Jälkiklassisen narratologian mukaan kertomukset ovat kulttuurisia semioottisia ilmiöitä (Tammi 2010, 66). Nykyään kaikki ymmärretään kertomukseksi. Kertomus on kuin kantilainen tajunnan kategoria, jonka avulla järjestämme havaintojamme. Luomme kausaalisia suhteita irrallisilta tuntuvien tekstien välille. Kuten Pekka Tammi toteaa kertomukset ”käyttävät hyväkseen luonnollista kognitiivista kykyämme ja ne koettelevat sitä – tai ne kumoavat ja osoittavat päteviksi kerronnan konventiot – ja kaikki tämä tapahtuu tekstissä samaan aikaan” (Emt. 79).
Jälkiklassisessa narratologiassa on varsinkin Monika Fludernikin luonnollisen narratologian teorioiden myötä yleistynyt niin sanottu kognitiivinen suuntaus, jossa ”kertomus nähdään ihmisen kognitiivisen toiminnan luonnolliseksi, universaaliksi perusmuodoksi: ihmiset kertovat tarinoita voidakseen muodostaa identiteettinsä ja pystyäkseen toimimaan maailmassa”. (Hägg, Lehtimäki & Steinby 2009, 14.) Tänä sama ajatus tulee ilmi myös Jamesonin käsityksessä totaliteetista. Palaan tähän myöhemmin.
Tavallaan totaliteetti on yksi osa tällaista luonnollista tarinankerrontaa. Esimerkiksi Martin Jaylle totaliteetti on ihmisen myötäsyntyistä tarvetta nähdä maailma yhtenäisenä, koherenttina kokonaisuutena. Se on pyrkimys nähdä maailma holistisena ykseytenä.
Kokonaisuus nähdään suurempana kuin osiensa summana. (Jay 1984, 22-24.)
Kirjallinen teksti ei ole todellisuutta itsessään. Kirjallinen diskurssi on aina esitys todellisuudesta. Odotamme että tekstillä on mimeettisiä piirteitä sen kokonaisuuden kanssa, jonka käsitämme ulkoiseksi todellisuudeksi. Heijastamme fiktiivisiin maailmoihin sen minkä tiedämme todellisuudesta. (Alber 2010, 46.) Kaikki kirjallisuus on elliptistä, tarinallisuus ja kokonaiskuva voidaan käsittää (varsinkin jälkiklassisen kognitiivisen narratologian piirissä) pikemminkin ihmisen tietoisuuden kuin tekstin itsensä ominaisuudeksi.
Totaliteettia voi pitää samantyyppisenä käsitteenä kuin tarinallisuutta. Totaliteetti on lukijan tekstiin kognitiivisesti asettama skeema. Kirjallisuuden kuvaama yhteiskunta nähdään aina vasten sitä yhteiskuntaa, jossa lukija itse elää. Fiktiivinen tulkinta on tällöin tavallaan tosi, luenta laajentuu ulkoiseen maailmaan. Kuten luonnollisessa narratologiassa puhutaan, lukija laajentaa luonnollisuuden kehyksiä. Eräs tällainen ensyklopedisen kirjallisuuden luonnollistama asia on fragmentaarisen tiedon läsnäolo kaikkialla arjessamme.
3 ENSYKLOPEDINEN ROMAANI JA KIRJALLISUUSHISTORIA
3.1 Ensyklopedisuuteen yhdistettyjä teoksiaEsitän seuraavaksi ensyklopedisuuden historiaa. Aluksi nostan esiin niitä teoksia, joihin ensyklopedisuuden käsitteellä yleisesti viitataan. Sitten esittelen klassikkoteoreetikkoja, jotka ovat käyttäneet käsitettä. Näistä ilmeisin on Northrop Frye ja hänen teoksensa Anatomy of Criticism (1957). Usein varsinkin amerikkalaisessa tutkimuskirjallisuudessa ensyklopedisuuden paradigmaattiseksi tekstiksi nostetaan Edward Mendelsonin essee Encyclopedic Narrative from Dante to Pynchon (1976). Ensyklopedisuudella on myös selkeä suhde. Mihail Bahtinin teoria menippolaisesta satiirista ja polyfonisesta muodosta on monella tapaa samansuuntainen ensyklopedisen romaanin kanssa. Molemmat ovat rönsyileviä, ideakeskeisiä, selkeän muodon haastavia ja yhteiskuntakriittisiä. Muotonsa puolesta ensyklopedisuus yhdistyy myös kirjalliseen postmodernismiin. Esittelen lyhyesti myös kirjallisen postmodernismin pääpiirteitä.
