Kvanttifysiikkaa, sosiologiaa, fysiologiaa, sanakirjoja – Ensyklopedinen romaani jälkimodernin yhteiskunnan aikalaisromaanina ja totaliteetin kuvaajana

Joonas Tanskanen

KVANTTIFYSIIKKAA, SOSIOLOGIAA, FYSIOLOGIAA, SANAKIRJOJA

Ensyklopedinen romaani jälkimodernin yhteiskunnan aikalaisromaanina ja totaliteetin kuvaajana

Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto

Kirjallisuus Marraskuu 2020

Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tekijät

Joonas Tanskanen Työn nimi

Kvanttifysiikkaa, sosiologiaa, fysiologiaa, sanakirjoja – Ensyklopedinen romaani jälkimodernin yhteiskunnan aikalaisromaanina ja totaliteetin kuvaajana

Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä

Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma X 25.11.2020 114

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä

Tämä tutkielma analysoi käsitteellisesti ensyklopedisen romaanin ideaa ja sen lähikäsitteitä kuten aikalaisromaania ja megaromaania sekä menippolainen satiiri. Millainen on ensyklopedinen romaani? Mikä on ensyklopedisuuden suhde totaliteetin ja eeppisen narratiivin käsitteisiin? Voiko ensyklopedisuuden lopulta erottaa omaksi lajikseen vai onko se pikemminkin alalaji tai kirjoittamisen moodi?

Tutkimuksen lähtökohta on teoreettinen. Tutkimus lähestyy ensyklopedisuutta käsitteellisesti ja filosofisesti. Päämääränä on löytää ensyklopedisen romaanin määritelmä: miten käsitettä on käytetty ja millaisiin teoksiin sitä voidaan soveltaa.

Ensyklopedinen romaani on ennen kaikkea kiinnostunut esittelemään sitä informaatiota, josta maailma ja yhteiskunta koostuu.

Tieteellisiä käsityksiä käsitellään monipuolisesti, eikä niillä välttämättä ole selkeää roolia juonen kannalta. Tieto on osa teoksia tiedon itsensä tähden. Näin ensyklopedinen romaani järjestää tietomassoja ja esittelee tietoa ja sen laajuutta. Se on kiinnostunut tiedon polyfoniasta ja heterogeenisuudesta.

Ensyklopedisuus on paradoksaalinen. Ensyklopedisuus etsii määritelmäni mukaan totaliteettia, mutta kuitenkin samalla myöntää maailman katkonaisuuden ja epäyhtenäisyyden. Se etsii kokonaiskuvaa, mutta suhtautuu samalla satiirisesti kokonaisuuden ideaan ja moderneihin ihanteisiin.

Tutkimus esittää genreteoreettisen viitekehyksen ja lyhyen kirjallisuushistorialliseen katsaukseen genren teoriaan ja historiallisiin esimerkkeihin. Tärkeä käsitteellinen lähestymistapa on pohtia ensyklopedisuuden suhdetta Georg Lukácsin ja Fredric Jameson totaliteetin käsitteeseen.

Havaintojen tukena toimii kolme esimerkkiteosta:

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Miki Liukkonen: O (2017)

Georges Perec: Elämä – käyttöohje (1978)

Tutkimus esittää kuinka Perecin teoksen voi luokitella lähes tyylipuhtaaksi ensyklopediseksi romaaniksi; kuinka Liukkosen O on aikalaisromaani, jossa on selkeitä ja itsetietoisia ensyklopedisia piirteitä; ja kuinka Valtosen teos on aikalaisromaani mutta ei kuitenkaan ensyklopedinen romaani kuin korkeintaan paikoin moodina.

Avainsanat

ensyklopediset romaanit, aikalaisromaanit, totaliteetti, satiiri, menippolainen satiiri, genreteoria, nykykirjallisuus, kirjallisuudenhistoria

Philosophical faculty School of Humanities Author

Joonas Tanskanen Title

Kvanttifysiikkaa, sosiologiaa, fysiologiaa, sanakirjoja – Ensyklopedinen romaani jälkimodernin yhteiskunnan aikalaisromaanina ja totaliteetin kuvaajana / An Encyclopedic novel as a social novel and a presentation of contemporary postmodern society

Main subject Level Date Number of pages

Literature Pro gradu -tutkielma X 25.11.2020 114

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract

This study conceptualizes the idea of encyclopedic novel and its relation to close concepts like social novel, mega-novel and the Menippean satire. What is encyclopedic novel? What is its relation to idea of totality and epic narrative? Is encyclopedic novel a genre of its own or rather a subgenre of social novel or a generic mode?

Nature of this study is theoretical. Approach is conceptual and philosophical. Main goal is to find definition for the concept of encyclopedic novel: how concept is used and what kind of works the concept can include itself.

Above all encyclopedic novel is interested to show the information that constitutes the society. Scientific viewpoints are introduced widely, and this information does not necessary have clear role to serve the plot. Information is part of the texts for the sake of itself.

Encyclopedic novel organizes mass of information and presents its totality. Encyclopedic novel is interested about polyphony and heterogeneity of information.

Encyclopedic novel is a paradox. It seeks a total vison but presents it in a fragmentary and abrubt manner. Its wholeness is often satirical and it criticizes the modern ideals.

Study presents genres theoretical framework and presents also a short historical summary of encyclopedic genre: its theory and its historical examples. Important conceptual approach is to utilize the concept of totality from the writers such as Georg Lukács and Fredric Jameson.

There are three novels as examples of the genre.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) / English They Know Not What They Do Miki Liukkonen: O (2017)

Georges Perec: Elämä – käyttöohje (1978) / French: La vie mode d’emploi: romans / English: Life: A User's Manual

Study presents how Perec’s novel is almost a pure example of encyclopedic novel; how novel O is a social novel which uses clear and self-conscious encyclopedic features; and how They Know Not What They Do is a typical social novel without being an encyclopedic novel.

Keywords

encyclopedic novels, social novels, totality, satire, menippean satire, genre theory, contemporary literature, history of literature

Sisällys

1 JOHDANTO ... 1

2 ENSYKLOPEDISUUS: GENRE, TYYLI VAI KOKONAISUUS? ... 10

2.1 Ensyklopedisuus käsitteenä ... 10

2.2. Lähikäsitteet ... 13

2.3 Ensyklopedinen romaani genreteorian valossa ... 17

2.4 Lyhyt narratologinen näkökulma ... 21

3 ENSYKLOPEDINEN ROMAANI JA KIRJALLISUUSHISTORIA ... 23

3.1 Ensyklopedisuuteen yhdistettyjä teoksia ... 23

3.2 Northrop Frye ja eeppinen ensyklopedisuus ... 26

3.3 Edward Mendelson ja tiedonalojen ensyklopediat ... 28

3.4 Satiiri ja polyfoninen muoto ... 30

3.5 Ensyklopedisuuden suhde kirjallisuuden postmodernismiin ... 33

4 ENSYKLOPEDISUUS TOTALITEETTINA JA JÄRJESTELMÄNÄ ... 41

4.1 Totaliteetti Georg Lukácsilla ... 41

4.2 Totaliteetti Fredric Jamesonilla ... 44

4.3 Reifikaatio ... 47

4.4 Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmä ... 49

5 GEORGES PERECIN, MIKI LIUKKOSEN JA JUSSI VALTOSEN ENSYKLOPEDISUUS ... 53

5.1 Perec ja elämä tavaroiden kokoelmana ... 54

5.2 O ja ensyklopedinen muoto ... 70

5.3 He eivät tiedä mitä tekevät ja aikalaisromaani ... 90

6 YHTEENVETO ... 99

Lähteet ... 109

1 JOHDANTO

Tutkimuksen kohteena on kirjallisuuden ensyklopedisuus. Ensyklopedisuudesta on puhuttu niin tyylinä, narratiivina, moodina kuin genrenäkin. Tulevilla sivuilla pyrin selvittämään, kuinka ensyklopedisuus voidaan ymmärtää. Pohdin ensyklopedisuutta niin tyylinä kuin yhteiskunnan totaliteetin vertauskuvana. Esitän myös millä tavoin ensyklopedisuus on määritelty kirjallisuudentutkimuksessa.

Tutkimuksen lähtökohta on teoreettinen. Lähestyn ensyklopedisuutta käsitteellisesti ja filosofisesti. Tekstissä ei pyritä perinpohjaiseen teosanalyysiin. Analysoitavien teosten tarkoitus on esimerkinomaisesti valottaa käsitettä. Kirjoitus noudattaa teoreettisen työn logiikkaa. Kirjoitus ei noudata perinteisen pro gradun rakennetta. Lähtökohta on käsiteanalyyttinen. Esitän millaisen käsitteen alan ”ensyklopedisuus” muodostaa ja mikä on sen suhde lähikäsitteisiin. Ilmiönä ensyklopedinen romaani hahmottuu tekstissä tutkimuskirjallisuuden kautta. Teksti esittää rekonstruktion nykyisestä tutkimustilanteesta eli siitä, kuinka käsitettä on kirjallisuudentutkimuksessa käytetty ja millaisia lähikäsitteitä sille on löydettävissä. Ensyklopedisuus ei ole vielä laajalle vakiintunut laji tai käsite.

Toki ensyklopedisuuden käsite on osittain vakiinnuttanut asemansa kirjallisuuskriitikkojen teksteissä, välillä se on jopa nostettu eräänlaiseksi nykykirjallisuuden trendiksi, vaikka käsitettä käytetäänkin usein kuin puolihuolimattomasti ilman selkeää määritelmää. Käsitettä ei ole tutkimuskirjallisuudessa paradigmaattisesti määritelty. Tekstini pyrkii kokoamaan käsitteen historian ja esittämään sille määritelmän. Esitän tekstissä, millainen on ensyklopedisuuden määritelmä: miten käsitettä on käytetty ja millaisiin teoksiin sitä voidaan soveltaa. Koska ensyklopedisuus on moniäänistä ja laaja-alaista kirjoittamista, on mielestäni luontevaa, että pohdin myös käsitteen suhdetta totaliteetin käsitteeseen. Ensyklopedisuutta voidaankin lähestyä totaliteetin ja järjestelmän kautta.

