138 niin& näin 1/2017
kir jat
hy vän ” ( summ um bo num ) saavu tta - m ise en o lis i m iel ek äst ä. M or aa lila ki ve lv oit ta a m eid ät ta vo itt ele m aa n kor keinta hyvää eli moraalisen hy - vy yd en ja o nn ell isu ud en h arm on iaa , ja koska tämä ei voi toteutua ajalli - se ssa e m pii ris ess ä m aa ilm ass a va an va in ”ä äre ttö m äss ä pr og re ssi os sa” , on moraalisesti välttämätöntä olettaa sielun kuolemattomuus ja Jumalan ole massa olo, v aikke i näi stä m etafy y- sisistä ideoista voida ( Pu hta an jä rje n kritiikissä esi te ty n m ur sk ak rit iik in nojalla) mitään tietää. Käytännöllisen järjen postu - laa tte ja ke hit ell ess ää n K an t tu lee tav allaan per ustaneeksi myös suun - ta uk se n, jo ta vo id aa n nim itt ää (hieman anakr onistisesti) pragmatis - ti seks i usko nnon filo sofi aksi . Kä ytä n- nöllisen järjen kritiikki o n siis p ait si m or aa li- m yö s us ko nn on filo so fia n pe ru ste ok sia . V aik ka m yö he m m ät pr ag m ati sti t, ku te n W illi am Ja m es, ov at oll ee t va rsi n va ka um uk se lli- sesti antikantilaisia, he ov at seu - ra nn ee t K an tia a lis tae ssa an u sk on to a ko sk ev at m eta fy ys ise t ky sy m yk se t ”k äy tän nö lli se lle jär je lle ” – el i ka n- tila isit ta in a jat ell en m or aa lill e. M yö s moraalisen vapauden ja luonnon - välttämättömyy den yhteenso vitta - m ise n ed ell ytt äm ä pe rsp ek tiv ism i on er ää nla in en p ra gm ati sti ne n ka nt a no in s ata v uo tta e nn en v ars in ais en pr ag m ati sm in s yn ty ä. N äk ök ulm an va ih do s jär jen sp ek ula tiiv ise sta k äy - töstä käytännölliseen käyttöön ta - pa ht uu k äy tä nn öll ise n jär jen it se ns ä ohjaamana. U se in sit ee ra ta an K an tin teoksen loppusanojen ylevää muo - to ilu a, jo nk a m uk aa n on k ak si asi aa – tähtitaiv as yläpuolellani ja mo - ra ali lak i sis äll än i – jo tk a tä ytt äv ät m iel en ” yh ä uu de lla ja k asv av all a ihailulla ” (228). H ar vemmin muis - te ta an , m itä K an t kir jo itt aa t uo n ru no llis en k ap pa lee n jäl ke en . H än m uis tu tta a, ett ä ”v aik ka ih m ety s j a kunnioitus voiv atkin houkuttaa tut - kim ise en , ne e iv ät vo i ko rv ata se n pu ut ett a” (2 28 ). O n to rju tta va se kä ”vielä hiomattoman j a h ar ja an tu - m att om an a rv io in nin h air ah du ks et” että ” ner ouden innokkuuden ” ta pa luv ata ”uneksittuja aar teita ” ilman m eto dis ta tu tk im us ta (2 29 –2 30 ). Fil os ofi an o n a in a p ysy ttä vä ”t iet ee n va rti jan a” (2 30 ). K an t ei va stu sta tu tk im uk se n popularis oin tia, koska (moraalia tut - kiv an ) t iet ee n tu lee te hd ä ” yle isö lle ” se lv äk si tu ot ta m an sa ” op it” , m ut ta hä n va stu sta a y rit yk siä a lis taa v ak av a ja va stu ull in en a jat tel u ja tu tk im us huonosti per ustellulle ja epämääräi - selle spekulaatiolle, joka ei ole kul - ke nu t jär jen k rit iik in a nk ara a tie tä . Siksi Kantia on syytä lukea kaikkien, jo tk a ov at aih ee llis est i h uo les tu ne ita asiantuntijuuden ja kriittisen ajat - tel un n yk yis est ä vä he ks yn nä stä – ja etenkin niiden, jo tka tuohon vähek - syntään sor tuv at.
