Isot ja pienet asiat
kielenhuollossa
Pentti Leino pohti viime Virittäjässä pitkään kielenhuollon pulmia (Kirjakieli - puutarha vai kansallispuisto?). Kun minutkin mainittiin ja asemani puisto- vahtina lienee keskeinen, muutama kommentti on paikallaan. Yritän pysyä periaatteiden piirissä.
Leino kirjoittaa: ››Tarvitaan siis kes- kustelua oikeakielisyyspolitiikan perus- teista: Mitkä ovat kielenhuollon keskeis- kysymyksiä, mitkä taas toissijaisia? Mi- ten tiukaksi ja vaihtelemattomaksi kirja- kieli ja yleispuhekieli tulisi normittaa?
Minkätyyppiseen puheeseen ja kirjoi- tukseen normit on milloinkin ulotettava?
Millaisin kriteerein kirjakieleen ilmaan- tunut uudennos arvioidaan hyväksyttä- väksi tai karsittavaksi? Ja last but not least: millainen on kielenhuoltajan käsi- tys kielestä?›› Leino itse käsittelee pää- asiallisesti yksittäisiä kannanottoja ja suosituksia ja arvelee puuttuvansa ››ken- ties toisarvoisiltakin tuntuviin›› seikkoi- hin. Hän ei myöskään anna täsmällisiä vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, mutta nostaa kyllä esiin asioita, joista on syytä keskustella. I-Iänen mahdollis- ten vastaustensa jotkin linjat ovat pää- teltävissä yksityistapausten kritiikistä.
Leino ei ole halunnut viitata niihin kirjoituksiin, joissa hänen arvosteleman- sa kielenhuoltajat ovat tuoneet esiin pe- riaattellisia näkemyksiään. Näistä on esimerkiksi Terho Itkonen julkaissut kokonaisen kirjan. Isoja asioita, mm.
kielen normien luonnetta, on käsitelty
Kielikellon (l/1985) verran, yhdessä äi- dinkielenopetuksen edustajien kanssa.
Kellon täydeltä (2/1986) on pohdittu myös julkisuuden puhekielen normi- ongelmia. Vastauksia Leinon kysymyk- siin on siis eri yhteyksissä luonnosteltu.
Mutta tietysti hyvä periaate on lähteä katsomaan esimerkkien valossa, toimii- ko pappi niin kuin saarnaa.
Miten tiukasti sitten pitäisi normittaa?
Päätösten tietä syntyneet normit, ns. toi- sen asteen normit, koskevat vain kirja- kieltä. Leino ei selvästi määrittele, mitä hän tarkoittaa kirjakielellä. Kielitoimis- tossa sillä tarkoitetaan tietoisesti normi- tettua kieltä, normikieltä, jota käytetään yhteiskunnassa sekä kirjallisesti että suullisesti. Sen piirteistöllä täytyy mieles- täni olla selvät rajat. Normikieltä tarvit-
sevalle on etua siitä, että opittu normi pysyy vallitsevana ja ettei ilmausten työnjaon epäselvyys aiheuta kohtuutto- masti pulmia.
Olennainen kysymys näin ollen on, mikä on normikielen käyttöala. Kir- joituskielessä kukoistavat - esimer- kiksi viihteellisessä tekstissä, jollaista lehdistön kielestä on suuri osa - monet vainotut huomioinnit, valmiudet ja koko- naisvaltaisuudet. Ei tällaisten viljelijää ainakaan kielitoimisto lähde nimeltä mainiten ojentamaan, mutta mitään vaa- raa en näe siinä, jos kirjoittajia opaste- taan etsimään persoonallisen ja täsmälli- sen sanonnan keinoja muualtakin kuin tämäntapaisten ››muoti-ilmausten›› suun- nalta.