Fowlerin mukaan genre tarvitsee historian, tradition, joka luo lajille repertuaarin, jonkinlaiset muotoa ja aihetta hallitsevat säännöt. Ensyklopedisuus on yhdistetty ainakin seuraaviin romaaneihin.
Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (1759–1767) Melville: Moby Dick (1851)
Flaubert: Bouvard ja Peuchet (1881) Joyce: Odysseus (1922)
Joyce: Finnegans Wake (1939)
Mussil: Mies vailla ominaisuuksia (1943) Gaddis: The Recognition (1955)
Gaddis: JR (1975)
Pynchon: Painovoiman Sateenkaari (1973).
Perec: Elämä: käyttöohje (1978) Wallace: Infinite Jest (1996) Delillo: Alamaailma (1997) Bolano: 2666 (2004)
Wallace: Pale King (2011)
Täytyy todeta, että näistä kaikki eivät välttämättä käy täysin yksiin sen ensyklopedisen mallin kanssa, jonka tulen tulevilla sivuilla esittämään.
Varhainen suomalainen ensyklopedinen romaani on Irmari Rantamalan (alias Algot Untolan) teos Harhama/Martva (1909). Suomeen ensyklopedinen tyyli on kuitenkin rantautunut selkeästi vasta 2000-luvun puolella. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012) ja Jatkosota-extran (2017) ohella kotimaisista uusista romaaneista Miki Liukkosen O (WSOY, 2017) näyttäytyy lähes ohjelmalliselta yritykseltä luoda ensyklopedinen romaani. Suomeen ensyklopedisuus on tullutkin hiukan jälkijunassa, sen jälkeen, kun siitä on jo amerikkalaisessa kirjallisuudessa osittain luovuttu. Myös Markus Leikolan tuhat sivuisia järkäleromaaneja Uuden maailman katu (2016) ja Teidän edestänne annettu (2020) on kutsuttu kritiikeissä ensyklopedisiksi.
Nyttemmin on usein todettu, että ensyklopedisuus on miehistä kirjoitustyyliä, joka pyrkii ottamaan kaiken haltuun. Ensyklopedisuuden on todettu olevan mieskirjailijoiden lempilapsi, mutta äskettäin ovat ilmestyneet myös:
Lucy Ellmann: Ducks, Newburyport (2019) Riikka Pelo: Kaikki Elävä (2019)
Kuten Oskari Onninen kuvaa Pelon teosta Suomen kuvalehden kritiikissään
Kirjailija Riikka Pelon uusi romaani Kaikki elävä on hieman yli 600-sivuinen ja käsittelee nimensä mukaisesti kaikkea elävää. Kirja on kuin vastaveto tietynlaisten mieskirjailijoiden tietynlaisille järkäleille, jotka yrittävät kertoa kaikesta elävästä ensyklopedisin keinoin. (Onninen 2019, 54.)
Brittiläisen Lucy Ellmannin romaani on laajuudeltaan tuhat sivuinen. Se koostuu periaatteessa yhdestä loputtomasta lauseesta, joka jäsentää päähenkilön arjen kokemusta.
Esimerkiksi The New Yorkerin arviossa kriitikko Katy Waldman määittelee teoksen narratiivin ensyklopediseksi ja viittaa Edward Mendelsonin käsitykseen ensyklopedisesta narratiivista (Waldman 2019).
Ellmannin romaani on luonteeltaan äärimmäisen fragmentaarinen ja tavallaan jälkistrukturalistinen. Toisaalta sen voi ymmärtää totaaliseksi esitykseksi ihmisen poukkoilevasta tajunnasta, joka pitää itsessään sisällään asioiden totaliteetin. Samalla voidaan miettiä, onko tällainen teos enää luettava vai onko se mieluummin eräänlainen käsitetaideteos. Teos on David Letzlerin ajatuksen mukaan täynnä turhaa ”roskaa”, sen lukeminen vaatii kognitiivisia ponnisteluja.
Kiinnostava esimerkki suppeammasta ensyklopedisesta romaanista on argentiinalaisen Pola Oloixaracin teos Kesyttömät teoriat (2008, suom. 2012), joka on ainoastaan 250 sivua pitkä.
