtaamisen dialogisfilosofinen teoriatausta

Tarkastellessani kohtaamisen määrittelyjä johtamisen kontekstissa päädyin rajaamaan näkökulman eksistentialisen dialogifilosofian kuvaamaan buberilaisen kohtaamisen lähtökohtiin. Tällöin pyrin löytämään tutkimuksia, joissa kohtaaminen ajatellaan olemassa olon näkökulmasta ennemmin kuin menetelmänä. Dialogin tutkimuksista osa tarkastelee buberilaista kohtaamista opettajan ja oppilaan välillä ja osa pohtii asiaa viestinnän näkökulmasta. Yhteistä näille näkökulmille on ajattelun pohjautuminen Martin Buberin kahden sanaparin mukaiseen esineellistämiseen tai aitoon dialogisuuteen.

Kohtaamisen ideaali löytyy dialogisesta suhteesta. Kohtaaminen ja dialogi käsitteinä sisältävät monia erilaisia merkityksiä. Kohtaamisen käsitteen monipuolinen ja runsas käyttö kertoo toisaalta kohtaamisen merkityksestä ja keskeisyydestä, mutta myös sen määrittelyn vaikeudesta (Wihersaari 2011). Kohtaaminen ja dialogi muodostavat merkitysparin, joiden avulla pystytään rajaamaan tarkasteltavaa aihetta.

Kohtaaminen, niin kuin sitä tässä tutkimuksellisessa kontekstissa tarkastellaan, tapahtuu yksilöiden, Minän ja tuon Toisen välillä, Minä–Sinä -sanaparin mukaisesti.

Kohtaamiseen kuuluu ajatus Toisesta, joka on olemassa oleva persoona, toinen Minä.

Minuus on aina osallinen myös toisen todellisuuteen. Ymmärtääksemme tuon Toisen on ymmärrettävä myös oman minuutemme olemisen todellisuus. Yhteinen jaettu todellisuus tulee esille jokaisen yksilön oman todellisuuden kautta ja on aina sidoksissa tiettyyn elämäntilanteeseen. Minän ja tuon Toisen kohtaaminen ei synny itsestään. (Wihersaari

2011, 115.) Kohtaamisen käsitettä on havainnollistanut psykodraaman isänä pidetty Moreno (1912) joka havainnollisti kohtaamisen tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä vaihtoivat silmiä toistensa kanssa oppiakseen tuntemaan toisensa. Morenon ajatuksessa kohtaamisesta minä otan toisen silmät omieni tilalle ja toinen minun silmäni katsellaksemme maailmaa ja toisiamme niillä. (Laine 1997, 7.) Morenon metaforassa tulee mielestäni oivallisesti esille kohtaamisen idea, jota myös Buber runollisella tyylillään tuo esiin. Kohtaaminen ei tapahdu yksipuoleisesti ja vain omista lähtökohdista käsin, vaan siihen tarvitaan ymmärrys, joka syntyy vain silloin kun irtaudumme omista näkökohdistamme ja antaudumme ilman ennakko-oletuksia näkemään asioita toisen näkökulmasta.

Buberilaiseen aidon kohtaamisen tilanteisiin kuuluu aito ja levollinen läsnäolo, toisen kuuntelu ja kuulluksi tuleminen. Kohtaaminen itsessään tapahtuu sydänten välillä.

Aidossa kohtaamisessa Toista ei nähdä objektina, määriteltynä tarkastelun kohteena, kuten ei Minääkään. Minä ja Sinä ovat aidossa kohtaamisessa olemassa omilla ehdoillaan.

Ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen, läheisyys, yhteys, ystävyys ja rakkaus ovat aidon kohtaamisen ideaaleja, joihin ei voi liittyä objektivointia. Dialoginen suhde sisältää myös edelliset ei-objektivoidut seikat ja se on buuberilaisen aidon kohtaamisen ideaali.

(Wihersaari 2011, 115.)