Normikielen käyttöala ei ole historian kuluessa kovin paljon muuttunut. Nor- mikieleksi tuli Suomessa - kuten mo-
nessa muussakin maassa ~ aluksi Raa- matun kieli. Se oli kanonisoitua ››viraI- lista›› kieltä, niin tiukkaa, ettei siihen kelvannut 1700-luvun alussa esimerkiksi sana suvaita. Vahva virallisuus on yh- teiskunnassa vanhastaan myös lakikielel- lä. Sanomalehdistö seurasi 1800-luvulla Raamatun ja lakikirjan kielen sidon- naisia linjoja, mutta viihteellisen ainek- sen lisääntyessä puhutun kielen suora vaikutus on jatkuvasti voimistunut. Tie- tokirjallisuus taas on yleensä pyrkinyt käyttämään johdonmukaisesti normikiel- tä. Tietokirjallisuuden tarvitsemien am- mattikielen termien muokkauksessa on niin ikään pysytty yleensä asialinjalla.
Edelleenkin normikielen ydinaluetta on säädösten, Raamatun ja tietokirjaili- suuden kieli. Lehdistön kielestä ainakin vakavien uutisten kieli on pyrkinyt tie- toisesti noudattamaan normikielen lin- jaa.Kun jotakin sanaa tai muotoa vaadi- taan ››hyväksyttäväksi kirjakieleen››, mi- nä ajattelen ensisijaisesti tuon normikie- len ydintä. Onko paikallaan, että sää- döksissä rupeaa vilisemään enemmän valmiuksia kuin koulunuudistajat jo ovat ehtineet sinne suoltaa? Pitäisikö onnet- tomuusuutisissa ruveta kertomaan, mitä liukas keli sai kehätiellä aikaisin aamulla
››aikaiseksi››? Toivoisin lingvistien ilmai- sevan selvin sanoin, mitä he tarkoittavat
››hyväksymisellä kirjakieleen›› ja yleensä
››hyväksymisellä››. Ei Suomessa esimer- kiksi suomen kielen lautakunta työkseen hylkää ja hyväksy sanoja. Toisaalta en haluaisi kieltää keltään suomen kielen tutkijalta kansalaisoikeutta ilmaista, että hän pitää jotakin sanaa tai muotoa jul- kikielessä huonona tai tarpeettomana,
jopa pöhönä. Sama oikeus olkoon tois- taiseksi myös kielitoimiston ihmisillä.
Kun tämä oikeus kaikille sallitaan, on suvaittava myös annos subjektivismia.
Jos näistä asioista sopii keskustella vain lingvistis-tieteellisin perustein, mitään keskustelua ei synny, koska makuasioi- den ratkaisemiseen ei tiettävästi ole tie- teellisiä kriteereitä.
Kysymystä uudissanan hyväksyttä-
vyyden kriteereistä on käsitelty kielen- huoltokirjallisuudessa laajasti. On kiin- nostavaa nähdä, mitä uutta siitä tässä keskustelussa sanotaan. Pentti Leino kertaa kirjoituksessaan opettavaiseen sä- vyyn alan keskeiset perustotuudet. En usko niiden olevan vieraita kenellekään niistä, jotka Leino niputtaa kielenhuolta- jiksi. Suomen kielen lautakunnassa on mukana johto-opin kärkipään asiantun- temus. Se johto-opillinen ortodoksia, jo- ta vastaan Leino polemisoi, on virallisen kielenhuollon piirissä ohitettu kanta.
Lautakunta ei ole koskaan hylännyt sa- naa seuranta, ja mm. sellaiset ››epäsään- nölliset›› johdokset kuin maadoittaa, kat- taus ja aterimet ovat lautakunnan mie- lestä käypää kieltä.
Millainen on kielenhuoltajan käsitys kielestä, Leino kysyy. Riveillä ja rivien välissä hän antaa ymmärtää, että se on maallikkomainen: ei ymmärrä huoltaja paljonkaan ››kielen grammaattisesta ra- kenteesta, siis kielijärjestelmästä››. Muo- tisanoja vainoaa ja makutuomarina esiintyy, mikä on kovin epätieteellistä.
