E. A. Aaltio in memoriam · DIGI

AIM O SA K A R I

E. A. AALTIO

IN MEMORIAM

E. A. A aitio vuonna 1922.

Kotiseutumme ja sen hyväksi tehtävä työ ovat kokeneet vakavan menetyksen. Poissa on keskuudestamme tuo tuttu hahmo, suuri Keu­

ruun poika, salskea, vanhoillaankin ihmeellisen ryhdikäs varatuomari E. A. Aaltio. Aamun sa­

rastaessa viime lokakuun kolmantena päivänä hän nukkui rauhallisesti pois, valmistautuessaan viiden päivän perästä viettämään 85-vuotis- juhlaansa.

Eino Aaltio, joka jätti meille velvoittavan perinteen, pysyi viimeiseen asti myös henkisesti ihmeteltävän pirteänä ja seurasi herpaantumat­

tomalla mielenkiinnolla synnyinpitäjänsä vai­

heita ja rientoja. Siitä on osoituksena se, että hän kuului aktiivisena jäsenenä vielä kulunee­

na syksynä ilmestyneen ”Karhunsoutaja III :n"

toimituskuntaan, samoin kuin se kauniisti muo­

toiltu sähke, jonka hän lähetti ikätoverinsa, ru­

noili) ay stävänsä Einari Vuorelan muistomerkin paljastustilaisuuteen, l.X . 1974, kaksi päivää en­

nen kuolemaansa.

Oppikoulun käyminen vei kauppias Andelinin (sittemmin Aaltion) Eino-pojan Keuruulta Jy­

väskylään, lakitieteen opinnot Helsinkiin ja vir­

ka ensin Lempäälään — johon hänet sitten si­

toi myös avioituminen — ja myöhemmin jopa kaukomaille, suureen länteen. Vapaana asian­

ajajana hän oli kaksi tovia ja virkamiehenä kaikkiaan neljä, mistä ajasta koko 1930-luvun Suomen konsulina Amerikan Yhdysvaltain kes- kivaltioissa. Mutta miehen liikkuvuudesta ja tietynlaisesta kosmopoliittisuudesta huolimatta lujat siteet yhdistivät tämän vankkumattoman isänmaanystävän Keuruuseen ja täkäläisiin sukujuuriin. Siinä suhteessa hän oli kuin Einari Vuorela, josta professori Rafael Koskimies osu­

vasti on todennut: "Levottomana laulajaluon-

teena hän on liikkunut maailmalla palaten aika ajoin ja säännöllisesti kotivaaralleen.”

Pitkän ja monitahoisen lakimiestoiminnan vielä kestäessä ja eritoten sen päätyttyä Aaltio ryhtyi toiseen arvokkaaseen päivätyöhön. Va­

jaan neljännesvuoden verran häntä itseään nuoremman toisen varatuomarin, tamperelaisen Y. Raevuoren rinnalla hänestä tuli maamme ansiokkain ja tuotteliain kotiseutuhistorioitsija, jollei oteta lukuun eräitä alan ammattilaisia.

Keuruun lisäksi häntä erikoisesti kiinnosti elä­

mänkumppaninsa synnyinseutu, Lempäälä, mis­

sä hän nuorena nimismiehenä oli istunut kärä- jiä ja missä sijaitsevasta Sotavallan kartanosta oli tuleva hänen kiintopisteensä Helsingin ohella.

Perinteestä kiinnostuneena, tarkkamuistisena, edustavana ja seurallisena henkilönä Aaltiolla olikin ainoalaatuiset edellytykset Keuruun his­

torian taltioimiseen sekä sen katoavan kulttuu­

rin, tapojen, sukujen ja yksilöiden kuvaamiseen.

Hänen lukkari-isoisänsä, joka oli opiskellessaan ajan tavan mukaan saanut ruotsalaisen nimen, oli Ylä-Häkkisen poikia, kun taas isä, Viktor Arvid Andelin (Aaltio), piti kauppaa kirkonky­

län keskustassa. Ei ihme, että vilkas ja lahja­

kas Eino-poika jo pienestä pitäen tutustui niin synnyinseutunsa säätyläisiin kuin talonpoikiin- kin. Hän on pelastanut monen monta arvokasta tietoa tai tiedonjyvästä joutumasta unohduksiin.

Mistäpä muusta kuin hänen kertomastaan tie­

täisimme sellaistakaan yksityisseikkaa, että Keu­

ruun herrasväen kutsuilla — niin myös hänen kodissaan — tarjottiin muinoin hienostuksen huippuna lakkahilloa ja madeiraa, mikä ei to­

tisesti hullumpi yhdistelmä olekaan! Teoksis­

saan — osittain kaunokirjallisissakin — ja lu­

3

Varatuomari E. A. Aaltion viimeinen matka on alkanut. Hänet siunattiin Lempäälän kirkossa 26. 10. 1974 ja haudattiin Keuruun vanhan kirkon puistoon 27. 10. 1974. Kantamassa olivat kuvassa vasemmalta Juhani Aaltio, Heikki Aaltio, Sampsa Aaltio, Artturi Valkola, Antti Aaltio ja Tauri Aaltio. Näkymättömissä Erkki Aaltio ja Sakari A ittohiemi.

kuisissa artikkeleissaan Aaltio on suuren tyylin kertojana yksilöllisesti ja elävästi valaissut menneisyyttämme, 1600-luvun "Herpmanin po­

jista” ja pastori Indreniuksen "Kertomuksen”

tulkinnasta alkaen. Niihin seikkoihin nähden, joista hän ei ajallisen etäisyyden tai muun syyn tähden saanut otetta terävän päänsä ja hyvän muistinsa avulla, hän turvautui lakimiehen asiantuntemuksella arkistoihin ja visusti valit­

tuihin kertojiin. Monesti hän kokosi ensikäden muistitietoa viime vuosisadan alkupuoliskolta saakka.