Teoksen nimi on enteilevä. Se esittelee sivuillaan länsimaisen filosofian, tieteen ja taiteen käsityksiä ja järjestää maailmaa niiden avulla. Tyylillisesti Liukkosen O muistuttaa paljon Oloixaracin teosta.
Herman Melvillen Moby Dick eli valkoinen valas -kirjan luku XXXII on nimeltään Valastiedettä. Tämä mainitaan usein ensimmäisenä selkeänä esimerkkinä ensyklopedisuudesta. Näin tekee muun muassa Mendelson. Tässäkin tulee esiin eeppinen motiivi eli muodon antaminen ympäröivälle todellisuudelle. Kuten teoksen kertoja toteaa:
”Tässä ei ole nimittäin kysymys sen vähäisemmästä suorituksesta kuin kaaoksen ainesten luokittelusta.” (Melville 1957, 155–156). Tämän jälkeen kertoja esittelee oman aikansa käsityksiä valastieteistä eli cetologiasta. Seuraavat viisitoista sivua erittelevät millaista tietoa valaista on olemassa.
Tässä siis tulevat valaiden heimon mahtavat joukko-osastot.
Ensiksi: ruumiin koon perusteella jaan valaat kolmeen pääluokkia edustavaan KIRJAAN (jotka edelleen jakautuvat lukuihin), ja näihin sisältyvät kaikki valaat, sekä pienet että suuret.
I Foliovalas. II Oktaavovalas. III Duodeesivalas.
Foliovalaan perustyyppinä esittelen kaskelotin, oktaaviovalaan perustyyppinä miekkavalaan, duodeesivalaan perustyyppinä taas pyöriäisen.”
(Melville 1957, 160–161.)
Melvillen ensyklopedisuus on pikemmin moodi kuin genre. Historiallinen tyyppiesimerkki laajasta ensyklopedisuudesta on Gustave Flaubertin Bouvard ja Peuchet (1881), joka on ensyklopedinen monella tapaa. Tieto ja informaatio ovat teoksen teema. Teoksen
nimihenkilöt keräävät ja järjestelevät tietoa. Tiedon leikkimielinen esittely on samantyyppistä kuin Perecillä. Perecin voi nähdä olevan paljon velkaa Flaubertin teokselle.
Teokseen on sisällytetty tieteenaloja kemiasta arkeologiaan ja kirjallisuustieteestä kasvatustieteisiin. Yleensä kaksikko Bouvard ja Pecuchet tutustuu teoksen jokaisessa luvussa johonkin oppialaan vain huvittaakseen itseään. Teoksen pyrkimys ensyklopedisuuteen on hyvin selkeä. Flaubert esittää ensyklopedisesti millaisia ideoita 1800-luvun lopun yhteiskunta piti sisällään. Liukkonen tekee saman esityksen 2010-1800-luvun yhteiskunnasta.
Flaubertin romaani tulkitaan yleensä satiiriksi. Ensyklopedisuus tuo satiirisesti esiin tiedon totaliteetin ja sen mahdottomuuden. Moderni satiiri esittää totaliteettisen ja täydellisen maailmanselityksen mahdottomuuden. Charles A. Knightin mukaan Bouvard ja Pecuchet
“esittää meille ongelmallisen modernin maailman, jonka satiirisuuteen meillä ei ole ratkaisua”. (Knight 2004, 216). Moderni satiiri ei enää voi tarjota lukijalleen selkeätä moraalista sanomaa. Jopa valistuksellinen rationaalisuuden ihanne näyttäytyy teennäisenä.
Tiedon ensyklopediset kategoriat eivät selitä maailmaa vaan tekevät siitä entistä problemaattisemman. Tämä onkin ensyklopedisen romaanin yksi pääteemoista.
Toinen historiallinen tyyppiesimerkki on James Joycen Ulysses. Joyce on sisällyttänyt tähän yhden päivän romaaniinsa metodisesti eurooppalaisen aatehistorian läpileikkauksen. Perecin teos on osittain samanlainen monimutkainen rakennelma. Joycen teoksen rakennetta on havainnollistettu esimerkiksi Stuart Gilbertin luomalla kaaviolla, joka antaa teoksen jokaiselle 18 jaksolle oman paikan, ajan, ihmiselimen, tieteenalan, värin, symbolin, kirjallisen tekniikan ja yhtäläisyyden Homeroksen Odysseian tapahtumien kanssa.
