Ensyklopedisen romaanin lähisukulainen on aikalaisromaani. Puhutaan myös yhteiskuntaromaanista tai yhteiskunnallisesta romaanista. Englanniksi vakiintunut termi on
”social novel” ja saksaksi ”Gesellschaftsroman”. Aikalaisromaani, yhteiskuntaromaani ja historiallinen romaani ovat lähekkäisiä ja monin tavoin päällekkäisiä kirjallisuuden lajeja.
Helpoin tapa erottaa ne, on sanoa, että aikalaisromaani ja historiallinen romaani ovat yhteiskuntaromaanin alalajeja. Aikalaisromaani tapahtuu kuitenkin lähellä omaa aikaansa eli sitä nykyhetkeä, jolloin se on kirjoitettu ja kuvaa tuon ajan yhteiskuntaa. Historiallinen romaani taas voi sijoittua kauemmaksi historiaan. Varhainen tyyppiesimerkki historiallisesta romaanista on Walter Scottin Ivanhoe (1820), jonka tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle.
Lukácsin tunnetun Der historische Roman -teoksen (englanninkielinen käännös nimeltään The Historical Novel) määritelmän mukaan historiallinen romaani sitoo narratiivin osaksi konkreettista historiallista hetkeä. Lukács edustaa objektiivista tietoteoriaa. Romaani kuvaa aina yhteiskuntaa: se kuvaa ihmisen kompleksista ja konkreettista maailmaa, toiminnan yksityiskohtia. Romaani esittää luokkien, kansankerroksien, puolueiden ja trendien välisen kamppailun Se näyttää kuinka yhteiskunnalliset trendit syntyvät, elävät ja kuolevat. (Lukács 1969, 163–165.)
Lukácsin luennassa romaani edustaa eeppistä muotoa. Se esittää elämän kokonaisuudessaan ja siinä toiminta ei ole huippua kohden nousevaa ja pääty yhteentörmäykseen, vaan se on kuin vuorijono, jossa on koko ajan nousuja ja laskuja. (Lukács 1969, 123.) Näin romaanilla on kyky vangita todellisuus ja sen liike paremmin verrattuna esimerkiksi draamaan. Samalla romaani kykenee esittämään kuvan yhteiskunnan totaliteetista.
Erkki Sevänen määrittelee yhteiskuntaromaanin laajaksi ja etäännyttäväksi: ”se välittää kokonaisvaltaisemman kuvan yhteiskunnasta, eikä se yleensä ota avoimesti kantaa kohteeseensa” (Sevänen 2014, 53).
Yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia oloja realistisesti kuvannut romaani kukoisti 1800-luvulla.
Varsinkin Englannissa (George Eliot, Charles Dickens) ja Ranskassa (Victor Hugo, Honore de Balzac) yhteiskunnallinen romaani pyrki vaikuttamaan yhteiskuntaan ja parantamaan esimerkiksi alempien kansanluokkien elinoloja. Yhdeksästoista vuosisata oli Euroopassa
mullistusten aikaa. Yhteiskunta teollistui ja kaupungistui, ja maiden väkiluku kasvoi ja niin kasvoi myös monien, varsinkin keskiluokan varallisuus. Aikakauden realistinen aikalaisromaani kuvasi yhteiskunnan nopeaa muutosta; pieniä ihmisiä muuttuvan maailman ympäröimänä. (Childers 2012, 149.)
Joseph W. Childers kuvailee artikkelissaan Social class and the Victorian novel aikakauden englantilaista romaania sanomalla, että 1800-luvun puolivälin romaanit olivat teollistuvan yhteiskunnan arkisten yksityiskohtien tallentamista.
As a number of critics have pointed out in various ways, a neat separation of industrialism and the novel is nearly impossible in the years between 1832 and 1867. Each looked to the other for models of effecting and controlling as well as understanding change. Novels turned to the “record of industrialism,” for example to parliamentary reports and the press, for the details of everyday life that came to characterize their narratives, while those social investigations looked back to the novel as the most effective means of organizing and presenting the details of their observations. (Childers 2012, 149).