Tutkimuskysymykset ja teoreettiset lähtökohdat

Tutkimuskysymykset ovat:

(1) millainen on ensyklopedinen romaani; onko kyse tyylistä vai pyrkimyksestä holistiseen kokonaisuuteen?

(2) mikä on ensyklopedisuuden suhde totaliteetin ja eeppisen narratiivin käsitteeseen ja toisaalta totaliteetin kieltävään jälkimoderniin ja jälkistrukturalistiseen tutkimusperinteeseen?

Ja loppujen lopuksi on myös kysyttävä (3) voiko ensyklopedisuuden lopulta erottaa omaksi lajikseen: onko se laji, alalaji vai kirjoittamisen moodi?

Kirjallisuudentutkimuksen klassikoista Nortropp Frye puhuu ensyklopedisuudesta teoksessaan Anatomy of Criticism (1957) ja ensimmäinen selkeämpi yritys käsitteen määritelmäksi löytyy Edward Mendelsonin 1970-luvun esseestä Encyclopedic Narrative from Dante to Pynchon (1976). Sittemmin käsite on yleistynyt eritoten englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa.

Tutkimus etenee siten, että aluksi esitän määritelmän ensyklopedisuudelle. Tämän jälkeen esitän katsauksen käsitteen historiaan. Luvussa 4 analysoin käsitteen suhdetta totaliteetin ideaan. Totaliteettia ei voi ensyklopedisuudesta puhuttaessa sivuuttaa. Käsite yhdistää ensyklopedisuuden osaksi yhteiskuntaromaanin ja aikalaisromaanin lajeja. Luvussa 5 havainnollistan ensyklopedisuuden piirteitä kolmen esimerkkiteoksen avulla. Analyysissä en esitä tarkkaa lähilukua. Analyysissä on tarkoitus nostaa esiin kolmen esimerkkiteoksen ensyklopedisesti merkitseviä piirteitä. Analyysi etenee niin, että Perecin teos pitää sisällään yksiselitteisesti määritelmääni sopivia ensyklopedisia piirteitä, Liukkonen käyttää ensyklopedisuutta vähintäänkin tyylinä. Valtosen teos taas on laaja aikalaisromaani, mutta sitä ei voi määritelmäni mukaan pitää informaation ensyklopediana. Valtosen teoksen analyysi tuo esiin ensyklopedisen romaanin ja aikalaisromaanin mahdollisia eroja.

Analyysissä esille nousevat siis ensyklopedisuuden kannalta merkittävät kohdat, en siis esitä kattavaa analyysiä esimerkiksi teosten henkilöistä tai kerronnasta. Tutkimukseni lopullinen tavoite on siis käsiteanalyyttisesti ja esimerkkien kautta esittää määritelmä ensyklopediselle romaanille. Käsitteen muodostamisen tueksi otan lähikäsitteitä kuten Mihail Bahtinin teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (venäjänkielinen alkuteos Problemy poètiki Dostojevskogo) muotoileman polyfonisen menippolaisen satiirin, aikalaisromaanin ja megaromaanin. Kaikki nämä genrekäsitteet ovat osittain häilyviä ja niillä ei ole vakiintunutta asemaa kirjallisuudentutkimuksen käsitteistössä. Samalla ensyklopedisuuden käsitettä voi valaista myös postmoderniin teorian ja totaliteetin idean avulla.

Hyödynnän marxilaisesta filosofiasta ja varsinkin Georg Lukácsin ajattelusta tuttua totaliteetin käsitettä, jonka hän esittää nuoruuden teoksessa Die Theorie des Romans (1916) (tässä tutkimuksessa lähteenä teoksen englanninkielinen käännös The Theory of the novel).

Lukácsin lisäksi Fredric Jameson on tunnettu totaliteettia käsittelevästä teoriastaan. Hän käsittelee totaliteettia mm. teoksessaan Posmodernism or, The Cultural Logic Of Late Capitalism (1991). Otan myös Jamesonin teorian huomioon. Kirjoitukseni yhtenä merkittävänä tekijänä on pohtia totalisoivan romaanimuodon luonnetta. Teoreettisesti yksi lähtökohta on pohtia Lukácsin ja Fredric Jamesonin kehittelemän totaliteetin sekä jälkistrukturalismin ylläpitämän jatkuvan ”leikin” tai ”virtaamisen” välistä eroa. Tavallaan ensyklopedisuus on molempia: sekä maailman totalisointia että selkeän kokonaiskuvan kieltämistä. Kirjallisuuden esittämien asioiden ja yhteiskunnan totaliteetin välinen suhde voi olla ainoastaan synekdokeen perustuva. Tieteen termipankin mukaan ”synekdokeessa on tavallisesti kyse osa-kokonaisuus-suhteesta, jossa osa alkaa edustaa kokonaisuutta” (Tieteen termipankki). Kuten esimerkiksi Georges Perecin Elämä: käyttöohje -teoksen kohdalla, kerrostalo toimii laajemman kokonaisuuden ja yhteiskunnan pienoismallina.

Mikä sitten on ensyklopedisuuden sanakirjamääritelmä? Tieteen termipankki määrittelee ensyklopedisen romaanin seuraavasti: ”[käsitettä] on käytetty sellaisista sanataideteoksista, jotka ovat aineistoltaan ja esitystekniikaltaan poikkeuksellisen monipuolisia ja vaihtelevia”

(Tieteen termipankki). Toisessa sanakirjamääritelmässä nostetaan heti esiin totaliteetin käsite. Routledgen julkaisema Encyclopedia of Narrative Theory (2005) sanoo, että ensyklopedinen muoto tuo lukijan silmien eteen tiedon totaliteetin. Kyseessä on tietosanakirjamainen illuusio lopullisen tiedon läsnäolosta. (Herman et al, 2005, 137–138.) Tämä lähestymistapa onkin tekstini yksi kantavista teemoista.

Näkemyksessäni painottuu tiedon ja informaation merkitys. Määritelmäni mukaan ensyklopedinen romaani on ennen kaikkea kiinnostunut esittelemään mm.

luonnontieteellisiä, psykologisia, matemaattisia, sosiologisia ja filosofisia teorioita osana romaania. Tieteellisiä käsityksiä käsitellään monipuolisesti, eikä niillä välttämättä ole selkeää roolia juonen kannalta. Tieto on osa teoksia tiedon itsensä tähden. Näin ensyklopedinen romaani järjestää tietomassoja ja esittelee tietoa ja sen laajuutta. Kuten myöhemmin pohdin, tiedon totaliteetti on ensyklopedisuudessa kuitenkin illuusio. Tiedon kaikkivoipaisuus esitetään satiirisessa valossa. Näin on esimerkiksi Liukkosen O- romaanissa, jossa tiedon laajuus, johtaa henkilöhahmojen neuroottisuuteen ja ahdistukseen.

Käsitykseni ensyklopedisesta on kaksinainen. Ensyklopedisuus on yhtä aikaa kytköksissä moderniuden ja valistuksen tiedon ihanteeseen, mutta samalla se on tämän maailmankuvan satiiria ja postmodernia ja dekonstruktiivista totaliteetin kyseenalaistamista. Satiirisuus korostuu varsinkin Northrop Fryen teoriassa sekä Mihail Bahtinin polyfonisessa muodossa.

Bahtinilla satiiri antaa äänen yhteiskunnan eri tahoille, se valaisee yhteiskuntaa monelta taholta, mutta samalla pakenee selkeää merkitystä ja esittää järkeen perustuvan maailmanselityksen koomisessa valossa. Tämä teema korostuu ensyklopedisuudessa.

Kategorinen ja rationaalinen yritys järjestää maailmaa muuttuu aina vähintäänkin absurdiksi.

Tästä syystä satiirin merkitystä osana ensyklopedista kirjallisuutta ei voida sivuuttaa.

Samalla ensyklopedisuus yhdistyy jälkistrukturaaliseen ja jälkimoderniin teoriaan, joka ei usko maailman totaalisen esityksen ja selittämisen olevan mahdollista. Totaalisuudessa piilee jopa eettinen riski.

Ensyklopedinen kirjoittaminen jakaa nimensä mukaisesti jonkinlaisen analogian tietosanakirjan kanssa. Ensyklopediseen muotoon kuuluu polyfonisuus. Se on laaja-alainen kokoelma tapahtumia, henkilöitä, aiheita, tieteellisiä teorioita ja näkökulmia ympäröivästä todellisuudesta. Erotuksena laajoihin historiallisiin romaaneihin, ensyklopedisuus on korostuneen analyyttistä ja yksityiskohtaista ja tyylillisesti usein luettelomaista ja epäkirjallista. Kuten tulen kohta esittämään, ensyklopedisuuteen oman määritelmäni mukaan kuuluu, että teksti on kiinnostuneempi kuvaamaan ideoita ja ajatuksia kuin ihmisten sisäistä todellisuutta. Juuri Frye on määritellyt ensyklopedisuuden tällä tavalla.

Ensyklopediset teokset käsittelevät tiedettä ja käsitteellistä tapaa ymmärtää maailma.

Valitsemissani kolmessa esimerkkiteoksessa kaikissa länsimainen tieteellinen maailmankäsitys on tärkeässä roolissa. Tärkeä lähestymistapa on tarkastella informaation merkitystä osana juonta. Kolmen esimerkkiteoksen avulla tulen esittämään kuinka informaatio on upotettu osaksi juonta (Valtonen), informaatio selittää juonen tapahtumia (Liukkonen) ja informaatio lojuu ympäri kerrostaloa, mutta saa välillä myös järjestäytyneemmän tiedollisen muodon (Perec).

Muodoltaan fragmentaarisena, usein kollaasimaisena ja epäjatkuvana sen voi nähdä kirjallisen postmodernismin ja sen muodostaman tradition osana tai sukulaisena. Käsitteenä ensyklopedisuus yhdistetään usein kokeelliseen kirjallisuuteen, niin sanottuun vaikeaan

kirjallisuuteen. Toisaalta pelkkä kompleksisuus itsessään ei voi olla romaanin tavoite.