3.2 Northrop Frye ja eeppinen ensyklopedisuus
Kuten jo johdannossa Lukácsiin viitaten totesin, voidaan ensyklopedisuus nähdä modernina yrityksenä kirjoittaa eeppistä narratiivia. Eeppinen teksti antaa todellisuudelle muodon.
Modernissa kirjallisuudessa eeppinen narratiivi kuitenkin esitetään satiirisessa valossa.
Tämä ajatus löytyy Northrop Fryeltä. Hän puhuu ensyklopedisesta muodosta klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Anatomy of Criticism (1957). Fryelle ensyklopedisuus tarkoittaa tekstin suhdetta myyttiseen muotoon. Ensyklopedinen muoto liittyy myyttiseen
moodiin ja pyhiin teksteihin. Ensyklopedisuus tarkoittaa analogista suhdetta myyttisiin ilmestyksiin. Tällöin ensyklopedisuus on tietoa: “tällaisten runojen [Raamatun ja Kreikan myyttien] ensyklopedinen tieto on huomioitava sakramenttina, inhimillisenä analogiana jumalalliseen tietoon” (57). (Frye 1973, 56–57.)
Ensyklopedisuus on maailman tuntemista, sitä koskevan tiedon saavuttamista. Jo Frye vaatii ensyklopedisuudelta laaja-alaisuutta. Ensyklopedisuus on Fryelle ”total body of vision”, kaiken kattava näkemys aiheesta. Usein ensyklopedinen romaani jakaa myyttisen tai eeppiseen rakenteen. Kysymys on elämän syklisyydestä, syntymästä, kuolemasta ja kenties myös jälleen syntymästä. Frye käyttää esimerkkinä Joycen Finnegans Wakea. (Frye 1973, 322–324).
Tietenkään uudemmissa muodoissaan ensyklopedisuus ei enää ole uskonnollista ilmestystä.
Mutta sille voidaan nähdä sama funktio: se konstituoi maailman kokonaisuutta ymmärrettävämpään muotoon. Se on tavallaan kirjailijan maallinen ilmestys maailman kokonaisuudesta. Ensyklopedisuus summaa aikakauden tärkeitä ideoita, ensyklopediset tekstit ovat jonkinlaisia kommentaareja koko sivilisaatiosta. Ensyklopedisuuskin pyrkii tarjoamaan jonkinlaisen tiedollisen näkemyksen maailmasta. Moderni maailmanselitys kumpuaa luonnontieteistä, näin luonnontieteet, mutta myös yhteiskuntatieteet, kielitieteet, filosofia ovat läsnä usein jossain muodossa ensyklopedisissa romaaneissa.
Esimerkiksi Yli-juonikkaan Neuromaani jäljittelee ulkoasultaan väitöskirjaa ja kannen alanurkkaan on merkattu kuvitteelliseksi kustantajaksi Kognitiivisen neuropsykologian laitos, Luonnontieteellinen tiedekunta. Myös teoksen rakenne ja sadat alaotsikot mukailevat satiirisesti tieteellisen tutkimuksen rakennetta ja sanankäyttöä. Lukujen otsikkoina toimivat esimerkiksi:
6.2.1. Haave holistisesta ihmiskäsityksestä (s. 26)
148. Ad hoc -säännöt ja tieteellisen teorian ristiriidattomuus (s. 421),
196. Palkkio-rangaistus-mallin neuroekonominen dynamiikka (Yli-Juonikas 2014, 548).
Jo näissä otsikoissa on tavallaan totaalisen maailmankuvan satiiria. Esimerkiksi Laura Piippo kuvaa Neuromaania eksessiromaaniksi eli liiallisuutta esitteleväksi ja
moniaineksiseksi teokseksi, joka perustuu ylenmääräisyydelle, ylitsevuotavuudelle ja kertautumiselle. (Piippo 2019, 212–215). Kategorisuus ja yksityiskohtien moninaisuus on läsnä Yli-Juonikkaalla. Pääotsikoita teoksessa on 229 ja nämä jakautuvat usein vielä lukuisiin alaotsikoihin. Teoksesta ei voi löytää jatkuvaa juonta ja välillä lukija voi tehdä itse valintoja. Tällaisesta kirjallisuudesta käytetään nimitystä ergodinen kirjallisuus.
Viranomaiset eivät saa Gereg Bryggmanista otetta, hän luiskahtaa lukuun 141, jossa maailma on paljon kauniimpi. Tai lukuun 226, jossa maailman kauneus ilmenee ylevänä kauhuna. (Yli-Juonikas 2014, 22.)