Dialogi ilman kohtaamista voi olla teknistä suorittamista tai dialogiksi naamioitunutta monologia (Wink 2007, 65). Kohtaaminen ja dialogi voidaan ajatella yhdessä tai erikseen, mutta siinä merkityksessä, jossa tässä työssäni tarkastelen yksilöiden välistä kohtaamista, tarvitaan molempia käsitteitä. Edelleen, vaikka käsitteet yhdistetään merkityspariksi, niistä voidaan puhua tutkimuksellisissa yhteyksissä toimintamenetelminä, jolloin dialogi nähdään menetelmänä, jonka kautta kohtaaminen tapahtuu. (Värri 1997. vrt. Vähämäki 2008, 103.) Toisaalta aito kohtaaminen tiukimmillaan erotetaan kokonaan dialogista, koska kohtaamisen saavuttaminen nähdään mahdottomana. (Silkelä 2003).

Tarkastellessani kohtaamista johtajan ja työntekijän välillä dialogisena ja aitona kohtaamisena on minun tehtävä joitakin myönnytyksiä ja rajauksia tutkimuksen mahdollistamiseksi. Buberin Minä–Sinä -sanaparin kuvaama kohtaaminen ei ensinnäkään sisällä asemaa, jolloin jo tutkimuksen lähtökohta – johtajan ja työntekijän välillä on mahdoton. Joudun kuitenkin rajaamaan tarkastelukulmaa tosielämän yhteiskunnassa vallitsevien roolien mukaan, joten vaikka etsin aitoa kohtaamista johtajan

ja työntekijän välillä tunnistan paradoksaalisen aseman tuoman ongelman tutkimusasetelmassa. Pyrin siis tarkastelemaan aitoa kohtaamista yksilöiden välillä asemasta vapaana, vaikka itse asetankin tutkimuksen osapuolet tarkasteluun aseman mukaan. Buberilainen kohtaaminen on läsnäolo, yhteys, ei puhe kahden yksilön välillä.

Näin ollen kohtaaminen on lähtökohdiltaan ontologinen ja kokonaisvaltainen ennemmin kuin menetelmä johtajan tai työntekijän käytössä. Tutkimukseni ei siis ole dialogin tutkimusta diskursiivisesti, vaan ennemminkin hermeneuttista tulkintaa olemisen tavasta ja sen vaikutuksista.

Dialogisen kohtaamisen selventämiseksi on tarkasteltava näiden käsitteiden historiaa tarkemmin. Dialogi on kiinnostanut ihmisiä kautta vuosituhansien ja tunnetun tieteen alkuajoista lähtien dialogia on kuulunut vahvasti filosofisten kysymysten pariin. Heini Winkin (2007) koostama taulukko 1. havainnollistaa miten monella eri tavalla dialogia on vuosien varrella tarkasteltu.

TAULUKKO 1. Erilaiset dialogiin liitetyt uskomukset eri aikakausina (Wink 2007, 98).

Martin Buberin ja Paolo Freiren lähestymistapa dialogiin nähdään ontologisena eli olemiseen liittyvänä lähestymistapana. Tällöin dialogia ei käsitetä metodologisena tai menetelmällisenä kysymyksenä vaan dialogi nähdään kokonaisvaltaisena, eksistentiaalisena ja aitona ihmistenvälisenä kohtaamisena. Dialogin tutkija Paula Erkkilän (2012), mukaan edellisessä jaottelussa painotetaan liiaksi dialogin praktista puolta. Dialogia voidaankin tarkastella suurten filosofien taholta myös ontologisena lähestymistapana, jolloin kohtaaminen nähdään olemisen todellisuutena. Toisaalta dialogi voidaan nähdä menetelmällisenä keinona, jolloin dialogi on opeteltavissa oleva taito. Dialogifilosofit on esitetty kuviossa 1.

KUVIO 1. Tiedeyhteisöissä eniten siteeratut dialogifilosofit 1800-luvun lopulta 2010-luvun alkuun.

(Erkkilä 2012, 40)

Freire (1993) liittää dialogiin kiinteästi reflektion ja toiminnan. Aito sana sisältää hänen mukaansa aina teon ja voi muuttaa maailmaa, mutta epätosi sana, ilman toiminnan ulottuvuutta muuttuu pelkäksi verbalismiksi, jutusteluksi. Toisinpäin ajateltuna ilman reflektiota sana muuttuu pelkäksi toiminnaksi toiminnan itsensä vuoksi eikä dialogi ole mahdollista. (Wink 2007, 66.) Freire pitää dialogia ihmisten välisenä kohtaamisena.