K an tin ” ko lm est a kr itii kis tä” keskimmäinen, Käytännöl - lisen järjen kritiikki (al ku teo s 1788), on nyt tullut uutena suomen - noksena, tekijänään M ar kus N ikkarla. Ne lis en v uo tta si tte n ilm est yi en sim - mäisen – ja useimpien mielestä tär - keimmän – Pu hta an jä rje n kri tiik in ( PJK , a lk ute os 17 81 /1 78 7) k ää nn ös, jo ssa N ik ka rla o li m uk an a t yö ry hm än jäsenenä. Käytännöllisen järjen kri - tiikk i ( KJK ) on teoks ena h uom atta - va sti su pp ea m pi ku in Pu hta an jä rje n kritiikk i, siv um ää rä ltä än vä hä n yli ko lm aso sa siit ä. T ätä e i t ie te nk ää n pid ä tu lk ita niin, että käytännöllinen jär ki olisi teor eettista vähämer kityksi - se m pi; p äin va sto in K an t pa in ot ti itse aina käytännöllisen järjen en - sis ija isu ut ta t eo re ett ise en n äh de n. T äm ä o nk in fi lo so fia n kla ssi kk oje n pa ris sa v all its ev a as en ne – m itä pä ilo a o lis i o lla te or ia ssa o ik ea ssa , j os asi at om ass a e läm äss ä m en ev ät pä in seiniä? KJK o n K an tin m or aa lifi lo so fia n pääteos Ta po jen m eta fys iik an p eru s- tuksen (alkuteos 1785) ohella. Jos teo - re ett in en fi lo so fia v ast aa k ysy m yk see n ”mitä voin tietää?”, niin käytännöl - linen filosofia puolestaan vastaa kysy - m yk see n ”m itä m in un o n teh täv ä?” . Kantin vastaus jälkimmäiseen ky - Vesa Oittinen Kant-suomennosten ongelmat jatkuv at
Im m an ue l K an t, Käytännöllisen järjen kritiikki (K rit ik d er p ra kt isc he n V ern un ft, 1 78 8) . Su om . M ar ku s N ik ka rla . G au de am us , He lsi nk i 2 01 6. 24 0 s .
1/2017 niin & näin 139
kirjat
symykseen on yhtä omaperäinen ja selkeä kuin ensimmäiseenkin, eivätkä monet ole halunneet pureksimatta niellä kumpaakaan. Etenkin hänen moraalifilosofiaansa on syytetty for- malismista – kuuluisa ”kategorinen imperatiivi” on nähty vaatimukseksi alistaa inhimillinen käyttäytyminen tiukoille dogmeille – ja aistimellisen puolen, tunteiden merkityksen vähät- telystä. Kanthan kuuluisasti painotti, että moraalisesti oikea teko ei vielä ole sellainen, joka tehdään myötämieli- syydestä kanssaihmisiä kohtaan, vaan vasta sellainen, joka tehdään velvolli- suudesta, moraalilain pakottamana.
Kantilainen ihminen siis tekee hyvää pakosta, hampaat irvessä omia tai- pumuksiaan vastaan taistellen: tämä oli yleinen tulkinta jo filosofin elin- aikana, ja esimerkiksi Schiller ironisoi tunnetussa parisäkeessään tekevänsä mieluusti hyviä tekoja, mutta onnet- tomuudekseen sattuvansa pitämään siitä. Hän ei siis voi olla täysin moraa- linen Kantin tarkoittamassa mielessä.