Liiallinen kompleksisuus muuttuu nopeasti kaaokseksi. Ensyklopedisuus voidaan ymmärtää rakenneperiaatteeksi. Se jakaa tietokirjan kanssa muodon, jossa käytetään lukuisia informatiivisia katkelmia. Ensyklopedisuuden rakenneainetta ovat informatiiviset, analyyttisesti esitetyt tekstipätkät. Ensyklopediat ovat nimensä mukaisesti tiedon tai vähintään informaation ensyklopedioita. Voidaan kuitenkin ajatella, että vaikka tyyli on analyyttinen, maailmaa kategorisoiva niin tavoite on synteettinen. Ensyklopedisuus tavoittelee kokonaiskuvaa yhteiskunnasta, oli tuo kuva kuinka fragmentaarinen tahansa.

Kuten Georges Perecillä, se on 99 huoneen tavaroiden ja niiden kantamien muistojen kuvaus. Perecin teosta voisi melkein kutsua luetteloiden kokoelmaksi. Nämä luettelot tähtäävät kerrostalon ja sen asukkaiden sielun valottamiseen. Ja lopulta 99 huoneinen kerrostalo toimii ainakin eurooppalaisen elämän vertauskuvana. Ensyklopedisessa romaanissa analyyttinen esitys tuo näkyville partikulaarisen, materialistisen hetken, mutta tähtää samalla kohti universaalia esitystä ihmisyydestä.

Ensyklopedisilla teoksilla on rakenteellisesti yhteistä tietty satiirinen ”heuristisuus”. Ne ovat pienistä osista rakennettuja kokonaisuuksia, joissa ei välttämättä ole yhtä selvää, hallittuun kokonaisuuteen tähtäävää rakenneperiaatetta. Onko kyse sitten aivan uudenlaisesta kirjallisuudesta vai paluusta johonkin vanhaan? Ennen 1800-luvun realistista romaania, proosa oli usein satiirista, leikittelevää ja katkonaista. Laurence Sternen leikkisä romaani Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet 1700-luvulta on oiva esimerkki tästä.

Esimerkkiteokset

Lähempään tarkasteluun otan kolme teosta. Analysoin teoksia lähemmin luvussa viisi.

Teokset ovat:

Georges Perec: Elämä – käyttöohje (ranskankielinen alkuteos La vie mode d’emploi: romans 1978, Ville Keynäsin suomennos vuodelta 2006)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Miki Liukkonen: O (2017)

Näiden kolmen lisäksi nostan lyhyesti esiin myös muutamia kirjallisuushistoriallisia klassikoita mm. Sternen Tristram Shandyn (1759) ja Herman Melvillen Moby Dickin (1851) sekä Don Delillon Alamaailman (1997) sekä Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012).

Perustelen valintani sillä, että valitsemassani kolmessa teoksissa ensyklopedisuus tulee esiin eri tavoin. Teokset havainnollistavat juuri sitä, että ensyklopedisuus voi olla sekä laji että tyyli. Näin siis teoksia analysoidessani pyrin havainnollistamaan kuinka Perecin teoksen voi luokitella lähes tyylipuhtaaksi ensyklopediseksi romaaniksi (eikä se välttämättä ole aikalaisromaani); kuinka Liukkosen O on aikalaisromaani, jossa on selkeitä ja itsetietoisia ensyklopedisia piirteitä; ja kuinka Valtosen teos on aikalaisromaani, mutta ei kuitenkaan ensyklopedinen romaani kuin korkeintaan paikoin moodina. Näin siis jonkinlainen jännite syntyy käsitteiden aikalaisromaani ja ensyklopedinen romaani välille. En pyri kategorisesti erottamaan näitä kahta toisistaan. Ensyklopedinen romaani on kenties aikalaisromaanin alalaji. Kaikki aikalaisromaanit eivät kuitenkaan ole ensyklopedisia.

Elämä – Käyttöohje

Kapeasti määriteltynä kenties parhaiten ensyklopedisuuden esimerkiksi soveltuu Georges Perecin teos Elämä: käyttöohje. Romaani (alaotsikkona myös Romaaneja) on ilmestynyt ranskaksi 1978 ja Loki-kirjojen kustantamana ja Ville Keynäsin suomentamana 2006.

Perecin teos havainnollistaa parhaiten mielestäni sen mistä ensyklopedisuudessa on kysymys. Teosta voi pitää lähes ensyklopediana.

Teoksessa yhteiskunnan vertauskuvana toimii kerrostalo. Sen 99 lukua tiivistävät reiluun 550-sivuun pariisilaisen kerrostalon elämän ja varsinkin sen tavaroiden elämän. Luvut koostuvat usein pitkistä listoista, jotka luettelevat huoneistojen esineistöä. Myös huoneissa olevat taideteokset kuvataan tarkasti. Moni luku alkaa huonetta hallitsevan taulun kuvailulla.

Jokainen luku edustaa yhtä kerrostalon huonetta, joten kirjan rakenne syntyy 99 huoneen kuvauksesta. Teos ei kuvaa vain nykyisiä asukkeja, vaan proustilaiseen tyyliin myös kerrostalon historiaa ja jo kuolleita asukkaita. Jos Perecin teoksen eri luvuissa läpikäydyt esinekokoelmat listattaisiin, siitä saataisiin jo pienimuotoinen ensyklopedinen kokoelma artefakteja.

listauksista löytyy muun muassa:

-unicumeja

- elintarvikkeita ja viinejä - entisen omistajan sukupuu

- nuorten jatkoromaanin osien synopsikset - sanakirjakuvaukset

Perecin voi nähdä olevan saamaa ranskalaisen kirjallisuuden jatkumoa Flaubertin, Proustin ja nouveau romanin kanssa, jossa esineiden ja yksityiskohtien kuvaus saavat paljon tilaa.

Asioiden hetkellisyys ja konkreettisuus nousevat etualalle. Mikään ei ole tarpeeksi latteaa tai arkista kuvattavaksi romaanin sivuilla. Todellisuus itsessään koostuu pienistä ja usein turhista hetkistä. Jo Flaubertin on sanottu olevan pitkästyneisyyden kuvaaja ja ottaneen kirjojensa aiheiksi ”ei-minkään” kuvaamisen. Kirjaa koossa pitävä tarina keskittyy Gaspar Wincklerin ja Percival Bartleboothin omituiseen akvarellimaalaus- ja palapeliharrastukseen, jossa jälkimmäinen lähettää ensimmäiselle loputtomilta ulkomaanmatkoiltaan akvarelliteoksia 20 vuoden ajan, ja joista Winckler sitten tekee palapelejä. Barrtleboothin elämäntehtävä on ensin maalata akvarelleja kaikkialla maailman kolkissa, sitten loppuelämänsä ajan koota näistä tehtyjä palapelejä ja eheyttää kootut palapelit taas akvarellimaalauksiksi ja lopulta upottaa ne syövyttävään liuokseen. Projekti on itsensä tuhoava ympyrä.

Hän halusi, että koko projekti palautuisi itseensä vailla jälkiä, kuin öljyinen meri, joka umpeutuu hukkuvan ylle, hän halusi ettei mitään jää jäljelle, ehdottomasti ei mitään, ettei projekteista seuraisi kuin tyhjää, olemattomuuden tahratonta valkoisuutta, hyödyttömyyden täydellisyyttä. (Perec 2006, 439–440.)

O

Miki Liukkosen vuonna 2017 julkaistu O on sivumäärällisesti lähes 860 sivuinen. Sitä on kritiikeissä tituleerattu milleniaalien eli Y-sukupolven aikalaisromaaniksi. Teoksessa on loputon määrä hahmoja ja teoksen laajuus syntyy osittain siitä, että välillä merkityksettömillekin sivuhenkilöille luodaan tausta.

Teoksen alussa on kattava luettelo henkilöistä. Henkilöt ovat yleensä aina osa tiettyä perhettä ja samalla jotain sosiaalista ryhmittymää. Pelkkiä perheitä teoksessa on kymmenen. Näiden lisäksi on muun muassa tanskalainen lasten leikkipaikkoja suunnitteleva firma, Tanskan

kuninkaallinen teatteri, neuroottisten taiteilijoiden muodostama sirkus, klassiseen musiikkiin hurahtaneet huumekauppiaat, kilpauimareiden muodostama harjoittelurinki, Helsingin yliopiston työntekijät ja lukuisia eksentrisiä hahmoja.

Kokonaisuus ei olekaan yhtenäinen, vaikka henkilöt ja tapahtumat kiertyvät osittain toistensa ympärille. Teoksen keskeisenä tapahtumapaikkana voi pitää Helsingin yliopistoa, jonka opiskelijoita tai työntekijöitä useat henkilöt ovat. Myös esimerkiksi Meilahden sairaala Helsingissä on tärkeä tapahtumapaikka.

Teoksessa on lukuisia esseistisiä keskusteluja, joiden kautta teos esittää teorian 2010-luvun maailmasta. Vaikka teoksessa on useampikin mysteeri, esimerkiksi erään opiskelijan itsemurha, teoksen ”juoni” syntyy ennemmin siitä, miten henkilöt lopulta linkittyvät toisiinsa ja millaisen mallin teos antaa tapahtumille hyödyntäessään samanaikaisesti populaaria kvanttiteoriaa, psykologiaa ja muita tieteitä. Mitään selkeää lopetusta teos ei kuitenkaan tapahtumille esitä. Teoksessa on vahva ensyklopedinen motiivi: se esittelee sivuillaan lukuisia erilaisia tieteenaloja.

He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen vuonna 2014 julkaistu romaani kuvaa yhteiskunnan muutosta yhden perheen kautta. Suomalainen Alina ja yhdysvaltalainen Joe kohtaavat yliopistomaailmassa. Lyhyen suhteen myötä he saavat pojan Samuelin. Joe muuttaa Yhdysvaltoihin ja perustaa sinne uuden perheen. Aikuisuuden kynnyksellä Samuel lähtee Baltimoreen etsimään isäänsä.