Dialogisen kohtaamisen syntyminen edellyttää nöyryyttä, uskoa, luottamusta, toivoa, rakkautta ja kriittistä ajattelua. Dialogia ei ole ilman rakkautta elämää, maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Näin ollen Freire pitää rakkautta samanaikaisesti sekä dialogin perustana että itse dialogina. (Wink 2007, 67.)

Martin Heideggerin filosofinen ajattelu ei kohdistunut kielelliseen vuorovaikutukseen yksilöiden välillä, vaan käsitteli maailman sisäisen olevuutta käsillä olevan moninaisuuden muodostaman ääreisyyden kautta. Heideggerille olevaisuus paljastuu yksilöiden kanssakäymisessä vuorovaikutuksen perusteella. (Heidegger 2000, 137-138.)

Lev Vygotski puolestaan loi teorian lähikehityksen vyöhykkeestä, joka edellyttää keskustelijoiden samanmielisyyttä ja pyrkimystä toisen ymmärtämiseen kehittymisen mahdollistamiseksi. Toisen kohtaaminen nousee Vygotskin ajattelussa esille, mutta kohdistuu tietoisuuteen, jonka esille nostamiseen dialogilla pyritään. Näin ollen dialoginen kohtaaminen ei ole avoin vaan päämäärään pyrkivä. (Vygotski 1982, 233.) Ludwig Wittgenstein puolestaan tarkasteli kielen rakenteita, mutta ei ollut kiinnostunut kohtaamisen tapahtumasta (Erkkilä 2012, 40). Mihail Bahtin kiinnitti dialogisuuden tutkimuksessaan huomiota juuri dialogisiin suhteisiin ja erikoistui tutkimaan Dostojevskin kirjallista tuotantoa. Hänen dialogin kiinnostuksensa kohdistui kirjalliseen ilmaisuun kohtaamista edellyttävän puheen sijaan. (Erkkilä 2012, 40.) Tutkimuksessani dialoginen kohtaaminen nähdään ensisijaisesti ihmisten välisenä kielellisenä olemiseen liittyvänä, enemmän asenteena kuin menetelmänä.

Buberin ajattelun lähtökohdat ovat eksistentiaalisessa filosofiassa ja fenomenologisen tutkimustradition edustajat ovat kiinnostuneet hänen ajattelustaan muun muassa kasvatustieteessä, hoitotieteessä ja sosiaalityöntutkimuksissa (Mönkkönen 2002, 37).

Hallintotieteellisessä tutkimuksessa Buberin filosofiaa ei ole juurikaan käytetty. Buberin dialoginen filosofia on syväluotaavaa, ihmiskäsitykseen ja olemassa olon perusteisiin uppoutuvaa ajattelua. Tämän syvällisen ja kokonaisvaltaisen kohtaamisen perusolemusta voidaan sen ymmärtämisen kautta kehittää myös taidoksi. Värrin (1997) mukaan dialogisuus on luonteeltaan eettinen asenne, joka voidaan kehittää kohtaamisen taidoksi.

Kohtaamisen tunnusomainen piirre on hänen mukaansa se, että ihminen tulee kuulluksi ja ymmärretyksi omista lähtökohdistaan. (Värri 1997, 67.) Se mitä kukin voi omalla tahollaan tehdä on tunnistaa tämän luontoonsa kuuluvan esineellistämistaipumuksen, tunnistaa aktuaalit esineellistämiskokemukset siksi mitä ne ovat ja saattaa siten esineellistäminen tietoiseen kontrolliin. Olennaista on, se kumpi puoli itsessä on vallitsevana - esineellistävä vai kohtaava puoli. Oman ihmiskäsityksen ja kohtaamisen tavan tunnistamisen kautta voi pyrkiä halutessaan kohti kohtaamisen maailmaa. Buber itse tunnisti kohtaamisen olemuksen tärkeyden omassa kokemuksessaan opiskelijan kanssa Frankfurtissa ja tämän ”epäkohtaamisen” seurauksena hän kiinnostui kohtaamisen olemuksesta, kokonaisvaltaisesta läsnäolosta.