Tämä kaikki on tunnettua, ja itse asiassa ei käsillä olevan klassikon ta- soisen teoksen ilmestyessä olekaan aiheellista vielä kerran referoida sen si- sältöä lukijoille. Kantin moraalifiloso- fiaan tutustutaan (tai pitäisi tutustua) jo filosofian opintojen ensimmäisellä vuosikurssilla. Sen sijaan on syytä katsoa, miten suomentaja on selviy- tynyt työstään, joka on vaativa paitsi alkuteoksen luonteen vuoksi, myös myös suomenkielisen filosofisen kult- tuurin kannalta.
* * *
Ensinnäkin olen hieman yllättynyt, ettei suomentaja Markus Nikkarla missään kohtaa, ei esipuheessa eikä kommentaariosastossa, mainitse J. E.
Salomaan aiempaa käännöstä teok- sesta. Suomennos ilmestyi WSOY:n kustantamana 1931 samassa niteessä Tapojen metafysiikan perustuksen kanssa yhteisnimellä Siveysopilliset pääteokset.
Verrattuna Nikkarlan suomen- nokseen Salomaan teksti on tietysti sanastoltaan vanhahtavaa. Niinpä Salomaa kääntää Kantin ilmauksen sittlich, Sittlichkeit ”siveellisyydeksi”, kun taas Nikkarlalla on ”moraali,
moraalisuus”. Valinta on toki perus- teltu. Kantilla sittlich on käytännössä synonyymi ”moraalisen” kanssa (se onkin suora käännös latinasta: mos
”tapa”, moralis ”tapoja koskeva”;
vastaavasti saksan die Sitte, ”tapa”).
Suomen sana ”siveellinen”, huoli- matta siitä että se olisi varsin käyt- tökelpoinen juuri tässä yhteydessä, ei ole vakiintunut toivotulla tavalla, vaan sillä viitataan nykyisin – usein ivallisessa mielessä – sukupuolisiveel- lisyyteen. Hegel erotteli myöhemmin käsitteet Moralität ja Sittlichkeit, ja jos tämä halutaan tuoda suomessa esiin, ei kai auta muu kuin kaivaa vanha ”siveellisyys” sittenkin uu- destaan käyttöön.
Vanhahtavuudestaan huolimatta Salomaan suomennoksessa on kui- tenkin jollain lailla charmantti sävy, ja yllättävästi se on monin paikoin Nikkarlan uutta tekstiä helppolukui- sempaa. Otetaan umpimähkään yksi kappale KJK:n elementtiopin ”en- simmäisestä pääkappaleesta”. Nik- karla kääntää näin:
”Jos nyt vertaamme tätä analytiikkaa puhtaan spekulatiivisen järjen kritii- kin analyyttiseen osaan, niin näemme huomionarvoisen vastakkaisuuden niiden välillä. Peruslauseiden sijasta puhdas aistimellinen intuitio (avaruus ja aika) oli aikaisemmassa kritiikissä a priori -kognition ensimmäinen datum, joka lisäksi teki mahdolliseksi kognition vain aistien kohteista [...].
Tosin spekulatiivinen järki onnistui turvaamaan noumenonin käsitteen mahdollisuuden ja jopa välttämättö- myyden ajatella sellaisia sekä pelasti kaikilta vastaväitteiltä esimerkiksi oletuksen vapaudesta negatiivisesti tarkasteltuna todeten tämän sopivan täysin yhteen noiden puhtaan teoreet- tisen järjen peruslauseiden ja rajoitus- ten kanssa, vaikka se ei suonutkaan meille mitään määräistä ja laajentavaa tietoa tällaisista kohteista ja pikem- minkin vei meiltä kokonaan toiveen sellaisesta”. (91–92.)
