KoTus jAvLı oP ı sToT
-TYöNJAosTAYHTEısTYöHöN
otimaisten kielten tutkimuskeskuk- K sen kaksi ensimmäistä vuosikym- mentä ovat olleet oman paikan etsintää sekä akateemisessa tutkijayhteisössä että suoma- laisessa yhteiskunnassa. Tutkimuskeskus sai perinnökseen suomen kielen alalla toi- saalta laajojen sanakirjahankkeiden toteut- tamisen, toisaalta kielitoimiston ja nimiar- kiston varsin selkeän tehtäväkentän. Tämä perintö heijastuu paljolti tälläkin hetkellä tutkimuskeskuksen toimenkuvassa ja voi- mavarojen käytössä.
Sanakirjatöiden osalta kysymys on kan- sallisesta kulttuuritehtävästä, jonka tutki- muskeskus on ottanut vastuulleen ja jota se myös menestyksellisesti toteuttaa. Kielen- huollon alueella tutkimuskeskuksen vas- tuulla on puolestaan se, että suomen kieli jatkuvasti täyttää sivistys- ja tietoyhteiskun- nan kielelle asettamat, yhä moninaisemmat lfihtävät.
Viime vuosina tutkimuskeskuksessa on kuitenkin pyritty avaamaan näköaloja muil- lekin suomen kielen tutkimuksen osa- alueille. Tämä on ollut mahdollista pitkä- aikaikaisista hankkeista vapautuneita voi- mavaroja uudelleen kohdentamalla. Esi- merkiksi Suomen kielen perussanakirjan valmistuttua on viime vuonna voitu aloit- taa uusi merkittävä hanke suomen kielen deskriptiivisen kieliopin laatimiseksi.
Tulevaisuuttaan Tutkimuskeskus on hahmotellut tänään käsiteltävässä Tutki- muspoliittisessa ohjelmassaan. Ohjelmas- sa on toisaalta esitetty tutkimuskeskuksen näkemys omasta tehtävästään, toisaalta sii- hen on koottu tutkimuskeskuksen tulevia VlRlTTÄlÄ 3/1996
tavoitteita ja suunnitelmia. Lähtökohtana suunnittelussa ovat olleet suomalaisessa yhteiskunnassa parhaillaan tapahtuvat ja osin ennakoitavissa olevat muutokset. Nii- hin varautuminen edellyttää pitkäjänteistä kielipoliittista suunnittelua sekä tarpeellisen taustatiedon hankkimista. Keskeisenä uute- na alueena ohjelmassa mainitaan kielenkäy- tön tutkiminen. Tärkeänä seikkana nousee esiin myös kysymys tutkimuskeskuksen ja yliopistojen suomen kielen laitosten suh-
teesta.
Tarkastelen ensin tutkimuskeskuksen asemaa suomalaisen kielipolitiikan ja kie- lenkäytön ohjailun kannalta. Tämä näkö- kulma liittyy läheisesti tutkimuskeskuksen yhteiskunnalliseen ja soveltavaan tehtä- vään.
Suomalaisessaja laajemmin eurooppa- laisessa yhteisössä on parhaillaan tapahtu- massa muutoksia, jotka tulevat heijastu- maan myös sekä kieleen ja kielenkäyttöön että yhteisössä kieltä kohtaan tunnettuihin asenteisiinja aıvostuksiin.Jäsenyys Euroo- pan unionissa on toisaalta koettu pienten kielten kannalta uhkatekijäksi, toisaalta on esitetty, että unionin sisällä on mahdollista entisestään korostaa alueellistaja kansallis- takin identiteettiä.
Kumpi tulevaisuudenkuva suomen kie- len osalta tulee toteutumaan, riippuu omis- ta kieleen ja kansalliseen kulttuuriin liitty- vistä asenteistamme. EU tuskin tulee pak- kotoimin jyräämään kieltämme, mutta mah- dollista on, että me suomalaiset itse haluam- me osin luopua siitä. Esimerkkinä voisi mainita reaaliaineiden englanninkielisen
opetuksen suomalaisissa kouluissa. Monet vanhemmat kuvittelevat antavansa tällä ta- voin lapsilleen paremmat mahdollisuudet menestyä tulevaisuuden maailmassa.