Teos parodioi kuivaa tieteellistä lähestymistapaa. Eräs luku alkaa seuraavasti:
Aivojen labyrintissa on tällä hetkellä pimeää. Aivoverenkierto ja hermosolujen sähköinen aktiviteetti tuottavat yhdessä tasaisen taustakohinan, jossa sis.
tarkkailija ei erota sanottavaa vaihtelua. PET kuvat antavat ulop. tarkkailijalle aivoista liian elävän ja värikkään kuvan. Punainen lanka = sis. tarkkailijan ainoa tuki ja turva. Käytännössä Gereg ei voi muuta kuin seurata punaista lankaa, sillä valaistuksen puutteen takia hän ei näe muita haarautuvia polkuja.
Sokea kiintopisteen hapuilu ei häntä houkuttele. (Yli-Juonikas 2014, 25.)
Teoksen tapaa kuvata henkilöitään voisi sitäkin kuvata tieteelliseksi. Henkilöitä kuvataan analyyttisesti etäältä, aivan kuin nämä olisivat tutkimuksen kohteita.
3.3 Edward Mendelson ja tiedonalojen ensyklopediat
Fryen lisäksi toinen merkittävä ensyklopedisen romaanin määritelmistä tulee Edward Mendelsonilta. Hän pureutuu ensyklopediseen genreen vuoden 1976 esseessään Encyclopedic Narrative from Dante to Pynchon. Mendelson nostaa kirjallisuushistoriasta esimerkeiksi muun muassa Danten Jumlaisen näytelmän, Cervantesin Don Quijoten, Goethen Faustin ja Joycen Ulyssuksen.
Each major national culture in the west, as it becomes aware of itself as a separate entity, produces an encyclopedic author, one whose work attends to
the whole social and linguistic range of his nation, who makes use of all the literary styles and conventions known to his countrymen, whose dialect often becomes established as the national language, who takes his place as national poet or national classic, and who becomes the focus of a large and persistent exegetic and textual industry comparable to the industry founded upon the Bible. (Mendelson 1976, 1268.)
Myös Mendelson on sitä mieltä, että ensyklopedisuus käyttää eeppistä rakennetta. Se lainaa epiikan muotoa, mutta ei sen sisältöä. Siinä missä epiikka kuvaa tarunhohtoista mennyttä aikaa, ensyklopedinen narratiivi kuvaa tapahtumia lähellä nykyhetkeä. Mendelsonille ensyklopedinen romaani on siis niin sanottu suuri romaani, jonka merkittävyyden historia on vakiinnuttanut. Se pyrkii sulkemaan kansiensa väliin kokonaisen kulttuurin ja kulloisenkin yhteiskunnan ja elämänmenon. Sen merkitys on sidottu osin tietyn kulttuurialueen tai kanakunnan sisään. Nämä teokset ovat osa kulttuurista kaanonia, jolloin niistä on tullut kulttuurin kuvaajia mutta myös sen määrittäjiä. (Mendelson 1976, 1267–
1268.)
Tämä Mendelsonin ajatus ensyklopedisista teoksista kanonisoituina klassikkoina on oman tutkimukseni kannalta ongelmallinen, koska oman määritelmäni mukaan myös uudet kirjat voivat olla tyyliltään ensyklopedisia. Ensyklopedisuus ei määritelmässäni ole sidoksissa teoksen kulttuuriseen merkitykseen vaan teoksen sisäisiin ominaisuuksiin. Oman tutkimukseni kannalta kiinnostavaa on Mendelsonin ajatus, että ensyklopedisuus on tiedonalojen ja tieteellisten teorioiden esittelyä:
Encyclopedic narrative identifies itself not by a single plot or structure, but by encompassing a broad set of qualities. All include a full account of a technology or science. A complete medieval astronomy may be constructed out of Dante, a full account of Renaissance medicine out of Rabelais. Don Quixote is an adept at the science of arms. Faust expounds opposing geological theories and anticipates evolutionary biology. MobyDick is an encyclopedia of cetology, and there is a detailed account of embryology embedded in the "Oxen of the Sun" chapter of Ulysses. Gravity's Rainbow is expert in ballistics, chemistry and some very advanced mathematics. (Mendelson 1976, 1270.)
Tiedon esittelyssä siirrytään proosan diskurssista tieteen diskurssiin. Tällainen tiedon esittely voi olla hyvin epäproosallista, monotonisen luettelomaisesti kirjoitettua eli sillä ei ole kaunokirjallisesti merkittävää roolia tekstin tasolla. Tällainen kirjallisuus sekoittaa lajeja.
