ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
61
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Philosophy and the Neurosciences, tai Macha- merin ym. toimittama teos Theory and Method in the Neurosciences).
Tärkeä – ja ärsyttävä – kirja
Vaikka Churchlandin ajatuksenjuoksu Neurofi- losofia-kirjassa on pääosin vakuuttavaa ja tyyli selkeää, joitakin lukijoita epäilemättä ärsyttää hänen avoin (joku voisi sanoa naivi) tiedeus- konsa ja jossakin määrin ivallisia sävyjä sisältä- vä filosofiakritiikkinsä. Hän yrittää saada vas- tustajansa näyttämään tietämättömiltä hölmöil- tä, jotka ennemmin elävät romanttisissa mieli- kuvitusmaailmoissa kuin opettelevat tekemään ja ymmärtämään Todellista Tiedettä.
Tämä lievä asenteellisuus on toisaalta ym- märrettävää, sillä Churchland on saanut var- sinkin uransa alkuaikoina runsaasti lunta tu- paan muilta filosofeilta, jotka ovat häntä kurit- taneet väittämällä ettei se neurofilosofia ole mi- tään ”Oikeaa Filosofiaa”. Nyt Churchland iskee takaisin ja tuntuu viestittävän kriitikoilleen: ”Ei se mitään, se mitä te teette ei ole mitään Oike- aa Tiedettä”.
Neurofilosofia on tärkeä kirja. Olipa lukija sit- ten Churchlandin kanssa samoilla linjoilla tai ei, Neurofilosofia joka tapauksessa osoittaa, että filo- sofia ei ole neurotieteelle (tai yleisemmin luon- nontieteille) mitään irrelevanttia hiuksenhal- komista tai käsittämätöntä käsitehelinää. Neu- rotieteilijät painivat pohjimmiltaan filosofisten ongelmien kanssa joka päivä kun he mittaa- vat aivoista minuuden, tietoisuuden tai tahdon korrelaatteja tai kun he kohtaavat potilaita, joi- den aivovaurio on kummallisella tavalla muut- tanut mielen tai minuuden ominaisuuksia. Näi- tä empiriasta nousevia perimmäisiä ongelmia
ei voida ratkaista tai edes vakavasti käsitellä il- man että neurotieteilijöistä tulee ainakin jossa- kin määrin filosofeja – tai filosofeista neurotie- teilijöitä.
Vastaavasti mielen filosofiasta peräisin ole- via ongelmia ei käy nykypäivänä uskottavas- ti ratkominen, mikäli ei ole ikinä kuullutkaan sokeanäöstä, split-brainistä, anosognosiasta, muutossokeudesta, ja monista muista ällistyt- tävistä ilmiöistä, joiden kognitiiviset ja neuraa- liset mekanismit ovat empiirisin kokein jo pal- jastumassa.
Tämä uusi tilanne lienee yhtäläinen haas- te molemmille osapuolille. Onkin syytä toivoa että Churchlandin Neurofilosofia onnistuisi toi- mimaan sillanrakentajana, joka ennen muuta kannustaa neurotieteilijöitä ja filosofeja uuden- laiseen vuorovaikutukseen ja vanhojen keinote- koisten raja-aitojen kaatamiseen.
Erityisen suositeltava tämä kirja on kaikille sellaisille mielen arvoituksista kiinnostuneille viattomille sieluille, jotka eivät onnekseen vie- lä ole ehtineet lokeroida filosofiaa ja tiedettä toi- sistaan erillisiksi inhimillisen viisauden muo- doiksi.
KIRJALLISUUTTA
Bechtel W, Mandik P, Mundale J & Stufflebeam RS (toim.) (2001): Philosophy and the Neurosciences.
Oxford: Blackwell.
Machamer, P., Grush, R. & McLaughlin, P. (toim.) (2001):
Theory and Method in the Neurosciences. Pittsburgh:
University of Pittsburgh Press.
Revonsuo, A. (2005): Inner Presence, Consciousness as a Biological Phenomenon. Cambridge, MA: MIT Press (painossa).
Kirjoittaja on professori Turun yliopiston Psykologian laitoksella
Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja.
Otava, Helsinki, 2004. 256 s.