Jonkin tahon olisi kerrottava suomalai- sille, ettei äidinkielen taitojen kehittämättä jättäminen edistä vieraan kielen tai opetet- tavien aineiden oppimista. Päinvastoin tätä tietä vapaaehtoisesti ajaudutaan tilantee- seen, jota esimerksi Nils-Erik Hansegård on Ruotsin Tomionlaaksossa vuosikymmenien ajan arvostellut. Sen tahon, joka tämän asi- an suomalaisille kertoo, olisi kuitenkin ol- tava riittävän arvovaltainen. Nähdäkseni tutkimuskeskuksen yhtenä entistä keskei- sempänä tehtävänä tulisikin olla suomen kielen arvostuksen lisääminen suomalaises- sa yhteiskunnassa.
Tämä edellyttää tutkimuskeskukselta julkisen profiilin tietoista nostamista. Tut- kimuskeskuksen tulisi ottaa entistä näky- vämmin osaa suomalaisessa yhteiskunnas- sa käytävään kulttuuri- ja aıvokeskusteluun, ei vain vastaajan asemassa vaan myös ak- tiivisena aloitteentekijänä. Tällaisen roolin omaksumiseen ei minkään yliopiston yksit- täisellä suomen kielen laitoksella nyky- oloissa ole mahdollisuuksia.
Suomen kieli ja suomalainen kieliyhtei- sö ovat tällä hetkellä muutenkin merkittä- vässä murrosvaiheessa. Viimeisten sadan vuoden aikana Suomessa on kirjoitettu ja virallisemmissa yhteyksissä puhuttu 1800- luvun lopulla tietoisen kielenohjailun tulok- sena syntynyttä kirja- ja yleiskieltä. Tämä kielimuoto on ollut myös kirjallisuuden ja joukkoviestimien kielenä. Sen hallinnan ja käytön opettaminen on kuulunut koulujen äidinkielenopetuksen keskeisiin tehtäviin.
Näin on samalla haluttu turvata kaikkien suomalaisten yhdenvertainen asema oman äidinkielensä taitajina ja käyttäjinä. Tämä tavoite on samalla ollut suomalaisen kan- sanvaltaisuuden olennaisena rakennusosa- na.
Kaikille suomalaisille yhteisen kirja- ja yleiskielen lisäksi suurin osa suomalaisis- ta on vapaampina kielimuotoinaan käyttä- nyt vanhoja kansanmurteita tai viime aikoi- na niiden ja yleiskielen sekoituksesta syn- tyneitä erilaisia kaupunki- ja aluepuhekie- liä. Suomalaisten kielimuotojen kirjoa ovat lisänneet myös erilaiset ammatti- ja ikäryh- mäkielet.
Monien kielimuotojen rinnakkaisuu- desta huolimatta suomalaiselle kieliyhtei- sölle on ollut ominaista yleinen kielellinen konsensusajattelu: normatiivinen kirja- ja yleiskieli on asetettu vapaampien puhekie- len muotojen yläpuolelle. Murteet ja alue- puhekielet eivät ole uhanneet kirja- ja yleis- kielen asemaa, vaan eri kielimuotojen kes- ken on vallinnut tehtävä- ja käyttöalojen mukainen työnjako. Tässä mielessä suo- menkielinen Suomi on lähes sadan vuoden ajan elänyt vakiintuneessa diglossiatilan- teessa. Tämä suhde on myös vuosikymme- nien ajan ollut suomalaisen kielenohjailun lähtökohtana.
Nyt tämä tilanne on monista syistäjärk- kymässä. Kirja- ja yleiskielen asema ei suo- malaisessa yhteiskunnassa enää ole samal- la tavoin itsestään selvä kuin muutama vuo- sikymmen sitten. Puhutun yleiskielen rin- nalle on uudeksi kielimuodoksi tullut va- paampi yleispuhekieli, joka on parhaillaan valtaamassa niitä kielenkäytön alueita, jot- ka ovat vanhastaan kuuluneet kirjakielisem- mälle yleiskielelle. Suomalaiselle kielelli- selle ilmastolle onkin ominaista tiukan nor- matiivisuuden väljeneminen. Samalla kie- lenkäyttäjien asenteet eri kielimuotoja koh- taan ovat muuttuneet.
Yhä yleisemmin on alettu nähdä, että kieli on osa ihmisen persoonallisuutta. Eri ihmiset eivät puhu samalla tavoin, eikä sa- makaan ihminen eri tilanteissa käytä sa- manlaista kieltä. Varsinkin nuoremmat mutta myös keski-ikäiset suomalaiset ko- rostavat kielen yksilöllistä merkitystä: kie-
D
lenkäyttäjät haluavat valita tarjolla olevis- ta ilmaisukeinoista heille itselleen sopivim- mat. Tämä johtaa väistämättä siihen, että yhtenäisen yleiskielen ideaalikuva on sär- kymässä. Uusi, muotoutumassa oleva suo- men yleiskieli, suomalainen yleispuhekie- li, tulee sisältämään paljon enemmän vaih- telua.