Mendelsonkin tuo esiin ensyklopedisuuden kaksinaisuuden. Toisaalta ensyklopediset teokset ovat kansakuntien kanonisoituja ”muodonantajia”; toisaalta taas tekstikokoelmia, jotka pitävät sisällään laaja-alaisesti tietoa ja informaatiota monilta aloilta.
3.4 Satiiri ja polyfoninen muoto
Fryelle moderni eeppisyys ja totaalisuus piirtyvät satiirisina. Eräs ensyklopedisuuden silmiin pistävä piirre onkin teosten satiirisuus. Kielitoimiston sanakirja määrittelee satiirisen pilkalliseksi ja ivalliseksi. Satiiri taas tarkoittaa pilkkarunoa, -romaania tai -näytelmää.
(Kielitoimiston sanakirja.) Etymologialtaan sana viittaakin latinan ”täyttä” ja ”kylläistä”
tarkoittavaan satur-sanaan (Kivistö 2007, 9). Suomessakin tunnetaan käsite saturaatio eli kylläisyys, jolla voidaan viitata esimerkiksi markkinoilla esiintyvään liikatarjontaan tai värien kylläisyysasteeseen. Satiiri on kritiikin esittämistä komiikan avulla. Se tarvitsee aina kohteen, jonka se sitten esittää naurettavassa valossa. Se hyökkää kohteensa kimppuun välillä hyvinkin aggressiivisesti ja mustavalkoisesti. Henkilökuvaus on satiirissa kärjistettyä.
Kohteen naurettavuutta liioitellaan. Satiiri shokeeraa, järkyttää ja härnää. Parhaimmillaan se saa lukijan epäilemään valmiina pidettyjä totuuksia. Satiiri on myös moralisoivaa ja tuomitsevaa. Satiiri pyrkii esittämään jonkinlaisen käsityksen todellisuudesta ja todistamaan moraalisen oikeudenmukaisuutensa. Välillä satiiri voi olla myös pelkkää ilottelua ilman pyrkimystä muuttaa maailmaa. Jos komediassa nauretaan ainakin Aristoteleen mukaan kehnoille ja viallisille ihmisille, satiirissa voidaan nauraa pahuudelle. (Kivistö 2007, 9–16.)
Sari Kivistön mukaan: Teksti ymmärretään satiiriksi yleensä tietyn sävyn tai tarkoituksen, ei niinkään ulkoisen muotokriteerin perusteella (Kivistö 2007, 9). Tämän jälkeen Kivistö kuitenkin listaa satiirin muodollisiksi piirteiksi episodimaisen rakenteen, poikkeamat, nopeat näkökulman vaihdokset, äkilliset lopetukset ja kaikenlaisen runsauden. Satiirit kuvaavat usein ihmisen pinnallisuutta ja ihmisen vieraantuneisuutta itsestään ja todellisuudesta (Emt.).
.
Alastair Fowler toteaa, että satiiri ei sinänsä ole puhdas laji, vaan pikemminkin moodi. Se käyttää hyväkseen yleisempien lajien muotoa, mutta muuttaa sen merkityksen satiiriseksi.