Kuten suomenkielisestä genrekäsitteestä voidaan jo päätellä, aikalaisromaani on sidottu tiettyyn historialliseen hetkeen ja yleensä juuri siihen hetkeen, jolloin se kirjoitetaan. Se ottaa kantaa oman aikansa ilmiöihin. Merkillepantavaa on, että aikalaisromaani on yleinen juuri silloin, kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia ja uusi ja vanha maailma kohtaavat ja yhteiskunta ja ihmiset ovat pakotettuja muutokseen.
Aikalaisromaani tutkii identiteettiä ja kansakunnan historiaa, mutta käsittää identiteetin ja historian monisäikeiseksi kokonaisuudeksi. Kuten Päivikki Romppainen sanoo: ”kansallista identiteettiä ei enää voida käsittää yhtenäiseksi monoliitiksi vaan se on kongolomeraatti, erilaisten kulttuuristen ainesten ja identiteettien yhteen sulautuma” (Romppainen 2017, 328). Jos maailma on erilaisten ainesten yhteen sulautuma, silloin myös kirjallisuudesta tulee erilaisten ainesten yhteen sulautuma.
Se muutos, jota 2010-luvun aikalaisromaanin voidaan nähdä kuvaavan, on maailman globalisoituminen, digitalisoituminen ja informaatioteknologian tuleminen osaksi normaalia arkea. Yksinkertaisesti voidaan kysyä, onko ensyklopedinen romaani vain uusi
yhteiskunnallisen tai aikalaisromaanin muoto? Kuvaako se aikakautta, joka kärsii informaatioähkystä? Kuten analyysissä esitän, tämä ajatus pätee varsin pitkälle, mutta voi olla myös ensyklopedisia romaaneja, joita on vaikea pitää aikalaisromaaneina.
Fredrick Karlin merkittävän artikkelin American Fictions: The Mega Novel (1985) mukaan megaromaani on laaja romaani, mutta se ei pelkästään ole laaja romaani. Karlille Pynchonin Painovoiman sateenkaari on megaromaani, Thomas Mannin Taikavuori taas ei ole. Karlille megaromaani on olemuksellisesti sodan jälkeisen Amerikan tuote. Osittain se heijastelee yhteiskunnan levottomuutta: poliittisia puolueita, rotukonflikteja ja kylmän sodan ideologioita. (Karl 1985, 249–250.) Tavallaan Karlin megaromaani on amerikkalaisen yhteiskunnan totalisaatio: epäyhtenäinen ja monimutkainen.
Yet the Mega-Novel does have length, breadth, spatiality; it is oceanic, and its vibrations are waves of indeterminate force. It also has an uncertain mass, and thus the comparison to the Abstract Expressionism and aleatory music. (Karl 1985, 249.)
Massa onkin tärkeä käsite. Megaromaanissa on loputon määrä raaka-aineita, jotka luovat sen materiaalisen massan. Ensyklopedisuudessa tämä massa on tiedollista raaka-ainetta: erilaisia teorioita ja anekdootteja siitä millainen maailma on. Jo Karl tuo esiin muodon paradoksin:
laajuudestaan huolimatta teokset eivät pyri kokoamaan vaan desentralisaatioon ja dekonstruktioon. It is more mass than content – kyse on enemmän asioiden paljoudesta kuin sisällöstä. Äänien moneus korvaa selvän melodian. Samalla teoksista usein uupuu selkeä narratiivinen struktuuri. (Karl 1985, 250.) Karlin määritelmä olettaa tällaisten teosten siis yleensä olevan osittain kaoottisia, teokset on sullottu täyteen erilaisia katkelmia ja informaation pätkiä. Tämä määritelmä sopii hyvin Perecin ja Liukkosen romaaneihin.
Ensyklopedisuuden myötä niillä on myös lähes maaninen tarve esitellä erilaisia maailmanselitysmalleja. Liukkoella massa syntyy ideoiden kokoamisesta ja Perecillä tavaroiden kokoamisesta.
