T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 67 suuskäsityksistä sohaisee ajankoh-
taista aihetta: neljäsluokkalaisten alakoululaisten PIRLS- ja 15-vuo- tiaiden PISA-tutkimuksissa suo- malaiset lapset ja nuoret ovat tek- nisen lukutaitonsa osalta kärki- joukkoa, mutta motivaatio oma- ehtoiseen lukemiseen on tyystin hukassa. Kainulaiset penäävätkin koulujen lukemiskasvatukseen ja kirjallisuuden opetukseen enem- män elämyksellisyyttä ja oppilai- den henkilökohtaisten intressien huomioon ottamista. Elämykselli- sen kirjallisuuskasvatuksen eduis- ta on puhunut painokkaasti myös tänä vuonna päättyvän opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Lukuinto-hankkeen yhteydessä erityisesti poikien lukemisen puo- lesta kampanjoiva Aleksi Delikou- ras.
Myry Voipion artikkeli toden- taa 1950–1970-lukujen suomalais- ta tyttökirjallisuuden kehitystä ty- tön sukupuolen ja kasvamisen tun- tojen kautta neljässä tyttökirjassa (Merja Otavan Priska, Anni Polvan Tiina, Rauha S. Virtasen Seljan ty- töt ja Aila Meriluodon Meidän lin- na). Voipio osoittaa, kuinka ajan- kohdan tyttökirjat ovat voimak- kaasti sidosteisia julkaisuajankoh- tansa kasvatuksellisiin arvoihin.
Kokoelman päättävissä Susanna Ylösen ja Ulla Pohjamon artikke- leissa lähestytään lastenkirjallisuu- den filosofisiakin ulottuvuuksia en- nen muuta aikuisen näkökulmasta.
Ylönen on A. A. Milnen Nalle Puh -kirjoista toimitettujen kansainvä- listen elämänviisausbestsellereiden hengessä (ns. poohologia) kehitel- lyt suomalaisten verrokkien, Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus- ja Sirke Happosen Muu- miopas-teosten, ”muuminolo giaa”
eli aikuisiin vetoavaa pohdiske-
lua Tove Janssonin muumi-teos- ten tiimoilta. Kaupunkitutkimuk- seen aiemmissa tutkimuksissaan paneutunut Pohjamo yhdistää ar- tikkelissaan avoimesti omakohtai- set lapsuudenmuistonsa pohdin- taan Tove Janssonin luoman muu- mitalon kuvitelluista ja todellisis- ta tiloista. Pohjamon artikkelissa korostuu niin ikään lastenkirjalli- suuden nostalgia – unohtamatta myöskään sen melankolisia ulot- tuvuuksia.
Lastenkirja. Nyt -artikkeliko- koelma haastaa moniäänisesti ja paikoin tietoisen poleemisesti tart- tumaan eri alojen tutkijoita lasten- kirjallisuuden ja -kulttuurin ilmi- öihin. Kokoelma suhtautuu kiitet- tävän ennakkoluulottomasti yhä monipuolistuvaan ja multimodaa- listuvaan lukemiskulttuuriin. Toi- vottavasti artikkelikokoelma löy- tyy nopeasti paikkansa myös yli- opistojen tenttikirjana ja tulevien tutkimusten viitoittajana.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
Buddhien ja jumalten tiellä
Laura Ipatti
Raisa Porrasmaa ja Petri Artturi Asikainen: Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan.
Atena 2014.
Vanhaa sen enempää kuin nyky- Japaniakaan voi tuskin ymmärtää perehtymättä maan kahden pää- uskomustradition, mantereelta le- vinneen buddhalaisuuden (”budd- hien tie”, butsudō, 仏道) ja kotope-
räisen luonnonuskon shintolaisuu- den (”jumalten tie”, shintō, 神道) historiaan. Niin keskeinen vaiku- tus uskontojen synkretistisellä yh- teensulautumisella on ollut Japanin valtion ja kulttuurin kehitykselle.
Tälle ajatukselle perustuu myös ja- panologi Raisa Porrasmaan uusin teos, jonka temppeli- ja pyhäkkö- vierailujen suitsukkeentuoksussa kulttuurihistoria kiertyy kauniisti modernin yhteiskunnan ilmiöiden taustoittajaksi.
