Osa elämäni kirjoa · DIGI

C 'Sinikka (£Pohf;onen

Osa elämäni kirjoa

<§M

tään vuosia painaneet muistot.

Niistä on SINIKKA POHJO­

NEN koonnut seuraavan tari­

nan.

Laatokan saaresta

Olen Martta Harju o.s. Alvoit- tu, syntynyt 29.6.1916 Salmin pitäjän Lunkulan saaressa, Hiivan kylässä. Kouluun oli kolme ja puoli kilometriä, 10 kilometriä mantereelle kirk­

koon ja 15 kilometriä omasta rannasta Venäjän rajalle. Ran­

nasta mantereelle oli kilomet­

rin levyinen salmi, josta sou­

dettiin yli, tai hevosellakin voi sen ajaa, koska vettä oli niin vähän. Silta tuli ennen­

kuin täytin 15 vuotta. Viimei­

sinä vuosina jopa linja-auto kulki lähelle kotiani.

Säämingin emäntäkou­

luun läksin 16-vuotiaana.

Koulu kesti vuoden ja sen jäl­

keen olin muutaman vuoden kotona. Kesällä 1939 olin Va­

lamon hotellin kesäravinto-

lassa ja syksyllä pääsin Sortavalan Hospitsin ravintolaan, jossa olin töissä kunnes sota alkoi.

Evakkotielle

En nähnyt sitä surkeata kotoa lähte­

mistä, laumalähtemistä, kun sotamie­

het kiristivät jokaista kiirehtimään. Ta­

lot tyhjiksi!

Helmikuun toisena päivänä 1940 tuli pommitus, joka tuhosi Sortavalan kaupungin melkein maan tasalle. Mi­

kään ei toiminut, ei poliisilaitos, ei meidän ravintola, ei mikään. Kaikki oli sekaisin. Johtaja tuli ja sanoi: Kuule Kalla, minä otan sinut mukaani. Men­

nään Lauritsalaan sukulaispaikkaani, Kivekkään pappilaan, siksi aikaa, kun-

Istum assa aina yhtä tyytyväinen täti- K arjalainen. O ikealla k arjakko ja va­

semmalla M a rtta -emäntä.

nes tämä sekaannus täällä on selvinnyt.

Lähdimme heti yöllä. Kun pääsim­

me Lauritsalaan, sinne tuli pommitus, ja johtajatar lähti kotiinsa Helsinkiin.

Minun tieni toi minut Saarijärven pitä­

jän Mahlun kylään, Lehtoniemen ta­

loon, jonne vanhempani ja sisareni oli evakuoitu.

Oli luminen helmikuu 1940, kun nousin linja-autosta Mahlulla. Sisareni oli luomassa tietä saunalle. Lunta oli hänen olkapäihinsä asti, mutta tunnis­

tin hänet kumminkin sieltä lumimon- tusta.

Sisareni oli uskonut huhuihin, kuinka monet olivat nähneet minut ai­

van muualla kuin Sortavalassa, eikä hän ollut kirjoittanut ennenkuin tam­

mikuussa, jonka perusteella sitten osa-

* 1 sin tulla heidän luokseen. Van­

hempani tapasin nyt ensi ker­

ran syksyn jälkeen. Heidän luonaan olin muutaman viikon ja sain valtiolta leipärahaa huoltokortilla.

Elämä jatkui

Pääsin Marttalaan tarjoilijaksi.

Minulla ei ollut vielä "linjavi- koja”, ja iltaisin Marttala oli täynnä nuoria naisia ja miehiä.

Se oli oikeata elämää. Ehdin olla siellä vähän toista viikkoa, kun lottien edustajat, rouvat Söderström ja Saarinen tulivat käymään luonani. He olivat kuulleet, että olen emäntäkou­

lun käynyt, ja nyt oli vanhain­

kodista, silloin sanottiin kun­

nalliskodista, emäntä lähtenyt pois. Minun piti lähteä sinne.

En olisi millään halunnut Marttalasta pois. Puolipakosta kuitenkin lupauduin. Olin 23- vuotias.

Yhdeksän raskasta kuukautta

Kunnalliskodissa ollut aikani on ollut yksi vaikeimpia elämän kouluvuosia.

Kun on lähtenyt työpaikasta, hotellista, jossa vietiin jokaiselle tilaajalle hieno kahden, kolmen, neljän, viiden ja kuu­

den lajin leikkelelautanen, ja nyt yht’äkkiä kunnalliskodin emännän vir­

ka: Höllöä, höllöä, höllöä ja suolasta.

Minä huolehdin erikoisesti henki­

lökunnan ruokailusta. Sitä varten oli oma huone, ja heille tehtiin aina vähä parempata. Esimerkiksi aina oli voita ja kahvin kanssa pullaa.