Ajatusta voi mielestäni selkeyttää vertaamalla ajatusta musiikissa käytettyyn ideaan kompleksisuudesta ja valkoisesta kohinasta:
Toisekseen on myös sanoman kompleksisuudella ja sen käsitettävyydellä rajansa. Kompleksisuus, jolle on luonteenomaista suuri informaatiotiheys ja
pieni ennustettavuus, on vaarassa muuttua kaaokseksi. Banaalisuus, jolle on ominaista informaation vähäinen määrä ja suuri ennustettavuus, viittaa järjestykseen. Koska ihmisen vastaanottokyky voi toimia vain silloin, kun havaittavissa on tietty määrä järjestystä, on käsitettäväksi tarkoitetun sanoman kompleksisuudella rajansa. Informaatioltaan rikkain äänivaikutelma lienee valkoinen kohina, mutta se koetaan kuitenkin verraten eriytymättömäksi ääni-ilmiöksi, koska yksityisten signaalien jakautuminen on niin kompleksista, että se ylittää suuresti ihmisen erotuskyvyn. (Maegaard, 1967, 75–76.)
Karl kuitenkin väittää, että tyylillisesti megaromaani on lähellä faabelia. Se ei voi kuvata yhteiskuntaa realistisesti, se on aina epätäydellinen. Muoto ei ole niinkään sisältöä kuin assosiatiivisuutta ja rypäsmäisyyttä (cluster) Karl käyttää muodosta käsitettä molekulaarinen. (Karl 1985, 251–253.) Katve-Kaisa Konturin mukaan molekulaarisuus tarkoittaa virtaavuutta ja prosessinkaltaisuutta. Asiat ovat jatkuvassa liikkeessä ja täynnä vaihtuvia merkityksiä. Kaikki asiat ovat täynnä monimerkityksellistä värähtelyä. (Konturi 2013, 235–236.) Tässä on kaikuja jälkistrukturalismista, Jacques Derridan ja Gilles Deleuzen filosofiasta.
Myös David Letzler puhuu megaromaanista (mega-novel). Megaromaanista on laaja ja samalla epätäydellinen esitys, se on aina keskeneräinen, ei koskaan täydellinen ja yleensä kompleksinen. (Letzler 2017, 4–5.) Letzlerille ensyklopedinen romaani on megaromaanin alalaji, joka kytkeytyy viitattuun informaatioon. Ensyklopedinen romaani kerää ja järjestää dataa. (Emt. 63).
Letzler ei kuitenkaan aseta megaromaanin tehtäväksi totaliteetin esittämistä. Letzler painottaa megaromaanien yhdistäväksi piirteeksi lukijalta vaadittavaa keskittymistä:
teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, että ne vaativat tarkkaa lukemista. (Letzler 2017, 10) Hän muotoilee käsityksensä käsitteen ”cruft” ympärille, joka viittaa turhaan ja varsinkin tietojenkäsittelyssä roskaan. Tällainen teksti ei palkitse, se vaatii normaalia enemmän huomiota, se voi olla merkityksetön eli sitä ei välttämättä tarvitse lukea. Letzler korostaa tekstin välineellistä merkitystä parantaa keskittymiskykyä. Letzlerin luennassa suuret teokset toimivat kognitiivisina työkaluina, eivätkä niinkään tietyn aikakauden representaationa. (Letzler 2017, 22–25.) Internetin tuleminen arkipäiväiseksi on varmasti vähentänyt tiedon levittelyn tarvetta sen itsensä tähden. Megaromaani enteili informaatio- ja
internetaikakautta, jossa eletään äärettömässä tietoverkossa. Käykö tällainen kirjallisuus turhaksi, kun jokainen on usean tunnin ajan kiinnittyneenä tällaiseen verkkoon tietokoneen tai älypuhelimen välityksellä? Letzler toteaa David Foster Wallacen Pale Kingin olevan tylsyyden kirjallinen esitys. Kirja kuten maailma pitävät sisällään täysin turhaa tietoa.
(Letzler 2017, 16–18.)