Tämä kielimuoto on parhaillaan etsi- mässä suuntaansa. Muutosvaiheelle on kui- tenkin ominaista erilaisten, varsinkin kie- lenkäyttäjäsukupolvien välisten ristiriitojen syntyminenjajopa kärjistyminen. Yleiskie- len normiston sisäistäneet suomalaiset pi- tävät vapaammin puhuvia ihmisiä helposti sivistymättöminä, epäkohteliaina tai tyhmi- nä, kun taas yleispuhekielen käyttäjistä kir- jakielinen yleiskieli kuulostaa luonnotto- man juhlalliselta ja epäaidolta. Nykyisessä murrosvaiheessa tärkeintä kuitenkin olisi pyrkiä välttämään eri tavoin puhuvien ih- misten leimaaminen paremmiksi tai huo- nomrrıiksi.Tämä puolestaan edellyttää kie- lellisen toleranssin lisääntymistä, mihin taas voidaan vaikuttaa mm. äidinkielenopetuk- sen keinoin. Viime kädessä on kyse kieli- poliittisista ratkaisuista ja valinnoista ja näiden ratkaisujen saattamisesta yleisem- pään tietoisuuteen.
Käsillä olevassa tutkimuspoliittisessa ohjelmassa nykyinen murrosvaihe on sel- västi tiedostettu. Tutkimuskeskus esittää uudeksi painoalaksi nykykieleen kohdistu- van kielenkäytön tutkimuksen. Kielenkäy- tön tutkimuksella tarkoitetaan ohjelmassa laajaa tarkastelutapaa, jossa kohteena on sekä puhuttu että kirjoitettu kieli ja tarkas- telun näkökulmina ovat mm. sosiolingvis- tinen, pragmaattinen, tekstilingvistinen ja kontrastiivinen tutkimus sekä kielenkäyttä- jien tutkimus, jolla ilmeisesti tarkoitetaan suomalaisten kielellisten asenteiden selvit- tämistä.
Näin monen erilaisen näkökulman yh- distäminen on nähdäkseni hyvin perustel-
tua. Lisäksi se voi avata kielitieteelliseltä kannalta uudenlaisia näköaloja. Meillä, kuten muuallakin, eri osa-alueiden tutkijat ovat tottuneet työskentelemään pitkälti omissa ympyröissään. Kun lisäksi suurin osa yliopistojen suomen kielen laitoksista on kooltaan pieniäja pitkälti eriytyneitä (ja eristyneitä), ei erilaisten tutkimussuuntaus- ten kesken ole päässyt syntymään hedel- mällistä vuorovaikutusta. Jos tutkimuskes- kukseen perustetaan monialainen puhekie- len tutkimusyksikkö, kuten ohjelmassa esi- tetään, sillä uskoakseni tulee olemaan myös yliopistojen tutkimusta hedelmöittävä vai- kutus. Vertauskohtana tulee mieleen Upp- salassa toimiva puhekielen tutkimusyksik- kö FUMS, jokajo vuosikymmenien ajan on ollut pohjoismaisen puhekielen tutkimuk- sen veturina.
Monistakin syistä meillä tarvitaan lähi- aikoina sekä kielipoliittista suunnittelua että kielipoliittista tutkimustaja siihen perustu- vaa vaikuttamista. 1800-luvun kirja- ja yleiskielen kehittämistyö ei olisi ollut mah- dollista ilman selviä tavoitteita ja selvää suunnitelmaa. Kun nämä olivat olemassa, kieliyhteisön jäseniin oli mahdollista vai- kuttaa.
Kunakin aikana lähtökohdat, keinot ja tavoitteet ovat kuitenkin erilaiset. Kieli on nykyisten kielenkäyttäjien kannalta paljon henkilökohtaisempi, persoonallisempi il- miö kuin sata vuotta sitten. Esimerkiksi kielellisellä vaihtelulla on nykyisin kielen- käyttäjien kannalta sellaisia tehtäviä, joita he pitävät tärkeinä. Sen vuoksi kielipoliit- tisessa suunnittelussa tämä seikka on otet- tava huomioon olemassa olevana tosiasia- na.