Kielitoimisto voisi vastata monelle neuvoa kysyvälle, ettei lingvistiikka ole vielä ratkaissut pulmaasi, odotellaan tutkimusten tuloksia. Neuvonnan kanta- va periaate kuitenkin on, että jokaiseen kielenkäytön pulmaan on esitettävä jo-
kin ratkaisu. Usein todetaan, että kaikki vaihtoehdot käyvät ja että tekstiyhteys ratkaisee, mikä valitaan. Joskus vastaus joudutaan todella antamaan ››tunteen viittauksen mukaan››, mutta pohdinnas- sa käytetään kyllä hyväksi samantapais- ta yleistietoa kielestä, jota Leino kirjoi- tuksessaan runsain mitoin esittelee. Ei kuitenkaan liene tarpeen kaikissa yh- teyksissä tähdentää, että kieli on ››paitsi tiedonvälityksen myös sosiaalisen vuo- rovaikutuksen keino››, että sanoihin liit-
tyy ››erilaisia sosiaalisia ja emotionaalisia latauksia››, että ››kirjakieli on inhimilli- sen vuorovaikutuksen väline» yms. Tot- ta kaikki, mutta ikään kuin liian itses- tään selvää.
Kielenhuollon tehtävänä ei ole pelkäs- tään selittää, miksi jokin uusi kilpaileva
muoto on syntynyt. Variantin syntysyi- den oivaltamisesta ei ilman muuta seu- raa, että variantti olisi otettava normi- kieleen. Merkitykseltään eriytymättö- mien vaihtoehtojen runsaus ei ole yksin- omaan etu kielenkäyttäjälle. Jokaisella erinäköisellä sanalla voi kyllä olla eri maku, kuten Esko Tuulos on Kielikel- lossa (3/1988) arvellut, mutta normikie- leen riittää saada aikaan, ››saada aikai- seksi» on mielestäni esimerkiksi virka- kielessä tarpeeton variantti. Kun Leino siteeraa Tuuloksen mielipidettä hyväk- syvästi, voi kysyä, miksi kirjakieltä kehi- teltäessä on vuosisatojen varrella ylipää- tään karsittu erilaisia alueellisia variant- teja. Jos kerran kahtalaisuus sinänsä ja sinällään on jonkinlainen rikkaus, nor- mikielen kehittämistaipaleella on tuhottu mittaamattomia arvoja, kun on pyritty yhden vaihtoehdon ratkaisuihin. Kielen- tutkijan suurennuslasin alla esimerkiksi taivutus syltä : syllän : syltää hohtaa helmenä, mutta jos se rikastavuutensa takia olisi aikanaan hyväksytty virallis- luonteisiin teksteihin sylen rinnalle, kir-
joittajia jäytäisi jatkuva epäily siitä, ovatko vaihtoehdot todella samanveroi- sia. Jos mitään kielitoimistoa ei olisi, vastausta etsittäisiin lakiteksteistä niin kuin nyt tehdään kiisteltäessä siitä, vali- taanko pöytäkirjalle tarkistaja vai tar- kastaja.
Vielä pari pikkuseikkaa. Valmius tuli silmätikuksi, kun se oli menossa laki- tekstiin. Väljä yläkäsite on moneen tar- koitukseen hyvä, mutta säädöksen pitäi- si olla sellainen, ››jotta hallittavatkin ymmärtäisivät, mistä milloinkin on ky- symys››, kuten Leino kirjoittaa. Valmiut- ta käsitellessään hän sanoo, ettei ihmistä
››voida kieltää monitulkintaisuudesta››.
Saanee siitä kuitenkin huomauttaa, kun kyseessä on lakikieli. Valmíuden moni- tulkintaisuushan ilmeni siten, etteivät lukijat pystyneet edes kontekstin avulla päättelemään, mitä tuo sana kulloinkin tarkoitti.
Ori-sanalle hyväksyttiin esityksestäni suomen kielen lautakunnassa (23.5.1988) tähänastisen rinnalle taivutus orin : oria
: oreja, kun normikielen taivutustyyppi- taulukkoa käsiteltiin. Tämä vain osoi- tukseksi siitä, että kantaa on ollut varaa tarkistaakin.