Juonta sekoittaa muun muassa ekoterrorismi. Yksi teoksen teemoista on pohtia suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman eroja.

He eivät tiedä mitä tekevät on 2000-lukulainen aikalaisromaani. Valtosen laaja (ensipainoksessa vähän alle 600 sivua ja pokkariversiossa yli 800-sivua) He eivät tiedä mitä tekevät -romaani toimii kiinnostavana aikalaisromaanina, joka ei kuitenkaan ole ensyklopedinen romaani. Kaikki laajamuotoinen kirjoittaminen ei ole ensyklopedisuutta.

Kirja on laaja kuvaus tieteestä ja teknologiasta osana arkea ja yhteiskuntaa. Siinä ennakoidaan osuvasti monia asioita, jotka ovat nousseet nyttemmin julkiseen keskusteluun.

Toisin kuin kahdessa muussa teoksessa, Valtosen teoksessa on vain kolme tärkeää henkilöhahmoa. Ekstardiegeettinen kertoja seuraa jokaisessa luvussa joko Alinaa, Joeta tai myöhemmin Samuelia.

Teos on tietoteknistä murrosta kuvaava aikalaisromaani. Kirjassa ei esitetä tarkkoja vuosilukuja, mutta tapahtuvat käynnistyvät 1990-luvun lopulla, kun sähköpostit, kannettavat tietokoneet ja internet tulevat pikkuhiljaa osaksi tavallisten ihmisten arkea. Tapahtumien kaari ulottuu lähitulevaisuuteen, jossa virtuaalitodellisuus ja ylikansalliset internetjätit ovat murtautuneet osaksi yhteiskuntaa. Varsinkin nuorten todellisuutta muokkaavaksi välineeksi tulee ”kokemuslaite” iAm (vertaa Applen iPhone ja älypuhelimet ylipäänsä). Joen tyttärestä Rebecasta tulee somevaikuttaja.

Teoksen kantavin teema on kaiken kaupallistuminen ja kapitalistisen logiikan tunkeutuminen kaikille elämänalueille. Niin akateeminen tutkimus kuin ihmisten vapaa- aikakin tavaroituvat. Tämä näkyy tieteen käsitteiden muuttumisessa mainosjargoniksi.

2 ENSYKLOPEDISUUS: GENRE, TYYLI VAI KOKONAISUUS?

2.1 Ensyklopedisuus käsitteenä

Lähtökohtaisesti ensyklopedisuus voidaan ymmärtää ainakin kahdella tavalla:

(1) sanakirjamaisena, luettelomaisena, epäproosallisena esitystapana tekstin sisällä, jolloin tekstin motiivina on tiedon esittely;

tai

(2) teos itsessään voidaan ymmärtää kokonaisvaltaiseksi, totalisoivaksi esitykseksi aiheestaan eli yleensä siitä yhteiskunnasta, jossa juonen yksityiskohdat tapahtuvat.

Molemmissa tapauksissa yksityiskohdilla ja analyyttisellä kielellä on usein merkittävä asema. Kuitenkin nämä kaksi määritelmää voidaan nähdä vastakohtaisina. Ensimmäisessä korostuu tekstin osien merkitys ja niiden epäyhtenäisyys; kun taas toisessa korostuu epäyhtenäisyyden yli näkevä kokonaiskuva.

Metodisena kirjoitustyylinä ensyklopedisuus viittaa pikkutarkkaan tiedonalojen purkamiseen ja teoreettisen tiedon esittelyyn. Kirja esittää maailman tekstuaalisena materiana. Esimerkiksi Liukkosen O:ssa ja Perecin Elämä: käyttöohje -teoksessa on lukuisia pätkiä, jotka voisivat yhtä hyvin olla jostain esseestä tai artikkelista.

Kuten Stefano Ercolino tulkitsee asian teoksessaan The Maximalist Novel (Bloomsbury, 2014) Edward Mendelsonia lainaten, ensyklopedinen narratiivi on synekdokee kulttuurin tuottamasta tiedosta, teknologiasta, tieteestä, taiteesta, historiasta, kielestä. Ensyklopedinen romaani väittää olevansa oman aikakautensa tärkeiden ideoiden sanakirja.

Ensyklopedisuuden täytyy pitää sisällään laajoja tietomassoja yhteiskunnan eri alueilta.

Ercolino korostaa synteesiä ja heterogeenisyyttä, toisin sanoen ensyklopedisuus kokoaa yhteen tietoa monilta aloilta. Yleensä teokset pitävät myös sisällään puhdasta tieteellistä tekstiä. Voitaisiin jopa sanoa, että tyylille on ominaista pakonomaisen (usein luonnontieteellisten) yksityiskohtien viljely. Ercolino pitääkin tätä ensyklopedisuuden genrepiirteenä. Romaaneissa on oltava useiden teorioiden esittelyä, jotta niistä voidaan käyttää nimitystä ensyklopedinen. Pelkkä yleinen laaja-alaisuus ei hänen mukaansa riitä

ensyklopedisuuden määritelmäksi. (Ercolino 2014, 40–45.) Ercolino määrittää yllä kuvatun ensyklopedisuuden maksimalistisen romaanin moodiksi.

Korostaakseen näkemystään Ercolino analysoi miksi Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali (American Pastoral, 1997) ei ole ensyklopedinen romaani. Ercolinon sanoin Rothin teos on mahtava fresko aikakaudesta, muttei kuitenkaan ensyklopedinen romaani.

Teos ei ole hänen mukaansa tarpeeksi heterogeeninen. Teos pitää kylläkin sisällään äärimmäisen tarkkaa tietoa hansikkaiden valmistamisesta ja siihen liittyvästä teollisuudesta, muttei sisällä tietoa muilta aloilta. (Emt. 41–42.) Ercolinon määritelmän mukaan ensyklopedisuus vaatii monien tiedonalojen tarkkaa kuvailua. Rothin teosta voi toisin sanoen pitää aikalaisromaanina muttei ensyklopedisena romaanina.

Ensyklopedisuuden voi ymmärtää ideoiden, esineiden ja asioiden kirjallisuudeksi. Siinä maailma ilmiöineen korostuu. Maailma nähdään kategorioina, ideoina ja käsitteinä. Perecin loputtomat listat voidaan nähdä sanakirjamaisina luetteloina, jotka summaavat yhden kerrostalon tavaratodellisuuden. Plastisia tiloja voidaan kuvata hyvin pikkutarkasti. Perecin kirjan sivuilla on ote remontoijan myyntikuvastoa (ks. Perec 2006, 95–98). Se koostuu yli kahdestakymmenestä vastaavasta kuvauksesta ja muodostaa näin keskelle kirjaa pienimuotoisen ensyklopedian remontointiin käytetyistä tarvikkeista. Voidaan siis todeta, että ensyklopedinen moodi ei välttämättä esittele ideoita vaan se voi kuvata myös pelkkiä tavaroita:

[L]uettelo kattaa lähes kaiken asuntojen sisustuksen ja asennustöiden piiristä ja ulottuu jo muillekin aloille.

TAPETOIJAN PERUSPAKKAUS: muovinen salkku, jossa kahden metrin nivelmitta, 1 kpl tapettisakset, 1 kpl tapettirela, 1 kpl vasara, 1 kpl rullamitta 2m, 1 kpl sähköinen ruuvitaltta, 1 kpl tapettileikkuri, 1 kpl tapettivetisi, 1 kpl tapetti- ja liisteriharja, 1 kpl luotilanka, 1 kpl hohtimet, 1 kpl maalarinveitsi, 1 kpl tapettirepäisin, 1 kpl tapettilasta. Pit. 45, lev. 30, kork. 8 cm. Paino 2,5 kg.

1 vuoden takuu. (Perec 2006, 94– 95.)

Yllä oleva katkelma on paradigmaattinen esimerkki ensyklopedisuudesta. Siinä esitetään sanakirjamainen listaus tietyistä asioita, joista todellisuus koostuu. Perecillä nämä asiat ovat monesti huoneistojen tavaroita. Liukkosella ensyklopedisuus taas on Ercolinon mainitsemaa

tietyn aikakauden ideoiden esittelyä. Kuten näitä teoksia tarkemmin analysoidessani esitän, tyylipuhdas ensyklopedisuus tarvitsee juuri suuren kokoelman tällaisia tekstipätkiä, jotta teksti voidaan tulkita selkeäksi ensyklopediaksi tietystä kulttuurisesta hetkestä. Tällä tavalla ensyklopedinen romaani eroaa tyylillisesti laajoista historiallisista romaaneista.

Historiallinen romaani esittää totaliteetin aikakaudesta, mutta abstraktimmin ja isommalla pensselillä maalaten.

Yllä olevan sitaatin ensimmäinen lause on helppo tulkita luonteeltaan metafiktiiviseksi toteamukseksi. Lause tavallaan sumaa sen mistä koko teoksessa on kysymys. Lukija kokee tekstin äärimmäiseksi synekdokeeksi. Se mukailee tarkasti sitä epäproosallisuutta ja tylsyyttä, joilla myyntikuvastot on kirjoitettu. Ensyklopedisuus on epäluonnollisen pikkutarkkaa yksityiskohtien luentaa. Siinä luonnolliseksi tulevat ne yksityiskohdat, jotka muuten usein sivuutetaan turhina.

Ensyklopedisessa tyylissä jukstapositio eli rinnastus on yleinen. Lukemattomat yksityiskohdat muodostavat rinnastuksien rihmaston vähintäänkin lukijan tajunnassa.

Lyhyet luvut muodostavat palapelin, jossa eri asiat rinnastuvat. Näin varsinkin, kun laajat teokset usein koostuvat lukuisista lyhyistä luvuista. Deleuzelainen assosiatiivinen rihmaston käsite on varsin oivallinen tällaisen kokonaisuuden kuvaajana. Perecin teoksessa on 99 lukua ja vähän yli 550 tekstisivua eli yksi luku on mitaltaan keskimäärin viisi ja puoli sivua pitkä.