Jaakko Hämeen-Anttilan työtahti jaksaa häm- mästyttää. Perustutkimusta syntyy siinä, mis- sä kotimaisia yleisesityksiäkin. Haastatteluja annetaan sen, kun vain ehditään, eikä Kuopio vaikuta Qumia kummemmalta paikkakunnal-
ta yleisöluennolle. Erityisen hatunnoston an- saitsee ja on Eino Leino -palkinnon muodos- sa jo saanutkin kansankielinen käännöstoimin- ta, joka runsaudessaan ja monipuolisuudessaan saattaa kollegat häpeään. Viimeksi Hämeen- Anttilaa ovat kiittäneet ansiokkaasta tiedonjul- kistamistoiminnasta niin valtio kuin Helsingin yliopistokin.
Islamin perusoppimäärä: kerran vielä, tunteella
Taneli Kukkonen
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
62
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Mutta kai nyt jokaisella rajat jossakin tulevat vastaan? Islamin käsikirja vihjaa, että ainakin yhdellä suunnalla pää on näkyvissä. Kirja tar- joaa tuhdisti tietoa lukijalle, joka ei entuudes- taan kirjoittajaa tai islamia tunne. Suomalais- ta islam-keskustelua tai Hämeen-Anttilan uraa vähänkin seuranneelle puolestaan syntyy vai- kutelma, ettei paperille ole päätynyt tällä ker- taa juurikaan uutta. Kirjoittaja lähinnä summaa tietoja, näkökantoja ja selityksiä, jotka on eri yh- teyksissä jo moneen kertaan muotoiltu, koetel- tu ja hyväksi havaittu.
Eihän tästä millään ilveellä moitetta saa. Har- kitulle keskitien summalle on kulttuurikentässä aina käyttöä, semminkin, kun suuren kirjakus- tantamon koko voima on tällä kertaa valjastettu hankkeen taakse. Käsikirjan neljä painosta pu- huvat omaa kieltään. Kysyä silti sopii, olisiko suomalainen lukijakunta valmis jo hieman roh- keampiinkin repäisyihin. Tohtisiko suomalai- nen islamin asiantuntijakaarti vihdoin jo luot- taa siihen, että määrätyt asiat voi ottaa annettu- na? Ja voisiko vapautuneet voimavarat suunna- ta niin lukijoiden kuin kirjoittajankin kannalta haastavimpiin kysymyksenasetteluihin?
*
Suomalaisen islam-tiedotuksen kanssa töitä teh- neelle arvuuttelu saattaa tuntua ennenaikaisel- ta. Hämeen-Anttilan edellinen vastaavantyyp- pinen teos, 11.9.2001 jälkeen kirjoitettu Islamin taskusanakirja syntyi perinpohjaisesta kyllään- tymisestä siihen, että jokaiselle toimittajalle sai puhelimessa ladella aina samat vastaukset sa- moihin vanhoihin kysymyksiin.
Taskukokoiseen hakuteokseen verrattu- na Islamin käsikirja tarjoaa huomattavasti täy- teläisemmän lukuelämyksen. Vaikka yksittäi- siin opinkohtiin voi suunnistaa sisällysluette- lon avulla ja liki jokaisesta kappaleesta kostua umpimähkäisinä poimintoina, kirja on selkeästi tarkoitettu läpi luettavaksi.
Tämäkin teos vastaa tekijän mukaan tiettyyn tarpeeseen. Kirjasen on määrä tutustuttaa päi- vänkohtaisista ilmiöistä kipinän saanut luki- ja nykytilanteen historiallisiin taustoihin. Kun vauhtia haetaan aina Muhammadin sukutaus- toista asti ja sivuja on käytettävissä 250, täytyy tahdin välillä hengästyttää. On tämän vuoksi eri- tyisen ilahduttavaa havaita, että opillisessa ja po- liittisessa mielessä ratkaisevat 9. ja 10. vuosisadat saavat riittävästi huomiota. Tämä aineisto on ai- dosti valaisevaa ja tulee monelle uutena. Tutum- paa maastoa ovat kirjan toinen ja kolmas pää- osa, joissa tarkastellaan valikoituja opinkohtia ja
muslimien uskonelämää sekä ”erityistapauksia”
– Irania, Irakia, pyhää sotaa, terrorismia.
Hämeen-Anttila esittää tähän päivään kiin- nittyviä huomioita ja arvioita tilaisuuden tullen myös matkan varrella. Viisaasti tehty. Tuoreel- taan kirjaan tarttuvan lukijan kiinnostus säi- lyy. Reunahuomautukset tulevat aikanaan pis- tämään silmään samalla tavoin, kuin Jussi Aron yhä erinomaiset pohdinnat osoittavat ikänsä ta- vassa, jolla niissä aika ajoin viitataan kuuden päivän sotaan, öljykriisiin tai tuolloin vielä tuo- reisiin Pyhän maan turistimatkoihin. Mutta täs- sähän ei ole mitään vikaa. Kaikki kirjoittaminen on aikaan sidottua: on ehkä parempikin, että teksti reippaasti sen tunnustaa.