Ruokakuntaa oli yli 150 henkeä.

Keittiöapulaisena oli topakka Miina Laiha, joka oli ollut siellä vuosia ja hallitsi ruokakomennon. Ei siinä mi­

nua tarvittu. Keittiön nurkassa oli suu­

ri, siihen kiinteäksi muurattu muuripa­

ta, jossa Miina keitti perunat, puurot,

11

vellit ja höllöt. Höllö oli kuumassa juoksutettua maitoa, joka sai olla ha- pantakin. Joskus siihen lorautettiin se­

kaan piimää tai oikeata maitoakin.

Samassa padassa Miina imelöitti pohjan suuruskaljaan, joka oli aina hoidokeille ruokajuomana. Maito oli enempi säännöstelty, mutta sitä ja voita oli, koska oli oma karja. Oli karjakko­

kin. Hernekeitto oli aina torstaisin, jol­

loin minulla oli vapaapäivä.

Keittiössä oli myös puuhella, jolla laitoin henkilökunnan ruoan. Siinä teh­

tiin myös suolanen eli itsesuolatusta si­

anlihasta tehty kastike. Arvo-niminen hoidokki toi aina perunat. Liha- tai ka- lakeittopäivänä oli perunankuorimis- talkoot. Siihen osallistuivat aina vir- keimmät mummot yläkerrasta. Se oli juhlallista. Muistaakseni heille annet­

tiin kahvitkin. Yleensä ne hoidokit, jot­

ka kykenivät, ottivat osaa talon töihin, marjassakin jotkut kävivät.

Arkista elämää

Keittiön lasista aina seurasin, kun Til- da Konttinen, hoidokki, juoksi aamu­

varhaisella keittiön vastapäätä olevaan leipomorakennukseen. Kaikki leipä, niin vehnä- kuin ruisleipä leivottiin siellä sekä henkilökunnalle että hoido­

keillekin. Tildalla oli vastuu koko ruo- kavahvuudesta. Hän leipoi harva se päivä, ei ehkä pyhänä. Joku hoidokki kenties pystyi auttamaan esim. tuomal­

la puita.

Kun Tilda oli tehnyt päivätyön lei­

pomossa, niin sitten hän "levätessään”

pyyhki johtajattaren kahden huoneen lattiat. Muistan kuulleeni, että Miina ja Tilda saivat viisi markkaa päivässä palkkaa. Tilda oli tehnyt kaksi lasta, ja Miinallakin oli näitä isättömiä rakkau- denhedelmiä. Lapset olivat lastenko­

dissa, eivät he niitä muuten pystyneet huoltamaan.

Isäntä, Aatto Oinonen hoiti kun­

nalliskodin viljelyksiä. Hän asui punai­

sessa tuvassa, jossa oli myös verstas ja työtiloja. Hoidokki Tilda Koskinen oli isännän yksityispalvelija. Hän piti huo­

neet hyvin siistinä eikä päästänyt mui­

ta naisia sinne.

Oli sauna ja pesutupa, mutta en tiennyt niistä mitään, koska ne eivät kuuluneet vastuualueeseeni.

Varsinaisessa päärakennuksessa eteisestä vasemmalle oli johtajattaren asunto, keittiö ja ruokasali. Oikealla oli sairasosasto, jonka yhteydessä oli

hoitajattaren huone. Hoidokkien huo­

neet ja emännän eli minun huoneeni olivat yläkerrassa.

Yläkerrassa omassa huoneessaan asui myös ennen minun ja edellisen emännän tuloa ollut, nyt eläkkeellä oleva emäntä. Hän tuli syömään henki­

lökunnan ruokalaan. Aina hänellä oli kaunis puhdas esiliina, jossa olivat rimpsut sen ajan tavan mukaan. Arvo­

kas asia minusta oli, että hänelle annet­

tiin kunnia kuulua edelleen henkilö­

kuntaan.

Ruokailu

Ruokasalissa oli viisi suurta pöytää.

Siellä oli vakituisena apulaisena Ester, nykykielellä sanottuna vähän kehitys­

vammainen, mutta topakka tyttö. Hän ei tuntenut kelloa, joten hänelle sanot­

tiin:

- Kun viisari menee tuonne, alat kattaa.

Se kävi kuin koneella, uskollisesti:

lautaset, leipäannokset, maito, kalja. Ei sitäkään annettu määrättömästi. Yksi unitautinen tuli aikaisemmin ja nojasi keittiön ovenpieleen ja siinä nyökytte- li:

- Kun viisari on tuossa, soitat kel­

loa eli kongia!