Leino paheksuu sitä, että huolto on ulottunut ››jopa siihen, miten puheli- meen tulisi vastailla››. Tässäkään ei kui- tenkaan ole menty suutaroimaan sinne,
minne ei ole pyydetty. Vaihteenhoitajien ja sihteerien koulutuksessa tarvitaan opastusta myös puhelimen käytössä, sik- si tuon jutun pyynnöstä kirjoitin. Pyyn- nöstä kielitoimistosta lähtee saarnaaja melkein vaikka mihin. Pyynnöstä tulen kyllä esittelemään näkemyksiäni vaikka yliopiston professoreille siitä, miten luen- nolla olisi puhuttava. Kieltämättä näissä yhteyksissä leimautuu herkästi maku- tuomariksi, koska aina ei voi nojata tut- kimustuloksiin. Mutta kysyntään täytyy yrittää vastata.
Esimerkkinä ››järjettömästä normista››
Leino mainitsee -otta : -oitta -verbit; hä- nen mielestään selvä ratkaisu olisi ››ylei- nen i:ttömyys››. Kun kielenhuoltajat ai- kanaan ehdottivat juuri tätä ratkaisua (ks. Martti Rapola, Vir. 1947, s. 220- ja Matti Sadeniemi, Kielikello 7 [l974], s. 7), se torjuttiin. On hiukan kohtuu- tonta sysätä tässä asiassa vastuuta kie- lenhuoltajille.
On antoisaa mutta hiukan populistista julkaista luetteloita sanoituksista, joita kielenhuoltajat ovat kielipakinoissaan perustelu- ym. tarkoituksessa käyttäneet.
Kun yleisölle tarkoitetuissa pakinoissa ei voi käyttää nihki tieteellistä jargonia, on tietysti turvauduttu monenlaiseen soi- muuseen ja suostutteluun. Tällaisilta ar- voväritteisiä sanontoja viljeleviltä huol- tureilta Leino haluaisi evätä Setälään vedoten puhevallan. Puhua saisi vain, jos on hankkinut ››selvän käsityksen kielen elämästä››, selvittänyt itselleen
››kielen aatteellisen tehtävän, sen pää- määrän, johon on pyrittävä››. Tämä lie- nee tulkittava niin, että tieto kielen elä- mästä ja aatteellisesta tehtävästä puut- tuu kaikilta niiltä, jotka ovat argumen- toineet maallikkomaisin sanakääntein.
Leinolla ja hänen kouluttamillaan ling-
visteillä tuo tieto sen sijaan tuntuisi ole- van. Leino kiittää Setälää myös sen ta- kia, ettei tämä ››halunnut puhua niin- kään ilmausten virheellisyydestä tai vir- heettömyydestä kuin niiden soveltuvuu- desta kirjakieleen››. Missä suosituksis- saan esimerkiksi kielitoimisto on puhu- nut virheistä? llmaus ››soveltuvuus kirja- kieleen» on tyhjä fraasi. Jään odotta- maan Leinon määritelmiä soveltuvuuden tieteellisistä kriteereistä.
Kirjoituksensa lopussa Leino sysää kielenhuoltajat vielä poliittiseenkin vas- tuuseen: ››Kielenhuolto on kielipolitiik- kaa, ja kielipolitiikka taas kytkeytyy erottamattomasti yleiseen poliittiseen ideologiaan: liberaalisuuteen ja konser- vatiivisuuteen, yksi- ja moniarvoisuu- teen, vanhan varjeluun ja uuden hyväk- symiseen.›› En ole varma, mitä Leino tarkoittaa. Mikä on ››yleinen poliittinen ideologia››? Miten kytkeytyy? Eturyh- mien ideologisessa mittelyssä on kielen- huollon kannalta olennaista puuttua se- manttisen vapauden väärinkäyttöön. Jos minä olisin uskonut, että sanat liberaali- suus ja konservatiivisuus kuvaavat poliit- tisten ryhmittymien perimmäisiä tavoit- teita ja käyttövoimia, olisin jo aikoja sit- ten lyönyt pääni julkisuudessa seinään.