*
Hämeen-Anttila on aina tiedetty sujuvaksi kir- joittajaksi. Islamin käsikirjassa tyyli on hioutu- nut liki puheenomaiseksi jutusteluksi. Määrätty toisteisuus leimaa proosaa: lempifraasit tulevat tutuiksi, tiettyihin johtoaiheisiin palataan kerran toisensa perästä. Vaikutelma on kuin luentosa- lista, jossa lukukauden kuluessa tulevat tutuksi niin professorin lempiaiheet kuin oikutkin.
Kirja tarjoaa siten kiintoisan näkökulman sii- hen, miltä Hämeen-Anttilan luotsaama ’Isla- min peruskurssi’ näyttäisi. Helsingin yliopis- tossa tontti on perinteisesti kuulunut Kaj Öhrn- bergille, jonka kyvyt vaikeassa taitolajissa tie- detään velhomaisiksi. Ellei muuta, Islamin kä- sikirja paljastaa, kuinka syvälle nuoren arabis- tipolven veriin Öhrnbergin luennot ovat men- neet. Pikainen vertailu muistiinpanoihin, jotka tämänkin arvion kirjoittaja on visusti talletta- nut ja kaksitoista vuotta tallessa pitänyt, osoit- taa, että Hämeen-Anttilan kirja seurailee pitkäl- ti Öhrnbergin kurssin rakennetta, tietoisesti tai sattumalta.
*
Tiukat puitteet huomioiden voi vain hämmäs- tellä, miten moitteetonta jälkeä Islamin käsikirja valtaosin on. Taitava kustannustoimittaja ja tar- kat esilukijat ovat työnsä tehneet: kirjasta ei tah- do kaivamallakaan löytyä asiavirheitä tai edes mitään kovin kummallisia painotuksia.
Parin muotoilun kohdalla kulmakarvat kyllä kohoavat. Kun Hämeen-Anttila esimerkiksi va- lottaa varhaisen muslimiyhteisön vallansiirto- mekanismeja ja toteaa, että ”syvällä ytimessään islam on teokraattinen demokratia” (s. 26), te- kee mieli kysyä, mitä väitteellä ylipäätään voi- daan tarkoittaa. Ei kai ”vanhimpien arvoval- taisten miesten” neuvostosta kansanvaltaa lei- vota, ainakaan ilman kelpo annosta toiveajat-
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
63
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
telua? Tuskin edes aitoa edustuksellisuutta – tai sitten myös mormonien kirkkojärjestys käy edustuksellisesta kansanvallasta.
Pitää toki paikkansa, että islamissa ”hallitsi- jan yläpuolella on laki.” Edes neuvoston valitse- ma Jumalan sijainen maan päällä ei voi kirjoit- taa ilmoituksessa annettuja ohjeita uusiksi. Mut- ta tämä viittaa ennemminkin perustuslailliseen teokratiaan, mistä on vielä pitkä matka erityi- sen islamilaisen demokratian ideaan. Ajatus on sinänsä mielenkiintoinen ja sitä on käsiteltykin, viimeksi Noah Feldmanin teoksessa After Jihad.
Mutta näin helpolla ei lukijaa pidä päästää.
Hämeen-Anttila lankeaa amerikkalaisen re- toriikan ansaan. Koska demokratia on kaikki- en mielestä Hyvä ja Kannatettava Asia, sen ni- meen tulee aina ja joka paikassa vannoa – vaik- ka sitten tosiseikkoja ja tulkintoja venyttämällä.
Hämeen-Anttilalle olisi hyvin riittänyt todeta, että toisin kuin monet aikalaisensa varhainen islamilainen yhteisö sisälsi edustuksellisia ele- menttejä ja että tämän pohjalta nykymuslimit ovat kehitelleet ajatusta demokraattisen islamin mahdollisuudesta. Miksi väittää, että tämä tul- kinta on tosi tavalla, joka oikoo historiaa ja peit- tää näkyvistä turhan monta ongelmaa?