Kongi kumahti, ja silloin yläker­

ran täysinäisistä huoneista alkoi virrata väkeä, ja pöydät täyttyivät. Se vanhus­

ten virta yhteiseen ruokailuun kävi ihan minun sydämeni päälle, ja tein siinä itselleni lupauksen, ettei minun äitini tartteis tuossa jonossa olla. Tä­

män äänettömän lupauksen jouduin myöhemmin täyttämään.

Sairasosaston ja ylätalon mielisai- rasosaston hoitajat hoitivat ruokailun näissä tiloissa. Ruoka vietiin meiltä, ja astiat tuotiin takaisin pestäviksi. Sain Miinalta hyvän opin. Hän pesi astiat ja huuhtoi ne sitten niin kuumassa vedes­

sä, että käytti puukauhaa, kun ei niihin voinut käsin koskettaa. Samat astiat palautettiin aina ylätaloon takaisin.

Tunteet kuuluivat sielläkin elämään

Johtajatar oli kovasti ihastunut isän­

tään, mutta isäntä käyttäytyi aina hyvin korrektisti ja hienotunteisesti.

Toinen rakastumisen kohde oli Mahlulta Otto Parantainen, tosi usko­

vainen. Hilja-hoidokki rakasti Ottoa ja

kulki sen perässä.

Minun keittiössäni oli apuna mm.

Pikku-Esteri. Aina kun henkilökunnal­

le leivottiin pullaa, annoin näille apu- laisilleni pullat oman käden oikeudel­

la, vaikka ei olisi saanut antaa. Kerran Esteri oli pannut oman pullansa laatik­

koon, mutta Miina oli älykäs ja tuli kuiskuttamaan minulle.

- Kahtoopas emäntä, Esteri pani pullan laatikkoon, ei syöny ite.

Esteri meni laatikolle ja näytti mi­

nulle. Pieni ihminen ku oli, nousi var­

pailleen ja kuiskas:

- Vien sen Otolle! En ollu ankara.

Sai viijä, ei siitä tehty pilkkanaurua.

Ylätalon hoitajan luona kävi miesvie­

ras Kalmarista. Mieleeni on jäänyt hä­

nen housujensa leveät lahkeet. Hän ni­

mittäin joutui kulkemaan keittiön ik­

kunan alitse. Toinen sairaanhoitaja avasi miesvieraalle aina ikkunan.

Näin sielläkin oli rakkautta ja tun­

teita joka puolella. Oli kiusoittelua ja leikinlaskuakin.

Ylätalossa tokeva Hanna-hoidokki hoiti siellä siivouksen ja kerran Hille- vi-hoitaja oli kiusoitellut Hannaa vä­

hän suututaakseen tämän. Hoitaja tuli nauraen ja kertoi, mitä Hanna oli sano­

nut: Minä en oo niin hullu, että käyn sinun kanssa riitelemmään.

Usein Hanna juoksi ylätalosta ja huudahti:

- Anna kuppi kahvia, niin minä tanssin ja laulan! Minä annoin, mutta jos johtajatar sattui paikalle, niin tulipa mykkä hiljaisuus. Ei saanut antaa kah­

via eikä tanssittaa. Hanna oli hauska, iloinen ihminen ja lauleli "ensimmäi­

nen likka, toinen likka” j n e .. .

Toinen hoitajatar koetti opettaa minua tupakoimaan, mutta se loppui alkuunsa.

Henkilökunnan puolella isännällä kävi vieraina Mattilan Heikki, Rutasen Matti ja Järvis-Matti. Heille aina tar­

jottiin kahvia.

Omat tunteeni

Itse elin sydämessäni matalaa kautta.

Ei ollut mitään miesystävää. Minulle riitti se ahdistava elämän tunne, mikä siellä ympärillä oli. En halunnut ottaa osaa mihinkään ulkopuolisiin rientoi­

hin. Elin kokonaan siinä henkisesti ras­

kaassa ilmapiirissä. Tämän keittiöapu­

laisen Miinan elämä minua erikoisesti puhutteli. Miten raskaan työn hän teki!

Kaiken hän osasi, ei siinä minun neu­

12

M artta 80-vuotisjuh- lapäivänä Koivulah- den rappusilla.

vojani tarvittu. Miina oli ihminen, jolle olisin antanut kultaisista kultaisimman mitalin, jos se olisi ollu minun vallas­

sani.

Lauri

Vanhempani ja sisareni asuivat siis Lehtoniemessä, ja tammikuussa 1940 sisareni toi sinne vastasyntyneen vau­

van. Sisareni kertoi, että talossa oli poikamies, mutta hänkin oli siellä jos­

sakin. Kun sitten olin kunnalliskodissa töissä, tuli sinne alikersantinnatsat.