Tieteen termipankin mukaan ”rihmastossa näennäisen kaukaiset ja toisiinsa liittymättömät asiat voivat kytkeytyä yhteen.” Rihmastolla ei ole keskusta. Rihmasto on tavallaan ensyklopedian vastakohta. Hallitsevaksi eivät nouse kategoriat ja määritelmät vaan vapaa assosiaatio. Rihmasto on käsitteenä osa jälkisrukruralismia. Sen piirissä problematisoitiin myös koko genren kategoria. Esimerkiksi Derrida näki genren pelkkänä rajoituksena.

Rihmasto on liukuvampi ja vapaampi ”kategoria” kuin genre. Rihmasto mahdollistaa yhteydet kaikkien kohtien välillä. Muotona rihmasto on hajautettu verkosto. (Smith &

Protevi 2020)

2.2. Lähikäsitteet

Ensyklopedisen romaanin lähisukulainen on aikalaisromaani. Puhutaan myös yhteiskuntaromaanista tai yhteiskunnallisesta romaanista. Englanniksi vakiintunut termi on

”social novel” ja saksaksi ”Gesellschaftsroman”. Aikalaisromaani, yhteiskuntaromaani ja historiallinen romaani ovat lähekkäisiä ja monin tavoin päällekkäisiä kirjallisuuden lajeja.

Helpoin tapa erottaa ne, on sanoa, että aikalaisromaani ja historiallinen romaani ovat yhteiskuntaromaanin alalajeja. Aikalaisromaani tapahtuu kuitenkin lähellä omaa aikaansa eli sitä nykyhetkeä, jolloin se on kirjoitettu ja kuvaa tuon ajan yhteiskuntaa. Historiallinen romaani taas voi sijoittua kauemmaksi historiaan. Varhainen tyyppiesimerkki historiallisesta romaanista on Walter Scottin Ivanhoe (1820), jonka tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle.

Lukácsin tunnetun Der historische Roman -teoksen (englanninkielinen käännös nimeltään The Historical Novel) määritelmän mukaan historiallinen romaani sitoo narratiivin osaksi konkreettista historiallista hetkeä. Lukács edustaa objektiivista tietoteoriaa. Romaani kuvaa aina yhteiskuntaa: se kuvaa ihmisen kompleksista ja konkreettista maailmaa, toiminnan yksityiskohtia. Romaani esittää luokkien, kansankerroksien, puolueiden ja trendien välisen kamppailun Se näyttää kuinka yhteiskunnalliset trendit syntyvät, elävät ja kuolevat. (Lukács 1969, 163–165.)

Lukácsin luennassa romaani edustaa eeppistä muotoa. Se esittää elämän kokonaisuudessaan ja siinä toiminta ei ole huippua kohden nousevaa ja pääty yhteentörmäykseen, vaan se on kuin vuorijono, jossa on koko ajan nousuja ja laskuja. (Lukács 1969, 123.) Näin romaanilla on kyky vangita todellisuus ja sen liike paremmin verrattuna esimerkiksi draamaan. Samalla romaani kykenee esittämään kuvan yhteiskunnan totaliteetista.

Erkki Sevänen määrittelee yhteiskuntaromaanin laajaksi ja etäännyttäväksi: ”se välittää kokonaisvaltaisemman kuvan yhteiskunnasta, eikä se yleensä ota avoimesti kantaa kohteeseensa” (Sevänen 2014, 53).

Yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia oloja realistisesti kuvannut romaani kukoisti 1800-luvulla.

Varsinkin Englannissa (George Eliot, Charles Dickens) ja Ranskassa (Victor Hugo, Honore de Balzac) yhteiskunnallinen romaani pyrki vaikuttamaan yhteiskuntaan ja parantamaan esimerkiksi alempien kansanluokkien elinoloja. Yhdeksästoista vuosisata oli Euroopassa

mullistusten aikaa. Yhteiskunta teollistui ja kaupungistui, ja maiden väkiluku kasvoi ja niin kasvoi myös monien, varsinkin keskiluokan varallisuus. Aikakauden realistinen aikalaisromaani kuvasi yhteiskunnan nopeaa muutosta; pieniä ihmisiä muuttuvan maailman ympäröimänä. (Childers 2012, 149.)

Joseph W. Childers kuvailee artikkelissaan Social class and the Victorian novel aikakauden englantilaista romaania sanomalla, että 1800-luvun puolivälin romaanit olivat teollistuvan yhteiskunnan arkisten yksityiskohtien tallentamista.

As a number of critics have pointed out in various ways, a neat separation of industrialism and the novel is nearly impossible in the years between 1832 and 1867. Each looked to the other for models of effecting and controlling as well as understanding change. Novels turned to the “record of industrialism,” for example to parliamentary reports and the press, for the details of everyday life that came to characterize their narratives, while those social investigations looked back to the novel as the most effective means of organizing and presenting the details of their observations. (Childers 2012, 149).

Kuten suomenkielisestä genrekäsitteestä voidaan jo päätellä, aikalaisromaani on sidottu tiettyyn historialliseen hetkeen ja yleensä juuri siihen hetkeen, jolloin se kirjoitetaan. Se ottaa kantaa oman aikansa ilmiöihin. Merkillepantavaa on, että aikalaisromaani on yleinen juuri silloin, kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia ja uusi ja vanha maailma kohtaavat ja yhteiskunta ja ihmiset ovat pakotettuja muutokseen.

Aikalaisromaani tutkii identiteettiä ja kansakunnan historiaa, mutta käsittää identiteetin ja historian monisäikeiseksi kokonaisuudeksi. Kuten Päivikki Romppainen sanoo: ”kansallista identiteettiä ei enää voida käsittää yhtenäiseksi monoliitiksi vaan se on kongolomeraatti, erilaisten kulttuuristen ainesten ja identiteettien yhteen sulautuma” (Romppainen 2017, 328). Jos maailma on erilaisten ainesten yhteen sulautuma, silloin myös kirjallisuudesta tulee erilaisten ainesten yhteen sulautuma.

Se muutos, jota 2010-luvun aikalaisromaanin voidaan nähdä kuvaavan, on maailman globalisoituminen, digitalisoituminen ja informaatioteknologian tuleminen osaksi normaalia arkea. Yksinkertaisesti voidaan kysyä, onko ensyklopedinen romaani vain uusi

yhteiskunnallisen tai aikalaisromaanin muoto? Kuvaako se aikakautta, joka kärsii informaatioähkystä? Kuten analyysissä esitän, tämä ajatus pätee varsin pitkälle, mutta voi olla myös ensyklopedisia romaaneja, joita on vaikea pitää aikalaisromaaneina.

Fredrick Karlin merkittävän artikkelin American Fictions: The Mega Novel (1985) mukaan megaromaani on laaja romaani, mutta se ei pelkästään ole laaja romaani. Karlille Pynchonin Painovoiman sateenkaari on megaromaani, Thomas Mannin Taikavuori taas ei ole. Karlille megaromaani on olemuksellisesti sodan jälkeisen Amerikan tuote. Osittain se heijastelee yhteiskunnan levottomuutta: poliittisia puolueita, rotukonflikteja ja kylmän sodan ideologioita. (Karl 1985, 249–250.) Tavallaan Karlin megaromaani on amerikkalaisen yhteiskunnan totalisaatio: epäyhtenäinen ja monimutkainen.

Yet the Mega-Novel does have length, breadth, spatiality; it is oceanic, and its vibrations are waves of indeterminate force. It also has an uncertain mass, and thus the comparison to the Abstract Expressionism and aleatory music. (Karl 1985, 249.)

Massa onkin tärkeä käsite. Megaromaanissa on loputon määrä raaka-aineita, jotka luovat sen materiaalisen massan. Ensyklopedisuudessa tämä massa on tiedollista raaka-ainetta: erilaisia teorioita ja anekdootteja siitä millainen maailma on. Jo Karl tuo esiin muodon paradoksin:

laajuudestaan huolimatta teokset eivät pyri kokoamaan vaan desentralisaatioon ja dekonstruktioon. It is more mass than content – kyse on enemmän asioiden paljoudesta kuin sisällöstä. Äänien moneus korvaa selvän melodian. Samalla teoksista usein uupuu selkeä narratiivinen struktuuri. (Karl 1985, 250.) Karlin määritelmä olettaa tällaisten teosten siis yleensä olevan osittain kaoottisia, teokset on sullottu täyteen erilaisia katkelmia ja informaation pätkiä. Tämä määritelmä sopii hyvin Perecin ja Liukkosen romaaneihin.

Ensyklopedisuuden myötä niillä on myös lähes maaninen tarve esitellä erilaisia maailmanselitysmalleja. Liukkoella massa syntyy ideoiden kokoamisesta ja Perecillä tavaroiden kokoamisesta.

Ajatusta voi mielestäni selkeyttää vertaamalla ajatusta musiikissa käytettyyn ideaan kompleksisuudesta ja valkoisesta kohinasta:

Toisekseen on myös sanoman kompleksisuudella ja sen käsitettävyydellä rajansa. Kompleksisuus, jolle on luonteenomaista suuri informaatiotiheys ja

pieni ennustettavuus, on vaarassa muuttua kaaokseksi. Banaalisuus, jolle on ominaista informaation vähäinen määrä ja suuri ennustettavuus, viittaa järjestykseen. Koska ihmisen vastaanottokyky voi toimia vain silloin, kun havaittavissa on tietty määrä järjestystä, on käsitettäväksi tarkoitetun sanoman kompleksisuudella rajansa. Informaatioltaan rikkain äänivaikutelma lienee valkoinen kohina, mutta se koetaan kuitenkin verraten eriytymättömäksi ääni- ilmiöksi, koska yksityisten signaalien jakautuminen on niin kompleksista, että se ylittää suuresti ihmisen erotuskyvyn. (Maegaard, 1967, 75–76.)

