Retkellä taiteen ja maantieteen vedenjakajaseudulla näkymä

TERRA 128: 2 2016 Kirjallisuutta – Litteratur

140

VILLE LUKKARINEN (2015). Piirtäjän maisema – Paikan kokeminen piirtämällä. 174 s. SKS, Helsinki.

Taidehistorioitsija Ville Lukkarisen tuore teos käsitte- lee maastossa työskentelevän maisemapiirtäjän koke- muksellista suhdetta kuvaamaansa paikkaan. Teoksen mielenkiintoinen ydinväite on, että nimenomaisesti kai- kessa ”keskeneräisyydessään” piirrosluonnos on mitä autenttisin materiaalinen jälki, dokumentti ja muistoesi- ne tietystä tilanteesta, jossa taiteilija on ollut vastavuo- roisesa suhteessa ympäristönsä kanssa. Piirustus näyt- tää syntymisensä jäljet suoraan; näkyvillä on paitsi piir- täjän käden liikkeen jälki myös katsomisen sekä jopa moniaistisen ja kinesteettisen kokemuksen jälki.

Lukkarisen tutkimuskohteena ovat viiden suomalai- sen maisemia kuvanneen taiteilijan piirrokset ja piirros- luonnokset, joiden kokemusympäristöt, näkökulmat ja työt limittyvät toisiinsa muodostaen noin 150 vuoden jatkumon. Kerronta alkaa Werner Holmbergista (1830–

1860), joka kirjasi ympäristöhavaintojaan 1850-luvun lopun kesäisillä, pitkillä retkillä. Nä-

mä hahmotelmat pohjustivat taiteili- jan lopullisia, Düsseldorfin ateljees- saan tekemiä öljyväriteoksia. Nuore- na kuolleen Holmbergin retket suun- tautuivat (romantiikan eskapistisen virityksen mukaisesti) lähinnä poh- joisen Hämeen pastoraalisiin maise- miin ja niiden välisille, tuolloin var- sin luonnontilaisille metsäseuduille.

Kevyet piirustusvälineet ja vesivärit mahdollistivat huomion kiinnittänei- den näkymien kirjaamisen luonnos- kirjaan. Lukkarisen mukaan Holm- bergin luonnosmateriaalissa säännöl-

lisesti esiintyvät maantien tai metsäpolun kaistaleet se- kä rajaukseltaan epäselvät vinjettiluonnokset muistut- tavat piirrosten mobiilista perustasta: ne ovat maaseu- dulla kävellen liikkunutta kaupunkilaista alati ympä- röivästä maiseman jatkumosta irrotettuja sarjallisia fragmentteja, jotka on otettu väliaikaisen, uppoutuneen tarkastelun kohteeksi.

Alfred William Finch (1854–1930) puolestaan tarkas- teli 1900-luvun alkuvuosikymmenten suomalaista kult- tuurimaisemaa englantilais-ranskalaisen maisemataiteen tradition silmin. Hänen huomionsa suuntautui erityises- ti eteläisen rannikkoseudun ja saariston pittoreskeihin, luonnollisten rajojen sulkemiin paikkoihin, kuten sata- miin ja lehteviin jokilaaksoihin historiallisine kartanoi- neen ja kivisiltoineen. Lukkarinen osoittaa kuvarinnas- tuksin, miten samankaltaisia Suomesta ja Englannista etsityt aiheet keskenään ovat. Tämä havainnollistaa her- kullisella tavalla Finchin vaaliman maisemakäsityksen kulttuurisidonnaisuutta; Toisin kuin ”kansalliset” taitei- lijat, Finch vieroksui erämaata. Kansallista maisemanar- ratiivia murtavan Finchin mukanaolo muistuttaa, että vaikka paikan materiaaliset kvaliteetit tietyssä mieles- sä laukaisevat ympäristökokemuksen, on maiseman ko- kemisessa aina kysymys myös maiseman näkemisestä jonkin jo aiemmin sisäistetyn ”ihannemaiseman” kaut-

ta. Maiseman väistämätön representaatioluonne tulee esiin juuri ”vieraan” representaatiosysteemin tunkeu- tuessa tuttuun tilaan.

Siinä missä Holmberg ja Finch olivat selvästi vierai- ta maisemissa joissa he liikkuivat, kuvasi Kalle Carl- stedt (1891–1952) omaa elinympäristöään Sääksmäel- lä. Carlstedt tunsi – sittemmin useammankin maisema- selvityksen arvokkaaksi toteaman – kotimaisemansa jo- kaisen ”mökin, polun, rannan ja ihmiset” (s. 93). Kan- satieteellispainotteinen orientaatio yhdistettynä paikan elettyyn merkityksellisyyteen ohjasi hänen visuaalista kiinnostustaan, jota myös luonnehtii nostalgissävyttei- nen halu suojella ja tallentaa kotiseudun kauneutta mo- dernisaation kynnyksellä. Carlstedt muun muassa do- kumentoi Huittulan tiiviissä ryhmäkylässä suurempien talojen lomassa sijainneita mäkitupalaismökkejä, jois- ta suuri osa oli purettu 1960-luvun loppuun mennessä.