Salomaalla katkelma kuuluu seuraa- vasti:
”Jos nyt vertaamme tähän puhtaan spekulatiivisen järjen kritiikin ana-
lyyttistä osaa, niin ilmenee molem- pien välillä merkillinen vastakoh- taisuus. Eivät alkuperusteet, vaan puhdas aistillinen havainto (paikka ja aika) oli siellä ensimmäinen annettu, joka teki mahdolliseksi tiedoitse- misen a priori, ja teki sen mahdol- liseksi vain aistiesineiden suhteen [...]. Mutta spekulatiivinen järki sai aikaan kuitenkin sen, että se turvasi noumenonien käsitteen, so. mahdol- lisuuden, vieläpä välttämättömyyden ajatella niitä; se puolusti kaikkia vas- taväitteitä vastaan vapauden oletta- musta – negatiivisesti katsottuna – , täydellisesti sopusointuisena puhtaan teoreettisen järjen alkuperusteiden ja rajoitusten kanssa, antamatta kui- tenkaan sellaisesta esineestä tietää mitään täsmällistä ja tietoamme laajentavaa; se päinvastoin karkoitti kaikki tähän suuntaan menevät toi- veet”. (215–216.)
Kantin kieli on tunnetusti raskassou- tuista ja paikoitellen jopa toivotto- malta vaikuttavaa teknisten käsite- määrittelyjen ryteikköä. ”Kant ei ollut mikään saksan kielen tyylimestari”, joutui jo Friedrich Paulsen to- teamaan aikoinaan paljon luetussa ja standarditeoksen asemaan nousseessa elämäkerrassaan. Mutta kuten yllä olevien katkelmien vertailu osoittaa, annetun alkutekstin pohjalta voi silti laatia ymmärrettävyydeltään hyvinkin eritasoisia suomennoksia. On pakko todeta, että Nikkarlan suomennos ei ymmärrettävyyden kannalta merkitse juuri parannusta Salomaan kään- nökseen nähden. Tietyissä kohdissa ajatuskulku on niin koukeroinen, että lukija epätoivoissaan laskee kirjan kä- destään. Varsinkin tällaisissa paikoissa olisi suomentajan ollut hyvä hieman tasoittaa lukijan tietä esimerkiksi jaka- malla Kantin usein ylipitkiä periodeja useammaksi lauseeksi. Jossain määrin Nikkarla on näin tehnytkin, mutta nähdäkseni ei riittävästi.
* * *
Käännöksen kankeutta suurempi ongelma ovat kuitenkin suomen- tajan tekemät terminologiset rat- kaisut. Nämä samat ratkaisut esiin- tyivät pääosin jo 2013 ilmestyneessä
140 niin & näin 1/2017
kirjat
PJK:n suomennoksessa. Ruodin niitä silloin yksityiskohtaisesti tässä lehdessä ilmestyneessä arviossani (niin & näin 1/2014) ja esitin myös perusteltua kritiikkiä monia käännösvalintoja kohtaan. Totesin jo silloin ongelmien johtuvan pää- asiassa suomennosta tarkastaneen professori Olli Koistisen suosituk- sista. Koistinen ”edustaa amerik- kalais-anglosaksista analyyttisen filosofian traditiota, ja hänen kään- nössuosituksensa perustuvat selvästi englanninkieliseen Kant-luentaan”, kirjoitin tuolloin. Valitettavasti ti- lanne ei ole muuttunut. Nikkarla päinvastoin ilmoittaa nyt suomen- tajan loppusanoissaan, että Kois- tinen on hänen Kant-käännöstensä
”conditio sine qua non” (240).
En enää toista tuonaikaista kri- tiikkiäni, vaan tyydyn lyhyeen reka- pitulaatioon. Nikkarlan/Koistisen perusajatuksena näyttää olevan se, että Kantin filosofian keskeisiä kä- sitteitä pitää ”tarkentaa” ottamalla käyttöön englannin kielen esikuvan mukaisia suomennosvastineita.