Eksistentiaalinen näkökulma osoittaa, että vuorovaikutus on ennen kaikkea kohtaamista ja suhde ihmisten välillä, kuten se on myös informaation siirtämistä. Tyypillisen

näkökulman ollessa, että organisaatioiden viestintä on lähinnä asioiden hoitamista ja keskustelua, joihin liittyy implisiittisesti määräytyviä aktiivisia ja passiivisia rooleja.

(Ashman & Lawler 2008, 254.)

Eksistentiaaliset ihmiset, jotka etsivät elämälle ja olemiselle tarkoitusta, kokevat maailman välittömästi ja ovat aina aktiivisia osallistujia ympäröivän maailman tapahtumiin, vaikka eivät ehkä haluaisi olla. Samoin maailmaa ei voi muuttaa kohtelemalla sitä objektiivisesti, siinä on elettävä. Tämän kautta voidaan ajatella myös johtajien roolia organisaatioissa. Työntekijät eivät muodosta vain yhtä homogeenista joukkoa, joka odottaa johtamista, vaan jokainen on yksilö ja ainutlaatuisuudessaan erilainen. Johtajuus näyttäytyy tällöin enemmin dynaamisena prosessina, kuin lineaarisena suhteena johtajien ja työntekijöiden välillä. (Ashman & Lawler 2008, 258- 259.)

Minä–Se -sanapari edustaa ulkopuolista tarkkailijaa, jolle toiset edustavat joitain, kuten hyötyä tai ehkä haittaa. Se edustaa objektia, jossa ei ole olemassa-olon tilaa, vaan sitä kuvaa vieraantumisen tunne ja tarkoituksettomuus. Minä–Sinä -suhdetta kuvaa yksilöllisyys, jossa voi kohdata toisen aitona ja oppia ymmärtämään häntä näissä kohtaamisen hetkissä. (Ashman & Lawler 2008, 260-262.) Buber tunnistaa kolmenlaista vuoropuhelua. Ensinnäkin on aito dialogi, jossa jokainen osallistuja pyrkii luomaan aidon ja elävän suhteen toisiin. Toiseksi on teknistä vuoropuhelua, jossa tavoitteena on objektiivinen ymmärrys. Viimeisenä Buber esittää ajatuksen monologista, jossa osapuolet pitävät yksinpuhelua, kuvitellen tulleensa kuulluiksi. (Buber 2002, 22.) Dialogi on vastavuoroista ja se liittyy kohtaamisen tilanteessa molempien osallisten merkitysmaailmaan ja yksilöiden ainutkertaiseen todellisuuskokemukseen siinä ajallisessa kontekstissa, jossa he elävät. Dialogia voidaan käyttää vallan välineenä, jolloin kohtaaminen muodostuu Minä–Se -sanaparin mukaisesti esineellistäväksi ja voi olla toista alistavaa. (Wihersaari 2011, 162.) Aitoa kohtaamista on puolestaan kuvattu fenomenologis–eksistentiaalisen filosofian näkökulmasta runollisen kauniisti prosessiksi, jossa erilaiset maailmasuhteet kohtaavat ja toisensa kohtaavat avautuvat toiselle persoonalle, toiselle Sinälle, horisonttien yhteensulautumisessa. Wihersaari kuvaa kohtaamista Levinasin termein hyppynä äärettömyyteen, josta palautuessaan subjekti kokee sisäisen maailmansa uudenlaisina merkityksinä. Toisin sanoen kohtaamisessa

toinen vaikuttaa toiseensa minuuden uutena löytymisenä toisen ihmisen hyväksynnän kautta. (Wihersaari 2011, 162.)