Karl kuitenkin väittää, että tyylillisesti megaromaani on lähellä faabelia. Se ei voi kuvata yhteiskuntaa realistisesti, se on aina epätäydellinen. Muoto ei ole niinkään sisältöä kuin assosiatiivisuutta ja rypäsmäisyyttä (cluster) Karl käyttää muodosta käsitettä molekulaarinen. (Karl 1985, 251–253.) Katve-Kaisa Konturin mukaan molekulaarisuus tarkoittaa virtaavuutta ja prosessinkaltaisuutta. Asiat ovat jatkuvassa liikkeessä ja täynnä vaihtuvia merkityksiä. Kaikki asiat ovat täynnä monimerkityksellistä värähtelyä. (Konturi 2013, 235–236.) Tässä on kaikuja jälkistrukturalismista, Jacques Derridan ja Gilles Deleuzen filosofiasta.

Myös David Letzler puhuu megaromaanista (mega-novel). Megaromaanista on laaja ja samalla epätäydellinen esitys, se on aina keskeneräinen, ei koskaan täydellinen ja yleensä kompleksinen. (Letzler 2017, 4–5.) Letzlerille ensyklopedinen romaani on megaromaanin alalaji, joka kytkeytyy viitattuun informaatioon. Ensyklopedinen romaani kerää ja järjestää dataa. (Emt. 63).

Letzler ei kuitenkaan aseta megaromaanin tehtäväksi totaliteetin esittämistä. Letzler painottaa megaromaanien yhdistäväksi piirteeksi lukijalta vaadittavaa keskittymistä:

teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, että ne vaativat tarkkaa lukemista. (Letzler 2017, 10) Hän muotoilee käsityksensä käsitteen ”cruft” ympärille, joka viittaa turhaan ja varsinkin tietojenkäsittelyssä roskaan. Tällainen teksti ei palkitse, se vaatii normaalia enemmän huomiota, se voi olla merkityksetön eli sitä ei välttämättä tarvitse lukea. Letzler korostaa tekstin välineellistä merkitystä parantaa keskittymiskykyä. Letzlerin luennassa suuret teokset toimivat kognitiivisina työkaluina, eivätkä niinkään tietyn aikakauden representaationa. (Letzler 2017, 22–25.) Internetin tuleminen arkipäiväiseksi on varmasti vähentänyt tiedon levittelyn tarvetta sen itsensä tähden. Megaromaani enteili informaatio- ja

internetaikakautta, jossa eletään äärettömässä tietoverkossa. Käykö tällainen kirjallisuus turhaksi, kun jokainen on usean tunnin ajan kiinnittyneenä tällaiseen verkkoon tietokoneen tai älypuhelimen välityksellä? Letzler toteaa David Foster Wallacen Pale Kingin olevan tylsyyden kirjallinen esitys. Kirja kuten maailma pitävät sisällään täysin turhaa tietoa.

(Letzler 2017, 16–18.)

2.3 Ensyklopedinen romaani genreteorian valossa

Kun mietitään ensyklopedisuuden lajityypillisiä piirteitä, on paikallaan pohtia käsitettä myös genreteorian valossa. Genreteorialla tarkoitetaan kirjallisuudentutkimuksen haaraa, joka keskittyy kirjallisuushistoriassa esiintyvien genretraditioiden analysointiin.

Aristoteleen neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskua laatima Runousoppi nostetaan yleisesti esiin ensimmäisenä genretutkielmana. Aristoteelisten genresääntöjen avulla pyrittiin erottamaan toisistaan hyvä ja huono kirjallisuus. Tämä käsitys staattisesta genrestä oli elinvoimainen kahden tuhannen vuoden ajan, kunnes vasta 1800-luvulla genren määritelmä asetettiin kriittisen tarkastelun alle. (Heikkinen & Voutilainen 2012, 20.)

Romantiikan aikakausi johti normatiivisen genrekäsityksen murenemiseen. Genre ymmärrettiin uudella tavalla; genre ei ole enää ollut staattinen ja universaali kategoria (kuten aristoteelinen normatiivinen draaman kolmijako: komiikka, epiikka, tragedia). Genret elävät historiassa, ne muokkautuvat ja sulautuvat toisiinsa. Romanttinen kirjallisuuskäsitys hajotti normatiivisen genren ja näki koko käsitteen liian ahtaana. (Duff 2000, 3–6.) Tilalle astui eräänlainen genrettömyys, tila, jossa taiteilijanero loi taidetta vapaana ja luovana yksilönä.

Tämä käsitteen problematisointi elää genreteoriassa edelleen vaikkakin romantiikan yksilökeskeisyydestä onkin luovuttu.

Nykyinen genreteoria lähtee liikkeelle ajatuksesta, että genren olemus ei niinkään synny sen luokittelevasta luonteesta. Alastair Fowlerille genre on identifiointia ja kommunikointia, se ei tyydy puhtaasti luokittelemaan. Genret eivät ole staattisia ne muuttuvat koko ajan. Samalla tavoin koko kirjallisuuden muoto on jatkuvassa muutoksen tilassa. Genre on tulkinnan ja merkityksen löytämisen apuväline. Genrerajat ovat aina olleet liukuvat. Se ei ole tyypillistä pelkästään modernille kirjallisuudelle. (Fowler 1985, 45-47.)

Genre on hybridi. Päivikki Romppainen sanoo, että nykyromaani on lähes aina hybridinen laji: ”teokset eivät niinkään edusta yhtä rajattua lajityyppiä kuin osallistuvat useisiin lajeihin, yhdistävät useiden lajien piirteitä”. (Romppainen 2017, 327.) Tai kuten Northrop Frye sanoo, genre luokittelun sijaan selventää tradition merkitystä. Genre nostaa esiin kirjalliset sukulaisuudet. (Frye 1973, 247-248.) Genretietoisuus on näin keskustelua historian ja tradition kanssa. Se on sekä historian että nykyhetken tulkintaa.

Genre on eräänlainen odotushorisontti. Lukijan usein oletetaan tietävän genren konventiot.

Voidaan puhua siis lukijan kompetenssista. Semiotiikassa puhutaan semioottisesta kompetenssista, jossa merkki luetaan tietyn konvention kautta. Semioottinen kompetenssi tarkoittaa konventioiden tuntemista. Oletetaan että käytössä oleva merkkijärjestelmä on tulkitsijalle tuttu. Kompetenssin avulla lukija tunnistaa viestin sisällön. Tämä mahdollistaa mielekkään kommunikaation. Tulkitsijan on tunnettava käytössä oleva koodi. Genre voidaan ymmärtää tällaiseksi koodiksi, toistuvaksi säännönmukaisuudeksi. (Veivo & Huttunen 1999, 104-108.) Varsinkin laaja alluusioiden ja intertekstuaalisten viittausten käyttö vaativat lukijalta semioottista kompetenssia. Alluusiot ja intertekstuaalisuus ovat ensyklopedisuuden määrittäviä tekijöitä. Genre voidaan ymmärtää myös tiedon tuottajaksi. John Frown mukaan genre on tapa tuottaa ja muokata tietoa. Genre ei ole tyylillinen työkalu, vaan genre on väline tuottaa totuutta, auktoriteettia ja uskottavuutta. Genreen ei niinkään kuuluta, vaan niitä pikemminkin käytetään. (Frow 2006, 2.) Myös Fredric Jameson ymmärtää genren ideologisena työkaluna. Genre välittää suoraan tai epäsuoraan jotain viestiä. (Bruyn de 1993, 84).

Fowler tekee tarkan erottelun lajin, moodin ja alagenren välille. Fowlerille genret ovat liikkuvia ja koko ajan muuttuvia. Genret ovat pikemminkin perheitä kuin luokkia. Asiat ovat suhteessa toisiinsa monin eri tavoin. (Fowler 1985, 41.)

Asioiden lukeminen tietyn yleiskäsitteen alle ei ole ongelmatonta. Tämän problematiikan teki tutuksi jo filosofi Ludwig Wittgenstein postuumissa teoksessaan Filosofisia tutkimuksia (1953).

Näemme monimutkaisen päällekkäisten ja ristikkäisten yhtäläisyyksien verkoston (---) En osaa luonnehtia näitä yhtäläisyyksiä paremmin kuin sanalla

perheyhtäläisyydet, sillä perheenjäsenten väliset erilaiset yhtäläisyydet menevät päällekkäin ja ristikkäin samalla tavalla. (Wittgenstein 1999, 65.)

Tietyn genren kirjalliset jäsenet muodostavat perheen, niillä on sukulaisuussuhde, mutta voi olla, että niiden välillä ei ole tekijää, joka selkeästi yhdistää niitä kaikkia. Tietenkin tällainen määritelmä on ongelmallinen epämääräisyytensä vuoksi. Kuten jo tässä kohtaa tutkimusta on käynyt selvillä, ensyklopedisen romaanin yksiselitteinen käsitteellinen määrittely on mahdottomuus.

Voidaan sanoa, että Fowlerin teoria on nominalistinen. Genre on olemassa vain uusien teosten kautta. Sitä ei voida pitää ylihistoriallisena kategoriana. Genre on sidottu aikaan ja paikkaan eli siihen syntyhetkeen, jolloin teos kirjoitetaan. Merkittävä kirjallinen tuotos joko mukautuu genreen tai varioi ja erottuu genrekonventioista. Kuitenkaan yksikään teos ei katkaise täysin suhdettaan genrekonventioihin, koska ”genretön” teos olisi mahdoton tulkita.

Samalla teos muuttaa niitä genrejä, joihin se on yhteydessä. Genre on Fowlerille yksi tärkeimmistä avaimista uuden teoksen tulkintaan. Parhaimmillaan kirjallinen teos tavallaan ylittää genrensä. (Fowler 1985, 20-36.)