Niinpä kun Kant puhuu tajunnasta tai tietoisuudesta (Bewusstsein), ei vanha ”tietoisuus” kelpaakaan heille, vaan sen sijaan pitää käyttää eng- lannin kielen mind-sanaa vastaavaa termiä ”mieli”. Suomenkielisessä filosofisessa kirjallisuudessa on viime vuosina laajemminkin ollut trendinä puhua ”mielestä” ”tietoisuuden” si- jasta, ja asiasta on myös keskusteltu, tosin laihoin tuloksin. Menemättä tässä yksityiskohtiin on syytä vielä kerran todeta, että ”mieli” on fi- losofisena terminä huono vastine tietoisuudelle jo yksin monimerki- tyksisyytensä vuoksi. Esimerkiksi semiootikot ja fenomenologit pu- huvat ”mielestä” aivan toisessa mer- kityksessä tarkoittaen sillä noemaa eli intentionaalisen aktin tai ilmaisun mieltä. Kantin kohdalla Bewusstsein- sanan suomentaminen ”mieleksi”
on sitä paitsi erityisen sopimatonta, koska se jo terminologisella tasolla antaa implisiittisesti ymmärtää, että Kantin tajunnan teoria olisi psyko- logistista samassa merkityksessä kuin Humella. Tunnetusti nimenomaan Humella mind oli sopivan epämää- räinen käsite, joka kattoi kaikki
mahdolliset tajunnan- ja subjektii- viset tunnetilat – kun Kant taas ei koskaan väsynyt teroittamasta, että tajunnan aistimellinen sisältö on ero- tettava sen intellektuaalisesta, spon- taanisesta puolesta. Jos uskotaan, että Kantilla olisi ollut samanlainen
”mielen” käsite kuin Humella, jää aivan selittämättömäksi, miksi hän piti välttämättömänä introdusoida sisäisen aistin käsite!
Toinen suoraan englanninkieli- sistä Kant-käännöksistä napattu rat- kaisu on Anschauung-sanan suomen- taminen ”intuitioksi”, jota Nikkarla/
Koistinen haluavat meidän käyttävän vanhemman ”havainnoinnin” sijasta.
Kantilla Anschauung ilmaisi tiedos- tuksen aistimellista ja reseptiivistä puolta (puhdas Anschauung käsittää vain aistimellisuuden muodon).
Englannin kielessä on ollut noto- risen vaikeaa löytää sille täsmällistä vastinetta, joskin standardikään- nöksissä se yleensä englanninnetaan sanalla intuition. Monet anglosak- sisen maailmankin Kant-tuntijat pitävät tätä huonona ratkaisuna, koska ”intuitiolla” on englannissa, kuten suomessakin, lukuisia muita merkityksiä, muun muassa ’vaisto- mainen oivaltaminen’. Siitä huoli- matta Nikkarla/Koistinen katsovat, että Anschauung pitäisi suomentaa
”intuitioksi”, vaikka meillä on tähän tarpeeseen jo aivan hyvä vastine ”ha- vainnointi”. On kieltämättä outoa, että muka käsitteelliseen tarkkuuteen pyrittäessä aletaan käyttää termiä, joka pikemmin lisää epätarkkuutta ja aiheuttaa lukijalle ymmärtämisvai- keuksia.
Ongelmallisia käännösvalintoja ovat edelleen Sollenin suomenta- minen ”pitämiseksi” (esim. 64), tä- mäkin moniselitteisyytensä vuoksi (”pitäminen” voidaan ymmärtää vaikkapa ’jostakin tykkäämiseksi’ tai jopa ’jostain kiinni pitämiseksi’ – itse suosittelen Sollenin suomenkieliseksi vastineeksi ”velvoitetta”). Willkür on nyt ”valintakyky”, mikä ei tuo riittävän hyvin esiin käsitteeseen sisältyvää vapauden momenttia (latinankielinen lähtökohtatermi on arbitrium, ’mielivalta’). Saksan Vorstellung, joka aiemmin on ongel- mitta voitu suomentaa ”mielteeksi”,
onkin Nikkarla/Koistisella nyt yht- äkkiä ”representaatio”. Uudissanalle tuskin löytyy muuta motiivia kuin se, että englanninkielisissä Kant- käännöksissä Vorstellung samoin on säännöllisesti representation. Suo- mennoksen käsitteellistä tarkkuutta ei tämä terminvaihdos mitenkään lisää, vaan on täysin tarpeeton.