Kohtaaminen tapahtuu organisaatioissa dialogisen vuorovaikutuksen kautta. Ilman dialogia kohtaaminen ei voi olla aito. Se voi olla monologi, joka mielletään hierarkkisen organisaation ”sanelupolitiikaksi”, jonka suunta on ylhäältä alaspäin. Tällöin työntekijän tehtävä ja rooli on kuunnella ja toteuttaa, syvällisen tiedon työnsisällöstä ja sen vaatimuksista jäädessä passiivisiksi miellettyjen työntekijöiden ”salaisuudeksi”.

Monologi sinänsä ei ole huono asia. Monologin tavoite on faktatietojen hallinta, jolloin se vastaa tarpeeseen omassa kontekstissaan, mutta vuorovaikutuksen näkökulmasta monologi ei luo yhteyttä keskustelijoiden välille (Wihersaari 2011,159). Buberin Minä–

Se -sanaparin kuvaama vuorovaikutussuhde voidaan määritellä monologiseksi, jolloin toinen kohdataan objektina (Piippo, Jantunen & Suhola 2014, 204).

Aidon dialogisen kohtaamisen kautta syntyy mahdollisuus kehittää aidosti työtä. Tällöin kohtaamisen tilanteissa työntekijälle syntyy mahdollisuus jakaa omia arvokkaita huomioitaan ”ylöspäin” avoimessa ja tasavertaisessa vuorovaikutussuhteessa.

Perinteinen hierarkkisuus hälvenee ja moniammatilliselle yhteistyölle sekä verkostoitumiselle syntyy mahdollisuuksia. Tutkimuksissa on havaittu työntekijöiden yksilöllisen kohtaamisen, kannustamisen ja vastavuoroisuuden vaikuttavan positiivisesti työntekijöiden motivaatioon ja innovatiivisuuteen. Johtajan taholta toteutuvan avoimen vuorovaikutuksen on havaittu vaikuttavan osaltaan myös työntekijöiden avoimuuteen ja rohkeuteen nostaa esille esimerkiksi organisaatiolle merkityksellisiä epäkohtia, joilla on merkitystä koko organisaation menestykseen. (Kalliomaa 2009; Syvänen, Tikkamäki, Loppela, Tappura, Kasvio & Toikko 2015, 26-27, 271.)

Seuraavassa luvussa paikannan aluksi tutkimukseni hallintotieteen viitekehykseen ja tuon esille kirjallisuudesta löytyneitä johtamisen teorioita, joissa yksilöllisen kohtaamisen näkökulma nousee esille.

3 JOHTAJAN JA TYÖNTEKIJÄN VÄLINEN KOHTAAMINEN JOHTAMISTEORIOISSA

3.1 Inhimillisen organisaatiotutkimuksen taustaa

Hallintotieteen historiallisessa viitekehyksessä voidaan puhua tämän tutkimuksen sijoittuvan inhimillisen organisaatiotutkimuksen pariin. Inhimillisen organisaatiotoiminnan ja –käyttäytymisen historialliset lähtökohdat ulottuvat 1900-luvun alkuun Fredrick W. Taylorin tieteellisen liikkeenjohdon teorian kritiikkiin, jolloin Fayolin johtamisen yleinen teoria ja Mary Parker Folletin esiintuomat näkökulmat henkilöstön tarpeista ja osallistavan päätöksenteon merkityksestä synnyttivät organisaatiokäyttäytymisen tutkimuksen. Follett nosti johtajan ja työntekijän välisen suhteen johtamisen ytimeen (Syväjärvi 2005, 17-18; Seeck 2008, 128-129). Hawthornen tutkimukset Elton Mayon johdolla osoittivat organisaatiotoimijoiden huomioimisen tärkeyden. Organisaatiokäyttäytyminen onkin nykyisin oleellinen osa modernin hallintotieteen opetusta ja tutkimusta. (Syväjärvi 2005, 17-18.)