(Fowler 1985, 110-111.) Kivistön mukaan (2010, 11) satiiriseen henkilökuvaukseen kuuluivat myös merkitsevät nimet. Samoin Fowler ehdottaa, että henkilöiden erisnimet ovat yksi genren ilmenemismuoto (Fowler 1985, 75). Ensyklopedisuudessa suositaankin usein fantastisia ja merkitseviä nimiä. Tämä tavallaan korostaa tyyliä, joka sekoittaa realismin ja fantasia keskenään. Thomas Pynchon on vienyt satiiriset nimet huippuunsa. Kuten Mason &
Dixon -teoksesta löytyvä Reverend Wicks Cherrycoke. Yli-Juonikas jatkaa tätä
”pynchonilaista perinnettä” Neuromaanissa. Henkilöitä ovat muun muassa kasvatustieteen professori Irma Harhamama (alluusio Irmari Rantamalan ensyklopediseen teokseen Harhama/Martva) ja psykoterapeutti Erkki Hermoge
Fryelle eeppinen syklinen rakenne on tyypillistä juuri satiirille. Fryen mukaan se on usein matka, jonka on alettava koko ajan uudelleen (kuten Gulliverin seikkailujen) (Frye 1973, 321–322). Ensyklopedisuutta lähellä oleva käsite Fryella on myös hänen muotoilemansa anatomian käsite (anatomy). Frye yhdistää anatomian menippolaiseen satiiriin. Hän pyrkii antamaan anatomialle ja ensyklopedisuudelle historialliset juuret, jotka ulottuvat antiikkiin saakka. Anatomia esittää kuvan maailmasta tietyn älyllisen kuvion kautta. Tämän tutkimuksen kannalta merkittävää on, että Fryen mukaan menippolaiselle satiirille on tyypillistä keskittyä kuvamaan ihmisten sijasta ideoita, mielipiteitä ja teorioita. Siinä konfliktissa ovat ideat, eivätkä ihmiset. Tässä kohdin anatomia tarkoittaa kohteen älyllistä analyysiä tai "ruumiinavausta". Se haluaa samalla tehdä naurunalaiseksi oman aikansa
"suuren ajattelun". Mielenkiintoisena anekdoottina mainittakoon, että Frye pitää anatomian tyyppiesimerkkinä Robert Burtonin Melankolian anatomia -teosta (1621), joka on lääketieteen oppikirjan muotoon kirjoitettu satiiri. Se on samalla laaja aiheiden kokoelma ja oman aikansa tieteiden "ensyklopedia". (Frye 1973, 309-313, 365.) Näin ollen ei liene sattumaa, että Yli-Juonikkaan Neuromaani on muodoltaan lääketieteen väitöskirjan näköinen.
Menippolaisen satiirin muoto tavallaan haastaa totaliteetin. Nimitys tulee 300- luvulla ennen ajanlaskua eläneeltä Menoppokselta. Kirjassaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (venäjänkielinen alkuteos Problemy poètiki Dostojevskogo) Mihail Bahtin antaa menippolaiselle satiirille kaikkiaan 14 merkitsevää piirrettä, joita ovat muun muassa karnevalisointi, juonen ja filosofisen kekseliäisyyden vapaus, irrallisten lajien käyttö,
kokeileva fantasia, ajankohtaisuus ja syöverinaturalismi eli tapahtumapaikat ovat maailman syövereissä lian ja moraalittomuuden keskellä. (Bahtin 1991, 166-175.)
Satiiri on monimuotoisuuden ja moniäänisyyden kannattaja. Bahtin puhuukin polyfoniasta.
Bahtinilaisittain ajateltuna satiiri on elimellisesti genre, joka antaa äänen yhteiskunnan eri tahoille. Se ei julista tiedollista totuutta, ”rationaalisuuden kulttia”, sen hallitseva totuus on se, että ihminen on aina toimijana vajavainen ja varsinkin liiallisessa vakavuudessaan usein hölmö. Näin satiirin lopullisena viestinä on usein jokin moraalinen ajatus. Polyfonisessa romaanissa juoni ei ole merkittävä. Tärkeämpää on erilaisten ideoiden dialoginen kehittely.
Tärkeää ei ole ulkoiset tapahtumat vaan henkilön itsetietoisuuden kuvaus. Sankari on loputon funktio. Dialogisuus on seurausta maailman monimutkaisuudesta. (Bahtin 1991, 79–
87.)
Myös Stefano Ercolinolle ensyklopedisen muodon funktio on saavuttaa ympäröivän todellisuuden moniäänisyys.
Big novels, maximalist novels: literary works of fiction whose symbolic aim is to relate the deafening polyphony of the world we live in by providing a synthetic and totalizing representation of it, and whose morphological makeup polarizes around centrifugal and centripetal features that grant such narratives on the one hand, their universalizing reach and, on the other hand, their formal hold. (Ercolino 2016.)
Tässä on kaikuja Bahtinin polyfonisesta kirjallisuuskäsityksestä.
Teoksessaan The Literature of Satire (Cambridge, 2004) Charles A. Knight pohtii satiirin rakenteen heuristisuutta. Heuristisella tarkoitettaan epäjärjestelmällistä ja kokeilevaa tapaa lähestyä ongelmaa. Satiirisessa juonessa on pääaihe, johon voi kytkeytyä lukematon määrä itsenäisiä aiheita, jotka tulevat esiin hahmojen toimintana. Heuristinen rakenne tarkoittaa lukuisia juonen sivupolkuja, joiden avulla avataan usein haluttuja yhteiskunnan puolia. Ne luovat yhteyksiä ja avaimia pääteemaan. (Knight 2004, 228–229.)