Vaikka Porrasmaa määrittelee teoksensa tieteellisen oppikirjan sijaan pikemminkin oppaaksi, jon- ka tarkoitus on havainnoida, kuin- ka menneisyys elää Japanissa neon- valojen ja betonin keskellä, tekstiä hallitsee tutkimuksellinen ote. Et- sivä löytää historiaa niin Tokion metropolista kuin pikkukaupun- kien sivukujiltakin, mutta ymmär- tääksee täytyy hiljentyä. Lukijalle,
”nojatuolimatkalaiselle”, suuriko- koisen kirjan sivuilta avautuu paitsi yksityiskohtaisin tietolaatikoin sy- vennetty ja Petri Asikaisen komein värivalokuvin kuvitettu myös ras- kaslukuisuuteen asti perinpohjai- nen Japanin kulttuurihistorian tie- topaketti.
Yli vuosituhantista katsausta rakennetaan kärsivällisesti. Teki- jäkaksikon matkat pyhille paikoil- le pääsaarella Honshūlla punou- tuvat osaksi kronologisesti etene- vää hovin, papiston ja sotilassuku- jen tarinoiden vyyhtiä. Hallinto- ja kulttuurikausiin nivoutuva päälu- kujen paikka- ja aikasidos joustaa rakenteen viitteellisenä perustana.
Tilaa sallitaan henkilöhistorialli- sille juonikuluille ja kulttuurikau- sien erityispiirteille. Viittauksista Kofun- (300–358) ja Asuka- (358–
710) kausiin edetään Nara- (710–
794), Heian- (794–1185) ja Kama-
68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
kura- (1185–1333) kausien kautta aina Edo-kaudelle (1603–1868) ja Meiji-kauden (1868–1912) alkuun.
Ennen ensimmäisten säilynei- den kirjallisten lähteiden välityk- sellä avautuvaa historiallisen ajan narratiivia Porrasmaa perehdyt- tää lukijansa myytteihin Japanin alkuperästä ja keisarin jumalalli- sesta verisiteestä. Monijumalaisen shintolaisuuden animistisissa us- komuksissa luonnonilmiöitä ja esi- isiä kunnioitetaan jumalallisina. Ja- panin vanhimman historiakroni- kan, vuonna 712 kootun Kojikin mukaan jumalsisarukset Izana- gi ja Izanami loivat maailman me- reen sinkoamansa keihään kärjestä tippuneista pisaroista. Japanin saa- ret syntyivät heidän liitostaan. Val- tio puolestaan sai alkunsa Yamaton tasangolla jumalten perillisen kei- sari Jinmun kukistettua paikalliset heimot esiäitinsä, auringonjuma- latar Amaterasu Ōmikamin opas- tuksella. Myytin mukaan nykyinen keisari Akihito on Jinmun 125. pe- rillinen – seikka, joka edelleen ker- tautuu medioissa ja lainaa käyttö- voimaa erilaisille poliittisille ääri- ilmiöille, vaikka keisarin palvonta jumalallisena lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen.
Alunperin suullisena perintö- nä välittyneet myytit saivat Nara- kaudella eliitin valtapyrintöjä hei- jastaneen kirjallisen asun. Kuten Porrasmaa luonnehtii, historiaa
”luotiin” oikeuttamaan hallintoa.
”Aikojen hämäriin” kurkottaneet tarinat koottiin talteen osana Ya- mato-valtion rakentamista. Ollaan siis saman kaliiberin kulttuuristen peruskäsitteiden äärellä kuin vaik- kapa kalevalainen mytologia suo- malaisuuden juurista. Kuten kan- sanrunous avitti suomalaisuuden määrittelyssä, Japanin ensimmäis-
ten historiakronikoiden laatimi- sen taustalla vaikuttivat poliittiset motiivit.
Shintoperinteistä jatketaan kat- saukseen buddhalaisuuden sekoit- tumisesta saarisyntyisiin usko- muksiin. Kiinasta levinnyt uusi uskonto vahvistui aluksi ”valtio- buddhalaisuutena” varsinai- sen massojen buddhalaisuuden (minshū bukkyō, 民衆仏教) yleis- tyessä myöhemmin. Vähitellen ta- vat risteytyivät: buddhalaisia sutria saatettiin esittää japanilaisille ka- mi-jumalille, jotka tulkittiin budd- halaisen pantheonin hahmojen il- mentymiksi (yhteensulautumiseen viittaa termi shinbutsu shūgō, 神仏 習合). Toisin kuin esimerkiksi Lä- hi-idän monoteistiset uskonnot, buddhalaisuus ei sisältänyt ajatus- ta yhdestä oikeasta jumalasta. Shin- tolaisuuden monijumalaisuus ja al- kuperäisuskon kirjoittamaton tra- ditio vailla pyhiä tekstejä mahdol- listi rinnakkaiselon.