Kukaan ei Kolkanlahdessa tuntenut tämmöistä henkilöä, mutta minä osasin antaa oikean osoitteen. En käynyt Mahlulla moneen kuukauteen. Tiesin kyllä, että talon poika oli tullut kotiin kesällä. En halunnut mennä sen vuok­

si, enkä siksi, kun tiesin meneväni kouluun syksyllä.

Kun kunnalliskodista loppui työ, palasin vanhempieni luo Lehtonie­

meen ja kun avasin oven, näin Laurin ensi kerran. Hänellä oli kiiltävä, musta tukka, ja sillä näkemällä sisälläni muuttui se kunnalliskodin tunnelma.

Minä ihastuin mieheen.

Lehtoniemen tuvassa oli kasa se- menttisäkkejä navetan rakentamista varten. Patja niitten päälle ja siinä minä sitte nukuin. Tuvassa oli radio, ja Lauri tuli ja pani sen auki. Minä olin peittojen alla, ja radiosta kuului laulu:

- Lennä lokki Helkolandiin, siellä on tyttö, jota rakastan!

Ja se onneton rakastu minnuun!

Lieneekö ollu enteellistä, kun kerran

aikaisemmin käydessäni kunnallisko­

dista Mahlulla, Laurin koira seurasi minua lossille. Kaks kertaa ajoin sitä pois, mutta se ui toiselle rannalle ja tuli perässä Kolkanlahteen. Yritin turhaan sitä karkottaa ja viimein vein sisälle.

Siellä se päästi sellaisen haukunnan, että kiireesti vein sen ulos.

Uutta elämää

Olin pyytänyt esitteet Tampereelle suurtalousemäntäkurssille. Ne tulivat, ja reunahuomautuksena oli. Tervetuloa Tampereelle! Helka Puttonen. Hän oli ollut Säämingin emäntäkoulussa opet­

tajani. Olisi ollut varma pääsy sinne, mutta hainkin kotitalousneuvojakou- luun Palokkaan ja pääsin sinne. Kävin sitte lomilla, ja siitä se seurustelu sitte alkoi.

Vuonna 1943 Lauri oli rintamalla, ja minä olin neuvojana synnyinpitäjäs­

säni Salmissa, jossa meidät vihittiin.

Kun sitte tulin Saarijärvelle, jäin emännäksi Mahlulle Lehtoniemestä jaettuun toiseen puolikkaaseen, Koivu- lahteen. Viimeiset 14 vuottamme Lauri oli halvaantuneena. Olen jättänyt talon pojalle ja asun nyt Serviisissä.

Lupaus kunnalliskodissa

Kunnalliskodissa itselleni antamani lu­

pauksen jouduin myöhemmin täyttä­

mään. Äitini asui luonamme ja alku­

vuosina hän liikkui, kunnes silmiin tuli kaihi. Aika leikkaukseen oli varattu,

mutta hän ei lähtenytkään, uskoi vain Jumalan apuun. Näkö meni. Hän oli luonani 10 vuotta sokeana. Alkuaikoi­

na talutin hänet ruokapöytään, myö­

hemmin hoivasin ja syötin hänet hänen omaan huoneeseensa. Viimeiset ajat äitini oli vuodepotilaana. Ei ollut sil­

loin vaippoja.

Siihen aikaan kunnalliskodin kau­

hu oli olemassa. Kirjoittamaton laki oli, että talo ja vanhempien hoito jäi pojalle. Kunnalliskoti oli hyljätyn paikka.

Kun tilanne alkoi olla toivoton, soitin tohtori Lounaalle. Hän sanoi, et­

tei äitiä tarvitse tuoda hänen luokseen, vaan suoraan kunnalliskotiin. Hän soit­

taa sinne tiedon. Aloin pukea äitiä lää­

käriin, totuutta en voinut kertoa.

Kolme viikkoa hän siellä eli. Hen­

kinen tasapaino oli huono. Kun olin poissa hänen luotaan, kertoivat hänen huutaneen aina äitiä. Ei äitiä huuda, vaan minua! Lasten kanssa oppi puhut­

telemaan minua äidiksi. Äitini kuoli 96-vuotiaana.

Sydämeni kipu

Tämä nuorena kokemani kunnallisko- tiaika on raskaana painunut syvälle sy­

dämeeni. Vuosien mittaan halu kertoa siitä muille on yhä vain voimistunut.

Ehkä nyt helpottaa!

Silloin kun vein äitini kunnallisko­

tiin eli vanhainkotiin, oli siellä elämä jo muuttunut aivan toisenlaiseksi. Ny­

kypäivän vanhainkotiin menoa ei ke­

nenkään tarvitse hävetä eikä pelätä.

13