*
Islam-asiantuntijoiden helmasyntinä ylipäätään tahtoo olla kulttuurin apologeetoiksi päätymi- nen, tahtoen tai tahtomattaan. Vallitsevassa ti- lanteessa tämän kyllä ymmärtää. Niin kauan, kuin läntiset tiedotusvälineet repivät islamis- ta sensaatiohakuisia ja voittopuoleisesti kieltei- siä otsikoita, kokee kulttuuria paremmin tun- teva velvollisuudekseen tasapainottaa uutis- tarjontaa tarjoilemalla valoisia esimerkkejä is- lamin monista mahdollisuuksista ja arkitodel- lisuudesta. Onhan islamilainen hengenperin- tö yli miljardin ihmisen elämässä merkityksel- linen ja myönteinen voimavara.
Islamin parhain päin tulkitsemiseksi kohdis- tuu paineita toiseltakin suunnalta. Kun islamis- ta puhuttaessa määrätietoisesti korostetaan sii- nä nähtyjä myönteisiä arvoja ja piirteitä – rati- onaalisia, edistyksellisiä, hengellisesti rikkaita ja oikeudenmukaisuutta korostavia, vaikkapa – voi taustalla olla toive, että nämä saisivat yhä enemmän sijaa myös islamilaisen maailman it- seymmärryksessä. Tunnetusti arabimaailmas- sa on Egyptin nahda-liikkeen päivistä tarkkaan kuunneltu eurooppalaisia arvioita islamista.
Islam on kaikkea tätä, mutta paljon muuta- kin. Kuten jokaiseen historialliseen uskontope-
rinteeseen ja merkitykselliseen poliittiseen liik- keeseen, islamiin kätkeytyy niin suuria lupauk- sia kuin todellisia uhkiakin. Islamin käsikirjan tapaisen keskitietä tavoittelevan esityksen suu- rena vaarana on se, että se lakaisee näkyvistä ai- toja tulkintaeroja ja näkemyksellisiä ristiriitoja aina siellä, missä todetaan, mitä ”islam” – yk- sikössä ja homogeeniseksi yksiköksi mielletty- nä – on tai ei ole.
Hämeen-Anttila ei varmastikaan tätä halua, onhan hän julkaissut sellaisenkin kirjan kuin Is- lamin monimuotoisuus. Hän muistuttaa mo- neen otteeseen puhuvansa useimmiten perin- teisestä sunnalaisuudesta. Silti muutamaan ker- taan – ja oireellisesti aina kiperien kysymysten kohdalla – ero historiallisen islamin ja kirjoitta- jan mieltymysten mukaan idealisoidun islamin välillä uhkaa hävitä.
Piirre toisintaa tavallaan muslimien omaa ta- paa puhua perinteestään. Vaikka sunnalaisessa islamissa ei moniselitteisen Koraanin ohella yk- siselitteistä uskonnollista auktoriteettia olekaan, on useimmilla muslimeilla tyypillisesti hyvin selkeä käsitys siitä, mitä islamiin kuuluu on ja mitä siihen ei kuulu. Tai ehkä juuri tämän takia:
on silmiinpistävää, kuinka usein nämä selkeät ja kirkkaat käsitykset sotivat toisiaan vastaan.
Länsimaisen islam-keskustelun seuraavaan vaiheeseen kuuluu olennaisena osana kehittää nykyistä moniulotteisempia tapoja käsitellä näi- tä ristiriitoja. Ei riitä asiantuntijavoimin todeta, ettei esimerkiksi naisten silpominen kuulu his- torialliseen islamiin tai että hunnuttautuminen kuuluu, mutta vain naisten omaehtoisena sitou- tumisena säädyllisyyteen. Täytyy myös keksiä keinot, joilla keskustella merkityksellisesti nii- den muslimien kanssa, joille ensimmäinen tapa on pyhä, tai jälkimmäinen kauhistus.
Mutta tästähän ei vastuuta voi sälyttää yksin ahkerasti urakoivan professorin harteille. Kun kysymyksiä islamilaisesta kulttuurista esite- tään, ratkaisevassa asemassa ovat useimmiten yksittäiset toimittajat, ja Hämeen-Anttila olleti- kin kokee vastaavansa vain siihen, mitä pysty- metsästä (yhä vain) huudellaan.
Silti, ellei kysymyksiä islamia koskien pikku hiljaa aleta muotoilla kunnianhimoisemmin, on vaarassa syntyä käsitys, että sivistyksestä käy, kun vain osaa sujuvasti lasketella Islamin kä- sikirjan pääkohdat. Ja se olisi vahinko: että nyt käsillä oleva, sulava ja linjakas teos osoittautui- si opintien päätepisteeksi, ei sen aluksi.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja toimii tutkijana Victorian yliopistossa Kanadassa.