700-luvun pääkaupungista Heijō kyōsta (nyk. Nara) turis- ti tuntee Kasugan pyhäkön eläin- palvelijat, kesyt kauriit, ja Tōdaiji- temppelin Daibutsu-patsaan. Por- rasmaan matkassa oppi syvenee Lootus-sutrasta ympyräsymboliin ja namu amida butsu -mantrasta dharmaan, mandalaan ja muihin buddhalaisuuden avainkäsitteisiin.
Teos tekee oivaltavasti ymmärret- täväksi länsimaista idänkävijää hämmentävää mutta japanilai- suuden ytimeen käyvää shinton ja buddhalaisuuden suhdetta. Ja- panilaisten suhtautuminen uskon- toon näyttäytyykin mutkattomana:
yhä on tavallista, että häitä juhli- taan shinto- tai kristillisin menoin, hautajaisia buddhalaisin.
Narasta siirrytään ”Tyynen rau- han pääkaupunkiin” Heiankyōhon
(nyk. Kioto), japanilaisen koto- peräisen ”kansalliskulttuurin”
(kokufū bunka, 国風文化) keh- toon. Heian-kaudella kirjallinen kulttuuri monipuolistui, hiraga- na-merkistön esimuoto kehittyi ja hovinaiset kirjoittivat klassikoita, joista edelleen luetuimpia on Mu- rasaki Shikibun Genjin tarina. Por- rasmaa kuvaa keisarillista pääkau- punkia monipuolisesti. Palatsi- ja ministeriökorttelien lisäksi tutus- tutaan Hiei-vuoren soturimunkki- en karuihin meditaatioharjoituk- siin ja Ninnaji-temppelissä Kenkō- munkin Joutilaan mietteisiin. Suu- relle yleisölle tutumpia Ryōanjin kivipuutarhaa tai ”Kultaisen pavil- jongin temppeliä” Kinkakujiakaan ei unohdeta.
Teos viipyilee historiallises- sa Kiotossa, sallii runollisista päi- väkirjamerkinnöistään tunnetun hovineito Sei Shōnagonin sanail- la huilunsoitosta hiiren tunnin ai- kaan ja kirsikkapuiden pyryttää te- rälehtien lumimyrskyjään. Budd- halaisuudelle keskeisiin, japani- laista estetiikkaa ja maailmakuvaa sävyttäviin teemoihin – kaiken vä- liaikaisuuteen ja takertumisen har- hasta vapautumiseen – palataan toistuvasti. Kamon pyhäkköjen matsureissa eli festivaaleilla här- kävankkurit johdattavat lepyttele- mään henkiä vehreän lehdon mul- lantuoksuiseen raikkauteen. Luon- to on aistittavasti läsnä Porras- maan reitillä, mikä tekee oikeutta japanilaiselle pyhyyden kokemuk- selle. Kiotolaiselämän kuvaus nou- see yhdeksi kirjan virkistävimmistä osioista. Tekijän omakohtaiset ko- kemukset elävöittävät historiallis- ten tapahtumien jatkumoa.
Kulttuurisesti tuottelias Heian- kausi päättyi hajaannukseen. Eri- tyisesti itäisessä Japanissa paikal-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 69 liset klaanit vahvistuivat ja maa
suistui 1100-luvulta 1800-luvul- le jatkuneeseen sotilasvallan kau- teen, josta Japanin keskiaika- na tunnetaan noin vuodet 1185–
1603. Ensimmäinen ”kenttähal- litus” (bakufu, 幕府) perustettiin Kamakuraan, mutta vasta Tokuga- wa-klaanin nousu vakiinnutti olot 1600-luvulla, jolloin pääkaupunki siirtyi shōgun-sotilasjohtaja Toku- gawa Ieyasun hallintokaupunkiin Edoon (nyk. Tokio).
Teoksen loppupuolella tutustu- taan Kamakuran ja Edon sotilas- eliitin tarinoiden lisäksi kansan arkeen. Edo-kauden kaupunki- laiselämän ja kaupallistuvan kult- tuurin kuvaus poikkeaa yläluokan hengentuotteiden varaan rakentu- vista aiemmista pääluvuista. Kun Euroopassa hautui Ranskan suu- ri vallankumous ja ancien régimen aurinko painui länteen, idässä iti riisikurssiin perustunut ”japani- laismallinen kapitalismi”. Samurai- den kontrolloiman luokkayhteis- kunnan kielletyt ilot purkautuivat Yoshiwaran huvikorttelien ”kellu- vassa maailmassa”.