Organisaatiokäyttäytymiseen liittyvä inhimillinen lähestymistapa ja halu ymmärtää yksilön, ryhmän tai organisaation toimintaperiaatteita pohjautuvat monitieteelliseen taustaan. Teoria, mallit ja metodologia rakentuvat esimerkiksi psykologian, sosiologian, sosiaalipsykologian ja hallintotieteen pohjalta. Vuosituhannen lopulla vilkastuneessa yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa talouden globalisaatiosta on herännyt kiinnostus sosiaalisen ulottuvuuden tarkasteluun. Taloustutkimusten mukaan jotkin toimintaympäristöt näyttävät kykenevän jatkuvasti ylläpitämään muita nopeampaa kasvua, jolloin talouskehityksen ja kasvaneen hyvinvoinnin myötä on kiinnitetty huomiota sosiaaliseen pääomaan työvoiman määrän lisäksi. (Ruuskanen 2001, 1;

Syväjärvi 2005, 18, 37-38.) Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan sosiaalisten suhteiden ulottuvuuksia, joita ovat sosiaaliset verkostot, normit ja luottamus. Näiden voidaan katsoa tehostavan yksilöiden tavoitteiden toteutumista tai talouden toimintaa edistämällä verkoston jäsenten välistä sosiaalista vuorovaikutusta ja toimintojen järjestämistä (Ruuskanen 2001,1). Sosiaalisen pääoman lisäksi inhimillisen pääoman käsite nousee esille esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön raportissa (2015), jossa Riitta-Liisa Larjovuori, Marja-Liisa Manka ja Sanna Nuutinen nostavat inhimilliseen pääomaan liittyvän huomioimisen esille, kun tavoitteena on hyvä tulos ja työntekijöiden työhyvinvointia tukeva organisaatio. Organisaation inhimillisellä pääomalla tarkoitetaan

raportissa henkilöstöresursseja, jotka edesauttavat organisaation menestymistä.

(Larjovuori, Manka & Nuutinen 2015, 31.) Näissä tutkimuksissa työntekijän arvo nähdään organisaation toiminnan määrittämänä.

Perinteisessä mielessä johtamisen tutkimus keskittyy johtajien ominaisuuksiin, piirteisiin tai toimintatapoihin sen sijaan, että johtamista ja johtajuutta tarkasteltaisi vuorovaikutuksen näkökulmasta ennemminkin prosessina, jossa johtaja ja työntekijät toimivat yhdessä. (Fairhurst 2004, 197–198). Johtajan ja työntekijän välinen vuorovaikutus on kuitenkin tärkeä osa johtajuutta ja työyhteisötaitoja. Johtamisen modernit näkökulmat korostavatkin johtamisen vuorovaikutusta. Vuorovaikutussuhteilla työyhteisöissä on merkittävä vaikutus organisaatiotasolla hyvinvoinnille, kuin myös yksittäiselle työntekijälle. (Hedman & Valkonen 2013, 1-3.)

Johtajan ja työntekijöiden suhdetta on tarkasteltu vuosien saatossa laajasti monesta näkökulmasta. Johtamisen näkökulmassa korostuvat erilaiset johtamistyylit, niiden muutos historian kontekstissa ja yhteiskunnallisen tilanteen muutokset heijastuvat johtamistutkimukseen. Johtamistyylillä tarkoitetaan johtajan käyttäytymistä, jolla hän omalta osaltaan pyrkii vaikuttamaan työntekijöihinsä edistääkseen yhteiseen tavoitteeseen pääsyä. (Kinnunen, Perko & Virtanen 2013, 60). Jako ihmisten (leadership) ja asioiden (management) johtamiseen on perinteinen tapa hahmottaa johtamista, vaikka loppujen lopuksi kaikki johtaminen tapahtuu ihmisten kautta (Aro 2018, 72).

Asiajohtajien ajatellaan keskittyvän aikatauluihin, suunnitelmiin ja budjettiin. He pyrkivät hallitsemaan sekä resursseja että riskejä. Ihmisten/henkilöstön johtajien puolestaan ajatellaan keskittyvän henkilöstön motivointiin, tiimityöhön ja sitoutumiseen.

Kuitenkin hyvän johtajan on pystyttävä tilanteen mukaan ajattelemaan ja toimimaan sekä management että leadership mallien mukaan, jolloin asiat hoituvat ja tulosta syntyy, työntekijöiden työhyvinvoinnin ja voimavarojen tilannekohtaisen johtamisen mukaan huomioiden työntekijät yksilöllisesti.