Olen käynyt pitämässä esitelmiä kaik- kien poliittisten puolueiden lehtien toi- mituksissa, hallinnon ja oikeuslaitoksen kaikissa portaissa, mainos- ja markki- nointitoimistoissa ja pappien seminaa- reissa. Uskon tietäväni jotakin siitä, mi- ten suomen kieltä käytetään poliittisessa ja kaupallisessa suostuttelussa ja peitte- lyssä sekä tieteen arvovallan kaapuna.
Olen myös julkisesti ilmaissut kantani tästä manipuloinnista siitä riippumatta, mikä ryhmä sitä harjoittaa. Olen lausu- nut mielipiteeni hallituksen Suomi-ku- vasta ja presidentin roolista kansallisten pyrkimysten tukemisessa. ››Valtaan liit- tyy aina vastuu››, Leino ilmoittaa. Jos hän tarkoittaa vastuulla velvollisuutta osoittaa semanttisen vapauden väärin- käyttö, hänen tulisi kertoa, missä koh- den vastuuta on vältetty. Mutta ilmeises- ti Leinolla on mielessä jokin muu vas-
tuu. Jään kiinnostuneena odottamaan, miten lingvistin valta-analyysi etenee.
Leino pitää kovin ikävänä sitä, että kielehuoltajien näpertely pikkuasioissa on muovannut ihmisten asenteita kieltei- seksi kielenhuoltoa kohtaan. Tässä voisi nähdä krokotiilinkyynelten vuotavan, mutta mieluummin uskon, että Leino on vakavissaan. Hänet on hiljattain määrät- ty ylioppilastutkintolautakunnan äidin- kielen jaoksen puheenjohtajaksi. Siinä tehtävässä joutuu ottamaan kantaa äi- dinkielen kouluopetuksen tavoitteisiin.
Normikieltä ei ole keksitty koulua var- ten, mutta tähän asti yksi koulun tavoit- teista on ollut opettaa nuoret hallitse- maan normikieli. Minun mielestäni taito kirjoittaa ja tarvittaessa puhuakin nor- mikieltä on edelleen kovaa valuuttaa eteenpäin pyrkiville ihmisille. (Eri asia on, jos nuoret eivät halua ajatella elä- mää uraputkena.) Vaikka kaikki kielen- huolto lopetettaisiin, normikieli jäisi elämään, ja pian syntyisi yksityisiä kon- sulttitoimistoja kertomaan, millaista normikieli on. Minusta on parempi, että valtion ylläpitämä yksikkö laatii esimer- kiksi nykykielen sanakirjan, joka kuvaa sekä normikielen ytimen että runsaan määrän erilaisia tyylillisiä vaihtoehtoja.
Tämä kodifiointityö on virallisen kielen- huollon päätehtävä, mutta sen ja eräät muut käytännön kielenhuollon keskeis- tehtävät Leino ohittaa 17-sivuisessa kir- joituksessan kokonaan. Tästä ohitukses- ta saattaa aiheutua kielenhuollon kuval- le enemmän haittaa kuin siitä näperte- lystä, joka Leinon mukaan on tuota ku- vaa himmentänyt. Leinon artikkeli ei ole kokonaiskuva eikä sellaiseksi tarkoitet- tu, mutta hätäisimmät lukijat saattavat huumautua sen pituudesta. Esimerkiksi Äidinkielen opettajain liiton puheenjoh- taja Anneli Kauppinen on jo Virkkeen (1/1990) pääkirjoituksessa intoutunut antamaan Leinoon vedoten sen kuvan, että kielenhuolto vaalii ››yhteiskunnan kielenkäytöstä eristäytyvää kemiallisen puhdasta laboratoriokieltä››. Mutta hä- nelle vastaan erikseen.