Toisaalta emme voi ajatella, että genret ovat vain välähdyksiä, jotka elävät hetken eivätkä enää koskaan palaa. Genre tarvitsee pitkäkestoisuutta, jotta voimme havaita sen ja tehdä yleistyksiä sen luonteesta. Fowlerin sanoin: samalla tavoin kuin kieltä, myös genreä on tarkasteltava diakronisesti eli historiallisesti (Fowler 1985, 49). Toisin sanoen genrellä on oltava historia, jotta genre edes havaitaan. Näin ollen genren olemassaolo itsessään on retroaktiivinen, takautuva (Emt. 50). Genren olemassaolo havaitaan kirjallisuushistoriassa paljon helpommin kuin nykyhetkessä. Uusi genre onkin tavallaan genren löytämistä historiasta. Miten pitkän pysyvyyden eli historian jokin laji tarvitsee? Milloin tiettyjen elementtien yhdistyminen n määrässä teoksia muuttuu genreksi? Ja mitkä elementit koetaan määrittäviksi? Kuten Fowler huomauttaa (Emt. 57) edes tutun genren kuvaileminen ei ole helppo tehtävä. Tunnistaminen on aina määrittelyä helpompaa. Tämä problematiikka on erottamaton osa myös tätä tutkimusta.

Koska tutkimukseni premissi on, että ensyklopedisuus voidaan ymmärtää vähintään aikalaisromaanin alalajiksi, on kysyttävä kuinka uudet lajit voivat ylipäätään nähdä päivänvalon. Usein tietyt lajit palautuvat tiettyihin kirjailijoihin. Esimerkiksi historiallinen

romaani on kytköksissä Walter Scottin (1771–1832) tuotantoon. Lajien syntyessä on tyypillistä, että aluksi jäljitellään ”suurta mestaria” imitoiden. Tämän jälkeen laji rikastuu kuitenkin nopeasti. Ei ole myöskään tavatonta, että lajin syntymä palautuu useampaan kirjailijaan. (Fowler 1985, 153-155.) Ensyklopedisuudessa juuri Joyce ja Pynchon ja toisaalta myös Perec ovat jäljiteltäviä suuria mestareita.

Kuinka Fowler sitten selittää lajien muutoksen? Fowlerin mukaan jokaisella genrellä on ensinnäkin repertuaarinsa, valikoimansa, josta genren edustajat valitsevat ominaispiirteensä.

Repertuaariset tekijät voivat olla ulkoisia (esim. muoto tai rakenne) tai sisäisiä (esim. aihe tai yleisö) (Emt.. 55). Repertuaarin on oltava suhteellisen muuttumaton. Välillä uutta materiaalia tuodaan repertuaariin kirjallisen perheen ulkopuolelta. Jopa kirjallisuuden ulkopuolelta. Tällainen uusi tapa kirjoittaa saatetaan luokitella uudeksi lajiksi. Kirjallisuus on jatkuvaa muutosta ja uudelleen luokittelua. Kirjallisuus on myös jatkuvaa imitaatiota.

Jokainen kirjailija on sekundäärisessä suhteessa johonkin genremalliin (Emt..162), toisin sanoen hän toistaa sitä kirjoituksessaan. Näin ollen ei ole luomistyötä ex nihilo. Uusi laji on vanhan lajin transformaatiota tai uudelleen kokoamista (Emt. 156). Myös vanhat genret ovat jatkuvassa muutostilassa. Sama genrenimitys voi tarkoittaa historian saatossa eri asioita.

Kirjallisuudessa käytetään aina hyväksi konventioita. Kirjailija voi viedä vanhaa lajia eteenpäin. Hän voi kehittää sen repertuaaria pidemmälle. Näin ollen mikään laji ei ole täysin uusi, vaan uudet lajit käyttävät nekin hyväksi vanhoja lajeja. Lajien muutoksessa on kyse siitä, että olemassa olevaan lajiin tuodaan uusia ominaisuuksia perinteisen genrerepertuaarin ulkopuolelta. Uudet lajit siis rakentuvat jo olemassa olevien lajien päälle. Esimerkiksi alagenre (subgenre) jakaa samoja ominaisuuksia lajin kanssa, mutta se lisää lajiin repertuaariin olennaisen erikoisominaisuuden. (Emt. 112.)

Laajuus on historiallisen romaanin, yhteiskuntaromaanin ja aikalaisromaanin repertuaarinen ominaisuus. Pelkkä laajuus ei siis ainakaan riitä erottamaan ensyklopedisuutta omaksi genrekseen. Ensyklopedisuuden ymmärtäminen aikalaisromaanin alagenrenä puoltaisi se seikka, että se lisää aikalaisromaaniin repertuaariin ensyklopedisen tiedon ominaisuuden.

Toisaalta jos ensyklopedisia romaaneja kirjoitettaisiin vuosikymmenestä toiseen, siitä muodostuisi oma lajinsa, jolla on oma tarkka repertuaarinsa.

Fowlerillekin suuri genrejä muuttava tekijä on yhteiskunnan muutos. Urbaanissa maailmassa ei juuri ole tilaa pastoraalille (Fowler 1985, 277). Esimerkiksi nopea teknologinen kehitys

on tuonut nykyromaanien kestoaiheeksi kuvata ihmisen ja teknologian suhdetta. Tämä on myös ensyklopedisen romaanin lempiaiheita.

Alluusiot ovat nimien ja aiheiden ohella tärkeitä genresignaaleja. Alluusioiden tiheä käyttö tarkoittaakin yleensä lajin vakiintumista (Fowler 1985, 90). Alluusio on epäsuora intertekstuaalinen viittaus genren toiseen edustajaan. Fowler käyttää termiä modaalinen laajentuma (modal extension). Lähes jokainen laji on laajentunut myös moodiksi (kuten traaginen, koominen). Modaalinen termi viittaa siihen, että jokin lajin ei-rakenteellinen piirre on levittäytynyt määrittämään jotain toista lajia. Voimme siis puhua jonkin teoksen kohdalla esimerkiksi koomisuudesta ilman että kyseinen teos on muodoltaan komedia. Toisin sanoen teos voi olla lajiltaan romaani ja modukseltaan (olemisen tavaltaan) koominen. Se ei tarkoita, että teos on lajiltaan komedia. Mutta esimerkiksi satiiri on Fowlerille pelkkä moodi, eikä sinänsä genre. (Fowler 1985, 107–110.)

Muotonahan ensyklopedinen romaani on usein fragmentaarinen ja usein vailla selkeää juonta. Valtosen romaanista voi helposti sanoa, että siinä ensyklopedisuus laajentuu modaalisesti aikalaisromaanin puolelle, muttei tee itse romaanista ensyklopedista.

2.4 Lyhyt narratologinen näkökulma

Jälkiklassisen narratologian mukaan kertomukset ovat kulttuurisia semioottisia ilmiöitä (Tammi 2010, 66). Nykyään kaikki ymmärretään kertomukseksi. Kertomus on kuin kantilainen tajunnan kategoria, jonka avulla järjestämme havaintojamme. Luomme kausaalisia suhteita irrallisilta tuntuvien tekstien välille. Kuten Pekka Tammi toteaa kertomukset ”käyttävät hyväkseen luonnollista kognitiivista kykyämme ja ne koettelevat sitä – tai ne kumoavat ja osoittavat päteviksi kerronnan konventiot – ja kaikki tämä tapahtuu tekstissä samaan aikaan” (Emt. 79).

Jälkiklassisessa narratologiassa on varsinkin Monika Fludernikin luonnollisen narratologian teorioiden myötä yleistynyt niin sanottu kognitiivinen suuntaus, jossa ”kertomus nähdään ihmisen kognitiivisen toiminnan luonnolliseksi, universaaliksi perusmuodoksi: ihmiset kertovat tarinoita voidakseen muodostaa identiteettinsä ja pystyäkseen toimimaan maailmassa”. (Hägg, Lehtimäki & Steinby 2009, 14.) Tänä sama ajatus tulee ilmi myös Jamesonin käsityksessä totaliteetista. Palaan tähän myöhemmin.

Tavallaan totaliteetti on yksi osa tällaista luonnollista tarinankerrontaa. Esimerkiksi Martin Jaylle totaliteetti on ihmisen myötäsyntyistä tarvetta nähdä maailma yhtenäisenä, koherenttina kokonaisuutena. Se on pyrkimys nähdä maailma holistisena ykseytenä.

Kokonaisuus nähdään suurempana kuin osiensa summana. (Jay 1984, 22-24.)

Kirjallinen teksti ei ole todellisuutta itsessään. Kirjallinen diskurssi on aina esitys todellisuudesta. Odotamme että tekstillä on mimeettisiä piirteitä sen kokonaisuuden kanssa, jonka käsitämme ulkoiseksi todellisuudeksi. Heijastamme fiktiivisiin maailmoihin sen minkä tiedämme todellisuudesta. (Alber 2010, 46.) Kaikki kirjallisuus on elliptistä, tarinallisuus ja kokonaiskuva voidaan käsittää (varsinkin jälkiklassisen kognitiivisen narratologian piirissä) pikemminkin ihmisen tietoisuuden kuin tekstin itsensä ominaisuudeksi.

Totaliteettia voi pitää samantyyppisenä käsitteenä kuin tarinallisuutta. Totaliteetti on lukijan tekstiin kognitiivisesti asettama skeema. Kirjallisuuden kuvaama yhteiskunta nähdään aina vasten sitä yhteiskuntaa, jossa lukija itse elää. Fiktiivinen tulkinta on tällöin tavallaan tosi, luenta laajentuu ulkoiseen maailmaan. Kuten luonnollisessa narratologiassa puhutaan, lukija laajentaa luonnollisuuden kehyksiä. Eräs tällainen ensyklopedisen kirjallisuuden luonnollistama asia on fragmentaarisen tiedon läsnäolo kaikkialla arjessamme.