Perinteisiksi miellettyjen asiajohtajien tai kuten Bass (1990) asiajohtamista kuvasi transformationaalisen johtamisen teoriassaan, transaktionaalisten johtajien kiinnostus kohdistuu pääasiassa liiketoiminnallisiin seikkoihin kuten suorituksiin ja palkkioihin. He eivät painota johtamisessaan työn merkityksellisyyttä, toisin kuin leadership -tyyppiset johtajat. Suomennettujen termien mukaisesti asioiden johtaja keskittää huomionsa johtamisessa asioihin ja ihmisten johtaja pyrkii johtamaan asioita ihmisten kautta,

kiinnittäen enemmän huomiota inspiroimiseen, haluten työntekijöiden tuntevan olevansa arvokkaita organisaatiolle. Näiden merkityksien luomisen kautta esimerkiksi transformationaaliset johtajat käyttävät tunteita motivoimisen kanavana. (Glasø &

Einarsen 2008, 483.)

Työntekijän roolia korostavaa näkökulmaa vuorovaikutussuhteessa on tutkittu muun muassa organisaatiokansalaisuuden ja alaistaitojen tutkimuksissa. Johtajan ja työntekijän välinen suhde muodostuu kuten kaikki suhteet suorovaikutuksessa (Rouhiainen- Neuhäusener 2009). Vuorovaikutuksessa ovat osallisena molemmat osapuolet ja yhtälailla se on johdon kuin työntekijöidenkin vastuulla oleva asia (Hujala 2008, 120).

Muutoksen hierarkkisesta ja autoritaarisesta johtamisesta kohti dialogista henkilökohtaisempaa kohtaamista ja kumppanuutta on osittain aikaansaanut organisaatioiden jatkuva muutos, johon on pyritty vastaamaan yhtenään vaihtuvin johtamistrendein (Lappalainen 2012, 13).

KUVIO 2. Näkökulmia johtamiseen (Hoffren 2019, 25).

Yllä on havainnollistettu kaksi näkökulmaa siitä, miten johtaminen voidaan määritellä prosessina tai johtaja yksilön kautta (ks. kuvio 2). Vaikka tarkastelen tässä tutkimuksessa johtamisen teorioita, jotka lähtökohtaisesti ovat johtajan taipumuksia ja ominaisuuksia tarkastelevia, ymmärrän johtamisen kuitenkin tapahtuvan juuri vuorovaikutuksen kautta.

Tällöin johtaminen ei ole yksin yrittämistä, vaan se muodostuu vuorovaikutuksessa johtajan ja työntekijän välillä. Tämän molemminpuolisuuden vaikutuksen johtajuuteen ja johtamiseen huomaan johtamisen teorioissa kovin yksipuoliseksi, joten lisään tarkasteluun työntekijöiden näkökulmaa edustavat teoriat organisaatiokansalaisuudesta sekä alaistaidoista. Näiden lisäksi nostan teoriaosuudessa esille vuorovaikutuksen molemminpuolisuuteen pohjautuvan LMX-teorian.

Johtamisen teorioissa työntekijän ja johtajan välistä kohtaamista on tarkasteltu dialogisen johtamisen tutkimuksissa. Dialogin lähtökohtana on osapuolten välinen tasa-arvo ja kunnioitus. Dialoginen kohtaaminen nähdään menetelmänä, joka muodostuu onnistuessaan syväkuuntelusta, yhdessä ajattelusta, oppimisesta ja ongelmanratkaisusta.

Aito dialogi on valjastettu tuloksellisuuden, työelämän laadun ja innovatiivisuuden kehittämiseksi organisaatioissa. (Syvänen ym. 2015, 9.) Dialogisen johtamisen viitekehykseen ovat vaikuttaneet transformationaalisen, palvelevan johtamisen, arvostavan johtamisen ja dialogisen johtamisen teoriat ja lähestymistavat (Syvänen ym.

2015, 25-28). Dialogisen johtamisen viitekehystä on rakennettu laajassa suomalaisessa dialogisen johtamisen tutkimusohjelmassa Dinnossa. Tutkimusohjelmassa edellä mainittuja johtamisen teorioita ja lähestymistapoja on analysoitu erityisesti myönteisten tuloksellisten, työelämän laadun ja innovatiivisuuden yhteisvaikutusten osatekijöiden osalta. (Syvänen ym. 2015.)