Ehkä kaikkein hullunkurisin anglismi Nikkarlan/Koistisen Kant- suomennoksessa kuitenkin on tie- dostuksen (Erkenntnis) suomenta- minen ”kognitioksi”. Tässäkin on luonnollisesti matkittu englannin- kielisten Kant-editioiden esikuvaa miettimättä lainkaan sanan sopi- vuutta suomen kieleen. Löytyy sel- laisia ilmauksia kuin ”a priori -kog- nition ensimmäinen datum” (91; p.
o. ”ensimmäinen aprioriselle tiedolle annettu seikka”); ”kognitio objek- tista” (180; p. o. ”kohteen tiedos- taminen”, Erkenntnis des Objekts);
”luontoa koskeva kognitio” (64; p.
o. ”luontoa koskeva tieto”, Naturer- kenntnis); ”A:n ollessa asetettu mi- nulla on kognitio siitä, että…” (101;
p. o. ”kun A on asetettu, tiedostan että…”); ”josta voi olla määräinen a priori -kognitio” (123; p. o. ”voidaan tiedostaa a priori määräytyneenä”, als [… ] a priori bestimmt erkannt werden kann); ”saavuttaakseen koh- teista kognition” (145; p. o. ”tiedos- taakseen kohteet”). Esimerkkejä voisi listata lisää, mutta on turha väsyttää lukijaa. Kun tiedon tai tiedostamisen sijasta halutaan itsepäisesti puhua
”kognitiosta”, syntyy myös luonnot- tomia yhdyssanoja, kuten ”järkikog- nitio” (Kantilla: Vernunfterkenntnis, suomeksi sanottaisiin luontevasti
”järjelle perustuva tiedostus” tai ”jär- kitieto”). Ja kun Kantilla esiintyy ilmaus Erkenntnisgründe a priori, on se Nikkarlalla ”a priori -kogni- tioperusteet” (172)! Olisi mukava kuulla, miten tietoteoria, Erkenntnis- theorie suomennettaisiin Nikkarlan/
Koistisen uudessa Kant-luennassa;
ehkäpä ”kognitioteoria”? Puolustuk- seksi tälle kognitio-sanan ylenmää- räiselle ja jopa koomiselle viljelylle ei käy, että Kant erottaa toisistaan tiedon (Wissen) ja tiedostuksen (Er- kenntnis), sillä kummallekin on ihan hyvät suomenkieliset vastineet.
1/2017 niin & näin 141
kirjat
* * *
Käännöksestä löytyisi enemmänkin huomautettavaa, mutta toimin nyt kirja-arvostelijana enkä kustantajan oikolukijana, joten jätän enemmät kommentit sikseen, joskin olisi tehnyt mieli vielä kysyä, miksi ”il- miöistä” (Erscheinungen) on nyt tullut ”ilmentymiä” ja ”määrätystä”
(bestimmt) ”määreinen”. Nämä eivät sentään vaikeuta lisää jo muutenkin vaikean tekstin ymmärtämistä. Sen sijaan olisi ollut tarpeen, että suo- mennokseen olisi liitetty nykyistä huomattavasti suurempi määrä se- lityksiä. Nyt niitä on vain neljän sivun verran kirjan lopussa. Jo Sa- lomaa oli omaan KJK-suomennok- seensa sentään liittänyt 60 kom- mentoivaa alaviitettä, ja niistä olisi uutta laitosta laadittaessa voinut ammentaa. On erehdys luulla, että lukija ymmärtäisi ilman muuta 230 vuotta sitten ilmestyneen filosofisen teoksen kaikkia viittauksia. Esimer- kiksi sivuilla 82–83 puhutaan ”mie- lenlaadultaan myötätuntoisi[sta]
ihmisis[tä]”. Kantin alkutekstissä kohta kuuluu sympatische Sinnesart bei Menschen. 1700-luvulla ei ”sym- patialla” kuitenkaan vielä tarkoitettu samaa kuin nykyään eli myötätuntoa vaan sitä, että kokee samoja tun- teita kuin toinenkin. Tämä kohta olisi vaatinut selityksen nykyluki- jalle. Vastaavia selityksiä vaatisivat esimerkiksi ne kohdat, joissa Kant
puhuu ”patologiasta” (esim. 181, käytännöllinen järki ”patologisesti ehdollisena”, pathologisch bedingt).