Tällä hetkellä me kaikkiaan tiedämme liian vähän siitä, miten suomalaiset omaan kieleensä ja sen eri muotoihin, varieteettei- hin suhtautuvat, jotta voisimme laatia ensi vuosituhannelle ulottuvan kielipoliittisen ohjelman. Ajankohtaisen tutkimustiedon
hankkiminen suomalaisten kielellisistä asenteista ja tosiasiallisesta kielenkäytös- tä onkin tärkeimpiä tavoitteita tämän het- ken fennistiikassa. Tällaisen tutkimukseen perustuvan tiedon hankkimisessa tutkimus- keskuksen ja yliopistojen suomen kielen laitosten voimien yhdistäminen on kaikin tavoin mielekästä. Tutkimustuloksiin pe- rustuva kielenkäytön ohjailu sitä vastoin edelleenkin ensisijaisesti tutkimuskes- kuksen tehtäväksi.
Tutkimuspoliittisessa ohjelmassa on pohdittu myös tutkimuskeskuksen ja yli- opistojen suhdetta. Alkuvuosina tutkimus- keskuksen etsiessä omaa linjaansa koros- tettiin tutkimuskeskuksen ja yliopistojen välistä työnjakoa. Tälle olikin hyvät perus- teet, koska tutkimuskeskuksen suuret sana- kirjahankkeet ja käytännön kielenhuolto- tehtävät luonteeltaan poikkesivat yliopisto- jen tutkimuksesta ja opetuksesta.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tutkimuskeskus on osin suuntautumassa alueille, jotka tähän asti ovat kuuluneet ensisijaisesti yliopistojen tehtäväkenttään. Tarkoitan tällä esimerkiksi vireillä olevaa kielioppihanketta ja tutki- muspoliittisessa ohjelmassa mainittua pu- hekielen tutkimusyksikköä. Nähdäkseni näissä, kuten muissakin vastaavanlaisissa tapauksissa, yhteistyömahdollisuuksien etsiminen palvelee kaikkia osapuolia. Ky- seessä ovat niin suuretja merkittävät hank- keet, etteivät meidän oloissamme yliopis- tojen suomen kielen laitokset pysty niistä yksinään suoriutumaan. Toisaalta yliopis- tojen piirissä on sellaista asiantuntemusta, jota tutkimuskeskus voi jajota sen kannat- taa käyttää hankkeissaan hyväkseen. Lisäk- si yliopistoissa tehtäviä pro gradu -töitä voitaisiin ohjata myös tutkimuskeskusta hyödyttäviin aiheisiin.
Tutkimuskeskuksessa ja yliopistoissa tehtävän tutkimuksen välillä on kuitenkin eroja, jotka jossain muodossa tulevat säi-
lymään. Tutkimuskeskuksen työlle on omi- naista pitkäjänteisyys ja vakiintuneisuus.
Lisäksi tutkimuskeskus ei käsittääkseni juu- rikaan suosi yhden hengen hankkeita. Yli- opistoissa sitä vastoin osa tutkimuksesta tulee säilymään yksilökeskeisenä, vaikka suuntaus on niissäkin viemässä useamman tutkijan yhteisiin hankkeisiin.
Yliopistoissa myös tutkimushankkeet ovat sitä paitsi pitkälti sidoksissa yksittäisiin tutkijoihin. Käytännössä esimerkiksi pro- fessorin viran haltijan vaihtuminen saattaa muuttaa laitoksen tutkimusprofiilia melkoi- sesti. Tämä merkitsee sitä, että yliopistois- sa erilaisten hankkeiden aloittaminen on kaikkiaan joustavampaa kuin tutkimuskes- kuksessa, mutta niiden pitkäjänteisyys ja loppuun saattaminen on epävarmemmalla pohjalla. Tästäkin syystä laajojen ja kansal- lisesti merkittävien hankkeiden ankkuroitu- minen myös tutkimuskeskukseen on tär- keää.
Tutkimuskeskuksen rooli yliopistojen ulkopuolisena ja niistä riippumattomana laitoksena antaa sille mahdollisuuden toimia yliopistojen kanssa tasavertaisena ja niitä täydentävänä ja niiden tutkimusta koordi- noivana yksikkönä. Tutkimuskeskuksella on myös hyvin merkittävä tehtävä yhteisten aineskokoelmien kartuttajana ja ylläpitäjä- nä. Tältäkin osin sitä paitsi valtakunnallinen koordinointi alkaa olla tarpeen. koska eri- laisia korpuksia on hajallaan eri yliopisto- jen suomen kielen laitoksissa, eikä ole mi- tenkään tarkoituksenmukaista, että periaat- teessa samantapaisia aineistoja kerätään ja litteroidaan moneen kertaan toisistaan tie- tämättä.