"Keuruun Joululla”, joka pyytää saada liittyä vainajaa kaipaavien yksilöiden ja yhteisöjen taajaan rivistöön, on ollut onni lukea poismen- nyt kotiseututyön suurmies, jonka kädestä kynä nyt on valitettavasti ainiaaksi kirvonnut, sään­

nöllisten avustajiensa joukkoon. Hän on hen­

kensä ansiokkain tuottein rikastuttanut jokaista tähänastista "Keuruun Joulua”, yhtä lukuunot­

tamatta.

Paitsi kynän merkkimies, varatuomari Aaltio oli myös armoitettu ja paljon käytetty puhuja.

Näissäkin merkeissä häneen Keuruun taholta usein vedottiin, eikä koskaan turhaan. Hän ei

ollut mies, joka olisi itseään säästellyt. Ikäänsä ajattelematta ja vaivojaan laskematta hän oli valmis empimättä tietoineen ja taitoineen avus­

tamaan synnyinseutua, aina kun kulttuuri­

hankkeita oli vireillä. Loppuun asti intomieli­

senä kuin nuorukainen hän oli monen hedel­

mällisen aloitteen tekijä meillä ja muualla.

Hänhän "Vanhan Ruoveden historiankin” syn­

tysanat varsinaisesti lausui. Kaikenlaista pietee- tin puutetta kohtaan hän tunsi pyhää vihaa.

Aaltiolla oli Keuruulla yhä monia sukulaisia.

Kasvinkumppaneiden rivit sen sijaan ymmär­

rettävästi harvenivat harvenemistaan vuosien saatossa. Mutta myös vanhojen keurulaisten su­

kujen nuorempiin vesoihin hän sitoi ja säilytti lämpimät suhteet. Elämykseksi muodostui näille hänen jokainen vierailunsa. Päkärillä hän oli jo neljännen polven tuttu ja ystävä. Olihan hän jo 77 vuotta sitten, 30. IX. 1897, käynyt panet- tamassa itsensä koulun kirjoihin opettaja Er- land Salosen (ent. Sakarin) tykönä. Tämän "jo­

tenkin äkkiarwaamatta" kuoltua hän nautti Pä­

kärillä lukuvuoden ajan setäni, silloisen ylioppi­

laan T. W. Salosen — ja voimistelussa tilapäi­

sesti myös isäni — opetusta, tapasi isoäitini, 4

"Päkärin tädin”, opettajan lesken, melkein päi­

vittäin kotonaan kahvikesteillä tai viimeksi mainitun kutsuilla entisessä koulutalossa, ja haastatteli sittemmn moneen otteeseen setääni Keuruun vanhojen asioiden tiimoilta.

Aaltiossa oli aimo annos runoilijaa. Hänen kotiseutututkimustensa ja puheittensa mesta­

rillinen tyyli sekä hänen kaunokirjalliset teok­

sensa osoittavat aitoa ja voimakasta verenvetoa kirjallisuuteen. Siitä todistaa myös se, että hän oman pitäjän pojan, Einari Vuorelan, lisäksi tu­

tustui aikoinaan sellaisiin hengen jättiläisiin kuin Eino Leinoon ja Ilmari Kiantoon.

Näytöksi Eino A. Aaltion runoilijasielusta ja hänen syvästä kiintymyksestään synnyinseu­

tuun, jonka multiin, vanhankirkon kupeelle, hä­

nen maalliset jäännöksensä ikimuistoisin juhla­

menoin vastikään kätkettiin, saanen lopuksi lai­

nata häneltä, Keurusselän Seuran perustaja-pu­

heenjohtajalta ja kunniajäseneltä, sen saman kotiseudun ylistyksen, jonka johtaja Sakari Ait- toniemi painatti ikään kuin "Karhunsoutaja III:ssa” julkaistun historiikkinsa motoksi: "Ko­

tiseutu on . . . poutapilvi Keurusselän yllä, koti­

pellon tuoksu keväisenä iltana tai takkavalkean loimu kotipirtissä. Ja kirkonkylän asukkaalle se on kaksi solakkaa kirkontapulia kesäillan kuul­

lossa, vanha hirsistä rakettu Lapinsilta ja näkymä siltä pohjoiselle ilmansuunnalle kuin portti ikuisuuteen. Ja monien mäkitalojen asuk­

kaille se taas on ilta-auringossa lepäävät salot, metsien syvä rauha, vakavaotsaiset vuoret, kul­

taiset viljelysläiskät ja iltatuulen soitto kotipih­

lajassa. Se on Keuruuta, se on Keuruun laulu ihmissydämelle, jota se ei koskaan unohda.”

Keuru ei liioin ole unohtava ikuistajaansa ja ylistäjäänsä.

5