Myös ensyklopedinen muoto on tuttua satiirissa. Ensyklopedinen fiktio on runsauden ja parodisuuden juhlaa, ontologista pluralismia ja useiden todellisuuden tasojen rinnakkaista
olemassaoloa (Käkelä-Puumala 2007, 178). Varhainen historiallinen esimerkki tästä on Martianus Capellan 400-luvulla kirjoittama De nuptiis Philologiae et Mercurii. Se on allegorinen ja ensyklopedinen esitys tiedonaloista. (Mehtonen & Linkinen 2007, 53.)
Ensyklopedisuudessa pikkutarkka tiedonalojen kuvaus kääntyy jo parodiaksi. Esitän tässä lukuisia esimerkkejä luvussa viisi. Varsinkin postmoderni romaani hyökkää usein tieteellisiä selityksiä vastaan erittäin analyyttisen ja käsitteellisen maailmanselityksen hullunkurisuuden. Kirjallisuuden postmodernismi on 1900-luvulla selkeästi käyttänyt hyväkseen satiirin tyylikeinoja. Se haastaa valistuksellisen kehityksen ja tiedon ihanteen.
Muun muassa Thomas Pynchonilla tieteellinen ja psykologinen realismi yhdistyvät fantasiaan. (Knight 2004, 230.)
Ensyklopedisuuden idean vakiintumisesta kertonee se, että ensyklopedisuus kirjallisuuden trendinä on itsessään joutunut satiirin kohteeksi. Tommi Melenderin teos Rauta-aika (2018) irvailee ensyklopedisuuden kustannuksella. Myös esimerkiksi Charlie Kaufmanin elokuvassa Synecdoche New York (2008) satirisoidaan ajatus kokonaistaideteoksesta, joka sulkee koko elämän sisäänsä. Jo elokuvan nimi tuo esiin representaation problematiikan.
3.5 Ensyklopedisuuden suhde kirjallisuuden postmodernismiin
Maailmansotien jälkeistä kirjallisuutta ja varsinkin yhdysvaltalaista kirjallisuutta on yleisesti nimitetty postmodernistiseksi. Ensyklopedinen kirjallisuus on helppo nähdä postmodernismin jatkumoksi tai vähintäänkin sukulaiseksi. Postmoderni oli vallitseva avainkäsite varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla. Postmoderniin on kiinnittynyt lukuisia keskusteluja käsitteen luonteesta. Nimensä mukaisesti sillä on jotain tekemistä modernismin kanssa. Se haastaa modernin ja valistuksen. Modernit hyveet eivät enää päde. Kehityksen suuri kertomus ei ole enää mielekäs tai mikään mukaan moderni suuri kertomus, jos uskomme esimerkiksi Jean-Francois Lyotardia.
Postmoderniin liitetyt kategoriat eivät ole mitään uutta. Pluralismi ja jatkuva muutos olivat jo Friedrich Nietzschen filosofian kantavia teemoja. Nietzsche itse taas paikansi nämä teemat jo antiikin Kreikkaan ja Herakleitoksen filosofiaan. Epäjumalten hämärässä (1888) Nietzsche vannoo muutoksen ja aistien nimeen ja julistaa ykseyden ihanteen valheelliseksi
”järki-ennakkoluuloksi”, jossa keinotekoisesti asetetaan järki kaiken muun yläpuolelle.
(Nietzsche 2008, 21–25.) Kyse on loppujen lopuksi muutoksesta ja varsinkin sosiaalisten järjestelmien muutoksesta. Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden hyväksyntä ovat nietzscheläisen ontologian lähtökohta. Postmoderni filosofia jatkoi modernin projektia, mutta näki modernissa itsessään (järjessä ja edistysuskossa) esteitä omien ihanteidensa saavuttamiselle.
Postmodernin on sanottu palautuvan Martin Heideggeriin ja hänen niin sanottuun antihumanistiseen kartesiolaisuuden kritiikkiinsä, joka uudelleen määrittelee modernia luonnehtineen subjekti-objekti-jaon eli yksiselitteisen jaon subjektiin ja objektiiviseen
Postmodernin on sanottu palautuvan Martin Heideggeriin ja hänen niin sanottuun antihumanistiseen kartesiolaisuuden kritiikkiinsä, joka uudelleen määrittelee modernia luonnehtineen subjekti-objekti-jaon eli yksiselitteisen jaon subjektiin ja objektiiviseen