Taidemaalari ja graafikko Helmi Kuusen (1913–2000) luonnospiirustusten esittely muistuttaa erinomaisesti piirrosten ”funktiosta” piirtäjän oman ruumiillisen läs-

näolon ja kokemuksellisten tilantei- den dokumentteina. Kuusi oli mesta- rillinen muun muassa Suomen satei- sen kesän tunnelmien kuvaajana sekä interiööreissä, jotka intiimiydessään suorastaan tunkeutuivat piirtäjän omaan hiljaisen tarkkailijan positi- oon. Näiden kautta aukeaa piirtäjän syvällinen kyky löytää älyllisen ja taiteellisen inspiraation lähteitä hyvin niukoista virikkeistä, kuten tietoises- ta hämyisiin huoneisiin asettumises- ta sekä naakka- tai puluparven elä- mästä Helsingin Abrahaminkadun asuntoa vastapäätä sijainneella katol- la. Samalla aukeaa myös laajempi näkymä ”1950-lukui- sen” suomalaisen arjen suhteelliseen kiireettömyyteen.

Vaikka piirroksista huokuu tietty melankolinen yksinäi- syys, nykyhorisontista käsin niiden haikeutta lisää tun- ne tällaisen hiljaisen, keskittyvän tarkkailun uhanalais- tumisesta erilaisiin pikavoittoihin fiksoituneessa ja viih- teistyneessä kulttuurissa.

Viimeisenä esitellyn Carl Warghin (1938–) viimeai- kainen tuotanto havainnollistaa piirustus-lajityypin it- setietoisuuden kehitystä 150 vuoden aikana. Wargh’lle piirustuksen viitteellisyys on todennäköisesti aiempia sukupolvia selvästi tietoisempaa. Tosin Lukkarisen mu- kaan jo 1700-luvun niin sanottu non finito -estetiikka perustui ajatukseen, että piirustuksen nautinto on ni- menomaan iloa siitä mielikuvitusta – ja osallisuutta – kutsuvasta jännitteestä, jota tietynlainen ”epävalmius”

tuottaa.

Wargh muodostaa töissään esimerkiksi eräänlaisia

”värikarttoja” maisemasta, merkiten eri kohteiden värit akvarelliläiskinä mustavalkoisen viivapiirustuksen pääl- le. Hän myös suosii ei-keskeisperspektiivistä, fragmen- taarista kuvaustapaa, mikä vastaa liikkuessa koetun ti- lan ja havainnoinnin fenomenologisia periaatteita.

Warghin ominta aihepiiriä ovat Pohjanmaan merenran- nat, talonpoikaiset pihapiirit ja vanhat kirkkomaat. Luk-

Retkellä taiteen ja maantieteen vedenjakajaseudulla

TERRA 128: 2 2016 Kirjallisuutta – Litteratur

kuinka pysyviä tässä kirjassa esiteltyjen taiteilijoiden maisemaluonnostelun aihepiirit ovat. Maisemassa liik- kuva piirtäjä on löytänyt kuvauksellisia näkymiä sekä vanhasta kansanomaisesta arkkitehtuurista että koske- mattomasta metsämaasta niin 1800-luvulla kuin kaik- kina sitä seuraavinakin aikoina” (s. 138). Monien esi- teltyjen taiteilijoiden töitä myös leimaa selvästi miljöö- suojelullinen asenne uhatuksi koetun kauneuden äärel- lä.On hyvä muistaa, että tietyn eksistentiaalisen mene- tyksen tunteen on nähty itse asiassa leimaavan koko si- tä näkemisen tapaa, jolla ympäristö länsimaisessa kult- tuurissa hahmotetaan maisemana. Toisaalta kirjan kat- tama 150 vuoden jatkumo nostaa pohdittavaksi, onko kokemus menetyksestä yksinomaan länsimaisen taitei- lijahahmon eksistentiaalis-romanttiseen positioon kyt- keytyvä vakio, vai onko arkisen ympäristömme esteet- tis-ekologinen laatu alati heikentymässä teknistymisen ja pohjimmiltaan fossiilienergiaan perustuvan tilaratio- naliteetin myötä? Kenties vastaus on sekä että.

Teos koskettelee varsin mielenkiintoisesti ympäris- tön materiaalisen laadun ja kulttuuristen arvojen vuo- rovaikutusta paikan kokemuksessa, vaikka ei edes pyri käsittelemään tätä problematiikkaa systemaattisesti.

Vaikka paikka humanistisen ympäristötutkimuksen nä- kökulmasta rakentuu ensisijaisesti jonkun kokemukses- sa, on paikan fyysisillä ominaisuuksilla merkittävä vai-

kutuksensa paikkakokemuksen laatuun. Esimerkiksi ra- kentamisessa käytettyjen luonnonmateriaalien, pieni- piirteisen valon, varjon ja suojaisuuden vaihtelun mo- niaistiset tuntemukset luovat uskottavan perustan var- sin universaalille kokemukselle miellyttävästä paikas- ta.Valokuvaa käyttävänä maisematutkijana minun on hieman vaikea hyväksyä kirjan ajoittain lievästi ylen- katseiselta vaikuttavaa asennetta valokuvaa kohtaan.

Piirustuksen vahvuus kuitenkin lienee nimenomaan ta- vassa, jolla se elävästi muistaa piirtäjänsä ainutkertai- sen kohtaamisen tietyn paikan kanssa sekä uusintaa ja vaalii tällaisen ympäristön mietiskelevän kohtaamisen esteettistä kulttuuria. Lukkarisen mukaan piirtäminen herkistää tekijänsä ainutlaatuisen aistimelliseen suhtee- seen ympäristönsä kanssa. Tämä suhde jättää piirtäjään usein lähtemättömän ja yksityiskohtaisuudessaan vielä vuosienkin päästä vertaansa vailla olevan jäljen. Alati vieraantuneemmaksi muuttuvien ympäristö- ja tilasuh- teiden aikana tämä jos mikä kuulostaa kannatettavalta.

MIKKO ITÄLAHTI Median laitos, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Aalto-yliopisto