Mutta yliopistojen ja tutkimuskeskuk- sen yhteistyötä voi ajatella kehitettävän muullakin tavoin. Tutkimuspoliittisessa ohjelmassa viitataan yhtenä mahdollisuute- na tutkijanvaihtoon. Suorastaan houkuttele- valta tuntuu ajatus siitä, että yliopiston opet- tajat pääsisivät välillä tutkimuskeskuksen
l>
hankkeissa myös tutkimaan. Ehkäpä tutki- muskeskuksesta puolestaan löytyisi henki- löitä, jotka vastaavasti mielellään vieraili- sivat käytännön opetustyössä yliopistojen puolella.
On muitakin alueita, joilla kaivataan sellaista valtakunnallista koordinointia, joka sopisi tutkimuskeskuksen tehtävänku- vaan. Esimerkiksi äidinkielenopetus koko- naisuutena ei tällä hetkellä kuulu kenelle- kään, vaan tämäkin kenttä on monella ta- voin hajonnut. Suomen kielen ja sen käy- tön tulevaisuus on kuitenkin paljolti äidin- kielenopettajien varassa. Vaikka tutkimus- keskuksenkin voimavarat ovat rajalliset, yhteydenpito äidinkielenopettajiin olisi vastaisuudessa tärkeää.
Ei liene liioiteltua sanoa, että Kotimais- ten kielten tutkimuskeskus on fennistiikan
alueella merkittävin instituutio maassam- me. Tutkimuskeskuksen keskeiset toimi- alueet liittyvät kaikkien suomalaisten päi- vittäin käyttämään kieleen ja sen julkaisu- jen ja kannanottojen vaikutus koskettaa kaikkia suomalaisia. Tämä seikka kuvastuu myös käsillä olevasta tutkimuspoliittisesta ohjelmasta. Sitä leimaa vastuu suomen kie- len tulevaisuudesta muuttuvassa maailmas- sa, mutta siitä näkyy myös luottamus kes- kuksen ja sen tutkijoiden asiantuntemuk- seen ja ammattitaitoon meille kaikille tär- keissä tehtävissä.I
HEIKKI PAUNONEN Tampereen yliopiston
suomen kielenja yleisen kielitieteen laitos, Pyynikintie 2, 33200 Tampere
Sähköposti: skhepa@utafl
suoMEN ı=ENNouGR ısT ıı KAN TuLEvAı suuDENNÅKYM ı Å
ennougristiikka on kansainvälisin ns.
kansallisista tieteistämme. Sen synty- juuret ovat niin sanoakseni EU:n maaperäl- lä. 1600-ja 1700-luvulla Venäjän uralilais- kansojaja niiden kieliä tutkivatja vertaili- vat - myös suomeen ja unkariin _ hollan- tilaiset, ruotsalaiset ja ennen muuta saksa- laiset tutkijat.
1800-luvulla fennougristiikan painopis- te siirtyi vähitellen Unkariin, Viroon ja Suomeen. Erityisesti Suomessa organisoi- tiin autonomian aikana valtavat kenttäke- ruut Venäjän suomensukuisten keskuuteen.
Vuoden 1917 jälkeen yhteytemme itään totaalisti katkesivat. Venäjän sukukanso- jemme kansalliset kulttuurit lähtivät kuiten- kin nopeaan nousuun; ennen pitkää myös vıRıTTAJA3/1996
kansalliskielten ja -kulttuurien tutkimus kohosi merkittävään asemaan alueiden yli- opistoissa ja tutkimuskeskuksissa.
Sukukansojemme omat tutkijat eivät tällöin paljonkaan läntisestä tutkimuksesta tienneet, me täällä Suomessa emme mitään idän tilanteesta. Niinpä kun itse kävin l950- luvun puolimaissa marin kurssia, kieltä opiskeltiin kuin sanskritia, kuten opettaja- ni Paavo Siro myöhemmin totesi; hänkään ei ollut koskaan syntyperäisen marin puhet- ta kuullut.
Tänään tilanne on aivan toinen; yhtey- det sukukansoihimme toimivat nyt parem- min kuin koskaan. Tällä seikalla on merkit- tävä vaikutus tämän päivän ja huomisen suomalaisen fennougristiikan tarkasteluun.