3 ENSYKLOPEDINEN ROMAANI JA KIRJALLISUUSHISTORIA

Esitän seuraavaksi ensyklopedisuuden historiaa. Aluksi nostan esiin niitä teoksia, joihin ensyklopedisuuden käsitteellä yleisesti viitataan. Sitten esittelen klassikkoteoreetikkoja, jotka ovat käyttäneet käsitettä. Näistä ilmeisin on Northrop Frye ja hänen teoksensa Anatomy of Criticism (1957). Usein varsinkin amerikkalaisessa tutkimuskirjallisuudessa ensyklopedisuuden paradigmaattiseksi tekstiksi nostetaan Edward Mendelsonin essee Encyclopedic Narrative from Dante to Pynchon (1976). Ensyklopedisuudella on myös selkeä suhde. Mihail Bahtinin teoria menippolaisesta satiirista ja polyfonisesta muodosta on monella tapaa samansuuntainen ensyklopedisen romaanin kanssa. Molemmat ovat rönsyileviä, ideakeskeisiä, selkeän muodon haastavia ja yhteiskuntakriittisiä. Muotonsa puolesta ensyklopedisuus yhdistyy myös kirjalliseen postmodernismiin. Esittelen lyhyesti myös kirjallisen postmodernismin pääpiirteitä.

Fowlerin mukaan genre tarvitsee historian, tradition, joka luo lajille repertuaarin, jonkinlaiset muotoa ja aihetta hallitsevat säännöt. Ensyklopedisuus on yhdistetty ainakin seuraaviin romaaneihin.

Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (1759–1767) Melville: Moby Dick (1851)

Flaubert: Bouvard ja Peuchet (1881) Joyce: Odysseus (1922)

Joyce: Finnegans Wake (1939)

Mussil: Mies vailla ominaisuuksia (1943) Gaddis: The Recognition (1955)

Gaddis: JR (1975)

Pynchon: Painovoiman Sateenkaari (1973).

Perec: Elämä: käyttöohje (1978) Wallace: Infinite Jest (1996) Delillo: Alamaailma (1997) Bolano: 2666 (2004)

Wallace: Pale King (2011)

Täytyy todeta, että näistä kaikki eivät välttämättä käy täysin yksiin sen ensyklopedisen mallin kanssa, jonka tulen tulevilla sivuilla esittämään.

Varhainen suomalainen ensyklopedinen romaani on Irmari Rantamalan (alias Algot Untolan) teos Harhama/Martva (1909). Suomeen ensyklopedinen tyyli on kuitenkin rantautunut selkeästi vasta 2000-luvun puolella. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012) ja Jatkosota-extran (2017) ohella kotimaisista uusista romaaneista Miki Liukkosen O (WSOY, 2017) näyttäytyy lähes ohjelmalliselta yritykseltä luoda ensyklopedinen romaani. Suomeen ensyklopedisuus on tullutkin hiukan jälkijunassa, sen jälkeen, kun siitä on jo amerikkalaisessa kirjallisuudessa osittain luovuttu. Myös Markus Leikolan tuhat sivuisia järkäleromaaneja Uuden maailman katu (2016) ja Teidän edestänne annettu (2020) on kutsuttu kritiikeissä ensyklopedisiksi.

Nyttemmin on usein todettu, että ensyklopedisuus on miehistä kirjoitustyyliä, joka pyrkii ottamaan kaiken haltuun. Ensyklopedisuuden on todettu olevan mieskirjailijoiden lempilapsi, mutta äskettäin ovat ilmestyneet myös:

Lucy Ellmann: Ducks, Newburyport (2019) Riikka Pelo: Kaikki Elävä (2019)

Kuten Oskari Onninen kuvaa Pelon teosta Suomen kuvalehden kritiikissään

Kirjailija Riikka Pelon uusi romaani Kaikki elävä on hieman yli 600-sivuinen ja käsittelee nimensä mukaisesti kaikkea elävää. Kirja on kuin vastaveto tietynlaisten mieskirjailijoiden tietynlaisille järkäleille, jotka yrittävät kertoa kaikesta elävästä ensyklopedisin keinoin. (Onninen 2019, 54.)

Brittiläisen Lucy Ellmannin romaani on laajuudeltaan tuhat sivuinen. Se koostuu periaatteessa yhdestä loputtomasta lauseesta, joka jäsentää päähenkilön arjen kokemusta.

Esimerkiksi The New Yorkerin arviossa kriitikko Katy Waldman määittelee teoksen narratiivin ensyklopediseksi ja viittaa Edward Mendelsonin käsitykseen ensyklopedisesta narratiivista (Waldman 2019).

Ellmannin romaani on luonteeltaan äärimmäisen fragmentaarinen ja tavallaan jälkistrukturalistinen. Toisaalta sen voi ymmärtää totaaliseksi esitykseksi ihmisen poukkoilevasta tajunnasta, joka pitää itsessään sisällään asioiden totaliteetin. Samalla voidaan miettiä, onko tällainen teos enää luettava vai onko se mieluummin eräänlainen käsitetaideteos. Teos on David Letzlerin ajatuksen mukaan täynnä turhaa ”roskaa”, sen lukeminen vaatii kognitiivisia ponnisteluja.

Kiinnostava esimerkki suppeammasta ensyklopedisesta romaanista on argentiinalaisen Pola Oloixaracin teos Kesyttömät teoriat (2008, suom. 2012), joka on ainoastaan 250 sivua pitkä.

Teoksen nimi on enteilevä. Se esittelee sivuillaan länsimaisen filosofian, tieteen ja taiteen käsityksiä ja järjestää maailmaa niiden avulla. Tyylillisesti Liukkosen O muistuttaa paljon Oloixaracin teosta.

Herman Melvillen Moby Dick eli valkoinen valas -kirjan luku XXXII on nimeltään Valastiedettä. Tämä mainitaan usein ensimmäisenä selkeänä esimerkkinä ensyklopedisuudesta. Näin tekee muun muassa Mendelson. Tässäkin tulee esiin eeppinen motiivi eli muodon antaminen ympäröivälle todellisuudelle. Kuten teoksen kertoja toteaa:

”Tässä ei ole nimittäin kysymys sen vähäisemmästä suorituksesta kuin kaaoksen ainesten luokittelusta.” (Melville 1957, 155–156). Tämän jälkeen kertoja esittelee oman aikansa käsityksiä valastieteistä eli cetologiasta. Seuraavat viisitoista sivua erittelevät millaista tietoa valaista on olemassa.

Tässä siis tulevat valaiden heimon mahtavat joukko-osastot.

Ensiksi: ruumiin koon perusteella jaan valaat kolmeen pääluokkia edustavaan KIRJAAN (jotka edelleen jakautuvat lukuihin), ja näihin sisältyvät kaikki valaat, sekä pienet että suuret.

I Foliovalas. II Oktaavovalas. III Duodeesivalas.

Foliovalaan perustyyppinä esittelen kaskelotin, oktaaviovalaan perustyyppinä miekkavalaan, duodeesivalaan perustyyppinä taas pyöriäisen.”

(Melville 1957, 160–161.)

Melvillen ensyklopedisuus on pikemmin moodi kuin genre. Historiallinen tyyppiesimerkki laajasta ensyklopedisuudesta on Gustave Flaubertin Bouvard ja Peuchet (1881), joka on ensyklopedinen monella tapaa. Tieto ja informaatio ovat teoksen teema. Teoksen

nimihenkilöt keräävät ja järjestelevät tietoa. Tiedon leikkimielinen esittely on samantyyppistä kuin Perecillä. Perecin voi nähdä olevan paljon velkaa Flaubertin teokselle.

Teokseen on sisällytetty tieteenaloja kemiasta arkeologiaan ja kirjallisuustieteestä kasvatustieteisiin. Yleensä kaksikko Bouvard ja Pecuchet tutustuu teoksen jokaisessa luvussa johonkin oppialaan vain huvittaakseen itseään. Teoksen pyrkimys ensyklopedisuuteen on hyvin selkeä. Flaubert esittää ensyklopedisesti millaisia ideoita 1800- luvun lopun yhteiskunta piti sisällään. Liukkonen tekee saman esityksen 2010-luvun yhteiskunnasta.

Flaubertin romaani tulkitaan yleensä satiiriksi. Ensyklopedisuus tuo satiirisesti esiin tiedon totaliteetin ja sen mahdottomuuden. Moderni satiiri esittää totaliteettisen ja täydellisen maailmanselityksen mahdottomuuden. Charles A. Knightin mukaan Bouvard ja Pecuchet

“esittää meille ongelmallisen modernin maailman, jonka satiirisuuteen meillä ei ole ratkaisua”. (Knight 2004, 216). Moderni satiiri ei enää voi tarjota lukijalleen selkeätä moraalista sanomaa. Jopa valistuksellinen rationaalisuuden ihanne näyttäytyy teennäisenä.

Tiedon ensyklopediset kategoriat eivät selitä maailmaa vaan tekevät siitä entistä problemaattisemman. Tämä onkin ensyklopedisen romaanin yksi pääteemoista.

Toinen historiallinen tyyppiesimerkki on James Joycen Ulysses. Joyce on sisällyttänyt tähän yhden päivän romaaniinsa metodisesti eurooppalaisen aatehistorian läpileikkauksen. Perecin teos on osittain samanlainen monimutkainen rakennelma. Joycen teoksen rakennetta on havainnollistettu esimerkiksi Stuart Gilbertin luomalla kaaviolla, joka antaa teoksen jokaiselle 18 jaksolle oman paikan, ajan, ihmiselimen, tieteenalan, värin, symbolin, kirjallisen tekniikan ja yhtäläisyyden Homeroksen Odysseian tapahtumien kanssa.

3.2 Northrop Frye ja eeppinen ensyklopedisuus

Kuten jo johdannossa Lukácsiin viitaten totesin, voidaan ensyklopedisuus nähdä modernina yrityksenä kirjoittaa eeppistä narratiivia. Eeppinen teksti antaa todellisuudelle muodon.

Modernissa kirjallisuudessa eeppinen narratiivi kuitenkin esitetään satiirisessa valossa.

Tämä ajatus löytyy Northrop Fryeltä. Hän puhuu ensyklopedisesta muodosta klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Anatomy of Criticism (1957). Fryelle ensyklopedisuus tarkoittaa tekstin suhdetta myyttiseen muotoon. Ensyklopedinen muoto liittyy myyttiseen