Länsimaisittain Japanin kult- tuurille ikonisiin aiheisiin, kare- sansui-puutarhoihin, wabi-sabi- estetiikkaan ja teemestari Sen no Rikyūn oppiin teen tielle (chadō, sadō, 茶道) ehditään melko sup- peasti. Viihdeteollisuudessa run- saasti varioitua samuraiden suh- detta zen-buddhalaisuuteen Por- rasmaa purkaa tervetulleen kriit- tisesti. Kerronta suo tilaa myös japanilaisen kulttuurin vähemmän tunnetulle monimuotoisuudelle, hovin mahtimiesten moniavioi- suudelle ja munkkien lemmelle temppelien chigo-nuorukaisia (稚 児) kohtaan.
Porrasmaa tasapainoilee teksti- lajien rajapinnalla kaksoisroolissa yhtäältä ”matkaoppaana”, toisaal- ta tietokirjailijana pääosin onnis- tuneesti. Kerronta on jutustelevaa.
Tekijän työkalupakissa on myös aluetutkimuksen kritiikkiä. Por- rasmaa tunnistaa positionsa länsi- maisena katsojana ja erittelee läh- tökohtiaan ”idän” tulkkina ylittä- en orientalistisen Aasian roman- tisoinnin. Lukijan mielikuvitusta kuitenkin kosiskellaan paikoitel- len vaarallisesti toistuvilla ”mui- nainen” ja ”hama menneisyys” -il- mauksilla, jotka epämääräisyydes- sään itse asiassa osallistuvat entis- ajan Japanin mystifiointiin.
Sekä akateemista että kansan- omaista tietoa kierrättävälle teok- selle tutkimuksellisten lähtökoh- tien aukikirjoittaminen on yhtä kaikki ansio. Porrasmaa valottaa lähdekritiikkiään ja ”voittajien his- torian” ongelmaa. Ristiriidat vuosi- satojen aikana kertautuneissa tari- noissa mutkistavat tutkijoiden työ- tä. Tekijä tunnustaa yksinkertaista- neensa kiisteltyjä tulkintoja mutta läpinäkyvyyden vaatimukselle us- kollisena kirjoittaa tämän esiin.
Teknisesti pikkutarkkaan ja pää- osin eheään kokonaisuuteen on jäänyt lievää päällekkäisyyttä sekä sanavalinnoista johtuvia vähäisiä tyylirikkoja. Lukukokemusta ke- ventäisi asiasanahakemisto. Pol- veilevan kerronnan asemoimisek- si ja väärinkäsitysten välttämisek- si lukijan on palattava toistuvasti teoksen alun paikkahakemistoon ja historian pääkausien ”riisinjyvään”.
Japaninkielisten termien run- saus ja reunaviitteisiin sijoitetut käännökset vahvistavat asiantun- tevaa vaikutelmaa. Teksti lunastaa lupauksen herkkupaloista sekä uu- sille että vanhoille Japanin ystävil-
le. Kanji-merkkien harvinaisem- mat lukutavat houkuttelevat tarttu- maan sanakirjaan. Viimeistelyhalu ja pyrkimys alkuperäisille kohteille oikeutta tekevään esitystapaan nä- kyy myös päälukujen kaksikielises- sä otsikoinnissa. Kirjallisuusluette- lossa ilmoitettujen japaninkielisten lähteiden suhdetta sisältöön ei to- sin suoraan osoiteta.
Porrasmaa maustaa kiitossa- nansa ekstraripauksella autentti- suutta, kun japanilaiselle kulttuu- rille leimallisiksi mielletyt kunni- oituksen ja kiitollisuuden ilmauk- set punoutuvat niissä keigon eli muodollisen kohteliaan kielen ra- kenteeseen. Sanojen lisäksi perin- teet elävät eleissä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Porrasmaa, jo- ka valmistelee väitöskirjaansa Ja- panin klassisesta kirjallisuudes- ta Hōsei-yliopistossa Tokiossa, on kaikesta päätellen perehtynyt vi- vahteiden hienovaraiseen kulttuu- riin. Uraa uursi myös suora suo- mennos nykykirjailija Haruki Mu- rakamin japaninkielisestä alkupe- räisromaanista Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014).
Aikana, jolloin japanilainen kulttuuri nauttii Suomessa jonkin- laisen muoti-ilmiön asemasta, on ilahduttavaa, että kysyntään vasta- taan kunnianhimoisesti tutkimuk- seen perustuvaa, japanin kielen opintoja tukevaa tietoa julkaisten.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa.