Tunnustan lopuksi, ettei kaikessa ole
onnistuttu. Leinon keskeinen huomautus ei ole aiheeton: kielenhuolto on tehnyt virheen ››puuttumalla tärkeiden asioiden ohella tarpeettoman usein myös sellaisiin yksityiskohtiin, jotka itse kirjakielen kannalta ovat epäolennaisia››. Täytyy vain muistaa, että päivittäisessä neuvon- nassa on aina annettava jokin vastaus ja että jotkut muut vaativat puuttumaan juuri niihin seikkoihin, joita Leino pitää epäolennaisina. Mutta ei saisi provosoi- tua. Leino katsoo harhalyöntien syyksi tieteen välineistön puutteellisen hallin- nan. Minä en ole varma, että käytännön kielenneuvontaan ja normiratkaisujen tekoon kypsyttää ihmisen pelkkä lingvis- tinen koulutus akateemisissa seminaa- reissa. Jotakin täytyy tietää myös suo- malaisesta yhteiskunnasta, ennen kuin voi sanoa omistavansa tietoa kielen elä- mästä.
Kielitoimiston kulloinenkin päällikkö on lenkki aikaisempien kielenhuoltajien ketjussa. Ei kielenhuoltajan työn arvoa kasvata se, että hän ryhtyy panemaan toisena aikana eläneiden ja toisista pe- rusteista lähteneiden edeltäjien työtä ma- talaksi. Huonoiksi osoittautuneita suosi- tuksia on korjailtava, ja tähän on ny- kyinen suomen kielen lautakunta ollut valmis, mutta kun äänestyspäätöksiä ei ole haluttu tehdä, eivät kaikki vanhat kiistakysymykset ole poistuneet päiväjär- jestyksestä.
Nykykieli on kolmen sukupolven kiel- tä, ja eri polvien edustajilla on hieman erilainen käsitys siitä, millaista normikie- len tulisi olla. Siksi normikieltä raken- nettaessa on tehtävä kompromisseja, ei- vätkä perusteet tällöin ole koskaan puh- taasti tieteellisiä.
Esko Koı vUsALo
Kielenhuolto Pentti Leinon
puntarissa
Pentti Leino julkaisi Virittäjässä 4/89 keskustelun avaukseksi tarkoittamansa puheenvuoron kielenhuollon perusteista (››Kirjakieli - puutarha vai kansallispuis- to?››). Keskustellaan siis.
Leino peräänkuuluttaa kielenhuol- toomme nykyistä vapaamielisempää suh- tautumistapaa ja toivoo sen lakkaavan sitomasta voimiaan ››tarpeettomaan ja kielen kokonaisuuden kannalta merki- tyksettömään taisteluun» (s. 559), koska muuten ››sen arvovalta rapistuu turhan- päiväisessä näpertelyssä›› ja ››sitä vai- keammaksi käy monien paljon tärkeäm- pien päämäärien saavuttaminen» (s. 563) - mitä nämä tärkeämmät sitten ovat, jää epäselväksi.
Leino toteaa myös, että ››perustelut ovat - ymmärrettävästi - keskenään ristiriitaisia, eikä niitä voida johtaa sel- keistä lingvistisistä periaatteista» (s.
566). Leino esittää, että viime vuosi- sadan kielenkehittäjien ››ankaran puu- tarhurin›› mentaliteetti on vaihtunut luonnonsuojelualueen vartijan asentee- seen, ja vertaustaan jatkaen toivoo, että nykysuomen huolto omaksuisi kansallis- puiston valvojan suhtautumisen.
Leinon puheenvuoro on tarpeellinen, koska kielenhuollon perusteista, kuten hän toteaakin, keskustellaan varsin vä- hän. Hänen mainitsemansa ››laitostunei- suuden» ja ››välinpitämättömyyden›› ohel- la (s. 554) syynä voi olla myös varovai- suus, sillä urheilun ja Jouko Turkan lail- la kielenhuolto on niitä puheenaiheita, jotka saavat suomalaisten tunteet her-
kästi kuohahtamaan.
Leino luettelee joukon esimerkkejä tarpeettomasta ja mielestään myös toi- vottomasta taistelusta eräitä ilmauksia vastaan: huomioida merkityksessä 'ottaa huomioon`, pianotaidetta tarkoittava pia- nismi, eräät johdostapaukset (purkaamo, seuranta). Vaikka hän sanookin, ettei ota kantaa yksittäisiin ilmauksiin, on vaikea uskoa hänen kantansa olevan