Esittelen seuraavissa alaluvuissa dialogisen johtamisen taustalla vaikuttavia johtamisen teorioita, pääpainon ollessa transformationaalisessa johtamisen teoriassa. Vaikka ajallisesti ensimmäisenä on esitetty palvelevan johtamisen näkökulma, on transformationaalista johtamista ja sen vaikutuksia työyhteisöihin tutkittu selkeästi eniten. Transformationaaliseen teoriaan pohjautuu myös alaluvuissa esitelty arvostavan johtamisen teoria. Palvelevalla johtamisella ja autenttisella johtamisella on keskenään samankaltainen aitouteen perustuva näkökulma. Autenttisen johtamisen teoria perustuu full range leadership- näkökulmaan, joka rakentuu osaltaan myös Brunsin (1978) luomaan transformationaaliseen johtamisen teoriaan. Näistä syistä kuvaan

transformationaalisen johtamisen teorian perusteellisemmin, ymmärtääksemme yksilöllisen kohtaamisen merkityksen myös myöhemmissä johtamisen teorioissa.

Kohtaamisen näkökulmasta yksilöllisyys, tasa-arvoisuus ja ainutlaatuisuus tuovat haasteen johtamiseen. Transformationaalinen teoria ei juurikaan korosta on johtajan ja työntekijän välisen suhteen ainutlaatuisuutta. Työntekijät eivät muodosta yhtä homogeenista johtamista odottavaa joukkoa, vaan jokainen on omanlaisensa yksilö.

Leader-member exchange (LMX) -teoria huomioi työntekijöiden yksilöllisyyden ja teoriassa käsitellään ainutlaatuisuutta johtajan ja työntekijän välisessä suhteessa. Tältä osin tuon LMX-teorian tarkasteluun johtajan ja työntekijän ainutlaatuisen suhteen näkökulmasta. Näiden lisäksi sivuan lyhyesti työntekijän ja johtajan kohtaamista estäviä näkökulmia, kuten laissez faire- johtamista ja tuhoavaa johtamista. Lopuksi tarkastelen kohtaamista myös työntekijöiden osuutta korostavaa organisaatiokansalaisuuden teoriaa.

3.2 Transformationaalinen johtaminen

Transformationaalinen johtamisen teoria (Burns 1978) avasi uuden näkökulman johtajuuteen (Syvänen ym. 2015, 25). Johtamisen tutkimuksissa puhutaan jopa paradigman muutoksesta, uuden paradigman synnystä, jonka voidaan katsoa alkaneeksi James MacGregor Burnsin teoksesta Leadership (1978) (Kalliomaa 2009, 81). Burnsin tuolloin käänteentekevä ajatus oli työntekijän ja johtajan välisen suhteen vastavuoroisuus.

Tätä ennen johtaminen nähtiin vahvasti hierarkkisena asemana, jossa johtaja määräsi ja työntekijät tekivät määräysten mukaan. Työntekijät nähtiin passiivisina vastaanottajina johtamisen tapahtuessa heidän ulkopuolellaan. Vastavuoroisuuden ajatus korosti johtajuuden rakentumista, ei niinkään annetun aseman mukaan vaan rakentumisena juuri vuorovaikutuksessa, kuten edellä Hoffrenin kuvion 2 vasemman puoleisessa mallissa esitetään. Tällöin eri asemissa toimivien ihmisten välinen aito ja avoin vuorovaikutus mahdollistaa yhteisten päämäärien saavuttamisen. Johtamistapa korostaa työntekijän ja johtajan välistä luottamusta, esimerkillisyyttä, yksilöllistä dialogista kohtaamista ja yhteistoimintasuhdetta, joka muodostuu syvälliseksi kumppanuussuhteeksi (Syvänen ym.

2015, 25).

Toisaalta johtamissuhteen kehittyminen kumppanuudeksi osaltaan myös lähentää olemassa olevia suhteita ja parantaa molempien osapuolien yhteistyötä ja motivaatiota