Niissä on yksinkertaisesti kyse aistien vaikutuksen kohteena olemisesta eli passiivisuudesta, vastakohtana spon- taanisuudelle; ”sairauteen” sanan ny- kymerkityksessä ei viitata.
Hyvältä kääntäjältä edellytetään tietenkin mahdollisimman suurta tarkkuutta alkutekstin termien ja ajatusten välittämisessä, ja lisäksi pyrkimistä parhaaseen mahdolliseen sujuvuuteen – ”luonnolliseen il- maisuun”, jos tämä epämääräinen muotoilu sallitaan. Mutta sekään ei vielä riitä. Etenkin kulttuurisesti ja aatehistoriallisesti merkittävien tekstien kääntämisessä pitää ottaa huomioon myös kielellisen ja ter- minologisen tradition jatkuvuus.
Toisin sanoen edeltäjien työtä olisi kunnioitettava. Tätä kunnioitusta ei Nikkarlalta ja Koistiselta löydy;
paitsi että Salomaan käännökset jätetään tyysin mainitsematta, he eivät myöskään huomioi niitä kään- nösratkaisuja, joita Kantin ja klas- sisen saksalaisen tradition parissa työskennelleet muut suomentajat ovat tehneet – tässä mainitsisin ensi sijassa Fichteä ja Hegeliä todella lah- jakkaasti kääntäneen Ilmari Jauhi- aisen. Valitettavasti täytyy sanoa, että tämä ei ole vain Kant-suomennosten ongelma, vaan pätee yleensäkin fi- losofian klassikkojen kääntämiseen maassamme. Näyttää olevan melkein
sääntö, että kutakin klassikkoa suo- mentavat henkilöt tekevät työtään lähes autistisesti, ottamatta lainkaan huomioon, mitä muut ovat tehneet tai yrittämättä luoda mitään kult- tuurista jatkuvuutta. Tulee mieleen kaupunkirakentamisessa nykyisin yleistynyt pyrkimys wau!-arkkiteh- tuuriin, jossa omat projektit toteu- tetaan muusta urbaanista kokonai- suudesta välittämättä.
Vaikka wau!-käännöksiä usein perustellaankin pyrkimyksellä tark- kuuteen ja täsmällisyyteen, osoit- tautuu liika tarkkuus monasti kontraproduktiiviseksi. Hyvänä esimerkkinä voisin mainita Markus Långin Peirce-suomennoksen, josta keskusteltiin tässä lehdessä 15 vuotta sitten (niin & näin 1/2002, 1/2003). Långin sinänsä kiitet- tävänä tarkoituksena oli suomentaa Peirceä mahdollisimman huolelli- sesti ja alkutekstille uskollisella ta- valla. Hän tuli kuitenkin tehneeksi sarjan terminologisia käännösrat- kaisuja, jotka radikaalisti irrottivat Peircen kaiken muun filosofian
”normaalista” ja jo vakiintuneesta kielenkäytöstä (esimerkiksi ”sub- stanssi” suomennettiin ”itseisainek- seksi”). Seurauksena oli, että Långin suomennoksia, niin huolellisia kuin ne ovatkin, ei voi suositella kenellekään, joka haluaa tutustua Peirceen. Aika pitkälti samaa minun täytyy valitettavasti sanoa Nikkarlan Kant-suomennoksista.
